LUKIJALLE. (continued 3)

Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka, lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia. Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta, saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää, että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.

Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta. Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä, portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.

Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän levottomuuttansa.

Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen mieleensä itäisiä tuttujansa.

Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."

Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta, puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras. Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa. Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.

Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa, ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle, huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta, joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo. "Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."

Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta, tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah, enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen kasvanut sodan ja hautojen keskellä."

"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat nähdä?"

"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin. Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla; eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."

Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.

Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki näytti iloiselta ja ystävälliseltä.

Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin miellyttävänä.

Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.

Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta, liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus. Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä, kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin vähäarvoinen hänen rinnallansa.

Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen, jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia tuumia.

Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä oikein olisit pitänyt."

"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."

Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."

"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."

Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä mustasukkaisuuteen?"

"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi, semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta nyt olit sinä poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."

Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä, että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden alapuolella oli märkä, santainen reunus.

Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta, hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä, kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja tervehtinyt häntä.

Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä. Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."

Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin yksin."

Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.

Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili, astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen kahden vuoden kuluessa!

"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!

Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.

Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.

Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen, joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu, suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."

Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin kuukauden päästä tulla Suomeen.

Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan, hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä; mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä pelkkään uni-kuvaan.

Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo. Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin. Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.

11.

Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten syvää pimeyttä.

Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan, kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"

Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi; ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla, Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin matkalla kotiin?"

"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa tunturi-pyryä."

"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."

"Hm," sanoi Mauno, "tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista täältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin yritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin iloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen vuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan saa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä, joista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän kanssansa."

"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus," sanoi nuori mies kaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle ja itsellensä. "Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää minulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä. Minä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi käynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa heitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja heille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun henkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää, kun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä että vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut saada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi saanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?"

Mauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: "enhän minä edes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä ja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni."

"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te todellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte minut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun tunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen kysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte lähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin, selvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti sen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu, ett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt, koska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä hauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään. Sanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät pimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla tervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan."

Mauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen seikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat nyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin, mentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään tehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita perille saakka.

Matka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä lumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse näkyi tulta.

"Tämä on minun kotoni," sanoi Malmin matkakumppani hänelle. "Tämänkin ovat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta kynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle. Tule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei kursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä, sittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän tapaamistansa."

Ovi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista joulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa, nousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä vastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta huudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli, nähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana paikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan virkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen: "katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi sen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on henkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta ystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen ehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin sinua tuntenut." Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa, huomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa osoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: "Margareetta, olethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!"

Yrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli levinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä. Hänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen vaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua, huomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten tavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän parainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.

Hänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos tuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan suhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä tahtoi mitään vaatimuksia tehdä.

Mauno ensin tointui hämmästyksestään. "Armollinen rouva," sanoi hän, "en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin pyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten minä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren herra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin vähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä, ennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän perästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle seudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa, viedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on ollut minun puolisoni."

Katariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi punaksi kun hän vastasi: "mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä puhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei ensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka nuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli hänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki; että, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten suostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä sitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei sovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja vähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty tarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on tapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut, eikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen todistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos tämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette, taikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että semmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin tehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan, ennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään."

Katariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut Maunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä hän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin, että hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.

Mauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: "minä huomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen saanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti pyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen nöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni tätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei hänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta."

Sitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä paraiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan." Sitten pani hän Margareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä, kumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten edellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut lumipyryyn.

Yrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa, koettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni Katariina rouvan eteen ja sanoi: "äitini, ette ota poikaanne ystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte talostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä poikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan vaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan ajatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla valjentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän pelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin kaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa ajattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän perheessämme nauttia."

Katariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän: "eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta vielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän, halpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että sinä taidat vastata omistasi."

Kaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin esille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.

Katariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen tarvitsi tietää, ja liitti sitten: "Kaarle, tulevainen rakas vävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset seurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä valitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä arvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä hetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta sentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen nuorukaisen tulee ajatella."

"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus," sanoi Kaarle kiivaasti. "Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme, olkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan, ystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua, jos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla tahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole Sesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni. Enpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi, ja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä."

Sesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja katseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen mieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta, jossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten. Nyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: "Jumala itse on laittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan ihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä. Jos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman silmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala vihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja noudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon ja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin tähänkin asti; minä en mitään voi." Sitten meni hän huoneesta omaan kamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen, vietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.

