I.

Kirje ystävälleni.

Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan; Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin. Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan? Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan. Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut; Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois. Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa, Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon. Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui; Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys. Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää uutena taas riemuni rinnassa mun. Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset, Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa, Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin. Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi. Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu, Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo! Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina, Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös. Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas, Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun; Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste, Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo; Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun. Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää, Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin? Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön? Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen, Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan, Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon, Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin; Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan, Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat! — Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki, Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin; Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi. Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton? Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson, Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan. Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää, Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!

Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää, Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän. Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki, Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan; Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus. Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat, Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen! Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas, Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo! Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy, Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees; Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan? Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan. Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki, Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee, Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa, Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.

Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun, Kunnes aurinko on noussut loistava taas. Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun, Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen. Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös. Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet, Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin; Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu, Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.

Anna.

Miksi kiedoit kätes kaulahain? Miksi suudelman niin hellän sain? Miksi ryöstit rauhan Sekä rakkauden rinnastain?

Korkeammalle mä tavoitin Kuin sun suudelmiin ja sylihin; Uljaamp' oli toimi, Jonka nuorin voimin aavistin.

Lemmen ansio niin heikko on, Lemmen haave kurja, arvoton. Tuhlata en tahdo Elämääni uneen onttohon.

Katso, miestä kutsuu maineen tie, Aina avoin hälle, missä lie; Vihdoin laaker'kruunun Vapaana hän voittonansa vie.

Uljas into rinnan rohkaistun! Ollos sä vaan perintönä mun, Niin mä hiljaan heitän Rakkauden sulo haaveilun. —

Ei, oi tullos jälleen luokseni Hurjan rintain armas toveri! Korkeint' aavistustain Olet sinä aina korkeempi.

Silmäs ruskeathan säihkyää Kaikelle, mik' eloss' ylevää! Otsas puhtaudessaan Lailla sinitaivaan välkähtää!

Sin' oot sielu nuoren elämäin; Vahvista siis, nosta henkeäin! Tähti olet mulle; Yö ja usvat aja mielestäin!

Lapsuuslempi, nuoruusmorsian, Suo mun kuulla huultes puhuvan; Oi! Se mulle soi kuin Unhoitettu käsky Jumalan.

Lemmikki.

[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o. "Ällös unhoita minua".]

Vaikk' olen pieni kukka vain, Niin toimen autuaan mä sain: On hoidossani lempi. Kun moni hylkää armahan, Mä silloin hälle muistutan, Kuin ennen muinoin lempi hän, Ja armas häntä hempi.

On toivon väri mulla; ja Kun armas eroo armaasta Suon lohdun murheesensa. Heill' on vain yksi rukous, Heill' on vain yksi toivomus; Mun tulkitsemaan tunteitaan Suo armas armaallensa.

Kun joskus armas kysyy näin: "Oi mitä miettii ystäväin, Viel' elääkö hän mulle?" Niin rinnall' armaan lempivän Mä kuiskaan toivon lämpimän: Mua katso, uskollisin, vain, Mä lausunhan sen sulle.

Mut kun hän päivät kauttaaltaan Odottanut on pelvoissaan Ja turhaan armastansa; Kun silmän kastaa kyynele, Mi vuotaa toivon haudalle, Niin jälleen toivon sytytän Mä hänen rintahansa.

Aamutervehdys.

Oi terve taivas, terve maa, mi nyt Säteilet kainon morsiamen lailla! Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt; Häälaulus kuulen hattaroiden mailla. Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu Kuin talven hanget kevään tullen haipuu. Kas, muistot armaat aikain mennehitten Nään aamu-autereessa väikkyvän.- — Oi tullos, tullos ystävän'!

Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan, Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan Tuhannet kukat kunniaks sen valoi; Kun elon tenho tuli meille ilmin Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin; Niin silloin käsityksin seistiin kerran Helossa aamun poskin hehkuisin Ja silmin tulta, säihkyvin.

Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin! Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä! Vakaasti vannoimme me kaksi niin Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä. Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa, Ja elon suuri temppeli on auki; Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ, Mist' ytimet ja suonet lyö!

Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain', Hajoita mielest' usvapilvet multa! Jo miehuus, lämpö herää rinnassain Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta. Voit, kevät, mulle entisriemut antaa; Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa Mä tervehdin ja katson päivää uutta. Niin täynnä elonintoa se on Ja kultasäteit' auringon!

