JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT

IMMEN UNELMA

Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran, Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu Alasvuodattaen metsihin ja maahan Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö, Jonka synkee muoto poveheeni painui Yksin käydessäni vuoteen lepohon. Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan, Kunnes vihdoin aatokseni valkeus Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi, Kuvitelman tenhosauva vallan sai, Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi, Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.

Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu, Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons, Hänen hiuksens ja viitta hienoinen, Valkeus mun kammiooni ympärvirtas Hänen kuvastansa, kylmä valkeus. Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa— Kuinka maalata sen taitaisin? Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta, Eikä ystävyyden lämmint hymyä, Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest. Mutta vakuudessa, tyynyydessä Mikä jalous ja suuruus ääretön! Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt Taivahat ja kirouksen mustan yön.

»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin, Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain, Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen, Herran palvelja, nyt taivaan portahalt Alasastunehena sua saattamahaan Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.» Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa Läpi sieluin kauhistaen järähti; Hetken tuijottaen häneen katsahtelin, Hän mua katsahteli vakaast vastahan; Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät Silmihiini tunkesivat ankarast. Siitä aukasi hän käsivartens hoikat, Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.

Toki; miksipä niin nopeasti juoksin, Vaihka häntä kauhistuen lähenin? Kummallista! Mutta poskeni mä painoin Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa, Joka jäsentäni väristykset reutoi, Koska hänen syliinsä mä suljettiin.— Mutta ylös taakkonensa kohosi hän, Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin; Vaiti lepäsin mä hänen povellansa, Alat' tuijotellen häntä kasvohin.

Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta Halki öisen avaruuden kamalan, Ilma korvissani kellohina kaikui, Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin. Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui Alas synkeähään syvyytehen maa, Kaukana jo kiilsi allam illan tähti, Kaukana myös allam hopeainen kuu. Tuossa linturata ohitsemme siirtyi Kuni ijäisyyden kiilostava tie Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä. Tuhansittain aurinkoja näin Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa Ympärsinkoelemina tähtien. Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi Enkeleitä ylös alas väikkyen. Korkeuden uskolliset käskyläiset! Katso: tuossa alas murheen laaksohin Yksi ilon, onnen antajana kiitää, Ohauksillansa öljyseppeli, Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi. Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot! Tuossa toinen, mutta otsal karmealla Alas kirmasee, ja vihan astiaa, Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa. Kaukasen maapiirin kurja asujain, Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!— Niinpä kohtasimme siivinlentävii, Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen Kuolemani kolkol tiel.

Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner, Öinen, lakeammaksi jo aukeni, Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli Kuni kevään niitulta. Ja minä näin Etähällä muurin korkean ja kirkkaan Pilvenkaihun kaltaisena seisovan; Näin mä siellä komjan portin avettuna, Jonka pylväät yli muurin kohosit Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa. Mutta ylähälle, kumoon taivahan, Valo ihmeellinen sädehtien lensi.— »Lähestymme istuhinta tuomion!» Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden Kauhistukset sydämmeni valloitit Ja mun ruumistani väristykset reudoit, Pyrstöksi mun kiharani nostatit. Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin, Mutta hikihelmet otsaltani vuosit Alas povelleni kylminä kuin jää, Koska, yhä tuijotellen kohden miestä, Kuolon miestä, painui aina poskeni Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin. Mutta rohkeninpa toki lausumaan, Sanan saattamahaan kantajani korvaan, Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain: »Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös, Kuinka onpi tuomioni lankeava? Kutsutaanko minä valkeuden piiriin, Tahi pimeyteen ulos-heitetään? Sano! sillä kamastuva kurja sielu Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!» Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel, Avannut ei huuliansa vastaen, Vaan hän riensi kohden porttii kultahista, Sinne yhä teroittaen silmänsä.

Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä Kynnyksellä portin pilvikiiltävän, Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen, Keral äänettömän kuolonsankarin, Mutta povessani humajava helle Pelvon, epäilyksen helle kaiveli. Katsantoni eteheeni siirotteli, Ja mä jylisevän pylvässalin näin: Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit Kuni rakettuina pilvest hienoimmast. Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi Peittämänä huivin lumivalkean, Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja, Joka huivil lepäs, kirja elämän. Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta Sali aava aava valkeuden sai, Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä Soma haamu pylvästössä pyhässä; Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa, Ruusuposki, ilosena karkeli, Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.

Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais Seistessäni portin korkeen kynnyksellä, Koska huusi enkel äänel pauhaaval, Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi: »Tässä vaimo nuori laaksohista maan, Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!» Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval, Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel, Lapsi-enkel pieni, kaunokihara Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi, Ilosena riensi kohden ovea Etähällä pylväsmetsän partahalla.

Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön. Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis, Vimmoissani alas kasvoin kallistin Äärettömään syvyyteheen siirotellen. Mitä kuvasteli silmihiini siel?— Yleniko sieltä pikimusta pilvi Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen? Oliko tuo sauvu palavasta mailmast, Joka levotonna palloeli noin?— Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu, Vaan oil kirottujen henkein paljous, Nousten ylös pimeästä alhostansa, Kuulemahaan tuomioa neitosen, Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin. Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit, Pian ehdiit kohinalla kauhealla Portahalle portin, siihen latoen Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi, Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa. Kiukun silmin katselit he puoleheeni, Irvistellen, vihan tulta pyrskien, Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo. Liki rynkäsit he kimmoissansa päin, Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.

Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas Kohden pylvässalia. Mä kalliona Seisoin, toki sydämmeni karsinois Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.— Mutta ovi etähällä aukeni, Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten, Kanssa naisten pyhien ja enkelten; Esiin virtasit he kunniansa loistees Säteillen, ja korkee pylvässali soi. Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi Paistaen kuin päivä ijankaikkinen. Ankar edessäni kimmellys ja hehku, Moniläikkyväinen, tulileimuva, Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko Tuhansien kultahattarien keskelt. Niinpä edessäni taivaan herraus, Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar, Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.— Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu Pylvästössä: äänettömyys kaikkial. Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui Tuomarille hohtavalla istuimel: »Tässä käskystäsi tuomiolles saatan Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast. Onko taivaalle hän otollinen vieras, Kirjotettu kirjaan elämän, Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!» Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja, Kaunokansi tuomarille kannettiin, Hän sen avasi ja etsimähään päätyi Kultalehdist immen kurjaa nimeä.—

Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi. Katsoi ylös kohden tuomaria kansa, Katsoi taasen kohden kurjaa minua; Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan, Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin Kysyvällä katsehella, millon taas Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.

Aavehena kelmeänä seisoin mä, Tuomarihiin katsahtelin, koito, Katsahtelin joukkoon hänen oikeal, Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä: Kaunihimmat haamut paistees kunnian, Ikuhiset vieraat hameissanne heljis, Minä valkeuden valkeudes nään, Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää, Myhäileevät aurinkoisen olkapäil! Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa, Laupeus kuin liepee sini-salava Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa! Mutta kauniimpana toki ruhtinas Tulikiharainen istuimella istui Puettuna pukimeheen valkeaan Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi, Pilvi juhlapäivän ankaran, Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä Asui lemmen kevät, aamu ikuinen, Taivas helottava ilman yöseen äärtä, Ilman riutumuksen äärtä kaukana. Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi Pyhään kirjaan, nimeäni etsien. Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi, Pylväsmetsän hämärässä leimahti.— Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy Halu polttava sua katselemaan ain, Viipymähään silmiesi paisteheessa. Oi! mun pitäisikö siirtymän Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta? Taivas! katso kurjan immen puoleheen! Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!—

Seisoin, tuomiooni vartoen, Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko, Oven pielis pimeyden lauma vait.— Mikä ainiaaksi arvakseni lankee: Yötön päivä tahi loppumaton yö?— Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului Korvahaani sanat ijankaikkiset: »Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa Kirkkaana, ja taivas on sun perintös! Astu sisään, istuimes sua vartoo Sädehtien korkeudes kunnian!» Lausui armiaasti kaikuvalla äänel Tuomari, ja ääni kauvas helähti. Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä Nousi ilon, riemun kohina Kuni tuulen tulles kultasessa viidas. Iloitsivat kaikki, sali aava soi, Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel Käsiänsä paukutteli iloissaan. Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului Kirous ja kiljuminen kamala, Koska vihoissansa pimeyden henget Pakenivat leirihinsä takasin.—

Mutta ilo oli autuitten joukos, Ympärkaikui riemulaulu ihana, Kaikui laulu, soitto; ylähällä Lentelivät siivitetyt sinkoen, Lentelivät kultahisten torvein pauhus: Pylvästössä pyhä jylinä, Korkeuden helmas hymisevä sointu! Katso: Luoksenipa rientää pienoinen, Lapsi-enkel ilon voittamana rientää, Käsiänsä paukuttaen kiirehtii Kaunohinen: polviani syleileevi. Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa Leimuvilla silmillänsä, myhäellen. Kohden armast pääni alaskallistui, Käteni mä laskin hänen kiireellensä Helläst silitellen, sormein eksytin Hänen taivaan-kiharainsa yöhön: Oi, kuin silitellyt olsin mä Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää! Hetki jalo! Sumut armaan häiriön Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen Kulmiani vasten; mutta aatoksein, Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi, Päivän säteheenä sumut lävisti, Arvan ikuhisen nähden aina, Nähden immen korkeudes kunnian.— Siinä, miekkoisena kallistaen pääni, Lapsukaisen kiharia kiemailin; Onneani kuvaelin ääretöntä, Muistin murheet menneheet ja unohdin; Kohos silmihiini autuitten kyynel, Juoksi kyynel lapsen kultakihariin, Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat, Koska aukes ovi Onnelan Neitoselle kyynelien maasta.— Ovi etähällä aukeni, Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi Salihin, ja heijastuna seisoin mä Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin. Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt Korvihiini kaikui ihanainen huuto: »Tule, riennä sylihimme, neitonen!» Huudettihin; veti kädestä mua enkel, Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen: Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan Viileään, ja unestani heräsin.

