III. PARAABELIN-MUOTOISIA.

Elämäss' mi äkäyttää, Kuvass' meitä miellyttää.

Selitys antiikiseen gemmiin.

Tuoss' seisoo nuor viikunapuu Puutarhassa komeassa, Sen vieress' pukki partasuu Juur kuin sit' vartioimassa.

Vaan, kviriitat, te petytte! Ei suojass' puu oo vainen; Ja tuolta eikö lentele, Jo joutuin kuoriainen.

Jo saapuu sankar taustoineen Sek' ahmii lehväsissä, Ja pukki, samaa tehdäkseen, Myös näyttää hääryksissä.

Siis puuhut, melkein latvatta Ja ilman lehtiä noita, Kas, seisoo vallan kurjana, Rukoillen jumaloita.

Täss' oppi töille nuhteeton, Te lapset nuorukaiset: Ain' haitaks puille kauris on Ja myöskin kuoriaiset!

Kissan piirakka.

Jos luonnontutkijan tunnus on Tyven katse kaikkialla, Niin mittaus jälkiään seuratkoon Varovasti, vaan luottamalla.

Kyll'p' yhdess' ihmislapsessa Voi löytyä molemmatkin, Vaan ett' ne kaks on toimea. Sen myöntänee toroisatkin.

Ol kerran kokki, kelpo mies, Jok' veitseään ei säästä; Häll' johtui mieleen, mistä ties, Myös pyssymieheks päästä.

Siis aseiss' metsään vihreään, Miss' otuksia hyppi. Siell' heti kissan kaasi hän, Jok linnunpoikii nyppi.

Hän kissaa katsoi jänöksi Sek' pysyi tuumassansa, Sit' piirakkoihin paistatti, Syöttääkseen vieraitansa.

Vaan näistä nenäkkäämmät taas Hänt' haukkuu heittiöksi: Sill' kissaa, jonka kyttä kaas, Ei kokki saa jänöksi.

Istunto.

Tässä on, missä omilla nimillänsä Piti kirjaimet muinoin istuntojansa. Punavaatteisin puetut äänikät Esi-istuimissa pöystelivät: A, E, I, U ja myöskin O, Aika outoa melua pitivät nuo. Tuli kankein askelin kerakkeet sitten, Vaan pyytämän lupaa ens täytyi niitten; Heille armas onkin esimies A, Siis hekin ympäri istua saa. Vaan seista täytyypä toisien. Kuni Ph, Th ja semmoisten. Sitten juteltiinpa jos mitäki: Tuo sanotaan akateemiaksi.

Legenda.

Erämaissa muuan pyhä mies Kummastuksekseen kerran kohdata ties Pukkijalkaisen faunin, jok' puhuupi: Herra, rukoilkaat e'est' meikäläisien. Että meitäkin päästettäis taivaasen, Iki-iloihin; meitä niin haluttaisi. Vaan pyhä mies tähän vastaapi: "Sun anomukses ei täytetyks' tulle, Ja tuskin pyyntösi myönnetään sulle: Et enkeliks pääse, sa onneton, Kas sulla kun pukkijalka on". Tähän vastavi konna hurjasti: Mitä koskee teit pukkijalkani? Oonpa usein ma nähnyt monetkin Aasi-päineen pyrkivän taivaisin.

Kirjaileja.

Ympär ketoa pitkin purosta Puutarhansa poikki Hän poimii kauniimmat kukkansa, Ja syömensä sykkivi iloisna: Tuolla kultansa tulee! — Voi onnea vaan! Yhteen myhäilyyn vaihtaa hän kukkiaan.

Naapur tarhuri katsoa tirkistelee Yli aidan: "Noin hupsu en ole mie. On minunkin hauska kukkiain hoittaa Sek' hedelmäin linnuilta varjella koittaa, Vaan kypsät: Rahaa, ystäväni! Ken maksutta puuhata viitsisi?"

Tässä kirjailiaa te näette kaksi: Toinen tuotteitans ympäri ripoittelee Ystävillensä sekä yleisölle, Toinen tarjoaa itseään tilattavaksi.

Arvostelia.

Kävi hiljan vieras luonani, Ei ollut mulle juur vaivaksi: Sain arkimuonani etehensä. Hän söikin vatsans pakollensa, Sitten päällisiks, mitä löytyi vain, Mutta, tuskin syötyään atriain, Jo kylään veitikka luunsa viepi, Siellä ruokiani jo moitteleepi: "Soppa ois voinut olla lihavampi, Paisti kypsempi, viinit makeampi." Tuota koiraa! Tuhat tulimaista! Lyö se kuoliaks'! Se on arvostelia.

Taitolainen ja tutkia.

Oli kerran pojalla kyyhkyinen Sangen kaunis väreist' ja muust'. Aivan rakkaana pitikin poika sen. Sekä syötteli omasta suust'. Ja niin ihaili poika kyyhkyään, Ett'ei voinut iloita yksinään

Eli kettu likitienoolla täss', Vanha, kokenut, viisas ja kielekäs; Oli tutuksi joutunut pojalle tälle, Jo turhiaan monesti jutellut hälle.

