KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).

Taivaankaunis hän ol', ihanainen, nuorukaisten kaikkein valio. Katseensa kuin valo jumalainen, aallost' ylenevä aurinko.

Syleilyssään mikä hurman voima, minkä liekin lietsoi sydämeen! Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima, sielu hehkui sinitaivaaseen.

Suutelonsa tulijuoma taivaan, ankara ja sentään autuas! Riemu rinnan vapisevan vaivaan, harpunhelke suuri, soinnukas

oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu liittyi, huulet huuliin vavisten, taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu ympäriltä rakastavien.

Poiss' on hän — ja turhaa, ah niin turhaa kaikki toivo on ja valitus! Poiss' on hän — ja kaiken kesän murhaa säestää vain syksyn huokaus!

FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten hauskuuden.

AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan —.

FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee elävät onnellisiksi! Minä tulen —

AMALIA. Ja milloin menet jälleen?

FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi, Amalia. Tulen sanomaan sinulle —-.

AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut armollinen herra.

FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi — Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra. Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. — Tiedäthän, mikä olit perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?

AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin kevytmielisen iloisilla aterioilla!

FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on kuollut —. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. — Frans, tuo kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi —.

AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua kutsua puolisokseen! Sinä —

FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! — Eihän Frans kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi — eihän hän kyllä ole oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi — Frans puhuu, ja ellei hänelle vastata, niin hän käskee.

AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? — Ja jos käsky torjutaan pilkkanaurulla?

FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden — luostarin ja vankilan.

AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!

FRANS. Hahaa? Niinköpäin? — Varo, nyt olet opettanut minulle keinon, miten minun on sinua kidutettava —. Kuin tulikutrinen raivotar on minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira, joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla —. Suortuvistasi minä laahaan sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan, valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä suuremmalla ylpeydellä.

AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.

FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? — Et tule puolisokseni — sitä kunniaa et ole saava, — vaan jalkavaimokseni, niin että rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi — syydä tulta ja tuhoa silmistäsi — minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua, tekee sinut viettelevämmäksi. Tule — tämä vastarinta jalostaa minun voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. — Tule kanssani kammiooni — palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)

AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen, mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni — tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!

(Häätää hänet pois.)

Ah, kuinka tekee hyvää nyt. — Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri, joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo hän. — Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty rakkaus löytänyt tyyssijansa — luostarin. — Vapahtajan risti on petetyn rakkauden tyyssija.

(Aikoo mennä.)

HERMAN astuu arasti esiin.

HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!

AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?

HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!

AMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)

HERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan nimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!

AMALIA. Ei sanaakaan enää —. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa. (Aikoo rientää pois.)

HERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana — se antaa teille takaisin koko rauhanne.

AMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka, ystävä? — Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin rauhani?

HERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani — kuulkaa minua!

AMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen — voiko yksi sana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?

HERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!

AMALIA (huutaen). Onneton!

HERMAN. Niin —. Vain sana vielä — teidän setänne —

AMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet —.

HERMAN. Setänne —

AMALIA. Kaarle elää vielä!

HERMAN. Ja setänne —

AMALIA. Kaarle elää vielä?

HERMAN. Setänne myös —. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)

AMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn, kiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!

TOINEN KOHTAUS.

Tienoo Tonavan luona.

ROSVOT, leiriytyneinä eräälle kukkulalle puitten alle; hevoset laitumella rinteillä.

MOOR. Tähän minun täytyy jäädä lepäämään. (Heittäytyy pitkäkseen.) Jäseneni kuin katkotut. Kieleni kuiva kuin saviruukku. (Schweizer katoaa salavihkaa.) — Pyytäisin mielelläni teitä noutamaan minulle tuolta joesta suullisen vettä, mutta olette kai kaikki kuolemaan asti uupuneita —.

SCHWARZ. Viinikin on lopussa taskumateistamme.

MOOR. Katsokaas kuinka kauniisti vilja nousee. — Puut melkein katkeavat runsaan satonsa painosta, — viiniköynnös kantaa varmaa toivoa.

GRIMM. Tulee hedelmällinen vuosi.

MOOR. Niinkö luulet. — Olisi siis ainakin yksi hikipisara maailmassa palkittu. Yksi? — Mutta yöllä voi sataa rakeita ja hävittää kaikki.