IMPI JA RYÖVÄRI

Asui miesi, kasken lanko, Ilosella aholla; Ilon saattoi viertovanko Ja tytär, kukkanen kaunis.

Antoi luonto neitoselle Äänen lahjan ihanan: Laulu kaikui suloselle Tuon hienon koiviston kohdus.

Läksi kerran ruunallansa Miesi kirkkoon kulkemaan, Pirttinsä ja tavaransa Hän immen haltuhun heitti.

Tämän ryövär korvest huomas Ja hän lausui iloissaan: Heittää paimen vienon vuonans, Ja susi kaartelee läsnä.

Sillon työnsä kamalimman Tehdä päättää ryöväri, Ja niin vallas murhan kimman Hän kohden pirttiä rientää.

Mutta pirtin akkunasta Laulu ihmeen ihana Vavahtavi häntä vastaan; Ja seisoo hirveä miesi.

Viherjästä vainiosta, Paimenest, jok' lampahans Verellänsä kuolost ostaa, On immen lempeä laulu.

Leimahtelee huhdan vilja, Kultameri hymisee, Koska pauhaa laulu heljä Tuon rosvon synkeän korvis.

Tuuli koivuu tuuittavi Pyhän virren helinäs, Koivu kiireens kallistavi Ja taivas kirkkaana kiiltää.

Mikä lentää tuolla ilmi? Joutsenk' lumivalkea? Ei, vaan kimaltava pilvi Siel laulun kuulee ja seisoo.

Siinä viipyy uros synkee Maan ja taivaan riemuten, Alas katsantonsa lankee Ja elon aamuns hän muistaa.

Muistelee hän muinost aikaa, Lapsuutensa vainioi, Koska laulu kaunis kaikaa Ja tanner kiikkuvi alla.

Viimein neito huulens sulkee; Ryövär seisoo aatellen, Päänsä vaivuttaa ja kulkee Taas korven tummahan yöhön.

JÄÄHYVÄISET

Katso linna tuol, Valkasema juhlavalkeitten, Lähtöjuhla soman tyttären. Kluostarin immeks Ristiin ja kaapuun Hän jo tuomittu on; Isän tahto niin vaatii.

Toki kerran viel Isän valta ei hänt johdata. Kultansa hän tahtoo kohdata! Varkain hän rientää Saarniston helmaan Kesän kuutamo-yös Kukkasseppeli päässä.

Häntä vastahan Jalo nuorukainen astelee, Jalo, vaihka onni pilveilee. Kohtalons herra Tahtoo hän olla, Kauvas katsoen pois Yli elämän saaren.

Nuorukainen.

Terve, kaunoinen! Sinä väikyt yössä ihana Kuni autuitten unelma: Kulmies taivaat Heljinä kiiltää. Oi, mun lempeni koi, Eron hetkelle riennät!

Impi.

Ijankaikkisest Erokam! Oi isä armoton! Lapses, joka ainoasi on, Kluostarin yöhön Huomenna suljet. Onpa tahtosi tää Kuni kallio luja!

Nuorukainen.

Miksi tahtoo hän Kauneutes valkeutta yöks, Luonnon mestartyötä turhaks työks? Loistavan linnan Ylpeä herra, Kylmä sydämmesi on Kuni kallio, kylmä!

Impi.

Toki tahtonsa Tämä onpi ehkä Jumalan. Sentähden kuin kaste taivahan Lempeenä vuotaa Silmäni kyynel. Mutta itkenpä ain Että kultani heitän!

Nuorukainen.

Huomenna jo siis Pyhänpiian kaapu iloton Peittää elämäni auringon. Kapina vimman Lempeni linnas Täällä hurjasti lyö, Ja mun toivoni kuolee!

Impi.

Mitä sankar tääl Elon taistelossa kadottaa, Hälle antaa jälleen toinen maa. Siellä, oi siellä Armiaaks onneks Taas hän aarteensa saa, Joka täällä poissiirtyi.

Pyhä haamotus, Joka aurinkosi laskust jää, Elämäsi luotees hengittää, Koilliseen kulkee, Valkenee siellä, Siellä aarteesi saat, Joka täällä poissiirtyi.

Yöstä päivä käy, Yöhän kutoo aamuruskon vyön; Sentähden kuin kaste tämän yön Lempeenä vuotaa Silmäni kyynel; Mutta itkenpä ain, Että kultani heitän!

Nuorukainen.

Yhtä ainoaa Ensimmäisnä, viimeisenä myös Sulta pyydän jäähyväisten yös: Suutelman hohtees Leimukoon muistom, Meille kallihin ain, Puhdas lempemme muisto!

Impi.

Puhdas lempem oil Kuni kuu tuo kelmeen ihana, Mi nyt kirkkaan pilven povea Suutelee tuolla.— Oi mitä pyysit.— Peity pilvehen, kuu, Peity, poskeni liekki!

Nuorukainen.

Impi ikuinen, En sua kiusaa; mutta ole ain Kuni Cynthia, niin kaunokain, Tyyven ja kaunis Jumalten vuoril. Ijankaikkinen niin Lemmenliittomme olkoon!

Impi.

Oi, mua huudetaan! Kauemminhan viipyä en saa; Ota vastaan tämä suutelma, Ota ja anna Katkera autuus.— Oi, jo huudetaan taas! Öinen saarnisto kaikuu!

KESÄ-YÖ

Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään; Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin, Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan, Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino. Asetinpa askeleeni vienoon viitaan, Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää, Viherjäinen, keltakukitettu niittu. Luoteiseheen niittu kaatuu, Tuonne, jossa taivaan partahall Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet Mäen sinihaamottavan rintehellä. Sileä on niittu; ei pensasta Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen. Toki; yksi hänen poveansa varjoo, Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol; Siihen kerran nousneheena, siihen kerran Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt. Korkealle koivu tutkaimensa nostaa, Kaikkialle oksans levittää hän ympär, Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs, Mahtavana alas syvyyteheen tunkee. Rauhan armas kuva rauhan tanterella!

Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä. Hetken astelin ja ehdiin vainiolle, Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin Äänetönnä äänettömäs yössä; Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu. Hengitystä povestani en mä kuullut, Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus. Mutta usein, täällä vallitessa rauhan Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm, Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa, Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni Meille hiljaisuuden kaaoksesta. Tarkemmin me korvam teroitamme Kuultelemaan—kaikki vaiti; toki ääni Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?

Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä, Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut Semä idäst eikä lännest, tullut ei se Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta, Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust, Kasteheena alas korvahaani väikkyi. Oilko enkel vieno yösijalle käynyt Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko Siellä unta lemmen hän ja haasteliko Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen? Mutta eipä sanat unen houreheena Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.— Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä Alla koivun rauhaisena kesä-yönä. Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin, Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist; Mutta kauvan seisoin hämmästynnä Nähtyäni kuvauksen kumman. Tämä oilko mielihoureen synnyttämä, Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?

Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen, Kallioinen tanner, himmeä ja hieno. Etähällä ilman rannalla se väikkyi Pyhä tieno myhäellen salaisesti. Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini Selkeästi peilaellen muotons näytti, Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki. Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi, Tummanviherjäinen taivaanyrtti. Mutta huomaa mikä ihanainen loiste! Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä Kultavalo sädehtien yössä paistoi Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal. Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!— Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari, Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet Seppelinä talven taivahalla päilyy.

Mutta kelle suotiin asunnoksi Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan Kesä-yöseen himmeässä maassa? Tahi onko asujaamista se tyhjä?— Eihän ole tyhjä ihanainen saari Asujaimista ja heidän ilostansa, Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.

Siellä olentoja näin mä komeoita, Kauneita kuin jumalien heimokunnast. Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui Hämärässä vuoren tummal pohjal Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden. Heljä puhtaus ja povessansa sointu Heille hekumansa kallein aina; Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi Ilo uneksuva heidän kasvoillansa. Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin Oli heidän kasvojensa tyyni loiste, Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun, Joka suloisesti kaukasuudest paistoi, Kuni valtahinen, kimaltava tähti Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä. Sinne heidän silmän alat mieluisasti Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.

Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno, Mikä lumouksen saari? Tämä kansa, Joka äänetönnä oljentelee vuorel? Mikä säteilevä valkeus tuo tähti Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen Heidän kasvons aina autuina kääntyy? Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust. Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:

»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril, Onpi odottavain lasten maa ja taivas. Eihän toki tämä taisteleva maamme, Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää; Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten, Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa. Näet sinä vartomuksen tumman portaan, Hurskahitten sankarien rauhansaaren, Joiden elonaamu täällä syttyi, Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist, Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden, Ennen ilon sanomata kuultuansa. Tuossa heidän maansa, asuntonsa, Siinä vuosituhansien kiertoessa Vuottavat he päivää suurta, jona kerran Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni. Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar, Uloslähtee heille toivon valtakunnast.

Mutta aatokses mä arvelevan kuulen: 'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket, Eikö aika yhtäpintahinen aina Toki ikävyyden synkeyttä saata Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?' Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä Autuuttamme vissiä me odotamme, Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen. Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.— Hetket, päivät, vuodet kiitää—ja, mi ihme? Kodon pyhä vainio on edessämme! Uskoa me emme voi ja toki uskom, Suloisessa häiriössä viehkeilemme, Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme, Viehkeilemme kuni lapset pienet. Myhäellen ympärkäännymme ja käymme Takasin taas harhailemaan metsän yöhön, Tielle kerran tullessamme käytyämme, Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu, Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm— Ennen kuultu!—ja me kuni liepeet haamut Astelemme, ihanasti kainostellen, Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen Ammoin nähty!—Mutta vastaan meitä rientää Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä Viilehillä kaunistaen kiharamme. Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee, Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.

Mutta niinpä aikaeli matkamiesi Leikitellen liepehillä kotoniitun, Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.

Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla, Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen. Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!' Mutta heti rientää lausumahaan taasen: 'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!' Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen Peitostansa ylös katsahtaa hän Otsal leimuval päin valkeutta kallist, Ja niin posken kajasteessa kelmeässä Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»

Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin, Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä. Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli Aamutuulen virtaan, joka suloisella Hyminällä päivän sanomana riensi Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen Tuliviilu ylös taivahalle nousi, Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat, Yöseen armaat haamut luoteen partahalta; Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.

PILVILAIVA

Uneksumisen nyt kertoo tahdon, Joka muistostain ei pakene; Vielä kosk se aatuksiini johtuu, Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.

Näin oil unelman: Kaukamaissa, Vierahissa yksin harhailin, Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot Tietämättä mihen tarkoitin.

Muistui viimein mieleheeni aika, Minkä vietin kototantereil Seuras armahimman nuorenimmen; Povel viattomal vietin sen.

Sillon ikävyys kuin iltapaiste, Vuorten jyrkis syksy-iltana, Sydäntäni raskahaasti painoi; Immen luoksi tieni käänsin taas.

Astelin mä vaivaloista tietä Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen; Hän oil valkeuden haamu ylhäält, Jalol otsal maata polkien.

Illan tulles kodon portaal seison: Allamielin impi laulelee Majas yksinään ja viskeleevi Laattialle lehtii helmastans.

Akkunat hän koristelee kauneiks Tuomenkukkaisilla tuoksuvil, Oksil pihlajan ja engelmillä, Alat kiirehtien ankarast.

Huonees vallitsee nyt rauhallinen Pyhä-aaton ehtohämäryys, Aurinkoinen lempeest katsahtaavi Lännen lehtimetsiin vaipues.

Allamielin impi lauleleevi, Pukee päällens niinkuin matkahaan, Miehustallens esiliinan solmee, Huivin päähäns, kiirehtien ain.

Miksi levotonna, kaunis impi, Mikä kiire ilta-askareis? Tässä olen kaukaisilta mailta; Riemuten sua taasen katselen.

»Immen lähtöhetki onpi tullut, Mutta ennen kuni siirryin pois, Tahdoin kammiosi koristella, Lehditellä valkeen laattian.»

Miksi jätät sinä kammioni, Miksi lemmittysi entisen? Kyselin mä murheellisel mielel Immeltä, jo valmis lähtemään.

»Miksi himeys nyt otsallasi, Joka ennen puhdas, kirkas oil?» Niin hän kysyi äänel vakavalla, Hälle vastaukseks lausun mä:

Metsis autioissa vaeltelin, Pensastoissa orjanruoskist täys; Tuulen murheellinen ääni laaksois Sydämmeni kovin synkisti.

»Puhtautta korkee taivas tahtoo, Puhtaus on lemmen asunto. Lias lammikon ei ruusu kasva Eikä saastaisuudes rakkaus.

Tahtoisitko lemmen maljast nauttii Jumalien suosimana tääl, Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi Tunturille vasta lankenut.

Toki ei niin lieto, häilyväinen, Tuulen tuiskahtais se kiitää pois, Mutta luja niinkuin pohjan tähti, Luja, seisova ja kirkas ain.»

Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen Eron hetkes mielel synkeäl: Ijankaikeksiko erkanemme Joutumatta yhteen kerran viel?

Vastasi hän katseel kostealla: »Tuhansien vuotten mentyää Toinentoistam vastaan hymyilemme, Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»

Impi, mikä hirmuhinen aika, Aika pyörryttävän kauvallii'n! Tuomitse mua vuosi tahi kaksi Seurastasi oljentelemaan.

SUOMENMAA

Maa kunnasten ja laaksoen, Mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees kesäpäivien, Tuo loistees pohjan tulien, Tää talven, suven ihana, Mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä Yön tähdet kimmeltää Ja kanteleitten pauhina Siel kaikuu ympär kallioi Ja kultanummen hongat soi: Se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas Sun lempeet taivastas, En tulta heljän aurinkos, En kirkast kuuta kuusistos, En kaskiesi sauvua Päin pilviin nousevaa.

Oil monta näissä laaksoissa Tok' aikaa ankaraa, Kun yöseen halla hyyrteinen Vei vainiomme viljasen; Mut toivon aamu, toivon työ Taas poisti halla-yön.

Viel monta näissä laaksoissa On käynyt kauhua, Kun sota surman, kuolon toi Ja tanner miesten verta joi; Mut sankarien kunnian Sai Suomi loistavan.

Nyt ihanainen, kallis maa On meidän ainiaan; Tuos aaltoileva peltomme, Tuos viherjäinen niittumme, Tuos metsiemme jylhä yö Ja meriemme vyö!

Tuon lehtimetsän kaikunaa Mi autuus kuultella, Kun valjetessa aamuisen Siel pauhaa torvi paimenen, Tai koska laulain laaksossa Käy impi iltana!

Mi autuus helmaas nukkua, Sä uniemme maa, Sä kehtomme, sä hautamme, Sä aina uusi toivomme, Oi Suomenniemi kaunoinen, Sä ijankaikkinen!

HÄRKÄ-TUOMO

Kasvoi uros urhee Kaimalassa, Tuomo, emäntänsä heimolainen; Teki työtä, uhmaili kuin peikko; Milloin peltoa hän pöllytteli Väsymättä, milloin möyriskeli Soita, luhtia kuin korven karhu Talvikontoansa rakentaissaan. Mitä sai hän, mitä puuhastansa? Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.— Kuni mäkitammi oli varsi Sankarimme, pojan palleroisen; Kuhilaana hivus karhee peitti Hänen päänsä, joka, huolimatta Maailmasta ja sen pauhinasta, Aina miestänsä vei omaa tietä. Eipä syntiä hän kielin tehnyt, Harvasanahinen Härkä-Tuomo; Mutta mykkänä hän myöskin seisoi Lukukinkerillä, jonne vaivoin Hänet saatti kerran kirkonmiesten Käsky sekä kylänmiesten voima. Mutta siellä vakavana istui Tarhapöllönä hän pöydän alla Kuuman hetken; sieltä vakavana Käyskeli hän kotihinsa taasen. Oli hälle tuntematon vieras Aina A ja O ja aapiskirja; Eivät tuossa avittaneet ämmät, Eivät puuhat lukkarein ja pappein, Eikä mustan jalkahirren keino.

Lukemahan oppinut ei Tuomo; Oli paljon, jota ei hän tainnut, Johon luja luontonsa ei käynyt, Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli: Kirvesvarttakaan ei veistämähän. Yksi oli toki työ ja toimi, Johon iski aina miehen into: Härkäparillansa peltosarall' Ajeskella poudan pahtehessa Käärittynä sakeahan pöllyyn, Miehelle se huvi suurin täällä. Ajeli hän: silloin kauas kuului Luihkina ja halkaisevat huudot, Räminätä, rähinätä kuului. Toki tuolloin taasen jutteli hän, Juhdillensa jutteli, kuin veikko Veikollensa ilvehtien juttuu. Mutta sitten taasen hirveästi Miesi ärjäht ja hulja heilui; Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.

Niinpä uhmaili hän talon työssä, Talon tantereilla tallusteli Elämänsä päivät äänetönnä— Äänetönnä ilman juhtiansa— Kuni koira uskollinen aina. Näki tuskin täällä toisen kylän, Toista pitäjää ei milloinkana, Mutta kerran toki Herran huoneen, Kuuli kerran omat kirkonkellot, Koska poika hikinaamoin istui Jalkahirress' suvisunnuntaina. Senpä täällä elon tanterelta Ulkopuolla kodon vainioita Päivänä hän pahteisena huomas. Miellyttikö häntä kerran vielä Mailmaa tuntemahan laajemmalta?—

Mitä huoli hän sen huminasta, Yksin junnaili hän juhtinensa Kuulematta kiusauksen ääntä. Eipä koskaan täällä käsivartta Kannun ääressä hän koukistanut, Katsonut ei silmä milloinkana Kohden naisen poven kukkuloita— Miehen mieltä eksyttävä tieno. Oli hällä toki elki pieni, Tapa urohien muiden mukaan: Pyhäsiltä pesällistä kaksi Poltti lehteä hän venäläistä, Koska härkiänsä katsomassa Käyskeli hän talon härkähaassa.

Onpi ihanainen kesäpäivä, Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt Ravittuna hauskalt' atrialta Nuoret huviansa etsimähän, Tuolta yksi, toisialta toinen, Kuinka tila kunkin on ja luonto, Sekä nuorukaisen että immen Että lapsen tulihilpee mieli.— Pian riemu käy, ja kaikkialla Kuulet ilon hengen siipein iskut: Tuolla kunnahalla kaltevalla, Soimioisten kivisellä mäellä Keinu korkealle ilmaan heiluu; Keinu heiluu, huivit impein liehuu, Kauas kaikuu kultahinen pauhu. Taasen korvas toisialle käännä, Kylän kujalta sä kuulet kiekon Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret, Miesivoimaan jaettuina kahteen, Karttujansa käyttelevät tiellä, Visakiekkoinensa kiistelevät. Mutta lapset missä liekiöitsee, Missä elon aamukansa vilkas? Katso: helmassa tuon peltokedon Leikkiänsä kirkuen he lyövät.— Mutta missä Kaimalan on Tuomo? Eipä keinumäell' eikä tuolla Kujallakaan kiekkotaistelossa. Ei hän ole tuolla eikä täällä; Kohden härkiänsä astelee hän Härkähakaan jyrkkärintehiseen Kosken kaatuvilla partahilla. Sinne vakavana käyskelee hän, Nysä taskussa ja tulusmaaru; Korkeana kesäjuhlan taivas, Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.