Kun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: "nyt on pyhä joulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien asioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään sinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen! Minä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua tervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu. Tule, poikani." Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan väen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa, väkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit raappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä, eivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää "sisä-neitsyttä" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan, paitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti silmiin, virkkaessaan: "niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin ennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä nuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa kotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen niinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!"

Yrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. "Ja nyt," sanoi Katariina rouva, "on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt itseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat sitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa."

Ovi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä askeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa siitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.

Katariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton tapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön huoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille seuraavasti: "sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa, ja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on ollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä onneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin laitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää sitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan sopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen valittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista yhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman häväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti rikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän yksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän paraana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme häpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee vaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton toivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota hänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani, varmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen peruuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin sen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin kaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään tapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden tahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi. Niin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa puhettani vastaan."

"Minäkin," vastasi Kaarle, "olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen päätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan kautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota pitää ennen kaikkia vältettämän."

Tässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta. "Katsohan, poikani," sanoi Katariina rouva, "mitä se merkitsee."

Yrjö avasi oven: "kas, vanha Maiju," sanoi hän ihmetellen, "no, mitä ihmettä nyt on tapahtunut?"

"Vai niin, Flinkin vaimo," sanoi Katariina rouva. "Jos hänellä on mitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä kutsutan hänen pian sisälle."

Keskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen, toisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen ikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta koska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei lisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan mistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa luvatta, tähän suostunut.

Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle "Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.

"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi Katariina rouva säälivästi.

Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut. Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta, että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa. Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli. Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle, eikä tullut isäntäänsä auttamaan. — Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne minä sillä aikaa pääsisin katon alle."

"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä, kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."

Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen temppunsa oli onnistunut.

12.

Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin, ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin. Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle Tukholmassa olevalle tuttavalle.

"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet, ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi. Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.

Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia. Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta, vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.

Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani urkkia tietoja.

Herttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta asian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri häviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi luovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä tilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei heidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta ennen siitäkin luovuttakoon, kuin … mutta tästä ehdimme kyllä suullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä kotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella anopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän on laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin, minä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu mitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren pitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar ole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua ihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia hänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla meille sangen tärkeitä.

Minulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä ensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen lapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa, että minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista käytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin tyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen sukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut enemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi keijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän vaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois, veikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa puhettasi hänen kanssansa sanoen: "Börja Vrun brata venska ren." En olisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin naimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli valinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi "sans peur et sans reproche" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa lapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on, että hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta, joka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei ole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä."

Helppoa on huomata, ettei Kaarlen "tuumat" Margareetan suhteen ensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin huomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin koukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut katseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian suostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut ensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja välinpitämättömästi asetettiin.

Tekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä hän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina rouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen ajatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman tahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva olisi tahtonut mitään salateitä käyttää.

Eräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki jotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista, mutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan muutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta istui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia vastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt huoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja koroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.

"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa juuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana torppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein hänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen näin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin tänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan leperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas ystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin impyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän naimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä tahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja monta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni, että minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja näetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen tähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä jättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän täytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin enemmän jos minä otan hänen."

Kun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon heräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä kuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen vaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän ehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun saakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin sanoen itseksensä: "mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua koetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti saataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua pitää."

Kevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa uutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka etuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.

Pian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten esineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut, niin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että Maiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti pöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi halvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä päättäväisempänä kulki hän polkuansa.

Nyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja säännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään senkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta taikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt niin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja hänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti, että Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin, ettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän katkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän väkisinkin tekeyi levolliseksi.

Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.

Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä, Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin, kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä, kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman tyytymättömyytensä syyksi.

Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi, lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti pitemmät kävelyt tekemättä.

Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.

Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän. Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen, joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."

Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta näempä tytön menneen vettä noutamaan."

Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea ennustavin.

13.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa. Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut. Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään, eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.

Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.

Kaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa valmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja samassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja sisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista vaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia sitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen hevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan rippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä elättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei hädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle sen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa, olkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui kuitenkin vihdoin neitojen suhteen. "Mutta," sanoi hän, "mitä minuun itseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin yksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja miesvainajani kuolemasta saakka."

Tytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja lähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet harvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa "katu-puodeissa," joita Turussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet. Ei kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa, kun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia. Matkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen muutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli etäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran taaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa, kaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli muutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin sekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä olevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja nyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi uuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.

Kun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli samalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse, ja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla kuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan muun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja ruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö, joka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä, vaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä itsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin, rupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka taholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta suomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella hitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.

Nyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun hän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva sormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. "Älä ole mitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua kenenkään huomaamatta," kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki niin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen korvaansa: "Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä. Minulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu sen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden vahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta, mutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan monta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä avaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on hän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset tuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta suustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni nähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle, Margareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi yksin voi meidän eroittaa."

"Sinun ijankaikkisesti," vastasi Margareetta, peljäten että häntä kuultaisiin. "No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta sanasta," sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että Margareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt harveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä pois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen kuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja ison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä Margareetan luoksensa ja vei hänen pois.

Useiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli tavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä matkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina rouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä heidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle ymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa ehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän näyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku hymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin loistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran tottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi näyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.

Tukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo hieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään rouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden todisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa, joka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän "monsieur" Lejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa niin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän tässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi y.m., y.m.

Sesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja niin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän hämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva saavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa tanssiaisissa. "Minä ylpeilen siitä," liitti hän, "että saan olla ensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa."

Sesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku päästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen mies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni pois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä suuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin oli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän kaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen säkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut niin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt ennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen muistoonsa.

Sesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli noutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus kädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei milläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut lähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää koristusta, sanoi Kaarle: "ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän tuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia ajattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin tahtoo säilyttää puhevaltaansa." Nämät sanat oli hän sanonut puoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen mukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla kohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: "katsopas kuinka kaikki jo tietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä."

Sesilia vastasi huolellisena: "minä tulen varsin pyöröpäälle tästä. Minkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia tätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?"

"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä koristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka koskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset niistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi, niin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on kasvanut."

"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan. Olkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan ymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;" hän irroitti koristuksen hiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen, "minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä kuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan kuin minä sitä luulen,"

"Niin ylpeä, niin korskea," sanoi Kaarle leikillisellä kohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka taasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella; Kaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko rehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä takaisin?"

"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet näiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet tee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen epäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin."

Sesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa pukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä ruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian valmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä merkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen levottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.

Pelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin Margareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä ikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän lähestyi häntä. "Margareetta," sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän kovuutta, "vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan, ja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen järjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä ole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus tehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle tarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta sitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein sulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä. Sinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen innokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa; hänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun tarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?"

"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko minulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?"

"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta halpasukuisesta miehestä."

"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena vuotena aina ole pysynyt sanassani?"

"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut malttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika loppunut, ja nyt — mene ja muista että minun sanani on sanottu." Korkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä; Margareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.

Seuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti esitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia siihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin kutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä kukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla, ettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet, ajoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä odottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista syistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena ehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat jo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä ilvekkäällä katseella "suomettaria." Katariina rouva oli vieläkin ylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän kainoja ja hämillänsä.

Kapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta nerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari naista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina rouvan luo ja sanoi: "Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista saada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa." Hän puhui sitten hetken sodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja kääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. "Neidet Boije? todellakin kaksi liian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme kiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa on ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan kasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan sanottavaa."

Nöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: "Teidän Majesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois."

"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?" Näin sanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli vastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: "vai niin, me saamme siis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä sulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa kihlattunne nimen?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan puoleen.

Katariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla äänellä sanoi Margareetta: "Katteini Mauno Malm."

Katariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin, ja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun hän sanoi: "hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan."

Hennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta: "sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin pois, rakastettunsa edestä."

Kuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen itseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli ehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa puhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen ja sanoi: "Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua raukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen hänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin minua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun minä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi teidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni avioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä ja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän Majesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei minua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan."

Kummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka vähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin tukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita asian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi: "sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt tyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen alentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle seuralle."

"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori nainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama puolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman avioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua siitä pidäkään." Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen vaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin. "Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin tyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että tämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten saa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta."

Nämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka Eleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan taitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus kuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta kuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka rinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin ponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa oli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen nöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar, tänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: "no, rouvani, te näette arvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?"

Hänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina rouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja jotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: "Teidän Majesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä monista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän. Kuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä, niinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti rukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä aina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä."

Lisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni pois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin kaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä kanssa.

Kotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli käynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän vihasta ja sanoi: "ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas anoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita. Mutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada valtaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset. No, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa valtiopäivät ensi vuonna." Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja ikäänkuin itseksensä.

Katariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen Kaarlen puoleen ja sanoi: "oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta raukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen sitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan käytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan vastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta neuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä sen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua, ja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa tullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?"

"Hm," minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla näölläsi "en ange priant" [niinkuin "rukoilevat enkelit"], sanoi Kaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä enemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää, ja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein halveksimista. "Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat neuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat riippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät heidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä sinäkin kuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi vähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän ykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei," jatkoi hän mitä vilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, "oma kaunis morsiameni tahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se oli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin toivoa sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!"

Nyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia ei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta päästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa oli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui Margareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi koskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille. Vihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: "tämän luona ei sinulla ole enempää tekemistä." Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen mukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi Margareettaan, osoitti että hän totteli.

Etuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut: "ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun kiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun pukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua odottaa."

"Nyt — naamioihin? — Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei tänä iltana."

"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."

"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."

"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun mukaan:

"Allons ma Zephise an jeu. Vos moutons vous regardent en bêlant, Dans vos yeux ils cherchent le feu, Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."

[No nyt, paimettareni, leikkiin. Lampaamme katselevat teitä määkyen, Silmistänne etsivät he tulta, Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]

"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena liiallis-kaluna."

"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä, silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."

"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.

"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."

Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen näkönsä.

14.

Pian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti Margareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta eroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle asunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai oleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut oli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin pian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut, julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin tarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi, jota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut mahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.

Sesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä tiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi hän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli saanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli aavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen sydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein kuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi Kaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah, hän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä hänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä ohjaisi!

Hän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta kodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän huomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista, verenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo. Hän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä kohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa niin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon kuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka nimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.

Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta." Kaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän huomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt häneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka huomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin, silloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään, mutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.

Aamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle hyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän meni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin milloinkaan ennen. "Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun pian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan sydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on kylmempi."

"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru sydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti, sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä monia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita näköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä, minä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon niityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän vaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän on synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa nälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin varoistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua kohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa, sinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on Vappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä niin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan, mutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka se niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin, neiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi."

Saman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, "naamioilla ja kaikenlaisilla hauskuuksilla," niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi Sesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen määrin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa, kun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman sota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia morsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä Kaarlen pukujen valitsemiseen.

Sitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös suureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa, vaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine kattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän. Nyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja hänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet työssänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi koneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.

"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot," sanoi Kaarle tavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti. "Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi," sanoi hän. Kaarle katsoi niitä, ihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä edeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja huudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa avonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian vyötäisille pidättääksensä häntä.

"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."

"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti, mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä enään.

"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen kyyneleitänsä.

"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää nyt olevan valmiina."

Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä, jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.

Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko maailmassa, kuin nuori morsian.

Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar, toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan vastustaa?"

Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.

"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."

"Sesilia kulta," sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, "sinä et vielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun pitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys on aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä vakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin murheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida huvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän."

Margareetta tunsi Sesilian liian hyvin, ettei hän arvaisi mikä hänen silmiänsä tummisti, mutta hän oli välttänyt loukata häntä antamalla hänen huomata että hän ymmärsi häntä. Sesilia nousi nyt ylös ja sanoi ystävällisesti: "tiedätkö, Margareetta, minä olen ajatellut suunnitelman. Jumala antakoon sen onnistua. Minä en ole sinulle tähän asti paljoa puhunut, kukapa olisi huolinut minua, ymmärtämätöntä raukkaa kuunnella? Mutta huomenna, huomenna puhun sinun edestäsi, silloin saavat sanani jonkinlaista tärkeyttä, niin, minä luulen onnistuvani. Ah, mutta nyt pitää minun kumminkin tuohon hulluun pukuun pukeutuman. Tiedätkö kuinka se minun mielestäni on hassua. Mutta miksi en tekisi Kaarlen tahdon mukaan tässä tyhjässä asiassa. Eipä olisi hullumpaa jos minä tuon asun mukana saisin vähän enemmän voimaa ja rohkeutta. Parasta on, että niinpian kuin olen ottanut vieraat vastaan, saan riisua nämät renkun rankut yltäni, ja sitten on sininen silkkihameeni kyllä hyvä."