SCHWARZ. Se on hyvin mahdollista. Kaikki voi tuhoutua, vaikka aivan leikkuun edellä.

MOOR. Sitähän minä sanon. Kaikki hävitetään. Miksi ihmiselle onnistuisi se, mikä hänellä on yhteistä muurahaisen kanssa, kun kerran sekin joutuu häpeään, mikä tekee hänet jumalien kaltaiseksi? Vai tässäkö on hänen tarkoituksensa raja?

SCHWARZ. En tunne sitä.

MOOR. Hyvin sanoit ja vielä paremmin olet tehnyt, kun et ole koskaan pyytänyt tulla tuntemaan sitä. — Veikko, — minä olen nähnyt ihmiset, heidän mehiläishuolensa ja jätesuunnitelmansa, heidän jumalaikeensa ja hiirennäpertelynsä, kumman kilpajuoksun onnesta: yksi luottaa ratsunsa vauhtiin, — toinen aasinsa vainuun, — kolmas omiin jalkoihinsa. Nämä elämän kirjavat arpajaiset, joissa niin moni panee alttiiksi viattomuutensa — ja taivaansa — osuakseen saamaan voittoarvan, — ja tyhjiä ovat kaikki hänen nostamansa, — voittoarpaa ei loppujen lopuksi olekaan; siinä on näytelmä, veikko, joka saa vedet silmiin, vaikka se kutittaakin pallean nauruun.

SCHWARZ. Kuinka ihana on tuolla auringonlasku.

MOOR (vaipuneena katselemaan sitä). Niin kuolee jalo sankari! — Jumaloitavana!

GRIMM. Näytät syvästi liikutetulta.

MOOR. Kun olin vielä poikanen, oli mieliajatukseni elää kuin se, kuolla kuin se — (Salatulla tuskalla.) Se oli poikasen ajatus!

GRIMM. Toivon niin.

MOOR (painaa hatun silmilleen). Oli aika — Jättäkää minut yksin, kumppanit!

SCHWARZ. Moor, Moor, mitä hittoa? — Aivan väri muuttuu hänen kasvoillaan!

GRIMM. Piru vieköön, mikä hänen on? Voiko hän pahoin?

MOOR. Oli aika, jolloin en voinut nukkua, jos olin unhoittanut iltarukoukseni —.

GRIMM. Oletko hullu? Annatko poikavuottesi muiston mestaroida itseäsi?

MOOR (laskee päänsä Grimmin rinnalle). Veikko, veikko!

GRIMM. Mitä — älähän ole lapsi, pyydän —

MOOR. Kunpa, kunpa olisin lapsi jälleen.

GRIMM. Hyi, hyi!

SCHWARZ. Reipastu! Katsos tätä muhkeata maisemaa, tätä viehättävää iltaa.

MOOR. Niin, ystävät, tämä maailma on niin kaunis.

SCHWARZ. No se oli oikein sanottu.

MOOR. Tämä maa niin ihana.

GRIMM. Aivan niin, aivan niin — tuota puhetta minä haluan kuulla.

MOOR (vaipuen jälleen alas). Ja minä kamala tässä kauniissa maailmassa — ja minä hirviö tämän ihanan maan päällä.

GRIMM. Oh, oh!

MOOR. Viattomuuteni, viattomuuteni! — Katsokaas, kaikki ovat rientäneet ulkoilmaan, paistattamaan päivää kevään rauhallisessa säteilyssä — miksi minä yksin saan imeä helvetin tuskaa taivaan iloista? — Miten kaikki on niin autuasta, miten rauhan henki niin lähentää kaikki toisiinsa! — Koko maailma yksi perhe ja yksi isä tuolla ylhäällä —. Ei minun isäni — Minä vain hyljätty, minä vain karkoitettu puhtaiden riveistä, — minun osanani ei lapsen lempeätä nimeä — ei koskaan armaan kaipaavaa katsetta, — ei koskaan sydänystävän syleilyä. (Vetäytyen hurjasti taapäin.) Murhamiesten ympäröimänä — kyykäärmeitten kähistessä ympärillä — paheeseen sidottuna rautakahlein, hoippuen kadotuksen hautaan, tukena paheen murtuvainen ruoko — keskellä onnellista, kukkivaa maailmaa parkuva armonanoja.