Pianpa hän kohtaa kumppaninsa; »Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa Veräjällä, nurmell' lakealla. Myhäellen, tyytyvänä istuu Juurelle hän koivuhisen kannon Iskemähän tulta, polttamahan Pesällisen lehtee venäläistä. Iskee hän ja pian savu ryöhää; Tuulettomass' ilmassa se kiirii Pallosina miehen ympärillä. Siinä mieluisasti katselee hän Kohden Poikaansa ja Luikiansa, Jotka itse on hän kasvattanut, Vetohärjiks' opettanut heitä, Tehnyt heistä verrattomat juhdat. Ajan alasmäkeä jo vierii Heidän elämänsä toikot päivät; Vuotta kaksikymmentä jo lähes Monessa he ovat kantanehet Helteessä ja kylmäss' iestänsä. Mutta eihän ydintä ja voimaa Vielä jäsenistä jykevistä Puutu; vielä vuosia he käyvät Tuomon turviss' ikeen jynkän alla Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika. Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden, Ahkerasti atrioitsee, purren Lempeen nurmen mehukasta heinää, Koska hiilakkaana juhlan taivas Heidän päällään päilyy, päivän loimo Lämmittäen loistaa, käen äänen Ihanasti hymisevä kaiku Riutuvana ympär' soi ja koski Vahtoisena matkan päässä pauhaa. Niinpä iltapäiväll' ihanalla Suvisunnuntaina tyytyvänä Tuomo koivukannon juurell' istuu, Nysä suussa, katsoin härkiänsä, Koska ilo telmeisenä liikkuu Kylän tantereilla. Siellä keinu Ylös heilahtelee räikynällä Taivaan luhtihin ja visakiekko Lentelevi tomuavalla tiellä.

Mutta katso: jopa muuttamahan Käyvät leiriänsä Tuomon härjät; Tuonneppa he astelevat alas Alhoon lomass' ojan-puurtamien; Likemmäksi koskea he siirtyy. Heitä kumppanina uskollisna Tuomo seuraa, istuu äyrähälle: Alahalla juhtansa hän näkee. Siinä istuu, nysän toisen lataa, Karkullansa tulta lyö, ja taasen Savun sinisiä kierroksia Ympärillensä hän hellittelee, Katselevi myhäilevin huulin Alas kohden härkähempujansa. Alhossapa kosteassa härjät, Ojan äyrähällä miesi viipyy, Nysä hampahissa, joka vihdoin, Pohjaan poltettuna, savun kieltää. Mutta aurinkoisen iltalämmin Lempeä ja kohiseva koski Maanittelevatpa härkämiestä Unen syliin vaipumahan viimein. Vasten kiveä hän sammaleista Tuossa kallistunna huoahtaapi, Unta uneksuen rakkaimmista. Mitä haastelee hän, möyryää hän? Kuules: Luikillensa luihkaisee hän, Taasen parahtaa hän Pojallensa; Milloin makeata maikausta Juttelee hän tovereille taasen, Uhmaellen unen vainioilla.

Mutta laskenut on päivän loimo, Yö on tullut, taivas pilveen käynyt, Kesä-yösen valon himmentäen. Yösen levolle jo vaipunehet Ovat juhdat pajistohon alhon; Mutta kuorsatenpa aina Tuomo Sammalkiven suojass' uneksuvi; Koski hälle univirttä veisaa. Vielä hetki vierii. Korven ukko, Hyypiöinen, istuimensa heittää, Kohden kosken pauhua hän lähtee Hienoisilla siivill' lentämähän; Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa, Lentää yli uneksuvan miehen, Siinä huutaa kerran huikeasti, Katoo avaruuteen öisen taivaan. Mutta silloin herää Härkä-Tuomo, Ylös pöllähtäen maasta lentää, Löyhähtääpä kerran miesi taaja. Tuossa hän nyt tuijottelee hetken, Harjastoa kyhnii; toki viimein Kotihinsa astelemaan päätyy.— Niin hän vietti juhlan iltapuolen Härkiensä kanssa härkähaassa, Hälle parhaat elon kannikalla.

Mutta Tuomon metsäss' astellessa Kerran, kirveskynä kainalossa, Tuli teurastaja taloon, tuima Verkatakki herra; kysyi miesi: »Onko myytävänä Kaimalassa Teurasnautaa mulle oivallista?» Huomasi hän härjät, valtahiset, Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet Lehtikammioissaan Metsolassa. Kohta heihin herra kaupungista Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi. Silloin tuumiskeli isäntäinen Tuonne tänne; rakas oli raha, Rakas myöskin jalo juhtapari, Talon verrattomat vetohärjät. Kerran toisen vielä miesi tarjoi, Kolikkoja lisäten, ja katso: Eihän enään Kaima tuossa kauan Tuumiskellut, mutta heitti härjät, Tuiman teurastajan haltuun heitti.

Tuli Tuomo metsäretkeltänsä, Riensi talliin kohden tovereita Ainoisia. Toki, tyhjänäpä Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen Muistopatsahana murheellisna. Siinä, pahintansa aavistellen, Uros seisoi, kasvot kalveana Kuni kylmän tulisijan tuhka. Mutta hänen tuossa arvellessaan. Tuli piika, sanat jyrkät lausui: »Mitä seisot, miesi, tirkistellen, Koska marssivat jo sarvijuhtas Kaupunkihin kohden kuolemaansa?» Silloin Tuomo, sanat kuultuansa, Sanat korvillensa kamalimmat, Kelmeänä kuni aave astui Talon pirttihin ja huolimatta Ilta-atriasta vaipui alas Vuotehelle, kohottaen peiton Korkealle yli kiirehensä.

Meni päivä, meni vitkoin viikko, Tuomon aina maatess' äänetönnä, Huohottaen helteisessä työssä, Kunnes kerran, tulless' illan lempeen, Vaaleana makas vuoteellansa Miesi milloinkana heräämättä. Niin hän päätti elämänsä päivän; Pian pois hän räikynällä vietiin, Talon korske'illa hevosilla, Talon vainioilta haudan helmaan. Tyhjinähän tallissa nyt seisoi Härkähinkalot, pois oli Tuomo; Muistopatsahana murheellisna Vajan loukoss' ies seisoi tuolla. Itkemähän silloin emäntäinen, Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi, Koska hartaall' äänellä hän lausui: »Olipa tuo uskollinen miesi, Teki työnsä täyteen mittaan aina; Mistä löydän hänen vertaistansa?»— Mutta pohjan puoleen kirkonmaata Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot Hälle soineet eikä murhejoukko Hänen haudallansa huokaellut. Missä miesi lepäs, osottihan Ajan maassa musta multapilkku. Mutta kohos toki tanterelle Heinä viherjäinen taas; ja katso: Pian kenkähän ei tiennyt täällä, Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.

PAIMENTYTTÖ

Katri, pieni karjanpaimen, Askartelee ahol laakeal, Karjankello korven rannal Kilahtelee kaulas Helmiken. Pieni »Jalli», jörönaama, »Turkin» luppakorva penikka, Venyy vieres pienen piian, Yksitoikkohinen, äkeä. Äkeänä, ärmättinä Päivää ensimmäistä karjassa, Istuu Jalli väsyneenä, Poros karvahiset tallukat. Miksi otti pentun kurjan Katri karjaan, kiusankappaleeks? Miksi vastoin taaton tahtoo, Vastoin äitin armaan kieltoa?

Mutta mitä askartelee, Mitä laitteleevi lapsinen? Hattua hän valmistaavi, Komeata »krullaa» tuohesta, Kaunistaa sen kukkasilla Oikein herrashatun muotoiseks.— Viimein törttö päähän pannaan, Krulla ankar, kukkashehkuva, Niistinhuiviks hieno tuohi Vielä kuverretaan kourahan. Ja niin seisoo nipahuulin Hepenissään herrashempukka. Sievästi hän asteleevi Tanterella edestakasin, Keksahtelee, keikahtelee Kenokaulahinen fröökinä.

Keksahtaa hän varjollensa, Varjo kiltist vastaan keksahtaa, Keksahtaa hän Jallillensa, Tomppelina Jalli töröttää, Väsyneenä, voipuneena, Pörrönaama, porotallukka. Impi ylpee, niuskanokka Tuosta veikkarians nuhtelee, Häristäävi huivillansa, Kilakoiten äänel kileäl, Mutta taasen tapsuttaa hän Salissansa edestakasin, Keksahtelee, keikahtelee, Niistinliinallansa liehuttaa Arvokkaille kasvoillensa Kenokaulahinen heilakka.— Niinpä herrashepenissä Käy hän kaupungissa Metsolan.

Aurinkoinen aleneevi Kohden tutkaimia kuusiston, Likka raukka leikissänsä Unohtaavi karjan kirjavan. Hellansa ja Helmikensä Viimein toki muistaa hän. Sillon seisoo niinkuin seiko, Äänel helottaval huuhelee, Kuulteleevi korval tarkal, Ei hän kuule kelloo Helmiken. Kiirehtii hän kiepomahaan, Hatasarviansa hakemaan, Kutsuu Jalliansa, kurja, Pelko poskella jo kelmeä. Paimen hyppää, huuheleevi, Karjan ammumista matkien; Äyhkinällä äkeällä Peräs haarustellen tallustaa Pieni penttu pörrönaama, Kieli ulkona hän läähättää. Ja hän astuu miten jaksaa, Miten julkee laiska lalluttaa. Astuu jäles Katrin kiltin Korven juurikkoista kamaraa, Mutta Katri, soma sorsa, Lentää kuni Lemmon leimaus; Jalli kontii kahnustellen;

Aina kauvemmaksi köntti jää. Lahorunko, koivu kääpänen; Yli muurin päästäksensä Karvakölli kerran koettaa. Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu, Alas takasinpa tuupahtaa. Tuosta nousee meno tuima, Tuhattulimmainen rähinä. Kuulee Katri kiusaksensa, Että käydä tie on takasin, Pauhaa, itkee, kiitää kohden Jallin kiljunata kiukkuista. Tuhopaikkaan tyttö ehtii, Löytää tallin koivun kyljeltä, Häneen kouran kiivaan iskee, Häntä ravistellen raapottaa, Niskaturkist nytkäseevi, Laskee tanterelle tallukan. Tuosta Jalli julmistuuvi Eikä paikastansa pakene, Makaa, musta kilpikonna, Killistellen kohden taivasta. Killistellen kohden taivasta. Tyttö häntä turhaan kutsuu, Turhaan pistäyy hän piilohon: Jalli lepää, läähättäävi, Kuulematta Katrin huutoa, Tuijottelee taivahalle, Taivahalle tassut torkottaa Takasinpa tyttö juoksee Vihan jupinalla Jallin luo, Peikon sieppaa sylihinsä, Kerran niskanaavast nytkäsee; Tuosta toinen tiuskaseevi, Vallan riivatusti rähisee.

