SÄÄSKIÄ: 2. PARVI

Runollisia kokeita

Tehnyt

A. RAHKONEN

Helsingissä, P. Widerholm'in perillisten tykönä, 1867.

Ystävällensä ja Suosijallensa Maisteri Julius L. F. Krohn'ille omistaa nämä runolliset kokeet kunnioituksella ja kiitollisuudella

Tekijä.

AINEHISTO:

Miks en laulaa sais Kevät Leivo Ulkomailla olevalle ystävälle Toivo Sairas Kallis ruusu Hyvä neuvo Laupiuden sisar Karhun huokaus Maansa pettäjän katumus Käen kukunta Lemmetär ja nuorukainen Suomen Ruotsalaisille Joki Odottavainen Luonnon riemu Rakkauteni Ainaan Ensimäinen rakkaus Imatralla Ihmismuoto

Laulu-ehdotuksia:

Syyslaulu Satakieli Risti vuorella Paimenen sunnuntailaulu Tuulien laulu Metsälaulu Ylioppilaisten laulu Toinen ylioppilaisten laulu Ylioppilaisten marssi Serenadi Riemu, riemu, maljasi Lemmen laulu Alppilaulu Kolme laulua Iltalaulu Aamutoivo, illanhuokaus Juomalaulu Päivän kuvat Talonpojanpojan laulu Kirkko Viihdytys Maljanesitys Lönnrotille

Miks en laulaa sais.

Kuules, kuules veikko kulta! Riemua ei puutu multa, Miks en laulaa sais? Rastaskin hän lehdoissamme Lauloi, lientäin murhettamme; Näin hän laulaa tais:

"Taivas täällä sinertääpi, Revontulet liekkiääpi, Pohjaa kaunistain. Päivä veelle suuta suikkaa, Sammu ei, se yötkin tuikkaa, Rantaa kirkastain."

"Pohjantuuli lemmin huokuu, Riemuin vanhat hongat nuokkuu, Koivut hymyilee; Virrat välkkyin leikitseepi, Kosket kauniit tanssaileepi, Väinö soittelee."

"Päilyy täällä kukkamanner, Järvi, luoto, saari, tanner Kukkaloistossaan. Suomen kallis ruusu kanssa Pilkistää jo nupustansa, Koristaapi maan."

Lystiksensä lehdoissamme, Riemuellen Suomestamme, Niin hän laulaa tais. Kuules, kuules veikko kulta! Riemua ei puutu multa, Miks en laulaa sais?

Kevät.

Jo lumikasat kuihtuivat, Jo lehdet puihin puhkeevat Ja perhot riemuin lentää; Ja vesi tanssii maljassaan, Ja Ahti soittaa kanneltaan, Kun lämmin tuuli entää.

Maa loistaa suvivaatteissaan Ja leivo riemuu laulaissaan Ja kulta päivä koittaa; Puut kauniit kuiskaa hymyten Ja kielo päilyy tuoksuen; Näin peippo metsää soittaa:

"Oon luonnon lapsi arvoton, Vaan lauluin toki soikohon, Se ei oo suurenmoinen; Mä laulan vaan kun kotomaa Nyt uuden elon, valon saa, Niin sitte kuolla voinen."

Leivo.

Miks leivo lennät Suomehen Sä varhain kevähällä, Et viihdy, lintu riemuinen, Sä maalla lämpimällä?

Miks äänes soreasti soi Vaan Suomen taivaan alla, Ja vaikka puut ne vihannoi, Sä lennät korkealla?

"Sen tähden Suomeen kiiruhdan Ja lennän korkealla, Kun tahdon nähdä kauneimman Mä rannan taivaan alla."

"Ja senpä vuoksi laulan ma, Kun kannel täällä soipi; Ei missään tuot niin riemuta, Kun Suomessa vaan voipi"

Ulkomailla olevalle ystävälle.

Laula niinkun lauloit täällä, Laula kiurun kielellä, Ulkoreunalla ja määllä Suloisesti viserrä.

