II.

Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon? Kuin kauan karttaa tietä Isän talon Kuin enkel' langennut se uhkallansa? Kons' samean se hylkää maailmansa Ja tanssins' öisen kesken virvain palon? Kons' avosilmin nähdä saa se valon Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — — Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista, Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä Ja autuuttansa riistää taivahaista! Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä: Vaikk' uskovasta runoilija kulkee, Niin pakanan hän sydämeensä sulkee!

Öisiä säveleitä.

1. Juomingit.

Antaos mulle Maljani jälleen, Tänne mun lämmin Viinini tuo, Juoda mä tahdon Pohjahan asti; Riemuhan maljan Pohjassa on.

Terve, sa karmas, Kärsivä rinta, Ystävä ylin, Maljasi juon! Haarikot täydet Kutsuvat meitä; Bakkus ja Venus Vuottelevat.

Heistäpä helkkyy Laajalti laulut, Kaikilta myös he Kunnian saa. Auterepilviks Luovat he elon, Heräävän sielun Tuutivat taas.

Kas lasin luona Säihkyvän, täyden, Ihmiset istuu Kuin minä myös. Juoden ja naurain, Naurain ja juoden — Hei, sydän, terve! Maljasi juon!

Norjana tuolta, Sorjana rientää Kukkea tyttö, Kaunis hän on. Viereeni istu Kaunehin immyt; Polvelle istu, Oi simasuu.

Haa, miten katsot Silmiini suoraan, Haa, miten rintas Rintaani lyö! Oi! yhtä hellään Äitini hurskas Helmaansa sulki Muinoisin mun.

Äitini hurskas Helmaansa sulki — Kiehtova käärme Pois poveltain! Saatana oonko Paatunut, röyhkä? Konna ma oonko Säälimätön?

Synnin ja kuolon Liekkivän leiman Otsallas kannat, Oi simasuu! Oi, mua saartaa Yölliset äänet, Helvetin naurut Kaikki nyt soi.

Pois sinitaivaan Tähtien alle, Pois vihamyrskyn Mylvinähän! Saatana oonko, Paatunut röyhkä? Konna mä oonko Säälimätön?

2. Huokaus.

Kuin synkkä koto kuoleman on tää! Mun taivaani on ijäks suljettuna. Sen kultahohdett' en mä enää nää, On riemu mailman multa murjottuna. Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin, Niin rauhatonna vaellan ma vain, Vain varjo olen aikain parempain.

Ja ihmislapset pitkään katsahtaa, Mikähän tuokin lienee, miettii kansa. Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa, Ei kukaan selittää voi murhettansa. Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi, Hän riemuhuudot räikeet pelottaa; Se, kautta Herran, onhan surkeaa!

Oi, miks on koskaan rintan' paisunut, Sen miksi suuret aavistukset täytti? Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut? Miks siitä valonsäde mulle näytti Valaisten syömen syvät, mailman piirin Ja rintani sai ilmitulehen, Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?

Tuo säde tunki sielun syvyyteen, Se entisaikaan oli elämäni; Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen Näin elon valoisana edessäni. Mut päivä laski, yö on noussut musta, Ja tallattu on mailma syömeni, Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.

Jos joskus kuva kultaloistossaan Kuin ennen sielun ohi liihoittelee, Niin virvatulta on se vieraan maan, Vajonnut enkeli, mi vaikertelee. Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon, Niin sekin luotain liitää huoaten, Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.

Oi kolkko köyhyys sielun palaneen, Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa! Oi perintöni, saatu aikaiseen, Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa, Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle, Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen, Mut pantu kantaakseni kärsien?

Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan Omista lahjaa, jota kaikki kiittää. En elää tahdo horroksissa vaan, Ei kärsimys voi lohdukseni riittää; En tahdo, että keväästäin, mi loisti, Tää musta muisto nyt vain jäljell' on Ja rinnan rauhattomuus rajaton.

Mut — vielä toivo mua viekoittaa, Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi. Kuin ukkossalama, mi leimahtaa, Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi, Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa, Hän kunnes vapauden ja rauhan saa Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.

3. Murheelle.

Yön kalvas sisko, murhe lempeä, Oi, mulle tähtilinnas avaa sä; Mua mustat hornanhenget vainoaa, Sun luonas enkö rauhan majaa saa, Oi hellä äiti murhe?

Sä nostat huntus tummansinisen, Ja kruunu kiiltää mustain kutrien; Sä laupeaana kätes ojennat Ja rauhan maahas mua viittoat, Oi hellä äiti murhe.

Kas, yli maan ja vetten lepää yö, Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö. Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain Nyt valvon, ja sä valvot kerallain, Oi hellä äiti murhe.

Oi mulle selitä — sä tiedät sen — Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'. Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa Suo mulle huoneessasi valoa, Oi hellä äiti murhe.

