Front matter (continued 2)

kuin minä eksyksissä tomun maassa. Ain' uusin keväin hälle kirjaellos sa kukkakirjas maista paremmista.

Ja vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille sydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna heille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät heidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko, sillä "auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo".

Olen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman rakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään hämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan eroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä mitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden tämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi huomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.

Lähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on turvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat vallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme kuinka järkiperäinen "aatos" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä estää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.

Mutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka estävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla keinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja kohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu ensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten kun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun oikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä maailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa, viattomuutta, autuutta.

Ja samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin hän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä sen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin luontokin niistä "kirjottaa kukkakirjansa".

Lopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus, aistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain iäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.

Tämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys osottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa, on lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman itsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta ja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt ihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa mukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se on hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena ja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus toiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut, on hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi tunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten halki.

Mutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan koko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin Runeberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia katsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota vastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa olemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan ajatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä harrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.

Mutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on, vastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin, siten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.

12.

Ajan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta. Ruotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin runoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen ja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta Hegelin kautta.

Romantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä, jokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan. Vähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina, meille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.

Göötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet tekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo liikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa mullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo suuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi ansaitsee olla, todellista.

Kumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä tunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen puhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu oli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti siitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli hänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys. Ja lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä ihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään ja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon kuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin Stagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi yläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen, mutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen ja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä valtiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg oli vieras — niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.

Jos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät voineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen suhdettansa Hegelin filosofiaan.

Tässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet Runebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan Snellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden hyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä romantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan ollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen mielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian "terve järki", vaan korkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä vallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.

Mutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen kykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen sisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma elämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle kokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin kirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin vanhanaikaisena.

Koska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin kehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman lyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt yleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt, joita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.

Niin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen itsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja muiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä tarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta taikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta kultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys kaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan ettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. — Omantunnon ääni ruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate verrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden häilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan, jumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla — kaikki tämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat luonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen tilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen elämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on filosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se että ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä olisi sopusoinnussa itsensä kanssa.

Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista elämänkokemuksistaan, on sitävastoin puhtaan ihmisluonnon lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa) yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon, pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen hyve ei olekaan saavutettavissa.

Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen. Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi yleensä ajatella järjellisesti.

Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme, käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy meille olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa toimintaansa ja sen sisältöön.

Alkuperäisin tajun muoto on välitön taju. Se ei erota tajuavaa tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu (Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy välillinen taju. Kun alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju tietona.

Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan nähden, joka on totuudelle ominaista.

Välitön taju esiintyy tuntemisena. Mutta elävänä yksilönä ihminen huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy viettejä. Jos nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.

Lopuksi on sanottava samaa mielikuvituksestakin (Phantasie). Sitä ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia, joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.

Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota, kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon, sanotaan tahdoksi (häikäilemättömän himon vastakohtana).

Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa. Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.

Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.

Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa. Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on sielullisten toimintamuotojen sarjassa.

Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen, mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja siten herää ihmisarvon tunne, tunne siitä että ihminen ei ole luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon. Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.

Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste, ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa puhtaudessaan.

Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä. Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön, ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa. Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.

Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää, sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy tiedollemme osia suurempana.

Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana, sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.

Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti seuraavat:

Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten kanssa.

Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt vaikuttavat yhdessä.

Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä jokapäiväinen elämä tarjoo.

Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena. Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.

Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.

Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin ihminen ikuisuuden heijastuksena.

Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa. Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta katsottuna oikein selvenee.

Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,

todellisia silmiss' ajatuksen, se kunis vanki pimeän on mailla, vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa, päin valoa se konsa kohouu.

Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat vain unelmia.

Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa, samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on runoilijalle ollut ylen tärkeä.

Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.

Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden maallinen kuva.

Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista! "sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna, "kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja

aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan mun intoni luo maalin ihanan, eik' epäilykset kehnot murra multa poveni uhmaa nuoren, uljahan.

Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa sieluaan.

Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään aikaansaanut.

Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.

Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja. Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.

Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä — siinä sen voima.

Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija, mutta sen ohessa ajattelijakin.

Syvällä tammen juuret.

13.

Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?

Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista harrastusta.

Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä uusi asema vaati.

Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.

Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma, ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.

Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen, myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.

Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.

Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien" tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen. Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.

Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.

Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria, harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle, on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa ympäristössä kreikkalaiset — samalla verrattomasti lauhkeamman ja iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina — kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien vuosisatojen huomion esineenä.

Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä. Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa, mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin määrin vähentää.

Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.

Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu oma itsenäinen kirjallisuus. — Kun ruotsalaiset kolmannellatoista vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä; senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus) kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa, mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.

Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava; ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.

Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:

Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus. Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa, unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi ja takertua vähäpätöisyyksiin — onhan arvatenkin tästä saatu aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä olisi ollut jonkunlainen fennomania vaikuttamassa muutaman aikaa yliopistollisiin opintoihinkin.

Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala" aivan sama kuin kristittyjen.

Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä jotensakin vähäisiä toiveita.

Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille antaa — niinkuin itse asiassa tekikin — sillä olivathan ne periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka hänelle paremmin soveltuivat.

Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen individisyydenkin.

Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli — vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle — herännyt kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten esiintyy.

Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi? Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.

Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835 Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta mitä oli silloin mahdollista tehdä?

Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin sopi juuri Runebergille.

Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.

Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti. Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus, usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä, taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden laajimmassa merkityksessä".

Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.

Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä. Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut, eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on pintapuolinen ja väärä.

Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.

Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden katsantotavan muoto.

Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?

Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.

Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa. Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. — Ja Runebergin elämäntyö oli juuri kasvattajan.

Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.

Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.

Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa. Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen isänmaanrakkaus.

Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi, niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa katseltaviksi ja noudatettaviksi.

Mutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu isänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.

Jos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä jalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat valtiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien säätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä näyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä arvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä kunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.

Mutta miten saavutetaan tosi sivistys?

Se syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman ja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta, hengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista "maailmantuntemista", joka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi, mutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on vapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon tuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä. Mutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä taiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan kautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti yhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet eri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset sielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja teoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat vapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta jakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa elämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he joutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat luoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.

Eikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas samalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?

Mutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström, hyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka mukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka nykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä, joka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan sisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta, itsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä, loistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä tunnemme ja tiedämme yhdeksi kaikkine osineen sopusointuiseksi kokonaisuudeksi.

Ja juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.

En voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa julkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan koululaisena.

Julkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja voimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen, ottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan olemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset muodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään arvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan joka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten toverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu siihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka elämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.

Vieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim. luonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä herättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä tuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty luonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee voimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin urheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.

Mitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?

Tietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa Tengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen personalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän isänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin kohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin edusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.

Samaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia ympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme siis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään oli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen sivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja Franzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen vaatimassa uudessa muodostuksessa.

Tämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.

Koska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri millään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.

Sitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään henkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan parasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.

Mutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen avun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta käytännöllisestä työstä.

Kaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen sivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten keskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta mitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna, luokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.

Mutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään toisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja siveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä todellisena.

Tälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja siten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta tämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua. Ja kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan mielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka, samalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää ikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.

Että Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan ja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset runonsakin.

Ensiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä, mutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu — luonnonlapsen ja Choræusen — ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.

Ikuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden voitto.

Hänen "pyhä laulunsa" soi "kansoille maan", mutta "veljillekin" — niinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja sorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta "luonnon templi huokaa saastutustaan". Sentähden "jalo", tuo jumallapsi, suoriutuessaan sotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta vannoo viettävänsä "valon voittoa vapautuneen luonnon kanssa". Luonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden vastakohta.

Ja kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja tähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin "jalo" yhtäkkiä — "kaartuu rauhan taivahaksi", ja vapaana "siunaava maa syliss' asuvi sen".

Minkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa? Nähtävästi siitä syystä että "jalo" on hänestä kuitenkin kaikitenkin puhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan joka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis "jalo" on kuin se kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa sylinsä koko maailmalle?

Semmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä; ne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo Laulaja.

Tässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto on tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin laulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan orjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja kuollessaan laulaja antaa henkensä "hengen isänmaalle".

Niin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen aatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan on kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen laulussaan nimenomaan ylistää Pohjolaa luonnonihanuuden, rakkauden, uskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt luonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.

Mutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin elämässä, josta ensin on kerrottava.

14.

Lopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin kokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen yliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava 1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva Tengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin. Molemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha palvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri ei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin hän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät paljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai selville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan olevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän odotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat tulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja suuttumuksesta "valkoisena kuin liinavaate", hän säihkyvin silmin ja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen kourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi ja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten tuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan epäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä oli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.

Helsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto Kruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi heihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä, Iso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen kanssa, salin ja kaksi kamaria.

Sisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman yksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt hankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso pöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt kapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten ladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä. Ei edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se oli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia viikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja nukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille tahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen ja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin yksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka hän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä kunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu ja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin tuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää. Siinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin ruokapaikassa.

Joulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen vuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän viihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa synnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että Cygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui salin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin, koettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka hänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä Runeberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin hauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus sammutti kynttilän — ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti Runebergin viereen nukkumaan.

Toiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen kirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi kuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun, mikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa Pietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään mitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun nähden, oli Helsingissä tapahtunut.

Tätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä välin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet sormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä tunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että, kun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi, hän vastasi: "minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni". — Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone käytettävänä — johon oli käytävä keittiön kautta! — niin Runeberg muutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi menisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.

Sitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen Runeberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin yliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin tuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden umpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä rahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo 1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes hän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.

Mutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa yliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830 latinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä elokuuta "kaunopuheliaisuuden" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi. Väitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan murhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. — Dosenttina Runeberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin "oikeuden saada kutsun rehtorin kemuihin", mutta ylioppilaille antamastaan yksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli ensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen jatkaa.

Niin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa oman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831 ja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla työllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen talouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta Runeberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista kamariaan. Uusi "huoneusto" oli ennen ollut puusepän työhuoneena ja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja nokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla ja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen veljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja maalasi. Niin saatettiin "huomenpäivää" viettää iloisesti nuoren pariskunnan luona. Useimmat häävieraat — niitä oli ollut yhdeksäntoista — ja muutamat muut Runebergin ystävät "tulivat aamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin, laulettiin ja niin edespäin", niinkuin nuori rouva itse kertoo ystävättärellensä.

Pian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä uusi yksityiskoulu, "Helsingin lyseo", ja siinä oli Runebergkin opettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja historiaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen hän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan uutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista "apurahaa nuoria kirjailijoita varten", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta konsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet äänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.

Seuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi. Vuokrattiin tilavampi huoneusto — se saatiin halvalla, siinä kun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset sitä kammoivat — ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832 kuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta kouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö ja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius, maksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan, jonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.

Syksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen latinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän kuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat asiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin hänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta konsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle etusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen hakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä ylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.

Viimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja toiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi tytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas kaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin hänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta äidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.

Asiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman vakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja seuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa. Toukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.

Runebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä oli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän hankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä toiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu toimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa useat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen elämänehdoistaan ei ole valoisa.

Aivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen elämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt hän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia: nyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta eepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota herättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen tehtävistä.

Katselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.

Fredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen kuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen nuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen kun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi umpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin hallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi virastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän eleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen muinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus maanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman tyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Neljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan, ja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa. Senjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta noudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi ensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan omin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa "mitä hän tahtoi". Varsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia mietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin "Ich sterbe im Gram" (kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa lukeminen.

Kolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin senvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä hän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja opiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä tavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän, niinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.

Palattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja sitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä sekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän oli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin, mutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka ne oli tehnyt — eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu "paremmalle" naiselle sopivaksi.

Perheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana muiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä kirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin Fredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan kuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan ääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän täten tutustui.

Itsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli vain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello seitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa talossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen 1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.

Umpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän oli "ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen", varsinkin hänen oli vaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen kotona. "Lemmiskelemistä" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen rakastettunsa.

Jo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana hän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona Paraisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun tätä katsottiin liian "rohkeaksi" naiselle, niin hän taas sulkeutui itseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat suurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.

Liittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja jalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon Runebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin sopusointua maailmankatsomuksessaan.

Työssäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan ensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen aamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette ei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi nousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten, joka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.

Naimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän käänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen alkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä edestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa. Uskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin, vaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi sinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi kälyäkin perheessä asumassa.

Mutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka alusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla sanoilla. Hän jatkaa: "Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä tavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan siltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan jo ensi päivänä hyvä sää."

Samaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa. Nimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun tämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin kotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja sitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin joukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin jäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä oliko vuoteena melkein paljas lattia.

Muutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä hän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja linnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä. Mutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos nuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa muistikirjaansa merkinnyt: "meillä oli lupa, koska maisteri oli lintuja viekoittelemassa" — oppitunti siirrettiin silloin toiseen aikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa pyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut kenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä varten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin saikin ansan linnun kaulaan — ja iloisena onnistumisestaan hän kohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle luonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi hänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen elämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä Runebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin silmissä oli kerrassaan mennyttä.

Sama vapauden henki elähytti kuuluisaa "Lauantaiseuraakin."

Vuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran viikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä kaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista. Jokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta kirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi jaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja aineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin tarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että pärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä sai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.

Sitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä siihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka sittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen historiassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin seuraavasti:

"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme rikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin johtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut seurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus kaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja kuolla… Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun sydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko, jonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään, tapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin illalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille. Ei mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama, ole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta useimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita, niin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin monta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta, kuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty kaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään hukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille jotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä henkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän maailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos oli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät toiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat, rohkeus, elämänhalu, tulevaisuus."

Kaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan. Eikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa tuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen runoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja, Cygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko; Snellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä; myöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies. Ja heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin, lääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi rouvia ja "mamsseleja", osanottajien vaimoja tahi sisaria, niidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen ystävättärensä Augusta Lundahl.

Elämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella että, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui siihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja ihmettelystä. — Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu. Keskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi. Ja samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa etupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa noudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita — tämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin alotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska yliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia oloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä. Pohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja Runebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran kuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.

Helsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa, oli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin hänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa itsenäisten miesten parissa.

Toiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt työtuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä tarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.

Kouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä enemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa opettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli heidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen; mutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:

— Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä ei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.

Silloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.

Että hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta jolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon ja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta Runeberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi liikutetuin äänin sanoa: "hyvästi, hyvästi". Ja sen jälkeen hän nopeasti poistui salista.

Pääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin ennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet monen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli omaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo edustavampi asema.

Lähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa ja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan yleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja pysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan merkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi; olihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina uusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen jäsen. Hän kuuntelee — niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 — muiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän joskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla voimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä. Mutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä, Lindfors, Runebergin olevan ainoan "joka saattaa käsittää semmoisen maailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan". Se on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän kuin määrittelee.

Näiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat varmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa ja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa. Mutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa uudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo puheestansakin.

Tapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa Runebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten puolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:

— Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin mene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä saata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla kannunvalamisillasi.

Luultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti antoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen yritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg — poikamainen kun vieläkin välistä oli — äskettäin oli kadulla heittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti, kun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut mitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain kehotettu läsnäolevia "juomaan pohjaan".

Tämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen kohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä työskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt niinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään synnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat edistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä edistystä hidastuttaa.

Näiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa. Ensiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin aineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa jonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen tehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä syventyneemmän käsityksen elämästä, mutta "pukematta sitä valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".

16.

Jo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta ennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen alaiseksi, nimittäin kansanrunouden.

Tunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen omaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen runollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo silloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden tuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti etupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada tietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus synnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta; mutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta Homerosen ja Ossianin rinnalla.