G. F. J. Adlercreutz.

Päivyt loistaen Katsoo hymyillen Yli meren, maan. Murtunut vaan rinta On, kun rakkahinta Itken ystävätä haudallaan.

Lapsuus-laaksomme Kun oi' linnamme, Rauhan rakas maa; Turvana sa mulle Turvana ma sulle Elon tahdoimme me alottaa.

Miehuus, toivo kun Veress' uhkui sun, Mieles suuriin nous; Oi, juur' silloin valoon Taivaan tähtitaloon Herran luo sun nuori henkes nous.

Kuollut? ystäväin Ainoo, ja mä jäin, Ainoo, armahin! Kuollut — kylmä multa Nytkö henkes tulta Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?

Siteet rakkahat Kaikki katkeevat; Herra elää vaan. Kun kaikk' ystävämme Katoo viereltämme, Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?

Rakkaus.

Niin kuin yössä rämisten Katkes kieli kantelen Äkkiä, ja ääni särkyi Valittain ja vaikeni; Niinpä käsi salainen Katkoi lemmen sitehen, Joka minun sisimpäni Sinuun, armas, kahlehti.

Katson vaiti kaiholla Sijaa tyhjää, kallista, Missä lempen' loistoss' eli Kerran kirkas kuva sun. Kun ma kautta kyynelveen Katson haudan tyhjyyteen, Tuskan äärettömän huokaus Tunkee kautta rinnan mun.

Yhä vielä mulle näyt, Yhä vieressäni käyt Niin kuin ennen, mutta haamu Oot vain aikain entisten. Kuollut! äänin kaihokkain Tunne huutaa rinnassain; Mutta silmissäni elät, Niinkuin ennen, eellehen.

Rakastaa vai vihata Tuota kuvaa tuttua? Itkeekö vai nauttii sydän Unest' havahduttuaan? Saitko siis sa multa vain Elos tuon, mun tuntemain? Vihassako siitä kuolit Elääkses nyt muille vain?

Kaikist’ antimista maan Rakkaus on parhain vaan, Niinhän sille riemahdellen Ihmislasten laulu soi. Että lempi kurjan maan, Murhaa, valhetta on vaan, Jonka heelmä ain' on tuska — Haa! kuink' ymmärtää sen voi?

Aamunkoitto.

Niinkuin kuningatar vertaa vailla Kuuhut loisti taivaan tähtimailla Neitseellisnä hohtain, hymyillen. Kummut hopeaisen hohdon loivat; Laakson kukat hiljaa unelmoivat, Autuaina lapsen lailla, taivaan Riemuista ja leikeist' enkelten.

Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon Sielu lensi unelmainsa lehtoon, Loistoon ihmehien tuhanten. Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi, Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi Niinkuin siskot, satuja ne kertoi Kultamaastaan päältä pilvien.

Mutta luona puron hopeaisen, Alla koivukummun varjoovaisen Mökki yksin laakson rauhass' on. Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut, Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein Leikki lehväsillä koivikon.

Siellä hiipi aamun auvetessa, Lännen tuulen vielä nukkuessa Aksel alle armaan ikkunan. Seisahtui ja viipyi seinämällä; Mutta vaiti viel' on kaikki hällä. Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi, Lausui tervehdykseks armahan:

"Aune, Aune, nouse vuoteeltasi; Tullos, tullos luo sun armahasi, Morsioni, toivo sydämein! Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy, Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy Hulmuellen yli otsas puhtaan. Tullos nuori, kaunis ruususein!

Äsken näin ma kyyhkyn viattoman Luoksein liitävän niin sulosoman, Ja se laskeutui mun jalkoihin. Sen kun näin, kun sitä katsoin minä, Hurskas lintu olit armas sinä. Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta, Pois se lensi, ah, sen kadotin.

Miksi sykit niin sä hurja rinta? Riemua vai tuskaa katkerinta On, mi sydän raukkaa ahdistaa? Kaunis maa, oot sama ajan mennen; Konsaan huomannut en sentään ennen Aunen majan luona lämpimätä Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.

