NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä. Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).

MOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä sinun on puhuttava?

KOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä olen ratsupalvelijanne —. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani näyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)

MOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas, isänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin sydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! — Kuinka raikkaana humiseekaan tuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä alas pakolaispoloa vastaan! — Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor! Jalkasi astelee pyhäkössä.

(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, — katsos puutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit kutsulintua ja pidit iloa sen kanssa —. Ja tuolla alhaalla niittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi Arbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas persialaisen satraapin — ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla! (Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan miehen mielessä, — silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen, niin varjoton oli ilosi, — ja nyt — katso pilvilinnojesi raunioita! Täällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä miehenä, — täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa lapsissa, — täällä, täällä kansasi epäjumalana — mutta paha vihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut tänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt hälyyttävät hereille vapausunelmista? — Ei, minä palaan kurjuuteeni! — Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen kuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. — Jääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle oli onnellinen poika, — nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.

(Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)

Häntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? — Ja vain yksi muuri oli minun ja Amalian välillä —. Ei, minun täytyy nähdä hänet — ja nähdä isä, — vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi lähestyy, — pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto, hurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi! Amalia, — isä, poikasi lähestyy! — (Käy nopeasti linnaa kohti.) Kiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, — kiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä! (Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! — Kuolonkammoa — hirmuaavistus — —. (Astuu sisään.)

TOINEN KOHTAUS.

Pylväskäytävä linnassa. Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).

AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen kuvansa?

MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden taulun luota toisen luo.) Tämä se ei ole.

AMALIA. Oikeassa olette. — Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja vastaan.

MOOR (yhä taulujen ääressä). Tämäkään se ei ole, — eikä tuo, — ei myöskään tuo, — se ei ole niitten joukossa.

AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan hänet —.

MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä piirre, mikä hänet eroitti tuhansista — hän se ei ole.

AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen nähnyt, ja vielä —

MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). Tämä on hän! (Seisoo kuin ukon lyömänä.)

AMALIA. Erinomainen mies!

MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! — Niin, harvinainen mies! — (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!

AMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.

MOOR. Oh, erinomainen mies, — ja hänkö on poissa!

AMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi häntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä taivaan alla.

MOOR. Aivan totta, aivan totta — ja oletteko te jo saavuttanut tämän surullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta vanha.

AMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen surullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti jälleen menettääksemme.

MOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.

AMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. — Menkäämme eteenpäin, herra kreivi!

MOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen piirteet näyttävät onnettomilta.

AMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra —. Tulkaa, tulkaa!

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?

AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? — Sinä itket, Amalia?

AMALIA (poistuu nopeasti).

MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! — Koko hänen olentonsa alkoi kuohua — kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen salaisuutensa. Hän rakastaa minua! — Kurja, tämänkö sinä ansaitsit häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä — silmäsi tulilieskat — kirous, kirous, tuomio! — Missä olen? Yö silmissäni — Jumalan hirmuja —. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)

FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni —. Minun pitäisi tuntea hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua —. Ei Amaliakaan ole välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin, jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa synnyttävä hirmu!

(Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)

Hänen pitkä hanhenkaulansa — hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä, hm, hm! — Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki piirteet jälleen elää. — Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on, kirous ja kuolema!

(Kiihkeänä astellen edestakaisin.)

Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, — senkö takia kalliot raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, — olenko sen takia noussut kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani — Hiljaa, vain hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö —. Olenhan minä tähänkin saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas —. Paluuta ei enää voi ajatella — itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja iäinen laupeus tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki minun velkani —. Eteenpäin siis kuin mies —. (Kilistää kelloa.) Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä pilkkaan. — Daniel, hoi, Daniel! — Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.

DANIEL tulee.

DANIEL. Mitä käskette, herrani?

FRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel menee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni niin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! — Hän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja menee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten tulee.

DANIEL tuo viinin.

FRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi tutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?

DANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani nimessä!

FRANS. Juo tämä viini! — Mitä, epäröitkö? — Tunnusta kohta, mitä olet heittänyt viiniin?

DANIEL. Jumala auta, mitä? — Minä — viiniin!

FRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi! Tunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi sinulle, eikö totta?

DANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.

FRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt siniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten suhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä salaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?

DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle mitään salaisuuksia.

FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! — Tai nukuttaa minut liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!

DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.

FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?

DANIEL. Ei koskaan, herrani!

FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat suomukset silmistä — että — mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut sinulle sellaista?

DANIEL. Ei viittaustakaan.

FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä — että täytyi usein naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa — että hän aikoo kostaa, aikoo kostaa mitä katkerimmin?

DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.

FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! — Että hän on tuntenut vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, — että hän rakastaa häntä, rakastaa erikoisesti, — rakastaa kuin hänen poikansa. —

DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.

FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi olevansa veljeni?

DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? — Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi: "erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien silmiään.

FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä —

DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina palvellut rehellisesti.

FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.

DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja omaatuntoani vastaan.

FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene, Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.

DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!

FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan? Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä elävitten joukossa.

DANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!

FRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni toteutumisesta.

DANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies sitten olen tehnyt?

FRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun kädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni, missä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano särpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi rauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?

DANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä — murhamiehenä?

FRANS. Vastaa kysymykseeni!

DANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. En! — Jumala minua armahtakoon!

FRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.

(DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)

DANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen kunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt kenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut vilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne neljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah, herra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta ainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun viimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen hirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas armollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa yksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.

FRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?

DANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon kuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen, tahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, — ah, ja tahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää vanhan miehen rukousta.

FRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut pyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?

DANIEL. Ah, niinpä kyllä! Mutta surmata viaton —

FRANS. Olenko minä velvollinen tekemään sinulle tiliä? Saako kirves kysyä pyöveliltä, miksi sinne eikä tuonne? — Mutta katsos, kuinka pitkämielinen minä olen — minä tarjoan sinulle palkintoa siitä, mihin kuuliaisuudenlupauksesi sinut velvoittaa.

DANIEL. Mutta tehdessäni kuuliaisuudenlupauksen minä toivoin saavani pysyä kristittynä.

FRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa vielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta — kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta! Minä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.

DANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen. (Pois.)

FRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi —. Olkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte huomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! — Kaikki riippuu vain siitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin etuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, — ja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin viimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan himo — ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä enemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli —. Eikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun heinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä näöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta, tai sammutetusta kynttilästä? — Jos ihmisen syntymä on eläimellisen oikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen takia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme ja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä jutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten täytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä miehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän rohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin —. Murha! — sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin raivotar-parvi — luonto unohti luoda vielä miehen lisää — napanuora on jäänyt sitomatta — isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä — ja koko varjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään —. Eikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut mitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää —. Ihminen syntyy liejusta, ja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen liejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan kengänpohjiin. Se on laulun loppu — ihmisen kutsumuksen liejuinen kiertokulku, ja siis — onnellista matkaa, herra veli! Joku pernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen ryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia kuolinvuoteella, — minä en kallista hänelle koskaan korvaani.

(Poistuu.)

KOLMAS KOHTAUS.

Toinen huone linnassa. Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.

MOOR (nopeasti). Missä neiti on?

DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!

MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?

DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon — sallikaa minun suudella kättänne!

MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin nimittää isäkseni.

DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!

MOOR. Et saa.

DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!

MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä sinua.

DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te olette aina paras, verraton nuori herrani. — Rakas Jumala! että minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa — minä hölmö, etten teitä kohta —. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen —. Mikä sokea aasi minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta —. Voi hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! — Ja mitä minä rukoilin kyynelin. — Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa ilmielävänä!

MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?

DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa palvelijaa —. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä — suuri Jumala, mihin hätään minut saatoitte silloin, — minä olen aina rakastanut teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle — te istuitte sylissäni, muistatteko vielä — tuolla pyöreässä tuvassa — eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut — kuten käenkin, jota niin halukkaasti kuuntelitte — ajatelkaahan, käki on siruina, paiskattu mäsäksi — vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan huonetta, — niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte "heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa —. Herra Jeesus, miksi minun vanhan aasin pitikin juosta pois? — Ja kyllä minun selkäpiitäni viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa pitkällänne, te olitte — pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani — mutta niinhän käy, kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut silmään, — sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, — jaa jaa, tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, — Herra Jee, Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi — mutta Jumalan kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.

MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.

DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne, olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel, Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen, tulen", sanoin minä ja nauroin, — "jos Jumala lahjoittaa ikää ja terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla päivilläni." — Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra, sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea, silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, — oh, mutta tehän olette minun hyvä nuoriherrani — hiemasen kyllä ollut huikentelevainen, — älkää pahastuko minuun! — Niinkuin nuori veri useimmiten on — lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?

DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän ilon, ja herra vainaa itki turhaan! — Jo, jo on aikanne, valkopää, hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun silmäni ovat nähneet hänet!

MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa — ota tämä, kunnon harmaapää, raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole unhoittanut vanhaa miestä.

DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!

MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano minulle, mitä Amaliani tekee?

DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! — Amalianne, oh, hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.

MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!

DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät? Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra levitytti -.

MOOR. Mitä sanot? Veljeni —

DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne — kerron siitä teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii —, ja kuinka kauniisti neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo mennä.)

MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse sitä tietää, ei veljenikään —

DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt ei ainakaan! — Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää —. Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä, pahoja herroja — mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en haluaisi olla paha palvelija — Armollinen herra pitää teitä kuolleena.

MOOR. Hm, mitä siinä muriset?

DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin äkkiarvaamatta kuolleista — Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa perillinen —

MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen pitäisi tulla? Puhu selvemmin!

DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni, ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)

MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin salama lyö läpi sieluni! Konnanjuonia! Taivas ja helvetti! Et sinä, isä! Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! Hän on tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, — muka sydän rakkautta täynnä — oh, minä mieletön narri — "hänen isänsydämensä rakkautta täynnä" — oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, — oh minä kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut olla onnellinen — oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! — Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei muka pahaa ajatusta sydämessään — Oh, paholainen, käsittämätön, vaaniva, alhainen ilkiö!

KOSINSKY tulee.

KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä tänne kauemmaksikin aikaa?

MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua ehtiä rajan taa!

KOSINSKY. Lasket leikkiä.

MOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja älköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)

Minä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa minut raivoon, ja hän on isäni poika —. Veli, veli, sinä olet saattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan loukannut, et ole menetellyt veljen lailla —. Korjaa rauhassa tihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako nautintoasi — mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys peittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!

KOSINSKY (palaa).

KOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin tahdotte.

MOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä Amaliaa?

KOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän käskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.

MOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän autuuden myrkkymalja, ja sitten —. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen minuuttia — tuolla linnanpihan takalistolla — ja sitten me kiidätämme sieltä!

NELJÄS KOHTAUS.

Puutarhassa.

AMALIA. Itket, Amalia? — Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen lausui — minusta oli kuin luonto nuorentuisi — se ääni herätti lemmen nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat kuin muinen — ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah, vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi! Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani, sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet! Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa sijaa —. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? — "Sinä itket, Amalia?" — Ah, minä pakenen häntä! — Pakenen! — Älköön silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!

Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.

Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen ja hypähtää ylös.) Hän — minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet maahan, etten voi paeta —. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, — ei yhtään jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä — silmä lujasti kuvaan kiintyneenä.)

MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle putoomassa! (Amalia ei vastaa.) — Ja ken on tuo onnellinen, joka saa enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua —. (Koettaa nähdä kuvaa.)

AMALIA. Ei, kyllä, ei!

MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia, ansaitseeko hän!

AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!

MOOR. Olisin kadehtinut häntä.

AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.

MOOR. Haa!

AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, — niin paljon, niin paljon oli hänen kasvoissaan, — hänen silmissään, — hänen äänensä sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan —

MOOR (katsoo maahan).

AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat — ja hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan —, täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, — se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman mestarikuvansa mieltymyksestä, — täällä hän sai ylevällä soitollaan ilmojen laulajat vaikenemaan, — täällä tästä pensaasta hän poimi ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, — täällä, täällä hän lepäsi rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat mielellään rakastavain askelten alla —.

MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?

AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä — Amalian rakkaus purjehtii hänen mukanaan, — hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, — Amalian rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat kukkimaan, — päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa —. Meriä ja vuoria ja ilmojen ääriä rakastavain välillä, — mutta sielut riistäytyvät tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa —. Te näytätte surulliselta, herra kreivi?

MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.

AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? — Voi, mitä olen sanonut?

MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän, armollinen neiti.

AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!

MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt kadotuksen omaan, eikä — sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!

AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat toisensa?

MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa rakkauden kauhistavana. — Ikuisuus on sen nimi —. Amaliani on onneton tyttö.

AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?

MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton neito!

AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen! Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän —. Hänen sielunsa on yhtä kaukana verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.

MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).

AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).

Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?

MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).

Kallehin, tuo tuimin peitsistäni! Verileikkiin — tie on edessäni —.

(Heittää pois luutun ja pakenee.)

VIIDES KOHTAUS.

Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna. ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.

ROSVOT (laulavat).

Rietas rosvoelämämme meille huvitust' on vain. Hirteen huomenn' ennätämme, tänään päiv' on riemukkain.

Vapaata elämä on tää, ei käy se orjantyöksi. Öin metsä meitä viihdyttää, työhetkemme on myrskysää, saa meillä päivä yöksi. Merkurius se meist' on mies, meit' ajallaan ain auttaa ties.

Tänään mielimme pappeja tervehtää, tilanvouteja lihavia taas huomenna tutkia; muusta jää osaks Herran huolehtia.

Ja punaneste tulinen työn jälkeen jälleen maistuu, se uusii voiman, miehuuden, me veljeks saamme jokaisen, ken helvetissä paistuu.

Isien kauhu kuolon-omain ja parku äitein kodittomain ja tyrske kurjain tytärten — kuin soitto meille suloinen!

Ah, kuollessaan kun he värisevät, kuin vasikat märkinä ynisevät, — sitä nähdä silmämme himoitsee ja ne äänet korvaamme hyväilee.

Ja Tuoni huoleti tulla saa, kun ahtaiksi käy ajat! Me sonnustaumme, kiillottain koreiksi kenkärajat, vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain, hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.

SCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!

RAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.

SCHWEIZER. Jos hänelle on tapahtunut jotakin pahaa — silloin, toverit, me sytytämme tulipaloja ja murhaamme kaikki imeväisetkin!

SPIEGELBERG (vetää Razmannin syrjään). Sananen, Razmann.

SCHWARZ (Grimmille). Emmekö lähetä vakoojia?

GRIMM. Antaa hänen olla! Hän ottaa sellaisen saaliin, että me saamme hävetä.

SCHWEIZER. Siinä sinä, hitto vie, petyt! Ei hän lähtenyt luotamme sen näköisenä, että hänellä olisi ollut konnankujeita pääkopassaan. Oletko unhoittanut, mitä hän sanoi viedessään meidät kankaan yli? — Joka varastaa nauriinkaan pellolta ja minä saan sen tietää, häneltä putoaa pää täällä, niin totta kuin nimeni on Moor. — Me emme saa rosvota.

RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Mitä se tarkoittaa — puhu selvemmin!

SPIEGELBERG. Hss, hss! — En ymmärrä, mitä käsitystä sinulla tai minulla on vapaudesta, kun me vedämme vankkureita kuin härät ja samalla rummutamme ankarasti riippumattomuutta —. Se ei minua miellytä.

SCHWEIZER (Grimmille). Mitähän juonia tuo höyrypää kutonee?

RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Puhut päälliköstä?

SPIEGELBERG. Hss sentään! — Kyllä hänellä on korvat kaikkialla joukossamme —. Päälliköstä, sanot? Kuka hänet on nostanut päälliköksi meille? Vai eikö hän ole anastanut tätä arvoa, joka oikeutta myöten olisi minun? — Kuinka, senkö takia panemme peliin henkemme, koemme kaikki kohtalon kiusat, että lopulta vielä sanomme onneksemme olla orjan alamaisia? — Tahdottomia alamaisia, kun voisimme olla ruhtinaita? Jumaliste, Razmann — se ei ole minua koskaan miellyttänyt.

SCHWEIZER (toisille). Niin — sinäpä oletkin oikea sankari survomaan kivillä sammakoita —. Jo hänen nenänsä kajaus, kun hän niistää sitä, voisi säikäyttää sinut neulansilmästä läpi —.

SPIEGELBERG (Razmannille). Niin — ja vuosia minä olen jo kuvitellut: muuttua sen seikan pitää. Razmann — jos sinä olet se, jona olen sinua pitänyt, — Razmann! — Häntä kaivataan, puolittain pidetään menneenä miehenä, — Razmann, minusta näyttää, että hänen paha hetkensä on käsissä — mitä? Ethän sinä edes ala punoittaa, kun vapauden kellonääni soi sinulle? Eikö sinulla ole rohkeutta ymmärtää edes rohkeata vihjausta?