Niinkun joutsen armahalle Lemmestänsä laulavi, Samoin sinä vierahalle Laula kotimaastasi.

Kun oot siellä laulellunna, Lennä joukkoon ystäväin; Kun oot maalles joutununna, Riemuitse ja laula näin:

Kallis maani! lauluin sulle Kauniimmasti soikohon; Ihanamp' on luontos mulle, Täällä niinkun taivas on.

Toivo.

Poika lempens vaihtanunna Oli maansa rakkauteen, Vaikk' ol' lempens rukoillunna Häntä jäämään autuuteen.

Pilvi toivon tähden peitti, Neiti itki katkeraan, Sulhonsa kun hänet heitti Kuni kukka kuihtumaan.

Anoi siitä sulhollensa Taivahalta kostoa, Sekä lohdutukseksensa Toivoi hälle kuoloa.

Vaan kun miehuus sodan poisti, Haudass' sulho makasi, Haudan päällä patsas loisti, Isänmaa min pystytti.

Niinpä nähtiin neidon silloin Patsaan luona polvillaan Murhehtivan aamuin illoin, Katuellen toivoaan.

Sairas.

Voi! nyt mua vaivaa kova tauti, Vuoteellani makaan sairaana, Täss' en luonnon ihanuutta nauti, Mitä muut nyt nauttii riemuisna.

Toiset riemuitsevat, voi, mun Luojain! Kun sun luontos päilyy, tanssii, soi; Mutta kolkko, suruinen on suojain, Sydämeen se tuskan tulen toi.

Täss' en näe muuta senkun öitä, On kun haudassa jo oisin nyt. — Mutta miksi moitin Luojan töitä? Mua ei hän ole hyljännyt.

Kirkas päivä loistaa akkunasta, Tämän luona linnut laulavat, On kun soitto kuuluis taivahasta, Enkelit mun luonain oisivat.

Luojain! mulle tarjoot lohdutusta, Sua kiitän, käyden polvillein; Voi! voi taivaallista ihastusta, Jonka saanut ompi sydämein!

Kallis ruusu.

Neito! Sull' on ruusu kallis, Se on taivaas kauniste; Ethän sä sen kuolla sallis, Sitä hoida, suojele!

Perho sille suuta tarjoo, Lentäin kukkasiivillään; Vaan sä, neito, valvo! varjoo, Ettei luokse pääsis hän!

Jos hän mesihuulillansa Sille suuta antaa sais, Niin se kuihtuu, kuihdut kanssa; Neito, suojaa ruusuais!

Hyvä neuvo.

"Kuules sisko kulta, Jospa poika sulta Pyytää muiskua, Niin sä pakoon juokse Sisaresi luokse, Pysyt puhtaana."

"Muutenkin sä, Kaari, Ota tarkka vaari Elämästäni; Niin et häpeähän Joudu itkemähän, Sisko kultani!"

Vanhin sisarista Näin nyt poikasista Penäs siskoaan. Kuudes kun tul'; leijaa Hän jo itse heijaa, Surren sulhoaan.

Laupeuden sisar.

Amelia fröökkinä Polkee jalkaa piiallensa, Miks hän myöhään käynynnä Oli kanssa sulhasensa Katuloita pitkin. Tyttö vastaa: "niin, kun itkin Kohdata mun sulhoain, Kanssaan viettää iltoain; — Käyttehän te itseki Yksinänne monesti Aivan keski-yössä."

Fröökkinä: "Etkös tiedä, tomppeli, Minun silloin käyväni Laupiuden työssä."

Karhun huokaus.

Meskämmen nousi luolastaan Ja lumen turkistansa loi, Hän huokaeli huolissaan Ja valitellen vaikeroi:

"Voi! kuinka kolkko talvi on, Sen suruvaippa peittää maan, Sen päivä ompi valoton Ja tuuli aina tuima vaan."

"Vaikk' olen metsän kuningas, En rauhaa löydä linnassain, Kun myrsky pauhaa raivokas Ja karvat nyhtää turkistain."