"Kas niin, kypäri päähän nyt vaan ja sitten vieraitten luo," sanoi Margareetta kiiruhtaen. Heti kun molemmat sisaret olivat lähteneet huoneesta, tuli Mauno sinne avaraan viittaan puettuna. Hän pysähtyi sanoen: "eikä täälläkään? Aika kuluu turhaan, enkä minä tänä päivänä täältä tyhjin toimin lähde, vaikka koko maailman sukulaiset olisivat minulle vastarintaa tekemässä." Hän katsoi ympärillensä ja jatkoi: "mutta hän tulee varmaankin tänne takaisin. Täällä on kaluja, jotka selvästi kiireessä ovat jääneet esille, kyllä kumminkin toinen tänne pian mahtaa tulla. Mutta, ahaa, kas tuopas pitkäsäärinen juutas, joka tuolla katossa kiipee. Tämähän on Sesilian huone, ja hänpä kuuluu kovasti hämmähäkkiä pelkäävän! No, palvelus pikku-kälylleni, tässä odottaessani, ei ole liiaksi."

Hän heitti viitan hartioiltansa ja tarttui heikkoon, sievästi tehtyyn keihääsen, jonka Sesilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kuin hän nosti sitä kattoon päin, ottaaksensa hämmähäkkiä alas, tuli Katariina rouva sisälle ja pysähtyi hämmästyneenä. Mauno laski keihään alas, ikäänkuin sotilaskunnioitukseen, ja tervehti nöyrästi kumartaen. Nyt puhkesi Katariina rouva sanomaan: "te uskallatte vieläkin tulla minun huoneeseni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä te tahdotte?"

"Minä olen tullut vaimoani noutamaan."

Viha kiehui Katariina rouvan suonissa, mutta hän sanoi mieltänsä malttaen: "herra, te olette upseeri, jos tahdotte solvausta välttää, niin menkää!"

"Margareetan äidin käskyjä olen minä aina valmis mahdollisuuden mukaan noudattamaan, vaimoani hän vaan älköön minulta kieltäkö, ja häntä minä nyt olen noutamassa."

Niin sanoen pani Mauno keihään kädestänsä, kumarsi nöyrästi Katariina rouvalle ja lähti pois. Kun hän meni huoneesta piti Katariina rouva tarkasti silmällä että hän meni talostakin pois; kuitenkin tuli hän valepuvussa heti takaisin toisten naamioittujen kanssa.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, hiipi Sesilia huoneesensa, jättäen Kaarlen huoleksi, joka, niinkuin muutkin talonväet oli ilman naamiota vaikka hän oli sotajumalan puvussa, kohteliaisuudellansa ja nerokkailla ilveillänsä hauskuttaa seuraa. Tultuansa huoneesensa, istui hän erään pöydän viereen nojaten kasvojansa kättä vasten. "Ah," sanoi hän, hiljaa itseksensä, "Vappu, tällä kerralla et arvannut oikein. Eihän sitä matoa, joka sydäntäni kalvaa, taidakaan ottaa pois, vaikka antaisin palasen sydäntänikin sitä seurata. Minä näin kerran köynnöskasvin, se oli kierrellen kasvanut erään nuoren, kauniin ja suoran vesan ympärille. Minä kävin niin mielelläni sitä paria katsomassa. Mutta köynnös kuoli, ja se oli loppu. Vuosia oli sitten kulunut ja minä näin saman puun madonsyömänä, vääristyneenä ja sen sydän oli ruvennut mätänemään; silloin minä iloitsin, että köynnös kuoli puun vielä ollessa kauniina. Sehän oli kaikin puolin kiintynyt puuhun ja olisi sitten vaan elänyt mädänneen ja vääristyneen kanssa. Ah, minun täytyy häntä rakastaa, eikä kuitenkaan ole oikein, että minä tulen hänen vaimoksensa. Ah, minä en taida elää hänelle, niinkuin minä tahtoisin hänen edestänsä kuolla, sillä minun puuni sydän on ruvennut mätänemään, ja kuinka minä taidan sen vaimona olla, jota en taida nöyryydellä kunnioittaa? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä kuljen pimeässä!"