Sylissänsä karvakölli Tyttö korves kolkos kiitelee; Hattu päässä, herrashattu, Krulla koristettu kukkasil Kahahtelee kuusten oksis, Kilvan keikahtelee kukkaset. Huuhelee hän, huutelee hän, Karjan ammumista matkiilee. Kelloa hän kuulteleevi Korval tarkal, eikä hengähdä: Kyhkyläinen hyyhyäävi, Ikävyyden oksal istuen, Kylkeen salon kuivan kuusen Tikka punaharja paukuttaa; Sen hän kuulee, vaan ei kuule Karjan kileätä kelloa, Koska päivän aurinkoinen Iltariutuvana alenee. Niinpä syämmel surusella Salos synkeäs hän samoilee, Huuhelee hän, huohottaa hän, Murheen metsäs itkee hyryttää; Taakkana viel sylissänsä Karjasankarinsa katala; Kiikkuu kölli jörötellen Lapsen helmassa vaan, huoleton.

Kuuluu korves kirveenpauke, Metsä mäikyy, tanner tömisee; Hakkaa siellä »Hanko-Heikki» Juuret visakoivun kaarevan. Hankoa hän hankkiileevi, Sivakasta sahranhankoa Isäntien ihasteeksi, Monen miehen mieliteoksi; Onpa äijä parkkiposki »Hankoniekka Suomes parahin».— Hänpä korves kalkuttaavi; Kohden häntä likka liehtomaan. Tuulosena tultuansa Ukon luoksi koivun äärehen, Kyselee hän kyynelsilmin, Huokaellen kurja haikeast: »Sano, miesi, metsän ukko, Anna mulle armas vastaus: Näitkö karjaa kadonetta, Helmikeä, kellolehmääni, Kyytöäni, Koivoani, Kultahista karjaa kotoni? Sano, kuulitko sä kellon, Helmikeni kellon kileän?» Tuohon vastaa ukko uhkee, Pidättäen kirvest kiiltävää: »En ol nähnyt, en ol kuullut, Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.» Mutta tyttö tuskissansa: »Voi mua, lasta onnetonta, voi! Kadotin mä kodon karjan, Saatoin ehkä Mehkon kitahan. Hakien nyt hukkuneita Samoelen ympär saloja; Mutta vaiva samoella Taakka tämä käsivarsillain; Väsyi kurja käydessänsä Päivää ensimmäistä Paimelas. Ota häntä huomahaasi, Ukko sinä, avullinen ain, Että voisin vilkkahaasti Etsii kadonetta karjaani; Tuo hän kotja illan tulles, Hankonesi kylään palaten.» Tuohon vanha vastaeli, Ukko moukkiposki, leikkisuu: »Suostuisiko sonnisilmä Tässä kanssain iltaan istumaan? Tulpas tänne, töllökuono, Sedän vanhan seurakumppaniks.— Mene hiiteen; vihakiiski, Mene viistosilmän vietäväks, Murhanainen 'Muuri-Jussi'! Kuka käski sinun puremaan? Purit paukon peukalooni, Ukon peukalohoon, peijakas.— Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu, Piti sulle! musta murrisuu, Että saapi saivaristos, Tukkas pöllytyksen pienoisen.— Onhan tuota kerraks tuossa; Piisaa jo, mun Katri-piikasein! Mitä tietää turriainen, Mitä äkeissänsä ärmätti? Nytpä toki tietäköön hän Purreheensa ukkoo uhkeaa, Purreheensa peukalooni Punapaukon, peni peijakas!

Eihän suostu sonnisilmä Tässä kanssain iltaan istumaan; Kontis metsäkyöpeliksi, Paistikaksi pedon poskehen. Pidä hän viel poikanasi; Pian itse taas hän talluttaa; Eihän pila paljon paina, Viisi kuusi naulaa korkeintaan.— Vitkommin sä varvastele, Noinpa ällös tulta pyrskien, Heitä suru Helmikeistä, Kyytöseljistä ja Koivopäist; Kyllä jälleen lehmät löytyy, Löytyy säästäminä susien.» Tuohon lausui tyttö vieno, Rukoellen äänel haikeal: »Huuda kerran huikeasti, Huuda, Hanko-ukko kultanen, Anna pauhaa partakuusten, Että peto kauvas pakenis; Huuda kerran huimaavasti, Valta-äänelläsi luihkase.» Tuohon lausui ukko uhkee, Moukin poskestansa painaen: »Pianpa on tuokin tehty, Pian pantu julma jolaus»; Ja hän huusi hirveästi Ammottaen kohden korkeutt', Huusi kerran, huusi toisen, Huusi kerran kolmannenkin viel: Kaiku ympärkiiriskeli, Metsä, maa ja pilvet jylisi. Huuttuansa lausui äijä, Ruttoruskeana poskiltaan: »Tekee työnsä moinen huuto, Kolme jolausta julmaa näin. Mutta ellei tuostakana Vetonaulaks oikein olisi, Kyllä keinon toisen tiedän, Jolla soitan suren sukkeloon, Hiien hakaan hallaturkin, Tahi leukaluunsa lukkoon lyön Lappalaisen lukemilla, Sanasilla vallan sarvipäil. Kuules nyt, mun kynäseni, Kuinka Mehko meiltä manataan: 'Marssi, poika, muille maille, Korven kammo, konnan sikiö, Häntähurri, Hornan halli, Vilkase kuin tuli turkanen! Ellet mielis melkotella Pojes tuntureille tuulien, Äläst pure Katrin karjaa, Äläst sarvipäitä peljätä, Pure puuta, pure maata, Pure murhamielin paasea; Noidun muuton leukas lukkoon, Silpaan turveturkkis seljästäs, Viskaan rankas Rutjan koskeen, Turkkis Tuonen virtaan tuliseen! Niin sua tahdon kuranssata, Elles koreasti kuljeskel, Tassuttele taitavasti, Koskematta kirjo-karjahan.'— Moiset sanat työnsä tekee, Tekee Susilassa teposet. Ole rauhas, likka leiska, Ilman yhtään huolen huokaust; Kohtahanpa lehmäs löydät Säästäminä suren hampaitten; Käyppäs taasen huuhelemaan, Kuultelemaan kilikelloa.» Niin hän lausui, ukko uljas, Lausui, painoi moukin poskeheens, Kääntyi taasen kirveinensä Kimppuun visakoivun kaarevan.

Mutta läksi likka liesuun, Halkasemaan sammalsaloa, Huuhelemaan, kuultelemaan, Turhaan kuultelemaan kelloa, Riipotellen retkellänsä Karva-köllii käsivarsillaan.— Mitä huomaa tyttö tuossa? Pienen metsähiiren hyppäävän Kannon-koloon keitahalta, Kiirehtien kitivitinäl. Senpä huomaa huolen lapsi, Lausuu sydämmestä synkeäst: »Miekkohinen metsähiiri, Onnellinen kanto-koturi, Ei ol karjas kurjan teillä, Ei sua uhkaa viha vanhimpais. Olsin pieni piikkisilmä, Oi mä 'onnen-myyri' olisin!» Niin hän juttuu juostessansa, Maata sammaleista samoten, Näkee tuolla tintin pienen, Tiasen partakuusen kehdossa, Lausuu taasen tuskissansa, Koito kadehtien kujertaa: »Tintti pieni kuusen kehdos, Olisin mä oma siskoses, En nyt murhees murentuisi, Kadonetta karjaa etsien. Olisin mä siskos pieni, Ilolintu aina olisin!»