"Ja metsästäjä hiihtänyt On koirinensa jäljestäin, Hän kruunun mult' on ryöstänyt; Voi! kuinka käypi hulluinpäin."

"Hän tahtoo vaihtaa turkkiain Ja soittain mua tanssittaa; — Nyt keinon mieleheni sain, Se keino voi mun pelastaa."

"Mull' yhden miehen mieli on, Vaan voimaa miehen yhdeksän, Kun muori olen ponneton, Mä hänet allein rytistän."

"Kun päivä sitte koittavi, Niin Aasiasta, Turjasta Mä kutsun veljein luolaani Mun kruunauksein juhlana."

Näin lausui hän ja vaikeni. Sä Suomalainen kuules vaan Hän oloamme kuvaili Ja sankaruutta kalliin maan.

Maansa pettäjän katumus.

Miksi rannoiltani rakkahilta Vei mun poijes himo kunnian, Onnee etsin mailta vierahilta, Miekan nostin veljää vastahan? Mikä voima toi mun jällehen Maan mun sortamani rannallen.

Joka kukka muinoin mulle hohti, Nyt ne kaikki teräns ummistaa, Joutsen luoksein silloin uida tohti, Nyt hän veden alle sukeltaa, Leivon ääni mulle muinoin soi; Mitä tehnyt olen? Mua voi!

Kun mä leikin mäillä loistavilla, Koko luonto mulle hymyili, Päivä hohtain silloin taivahilla Mua kirkkahana tervehti; Mutta silloin olin viaton, Suljettu nyt taivas mulle on.

Luonain haahmut liikkuu, myrsky pauhaa, On kun luonto oisi vihoissaan. Veri suonissani ei saa rauhaa, Tuli syöntäin polttaa haikeaan. Ääni kutsuu mua kuolemaan, Multaan rakkaasen mä hautain saan.

Ei, tää maa on kallis, taivahinen Omaa pettäjäänsä varjoomaan; Veessä mull' on hauta rauhallinen, Ei, se huuhtoo rantaa kalliin maan; Parhain on: mä syöksyn miekkahan, Sieluin annan uhriks manalan.

Käen kukunta.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans mieltä; Vanhus, neitonen Istuu kuunnellen Käen riemukieltä.

"Kuku kauemmin, Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita." Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens kans Ollen toivoissans Kuiskaa vanhan luona: "Kuku kerta vaan Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna."

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: "Terve Kyöpelille."

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Povens nöyristää, Oottaa hautoansa.

Lemmetär ja nuorukainen.

Yksin istui pientarella Nuorukainen kaunoisa, Ruso hohti poskusella, Murhe vaan ol' otsalla.

Kyynel hällä silmään ensi, Sydän sykki murheissaan. — Lemmetärpä silloin lensi Poikaa lohduttelemaan.

"Mitä itket, mikä vaivaa Sua, poika kaunoinen?" "Vihollinen maatain raivaa," Vastasi hän huoaten.

"Heitä poijes suru turha! Pelastaahan toiset maan; Sodass' oottaa sua murha, Sylissäni autuus vaan."

"Olen huokaillut: voi, milloin Sinut saisin valtahain! Sua itkin aamuin illoin; Joudu, joudu helmahain!"

"Siin' on sulla maa ja taivas Siin' ei sota raivoa, Siinä loppuu murhees, vaivas; Joudu, joudu, armas sa!"

"Kalliimpata ei lie vainen Kun mun suosioni on." "Maani", lausui nuorukainen Lähtein poijes taistohon.

Suomen Ruotsalaisille.

On päivä lämmin Suomessamme Ja loistavat on kukkulamme, Maa se on meidän yhteinen. Miks kielemme vaan kaikuvainen, Mi ompi vielä nuorukainen; Ei soida saisi raikuten?

Kun jolloinkulloin raikahtavi: Oh, fennomanni, skandinavi! Se ompi vihantuulta vaan; Me niinkun tekin vuodatamme Veremme eestä isänmaamme, Miks taistelette ainiaan?