Aune, Aune, nouse vuoteeltasi, Tullos, tullos luo sun armahasi, Morsioni, toivo sydämen'! Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu, Leivo lentää, ilman ääret raikuu, Tuolla heijastuu jo aamuruskon Ruusunpuna yli vuorien."

Ovi aukeaa ja sulo nainen, Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen, Rientää aamun helmaan sulhon luo. Kas, kuin posket hienot purppuroivat, Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat. Kevään otsallaan ja sydämessään Taivaan immyt armaallensa tuo.

Tää kun näki silmät armahansa, Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa: Aksel! — silmistänsä raukes maa. Vastaan riensi hän ja rinnoillensa Painoi armaansa ja ainoisensa; Ja nyt ensi huomensuudelmasta Aunen huulet hehkui purppuraa.

Silloin nousi vuorten takaa päivä, Taivaan autereinen kultahäivä Kuulti välkkyvänä hymyillen. Lehdot helkkyi lintuin laulelosta, Tuuli heräs aamun suutelosta; Luonto loisti morsiamen lailla, Ja sen rinta sykki riemuiten.

Meri.

"Souda, souda kohti rantaa Lapsi kulta luokse mun! Kaikki tahdon anteeks antaa, Sylihini nostan sun. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa."

Aallot syvät, aavat, summat Mua yössä tuudittaa; Kaukomaille vedet tummat Mua kauas kantakaa! Tuutikaa mua hiljaa tummat Vedet summat.

"Kotilaaksossasi näätkö, Monta tulta tuikkivi? Karkeloista kauvas jäätkö? Tullos sinne sinäki. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa."

Katso, kuinka tuolta loistaa Kirkkaat tähdet tuhannet; Taivaan valotarhan toistaa Meren aallot riemuiset! Mua yössä aallot hyvät Tuutii syvät.

"Mustuu, mustuu, kauheasti Peikot yössä uhkaavat, Mutta kehtoon rauhaisasti Lapsi kulta uinahdat. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa."

Äiti, ei nuo vaahtohapset Peikkoja lie laisinkaan, Luulen, että samat lapset Tuttuja on vanhastaan. Mua yössä aallot hyvät Tuutii syvät.

"Varo armas, hukut varmaan Aallon mustaan syvyyteen, Kuolo saapuu, haudan harmaan Tuoni kaivaa uhrilleen. Anna aallon venhos kantaa Kohti rantaa."

Äiti, joskin hukun, varmaan Pääsen siellä! taivohon, Oi, se avaa helman armaan, Oi, se taivas lähell' on. Enkelit mua viittaa valoon Tähtitaloon.

"Oi, mit' teet sä? aalto vento, Ällös ryöstä ainuttain! Vielä vilkkuu käsi hento — Vilkkuu hetken, hetken vain. Kutsuuko hän kädellänsä Äitiänsä?"

* * *

Tuuli huokaa tuskiansa, Aalto itkee rauhaton; Vaan he helmihaudassansa Uinuu luona Vellamon.

Runebergille.

Kun ilman raikkaat laulajat Taas meille keväällä Kanss' suvituulten saapuvat, Pois lähdet täältä sä.

Kun luonto ihmissydämiin Luo uutta kevättä Ja valaa rauhaa niihin, niin Pois täältä lähdet sä.

Sä lähdet aikaan keväimen Ja haihdut kirkkaana Kuin aamupilvi kultainen, Mi liitää taivaalla.

Ja sydän sitä katseissa Se toivoo, kaihoaa; — Mut katso, nyt sen sijalla Jo päivä heloittaa.

Jos minne saavut, kanneltas Sä riemuin soittelet; Ja runomaasta, kodistas, Sä ihmeet kertoilet.

Ja taivas seestyy, loistossaan Maa on kuin morsio. Ja yli vetten, yli maan Soi kirkas kantelo.

Matkamuistelmia.

1. Hyvästi.

Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat, Viitaten vaiti, vakavin katsein, Ilta kun kultia luo!

Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu Taas mua kodin metsien rauhaan; Siintävä tie, mua vie!

Pois mua tuutien kantavat laineet Kauvaksi maasta vilkuttavasta, Lapsuuden lahdesta pois.