Niin hän rientää riipponensa, Hyppää Hyypiöisten ahoilla, Jossa armaal aamuhetkel Kirjokarjaansa hän paimensi. Aho pyörtää ympärillä, Kanto-aho alakuloinen, Kannon kärjel rastas raukka Ehtovirttänsä jo visertää, Aurinkoinen taivahalla Iltariutuvana loimottaa. Mutta karja, kultakarja, Onpi teillä tietämättömil; »Ehkä surmansa jo saaneet Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.» Tyttö seisoo: vimman silmä Ympär ahon aavan leimahtaa, Kyynelkoskeen hyrskähtäävi Sydämmensä murheen aholla, Kyynel virtaa, rinta reutoo, Ijankaikkinen on ikävyys, Päivä synkee Paimelassa, Hyypiöisten kiviahoilla. Eukko vanha vastaan käypi, »Pihkamuori» mustanaamanen, Kaunoisien kaakkusien, Pihkaleipäin kiltti leipoja, Kiltisti hän leivät leipoo, Ympärkiertoileevi kauppien; Noilla kauppakierroksilla Sanaa saarnailee ja laulelee; Sillä muori mustanaama Vallan ankara on lukija.— Moinen monna kohtauuvi Kantain pihkatuokkoaan Käsivarrel vasemmalla; Kirveskynä kädes oikeas. Kyseleevi kyynelsilmin Paimen kurja vaimolt vanhalta: »Sano mulle, Pihkamuori, Anna, eukko, armas vastaus; Näitkö karjaa kadonetta, Kultahista karjaa kotoni? Sano, kuulitko sä kellon, Helmikeni kellon kileän?» Tuohon vastaa muori vanha Kohden katsahtaen karmeast: »En ol nähnyt, en ol kuullut, Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.» Tuohon tyttö tuskissansa: »Voi mua lasta onnetonta, voi! Kadotinhan kodon karjan, Haen vaivalla nyt hukkunei. Onhan vaiva samoella Taakka tämä käsivarsillain; Väsyi peni Paimelassa Päivää ensimmäistä käydessään.» Tuohon taasen vanha vastaa, Lausuu tuikealla tavalla: »Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättäävi liekkiöö, Rankasee hän rikollista, Vihan lasta vallatonta lyö. Mitä vielä? Huomasinpa Aamul teidän tarhapihalla: Vastoin tahtoo vanhimpainsa Lapsi karjaan pentun vietteli; Siis nyt ansiosta aivan Tuossa karvakuormaas kantelet Kaukana sun karjastasi.— Mitä vielä? Suuri Jumala! Tässä perkel lapsen pukee Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan; Hepenissä herrasnaisten, Mukamakin tervatentti sä! Mitä sanon, mitä saarnaan? Voi sä ylpeyden enkeli! Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättää hän syntistä. Syököön susi karjan kaiken, Lyököön epeliä leimaus! Läsnä on jo mailmanloppu, Läsnä onpi hetki hirmuinen!» Pakisi niin Pihkamuori, Eukko murhan-musta muodoltaan, Mutta pian piika pieni Muorin metelistä pakeni, Riensi kolkol katsannolla; Tuonne katosi hän koivistoon. Kalpeassa koivistossa, Liimus lempeässä lentää hän, Hatun päästään viskaseevi Kolinalla kannon kylkeheen. Siitä hyppää hassatukka Halki hymisevän hongiston, Toki taasen kuultelemaan Karjankelloa hän seisahtaa. Kellon kuulee koillisessa, Kohden koillista hän kiirehtii, Kiirehtii hän kiihoissansa, Mutta kerran vielä kuultelee: Kuulee kellon lounaisessa, Kääntyy kohden lounasta hän taas. Kaikuu tuolla, kaikuu täällä, Kaikkialla kellot tuhannet; Tuonne juoksee, tänne juoksee Tuskissansa paimentyttönen Katri kurja, miksi juokset, Miksi tuiki turhaan kiitelet? Kellot kaikki valhekellot Korvis murehtivan paimenen. Tuonpa hän tok' viimein huomaa, Vaipuu alas hongan juurehen; Valittaa hän, vaikertelee, Vuotaa kyynelhelmet virtana. Päänsä vasten polveansa Alaskallistaa hän kiljunal; Mutta Jalli, pöllö-penttu, Lepää huokuvassa helmassa. Niinpä itkee iltanummel Likka pieni hongan juurella, Vasten polvee päänsä painaa, Polven peittää tukka tumpura.— Mut jo paimen vaikeneevi, Hetkes itkemästä herkenee, Korkeuteen katsahtaen, Päänsä vasten honkaa nojaten, Taivasta hän rukoileevi, Ristis kädet pienet polvilla: »Elon herra, Jumalamme, Katso puoleen kurjan paimenen, Hälle armostasi anna, Että löytyy karja kadonut! Synnin tein mä, koska toivoin Velhosanat onnen saattavan, Synnin tein mä, kummitellen Herrashepenis ja kukkasis; Kadunpa tok' katkerasti, Anteeks syntejäni anelen, Lupaan lujal sydämmellä Olla täällä kuuliainen laps, Valmis käskyyn vanhimpaen, Ylpeyden kauvas karkottaa. Kotja taasen käytyäni Kotokarjan kellon kilinäl, Anon anteheeksi emoltani, Hänen kaulahaansa lankien. Mutta saata, että löydän Kulta-omenani ihanat, Elon herra taivahaassa, Katso puoleen kurjan paimenen!» Niin hän lausui, kunnes sammui Ääni raukeneva rinnassa. Mutta eipä sammunutkan Rukouksen hohde huulilta. Huulet liikkuu hiljasesti, Hartauden kieltä kuiskaten, Silmä kirkas, tumpurainen Ylös korkeuteen katselee, Heleänä kyynelvirta Seisoo poskel päivän polttamal, Kuni tahtoisi hän kuulla Rukousta pienen piikasen.

Niin hän istuu iltanummel Hymisevän hongan juurella; Rukoilee hän: soma rauha, Kuni aamun kaino kajaste, Väikkyy hänen kasvoillansa, Huulillansa liehe lempeä; Sanoo hälle sydämmensä, Että kuultu onpi äänensä. Liehuu illan tuuli liepee, Lapsen kiharia kiemaillen, Pienen peittää päivän tähti Säteittensä kultaan kiiltävään. Ja niin vaipuu silmän vaippa, Väikkyy punertava pimeys, Koska nukkuu nurmilintu, Uneen raukeneevi makeaan. Unohtaavi karjan kellot Paimen unen ihanassa maas; Kaikki Jalli unohtaavi Huovahtaen helmas paimenen; Yhdessä he uneksuuvat Päivän huolet kauvas heittäen. Honka heitä viihdyttäävi Ylähällä hiljaa hymisten, Ylähällä hongan huipus Heporastas vilkas visertää.

Unta mitä uneksuuvi Tuossa paimen? Unta ihanaa: Kumo taivaan aukeneevi, Alas astuu heljäst aukiost Enkel hamees hiilakkaassa, Kohden paimenta hän kiirehtii. Likenee hän murheen maata, Hopeaisten siipein sihinäl Hongan juurella hän seisoo Lempeänä luona paimenen, Kätensä hän laskee hienon Lapsen kiirehelle hempeäst, Kuiskaa hänen korvahansa Ilon ihanaisen sanoman: »Kuuli taivas tuskas äänen, Katsoi armiaasti puolehees; Ol siis rauhas, paimen pieni, Kohta löydät karjas kadonneen. Lähe tästä lounaisehen, Tuonne kohden koivumäkeä, Ilokeimon kunnahalle, Sanajalkaselle aholle.» Niin hän lausuu, taasen päätyy Ylös korkeuteen kiitämään; Aukion hän ennättäävi, Kirkkahaana päilyy kynnyksel; Katoo hän ja valo peittyy, Kumo taivaan ihanasti soi.— Herää paimen huoveestansa, Kuni liekki ylös lentäen, Muistaa mitä lausui enkel— Unen ihmeellisen muistan ain— Rientää vasten lounatuulta Kohden Ilokeimon ahoa; Kuni leimaus hän kiitää, Eikä tunne taakkaa helmassaan. Kuuleevi hän kellon kaikun, Löytäävi hän karjan kultasen Kultamaalta mansikkaiselt, Sanajalkaselta aholta. Mikä hetki, ilon-hetki Iloheimos ijankaikkinen! Syleilee hän lehmiänsä Ilon polttavissa kyynelis, Katsoo ylös korkuutehen, Taivaan laupeutta ylistää. Kuni aurinkoisen viilu Tuolla loistaa honkain välistä, Niinpä loistaa lapsen kasvot Paimelassa kesä-iltana. Enhän tiedä, mihen vertaan Riemun paimenpiikasen. Ehkä naiseen, joka löytää Helmen kallihimman taivaan al; Tahi mieheen, joka astuu Ylös korkehimpaan kunniaan? Kehno heidän hekumansa Ilon rinnal tuossa paimenen.— Autuaana astelee hän, Äänel heleällä huuhelee, Asteleevi karjans kanssa Kohden ihanaista kotoa. Jalkimillaan omillansa Astelee jo pieni Jallikin, Totisena toisten seuras Kohden kotoansa taaputtaa. Surun päivä, ilon päivä! Syvät ovat surut lapsenkin; Surust toki synkimmästä Kirkkaana hän astuu ulos ain; Helmassa hän iki-äitin, Luonnon kohdussa hän hengittää; Itkee, huokaa murheen yössä, Yö se ilon aamun kirkastaa; Mikä vielä vienon mieli? Aina taivaan liki naapuri.

Niin oil päivä Paimelassa, Katrin kerran karjas käydessä; Tuota alat muistelee hän, Alat armiaasti hymyten, Emäntänä onnellisna, Onnellisena myös äitinä. Seuraa onni oivallinen Häntä askareissa ainiaan; Tuosta yksi haasteleevi: »Velhon keinot kyllä tuntee hän», Toinen taasen todistaavi: »Usein hartaasti hän rukoilee.»— Mutta vaihka valtiasna Katri emäntänä elelee, Ei tok' käyskel kempaellen Turulla hän mailman turhuuden. Kainona hän käyskeleevi, Kasvohilla rauhan kirkkaus, Kuni katsahtelis silmä Aina valkeuden enkeliin.

ATALANTTA

Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä Onpi kertoelma Atalantasta.— Seisoo linna tuolla alppein rintehellä Korkee Unterwaldenissa, helmassa Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen Linna tuijottaavi yli tunturein, Yli laaksojen ja tuhansien virtain, Mutta lounaiseheen vuori ylenee, Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa. Kennen onpi linna ja sen ympäril Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta, Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.

Tehnyt oli isä voimallisen työn: Karkoitti hän Itävallan istuimelta Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan; Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon, Kantamahan majesteetin kruunua. Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi, Heitti kartanons ja tavaransa kaikk' Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta, Suosiossa valtijaansa korkean, Emäntänä linnassansa hallitseevi.