SCHWARZ (muille). Kummallista! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.

MOOR (kaihomielin). Kunpa saisin palata äitini kohtuun! Kunpa saisin syntyä kerjäläiseksi! — Ei, taivas, en tahtoisi enempää kuin saada olla yksi näistä päiväpalkkalaisista! — Oh, minä haluaisin uuvuttaa itseni niin että veri tiukkuisi ohimoistani — ostaakseni työlläni yhden ainoan päivällislevon, yhden ainoan kyynelen onnen.

GRIMM (muille). Kärsivällisyyttä vain! Puuska jo laantuu.

MOOR. Oli aika, jolloin ne vierivät minulta niin mieluisasti — Oo, rauhan päivät! — Sinä isäni linna, te vihreät, unelmoivat laaksot? Oi te lapsuuteni kaikki autuaat hetket, ettekö koskaan palaa, ettekö enää koskaan viillytä polttavaa rintaani ihanalla huminallanne? — Murehdi kanssani, luonto! — Ne eivät koskaan palaa, eivät koskaan ihanalla huminallaan viillytä polttavaa rintaani. — Poissa, poissa ainaisesti!

SCHWEIZER (tuo vettä hatussaan).

SCHWEIZER. Juo, päällikkö, — tässä on vettä kylliksi ja raitista kuin jää.

SCHWARZ. Olethan veressä — mitä olet tehnyt?

SCHWEIZER. Heh, joutavia! Olihan se kyllä viedä minulta kaksi jalkaa ja kaulan. Luikuessani joen hietatörmää valahti hiekka vakona altani ja minä kymmenen reiniläistä jalkaa alaspäin, — sinkoon pitkäkseni, ja kun juuri saan jälleen kaikki viisi aistiani toimimaan, tapaan somerosta — mitä kirkkainta vettä. No tähänpä se hyppy päättyikin, tuumin, tämäkös maistuu päällikölle.

MOOR (antaa hänelle takaisin hatun ja pyyhkii hänen kasvojaan). Muutoin ei näy niitä arpia, joita böömiläiset ratsumiehet ovat piirrelleet otsaasi. — Vesi oli hyvää, Schweizer, — nämä arvet kaunistavat sinua.

SCHWEIZER. Pah, niille on kyllä vielä tilaa, vaikka kolmellekymmenelle.

MOOR. Niin, pojat, se oli kuuma ehtoopäivä, ja vain yksi mies meni — Roller-ystävä sai kauniin kuoleman. Hänen tomunsa ylle asetettaisiin marmoripatsas, ellei hän olisi kaatunut minun asiani puolesta. Pitäkää se osa hyvänänne! (Pyyhkäisee silmiään.) Kuinka monta vihollista jäikään tanterelle?

SCHWEIZER. Satakuusikymmentä husaaria, yhdeksänkymmentäkolme rakuunaa, nelisenkymmentä jääkäriä, — kolmesataa kaikkiaan.

MOOR. Kolmesataa yhdestä! — Jokaisella teistä on oikeuksia tähän päähän. (Paljastaa päänsä.) Näin nostan tikarini: niin totta kuin sieluni elää, — en aio teitä koskaan jättää.

SCHWEIZER. Älä vanno! Et tiedä, etkö vielä tule onnelliseksi ja kadu.

MOOR. Roller-ystävän luiden nimessä: en aio teitä koskaan jättää.

KOSINSKY tulee.

KOSINSKY (itsekseen). Näillä seuduin sanoivat minun tapaavan hänet —. He hei, mitäs naamoja nuo ovat? Olisivatko, — entä jos nämä — ovat, ne ne ovat! — Puhuttelenpa heitä.

SCHWARZ. Huomatkaa! Kuka tulee!

KOSINSKY. Hyvät herrat, suokaa anteeksi! En tiedä, olenko kulkenut oikein vai eksyksiin.

MOOR. Ja keitä me olisimme, jos te olisitte tullut oikeaan?

KOSINSKY. Miehiä!

SCHWEIZER. Lienemmeköhän niiksi myös osoittautuneet, päällikkö?