Sa oothan kuningatar elämän Ja lohtu sydän raukan särkyvän? Kai luona kehtoni sä seisoit jo, Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo, Oi hellä äiti murhe?

Maan rauhattuus jo raukee lepohon, Sen hurjat äänet valjenneet jo on; Mut kun mä silmät nostan, havaitsen Sun kasvoillasi kiillon taivaisen, Oi hellä äiti murhe.

Oi, silmissäni pilvet hajoaa, Ja valon maihin katse vajoaa! Ikuinen toivo tunkee rintahain Salaman lailla, loistain, lohduttain, Oi hellä äiti murhe!

On katse hellä, loisto kirkas sun, Sä siivin lumivalkein kannat mun; Siis ylös! mukanas mua, armas, vie, Käy valon, kultavalon maille tie, Oi hellä äiti murhe!

4. Hyvää yötä.

Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon Seulovi loistettaan lehdistä koiviston Äitini talohon; Hyv' yötä!

Noussut on taivaaseen rukous armaiden, Puolesta minunkin; loistossa tähtien Nukkuu he jokainen; Hyv' yötä!

Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan, Ääret taivaan ja maan, Hyv' yötä!

Illan rauha se näin tuskani karkoittaa; Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa. Aamukin kerran saa! Hyv' yötä!

5. Katumus.

Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta, Se valon riistää elon taivahalta, Se kauheana minuun tuijottaa, Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

Sua, Herra, loukannut ma olen yhä, Vihaani kilpistyi sun armos pyhä, Sai sieluraukka runon haaveihin Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

Yön, valheen valtaan vaipui elämäni, Ja elon valo väistyi edestäni, Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut, Mut synnist' erota ei tahtonut.

Niin, synnist' ei se raukka enää erii, Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii. Ei sillä lohduttajaa päällä maan, Ei ystävätä taivahassakaan.

Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän Nyt kirjaas panet syntieni määrän. Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun Pois ajat katalan ja kirotun.

Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran? Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan, Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu, Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu, Ja paljastettuna mä syntinen Nyt Herran tuomiota vapisen.

Tok' ensipäivinäni mulle loisti Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti; Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

Jumalan poika, suuri sovittaja, Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja; Mi synnit kaikki kantoi maailman Ja voitti helvetin ja kuoleman;

Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni, Mua armahda ja auta hädässäni! Voit vihollistas vielä vapahtaa Ja vastustajaasi voit armahtaa.

Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen; Ja luotan lujasti sun armoos suureen. Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan! Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Aamu.

Taas rannalt' aamutaivahan Käy valon välähdys, Mut alla pilven kaamean On vanha pimeys. Kanss' auringon Yön varjot ryhtyi taistohon.

Mut lintu pieni oksallaan Tuoll' laaksoss' uneksui, Ja näki, kautta öisen maan Kuin aamu murtautui. Tuo kirkas koi, Yön valta sit' ei voittaa voi!

Ja lintu lentää, ihastuu Ja laulaa ilmassa: „Oi, kaikki kerran kirkastuu Viel' taivaan rannalla.” Ja lintunen Se lauloi aamuss' iloiten.

Sointuja.

1.

Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu! Olen Jumalan laps'; Oi kelle mä riemuni kerron? Oi Luojalle riemuni kerron. Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu!

2.

Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon, valon mulle suo Ja poistaa tuskan, vaivan.

Hän armon runsaan lohdun suo, Ja poistaa synnin vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan.

Pois kutsui tuttu ääni tuo Mua kuilust' tuskan, vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan.

Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon valon mulle suo, Ja poistaa tuskan, vaivan.

3.

Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä? Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä?

Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule, Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä?

Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä?

Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä?

Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä?

Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä?

4.

Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan, Vieläkin hän kantaja on valtikan Yli maan ja yli taivaittenki. Hän on Herra minullenki.

Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan Pelkäisin ja itkisin mä ainian? Valittaisinko, jos kauhealta Tuntuu heidän uhkavalta?

Ei, en valtaa synnin, kuolon, saatanan Pelkää! Jeesus ystävä ne voittihan. Herraani mä luotan ainoastaan, Jeesus itse suojaa lastaan.

Isän oikealla istuu tahratta Mun vanhurskauteni valontaivaassa; Kirkkaana kuin päivä kiilteleepi, Vaikka laki tuomitseepi.

Kuinka kärsinkään mä kuolon laaksossa; Isän oikealta kukaan temmata Mun vanhurskauttani ei saata. Itkustain siis tahdon laata.

5.

Miss' uskoa mä maassa löytänen? Niin lausui kerran Herra minullen.

"Oi minuss' uskon löydät varmaankin!" Niin huusin murhe-äänin vastaten.

Sull' onko uskoa, mi pelkäät vain, Min suusta valitus soi ainainen?

On sulle enemmän sun heikkoutes, Kuin Hän, mi terveys on sielujen.