RAZMANN. Haa, saatana? Mihin verkkoon kiedot mieltäni.

SPIEGELBERG. Onko se tarttunut? No hyvä, seuraa! Huomasin, minne hän hiipi —. Tule! Ainahan kaksi pistoolia voi osua, ja niin olemme me ensimäiset, jotka niitä imeväisiä kuristelemme. (Koettaa viedä hänet mukaansa.)

SCHWEIZER (vetää hurjana veitsensä). Äh, haaska! Paikalleenpa muistutitkin minua Böömin metsistä! — Etkö se sinä rehja juuri alkanut vinkua, kun huudettiin vihollisen tulevan! Silloin minä kirosin kautta sieluni — Mene hornaan, salamurhaaja! (Pistää hänet kuoliaaksi.)

ROSVOT (hälisten). Murha, murha! — Schweizer, Spiegelberg, — eroittakaa ne!

SCHWEIZER (heittää veitsen hänen päälleen). Siinä! — Heitä vaan henkesi — Rauhassa toverit —. Älkää välittäkö siitä joutavasta. Se lurjus on aina ollut myrkyllinen päällikköä kohtaan, eikä hänellä ole yhtä naarmua koko ihossaan —. Vielä kerran, älkää välittäkö —. Äh sitä heittiötä! — Tahtoo selän takaa käydä surmaamaan miestä! Selän takaa miestä! Senkö takia hiki on kirvellyt selkänahkaamme, että saisimme poistua maailmasta salavihkaa kuin kulkukoirat. Sinä konna! Olemmeko me sen takia tehneet tilamme savuun ja tuleen, että lopulta kuolla kupsahdamme kuin rotat?

GRIMM. Mutta piru vie, toveri, mitä teillä oli keskenänne —. Päällikkö raivostuu.

SCHWEIZER. Se jääköön minun huolekseni. — Ja sinä, jumalaton (Razmannille) olit hänen kätyrinsä, sinä! — Häviä silmistäni —. Niin Schufterlekin teki; mutta nytpä hän roikkuukin hirressä Sveitsissä, kuten päällikköni hänelle ennustikin — (Kuuluu laukaus.)

SCHWARZ (hyppää pystyyn). Kuulkaa pistoolinlaukaus! (Taas laukaus.) Taas! Halloo! Päällikkö!

GRIMM. Kärsivällisyyttä! Hänen on ammuttava kolmannesti!

(Kuuluu vielä laukaus.)

SCHWARZ. Hän se on! — On! — Pidä varasi, Schweizer, — vastatkaamme hänelle! (Ampuvat.)

MOOR, KOSINSKY (tulevat esiin).

SCHWEIZER (astuu heitä kohti). Tervetullut, päällikköni! — Minä olen ollut hiukan malttamaton sinun poissaollessasi. (Vie hänet ruumiin luo.) Ole sinä tuomarina minun ja tämän välillä — hän aikoi surmata sinut takaapäin.

ROSVOT (hätkähtäen). Mitä? Päällikön?

MOOR (tuijottaen pitkään, kiivaasti). Mikä valvovan Kostottaren käsittämätön ohjaus! — Eikö juuri tämä viritellyt minulle houkutusvirsiä? — Pyhitä tuo veitsi salaperäiselle rankaisevalle jumalattarelle! Sinä et tätä tehnyt, Schweizer.

SCHWEIZER. Jumaliste, minä sen todella tein, eikä se piru vie ole kehnoin kaikista tähänastisista teoistani. (Poistuu nyrpeillään.)

MOOR (miettiväisenä). Ymmärrän — taivaan ohjaus — ymmärrän — lehdet putoavat puusta, ja minun syksyni on tullut — — Viekää tuo pois silmistäni! (Spiegelbergin ruumis kannetaan pois.)

GRIMM. Anna meille määräyksiä, päällikkö, mitä me tästäpuolin teemme.

MOOR. Kohta — kohta on kaikki täytetty. — Tuokaa luuttuni. — En ole enää löytänyt omaa itseäni sieltä palattuani —. Luuttuni, sanon —. Minun täytyy sävelillä herättää entinen voimani —. Jättäkää minut!

