KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT

TORNIN KELLO

Yksin illan hämärässä Impi pitkin tietä käy, Linnut laulaa, lensee tuuli Hongistossa hiljaa soi.

Astelee hän onnellisna Sulhastansa muistellen; Siitä katseens' taivaan tuli, Siitä hymy huulillens'.

Alkavi nyt pyhä soitto, Torninkellon kuulee hän; Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin Kaiku ympär humisee.

Siinä seisoo neito nuori Unelmissa autuaiss', Muistelevi hetkee armast', Kosk' hän kultaans' vihitään.

Astelee hän onnellisna, Vaeltaja vastaan käy, Häitä neito kyselevi, Miksi torninkello soi.

»Sentään soipi torninkello, Että kuoli nuorukain, Poika komeest' kartanosta, Joka kaukaa siintää tuoll'.»

Nytpä neito itkuun päätyi, Kyynel juoksi rinnoillens. »Miksi itket, impi kaunis, Kaulaliinaas kastelet?»

»Sitä itken, impi koito, Että kuoli sulhasein; Kaikuessa torninkellon Kiirehti hän Tuonelaan.

Äsken tässä astellessain Olin onnen helmalaps', Sillon loisti ilon päivä, Nyt on murheen, kuolon yö.

Mihin vertaan ihmis-onnen? Mikä onpi ilo tääll? Päivän paiste pilven reijäst' Kankahalla autioll'.

Pian soikoon kello taasen, Murhevirsi kuulukoon! Kultain kanssa tahdon aina Asua ja rakentaa.»

ENSIMÄINEN LEMPI

Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa, Pylvässaliss' kaikuvass'; Kiväärii kantaen hän kiiteleevi Halki sinisaloen, Ja kuusiston kuningast' Luotinsa kiehtoo, Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.

Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa Partahisen kontion, Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii: Ohto otsall' verisell' Päin karkaavi ryskyen, Vihasta hurja, Mut rintansa keihääsen syöksee—ja kaatuu.

Niin lepää siinä voimallinen sankar', Povi verta vuotaen, Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu On nyt elon taistelo, Ja nuorukain käyskelee Kotihins taasen, Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.

Ja kaunis onpi nuori ampuniekka: Otsa kirkas, viaton, Kuin aurinko on silmä säteilevä, Poski kuumast' liekehtii, Ja ruskeat kiharat Poskellans' väikkyy. Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.

Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee Ohi komeen kartanon, Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu, Saarnimetsä kajahtaa; Ja katsomaan leikkiä Nuorukain rientää Ja pian on edessään loistava sali.

Ja saliss' loistavassa joukko tanssii Häitä kauniin tyttären. Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist', Sinertävist' sireeneist' Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'.

Mut morsian, se nuori, mustakihar', Huohuttaen tanssist' käy. Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä, Vakaa, kaino, viaton. Kuin ihmeellii'n kangastus Toivomme maasta Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'.

Ja nuorukaisen katse matkan päästä Kohden kaunist' morsiant' On teroitettu niinkuin hourailevan; Posken liekki siirtyy pois Ja sydän lyö tuimasti Paisuvass' rinnass', Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.

Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo, Toisen kallis aarre on, Se vuorittaavi nuorukaisen sielun Muurill' mustall', hirmuisell', Ja toivonsa aurinko Pilvihin sammuu Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'.

Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka, Viipyy häitä katsellen, Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis, Tanssiss' väikkyy raueten, Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'

Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä Halki puiston pimeän Ja seisoo sammaleisell' kalliolla Keskell' öistä männistöö; Kiväärinsä leimaus Valkasee metsän, Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.

Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen Käärittynä savuhun, Ja Metsolassa kaiku ampumuksen Hänen uneen viihdytti. Ja tyyneys vallitsi Tienoossa ympär, Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.

Mut pauhinalla ilojoukko viettää Häitä kauniin neitosen; Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist', Sinertävist' sireeneist' Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.

Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell' Metsäss' sammalkallioll', Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi. Äänetönnä makaa hän Ja tunturin lumena Kasvonsa loistaa, Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.