Kas, armon, rakkauden ma sulle suon; Kas, rauha, autuus on mun yhteyten'!

Ei sua tuomita, sun velkasi On sovittanut veri Kristuksen.

Kun siihen uskot vaan, sä puhdas oot Kuin Hän, ja kohta saat sä vahvuuden.

Siks olkoon rintas tyyni, iloinen, Kuin äidin rinnall' uni lapsosen.

6.

Mun vapahtajain kuolemast' on noussut, Hän kirkkahana haudastaan on noussut.

Halleeluja! Mun kuninkaani voittain Yön vallat vahvat kuolostaan on noussut.

Siks riemuitsen, kun kanssa Herran rakkaan Mä myöskin eloon ihanaan oon noussut.

Mä vallast' yön ja kahlehista synnin, Maan viettelyistä, vastuksist' oon noussut.

Kuin Hän, niin ilomielin vielä hetken Maan vaatteita ma kantamaan oon noussut.

Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun, Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.

"Oi noussut, noussut" laulaa kevään tuulet Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.

Ja tuhat-kerroin kaikuu rinnassani Sen lohtu, usko, pyrkimys: oon noussut.

7.

Oi määrää Herran armon runsauden! Hän mua aina katsoo suojellen.

Mun ympärilläin siivin valkoisin Ain' enkelinsä liitää varjellen.

Ja luonut on mun arkaan sydämeen Hän hengen voiman, rauhan pyhyyden.

Äl' lausu, että elo raskas on, Ett' yötä on tää seutu maallinen.

Näät voimaa, valoa suo Jumala Ain' ystävilleen, lupashan hän sen.

Kun täällä heille kaikk' on suonut hän, Niin vihdoin suo hän taivaan ikuisen.

8.

Kun aamusella kuljin ohi ikkunan, Näin taaskin päänsä hopeaisen, harmajan.

Hän sormet ristiss' istui kirjan ääressä, Näin katseensa mä hurskaan rauhaa loistavan.

Mä mietin kulkeissani — sillä ymmärsin, Käy Raamattuineen hurskas päivää vastahan.

"Oi harmaapää, kuin köyhä majas pyhä on, Miss' asut aina kanssa Herran Jumalani"

Mut huomenna mä häntä enää nähnyt en, Näin pöydällään vain auki vielä Piplian.

Ja kaikki surren kertoi, ett' on kuollut hän, Mut minä taivaaseen loin katseen riemuisan.

9.

Näätkö pilven liitävän? Näätkö kirkkaan kiitävän Taivahasta sätehen? Näätkö sen!

Lailla pilven liitävän, Lailla säteen kiitävän Ties on auki valoinen Taivaasen.

Itki maa, ja silmää sen Kaihtaa kyynel kastehen. Suudellen sen aurinko Kuivaa jo.

Katumuksen kyynelen Ahdistetun sydämen Jeesuksemme suutelo Kuivaa jo.

10.

On taivaassa mun kaikki ystäväni, Näin, kuin ne hautaan kaatui viereltäni.

Mua yksin synti vielä vainoo täällä, Viel' elon sappea juon yksinäni.

Mut synkkyydestä pyhään taivaaseensa Suur' Isä kohta kutsuu elämäni.

Oi, silloin vastatulleen ilomieliä Siell’ lausuu tervetulleeks ystäväni!

11.

Oi Jeesus helläsilmä, Ma paljastan näin kurjuutein, Ma kannan velkain, köyhyytein, Sun etees, helläsilmä.

Sun etees, helläsilmä, Mä vaivun maahan synnissäin, Mä kaihoin katson hädässäin Sua, Jeesus helläsilmä.

Sun nähtes, helläsilmä, Oon rikkonut lait Jumalan; Sun tuomiotas odotan Nyt, Jeesus helläsilmä.

Sua, Jeesus helläsilmä, Mä katson; jos mun hylkäätkin, Niin nöyrtyin katson kuitenkin Sua, Jeesus helläsilmä.

12.

Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä! Mun maallisessa toimessani oi ollos läsnä!

Niin valoisaa on majassani; sä olet läsnä, Sun puolees käännyn ma puheillani; oi ollos läsnä!

Kun käyn mä ihmishyörinässä, niin ilmaa toista Ja vierast' tunnen kulkeissani; oi ollos läsnä!

Jos sielu eksyvi temmaten mun maan hyörinähän Ja ajatuksihin rauhastani; oi ollos läsnä!

Kuin pian saastuvi sydän raukka, kuin pian taaskin Voin niistä nauttia riemuissani; oi ollos läsnä!

Mun rauhass' armoa, voimaa koota suo huoneessani Sun sanaas viemähän, Jumalani; oi ollos läsnä!

Ett' oisi sanani sinun sanaas; ja että loisin Sun kunniaksesi valoani; oi ollos läsnä!