Kaunis oli neitonen Helvetian, Ruhtinaattarien oli hänen haamuns, Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö, Korkea ja kelmee. Povi korskeana, Uhkaavana, armiaana kuitenkin, Ylöskohosi ja monen synkeänä Ihasteena täällä, toivotonna ain. Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis, Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara Tuolla kalveana paisuu taivahalla, Niinpä Atalantan poski pyöreä Lempeästi paisui, kajastaen kauvas. Hänen silmäns terä tummansininen, Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä Hohti lemmen liekehtivä aarnio. Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat, Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.

Tienon Onnetar ja ilon antaja, Kaikkein turva armahin oil Atalantta, Linnan emäntäinen antelias ain. Kovan onnen koito hänen portillensa Millonkana turhaan kolkuttanut ei; Portti aukeni ja ravinto ja suoja Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista. Itse antoi ihanasta kädestänsä Aina antimensa nainen ylevä; Katso: usein lahjojansa jakellessa Likentää hän murehtivan pienoisen Polvellensa hellästi kuin oma äiti, Luoden kauvas katsantonsa riutuvan. Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin, Niinpä koska linnan tummas pylvästös Laulu heleänä kajahteli ympär. Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti Äkist laulullansa Atalantan kasvot? Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen, Uskollisin emäntänsä ylevän. Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä, Mutta uneksuen kuni autuas, Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi. Toki armahimmasti hän katsahti Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään, Koska uljas ratsastaja lähestyi Komeata linnaa orhil pyrskivällä, Nuori Arnold, linnan-immen sankari. Ihanahan oli tämä hetki, Hetki oman yljän lähenemisen. Tuli kaunis ritari ja riemu paisui Korkealle, riemu taivahan; Sillä jumalien liekkinähän poltti Atalantan lempi kuni aurinko; Ylös ritari myös ihasteella katsoi Kohden morsianta mustakiharaa Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist. Koska oil hääpäivä heidän nouseva, Kuni määrättihin viime eron-hetkel? Ennen kuni kaari tämän vienon kuun Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.

Mutta kertoelmani käy pilvihin, Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.— Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai Joukkonensa hirmuhallitsija herra, Jonka kerran immen isä ankara Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä, Verijanova ja kostonhimova, Taasen istuimelta silmänsä hän iski. Mikä miehen valta-sana ensimmäin, Koska päähänsä hän kultakehän painoi? Tämän lausui peloittava ruhtinas: »Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät Mitä käsken. Vuorilinna komea, Rakentama miehen, valtarikkojan, Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään. Mutta minä valan olen vannonut, Että kauvemmin ei seisköön tämä linna, Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»

Somas rauhas Atalantan asujaamet Askartelit suojas muurien, Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden; Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen. Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto, Huuto hurjain miehien, ja räikynäl Portit, ovet auki iskettihin linnas, Atalantan rauhanlinnas. Mutta kauhistuen linnan asujat Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun; Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil, Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin, Riensi, kaamea; mikä minnekkin. Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas, Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy. Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu, Kuuluu sälähteleminen akkunain, Koska huoneen riista kilvan jaksetahan Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan. Siitä, paljahaksi pian riistettynä, Tuliloimona jo linna lekkoaa Öisel tunturilla, kajastaen kauvas. Palo ankar oil; ja näki aamuinen Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.

Yössä tummas harhaeli Atalantta. Löysi viimein valjetessa koillisen Laakson varjossa hän tuttavien huoneen; Toki turhaan tälle ovelle hän löi. Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon: »Kieltää meitä avaamasta oveam Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka, Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt, Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.» Siitä huonetta hän toista läheni, Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen Humajavan kuuli yössä kulkija. Vielä kohden majaa kolmatta hän astui, Astui huoneheesen; mutta katsannot Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen: »Älä viivy kauvan alla kattomme, Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden. Elles onneamme tahdo hämmentää.» Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy Emäntäinen vallan ylistetty ennen, Heistä, joille vielä eilen ammensi Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.— Synkeänä Atalantta käyskelee, Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen, Tuota julkeata petoo; käyskelee Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.

Äsken linnan haltijatar korskea; Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo. Mutta myrsky ankarampi ensimmäist Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli: »Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty, Valinnut on itsellensä toisen lemmen, Neidon ihanimman keisar-kaupungis; Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.» Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen Alas iski Atalantan kiirehelle, Hänen peitti pimeyteen autioon, Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää, Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy. Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon Hänen huulillensa vaikerruksen toi: Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui, Huusi koito halki vimman synkän yön. Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys, Koska hänen sydämmensä ystävä Pimeyden ruhtinaksi musteni Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.— Mutta ääni, joka äsken valitti, Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks, Ulosammentaen vihan oikean. Toki; tuskin oli kirouksen kuuro Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni Neitonen ja alas tanterelle vaipui Kastelemaan helmojansa kyyneleil. Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti, Rinnas kadotetun lemmen katkeruus, Riutumus ja vihan kuluttava loimo. Niinpä sydämmensä kimmain taistelos Atalantta oljentelee kaltehella Himmeen niitun. Aurinko Helvetian Puolipäivän korkeutta lähestyvi.

Mutta kiiriipä jo sama aurinko Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä Atalantta ikävyyden niitulla. Mutta eihän enään kyynel vuoda Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä; Katse yhtiälle yhä tuijottaa.— Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi Jalona ja huoletonna eteenpäin Vakavilla askeleilla. Rohkeana Povi nousee taas ja ihanainen pää, Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat Luikertelee vaeltajan hartioil. Käyskelee hän, koska säteilevä päivä Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa Vaaleana loistaa poski pyöree immen, Niinkuin lumitutkahimet tunturin Tuossa itäisessä ihanasti loistaa. Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää, Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois; Mutta karvaus, koiruohon katkeruus Hänen huuliltansa hymyn himmentää. ——————— ———————

Eipä lapsi helleyden helmaan tullut. Samennus jo entisien aikojen, Muisto verisestä riidoist veljeskunnan Hämäränä väikkyi Atalantan silmis. Viipyi neito päivän heimon huomassa, Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella Pakeni hän ylenkatseen linnasta, Läksi kerran vielä omiensa luoksi Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän Hetken synkeän, jo toisella hän poistui, Poistui vimmoissansa kuni tuulispää; Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä Pian huomas katsantojen kylmyyden, Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti, Kohden alppein korkeutta pakeni.

Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän Rientää yli vuorten, halki metsien, Teroittaen katsantonsa lakkaamatta Kohden tunturia pilvikorkeaa, Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla. Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee Äänel kimmeällä, tulisella kielel Jätti-uroholle kylmäs haarniskas: »Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito, Pian elämänsä liekki sammuta; Sillä sulosempahan on neidon kuolla Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al, Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl. Ota helmahaasi, ota helmahaasi Atalantta, linnanimpi hyljätty!» Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien Kohden maaliansa kylmää, korkeaa. Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee Neidon jalkain alla, koska juoksee hän, Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa, Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu, Vaipuu uneen horrouden sikeään.

Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut, Koska herää unestansa impi taas. Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa Rintehellä pienen majan matkan pääs. Mutta ulos majasta käy miesi vanha, Kohden lammastarhaansa hän astelee Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää Ulos laitumille lammaslaumansa Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee. Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii, Atalantta hälle murheisena lausuu, Nimensä ja kohtalonsa kätkien: »Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni, Onnettoman pakolaisen anomus. Suo mun ajan viipyä sun kattos alla, Suo mun nauttia sun tules lämmintä Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi Tahdon olla palveljasi ahkera, Joko päivän huoneheessa askartellen Tahi lampahitas vuoril vaalien.» Tuohon ukko vastas, partahinen paimen, Laupeasti neidon puoleen katsoen: »Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen, Tule tämän lapsukaisen hoitajaks, Jolta äsken äiti armas kuoli, Kuoli emäntäni, oma tyttärein, Kuoli vuonna menneheenä isä uljas, Heitti henkens tunturien retkillä. Astu sisään huoneeseeni rohkeasti, Kuka mahdat sinä ollakkin; Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.» Lausui harmaapäinen; mutta neitonen, Nähden pimeydes valkeuden piirron, Astui matalaiseen mökkiin lampurin.— Oljenteli Atalantta rauhan loukos, Emännöitsi: askarteli, ompeli, Ompeli hän pukimia pienoiselle; Mutta hänen otsallansa viipyi yö.— Ylähällä, pilvein naapurina seisoo Vuoren penkerellä maja lampurin. Ankaran Helvetian sä laaksot näet, Näet tunturien jylhät harjanneet Longottavan jalkais alla, näet virrat Tuhannet ja monta merta hymyvää. Tämä oli kuva Atalantan nähdä; Mutta synkeänä alaskatsoi hän.

Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan. Niinpä kumouksen mahtavan se toi Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta Verisehen kuolemahan syöstihin Hirmuvaltias, ja vapauden päivä Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas, Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi, Muisteleevi ystäviä isänsä, Hänen, joka, edellisnä verimiehen, Kerran kansan suosiossa vallitsi. Tämän ystäviä poikahinen muistaa, Tahtoo heidän mahleitansa lievittää. Raunion hän Unterwaldenissa muistaa, Murheellisen patsaan neidon linnasta; Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden, Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil. Mutta linnan kohotessa ympärkäy Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen: »Tulkoon Atalantta, nainen kunnian, Ottamahan omaksensa uuden linnan; Tulkoot hänen uskolliset palveljans!» Kaikkialle käsky tämä armas ehtii, Kaupunkeihin, kammiohon paimenen Ylähällä tunturil; ja valmihiina Seisoo uusi linna Unterwaldenis.— Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta Linnan entisistä asujaamista, Jotka pakenivat kauhistuksen yönä. Soma Kaarin ilosena palasi Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui Ympär tienoo laulu kannis, viaton, Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa, Yhä silmäellen alas laaksohon.— Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi, Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta Etähällä, seljäs ruunan korskean, Pukimessaan kuni linnan impi ennen; Häntä seuraa uros, harmaapartanen Paimenukko; aasiansa kannustaavi. Sillon vastaan joukko rientää riemuten, Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä. Atalantta heitä tervehtii, Mutta ilon sädettä ei silmä anna, Eihän siirry hänen otsaltansa yö. Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin: Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.— Mutta valtiatar linnahansa astuu: Rakennetaan juhlallinen atria, Tyhjennetään toivon kultahiset maljat, Muistot unohduksen virtaan manataan. Toki synkeänä miettii Atalantta, Juhla hiljaisena jymisee.

Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen Atalantan kartanossa eletään, Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat; Ihanina loistaa vilja-vainiot. Kuni ennen moni kovan onnen lapsi Läpi linnan väljän portin käy, Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen Ravittuna, puettuna poistuen.— Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin, Elämällä muotoo entisyyden ei; Sillon valtiatar aurinkona antoi Kaikkialle iloa ja lämmintä. Antaapa tok' impi anovalle aina, Mutta kylmä oli katse antajan. Eipä lemmekkäästi millonkana enään Pienoista hän sylihinsä viettele. Ja mi ennen hekumansa korkein täällä? Povellansa syleilyksen ahdistus, Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.— Ja mi ennen hälle ilon hetken toi, Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu. Laulun äänen vaikenemaan käski hän, Vaikenemaan kultakanteleitten kielet; Jaahailevaa jutteloa tarinan Ethän enään kuullut iltavalkealla; Siitä Kaarin murheisena huokailee.— Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil, Suruansa näyttäen, tok' ainiaan Yksinänsä Atalantta käyskeleevi, Millon aikaellen tunturilla tuol, Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.

Vieriessä vuosien ei muutu muoto Linnan immen vakavan, ei ikäväns Yksinäisyydessä yhä oljennella, Vaeltella, mietiskellen viipyä. Millon niituilla hän käyskeleevi, millon Virran partahilla. Mutta vuorilla Useammin toki seisovan hän nähdään, Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä. Tuollon astuupa hän ylös korkehimman Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin, Jossa myrskyt pauhaa.—Katso, luoteisesta Myrsky jymisevä pieksee, neitonen Vaaleana väikkyy sumukierroksissa, Kosteassa yössä pilvi-aaltojen. Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto, Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen; Kiharansa mustat lainehilla loiskii. Toki välkähtäävi päivän valkeus Hattarien lomasta, ja mailma aava Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.— Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain; Kiharansa tuulen siivil loiskii, Kunnes taasen aalto pilven, kostea, Hämärässä kiharia pyörittelee.— Mutta usein toki taivas selkeä Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy, Koska ilmakerroksissa eeterin Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä Vuorilt katsahtajan väsymättömän? Mitä mietiskelee yksinäisen sielu Sinertävän leimauksen kartanos? Tahtooko hän elämämme arvoitusta Käsittää ja täällä korkeimman Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän Nähdäksensä kangastusta lemmen maast, Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä? Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa, Eikä hymyn ainohisen liehettä Täällä vienoiselle lapsellekan suonut. Niin hän alat valtijana synkeänä Vitkon vieriessä vuosikymmenen Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä, Jona Atalantan elon aamuinen Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns, Vuodel tällä sabathina pyhänä, Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis. Kaunis oli päivä, mutta ilta oil Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni. Tullessa tän illan, taasen neitonen, Yksinänsä, iltakelmeänä Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks, Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen Hälle viimein jalaviston hämärä. Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön; Toki lumikukkasien valkeus Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi. Mutta kenen löysi neito lehdon yössä? Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin Yksin istuu kukkasien kinokses, Seppeliä siteleevi ihanaista Atalantan kiharien kaunisteeks, Linnan emännälle päivän kunnioiksi. Siinä vilauksen viipyi kulkija, Kukkassiteljälle sanahisen lausui, Mutta kauvemmas hän taasen yleni.

Jopa harjanteella tuolla neito seisoi, Katseli hän ehtoa Helvetian, Joka ihanana ihmeellisen loisti Alasvaipuessa alppein auringon, Rauetessa pyhän juhlapäivän. Taasen tuolla etähällä itäises Kiilto lumitunturien tutkaimilta, Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa, Levi taivahalle, sädekiilto ankar; Ja he korkeuden luhtiin kohosit, Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis, Tuliloisteheessa monen kynttilän. Mutta alahalta vainiot ja virrat Kajastivat tuntureille vastahan, Myhäellen armiaast, ja virran purjeet Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit, Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven. Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran Näki tämän allaan Atalantta jalo, Näki hän, ja poski vaalee kuumeni. Mutta käärittihin maa ja taivas Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat, Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän. Kaikui toki halki ihmeellisen illan Kaukahalta tunturien torvi ain, Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran Kuuli tämän allaan Atalantta jalo, Kuuli hän, ja povi tulta löi; Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan, Koska, rinta levotonna huokuen, Iltana hän seisoi katumuksen vuorel. Vielä toki tahtoi neito hillitä Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.

Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen Jalaviston hämärästä helähdellen, Koska lauloi siellä Kaarin lempeä, Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui. Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes, Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä. Mutta vapaastihan korotit sä äänes Laulamahaan kaipauksen joutsenest, Joka merel aaval harhaeli kauvan, Toki löysi viimein kukkassaariston. Vilkkahaana Atalantan korvaan Laulun hopeainen virta kiirehti Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky Nousi hänen povehensa paisuvaan, Korkealle karkelivat syämmen laineet. Mutta siinä seisten, käsi otsalla, Koska mustenivat hälle maa ja taivas, Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos. Mutta läksi heti alas harjanneelta Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa. Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner Pyörsi hänen silmissänsä pimeten. Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui, Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän Kultapilvenä, ja punattihin kentäs; Siinä hetken huokuen hän huovahti, Riensi taasen kohden armahinta ääntä. Kerran toki seisahtaa hän, nojaten Vasten röystehistä pallasta ja huutaa Alas kohden jalaviston lehtoa, Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla, Pientä laulajata luokseen kutsuen: »Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon, Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.— Tuosta taasen Atalantta, linnan impi, Lumikelmeänä samosi Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän Kukkasvuotehelle alasvaipuen Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan Luokseen viittasi hän vienon laulajan, Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi. Sillon Kaarin heti ylös karkasi Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes, Kiljahtaen, huomatessaan korkean Emäntänsä aaveheena lehdon yössä Hälle helmans aukasevan mykkänä. Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan, Kuni houreessa hän alasraukeni; Atalantta hänen sylihinsä sulki, Hänen huulillensa painoi suutelman Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän Vielä kerran häntä kohtaan suloisest. Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa Atalantta vienoistansa syleili, Armahinta laulajaa, mi häiriössä Lemmen hekuman ja kammon huovahti. Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi Hämmästyen kohden naista kalveaa, Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi. Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista, Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi Tämän helman ihanassa kylmyydes.— Makasihan maassa lumikukkaskranssi, Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal, Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen; Ja hän synkeästi hymyili. Siitä kiharistaan kourin temmasi hän, Koska, tuijottaen taivaan kumohon, Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun, Laulu vaikertava linnan ennätti.

Linnassapa asujaamet arvelemaan, Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen Ilman ääris temmelteli kiljunalla, Millon riutuvana, millon ärjyen. Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin Ympärillä korkeuden luhtia Aina kajahteli sama murheen ääni. Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas Kukkasvaipal valkealla löyttihin Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.

OLI MULLA KULTA KAUNOINEN

Oli mulla kulta kaunoinen Ja ilonen kuin aamu; Eikä muistostani koskaan men Se tyyni taivaanhaamu. Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu Äänensä lempeä.

Kuni kannel länsituules soi, Niin ääni kauniin immen, Unet ihmeelliset mulle toi Se heljä ääni lemmen, Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast, Riutuen kuulen sen.

Hetken Paimelasta muistan ain, Kun pilvi synkee pauhas, Pian päivä toki voiton sai Ja heljän helmans aukas Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului Impeni huuhellus.

Muistelenpa hetkee ankaraa— Oi muisto pyhä aina!— Tuol Kauniaisten ahoilla Ma seisoin sunnuntaina, Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot— Kultani kuollut oil.

Impi kuoli, lausui kuoltessaan: Pois taivaan maahan lähden. Murheemm' riensi kyynelvirtahaan Tuon taivaan-immen tähden, Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli, Polttaen autuaast.

KONTIOLAN KASKI

Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu Pohjarintehelle Kontiolan vuoren, Jossa, ennen lankeemista talven lumen, Moni kirves läimähteli päivää monta Kouras monen urosen, ja metsä kaatui. Korkea on vuori: kauvas kaikkialle Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella; Taasen astellessas kallioista tietä Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset, Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.

Melkonen on kaski: tuhat askeletta On sen pituus ilmast itäisestä länteen, Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan. Ja sen risurytö ruskea ja runsas, Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan, Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta Karhunkontoa ja surenluolaa monta. Mutta kasken partahalta vuoren juureen Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää, Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän, Seisoo kuni partahinen sankarlauma Alaskatsahdellen tappotantereesen, Jossa joukko veljeksiä, uneksuen Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa. ———————- ———————-

Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika: »Siellä talo, jonka pirtis laakeassa, Jonka aittamäel käyskelet sä kerran Tommin emäntänä, kiltist askartellen. Siellä talo kaltevilla pelloillansa, Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran Tommi isäntänä kylvelee ja niittää Päivän helottaissa, mutta illan tulles Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»

Niin hän lausui, mutta myhäellen neito Yhä katsahteli koillisehen kauvas, Huuliltansa kuului toki sanat: »Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä, Pysy pyhänä mun muistossani aina!»

Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste: »Pysy muistossani, sinä päivä jalo! Keltä sain mä käsivarsihiini voiman, Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä. Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»

Mutta neito, kauvas katsahdellen aina, Taasen haasteleevi äänel vakavalla: »Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä, Joka uuden väen, voiman sulle antoi? Korkeuden henki, rauhan tyyni henki. Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti Kohden taivahitten vainioita? Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki, Joka aaltoeli pilvein tanterilla. Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot! Yli kaiken toki häntä minä kiitän, Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»

Niinpä haastelit he onnen kalliolla Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.