"No, näytänpä ketulle kyyhkyäni!" Pian kettua pesästään tapasiki: "Kas, kettu, mun kyyhkyni, lintusein, kas! Ootko moista sa nähnyt, virkappas?"

"Anna tänne". — Hän antoi. — "No, kyllä kai; Vaan onpa puutteitakin, eikö vai? Sulat, näetkös, lyhyet muodoltansa". Jop' alkavi kyniä paistiansa. Poika huus'. — "Pitää laskea pitempiä, Näm' ei kannata, korista". Jopa paljas on — "Peto!" — ja repaleissa. Pojan pakahtuu syömensä.

Joka pojassa tunteepi kuvansa, Hän ketuilta olkoon varoillansa.

Neoloogeja.

Nuorukaisen kerran kohtasin ma; Minä kyselin ammattiansa. Ma pyrin — niin kuului sanansa — Enk' suinkaan voimiain säästä, Kas talonmieheksi päästä. Ma virkoin: sen hyvin teette te, Ja toivoin, ett' pääsisi perille, Vaan kuulin sitten, ett' taatoltaan Hän perii ja myöskin maammoltaan Joukon somia ritari-hoviloita.

Voi, omituisia päitä noita.

Näristäjä.

Muuan nokkaviisastelia, Joka, teräskauppiaan puodissa Minkä pöydänteellä vaan nähdä saapi Kuin jos omia olisi, tarkastaapi, Heti valmis ol malttavaisen tään Kaikki kiiltokalunsa näpläämään, Net arvaen hupsumaisesti: Kehnot kalliiksi, hyvät huokeiksi; Mitään ostamatta sitt' pöyhkeänä Jo pötkivi taasen tiehensä.

Tämä vihdoin kauppiaa harmitti. Konstilukon juur tulipunaiseksi Hän oikeaan aikaan kuumentaa: Nokkaviisas jo tulee, huudahtaa: "Ken tuollaista sallisi ostaessa! Kas teräs on tuiki ruostehessa!" Ja hapsii käsin molemmin — Ja kiljuu äänin kurjimmin. "No", kysyy kauppias, "mitä on?" Hän vinkuu: "Pila kunnoton!"

Nalkuttaja.

Me ristin rastin ajamme Asioitamme, huviamme, Vaan takaa ain' nalkuttelee Ja haukkuu jäljessämme.

Niin Halli meidän tallista Myös seuraa polkuamme, Ja todistaa sen haukunta Vaan että ratsastamme.

Mainioisuus.

Sekä suurill' ett' pienillä silloilla Monenlaisia näet Nepomukkia: Rautaisia, puisia, kivisiä, Jätin korkeita, nukkeen-pieniä. Kaikki kumartaa heitä, kosk' sillalla Pyhä Nepomuk heitti henkensä.

Jos joku nyt päine, korvineenki On julistettu pyhimykseksi, Tai josko on pöövelin käsissä Hän täytynyt heittää henkensä, Niin jopa jo on sitä laatua, Että kauas kuvassa loistaa saa. Puunpiirto ja vasken kaikkialle Hänet tarjovi jo koko maailmalle. Ja jokaiseen tyydytään muotohon Jos alla vaan hänen nimens on; Kuin itse Herra Kristuksenkin Ei ole käynyt juur paremmin. Ihmislapsille kummituksena, Puoli-pyhänä, puol'-katuvaisena, Niin näemme myös herra Vertheriä Puupiirroksen kunniakehässä.

Sepä todistaa vast hänen arvoansa, Että kurjimmilla nyt kasvoillansa Hän markkinoille kas kuljetaan Sekä krouvein seinihin ripustellaan. Kukin näyttää voipi sauvallansa: "Kohta kuula särkeepi aivujansa!" Sitten huokaa oluen ääressä: "Jumal' kiitos, ehjä olen mä!"

Narrin jälkilause.

Mont hyvää teost' oon tehnyt ma, Teille kiitos — se mua ei huoleta. Ma arvelen: tässä mailmassa Kaikki kyllä saa vihdoin paikkansa. Jos kiitetään, kun tyhmiä tein, Jo nauraa rinnassa sydämein; Jos hyvistä töistä mä haukutaan. Ma pysyn tyynillä mielin vaan. Jos mahtavammalta saan selkähän, En siitä ma ole millänikään; Vaan jos mua loukkaa vertainen. Niin kylläpä hänet löylyttelen. Mua onni jos nostaa pilviin, no: Ma laulan in dulci jubilo; Vaan alas kun sitten pyörä mun saapi, Ma arvaan: kylläpä taas kohoaapi. Ma päivänpaisteella sure en, Että piankin taas tulee talvinen, Ja lunta kun alkaa tuiskutella, On hauska mun reellä ajaella. Jos aseunnun vaikka kuinka ma, En pysähtymään saa aurinkoa, Ja vanhaa kulkua ainiaan Täällä kuljetaan alusta loppuun vaan: Herrat, palveljat päivä päivältä, Pukee päällens ja riisuvat päältänsä, Oli joku vaikk' kuinka oiva ja suur, Hän syö, juo, nukkuu kuin halvat juur. Siis aina oon reipas ja huoleton; Ken minua seuraa, hän viisas on!