Tytön rukous.

Mä vaivun sinun ristis juurehen, Ja sinuun silmän nostan rukoillen. Mua ällös hylkää, hyvä Jumala, Suo rukouksein luokses kohota.

Tuoll' loistat valomaassa tähtien, On voiton kruunu kruunus okainen. Mua neuvo enin lempimähän sua, Oi sä, mi ensimäisnä lemmit mua.

Sä mun oot synnin velast' ostanut; Et kultaa, hopeaa siit' antanut, Sä elos annoit, annoit kalleimpas, Ja elon lupaat mulle haudastas.

Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten, Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen, Sä helmas avajat ja siellä vaan Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.

Ja veres oma minut puhdistaa, Mä huulin haavojas saan koskettaa; — Oi Herra, Herra, mä en päästä sua, Ennenkuin ensin siunannut oot mua.

Olenko oikein omas, tutki sä; Jos öisin hyvä niin, kuin tahdon mä! Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!

Mit' onpi maailma, mit aarteet maan, Jos sinä Herra rakastat mua vaan. Ja että rakastat mua, tiedän sen, Sen lausuu sielun riemu taivainen.

Sun maas on kaunis, rikas, suloista On elää nuorna, rakastettuna; Mut paljon suloisempi minullen Sinussa eloni on sisäinen.

Yks olkoon kirkonmeno eloni; Suo siihen armo pyhän Henkesi! Mä sieluin tahdon taivoon kohottaa Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.

Eloni siit on kaunis, autuas, Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas; Niin hyväks silloin voin mä tulla myös, Ett' iloin näet minuss' ikityös.

* * *

Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen, Maan yli kulki tuuli huoaten; Mut rauha, valo tytön rinnass' on, Hän näkee auki Isän asunnon.

Heränneen huokaus.

Mun sydämeni raunio on suitsuava, Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava, Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava.

Mut vaikka loistaa sinne säde kirkastava, Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava, Se sentään aina raunio on suitsuava.

Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava, Mun sydämeni raunioissa suitsuava; On armon auringosta säde kirkastava.

Mut vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava, Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava, On mulle rakas raunio vain suitsuava.

Pois pelkosi!

Pois pelkos heitä, henken' tuskainen! Viel' kerran Vapahtajas taivainen Sun päästää kahleista ja telkehistä. Hän synnin vallan kukistaa, hän vaan, Ja ihmishengen pirstat voimallaan Pois riistää saatanan hän elkehistä. Oi, synninraskas sydän armoa Se huutaa, ellei löydy neuvoa Maan päällä, niin on hällä armoa.

Ei Jumalamme kivestä; ei se Oo mykkä, kuuro meidän hädälle; Hän elää, kuulee, vastaa Jumalamme. Ei Kristus tyranni oo laisinkaan, Ei syntistä hän uhkaa vitsallaan; Vaan anteeks antaa, auttaa tuskissamme. Oi valo elämän, oi tullos jo! Sä tunnet syntin', armon aurinko, Oi tullos, Jeesus! Niin, sä tulet jo.

Johannes.

Rinnalla Kristuksen Sai kuulla suustansa Hän sanaa elämän. Ehtoollisella hän Viim' yönä nojata Sai rintaan Kristuksen.

Ken rintaan Kristuksen Voi päänsä kallistaa, Oi määrää autuuden; Kun armon aartehen Ja elon valon saa Rinnalla Kristuksen!

Keväthuokaus.

Tääll' lehto kukkivi tahtoen Taas kruunun vihreän voittaa; Ja yöstä tuulonen heräten Nyt hiljaa alkavi soittaa. Ja taivaan ranta se purppuroi Ja lintujen laulelot soi.

Mut henki vangittu vielä vaan On yöhön uskottomuuden. Se koska nousevi haudastaan, Kosk' aika aamun on uuden? Kuin Kristus voittaen noussut on Pelättäen vartioston.

Mut kohta nousevi aurinko Ja varjot kaikki se poistaa. Ja valon templinä kohta jo Nyt koko maailma loistaa. Kaikk' kukat teränsä auki jo luo Ja tuhannet tuoksunsa suo.

Mut sielu synkkä on, maihin sen Ei loista päivyen valo — — Mä nostan käteni, rukoilen, Kun aamun hohtavi palo: Oi, mulle suo, Isä armollisin, Sun poikasi, min menetin!

Sentään.

Kas lintu, kas lintu se lentää Ilolauluin taivohon päin. Taa pilvien sinerväin Se piilevi näin Ja kauvaksi ilmahan entää. On äänettyys yli maan, Se laulavi sentään vaan.

Kas päivä, kas päivä, mi vasta Nous otsin hehkuavin, Vajos yöhön se pilvihin Ja kirkkauskin Katos huoneesta valoisasta. Mut vaikkei sit' aattelekaan, Se loistavi sentään vaan.

