LUKIJALLE. (continued 2)

Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua toisten takaisin-auttamaan.

4.

Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa, jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen puheillensa.

"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla, sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa, jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia, ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää kuin vasikoistansa."

"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."

"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"

"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin, ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."

"Ja sotamiehistön käytös?"

"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta, ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."

"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman? Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"

"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen, rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa, lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."

Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"

Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun, jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin puettuina talvipakkasessa."

Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa heidät vastaan:"

Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse, jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa puhutella häntä.

He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."

"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."

"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"

"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla; mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän uskoon."

Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat käskyn odottaa.

Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen. Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva kumarsi noudattamatta tarjousta.

"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen. Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"

"Olen."

"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"

"Poika ja tytär."

"Missä he oleskelevat?"

Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva: "tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani palvelee kuningastansa."

"Minä miehenä?"

"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea puolustaa."

"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"

"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."

"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"

"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."

"Te olette siis totellut sitä säätöstä."

"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."

"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin kanssa?"

"Minun tietääkseni ei koskaan."

"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."

"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi, joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."

"Ja kuka se mies on?"

"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."

"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne, sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."

Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.

"Tunnemme, teidän Jaloutenne."

"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"

"Emme, teidän Jaloutenne."

"Menkää!" Sotamiehet menivät.

Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."

Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan koko maailmasta.

"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle ruhtinas kovalla äänellä.

"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja ajatellut kaikkea heidän puolestansa."

"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"

"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen. Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."

"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"

"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän oikealla paikalla."

"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"

"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."

"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"

"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."

"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."

"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p——leestä, niin minä olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."

"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta puheestasi?"

"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se ei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan."

Miehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen, hän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään sopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli hymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin sisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän selityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas meni takaisin molempain odottavien naisien luo.

"Kunnioitettavat naiset," sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella, "sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen naisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille minkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet. Kuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi semmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni, että toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta villiintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa, hillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä taidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista."

"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun hänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa totta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota minä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta, minun palvelijoitteni henkeä ja vapautta."

"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa teitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?" sanoi ruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.

"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä tuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa."

"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä että te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne."

"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne sallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet hoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja rakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun sanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne kiellettyjen tietojen lähettämiseen."

"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen minun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon, kärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa passin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä vieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa asuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne hoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää."

"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän Jaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä käyttää. Jo tämä rappioinen pukikin" (hän tarttui keveästi mustaan hameesensa) "olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia vaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni."

"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta hankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä vielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja ponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt turvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne luona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun henkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne seuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille naisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän palveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita niinkauvan kuin haluatte."

Ruhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja vetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.

Katariina rouva kääntyi Juhon puoleen: "te meille sanoitte, ettei meidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala on tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni hänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen hetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman raskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?"

Sesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko ruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja ponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet. Katariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi jäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen ja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä uhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.

Vapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa ryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi. Eipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla sanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia venäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi siten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa, oli matkalla Venäjään.

5.

Levottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta, jolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian sairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut ajattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut, että Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta tytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen äitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.

Katariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti muistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten juhlallisesti ja sanoi: "tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra, että minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan." Mutta jo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen rinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja juossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.

"Sesiliani," sanoi Katariina rouva, "unohdathan sopimattoman pukusi. Vaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi."

Sesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin kääntyen: "murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä siihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet oleskellut?"

"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää…"

"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin… Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa minulle kaikki."

"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä, "sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin, en minä ainakaan tahdo salata mitään."

"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä merkitsee?"

Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta retkestänsä.

Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen, hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin, jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän oli korinkin murtanut.

Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut, jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme, rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."

Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä. Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni, sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja siunatkaa minua."

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi? Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla? Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa; mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule. Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan, vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi tahraa."

"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa. Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka kaukana, ilossa ja murheessa."

"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että järkesi selvenisi."

Äkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: "äitini, ajatelkaa mitä te'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos onnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen."

"Margareetta mene," sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti poistui hänen tyttärensä.

Kun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä Katariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi huomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista. "Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;" virkkoi Katariina rouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle. Sitte sanoi hän: "Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi sopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi hamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa."

Margareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi heti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ vaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään keskenänsä puhuneet.

Hetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja jonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti tervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle kuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että Katariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla huomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen, mutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi lukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään verisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin Katariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän tykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt mahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen lujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen hyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt jo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana useissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä edustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi vakaasti:

"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa ja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon minä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana heimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada tietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton tyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on, tuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena jonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman henkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei milloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa. Tämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka sukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo kumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme itse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen kuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään konsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön hengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita. Kirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa, eikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse toivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta."

Hetken mietittyänsä vastasi Juho: "uskallanko pyytää että sanoisitte sen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?"