Sesilia pani kätensä ristiin ja loi katseen ylöspäin, silloin riippui seikissä iso, harmaa hämmähäkki juuri hänen päällänsä ja laski laskemistansa alaspäin, ja tirkistäen ylöspäin jäi Sesilia istumaan voimatta liikkua taikka koettaa paeta. Ja nyt putosi hämmähäkki alas ja tarttui kiinni juuri hänen sydämensä kohdalla. Kimakasti huutaen hypähti Sesilia ylös ja vaipui tainnotonna maahan.

Eri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian huudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan. Vihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä ja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. "Semmoisenko vastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni vaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä kasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa, se on kaunista!"

Katariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta hänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta vienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle, ja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa, laskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja yhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.

Margareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni häntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: "Margareetta, minä olen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat poistumaan." Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa tuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: "Sesilia on kovin kipeä." Vaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut sanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot lakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu tietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat useimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.

Taasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian aivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja sisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina rouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja hänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta halpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse. Vakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä hetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: "nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin lakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta kaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas lapsi jättää hänen yksin kuolemaan."

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. "Vappu," sanoi hän, "monta yötä ja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja heikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa."

"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan, sanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä rikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt tervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne. Ei, mitä, — ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia kylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät vaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen jää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän taitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi sallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja kauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä kuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi vieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa ruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!"

Seisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja, haperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä olevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli puhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat kuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja kuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli kieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut yhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa kuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois hämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut "kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin". Kuinka hän oli hänen palkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset nöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut. Nyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla äänellä: "tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin se tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä nyt, minä tiedän että minä hourailin." Hän ojensi kätensä Katariina rouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen vuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa ylitse ja sanoi: "äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas rakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää sinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota." Margareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen ristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan virkata.

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas. Nyt ojensi hän kätensä Margareetalle: "minä annan sinulle anteeksi, tee niinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan ei taitaisi ainoatakaan lasta olla."

Sesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät hänen kasvonsa kirkastuneilta.

15.

Katariina rouvan ja hänen toisen tyttärensä myöhemmistä kohtaloista ei paljoa tunneta. Pieniä tietoja saadaan kuitenkin eräästä kirjeestä Mauno Malmilta Margareetalle, joka on kirjoitettu pari kuukautta Sesilian kuoleman jälkeen. Otamme sen sentähden tähän:

"Minun hellästi rakastettu Margareettani!

Enkö ole täällä nyt, niinkuin sinusta murheellisesti eroitettu olisin, ja on minulla kuitenkin toivoa sinua muutaman viikon perästä kotio jälleen saada. Mutta sen kaltainen ihminen on, ei se Jumalaa kylläksi siitä suuresta ilosta ja autuudesta kiitä, joka sillä on, se luulee vaan, että hänellä enemmänkin vaatimista on, eikä se vähintäkään tahdo poisantaa. Ja kuitenkin olen minä toisinaan jälleen, niinkuin se, jolla ei tervettä järkeänsä ole, lentäen ympäri, niinkuin en minä tietää mahtaisi, millä tavalla minä sen erinomaisen suuren iloni, joka minun sydämessäni asuu ja hallitsee, ilmoittaa taitaisin. Erinomaisesti on kuitenkin Herra Jumala meidän teitämme ohjannut, kun minä ajattelen, kuinka ei ole sen pitempää aikaa kulunut, kuin että minun korkeasti kunnioitettu, rakas anoppini, sinun armollinen äiti rouvasi, sen muistaa mahtaa, kuin se laki tehtiin, että kuoleman rangaistus sille aatelittomalle tulee, joka aatelisnaisen vaimoksensa vie. Ja nyt on hänen kuitenkin lopuksi sinun minulle antaa täytynyt. En minä hänen vastenmielisyyttänsä itse minuani kohtaan pahakseni pane, vaan olen nyt niin ylönpalttisen onnellinen siitä kuinka Herra meidän teitämme on ohjannut ja johtanut, että minä vaan sinua minun käsilläni kantaa tahtoisin, ja lentää ja ilmaan heittää sekä hatun kuin myös pään; ja olen minä niin vallaton, etten minä jalvoillani seisoa osata tahdo, ja pian tahtoisin ryssät tänne, että minä heidän päällensä minun kuohuvaa ja paisuvaa ylpeyttäni ja kopeuttani ajaa ja päällepanna taitaisin.

