LAULU-EHDOTUKSIA.

(Mukaelmia.)

Syyslaulu.

(Lauletaan kun: Hösten är kommen, j.n.e.)

Syksy on tullut ja myrskyelee, Joutsen ja pääsky jo pois pakenee, Kukka on vaipunut sammalehen, Aalto se kiehuvi loiskuttaen, Ahti kantelens kaikua suo, Luonnotar vihreät hiuksensa luo.

Päivä on sammunut, maa pimenee, Ouruves vuorelta virtaelee, Lähde sen juurella nöyrynä vaan Ottavi kyynelet astiahan. Jo kesä päätti matkansa maass', Tähtien yllä se loistavi taas.

Satakieli.

(Lauletaan kunt: De lugna fält, de stilla dalar.)

Jo tyynet kedot, laaksot kanssa Nyt täyttyy karjalaumoilla, Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa, Ei joki juokse virtana; Vaan laulaja hän kultans mieltä Nyt riemahuttaa laaksoss', oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi!

Myös tähti tuikkaa sulosemmin, Ja perho lentää kukkahan, Hän riemuitsee kun häneen lemmin Luo silmäns kulta laulajan. Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä Nyt lehtoon leviääpi, oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi!

Risti vuorella.

(Lauletaan kun: Af Gloriesken begjutet.)

Oi! sädekruunuinensa Ja pyhäloistossaan Ja ruusukranssinensa On risti vuorellaan; Se hymyy suloisesti, Sen rohkee pystytti, Ja katsoin kaunosesti, Se laaksoo tervehtii.

Ja kovin murheissansa Mies paikkaa lähenee, Hän näkee tultuansa Kuin merkki hymyilee; Niin myrsky hiljeneepi, Voi, mikä lohdutus! Kun rinnan täytteleepi Vaan taivaan ihastus.

Paimenen sunnuntailaulu.

(Lauletaan kun: Das ist der Tag des Herrn!)

On Herran päivä nyt! Mä olen yksin kedolla; Paits aamukellon kaikua On kaikki hiljennyt; Mä polvein notkistan. Oi mielikuvat suloisat! Niin on kun henget oisivat Täss' kanssain polvillaan. Ja taivas kaukainen, Se kirkas on ja juhliva, Niin on kun ois se aukeeva.

Tuulien laulu.

(Lauletaan kun: Upp genom luften j.n.e.)

Ilmojen kautta, lintujen teitä Syöskäämme pois yli vetten ja maan! Hopeasauvalla Aamutar meitä Viittaavi noussehen maailmahan. Kuohuvain aaltojen tanssihin pois! Lehtojen riemuissa, voi, ken jo ois! Huoneessa ihminen rauhattomasti Kuultelee siivet kuin ilmoa lyö; Lennämme taivahan luo vapahasti, Sieltäpä sanoman saatamme myö.

Metsälaulu.

(Lauletaan kun: Im Walde geh' ich wohlgemüth.)

Käyn metsässä mä tyynesti, En huoli rosvoista; On lempi vaan mun aarteeni Sit' ei he kajoa.

Ken käy, ken ryskää pensaass'? oi! On rosvo! — uhkaavi! — Mun kultain tule juosten — voi! Ja kaulaan tarttuvi.

Ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Vi äro andens fria folk.)

Vapaita hengen lapsia Olemme, valon tulkkia, Sen eestä aina sodimme Ja sitä suojaamme; Ja samat niinkun ennenki Ja samat aina iäti; Kun valo vastustamaton Myös vartijamme on.

Olemme aamun sukua Ja uuden ajan vahtia, Mi läpi yön ja kuoleman Vaan syöksee innossaan; Ja valtamme on rajaton, Sill' toivon maa se meidän on, Ja meidän on tuo vastaisuus Ja myös sen kaunoisuus.