Jos vihaantuuli raivoaapi, Niin pian tänne puhaltaapi Tuo itätuuli kalsea; Se myrskyn nostaa, pauhaileepi, Kukastoamme raivaileepi, Sen lehdet maahan varistaa.

Oi, veljet! liittoon yhtykäämme Ja yksin voimin ryhtykäämme Kukastoamme hoitamaan; Niin voimme kaikki myrskyt poistaa, Ja vielä kauniimmasti loistaa Kukasto kallis rakkaan maan.

Joki.

Kas lähde virtaa vuoresta, Luo silmäns taivahille, Ja lemmenkukat partaalla Suloa lausuu sille. Se on niin kirkas, loistava, Se kuvaileepi taivasta.

Se puroks sitte muuttuvi, Mi kirkas ompi vielä, Vaan kun sen vesi juoksevi, Se himmentyypi tiellä; Se kukkaisia suutelee Ja riemuisena rientelee.

Vaan kun se rientää kauemmas, Se paisuu suuremmaksi, Se tanssii ollen riemukas Ja muuttuu raivosaksi; Sen aallot kiehuu, pauhaavi, Niin että metsä kaikuvi.

Vaan kun on aikans ryskänyt, Niin hiljaiseksi jääpi; Sen pinta on nyt tyyntynyt, Se mereen häviääpi. Näin joki syntyy, kuolevi, Niin elämämme virtaavi.

Odottavainen.

Kun rakkaus suur On syntynyt juur, Niin mielestä lempi vanhemmat poistaa, Ja syntymämaa Myös poistua saa, Kun lempivän toivo kirkkaana loistaa.

Näin myös kävi mun, Kun kohtasin sun, Sain rintahan liekin — tää miten vaivas! En kertoa voi Min tuskan se toi, Vaan toivoni ol' kun kirkkahin taivas.

Mä oottelin vaan "Jaa" milloinka saan Ja lempivän sydän aukeni mulle; Tään tuntea sait, Vaan viel' olet vait, Vai näinköhän toivot kuoloa mulle.

Luonnon riemu.

Linnut lentää taivaan alla, Riemuellen laulavat, Sirkut kukkakumpuralla Isotellen tanssivat.

Kukat terinensä päilyy, Koreilevat tuoksuen, Puiden latvat nuokkuu, häilyy, Kuiskailevat riemuten.

Ah! on heillä kultans luona, Kenen kanssa lausuvat, Jok' on heille lempens suonna; Siis he riemuelevat.

Mun vaan täytyy yksin olla, Suru mun on kumppani; Käynkös huoneess', vainiolla, Vettä virtaa silmäni.

Liekkiväisnä sydän sykkii, Tuntuu vallan vaipuvan, Veri suonissani tykkii, On kun saisin kuoleman.

Sydäntäsi älä kiellä, Ainiain! lempivältäsi, Silloin riemuitsisin vielä Minä niinkun luontoki.

Rakkauteni Ainaan.

Kun oppilaaksi tultuain Mä tähkän lakkihini sain, Niin olin mies mä mielestäni, Mä päitä keikutellen käin; Mä tyytyväisnä kuljin tiellä, Vaan morsian, se puuttui vielä.

Mä neidon näin niin lempeän, Ei kauniimpata lie kun hän; Mä Ainaan katsoin hymysuin Ja häneen kohta rakastuin; Hän siitä mulle naurahteli. Voi, sydämein kuin riemahteli!

Mä tästä itsein rohkasin: Sydämen' hälle aukasin; Nyt silmänsä hän maahan loi, "Jaa" hänen huuliltansa soi; En luullut olevani maassa, Oi! olinpa kun taivahassa.

Min tehdä voin, sen hälle tein Ja kukkavihkosta vein, Ja palkinnoksi muiskun sain Mä silloin tällöin kullaltain; Kun ken ei nähnyt syleilimme Ja autuaana riemuitsimme.