En minä kuitenkaan muuna kuin oikeana pitää taida, että sinä korkeasti kunnioitetun äitisi tykönä tämän surullisen ajan viettää mahdat, siksi kuin hän asiansa järjestää on ehtinyt Ruotsiin muuttamistansa varten, sittenkuin minulle sallittiin sinua, minun rakas Margareettani, ensin noutaa ja minun vaimonani kotio-viedä, ja sillä tavalla meidän tehtyä ja suostuttua liittoamme vahvistaa. Kuitenkaan en minä, minun korkeasti kunnioitettua, rakasta anoppi rouvaani, minun läsnä-olemuksellani enempää vaivata tahdo, koska hän ei minua mielellänsä nähdä tahtoa mahda.

Minun suuresti kunnioittavaisen ja nöyrän kiitokseni mahdat sinä sinun korkeasti kunnioitetulle, rakkaalle äiti rouvallesi ilmoittaa hänen lupauksestansa, Ruotsissa sanaansa minun hyväkseni käyttää, sanoden hänelle samalla, että minun nöyrä toivoni olisi, ettei hän armollisesti itseänsä sillä asialla vaivaisi, ajatellen minä niin, että mitä minulla on kelvollisuutta ja taitoa hoitaa, ei minulta virallisesti kieltää mahdettaisi; ja mitä sen ylitse käy, en minä siihen itseäni tunkea tahdo. Kiittäen häntä tästä hänen armostansa ja hyväntahtoisuudestansa, toivon minä, ettet sinä, minun Margareettani, joka minun kanssani hädässä monta kovaa kokenut olet, mitään siitä halvasta osasta, joka meille tulla taitaa, kärsiä mahda.

Se kaunis Kauniaisten kartano, jota minä nyt katsellut olen, näyttää minun mielestäni, sangen sopivalta, jos sinä luulet siihen tahtovasi panna sen perinnön, joka sinulla on. Kaikki siellä kaikista tarpeellisimpaan saakka, on hävitetty ja sitten rappiolle joutunut; mutta kun minä olen sinun uskollinen ja toimekas talonvoutisi, niin minä toivoa tahdon, että minä muutaman vuoden perästä moninkertaisesti suurentanut olen sen halvan arvon, joka talolla nyt on ja jonka tähden se niin vähällä rahalla myydään, kuin semmoista autioksi tullutta maata maassa niin paljon on. Ja lupaan minä, suurella toimella ja huolella sen sinulle, minun rakas ja armias Margareettani, tulevaksi leskentilaksi laittaa. Toivoen minä kuitenkin, että me yhdessä monta vuotta, lapsiemme kanssa, tässä kauniissa talossa elää ja toimia saamme, kuin ei palvelus minua kutsu pois, joka, niinkuin nyt näyttäisi, ei pitkäksi ajaksi eikä myöskään pitkälle matkalle tulla mahda.

Että sinun, Herrassa edesmenneen, rakkaan sisaresi eläessä, aivottu lankosi, Lejonankar, joka Suomeen jää, sinun äiti rouvasi asioita täällä hoitaaksensa ottaa, näyttää minusta hyvältä, ja taitaa hän siis mukavasti kotomaahansa muuttaa, jossa myös hänen armas poikansa, sinun korkeasti rakastettu veljesi, herra Yrjö Boije oleskelee.

Hän ei myöskään taitaisi ilman mielen harmia sitä alhaista säätyä nähdä, jossa minä, Jumalan avulla, toivon että sinä onnesi löydät, mutta jota hän ei semmoisena pitää taitaisi, kuin sen hedelmä niin halvalla puulla kasvaa, kuin sinun liittosi minun kanssani on. On kuitenkin Herran armo ja siunaus yhtä usein alhaisen osa kuin ylhäisenkin. Siinä toivossa, että sinä myös minun tyköni halajat, niinkuin minun sydämeni joka hetki sinun perääsi sykkii, olen minä, niin myötä-, kuin vastoin-käymisessä sinua aina yhtä hellästi rakastavainen puolisosi."

Pian tämän jälkeen muutti Katariina rouva Ruotsiin. Kun lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin sota taasen puhkesi Venäjää vastaan, luettiin jo ensimmäisissä raporteissa, että urhea Eversti-luutnantti Malm oli haavoittunut, niin ettei hän luultavasti enään kelvannut sotapalvelukseen.

Samaan aikaan omisti Hatanpään kartanoa eräs Lejonankar.