Ja maamme, valon morsian, Saa suuruuden ja kunnian; Me itse kuolkaamm' unheesen, Kun järven aaltonen; Sill' varjot täältä häviää, Vaan henki pysyy jäljellä; Niin vartijat myös pysyvi, Kun valon voimaki.

Toinen ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Studenter äro muntra bröder).

He ovat veljet lystimäiset Nuo Suomen ylioppilaat, On ilmat lämmit eteläiset, Vaan pohjoiset on raittiimmat. Niin — suru vieköön vennokkaiset Vaan riemuin laulaa oppilaiset, He laulaa.

On oppi, mit'ei kirjat voita: Kun nuori oot, oo riemuisa. Se hulluks kutsuu kirjakoita, Vaikk' viisaampi ois viisainta. Ei seurass viihdy valjumaiset, Kun riemuin laulaa oppilaiset, Kun laulaa.

Kun sodan soitto leimuaapi, He kirjan vaihtaa miekkahan; Kun armas Suomi vaaran saapi, He peljästyttää maailman; Ja kaatuu verivainolaiset Kun laulain syöksee oppilaiset, Kun laulain.

Ylioppilaisten marssi.

(Lauletaaii kun: Framåt, framåt på ljusets bana.)

Eespäin, eespäin nyt valon tiellä Sä joukko nuori urhoisa! Ja lippusemme heiluu vielä, Sen suojaa Suomen haltija. Sodimme hyvän, kauniin eestä Me pimeyttä vastahan, Ja levitämme melskehestä Me ruskon öiseen maailmaan.

Serenadi.

(Lauletaan kun: Schlumre sanft, o Edle!)

Nuku jo mun kultain! Nuku makeesti! Silmäs kiini painaa Öisen rauhan Enkeli. Jumalitten kaltaisena Lempi luonas lentelee, Sinut taivahasen Lemmen uni heijailee.

Riemu, riemu, maljasi.

(Lauletaan kun: Fröjd i hjertan och pokaler).

Viini syöntä riemahuttaa; Nytpä kultanesteestä Heikkkous juo sankaruutta, Lempeyttä miehuus sä. Eipä taivaan kunnioita Sorra, malja, uhrisi; Nouskoon pilviin pisaroita, Riemu! riemu, maljasi!

Lemmen laulu.

(Lauletaan kun: Alles was die Erd enthält).

Kaikki mikä ilmassa Hyppii, lenteleepi, Koko tämä maailma Yhtyy, lemmitseepi.

Hirvi juoksee metsässä, Kauris laitumella, Kohta naaras jälkiä Alkaa seuraella.

Kyyhky kutsuu kultoaan, Kun hän kukertaapi; Mato etsii naarastaan Kun hän luikertaapi.

Kukat rintans aukasee Päivän tuulosille, Kiertoköynnös kiertelee Puitten ympärille.

Joki lausuin lemmestä Juoksee hiljaltansa, Laaksoss' yhtyäksensä Toisen joen kanssa.

Alppilaulu.

(Lauletaan kun: I, bergens snöfält j.n.e.)

Oi, vuoren lumi, jolle nyt Luo ilta ruskoaan! Jos tuntisit kuin sykkinyt On sydän sulle vaan.

Oi! kaiku sa, mi Alpilta Nyt soit niin kauniisti, Luo vuorelta vaan surua Mun raukan mieleeni!

Oi, järvi sa, kuin päilyilet! On metsä vartijas; Sä milloin mua heijailet Sun kultaloistossas?

Niin lauloin; päivä hohtava Käi kylmään sylihin. Mä itkin vaan; voi kaihoa! Se katsoi silmihin'.

Kolme laulua.

(Lauletaan kun: Entflieh mit mir j.n.e.)

1.

Pois lähde kanssain, kultani! Oo vaimoin, lepää rinnallain. Niin hellä ei oo kotosi Kun sydämein on sulle vain.

Sä jos et lähde, kuolen pois, Jäät yksin tänne maailmaan, Ja isäs vaikka luonas ois, Hän sulle on kun vieras vaan.