Vaan lempi saattaa runoiluun, Se siihen myöskin saattoi mun; Mä uneksin ja lemmitsin Ja lauluja mä kyhäilin, Ne huonot oli muiden nähden, Siis rukkaset sain niiden tähden.

Mä itkin, surin päivät yöt, Jäi tekemättä kaikki työt; Voi, hirmua! voi, suruain! Kun rukkaset sain kullaltain, Mun elämäin on loppununna — Jo olen toisen kihlanunna.

Ensimäinen rakkaus.

Muistan koska ensi kerran Lempi mua kohtasi, Ollen niinkun taivaan Herran Lähettämä Enkeli; Silloin rinnassani soi! Aina, Aina, kultain voi!

Kun hän lauloi, silmäin kastui Kohta sydän sykkäili, Sulosuin kun luoksein astui, Mulle taivas aukeni, Ja mun rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Vieressäin kun lemmin soitti, Soitti taivaan iloa, Toivon tähti mulle koitti, Niinkuu rusko nouseva; Ja mun rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Vieri vuosi; luotain lähti, Niinkun päivä maillehen, Multa sammui toivon tähti, Sydän itki kaihoten; Surkeasti sydän soi: Aina, Aina, kultain voi!

Kun nyt surun aaltoon vaivuin, Toinen lempi loistihen; Toivotonna siihen taivuin, Luulin saavain autuuden; Mutta rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Nytpä vaivain myrsky pauhaa, Hauta mulle aukeaa, Sydänparka ei saa rauhaa — Se vaan kerran rakastaa — Sillä rinnassani voi: Aina, Aina, kultain voi!

Imatralla.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kun silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat; Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää, On kun jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Valitulle Valmistanut kruunun on; Nouse valon voittohon!

Ihmismuoto.

(Franzén).

Jopa verhon purpuraisen Cedriston yl' ihanainen Kuudes päivä loi. Kultasiivin perho lensi, Ruusustoon yl' puron ensi, Sille muiskun soi.

Veden pinnass' helmi päilyi, Luikon purjeet valkeet häilyi Salmen kalvolla. Viini hehkui marjassansa, Kyyhky leikki hennoissansa Lehdon rauhassa.

Mutta luonnossapa puuttui Korkein kauneus: vielä puuttui Kruunu luotujen; Siks kun muotons somerosta Ihminen hän valoon nostaa, Silmäns aukaisten.

Lumen väri laimistuupi, Aamurusko tummentuupi Läskein vuoren taa; Tähti päivän otsasella Tahtonut ei aikaella, Maata valistaa.

Eläimet he kumartuivat, Kun ne silmät kohouivat Kulkuun auringon, Joista sulo, lempi suikki, Joiden kyyneleistä tuikki Toivo kuoloton.

Enkeljoukko ihastunna Näkee lemmen kuvautunna, Luojaa katselee. Tekoons Luoja painoi soman Sinettinsä, kuvans oman Huomaa, hymyilee.

Sä niin huudat korkaillessa: Sielua ei ainehessa, Kaikk' on tomua; Hullu! astu lähtehellen, Katso muotoos, ujostellen Silmäs verhoa.

Katso vanhan viisaan ohtaa, Katso totuus siinä hohtaa, Aikaa kirkastain. Katsos urhon ripsein alle, Josta voima maailmalle Säihkyy, laatii lain.

Missä sulo, lempi loistaa? — Selman aamuhuntu poista Rusoposkilta; Katso silmäns ujot päilyy, Katso tumma tukkans häilyy Tuulen omana.

Seuraa salaan paennutta, Lehdon majaan joutunutta Hädän huutaissa. Katso kuin hän pienosille Hymyy, tarjoo sairahille Lohdutustansa.

Taivaan siinto luonnontöissä! Enkelhaamu eliköissä, Ihmismuoto sä! Kuolevaa vaan kaunistatko? Itketkö ja muhoatko Jjäisyydessä?

Enkelitkin, Selma, siellä Muotoos ihailevat vielä, Ääntäs kuullessaan. Selma! vielä taivahassa, Vielä autuaitten maassa Sua nähdä saan.