Oi sydän, oi sydän, mi yhä Sitä murhetta itket vain, Ett' unhoon Herralta sain; Ajat vaihtuvat ain', Mut Herra on sama ja pyhä. Vaikk' et sitä tajuakaan, Niin armonsa sentään mä saan.

Eräs päivä.

Kun aamu valkeni, ylös katsoi hän riemuiten, Ol' auki sielunsa, siellä toivo nous taivainen. Ja kanssa nousevan päivänsäteen myös rintaansa Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas ja ihana. Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt; miks viipynen? Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää jo tänään sen: Hän aamunkoitossa mietti niin.

Mut keskipäivänä niin jo kulki hän rientäen Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen ja häärien. Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä ei väsynyt; Häll' eli aistit, mut omatunto oi' kuollut nyt. Ja elo taivahan mieleen hälle ei muistunut, Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks hän suistunut, Ja keskipäivä se loisti jo.

Mut illan tullen hän rauhatonna käy lepäämään, Ja huokaus raskas nous katkonaisna sydämestään. Se kuolinhuokaus elon ol'ko, mi sammui pois? Tai ehkä aamuinen armon henki se ollut ois? Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään hän aatellut, Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen hän tuutinut. Mut illan hetki ol' ihana.

Radegundis.

Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar, Jakeli köyhäin kesken rikkautensa, Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin, Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi. Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta; Siell' oli kauneudestaan onnellinen Myös immyt Radegundis, kaunotukka. Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar, Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin. Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan, Ken on tuo tyttö kauniskiharainen? Ja hovineiti vastas: Radegundis, Hän linnavoudin tytär on, ja kansa Nimittää häntä: neito kaunotukka.

Elisabeth kun jakanut ol' lahjat, Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön Ja ystävällisesti hälle haastoi; Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa, Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas Pois pitkän tukan hänen niskastansa.

Mut vaikeroiden huusi Radegundis: Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle! Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa! Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar? Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain, Mun pääni kruunu, koristus ja riemu, Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar, Ja rumensit mun kaiken mailman nähden. Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa, Mun pääni kruunu, koristus ja riemu!

Näin huusi kyynelsilmin Radegundis. Mut lempeästi lausui Ruhtinatar: Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen, Sen tein mä vain sun omaks onneksesi. Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus, Se oli verkko saatanan ja synnin. Jok'ikinenkin pienin kultakutri Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi; Jok'ikinenkin hienoin kultahius Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi. Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas, Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo! Sun herras olkoon Jumala ja Kristus!

Se koski neidon sydämeen ja itkein Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui: Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra, Sun silmäs katsoo läpi sydämeni. Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan Ja irti päästä tahdoin turhuudesta, Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina. Pois synnin verkko, pois sä koru kurja! Pois inha halu minun silmistäni! Pois maailma sun maireuksinesi! On herrani nyt Jumala ja Kristus.

Niin lausui neito; ymmärtäen uhras Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun.

Beeda.

Jo vuositaakan raskaan painamana Ja hautaan kallistuen tietä kulki Vain pojan johtamana hurskas Beeda. Ei silmät nähneet enää aurinkoa, Ja kauneus maan ei ollut enää hälle; Mut nuorekkaana hänen sydämessään Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva, Ja Herran riemu loisti sielussansa. Mut pojan johdolla hän kiersi maata Ja missä löysi kansan kuolevaisen, Hän saarnas sanaa totuuden ja armon. Ja sokeen sanoista sai moni valon.

Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään, Niin autioon ja vuorten ympäröimään, Ja korkeet kalliot sen yli riippui. Mut poika vallaton näin lausui hälle: On täällä paljon kansaa koolla, isä, Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas. Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi. Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin Hän kertoi sanaa evankeliumin. Ja sanatulva hänen huuliltansa Soi sovituksen suurta viisautta Ja armon rikkautta, kaikkein omaa. Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi, Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto, Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa, On jokaisen, ken tulee hänen luokseen Ja tahtoo päästä synnin kahlehista. Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin Huus uskon, voiton riemun varmuudessa: On Kristuksessa armo, autuus, elo, Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen! Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen", Ja "Amen" kaikui joka kalliosta.

Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli, Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa. Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa. Mut aavistuksena kautt' ukon sielun Lens' evankeliumin ikivoima, Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa: Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu!

Kevätaamu.

Kevät nuori vast' oli saapunut Kera lintujen, auringon, Maa kummiksensa on katsellut, Kuin kaunis sen kulku on. Jos kunne katseli, kattoi sen Sini taivahan, puna ruusujen.

Kevätaamuna kerran heräten Näin päivyen nousussaan. Se maata katseli hymyillen, Läks' valossa vaeltamaan. Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi, Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi.

Niin nousin mä huipulle vuorimaan, Näkö rintaani riemua loi; Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan, Tuoll' laakso ja korkeus soi. Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan, Min suinkin se jaksoi vaan.