Ma jättänyt näin olen taattoni talon; Harmaiden vuorten takana tuolla Rauhassa uinuvi se.

Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu? Tuollako siintää kaihosi saaret Vai kotilahdessa lie?

Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs, Lapsuuden laakson rauhasta riennät; Missä sun valkamas on?

Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu Elossa, kuoloss' saako se rauhaan, Määrähän tyydyttävään?

Mut aurinko laski ja usvat ne nousee Mustasta veestä kätkien multa Kaikki jo vaippahan yön.

Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun, Aatosten usvan kaikuvi aina: "Hyvästi, hyvästi jää!"

2. Tukholma.

Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana Hän kohoaapi joukoss' sankarien Ja kultakruunu loistaa kirkkahana, Sen näin mä unelmissa lapsuuden. Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä, Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä Ja kruunua mä nähnyt en.

Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran, Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa; Hän, kansan isä, palvelija Herran, Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa. Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon — Se seisoo eessä Ritariston talon — Vaan kunniaa mä nähnyt en.

Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui, Ritari uljain joukon urhoisan; Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui Ja soti, kuoli eestä Jumalan. — Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa Ja koristelee heidän hautojansa, Vaan urhoja mä nähnyt en.

Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä, Mit' ennen lemmin synnynseudullan'. Ja vuorikansan kunniata hain mä Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan; Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä, Min kansa pientä puuhas pikkumiellä, Vaan muuta siellä nähnyt en.

3. Tervehdys Upsalalle.

Oi terve kuulu kaupunki, sä sydän olet Sveanmaan, Sait rakkaan kodin rannoilta mun tänne kauas kulkemaan! Sua murhemielin tervehdin, sua vakavana tervehdin, On murhe minut vallannut ja valtaa vielä tänäänkin.

Kas tuolla puolen meren sen, mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan, On siellä laakso rauhaisa ja vuoret harmaat suojanaan, Siell' onpi maja äitini ja leikkikenttä lapsuuden, Siell' asuu armaat olennot, mä sinne kaihoon jällehen.

Ne kaikki tunsi hyvin mun ja helli sylin avoimin, Siell' oli riemu riemukkain ja rakkaus oi' rakkahin. Kuin aamu raitis valoisa siell' oli päivä jokainen, Ja tervein innoin sydän löi ja silmät säihkyi riemuiten.

Mut oi! Oi miksi tänne mun sä tenho-äänin viekoitit, Ja vapauttas, lauluas ja miehuuttas niin kiittelit? Ett' toiveet rahkeet rinnastain kuin päivän säteet murtaui, Ett' ilot kevään kalpeni ja sielu kasvoi, vakaantui.

On rakas äidin suudelma, on lämmin käsi toverin! Mut ikikaiho polttavi ain' hurjaa rintaa kuitenkin. Nuor' henki vihdoin heräjää Lumosta aamu-unelmain, Ja sinä, kaunis maailma, Sen vedät pyörteihisi vain.

Niin heitin lapsuuskotini ja ystäväni lempivät, Ja kotikuusten huminan ja nurmen kukat viehkeät. Mit' annettavaa sull' on nyt ilosta, jonka menetin? Tää onko koti laulujen? Ja valon? Elon raittihin?

Oi hiljaa! Pelko, vavistus mun valtaa syvä kokonaan; Tääll' uinuu suuret sankarit, mä seison heidän haudallaan. Oi terve! Väkivarjoja näin kyllä kotivuorillain. Mut onko Ruotsin lapsilla viel' urhovoima vanhempain?

4. Skon luostari.

Linna korkea, linna korkea, Haamu oot sinä päällä maan, Murhe haikea, murhe haikea Huokaa kauttasi kaihojaan.

Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan Kuljin huoneesta huoneesen; Minne tulinkaan, minne tulinkaan, Seisoin vaiti ja vavisten.

Joka loukosta, joka loukosta, Katsoi aika, mi mennyt pois; Ja sen peittona, ja sen peittona On kuin miekka ja harso ois.

Katsellessani, katsellessani Harso haljeten jakaantui, Silloin puoliksi, silloin puoliksi Miekka välkkyvä paljastui.