LINTUKOTO

Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy, Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss', Koska aavan meren vallattomat lapset, Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa, Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren. Niitty viherjä on keskell' tätä saarta, Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy, Kantain hedelmiä ilman talven unta; Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä, Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa; Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo, Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta. Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa, Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.— Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis; Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko, Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme. Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet, Tässä käki, ilolintu, kyntörastas Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi, Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia. Elo ystävyyden!—

Vilkkaat keripojat Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää; Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä. Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss', Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä, Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass', Tahi yhteist' atriaa he rakentavat Viherjälle tanterelle lehdon suojaan. Sillon liike elävä on impiparvess', Sillon kieli virkeästi livertelee, Kilahtelee usein naurun hopeekello.—

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa, Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä. Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress' Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss', Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista Siinä haastellaan ja ihmetellään Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss', Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää, Pieni, vilpas kiuru viserrellen Pyöriilevi paistehessa päivän kullan, Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä, Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.—

Taasen rinkitanssissa he kiitelevät Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin, Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla. Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi, Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa Purjeretki, iloretki ympär saarta, Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat. Parittaisin nuori kerijoukko istuu Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa. Ihanasti laulaa poika niin myös neito Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'. Joutsen alakuloisesti ääntää, Ihanasti toki; linnut visertelee Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu; Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu, Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen, Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass', Koska soivat siellä kultakanteloiset. Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta, Ja kosk' viimein täytetty on iloretki, Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.—

Mutta usein puitten juurilla he istuu Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä; Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'. Miksi ikävyydessä he uneksuvat? Miksi ihanasti kallistuvi päänsä? Senpä syytä eivät ymmärtää he taida Mutta tuskaton on heidän ikävyytens', Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen Rientävät he viherjälle tanterelle, Laulain onnen elämästä rauhan saaress'. Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless' Vaipuvat he unen hienoon helmaan Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas, Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi. Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall' Makeasti makaa, liikahda ei lehti.—

Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa, Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt' Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä. Sillon ihanasta unestansa herää Kerikansa, ijankaikkisesti nuori, Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'. Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää, Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.

KAUKAMETSÄ

Alas kallioita lapsi riensi, Äitins luoksi riensi hän, Lausui loistavalla katsannolla: Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoseni, Mitä taivaan kaukamaast'? Missä näit sä autuitten mailman? Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin, Katsahdellen koilliseen, Siellä näin mä nummen sinertävän, Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, Armas päivä paistoi siell', Ylös kunnaan kiirehelle juoksi Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui, Kyynel juoksi poskellein, Enkä ymmärtänyt miksi itkin, Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll' Taivaan korkee sali on, Siellä lamput, kultakruunut loistaa, Siell' on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall' Kaukametsä haamottaa, Siellä ompi onnellisten mailma, Siellä autuitten maa.

SUNNUNTAI

Mä muistan sen lempeän laakson, Ainiaan muistan sen, Miss' istuin ma neitoni kanssa, Hellästi syleillen; Ja kiirehti kesänen päivä, Sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja allamme kimmelsi järvi Paisteessa auringon. Ja loiskelit Ahtolan immet Kultasell' santarannall'.

Sen toisella rannalla seisoi Temppeli korkea, Siell' kuulimme virsien veisun Ihanast' huokaavan, Ja viimein, kuin jumalten maasta, Temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta Ylhäällä pohjosess' Kuin ihmeellist' Onnelan maata.— Unien kangastus! Kosk' impeni sylissäin istui Temppelin kellon pauhuss'.

Mut vait oli impeni kaino, Katsahtain korkuuteen, Ja poskellans kyynele kiilsi Helmenä kirkkaana. Mun käteni ihanast' eksyi Kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss' laaksoss' Päivämme autuaan; Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja läheni kesänen ehtoo, Sunnuntai-ehtoo tyyni.

UNEKSUMINEN

Unta ma näin, mun impeni kaunis, Mä kuolin sun helmahas; Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi, Kuin Saalemin kesä-yöss'. Autuas oil kuolema, Kuolema sun helmassas; Niin kuolisin tuhannet kerrat Vaipuen helmahasi.

Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass' Kaikk' korvani kuuli myös, Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun, Näin impeni sitovan Myrttikranssii viileää Kauneudeks kuolleelle, Ja viimein sen päähäni painoi, Poskillans tuskan kuume.

Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot, Kuin tuomion ukkoset, Pimeät pilvet peittivät taivaan, Ja sieluni synkistyi, Mutta immen katsannoss' Taasen lemmen taivaan näin; Mua saattoi hän kammioon kuolon, Poskillans tuskan kuume.

Vaikeni viimein ankara soitto Ja vallitsi hiljaisuus, Kalmistoss' seistiin kuusien yössä Mun hautani partahall': Sillan neito kaunokihar Esiintunkee punertain Ja, otsaltans hiukset viskain, Seisovi arkkuin ääreen.

Laski hän kätens rintani päälle, Mua hyvästi jättäen, Suudelma kuuma huuliain poltti Ja pyörrytti ihanast'; Leimahti mun povessain, Elon virta koskena, Mua herättäin unesta lemmen, Kiertonsa alkoi taasen.

SOTA

Jo leimuuvat tuliset viirit, Kaks joukkoa tanterell' seisoo, Kuin ukkosen pilveä kaksi, Niin uhaten toinen toistans. He ryntää päin Ja yhteen iskee, Kuin aalto ja karinen ranta, Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku Kiväärein ja tykkien jyskeest'; He, oksentain tulta ja savuu, Nyt antavat kuoloo kylmää, Ja torvi soi, Ja trumpu pauhaa, Ja kumisee kultanen kangas, Kosk' Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää Se kuolon ja kunnian pelto, Ja pilvenä savu kiirii. Ja pilvien yöss' Käy sankarlauma Kuin peikkoen synkeä parvi, Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, Kuin murrettu, huokaava laine, Hänt' vainoen voittaja seuraa, Kuin riehuva myrskyn kierros, Ja riemuitsee Ja houraileepi, Kosk' kunnia päällensä loistaa, Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.

Mut kaatuneen sankarin sielu On astunut korkuuden linnaan, Ja, hymyen autuaass' rauhass', Hän katselee tannert' allans: Siell' torvi soi, Ja trumpu pauhaa, Ja kumisee kultanen kangas, Kosk' Tuonelan enkeli niittää.

ONNELLISET

Jo valkenee kaukanen ranta Ja koillisest' aurinko nousee Ja auteret kiirehtii pois, Kosk' Pohjolan palkeet käyvät, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mä kiireelle korkean vuoren Nyt astelen raikkaassa tuuless'; Mun toivoni aamusen koin, Mun kultani kohtaan siellä, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mut kauniimpi koittoa päivän Ja lempeempi auringon laskuu Hän hymyten luokseni käy, Mä syliini kierron immen, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mun sydämmein autuudest' sykkyy Ja taivaana otsani loistaa, Kosk' seison täss' impeni kanss', Täss' vuorella sammaleisell', Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Täss' seison mä impeni kanssa, Ja kiharamm' tuulessa liehuu, Ja laaksoen hyminä soi Kuin ijäisen lemmen ääni, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

POHJATUULI

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornii Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu, Lempeen koivun seppele, se kellastunut, Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy, Paimen-savu niitun kantoselta töyräält' Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta, Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin.— Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee, Koska pahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näet ja sen ympär' Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless'; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston himeydess', Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti. Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Ijankaikkisuuden sini-tanterella. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksuen alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa, Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen: Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen näin, terävä on lemmen katse, Niinkuin säde kesäpäivän auringosta. Neidon näin, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta.

LAPSI

Kaukokotihinsa kulkee Pitkin tietä pieni laps', Ja lähestyvi ehtoo tyyni, Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.

Nukkuvi hän väsyneenä Pimeen kuusen kohinaan, Ja sinikorkeuden tähti On hänen vartians hämäräss' yösen.

Koska aamu hymyilevi, Tielle lähtee lapsi taas, Ja kotomäki viimein siintää, Siintää sen riippuva-oksaset koivut.

Niin hän ehtii kototuvan: Äiti leipoo pöydän pääss' Ja kultakirkas uuni leimuu, Heleesti aurinko akkunast' paistaa.

Paistehessa aurinkoisen Kehto seisoo laattiall', Ja lapsi helmass' kehtoon istuu Äiti jo aukasee povensa aarteet.