Niin mietin mä silloin: kaunis on Tää Luojan vihreä maa! Ain' aamusin rukous sanaton Sen rinnasta kohoaa. Mä riemussa, rauhassa tahtoisin Tääll' elää ja kuollakin!

Mut laaksossa vuoren juurella Ol' asunto ihmisen, Siell' avasi mies juur' ovensa Kera vaimonsa riidellen. Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen Kohos suustaan ja korkeuteen.

Lyydian kehtolaulu.

Luo silmäs umpehen Ja uinu hetkinen. On lapsi väsynyt, Oi hyvää yötä nyt!

Täss' äiti vielä vaan Sua tuutii lapsostaan, Oi kunnes keinuhun Sä nukut armas mun.

Ja nähdä uness' saat Sä kirkkaat kukkaismaat, Ken ymmärtää ne voi, Mit' armas unelmoi!

Vaikk' unta nähtiin me, Meilt' unhottui jo se; Sit' enää unelmaa Voi tuskin aavistaa.

Nyt rinta rauhaton Kai ainiaaksi on; Mut onnellisna sa Viel' lepäät Herrassa.

Ja Jeesus taivaastaan Sua katsoo lapsenaan, Ja joukko enkelten On luona kätkyen. —

Luo silmäs umpehen Ja uinu hetkinen. Ett' yhä riemuissas Sä heräät unestas.

Ja isäs saapuvi Ja leikkii kanssasi Sua kohta suudellen, Sä tyttö pienoinen.

Sureva ystävä!

Ystävä, mi kaihoot murhemiellä, Murhemiellä sielus ystävää. Etkö luule, hän ett' tulee vielä, Vielä tulee tuoden elämää. Vielä Tulee tuoden elämää, Ystävä, mi kaihoot murhemiellä.

Ystäväni, hädässäsi kerran, Kerran Herra tuskas lauhduttaa. Armon huutohan on mieleen Herran Herran kautta synnit anteeks saa. Herran Kautta synnit anteeks saa, Ystävä, niin hädässäsi kerran!

Ystävä, hän lääkitsee, tuo hellä, Hellä haavat, antaa takaisin Valon, rauhan ja mi puute kellä, Kellä mikä puute oisikin, Kellä Mikä puute oisikin, Ystävä, hän lääkitseepi, hellä.

Ystävä, lain tuomiot kun palaa, Palaa omantuntos polttaen, Miss' on lääke, jota sielu halaa? Halaa lääkettä sä Jeesuksen! Halaa Lääkettä sä Jeesuksen, Ystävä, lain tuomiot kun palaa!

Kuoleman kuvia.

1.

Hän silkkivuoteell' lepäs ja henki vaivoin vaan: "mit' tohtor' sanoo?"

Ja käteen tohtorin ain' hän tarttui kauhuissaan: "mit' tohtor' sanoo?"

Ja vuoteen luona lapset ja vaimo itkevät — kuin pyörryksissä —

He kaikk' ei kilpaa kylliks voi huutaa huoliaan: "mit' tohtor' sanoo?"

Ja lohduttaen tohtor' nyt puhui paljonkin hän terveydestä,

Ja uutta lääkitystä hän kaatoi pullostaan; "mit' tohtor' sanoo?"

Ja kun he kaikki huusi ja tohtor' puhui juur' ja pulloon tarttui,

Niin lysähti jo sairas ja huusi kuollessaan: "mit' tohtor' sanoo?"

2.

"En elää saata ilman sua, En ilman sua kuolla voi, Ei hankeen kätkeä saa mua, Oi, siellä talven tuiskut soi! En jättää saata sua, En kuolla voi!

Oot mulle kaikkein rakkahin, Mun elon', ilon' oot sä vaan. Oon morsiames vieläkin, Kuin olin ennen päällä maan! Oi mulle rakkahin Oot sinä vaan!

Kun sinä jäät, en kuolla voi, Suo, että lepään rinnallasi Ei haudassani mulle soi Sun enää äänes tenhokas. Mua pidä, armas, oi Sun rinnallas!"

Sielunsa käteen Kristuksen Stefanus sulki kuollessaan, Kun elon maahan voittaen Vapaana nous hän vaivoistaan; Hän sieluns' armaallen Soi kuollessaan.

3.

Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa, Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa; Ei huomattu, hän tokko katseli, Vaikk' avosilmin siinä lepäsi.

Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki; Siks papin hakuun jouduttihe väki, Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois Ja Herran Ehtoollisen hälle sois.

Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista Ja ystävien korttiseurueista; Hän tuli, surkein äänin tuodakseen Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen.

Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen; Hän synnintuskaa torjui rukoellen, Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: — Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen.