Mitä silloin näin, mitä silloin näin, Sit' en kertoa konsaan voi; Mutta mielessäin, mutta mielessäin Monet aattehet kummat soi.

Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma, Tuska ahdisti rintaa mun, Linna korkea, linna korkea, Haudan-synkässä saliss' sun!

Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin, Heitti laskeva aurinko Mulle hyvästin, mulle hyvästin; Ilta tummeni mailla jo.

Katkelmia.

Charlottelle.

Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää, Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin; Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin, Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois. Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin; Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön!

Marialle.

Elomme kevät kestää hetken vaan, Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan; Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden. Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma, Suo meille niinkuin entisaikoina Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! — Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu, Maa viel' on iloinen, mut meiltä ilo puuttuu.

Lauralle.

Äl' lausu: naisen maailma on ahdas, Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa! Häll' onhan rinnassansa maailma! Ja eikö taivaan kirkas valtakunta Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan?

Vastasyntyneelle.

Ole tervetullut sa eloon! Älä itke sä syntymätäs. Näet taivahan, taivahan iloon Käy Kristuksess' elämäs. Jos tänne et tullut sa ois, Et sinne sä tulla vois.

Morsian.

Luot maahan katseesi iloitsevan Ja riemusi kätket rintahas, Ja lailla lapsen rukoilevan Niin hymyilet sä onneas. Oi, mitä pyytää voisit vielä? Sait lempimäsi ystävän. Hän luonas on ja riemumiellä Sua omaksensa kutsuu hän.

Kuin suloisia lemmen päivät On elon kevään lämpöisen! Kuin väistyy kaikki huolten häivät, Kun sydän sykkii lempien! Oi terve! sinun nuoruutesi Nyt lempi täyttää tenhollaan. Oi kestäköhön toivoinesi Hääaikas armas ainiaan!

Eräs yö.

Pois lähti saattojoukko hiljainen, Ja vaiennut on soitto kellojen; He haudan kylmään multaan kätki kuolleen. Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen, Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan Se peitti kaiken maan.

Mut yksin luokse kuolleen ystävän Pois ihmishälinästä kääntyi hän Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui. Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui, Ja murtuneena, vaiti, kolkkona, Hän seisoi haudalla.

Ja murtuneena hautaa katsoi hän; Yö mustui, mustui yhä enemmän, Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui. Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui, Niin murtui rintansa, ja tuliset Vuos' maahan kyynelet

Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun, Ja vaikerrukset mielen murretun Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli. Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli, Kuin hälle kallis se, min hauta vei, Eik' enää anna, ei.

Ja kun yön pitkän pilvet poissa on, Niin ensisäteiss' aamuauringon Viel' itki haudalla hän ristin alla, Kun itki haudalla hän ristin alla, Niin aamutuuli posken kalvenneen Pois pyyhki kyyneleen.

Mut ilmat lintuin lauleloita soi, Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; — Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja. Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja, Hän riemun, sovinnon sai jällehen Ja nousi rukoillen:

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen Viet matkamiehen kirkkautehen, Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu; Ei haudassa hän synkässä nyt uinu, Oi ei! hän helläss' istuu helmassas, Ja kuulee lohtuas."

Hän läksi, eli niinkuin ennenkin Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin, Ei kenkään hänen valitustaan kuullut. Ei kenkään hänen valitustaan kuullut, Mut sydämessään kirkas, tahraton Tuo kuva kallis on.

Tyttö.

Yö mustan vaippansa maille heitti, Ja taivaan tähtiä pilvet peitti, Vain öinen myrsky se raivoissaan Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.

Hän yksin istui, ei nähnyt yötä, Ei mustaa maitten ja vetten vyötä; Pää kättä vastaan hän huokaa niin Ja puhkee kuumihin kyyneliin.

On synkkä, rauhaton hällä rinta, Hän tuskaa miettivi katkerinta: "Mä yksin oon, mua päällä maan Ei muista ystävä ainutkaan.

Mä kelle tuskani itkenenkään, Ei valitustani kuule kenkään, Ei ketään, ken mua lohduttais, Ken kyynelvirtani kuivajais.

Ei mulle riemua mailmass' suotu, En kellekään ole riemuks luotu, Mut elää, kärsiä yksin vain, Se on, oi, synkkänä osanain."

Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; — Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät, Jos luonas lohtuna näkisit, Niin itkus' iloksi tekisit.

Ne tahtois sieluas lohdutella Ja ikuisuudesta kertoella; Ne nostais silmäsi taivoon päin Sun elon toivohon ylentäin.

Jos heitä kuulisit, elos saisit Ja rauhan rintahas rakentaisit; Jos sull' ois usko, niin sua jo Nyt armon valaisis aurinko.

Kun heidät sydämes ulos sulkee, Niin luotas tuskalla pois he kulkee, Eik' koskaan rintasi rauhaa saa, Läp' elos täytyy sun valittaa.

Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.

Koraali.

Kun synkkä viipyy murheen yö, Kun riemujuhlin rinnat lyö, Niin katse Herraan kääntyy yhä. On lokaa loistot maalliset, On turhaa laaker'seppelet, Jos poiss' on, Herra, armos pyhä. Jos Zebaoth oot läsnä, oi, Ken vastustaa meit' enää voi?

Ain' ollos meidän suojana; Oot armollinen, mahtava, Ja täytät sanas, jotka annoit. Oi ollos mestarimme sa, Jok' astuit alas taivaasta Ja kärsit, okakruunun kannoit! Sun oomme me, sun ainian Kautt' elämän ja kuoleman.

Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä "Die letzten Dinge"].

Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne, tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen, pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!

Kööri (Maistereille).

Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.

Soolo.

Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.

Kööri.

Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa! Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.

Kööri (vihkimisen jälkeen).

Vihitty on joukko, luottain Lähtee nyt se taistohon; Vaaraa turvallisna vuottain, Sillä rohkea se on. Hornan henki kätkenyt on Kaikkialle joukkojaan; Miehet jalot kaikki nyt on Kutsuttuna sotimaan.

Herra tuntee sotilaansa, Kruunaa heidät hengellään, Kuuluttamaan kunniaansa, Aatteitansa täyttämään. Laakerilla kuihtuvalla Kruunaa hänet ihmiset; Jos hän taistelee sen alla, "Amen" vastaa tuhannet.

Finale.

Sun kätes ojenna Ja suojaa Suomea; Oi Luojamme. Ja siunaa Keisari, Tee hänet vahvaksi; Viel' olkoon kauvanki Hän suojamme!

Sun kätes ojenna Ja kylvä viisautta; Oot valomme. Ja rauhan totuuden Luo valta Suomehen; Ja uskoss' isien Sä pidä se!

Ylioppilaslaulu.

Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan, Veri kiehuu ja poskemme palaa, Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan Yhä voimaa ja riemua valaa; On totuus loistava retkemme pää, Ei kenkään viivy, ei kenkään jää, Nyt velttona varjoon ja uneen.

Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on, Elo mahtava kutsuvi meitä; Sitä tahdomme seurata kuolohon Ylös kunnian kirkkaita teitä. Toden templihin sielumme kaihoelee; Liput liehuvi, kantelet kaikuelee, Kun joukkomme rientävi sinne.

Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt, Viel' liittomme vanha on pyhä. Se henki, mi meitä on lämmittänyt, On vahva ja kestävi yhä; Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa, Ja kerran sä, kallehin syntymämaa, Ilon meist' olet runsahan saapa.

H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.

J. L. Runebergin malja.

Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin, Ja illan rusko nousevi ja levittäin Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse, Mut itse kuitenkin on päivän heijastus, Mi lupaa loistavana kaunist' aamua; Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies, Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme Me hänen ammoin kätketylle tomulleen. Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus Käy vielä kautta rintamme ja herättää Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat. Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä Ja manas esiin yöstä muistot hämärät. Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön, Ja isiemme kehdon näytti meille hän Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin. Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi Ja koteutti meidät omaan maahamme, Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme. Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan. Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan, Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen — Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan, Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt. Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo, Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus, Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys. Ja siksi rakastamme niitä miehiä, Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan. Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin, Sä isä laakeroitu Suomen historjan! Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä. Sun oli saturikkaan ajan maailma, Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on! Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon, Me tajuammeko sen määrän ylevän? Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme, Se eikö salamana iske sieluhun, Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset? Tää aika tuleva on meidän, meistä siis Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa Ja ilman muistoakaan mereen unholan; Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä Ja ikikunniaa maaraukallemme suo; Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään Ja riemuin viittaa tulevia polvia, Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian. Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?

Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on! Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön, Se iti nuorukaisen innostuksesta, Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen. Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo; Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen, Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis. Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää, Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän. Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden, Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me. Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt, Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs! Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis, Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis. Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks; Me hallitkaamme se, ettei tää morsian Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme. Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa, Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain. Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!

Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt, Ei taivas luonut väliin valkovuortemme Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää. Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei, Ei täällä maineen laakereita niittää voi. Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa, Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan; Niin saimme sisällisen elon rikkauden, Ja hengen maailma on meille avoinna Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat, Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen. Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain, Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan! Sit' elon virrat kastelee ja ainainen Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus; Me emme silloin toivois sieltä syöksyä Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen, Joss' usein sammuu tunne inhimillinen. Tään elämän, tään mailman luonto suopea Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen! Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus, Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa, Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja, Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää. Se mailma meille avoin on; siis riemuiten Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! — Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se, Mi taistelee ja kestää, voima muinainen, Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus? Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua, Min unest' armonääni herättänyt on, Mi elon valon näkee silmin avoimin, Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan? Oi eikö vielä uskollisin sydämin Hän tunne tulta runon jaloon taitohon, Mi kukkasia hänen lumitielleen luo Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset, Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran? Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä, Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä Meit' itseämme, sydämemme maailmaa! — — — — — — — — — — Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten, Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas. — Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!

Mun oma Suomenmaani.

Ja murhemielin, katsein katkerin Nuor' runoniekka läksi vuorihin; Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi. Mut rakkaus ja harmi rinnassa Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa Ja omaa Suomeaan.

Ol' etsinyt hän kautta kaupungin, Mut outo oli, kunne kulkikin, Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi. Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän Muun kaiken, mut ei maata syntymän, Ei omaa Suomeaan.

Ja kun hän kulki kauvas kylihin, Niin edessänsä maa oi' ihanin, Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi. Pois oli Suomen henki haipunut, Ja turhan loiston valtaan vaipunut Ol' oma Suomenmaa.

Näin rakkaus ja murhe rinnassaan Hän harmin kulki yli vuorimaan Ja kautta korpien hän kauvas riensi. Mut kuule, kuinka kuuset huminoi! Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi, Ne omaa Suomeaan?

Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan Hän kansan löysi turvemajoissaan, Ja terveys avosilmistä sen hohti. Se tuttu oli, vilvas, pohjaton, Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on Viel' armas Suomenmaa.

Se taasen rintaan hälle laulun loi, Ja linnun lailla taasen äänens' soi; Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun: Mä synnyinmaani löysin jällehen, Tuoll' elää varjoss' salon mökkien Viel' oma Suomenmaa!

Tähti.

Tähti tuikkiva taivahan Yötä katsovi maailman. Soihtu siintävän holviston, Tähti kirkas ja tahraton, Miksi rintasi jäätä on!

Ihmisrintahan huokaavaan Et suo lohtua konsanaan; Vailla lempeä ainian Katsot kannelta taivahan Tuskaa, riemua maailman.

Ellet, ylpeä tähtönen, Loistais linnassa ilmojen, Ehkä voisit sä vapaana Suoda, nauttia onnea. Mutta kylmänä kuljet sa.

Juhana Vilhelm Snellmanille.

1837.

Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin, Riemuin vannoimme kuollakin, Sen puolest' taistella, kuollakin.

Kun sitä kallista palvellen toimme Sille, min parhainta uhrata voimme, Työmme määrän ja sielumme, Oi kuin oi' lämpimä sielumme!

Pettäisimmekö, minkä me innoin Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin Sorrumme uupuen multaan maan, Ah, voitettuina me multaan maan?

Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä Totuus se suurena kulkevi vielä; Vihdoin voittaa se kuitenkin, Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.

Rohkea rintani ollos sen tautta! Selvänä riemun ja tuskien kautta Loukkaamatta se eespäin käy, Se pyhää määräänsä kohti käy.

Veikko, nyt vannoen annamme kättä Totuutta palvella pelkeämättä; Ikuinen on se kuin ennenkin, Ja voittaa aina kuin ennenkin.