ROSVOT. On keskiyö, päällikkö!

MOOR. Ne olivat sentään vain teatterikyyneliä —. Minun täytyy kuulla Roomalaislaulua, jotta uinuva hengettäreni virkoaa jälleen —. Luuttuni tänne —. Keskiyö, sanotte?

SCHWARZ. Kohta ohikin. Silmäluomiamme painaa kuin lyijy. Kolmeen vuorokauteen ei ole unta maistettu.

MOOR. Vaipuuko unen lääkeneste konnankin silmään? Miksi se karttaa minua? En ole koskaan ollut pelkuri tai heittiö —. Pankaa maata — huomenaamulla käymme etemmäs.

ROSVOT. Hyvää yötä, päällikkö! (Painautuvat maahan ja nukahtavat.)

(Syvä hiljaisuus.)

MOOR (ottaa luutun, soittaa).

BRUTUS.

Rauhan maa, sua viime roomalainen tervehtii: jo minut helmaas suo! Muistan murhatyöt Filippin vainen, sieltä tuskantieni tuo. Cassius, miss' oot? — On Rooma oma turman! Veljen sotajoukko sortui jo. Lohdun saan vain yhden vielä: surman! Kaikk' on maa jo raunio!

CAESAR.

Ken se astuu vuoren vieremätä urhon vapaan askelin? Ah, jos silmäni ei petä, roomalainen on se kuitenkin. — Tuoko tiesi Tiberiltä sinut? Kukkuloillaan Rooma kestääkö —? Orvon vuoks oon paljon murehtinut: Caesaritta sen saa häviö.

BRUTUS.

Ah, ken valoon kutsui sinut, vainaa? Iskut kolmenkolmatt' tikarin eikö voineet sua Manan uneen painaa? Vaiti korska, vaiti murhekin! Tulialttari Filippin imi kuiviin veret vapauden. Hautaas vaivu! — Koht' on Rooman nimi muisto vain, kun Brutus käy luo Minoksen.

CAESAR.

Brutus, ah? Myös Brutus — kuin hän voikaan nostaa miekan iskuhun? Sinuun katsoin niinkuin isä omaan poikaan: maailma ois ollut omas sun! Mene — roomalaisist' olet suurin, kun löit miekkas isäs sydämeen, mene, huuda alla Rooman muurin: Brutus roomalaisista on suurin, miekkansa löi isäns' sydämeen! Mene — nyt ei mua enää hyli Manan tumma syli —. Musta laivuri, nyt Lethen yli!

BRUTUS.

Isä, jää! — Mä tunnen taivaan alla yhden vain, jot' itse Caesar voi veroisenaan pitää kunnialla: pojan nimen hälle soi. Caesar yksin saattoi Rooman turmaan, Brutus yksin kaatoi Caesarin; missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan. Vastasuuntiin käymme kumpikin!

(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)

Kuka olisi minun takaajani? — Kaikki on niin synkkää — kuin umpisokkelossa, — ei ulospääsyä, ei johtotähtiä — kunpa olisin vetänyt viimeisen henkäykseni —. Kunpa olisi lopussa tämä turha varjoleikki —. Mutta miksi polttava onnennälkä, miksi pyrkimys saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun, pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla tällaista epäsointua? — Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä en ole vielä ollut onnellinen.

Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise! (Väristen ankarasti.) — Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista, isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. — (Kauhun värisyttämänä.) Miksi Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?

(Käy käsiksi pistooliin.) Aika ja iäisyys — jotka yksi ainoa hetki sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon — sano minulle, oh sano minulle, — minne, minne lasket minut? — Vieraaseen, ennen käymättömään maahan! — Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja —. Ei, ei, mies ei saa horjahdella —. Ole millainen tahansa, tuntematon haudantakaisuus, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi —. Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne —. Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle —. Minä olen oma taivaani ja helvettini.

Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman, jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain yksinäinen yö ja ikuinen autius! — Silloin minä kansoittaisin mykän tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. — Vai tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä helposti kuin tämän? — Sinä voit tehdä minut tyhjäksi — tätä vapautta et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? — Tunnustaisinko kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! — (Heittää pois pistoolin.) — Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää elettäväni loppuun.

(Pimeys sakenee.)

HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti —. Kylässä lyö kello kahtatoista —. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy salassa, — tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.

MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?

ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?

HERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat huhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus —. Maistuuko?

ÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä tässä erämaassa! — Ja miten rakas lapseni voi, Herman?

HERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?

ÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?

HERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat lyömään loukkua ja kynnet sinertymään —. Kuules, taas —. Yhä olen kuulevinani kuorsausta. — Sinulla on seuraa, vanhus —. Huu, huu!

ÄÄNI. Näetkö jotakin?

HERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi —. Kamala paikka tämä on. Painu alas onkaloosi — tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi —. Kirottu poika! (Aikoo mennä.)

MOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!

HERMAN (huutaa). Voi minua!

MOOR. Jää, sanon minä!

HERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!

MOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!

HERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! — Kuulkaa vain sana, ennenkuin surmaatte minut!

MOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?

HERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua — En voinut muuta — en saanut tehdä toisin — Jumala on taivaassa —. Hän on oma isänne — minun kävi kovin surku häntä —. Lyökää minut maahan!

MOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.

ÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa puhut, Herman?

MOOR. Tuolla alhaalla vielä joku — Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee tornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan? Tahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?

HERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra — säälikää ja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)

MOOR. Neljät telkeet! Pois ne — Selko täytyy tulla — Nyt turvaudun ensi kerran apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa ristikkoportin. Alhaalta astuu ylös vanhus, luurangoksi kuihtuneena.)

VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!

MOOR (hätkähtää). Tuo on isäni ääni!

VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.

MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja purkoon terävät hampaansa kalpaani! — Vai tuletko antamaan vastauksesi kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei kelmeä kauhu saa haltuunsa!

V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän — oh, kurjaa, surkeata elämää!

MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?

V. MOOR. Minut on haudattu — toisien sanoen: kuollut koira makaa isieni hautakammiossa ja minä — olen jo kolme kuukautta umpeensa nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset huuhkaimet huhuilevat —.

MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?

V. MOOR. Älä kiroa häntä! — Sen on poikani Frans tehnyt.

MOOR. Frans, Frans? — Oh ikuinen sekasorto!

V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja, jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni. Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän —

MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!

V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan, että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja epätoivoon.

MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!

V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. — 'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' — ja samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin — seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. — Kymmenesti halasin hänen polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin — hänen isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä —. 'Alas rähjä!' jymisi hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.

MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.

V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys, mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa; mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi — tai sitten minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt. Mutta minä kärsin syystä — Rakas Kaarle, rakas Kaarle! — Hän kuoli, ehtimättä harmaapääksi.

MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien rosvojen yli.)

ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?

MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on surmannut isänsä.

ROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?

MOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! — Poika on tuhannesti runnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! — nekin sanat ovat vielä liian inhimillisiä — sitä tekoa itse synti häpeää, ihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru tullut ajatelleeksi — Poika on oman isänsä, — oh, katsokaa, katsokaa, hän on vaipunut tajuttomaksi, — tähän holviin on poika teljennyt isänsä — kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon —. Oh, nähkää, nähkää, — hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!

ROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun isäsi?

SCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä). Päällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii tikarini.

MOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty vanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee vaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen pisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua, keskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua, kolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien tuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi yöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön kauhun keskeltä, — tässä vannon — ja syösköön minut luonto ulos piiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani —, vannon, etten tervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa kohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)

ROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien hirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!

MOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani ja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä — ennen älköön murhan ja ryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman veri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut —. Ette kai ole koskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme sekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti aateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän jalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät arvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa päänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)

SCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!

MOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet isänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä, miten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo heilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja uupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle palkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka voinut suorittaa —

SCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä iäkseni velkojaksesi!

MOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista kunnioitettu kuten sinua nyt! — Kosta isäni puolesta! (Schweizer nousee.)

SCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle aihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava hänet!

MOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä —. Valitse ansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta konna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä, kahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet ristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan —. Mutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle kuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen suortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten korppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos tuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni uhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi kuin taivaan tuuli —. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä tehtävääsi!

SCHWEIZER. Kyllin, päällikkö — tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan joko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee miehineen.)

MOOR. Te muut hajautukaa metsään —. Minä jään tänne.