Front matter (continued 3)

Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:

Toista se on kuin meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.

Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:

Silmään loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee, illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina. Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä, kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.

Silloin ystävä ihmeissään sanoo:

August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan, nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees. Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat. Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan, tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget, suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille. Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun, lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä? Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan, säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat; näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!

Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien kautta.

Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona koommin";

vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy, aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä, hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.

Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina, jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin, sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,

suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.

Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen. Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen, luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu. Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon sielullistaminen on — puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan kaikkeudessa elävää rakkauttakin.

Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.

Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä. Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin. Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa usein unhottanut leikit ja luvut.

Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa". Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron puhetta humalasta — jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.

Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta selvillä moisen tarjouksen arvosta — samoinkuin Helvi. Hannalle taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa. Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille, jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka tuntee samaa — sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.

Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:

Ma oman rintaa olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan; ma oman sielus päivänpaiste oon, sa helläss' elät hohtehessani.

Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa

rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.

Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? — Vaan sitten jatkettiin, kunnes

tieteitten esikartano kerran templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist' etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.

Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä mielipiteessä meidän päiviimme saakka?

Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".

Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi tahansa.

21.

On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita kultuurialoja koskevaksi.

Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi 800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa; vuonna 1833 niitä oli vain 330 — mahdollisesti oli katovuosi syynä vähenemiseen — ja vuosien 1834—1837 tilaajamäärät olivat 371, 377, 349 ja 329.

Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa, ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon. Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä tehokkaasti.

Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias. Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia kirjotuksia parisenkymmentä.

Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on — silloin ja jälestäpäin meidän aikoihimme saakka — kiistelty ja kirjotettu siitä olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa. Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena, että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan eriluontoiseen runoilijatoimintaan.

Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana, löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella, siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista. Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.

Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua, sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista: runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti havaittavan äärettömyyden leima.

Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.

Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma itsemme on.

Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. — Huomattava on että luonto sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi "puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.

Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta, niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa, mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.

Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin — sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa — ehdoton itsekkäisyys välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen; hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. — Eikö tämä juuri ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?

Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin teoriassa.

Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta. "Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin — morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."

Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.

Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä periaatteestaan.

Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät ihaninta runoutta.

Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin — niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä tekee.

Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista; vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.

Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.

Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen runous ole varsinaista runoutta.

Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?

Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:

"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä, joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden olentoja."

Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".

Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:

"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa, Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu, mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa, rakkaudessa ja ilossa."

Samaten hän sanoo:

"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista, eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."

Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.

Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta" osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään verrattomina".

Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne. Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä vapautta."

Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta, mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä. Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä. Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja semmoisena se on oikeutettu.

Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.

"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa, vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan, ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."

Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa, erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo, että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista runoutta.

Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden, ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua tunnustusta.

Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja luontoon".

Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.

On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla siihen päätökseen — mihin jo ennenkin on viitattu — että Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on ruotsalainen, toinen suomalainen.

Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille, mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen kuvaava.

Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin", ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo "kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni kultuurin edistyessä.

Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg saattoi Ruotsista sanoa:

"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."

Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää taistelua, erämaa rauhaa.

Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri, viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?

Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi, "eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".

Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja kuvastavat suomalaista luonnetta.

22.

Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia näitä mielipiteitä.

Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain yhden aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.

Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.

"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa. Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni, jossa tunne — taiteessa niinkuin uskonnossa — vaistomaisesti hylkää kaikki mikä oikeasta poikkeaa.

Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o. korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.

Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (förklaring sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana; "runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä, kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy, ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä. Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä, kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa ryhmissä."

Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa. "Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja täyttääkseen siinä paikkansa."

Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne, sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat. Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.

Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa olemasta pahaa ja on pikemmin todellisen hyvän ehto ja siinä niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" — niin huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".

Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. — "Ainoastaan taiteilija sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista — käsitteen kannalta katsoen — ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja välttämättöminä elementteinä."

Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.

Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.

Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".

Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin yleisistä periaatteistaan.

Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö itse tahtoo vaikuttaa jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että ihminen tahtoo luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.

Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita. Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti "miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen, jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka "lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan vasaran avulla on tappanut — kärpäsen.

Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.

Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F. Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin, hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.

Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät). Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä — ja sen hän tekikin, päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.

Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.

Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista kirjailijatointansakin.

Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo oli pantu.

Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin "maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia naurettavia puolia.

Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin. Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on otettu 1808 vuoden sodasta.

Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä. Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin, koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa, lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa, joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.

Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen, johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.

23.

Jos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla, niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen. Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa: Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna 1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.

Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni, Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.

Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on "taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie." Kukan johdosta kysytään:

Noin kun suvikukan lailla sulohon nousee taistotta, mi mailla armast' on, miksi murhe, vaara maata vainoaa, miksi maa ei olla saata rauhan maa?

Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi, jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".

Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen. Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan se esiintyy eri ihmistenkin välillä.

Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.

Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita" kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.

Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834 lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin — Helsingin lyseon johtajan — professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan. Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A. Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.

Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat "haaveilijoita".

Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin puvun lävitse".

Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan 1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.

Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa, saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että "torutaan häntä".

Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa, puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo: "minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.

Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee. "Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen, ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."

Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina, hänen lausuntonsa Franzénista.

Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä mietelmässään koettaa selittää Franzénin runoelmien viehätystä, jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä. Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta, hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.

"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut, että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville, jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä, siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon."

Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja "joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan maailmaan, minkä hän meille avaa."

Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja syventyneen?

Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän Hannassa — joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi mainittu kirjotus Franzénista — todellakin "avasi meille enkelien asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.

Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän "voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:

Vaan kas, jo käy hän majastaan. Mi rauha, riemu kasvoillaan! Pois maiset murheet, murtelut kuin arkivaatteet riisutut.

Samoin runossa Onnelle:

Taiat taivon, riemun tarhain, valo, rauha, rakkaus, kaikki oli, kaikk' on parhain mulla elon rikkaus.

Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain ikäänkuin leikillä hän lopettaa:

Tomun vieno, heikko tytti, mullekin jo hymys suo!

Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua rauhaa.

Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?

Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta. Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään, täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.

Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti. Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:

— Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.

24.

Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma, jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut: lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa rakkauden ja ihailun.

Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa, vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.

Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna, 2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.

Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla, voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat kohta kun oli ne pyydystänyt.

Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen Skarpinsa kuoliaaksi.

Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti: "mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".

Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat Porvooseen:

— Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita, mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.

Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".

Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä, varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.

Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin. Edellisestä hän myöhemmin sanoi:

— Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut ihmiseksi.

Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset, vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan", avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi uskaltaneet tuoda ilmi.

Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien, eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen sovittamiseen.

Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.

Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä, se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen: herännäisyys. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä liike todellakin oli.

Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.

Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä enemmän kiihtyi.

Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita "uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan, niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.

Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä, toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea — se oli hänestä Jumalan valtakunnan levittämistä.

Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.

Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.

Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta on todellisuudesta otettu.

Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva. Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:

— Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?

Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg oli silloin vastannut:

— Toinen tarvitsee toista.

Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:

— Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.

Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä jo on alkanut kellastua, hän sanoo:

— Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin siinä nyt on?… Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?

Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään, avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."

Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka "fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään arvoa.

Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä", niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään "tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän". — Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat. Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus — molemmat mitä personallisimpia Runebergin runoelmia.

Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus, sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla." Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan, äläkä halveksimaan!"

Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä näkyviin.

Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa, kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä rakkaus vallitsee, ihmiselämästä — jota taas edustaa ennen kaikkea perheellinen rakkaus.

Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti "Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta ja häväistystä.

Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella, jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.

Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.

Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:

— Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta hyvin tekee se joka ei tuomitse.

Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen, että langenneen voima olla langenneena on murrettu… että Kristus on pahan maailman voittanut."

Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija, joka tekee samoin?

Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta. Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää Jumalalle."

Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee: uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:

"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti, ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa, toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan Korkeimman alttarille."

Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa, lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:

"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan, jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."

Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen. Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat selvitetään sovituksen valossa.

25.

Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman, ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi, mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.

Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838—1839 oli Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin. Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi, tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta 1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja päättyi joulukuussa 1841.

Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän ensin puhua siitä.

Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838 julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää niitä luonnon mukaan.

Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten "patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa ja Saarijärven oloja. — Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin kansanmies ja upseerin tytär.

Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan ihmisystävällisyys ja — Augustan puolelta — kiitollisuus. Ja tämä johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin runoelmassa Julie de S:t Julien.

Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar, köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja toimitellen maalaistytön tehtäviä.

Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.

"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä, tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"

Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla, mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset kadottavat merkityksensä.

Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.

Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät runoja — niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa meille kuvan siitä kuinka

siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.

Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:

Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen, niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen. Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä, ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.

Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas

ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.

Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän "tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa — joka taas ajattelee vain itseään — tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen suruinensa.

Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja kunnialle".

Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa Aaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.

Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii iloa samoinkuin ennen Aaro — ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu; hän ei tahdo että kukaan

almujen saajaan vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute tuntuis.

Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan? Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.

Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan korkeampien tarkotuksien hyväksi.

Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.

Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.

Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta. Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen. Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla

kehotustanne, kerran kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.

Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".

Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.

Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo muistelman osottaakseen että

Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.

Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool

heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan kuolemanhetkellään, vaikk' ihmislapseks hän syntyi.

Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:

Vihan voitti tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.

Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata vihaamasta, vaan rakastetaankin.

Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta, jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa, ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.

Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu vain:

Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.

Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".

Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli", joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin majuri sanoo:

Minä en sitä löydä, järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.

Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?

Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon äärettömyyden kanssa.

Takan luona hän yksin istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii. Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää: ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais; kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä. Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat; jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä, yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii. Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää, huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä, ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus. Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa, päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.

Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:

Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme, niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin. Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,

niin Pistool vastaa:

Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa. Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.

Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia ilmenemismuotoja.

Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja". Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun

suurenevan sydän tuntui. Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän, pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa, tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys, kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin, vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.

Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus, kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto, luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.

Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.

Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä — jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta — oli kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.

26.

Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä, vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen samanaikaisiksi luomiksi.

Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.

Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista. Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute, vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.

Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä. Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa, arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa. Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin, niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta paremmin vastaa ihannettani.

Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan "runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille, omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen, "että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen, aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi, jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi poistaa.

Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui. Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.

Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan, jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen lämmintä ja reipasta sivellintään."

Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua" ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain sen ilmaisemista.

Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä, koska Runeberg kerran on ne nähnyt".

Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea — aivan niinkuin Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun, käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi rakastavaa.

Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin — idästä.

Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden 1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko Macbeth kristillinen tragedia?"

Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle, Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa — mutta suomalainen katsantotapa.

Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy likeisesti Jouluiltaan.

Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon tunnustamista ei ole?

Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?

Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.

Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.

Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:

Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa, orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.

Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:

Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa, häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa, ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu, aristuneen alas katseen jo luo.

Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja "vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".

Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja. Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".

Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea. Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu, viitaten Rousseauhon:

Genèven haaveopit hurjat nuo Europan kaiken hurmanneet jo ovat, ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu jo korkeamman järjestyksen tunne ja heikon halu sulaa suurehen. Käy maassa puhe ihmis-arvosta, mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus eess' esivallan.

Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin? Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?

Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja varro!

Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:

Sa kannat murhees ilman valitusta, muiden lohduks oman lohtus uhraat.

Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,

ei itkevän, ei vaikeroivan nähty hänen; muita lohdutellen elävi hän enkelinä täällä yläpuolla maisen ilon, huolen.

Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin

orjatartaan entistä hän etsi, kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä, ja hän äidin, valjun äidin löytää, elon huolten varhain vaalistaman, otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen aateluus.

Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta mielialaansa.

On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa: semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa. Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.

Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".

Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen, puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta siihen sanotaan Katariinan vastanneen:

— Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia kansani äitinä.

Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.

Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee hänen runolliset perusaatteensa.

Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä, hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä, ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.

Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin, luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.

27.

Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet voineet hänelle olla riittävänä runollisena vastauksena suureen kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:

"En voi ajatella epäsuhdetta elämässä miksikään itsessään todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken suhteeksi, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa yksin hornakin lisää kauneutta."

Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:

"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine, lämpimine rakkauksineen elää niissä."

Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.

Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja, ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842—1843 syntyi sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko, Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina 1833—1838 syntyneet lyyrilliset runot.

Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä, marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika, ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja vastustaa erakkoelämää.

Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.

Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta uskontoon.

Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille". Roosalta tämä idyllinen väli on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään, ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen, Jumalan kuvaan, luontoon.

Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat saman Jumalan luo.

Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa — kuitenkin vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja

maat laajat hoitaa, kaitsee kansakunnat, pienimmänkin ihmiskukan huokauksen kuulee, kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.

Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla 1843 sepitettiin.

Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä Nadeshdankin kanssa.

Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi? Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.

Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.

Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita, lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli siirretty kreikan kielen lehtoriksi.

Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi 1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi. Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin, ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin kaltaista.

Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa, ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.

Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä. Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.

Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!" Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring, joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.

Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe. Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta edellisestä tuotannosta.

Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia. Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja oloja.

Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken. Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin Haanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta samalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:

Minne joutuvi muiston Morven, kauas-kaikuva laulujen maa, vihan vaajoilla toistaan jos sen ruhtovi ruhtinaat?

Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa. Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan, kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.

Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta. Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.

Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat — mutta ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa — mutta sitähän myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä runoelman lopussa haastelee.

Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin. Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.

Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.

Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan esi-isäin henkiin.

Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta, sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.

Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä jumalista:

Alttiiksi kaiken antoivatko, ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?

Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".

Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt — se on soinut vain hänen omista töistään.

Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on elämä vierottanut Fjalarin.

Runeberg sanoo itse Macbethista:

"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se, että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"

Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei näe?

Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar nainut, "mut kuninkuuteen impeni vienon vein" — siis hän ei puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin kuollut ja lapset ovat pieniä.

Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden siteillä?

Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen, ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.

Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä, joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.

Fjalar on luvannut että hänen maassaan

heikkous turvan saakoon, voima säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.

Kun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa hänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut valansa.

Mutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään, ja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy saada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia vastaan.

Toisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi vaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle voiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous, kun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta — hän alkaa "yhtyä äärettömyyteen". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä siinä kohden että pitää Hjalmaria "isänsä kunniana". Mitä häneltä yhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään tietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen täytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa saanut "tyttären kiitollisuutta".

Kun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi siten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on syypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu. Oihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on erottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen sotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää sotaisissa muistoissaan.

Mutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin jumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa henkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta on jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg, rosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis Fjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän olisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa itse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar itse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu "rakkauden sydämellinen käsky" niinkuin ennen kalmukissa — uusi ja kaunis todistus siitä miten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.

Fjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on ensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi pelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja tukeaksensa heikkoa — siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä rakastaminen on, hän samassa on "yhtynyt äärettömyyteen". Hän on

riemun sulkenut rinnoilleen uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas, niiden lailla äärettä kukkivan.

Oihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä rakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata ettei hän ole Morannalin tytär.

Uhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä rajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen on sulanut yhteen.

Sekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo, jo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen tehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.

Ja nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman heikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin hän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se "voimaton kyynel", jonka hän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki hänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen jumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.

28.

Fjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi maisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin kuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.

Näennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas kotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän 1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä antautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä isänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme laulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.

Olemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa ja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten tarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin ne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät meille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta runoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä runoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun; elämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen välillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon — kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti voimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä vaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan laajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa sulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli paitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten, slavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä. Ja kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset tarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään varsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia jotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.

Tämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa aina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha ystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta, että antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko ylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu syy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis ulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon lämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen pitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine lyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa loitsuineenkin.

Tämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde suomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy isänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen runoilussaan.

Niinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen, syystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä myöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden vaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on äärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten luonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään ollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia lauluja, vuosina 1832—1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin, Madagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan, Skotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.

Jo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää huomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän jo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja sittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.

Kuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras suomalaiselle runoudelle.

Runebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa se arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi mukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä esitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja serbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin väitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset runot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan kokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi (saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen kääntämisestä on "melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en tunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en ole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin serbialaiseen."

Tämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan Runeberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli hänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen; täytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi teettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti osa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis olisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään idylleihin ja epigrammeihin.

Että Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hän Neidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:

"Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita, joka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen maaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria, niin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut suojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä."

Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä muun muassa seuraavaa.

"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme. Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen, jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."