"Mauno Malm."

"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla Suomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako Margareetta itse tämän avioliiton kumoomista?"

"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun hänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle, jonka hän hänelle valitsee."

"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?"

"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän niin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna kuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena."

Juho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin pysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: "Salliiko armollinen tätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?"

"Minä toivon saavani kuulla sen."

"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla, ja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä epäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen täytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata. Aika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta vapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä paitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa, että hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa kestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä toivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla ja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän asian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus taitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä kadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla suostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin. Tätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman tiedoksi."

Katariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: "Juho veli saattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua. Levottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako."

Katariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan kanssa, jonka hän kutsui sisälle. "Margareetta," sanoi hän, "sinun ajattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta murtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa viivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja kumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla saa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä minkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina vieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus peittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään. Eikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen koskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys lain mukaisesti tulisi rikotuksi."

Käden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen toiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon läsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: "anna ajan kulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä, vaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on oikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu niin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta."

Juho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä kutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle. Margareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa voimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille näyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena ja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään mielen liikutuksen jälkiäkään.

6.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena, että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle, istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka jokainen erilaisia.

"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi minä tahtoisin voivani ajatella sinua."

"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta, Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."

"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"

"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen," vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me? Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on heillä ollut melkein haukunta nimenä."

"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan. Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."

"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet, ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."

"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."

"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon, jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin, neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt; lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio, kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"

"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun jälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi, kansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä enemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui pian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa osissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota käytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea puolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien vuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin vieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt, määrättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet vapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa sotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin kasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin kolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan toivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna maanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä vapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja rohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun ilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain helposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta jääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin, että eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten veroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo, lupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen vaurastumista."

"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja näin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa kelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö oli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut; kaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä oli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä eikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus Suomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa uskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'."

"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja että jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska rutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat, ja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota ryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat rosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi osaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin toteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei niin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja lapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että ylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja yliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei ollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että jos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan sivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja sydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja pelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin hävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman. Heidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman."

"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo jotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta ja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja kukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy sotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen intoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei minun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja minua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle."

"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein ennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki vangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja vastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla oli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas hymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat, silitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista ylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä erinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän kysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli kuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän saakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan. Minä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen oppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia, ja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä myöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan raivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä. Ne olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden valtameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja myöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista haavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista vaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi."

"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa annettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä käyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua kohtaan osoittanut."

"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa saada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu hylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni koton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi! Minä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii niinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan valloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut leviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida muuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle jääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään ruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa, joissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku koulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin sinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet poikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan. Talonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia, pitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia. Pitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä asuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä. Mutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi sitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta kadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään suojaksi kelpaa."

"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu tulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä veljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän köyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme puutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot, sen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina kaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki näin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä, lähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat teidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta sivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi. Mitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne kuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän kohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos sitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja parempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa. Saatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin on se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin aina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu pian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa."

Juho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi Juho taasen miettivästi, melkein uneksien: "milloinkahan se päivä valkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten vihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa, sivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon Ruotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä yhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin välissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän taisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei Suomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta älkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus sattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa vastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista ponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja voimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!" Nyt lopetti Juho äkkiä ja hymyili. "Sesilia," lisäsi hän sitten, "näetkö kuinka intoni on minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan asioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen kuviksi."

Sesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: "Juho, älä kadehdi jos me tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä sanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme, kankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita seuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen kuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka selvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän ylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa mitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan, että kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina kehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät vastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että vielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka neulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja mitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus saamme kuulla sydämellisen sanan… Yhden olen kuitenkin ennen kuullut puhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia asioita samalla tavalla ajatellut…"

Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?"

Sesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: "minä olin lapsi silloin."

"Oletko häntä sittemmin nähnyt?"

"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me olemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin."

Margareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas, näytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi hänkin äkkiä ylös sanoen: "niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme menemään."

Mutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen kainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen silmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän asettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin, ja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin. Margareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja nyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella silmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden sijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.

Ainoa sana "Mauno" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen huuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja vapisi.

"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole verukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini sinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan täällä ja kiiruhdin tänne." Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian puoleen: "minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä molempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule, Margareetta," jatkoi hän, "astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso tässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne ylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä ojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi huomiota."

"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään."

"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka mielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta nähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla ei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen selittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen. Margareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme ilossa tavata."

"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja hän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt minun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi aikoneet tehdä."

"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei kukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa maalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi vaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta ottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin, ja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt, vielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan minulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää kerjäläispukuani?"

Ääneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä äkkiä ja sanoi: "Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti lisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!"

Nyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille ottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: "tämä matkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä allekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan mennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja osoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette nyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te sitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä paitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon saavani häneltä anteeksi."

"Kas sepä on kunnon työ," vastasi Mauno, "toden totta kunnollista. Eihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla? Tässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella käytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin jäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin hiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii."

"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua käytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?"

"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua olen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin."

Vielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian luo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle ihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.

"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän kotio," sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän välttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. "Juho," sanoi hän, "kuinka taidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt? Mutta ruhtinas?"

"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle kaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle anteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin miehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä tällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla."

Nopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt saivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen väsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen vuorella kapuamisen jälkeen.

Eräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. "Juho Petrovits," sanoi tämä, "sinun pitää taasen lähtemän matkalle. Saattaahan tapahtua," jatkoi hän hymyillen, "ettet nyt ole varsin tyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta on, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja nyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle XII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja Ruotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä saarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin meidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon se seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla sopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on, tarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia huoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe laittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät herrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja niin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä ruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei minun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan hyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa isossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen ehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä, ainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden pitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin helppoa."

Matkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen joutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä luona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina rouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio, sittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit, jotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka vielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat päästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut heille vieläkin ikävämmäksi.

7.

Oli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien tyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat alustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten hiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen näköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen uhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva vaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat virtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen liikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä oli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä myöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa eräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin huonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu saman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet, siksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille virkaa toimittamaan.

"Katsokaat, lapseni," sanoi Katariina rouva, "näin vähäarvoinen ja halpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän. Pienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän kaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille välttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä pitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole mitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras laiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia ollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut varoja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää." Sydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan käteen sanoi hän: "katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä." Ja Margareetta liitti hiljaa: "puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa yhdessä eletään."

"Niin," sanoi Katariina rouva, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille osoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä taasen sallii meidän olla yhdessä täällä."

Hetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: "minä tiedän hyvien kellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen kestitystä väelle."

Nuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista kaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut uusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin Katariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen: "hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne, niinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin teitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja vastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän turvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja Jumalan siunausta."

Nyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan puutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli vähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta Sesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa, etenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan Pyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti lainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena ajatuksiinsa.

"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet kotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen."

"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun mielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen pinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen hengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa."

"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla tavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun kuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on kuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota minulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat meitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No, Margareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi semmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen lapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs, kun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla ja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, — jos hän olisi täällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta tervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö, sentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on Kaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella. Kahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta kuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta ja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama, jota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan lapsi, ja hän poika ja nuorukainen."

"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää kuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen."

Sesilia nauroi, "Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on juuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja kunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä Kaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin Kaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun rakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja ennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni pohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni kaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä kuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa eteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en omin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja silloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi, sinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen hauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta. Huh?"

Nyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti hänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään niistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen rakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli rauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin samanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva omituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi mukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti Katariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. "Kas tässä," sanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, "tämä on yksi varmoja kätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän monet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä tuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli elänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea vailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta, joilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna, kätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla kaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia koristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme näitä ensimmäisiksi tarpeiksemme."

Seuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen joka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta muutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin seikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa jokaiselle hänen tehtävänsä.

Hiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla varmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla toiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu ehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä vietetty, murheisista ajoista huolimatta, "sillä," sanoi Katariina rouva, "ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa estää meitä tätä juhlaa viettämästä;" mutta ainoasti syvin vakavuus oli silloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet aikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen luvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat molemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia kynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat iloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo, joka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen levottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne lähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan, kasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.

Sittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa, ehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla virren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella tehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista piloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja tuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti kolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman lukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon astuvan sisälle.

Sesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että pilvi peitti Juhon silmän. "Juho veli," sanoi Katariina rouva, "meitä iloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä tänne-tulollansa." Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja oli vaihdettu, jatkoi hän: "olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen tavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä Juho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin ruoka sopii kylmän matkan perästä."

Sesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän viereen, sanoi Juho: "tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen, mutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin aikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä iloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin saavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen kutsumatta."

Katariina rouva vastasi ystävällisesti: "rakas vieras on tervetullut vuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa hyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut."

Juhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon näön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.

"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin joulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei ainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota."

Molempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet astiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti levolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.

"Ja nyt, Juho veli," sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta päästyänsä olivat istuutuneet, "tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa uusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras katsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä tuot?"

"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä. Kuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja rauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut."

Syvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti silloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi Katariina rouva juhlallisesti: "niin muodoin ei ole vielä se päivä koittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan vihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän maan asukkaita?"

"Ei, ei," huudahti Juho vilkkaasti, "ei Jumala ole kättänsä ottanut Suomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta, ja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin vitkalleen."