2.

Ja kaste laskihe illalla, Se laskihe lemmikkikukkihin, Ne ovat kuihtuneet, kuolleet.

Ja poika lemmitsi neitoa, He salaa lähtivät kotoaan, Ei tiennehet vanhemmat heistä.

He sinne tänne kulkivat, Ei heill' ole onnea ollunna, He ovat kuihtuneet, kuolleet.

3.

Ja lehmus heidän haudalla nuokkuu, Siin' kuiskaavat linnut ja tuulet huokuu; Sen alle vihreelle nurmellen Nyt vanhus astuu huoaten.

Ja murhehtien tuuloset huiskaa, Ja surren peipposet lempeesti kuiskaa, Ja pääskyset muuttuvat hiljaisiks, He itkevät, eivät ymmärrä miks.

Iltalaulu.

(Lauletaan kun: Unter allen Wipfeln ist Ruh.)

Rauha ompi laaksoissa nyt Ja ääni ompi hiljennyt Metsissä, Ja linnut oksilla nukkuu. Kohta vaan Nukkuu Myöskin saat.

Kuunpa alla kiusaus on Ja parku, itku rajaton, Ikuinen, Ja lehdet metsissä kuihtuu. Kohta vaan Kuihtuu Myöskin saat.

Tähtein all' on tyyneys, voi! Ja taivahissa harppu soi! Kaikuvi, Kun siellä enkelit soittaa. Kohta vaan Soittaa Myöskin saat.

Aamutoivo, iltahuokaus.

(Lauletaan kun: Jord och himmel jag.)

Maan ja taivahan Vallan unhotan, Olet yksin ihastuksein. Päivän koittaissa Toivon' olet ja laskiessa huokauksein. Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain, Elon aamutoivo, illanhuokaus vain! Maan ja taivahan Vallan unhotan, Olet yksin ihastuksein.

Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme. Kaikki kadotkoot, Jos sä mun vaan oot, Toinen toista lemmitsemme.

Pysyy lempi — ja nyt hymyy kuolema, Kohtaamme, me koskaan emme eroa. Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme.

Juomalaulu.

(Lauletaan kun: Guckt nicht in Wasserquellen.)

Kun lähteen silmä vuotaa, Sä älä katso tuota, Luo silmäs viinahan! Ves ompi vaarallinen, Veslähde petollinen, Luo silmäs viinahan!

Loi silmäns poika vainaa Veslähtehesen aina, Ei luonut viinahan; Kun peilas muotoansa, Sai siinä kuolemansa; Luo silmäs viinahan!

Mon' ompi uponunna Vetehen, hukkununna, Ei kukaan viinahan; Ken siihen kurkistaapi, Se virvoituksen saapi; Luo silmäs viinahan!

Kun lähteen silmä vuotaa, Sä ällös katso tuota, Luo silmäs viinahan! Kun luot, myös juoda muista, Kun loppuu, toista puista; Nyt juo sä pohjahan!

Päivän kuvat.

(Lauletaan kun: Ferne Wolken seh' ich ziehen.)

Kaukaa näen pilven lennon, Illanrusko kultaa sen, Päivä saapi kuollon hennon, Mennen poijes maillehen. Synkkä vaippa varjoo Vakaisesti koko maan, Ja se rauhaa tarjoo Laaksoon, kukkulaan.

Kaukaa kuulen äänen soivan, Niinkun kuiske henkien, Ilman läpi viuhunoivan Ihammpain sävelten; Vaan ne tuskin suovat Tervehdyksen korvahain, Rintahani tuovat Synkän pilven vain.

Armaat päivän kuvat! teille Surren heitän hyvästi. Silmäin käyvät kyyneleille, Vesihelmet tippuvi; Voi! mä kaihoon teitä, Välissämm' on laajaa maa; Taajaan kyyneleitä hiekkaan virrahtaa.

Talonpojan laulu.

(Lauletaan kun: Jag huggit tills min kraft förgått.)