Sen jälkeen taaskin pappi riensi juominkeihin Ja ystävien korttiseurueihin; Mut sairas äkkinauruun remahti Ja puri hampaitaan ja — kylmeni.

Lutherin Postillaan

Oi, kuin suloinen Ääni on, mi luota Jumalan Evankeljumin tuo sanoman, Joka saarnaa hyvää, lohduttaa Rintaa herännyttä, pelkoisaa, Kertoo ihanuutta Kristuksen, Uskon elämää ja autuuden; Oi, kuin suloinen!

Oi, kuin autuas Sielu on, mi luota Jumalan Evankeljumin saa sanoman, Ja sen rauhanaan ja lohtunaan Rintaan sulkee riemuss', surussaan, Näkee ihanuutta Kristuksen, Voittaa uskon, löytää autuuden! Oi, kuin autuas!

Oi tokkohan?

Sin' yönä, kun Juudas petti Mun Öljyvuorella kerta, Rukoellen itkin mä verta Sen yön pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Kun orjantappurakruunuin Mua piinaten ruoskittihin, Ja parjaten pilkattihin, Niin aattelin yksin sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Jumalan sekä ihmisten eessä, Olin hyljätty kaikilta puolin, Mä ristini kannoin, kuolin, Sen tein pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Ja kuollessa pyysin mä Isää, Ett' anteeks sulle hän antais Ja taivaaseensa sun kantais, Hän ettei hylkisi sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Kas taivaan ja maan löi kauhu Mun tuskani tuntiessa, Kun heitin mä kurjuudessa Elämäin pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Mua miksi sä pelkäät, kartat? Vihamiehesi miks olenkaan mä? Min toimitin päällä maan mä, Tein lemmestä kohtaan sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Sinun eestäsi kärsin ja kuolin, Veli-raukkani, maailmassa; Isän rinnalla taivahassa Puhun nyt pelastaakseni sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Sinut, tuhlaripoika, mä soisin Myös taivaaseen ilomiellä; Sijan sulle mä laatisin siellä, Siell' aina mä aattelen sua. Oi tokkohan konsaan, konsaan Sä lainkaan muistelet mua?

Hyvästi.

Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi! Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi!

Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan! Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan.

Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi! Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi!

Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan! Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan.

Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi! Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi!

Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan? Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan.

Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi! Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi!

Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan! Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan!

Uudenvuodenlaulu.

Vaikka aika rientää kurjan maan, Kristus sentään elää ainiaan; Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan Aikain vaihettelussa.

Sydän, jos vaan sulla Kristus on, Elon aamutähti tahraton, Sulla kyllin, sulla kaikki on Aikain vaihettelussa.

Tulkoon pimeys ja maailma, Tulkoon kuolema ja saatana; Oi, meill' on tuo sankar' mahtava Aikain vaihettelussa.

Ylös Herraamme siis seuraamaan! Hänen kauttaan voittoon riemuisaan! Ristin mies ei lepää konsanaan Aikain vaihettelussa.

Herran tuomiot käy yli maan, Niitä ihmisraukat katsoo vaan, Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan Aikain vaihettelusta.

Kristus tulen tahtoo syttyvän, Tulta lähetettiin tuomaan hän, Jot' ei tunne sokeus elämän Aikain vaihettelussa.

Mut hän tuntee heikon laumansa, Sitä suojaa ikivoimalla; Jospa vois se hänet tuntea Aikain vaihettelussa!

Luontokappalten huokaus.

Kuin kauan vielä helmahan yön niin turhaan tuskamme soi Miss' ei sydän lempivä ainoakaan sen huutoa kuulla voi? Ja milloin kaamean vankilan tään ovet murtavi armon työ, Valo voittavi, pelkomme haipuu pois ja vapauden hetki lyö? Kons' särkevä on kirouksemme Käsi Herramme?

Mut huokaustamme ja tuskaamme ei ymmärrä ihminen, Hän varmana synnin kahleissa maan orja on saastaisen. Hän kuule tuskan huutoa ei, joka kaikuvi kautta maan, Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee vapahdusta ja rauhaa vaan. Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain Ja lempivi ain'.

Oli ihmisen synti surmamme, se myrkkyä katkeraa Koko luontohon toi, katovaisuuden on öinen hauta nyt maa. Elämään sekä riemuun Herramme hyvän, kauniin luontonsa loi, Viatonna silloin autuuttaan myös meidän kielemme soi. Kuva Jumalan silloin puhtoinen Oli ihminen!

Ken entisen rauhamme meille suo, sulo-aamumme rauhan sen, Jumalalta kun lämpöä saimme me hänen rintaansa nojaten; Kun ylhäältä valonsa meillekin hänen ikuinen loistonsa loi, Ja taivaissa laulelo enkelien Ja aamutähtien soi? Ken jälleen tuo ajat aamumme Ja rauhamme?