"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?" kysyi Katariina rouva.

"Hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein armollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei tosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön hän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta Ruotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä."

"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä näyttää," vastasi Juho.

Nyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen: "Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan saada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne."

Kun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä käskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon entiseen maito-huoneesen.

Samalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven siihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen puutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt pieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat he itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee, että me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle" ja ketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat kynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja selittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka soitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu viettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa puhelemassa.

Toisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy vielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle, jäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi kävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen säkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. "Kas," sanoi Sesilia, "tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu vanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen kautta, niin minä poikkean katsomaan häntä."

Ehdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui takkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli tuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei hän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni tyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: "mummo, eikö mummo fröökkynää näe?"

Eukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen rypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos kaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi."

Sesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: "Kuinka Vappu nyt pyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu teiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?"

Eukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli kaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja Juho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli vieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen "kuka se oli? Mitä hän sanoi? Onko kuningas kuollut?"

Sesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä; mutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi hän pian levollisesti: "niin, kuninkaan sanotaan kuolleen."

"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen," sanoi eukko, "ja älköön panko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän on maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi turvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä rakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta vuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket ja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät muinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun sydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen syyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki vieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin suruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat venäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi. Isompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä ja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä edemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla jotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me kärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa kerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti luoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun hoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea rakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene, koska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:" Nyt huomasi hän Margareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti puhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.

Margareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän ystävällisesti mutta lyhyesti: "vanha ei saa raittiutta anoa." Juhokin sanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään erityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.

Nuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin ei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti vanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä kädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: "neiti, kuulkaa minun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä palavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika tulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa."

"Huh, kuinka sinä puhut," sanoi Sesilia.

"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita silmiäsi himmentäisi!"

Sesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt hänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse, ennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa heitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.

"Juho veli," sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat istuutuneet kanssa-puhetta varten, "me olimme toivoneet taasen saada nähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun kertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia on kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama vuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori mies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut Ruotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä Pietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista. Kulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin pari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita, pojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä mitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka tämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien alaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen Ruhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen lupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän sopivimmaksi näkee."

Juho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan toivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan välttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa määrätyllä tunnilla takaisin Turkuun.

"No niin," sanoi Katariina rouva, "jos Juho veli suo tämän epäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja menen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä tekemättä." Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni äkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä ajatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada mitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.

"Sesilia," sanoi Juho, "etkö sinäkin kirjoita?"

"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni."

"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on puhunut Sesilian sydämelle?"

Sesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein kuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: "niin, Juho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata."

"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?" sanoi Juho, tukehduttaen tunteensa ilmestymisen.

"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän minä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä asia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu." Juho nousi äkkiä ylös. "Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä vähäisen."

Ja hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja loistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan kuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut tunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin. Vihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli runoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun tupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja hän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun hän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka vanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi tytölle: "luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?"

"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla," vastasi tyttö.

"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia olleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat raskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät, kun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen kuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole milloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja katso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne neljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi. Minä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta kuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa elävä." Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Oi ukko, ylijumala, Auttajani ainoiseni;"

mutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: "Herra, ijankaikkinen Jumala, säilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat kielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä tulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se oli!" Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Mun sielun, kiitä Herra."

Käymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. "Kiitos sinulle, vanha tietäjä," sanoi hän itseksensä, "sinä herätit minun taasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja mitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä hänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa minut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni pyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja pysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää puoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma usein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa. Mutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama kohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman sitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin vaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin, ja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin saavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista suojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon tuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun jo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen taistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan, olen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin koko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka olisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni ihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?"

Kun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut kasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi Sesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä katsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino tunnustuksensa tähden.

Sittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista hiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät kahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden suurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se kuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli niissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin sydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää silmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli Sesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne rivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.

Sesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva tyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi immeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen maailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein oppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja mielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän tilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa, ja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia paraastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen luoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi häneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen ajatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle johdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen hänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva lapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse kasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa kaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan. Hän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka miehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen ajan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon, hänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen näkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että Sesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he eivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla Kaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva, huomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia saattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja koska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen kaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä ehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi pian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua sovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan esineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle. Margareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa tahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka nimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.

Mutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta itsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt taasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin Sesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään, sittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.

8.

Eräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs talonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä neiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui muutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti syleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin muorin käskemään vaimoa ylös.

Sydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski Margareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen kanssansa.

Sittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen kertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen kodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki Margareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen uutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa puhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan mielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut tulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan, että hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti," sanoi Elli vihdoin, "että minä rohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti todellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän juuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja sitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että neiti vielä lisäksi sanoisi jos se on oikeata laatua". Sana "sanoisi," lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti Margareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän Ellille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden ettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka viereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta samassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla katseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo, ja jäi itse Ellin luo.

"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?" kysyi Katariina rouva. "Se on se talonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon, kun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa."

Katariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää, että vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: "sinä et ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa"

Margareetta vastasi suoraan: "minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin, etten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista."

"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo, että hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä osoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen! Mitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta, kuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty sitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt ajatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen palkitsemistansa."

"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan juuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni syövän."

"Margareetta," sanoi Katariina rouva, "anna vaimolle rahaa sekä sinun olostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi olla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle."

"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous loukkaisi häntä."

Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa, että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa kiinnittämiseksi."

Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata. Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.

Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."

Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja kaikenlaista hyvää lapsille.

Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen, eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun, sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta! Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni äitiänikin kohtaan."

Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan. Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:

[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]

"Minun rakas Margareettani!

Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin, ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä kaikki sinulle kertoa.

Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua, vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä, jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös huonompiakin on, ja menin matkoihini'."

"Mikä arvo teillä on ennen ollut?" kysyi kuningas. "Minä olen ainoasti vapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla käynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja aina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut."

"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?" kysyi kuningas edelleen.

"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni kustantanut olen."

"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos minä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi kanssa palvelemaan lähetän?"

"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa palvelijaa löytää taida."

"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna matkaan."

Kun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna matkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa, jonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan käsketty oli.

Tulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon luo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen suomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä paremmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset nyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että armeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka, niinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että meidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.

Minä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja tulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja Skognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin. Häiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella miehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he lopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden kulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa kaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän runneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta ilmoittamaan.

Mutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä katteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja kuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli ammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.

Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan. Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla. Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään. Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme, taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan. Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät, mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla, että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen, aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa, vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa. Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään rakkautta ole.

Sinua hamaan kuolemaan asti rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän kirjeen. Mutta — hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla. Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse, olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä, että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne rinnassansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa Margareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja, varoi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin murheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.

"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan, saattaa kyllä ihmisen murheelliseksi."

Margareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan surusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi, rauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: "no, mitä nyt sitten kuuluu?"

Maiju neitsy rupesi taasen puhumaan: "niin, eilen, kun olin kirkossa, tapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että hän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä sinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa huomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa, niin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti kertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen, joka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki sotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta tuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut näilläkin seuduilla."

Margareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki sentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla, että tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä saattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.

Maijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei tajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin hän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet Katariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen kaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan. Tosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka toimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin muut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen syntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta oikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi ei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän talon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.

Hyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin saada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan täydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina rouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä tavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa, osaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti hänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi liian suurelta?

Katariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli avattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän Maijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja iloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa oli saanut kirjettä Ruotsista.

"En," vastasi Katariina rouva huoaten, "ei sitä iloa meille niin usein suoda."

"Minä luulin vaan niin," jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä, "kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta neiden tietävän uutisia Ruotsista."

"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi tahtonut.

"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle, mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä, jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää koskenut."

Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.

Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta. Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.

Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää, pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia. Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä, taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin. Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria. Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä, joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.

Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista, sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut, mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.

Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen, epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys, toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan loukkaamista peljätä.

Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata. Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta huomannut.

9.

Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän, useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana, milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria, vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita pursia.

Harvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren osan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman vastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa, että heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä oleskeli.

Nyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas, eri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko loistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta, kotiinpäin.

Rantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka innokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää, hajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan, keisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin riensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi hevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille, jotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan hevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut hänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta näytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia pyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta, että hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta, rientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi: "mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?"

"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin ilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun tuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin järjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani."

"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on nyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire. Seuraa minua."

Äsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli vaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt päivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta ajatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän sielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa valtaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi häneen päin, lujana ja vakaana.

Keisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän viereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa synkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä: "no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani."

Peljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja kauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin sanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut päättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen näyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että papereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.

"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka nyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen jättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?" puhkesi Pietari sanomaan. "Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos Kaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa minua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle — he tahtoivat keskustella — he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten — — minun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman." — Pietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä olisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi melkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. "Sinä olet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet nämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo."

"Teidän Majesteetinne," sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.

"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen eduista huolta."

"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja…"

"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin, ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää." Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää hyvästi, Juho Petrovits!"

Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena ja "Suomen kunnian" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt, nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle, joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle, vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi. Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."

Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa; suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa. Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia vastauksia hänen parantumisestansa.

Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä," kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään, ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä, jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi muututte?"

10.

"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty, ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet, jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat ehtineet itsellensä hankkia.

Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä. Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan, maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään, jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.