Mä väsyksiin oon hakannut Ja hakkaan vieläki, On kirveen teräs hyvä, mut Viel honka seisovi.

Ol' kätein kerran tukeva, Nyt niin ei olekaan, Söin koko talven pettua, Join päälle vettä vaan.

Jos palveluksein vaihtaisin, Jos täss' en olla vois, Luo herran kenties joutuisin, Ruisleipää jolla ois.

Mä kaupungissa palkkasen Saan kenties vaivoista, Niin usein mietin, mutta en Voi sinne haluta.

Siell' lehtovuori oisiko, Mi katsoo järvehen? Ja päivä nousee laskeko Niin sulo herttainen?

Siell' oisko laakso tuoksuva Ja nummen hongikko? Hän, jonka kuulen soittoa, Hän siellä olisko?

Ja tuulen ratoks vyöryää Pois pilvi suojaton, Ja ilman maata, ystävää Mi ihmishenki on?

Meit' ehkä Luoja kuulevi, Maan hädän helpottaa, Ja syksyn vilja hyvempi Suo leipää parempaa.

Kirkko.

(Lauletaan kun: Droben stehet die Kapelle.)

Kirkko seisoo vuorellansa, Hiljaa laaksoon katsellen; Vuoren alla riemuissansa Laulaa paimenpoikanen.

Äkkiäpä kello kaikuu, Kuolonvirttä veisataan; Hiljaa ompi riemuraiku, Paimen kuulteleepi vaan.

Lauletaan ne hautaan siellä, Jotka laaksoss' riemusi; Paimen, paimen! kello vielä Kerran kaikuu sulleki.

Viihdytys.

(Lauletaan kun: Stilla, o stilla!)

Ääneti aivan! Myrskystä vaivu pois, Lapsonen taivaan! Aika sun kuolla ois, Kylmä on laaksoloiss'; Ääneti aivan!

Rientävä hetkeis Viimenen joutuvi, Seisata retkeis! Kuihdu kun toisetki! Tyydytkö syömeni? Seisata retkeis!

Varjojen peittää Anna min nautit sa, Unhottaa, peittää Päivän on tapana; Voit unen rauhassa Unhottaa, heittää.

Maljanesitys Lönnrotille.

Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867.

Mikä ompi ihminen? Mielikuva ainoasti, Ilmestyy mi nopeasti, Pian haihtuu jällehen.

Kun hän käypi maailmaa, On hän virvantulenlainen, Jonka tuuli nousevainen Sammuksihin puhaltaa.

Mikä ihmishenki on? Kangastus mi kohoileepi, Silmäin eessä kierteleepi, Laskee taaskin peittohon.

On kun vesikello vaan, Joka kohoo korkealle, Loistain lentää taivahalle, Maahan lankee noustuaan.

Niin ei ain' oo kuitenkaan; Hän, mi suurta vaikuttaapi, Maansa hyvää harrastaapi, Hän ei katoo milloinkaan.

Aikansa kun suloton Myrsky ompi pauhanunna Sekä kaiken poistanunna, Mik' ei kuuluu muistohon.

Niin tää muisto kallihin Ompi sitä rakkahampi, Suloisempi, ihanampi Ja se loistaa kirkkaammin.

Henki silloin suur' on vaan, Se on täynnä ihastusta; Kangastuskin kangastusta Nyt ei enää olekaan.

Ja myös vesikellonen Muuttuvi nyt puhtahaksi, Kirkkahaksi pisaraksi, Ei oo lainavärinen.

Niin myös elää muisto sen, Joka yhä suurta antaa, Jolle tulevaisuus kantaa, Muiston kauniin seppelen.

Tämä seppel annetaan Myöskin meidän Lönnrotille, Joka autti taivahille Suomen maineen loistamaan.

Tää kuu meitä riemuttaa, Riemusta nyt kuuluisalle Kalevalan tuottajalle Malja juokaamme, hurraa.