Koivistosta Kotomäen Sisär tulee vihdastost' Ja tuomisia Metsolasta Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.

Hajahtaess' vihdan lehden, Kulta-uunin leimuess' Ja paistehessa aurinkoisen Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.

Ihanasti äitin kasvot Päivän hohteess' kimmeltää; Hän laulelevi, kuinka lapsi Kulkevi unissaan taivahan maahan;

Kuinka kuusen kohinassa Makeesti hän uneksuu, Ja korkeuden tähti tyyni On hänen vartians hämäräss' yösen;

Kuinka viimein kuumottavi Kototalo kaukanen; Ja on siell' lehtimajan juhla, Vuorilla valkeat leimuen loistaa.

ALMA

Koreess' kartanossa Alma kasvoi, Kauniiks' immeks' yleni, Isä oli hänell' armas, lempee, Äitin hellän Kalma vei.

Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu Emon oman helmahan; Emo vieras häntä kasvatteli Kädell' kiivaall', ankarall'.

Toki leppeytt' ja lempee täynnä Loisti Alman katsanto, Mutta hymy synkee, murheellinen Väikkyi hänen huulillans.

Tyyni oli hän kuin pohjan valo Vuorten kiireill' kesä-yöss', Lempeä kuin lehdikköinen saari, Kosk' on myrsky vaijennut.

Riensi viheljäinen immen luoksi, Avun, turvan aina sai, Lohdutuksen murheellinen mieli, Armon aina rikkoja.

Metsän huminassa käyskelevi Alat', impi unelmiss', Katsahdellen silmäll' riutuvalla Sineyteen korkuuden.

Mitä mietiskelee kelmee neito, Uneksuen laaksossa? Miksi riutuen hän katsahtelee Sineyteen korkuuden?

Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään Sydämmensä kammioon, Sieltä virtasi vaan lemmen liekki Taivaallisest' säteillen.

Pian toki Kalman kylmä tuuli Liekin tämän sammutti. Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui, Niinkuin päivä läntehen.

Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa, Hänen kääreit liinoihin, Koristelit arkkuns kukkasilla; Tuonen tupaan vietiin hän.

Kirkas oli pyhäpäivän taivas, Kirkas päivä heluntain. Metsä humisi ja linnut lauloi, Koska impi vietiin pois.

Tuli kalmistosta murhejoukko, Eipä impi tullutkaan, Silloin naiset nuoret itkuun päätyi, Ettei tullut ystäväns.

Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat, Kauan häntä kaivattiin; Muistellessa kadonnutta haamuu Kyynel juoksi virtana.

Mutta ihana on murhe tämä, Sointoon taivasten se vie, Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa Toivon päivä armahin.

MYRSKY

Meren pintaa haaksi kyntelevi Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen Alas kiirii puolipäivän korkuudesta Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää. Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva, Retkeilevi lakeudell' sininiityn, Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain. Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall' Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi Komea kuin kuningas, ja miehistönsä Partahalla seisten, katsahtelee kauas, Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta. Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo. Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss'; Aalto, aina heräymään kerkee, Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa. Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress', Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan, Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva, Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu, Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu, Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet, Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä. Laivattaren ääni pimeässä yössä Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein. Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu, Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke. Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla Vallitsevi pimeys, mut pimeydess' Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii; Elon Herran jyrisevä ääni!— Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys: Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää, Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass'; Mutta samassa se kaatuu, valelevi Laivan kannen vedell' kuohuvalla. Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast' Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo. Mutta laivattaren ääni haaksen kannell' Halki myrskyn voimallisest' kaikuu, Manaten ja lohduttaen miehistöä. Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu, Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein, Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään Haaksi yhtä syvältä kuin ennen Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa. Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa, Rankasatehena vettä ammentaen Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu, Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'. Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill', Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää, Keularaa'allansa aaltoo tempoellen; Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi: Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!— Mutta viimein toki myrsky heikenevi, Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen, Ilman rantohin pois pakenevat pilvet, Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee, Hymyellen niinkuin isä lapsillensa. »Terve elon, toivon lähettiläs, terve!» Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa. Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa. Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks', Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.