Oi sovitus, armo ja pelastus, sana kestävä ainiaan, Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo hänen maahansa huokaavaan! Soi armoa ihmisen sielullen, siit' ehkä se herääpi, Ja syntiäns' itkien haudastaan taas voittaen nousevi; Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa Taas aukeaa.

Kuin kauan vieläkin helmahan yön niin turhaan tuskamme soi, Miss' ei sydän lempivä ainoakaan sen huutoa kuulla voi? Ja koskahan tullen mahtavana Jumalamme ja Poikansa saa Ja synnin tuskat ja puuttehet maast' uudesta kartoittaa? Pyhä päivä, sä toivomme aurinko, Oi tullos jo!

Lähetyslaulu.

(Kun. Daavidin 117 psalmi.)

Halleeluja, halleeluja! Kaikk' kansa maan käy laulamaan! Oi, Jumalaa nyt veisatkaa, Hän sanassaan Käy voittain yli meren, maan.

Hän pakanaan luo valoaan Ja armonkin suo kallihin! Jo kuolon yö siell' loppuun lyö, Ja uskoen Uudesti syntyy ihminen.

Yö pakenee ja vaikenee Suur' päivä se, kun Herramme Jo tunnetaan ain' ääriin maan, Ja kirkkaana On totuutensa loistava.

Halleeluja, halleeluja! Ja laupeuden hän ikuisen Suo lemmessään, ken käskyjään On seuraava, Ol' liki taikka kaukana.

Iltarukous.

Kun maan ja mantereen Yö mustaan vaippaan luopi, Mä katson Jeesukseen, Mi elon valon suopi, Sun luonas, rakkahin, On päivä kirkkahin.

Sua kiitän riemuiten, Kun luoksesi saan tulla Ja kasvos jällehen On riemu nähdä mulla; Sä mulle hyvä oot, Oi Herra Zeebaoot!

Lie paljon turhuutta, Mit' tänäpänä toimin, Sua, Herra, palvella Ois tullut kaikin voimin, Sä tunnet, tiedät sen, Mä myös sen tietänen.

Oi Jeesus, anteeksi Mä anon sydämestä, Suo kalliin veresi Pois syntivelkain pestä; En ennen päästä sua, Kuin Herra siunaat mua.

Siis vaivun levollen Sun turvahasi yöhön, Ja kanssas heräten Mä nousen, riennän työhön; Yöt päivät olet sä Mua yhtä lähellä.

Suo, että unta en Mä näe maallisista, Vaan ole minullen Sä ainut aartehista, Suo, että uneksun Vain Jeesuksesta mun.

Mä nukun — valvomaan Sä tahdot luoksein jäädä! Mua kurjaa konsanaan Sä helmastas et häädä, Vaikk' oonkin synti vaan. Ja tuhka, multa maan.

Oi Poika Jumalan, Kun suljen silmät illoin, Niin valon korkean Luot sieluhuni silloin; Oi aarre arvokas, Hyv' yötä, Messias!

Epiloogi ystävilleni.

Oi, halveksien eroa Ei runoilija lyyrystään, Sen luopuin suloriemuista Ja rientäin laulukeväästään Vait loistovaltaa vailla Pois varjoin kanssa lepäämään.

Jos voi, jos tahtoo tehdä sen, Hän laulun mait’ ei tuntenut, Eik' kuvaa puhtaan kauneuden Hän konsaan ole ihaillut. Jos lyyrynsä on vaiti, Ei mitään siinä hukkunut.

Ei konsaan rikost' olla voi, Kun runo kaunis, tos' on vaan! Ja lahjaa, jonka Luoja soi, Hän käyttäköhön omanaan; Hän saa ja hänen täytyy Vapaasti laulaa tunteitaan.

Mut yhden paljon suuremman Kuin runo, tiedän päällä maan, Se suur' on totuus Jumalan, Mi kulkee pyhää kulkuaan Ja tempaa ihmissielut Ja päästää heidät kuolostaan.

Maan päällä sen, mi kauneint' on Ja rinnat voittaa sulollaan, Luo runoilija muotohon; Mut totuus tää jos häll' on vaan, On hänen aatteens', sanans' Sen luomat, suomat kauttaaltaan.

Ja jos se pohjaa myötenkin Saa tunkeuda sydämeen, Ei silloin aikaa haaveihin, Todellisuus jää yksikseen, Ja tappio on hälle, Min ennen luuli voitokseen.

Jos vihdoin hän saa elämän, Mi kuolossa ei kuolekkaan, Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän, Mi liikkuu suurta sielussaan, Hän vaipuu rukoukseen, Mut sanoja ei löydä vaan.

Ei runo puhdas siihen, maan Ei käy se muotoon, määrähän! Viel' sanoiss' soinut konsanaan Ei laulu uuden elämän. Mut Herran ystävänä Sen taivaass' saapi laulaa hän.