Kun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan "kansallisen individisyyden" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin huomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet innokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer julkaisivat.

Mutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset kansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta puolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä runoilla suoranaisesti sen tapaan.

Molemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.

Ruotsalaiset "kansanlaulut" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet ovat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille usein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja luontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat eivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia merkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi surua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen, yhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten käytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa kovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään vastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.

Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä, joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.

Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta — ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa), jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen, että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa tahi tyttöä.

Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin, joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo sen johdosta esipuheessaan:

"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa, tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan silmissä."

Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta kansanrunoudesta.

Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä viisitahtinen laskevapoljentoinen säe — siis Kalevalan runomitta laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o 25 (Saarijärven Paavo).

Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen elämänkatsomustaankin.

Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,

konsa vihollinen päälle täytti, pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,

niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua. Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin on kokenut,

kun joskus syksyin alla salamain ja rakeen rankan kotoisilles vilja-kultaa korjaat.

Niin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa ja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet asettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään lähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa taas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta samalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen, siirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys katoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.

Mutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee ihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloin hätä saattaa ihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.

Usein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain suomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja semmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla urhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan häntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten saartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen loppusanoissa: "sit' ei kuri kaada", ainoastaan se kestää koetuksen, tahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaa tål voidaan ymmärtää molemmin tavoin) "veljeään ken hädässä ei hylkää".

Mutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg itse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut ymmärtämään että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Ja samaten on jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä ajattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän ei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen talonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä oppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan puhua.

Tässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin personallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja luonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä Paavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.

Ja nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin syvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen runoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi antaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi eikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä vapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä kansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen pohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen elämänkatsomuksensa oli "yleispätevä", käyttääksemme Gerlachin sanoja.

Mutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi mielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.

Ja kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena miksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan edustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin luonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se saattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.

Voimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt valmis.

17.

Äsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä kolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten alla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan sijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä muisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.

Yhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta: kerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän Ojan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti, jonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava tyttö uhraa solkensa, kysyen:

mitä suuruus rinnall' elon onnen, kulta, rikkaus rakkautta vastaan;

ja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa lähimmäisiään.

Mutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina; vieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin jos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden kuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia laatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö. Poikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei ylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen voittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli "ihanaisin seudun impyeistä" ja "armas kuin aamu katsella".

Tähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin runovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata runovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla toivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin Tengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin kirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta. Niin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta paperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin hankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla Joutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset tässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on samallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin painettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista saada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.

Miten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun Runeberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle tuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi hänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista runojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla 1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät. jotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa sanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin sitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat vireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät huomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien luultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä käsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon käännöksiä serbialaisista kansanlauluista.

Mutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu, jonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa innokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän lausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli nousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi etupäässä "Mustasukkaisuuden öitä", mutta senohessa hän sanoi että runo Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.

Nojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella saattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831 hän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän vaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti Ruotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta vain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä vedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että se perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin mikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman kautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten kannan välillä.

Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee Runebergin elämänkatsomuksen.

Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa, mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston täyttämisestä.

Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.

Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen runo.

Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa tarkotusperää.

Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea, sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä, niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.

Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.

Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:

Vanhalle ei sovi sota-aseet enemmän kuin pelko nuorten poviin.

Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, ilolla kuolemaan "eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.

Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa Suomen tyttäreksi.

Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja 14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle, mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä ihmeeseen.

Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä

siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' ompi unhottumaton se uskollisten maa.

Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden ilmaisijana on laulu.

Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon, lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"

Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja — Jumalaan. Sillä tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra ehkä "kuulee ääntä maan" ja lieventää kansan hätää.

Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle, tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.

Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.

18.

Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826 alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo, ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg, sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.

Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen, ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään, tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.

Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta muutamia säkeitä uudestaan.

Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa, aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut ovat sitten hävinneet. — Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.

Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti, torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri. Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä, ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.

Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä, kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.

Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee

hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.

Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen yhteenkuuluvaisuus.

Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä. Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus selittää tarvitsevansa heitä molempia.

Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja muistuttaa Paavolle:

Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä; köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.

Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on sälköjä mulla".

Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen täytyi tyytyä,

jos taljasen yhden sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.

Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:

Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.

Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee illallista veljelleen

hänt' ilahuttaaksensa ja näyttääkseen tavaroitaan.

Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että

mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.

Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt käsitetään luonnonlapsiksi.

Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa "villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".

Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää "herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään mitään pahaa.

Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta, Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä, syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.

Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin

joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.

Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.

Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että

kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks, vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.

niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi. Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna luonnonihmisten vapauteen.

Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että

suutasi tahraat liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,

niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme — niinkuin Helvikin tekee.

Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron ensimäisen kertomuksen jälkeen

puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan, lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa, vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.

Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee toisiin naimisiin, saada

riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.

Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa. Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):

Mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahon muo'on muhkeamman muhkeille muo'oilleni, sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni.

Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse haluaa, kohta lisää:

Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.

Tässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta. Kaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä siveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa esiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia verrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä "päissään kaatuvat maahan".

Mutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien välillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien puhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.

Ontro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa, sitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden ryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias, tarjoo Helville "sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks". Pietari taas ensiksi hänkin kertoo Matin "kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea häll' on"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä kuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että molemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin on oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen mielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena, ja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa äskenkihlatuille.

Sentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista kotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.

Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.

Niin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas, koska

silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.

Ja Pietari tämän onnen oivaltaakin,

muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas. suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.

Ja että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä, se herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin lopuksi sanoo:

Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt, on koti kuoltuakin.

Mutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla elämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on

säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.

Vielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta

aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.

Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi seisoalleen ja syleili Borgia.

Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä suomalaisen — niinkuin yleensä ihmisen — paras ominaisuus on tyytyä kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi ilon yltymään ylimmilleen

polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä. Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet, silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.

Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.

Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa sanoo:

Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka: ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.

Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen", siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa, saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.

Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus vanhasta pyssystä esittää.

Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta. Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan isän tunteisiin poikaansa kohtaan. — Lopuksi tässä mainitaan myöskin nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan

urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.

Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on, ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä, ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.

19.

Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa. Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.

Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:

Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä, kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan; viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin, huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy; vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. — Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna. Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa. rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset, kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.

Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen pohja.

Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä. Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.

Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä, sekin vuodelta 1832.

Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien kanssa. Mutta Runebergista — samoinkuin ennen Tengströmistä — ihminen on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla, ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.

Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri". Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen Jumalaa.

Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa, joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas Runebergin oma eikä antiikista saatu — mutta vielä merkillisempää on että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko Tapiolan väki on syntynyt.

Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen, jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.

Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:

"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona, asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita; mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."

Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa — siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja kuvaillut.

Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen kuvailemista.

Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen, jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden voi sanoin ihailla Suomen kauneutta — mitä luonnollisesti maan omat lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien mielestä taas

Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.

Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä. Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto, kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja kun hän luulee Tuomaan pettäneen.

Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.

Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.

Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun. Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut "avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.

Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista, ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa elät ja voiton sa saat".

Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän voi sanoa:

Kallein kaikesta mit' ompi maassa olit sylihini suljettuna, kahta vertaa kalliimpi nyt vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.

Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä, mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".

Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat, pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja sorrettuja.

Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836) kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.

Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy ihmisen kovaa kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".

Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre: sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena. Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa vihaavat.

20.

Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia, hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.

Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen, Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.

Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana, milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.

Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä, mainittava seuraavaa.

Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen. — Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon sopusoinnusta.

Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on — ainakin aiheeltaan — vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.

Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa — ja Runebergin viimeinen — runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:

Laps onnen, luonnon parmahilta ken saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen, eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan, hän uneksii vain, virkkaa uniaan, ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi, mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.

Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja soinnut.

Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä kirjakauppaan.

On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin. Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin, ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla — niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo, Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi? (jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja (jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin 26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2 että Mustasukkaisuuden öitä.

Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta, koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.

On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa, mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.

Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat, ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.