KOSINSKY. Minä etsin miehiä, jotka katsovat kuolemaa päin kasvoja ja leikittelevät vaaralla kuin kesytetyllä käärmeellä, pitävät vapautta suuremmassa arvossa kuin kunniaa ja elämää, joiden pelkkä nimi elähdyttää köyhiä ja sorretuita, mutta säikäyttää pelottomimpia ja saa sortovaltiaat kalpenemaan.

SCHWEIZER (Moorille). Tuo poika miellyttää minua. — Kuules, ystävä, olet löytänyt etsimäsi.

KOSINSKY. Niinpä luulen, ja toivon teidät pian veljikseni. — Voitte siis ohjata minut oikean mieheni luo, sillä etsin päällikköänne, suurta Moorin kreiviä.

SCHWEIZER (puristaa lämpimästi hänen kättään). Rakas nuorukainen, me sinuttelemme toisiamme.

MOOR (lähestyen). Tunnetteko päällikönkin?

KOSINSKY. Sinä se olet — kuka näkisi tuon ilmeesi ja etsisi toista miestä. (Katsoo häntä pitkään.) Olen aina toivonut näkeväni miehen, jonka katse tuhosi, hänen istuessaan Kartaagon raunioilla — nyt en enää toivo.

SCHWEIZER. Helkkarin poika!

MOOR. Ja mikä tuo teidät luokseni?

KOSINSKY. Oi päällikkö, ylen julma kohtaloni! Olen kärsinyt haaksirikon tämän maailman raivoavalla merellä, minun on täytynyt nähdä elämäntoiveitteni murtuvan maahan, ja minulle ei jäänyt jäljelle muuta kuin kalvava muisto niiden häviöstä, joka olisi vienyt järkeni, ellen olisi koettanut sitä tukahduttaa toimimalla toiseen suuntaan.

MOOR. Taas yksi syyttäjä taivasta vastaan? — Eteenpäin vain.

KOSINSKY. Rupesin soturiksi. Sittenkin huono onni vainosi minua —, läksin merimiehenä Itä-Intiaan, laivani ajautui karille. Ei muuta kuin epäonnistuneita yrityksiä! Vihdoin kuulen kaikkialla puhuttavan sinun töistäsi, murhapoltoistasi, kuten niitä nimitettiin, ja matkustin tänne kolmekymmentä penikulmaa lujasti päätettyäni tulla palvelukseesi, jos tahdot suostua tarjoumukseeni —. Pyydän, kunnioitettava päällikkö, älä kiellä sitä minulta!

SCHWEIZER (hypähtäen). Kas niin, kas niin! Nyt on ystävä Roller korvattu tuhannesti! Kelpo aseveli joukkoomme!

MOOR. Kuinka, Kosinsky? Tiedätkö myös, että olet kevytmielinen poika, ja otat suuren elämänaskeleesi keikkuen kuin harkitsematon tyttö. Täällä et joudakaan palloa heittämään tai keilakuulia työntelemään, kuten kuvittelet.

KOSINSKY. Tiedän, mitä aiot sanoa. Olen neljänkolmatta-vuotias, mutta olen nähnyt kalpojen välkkyvän ja kuullut kuulain vinkunaa korvissani.

MOOR. Niinkö, nuori herra? — Ja oletko opetellut miekankäyttöä vain pistääksesi matkustajaparan maahan yhden taalerin takia tai työntääksesi aseesi takaapäin naisen ruumiiseen? Mene, mene! Olet karannut imettäjäsi luota, kun hän uhkasi sinua piiskoilla.

SCHWEIZER. Mitä lempoa, päällikkö, mitä ajattelet? Aiotko häätää tiehensä tämän Herkuleen? Eikö hän näytä vallan sellaiselta, kuin tahtoisi hän ajaa Saksin marskin kapustalla Ganges-virran taa.

MOOR. Kun et onnistu tyhjäntoimittajana, niin siksikö tulet nyt ja haluat päästä konnaksi, salamurhaajaksi? — Murha, — ymmärrätkö myös sen sanan, poika? Kyllä kai olet voinut mennä rauhallisena levolle, taitettuasi unikoita; mutta kun on murha tunnollasi —

KOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun tehdä.

MOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen imarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene kuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut sinut ajattelemaan edesvastuuta?

KOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan luoksesi, jalo kreivi.

MOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan — sellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, — ja sekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun järjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine ja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki, kunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon voittoa ei kruunata — paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla, häpeällä —. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?

SPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka inhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa! Minä tein toisin.

KOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?

MOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet erinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. — Mutta, rakas ystävä, sellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan tylsytä tuskan okaa. — Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.) Ajattelehan, että minä neuvon sinua isänä, — opi ensin tietämään kuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä tavoitella yhtäkään iloa maailmassa — voisi tulla sinulle heräämisen hetkiä — ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin astut ulos ihmisyyden piiristä — joko sinun täytyy olla korkeampi ihminen, tai sitten olet piru —. Vielä kerran, poikani, jos sinulle vielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä hirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku korkeampi viisaus —. Voi pettyä —, usko minua, voi pitää hengen voimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa —. Usko minua, minua, ja palaa pois täältä nopeasti!

KOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin kuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni, ja itse —. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.

MOOR. Tahdon kuulla tarinasi.

KOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja minut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi. Seutu oli paratiisillinen, — sillä siinä asui eräs enkeli, — eräs tyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli puhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi korvienne — te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan rakastettu —.

SCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.

MOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, — huomenna — vasta, kun olen nähnyt verta.

KOSINSKY. Verta, verta — kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat sielusi kukkuralleen. — Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, — mutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla kainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja ylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.

MOOR (hypähtää äkisti pystyyn).

KOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota, kihlajaisvalmistusten kiireistä — minut kutsutaan pikalähetin kautta hoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin kirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä kataluutta — minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään, minä menin sekaisin.

SCHWEIZER. Ja sillävälin —? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.

KOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville asemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli joka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin ensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta hunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle takaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, — hän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen jälkeen ei häntä oltu nähty. — Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin kaupunkiin, tutkin asiaa hovissa — kaikki silmät keihästyivät minuun, kukaan ei ollut ymmärtävinään —. Vihdoin keksin hänet erään salaisen ristikon läpi palatsissa, — hän heitti minulle kirjelipun.

SCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!

KOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli annettu valita — joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava ruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä hän teki päätöksensä jälkimäistä totellen — ja (nauraa) minä olin pelastettu.

SCHWEIZER. Mitä sinä teit?

KOSINSKY. Siinä minä seisoin kuin tuhannen salaman lyömänä. — Verta! se oli ensimäinen ajatukseni, ja viimeinen: verta! Suu vaahdossa minä juoksen kotia, valitsen itselleni kolmikärkisen miekan, ja sitten täyttä päätä ministerin taloon; sillä hän vain — vain hän oli ollut helvetin parittajana. Minut oli varmaan huomattu kadulta; sillä kun tulin perille, oli kaikki ovet suljettu. Etsin, kyselen; vastattiin hänen lähteneen ruhtinaan luo. Riennän suoraa tietä sinne; hänestä ei oltu mitään tietävinään. Minä palaan, murran ovet, löydän hänet, aion juuri —, silloin ryntää viisi kuusi palvelijaa kätköistään esiin ja riistää minulta miekan.

SCHWEIZER (polkee jalkaa). Ja hän ei saanut osaansa ja sinä läksit tyhjin toimin tiehesi?

KOSINSKY. Minut vangittiin, asetettiin syytteeseen, tutkittiin kiduttavasti, inhoittavasti — huomatkaas, erikoisesta suosiosta ajettiin minut maanpakoon, tilukseni lankesivat hyvityksenä ministerille, Amaliani on yhä tiikerin kynsissä, huokailee ja suree itsensä kuoliaaksi, sillävälin kun kostonhimoni täytyy paastota ja taipua mielivallan ikeeseen.

SCHWEIZER (nousee, hioen miekkaansa). Siinä on vettä myllyymme, päällikkö! Siellä on jotakin poltettavaa!

MOOR (joka siihen saakka on kiihkeän liikutuksen vallassa astellut edestakaisin, hypähtää äkkiä, rosvoille). Minun täytyy heidät nähdä —. Ylös! Valmistautukaa! Sinä jäät joukkoon, Kosinsky! Kootkaa oitis kapineenne!

ROSVOT. Mitä? Minne?

MOOR. Minne? Kuka kysyy: minne? (Kiivaasti Schweizerille.) Petturi, sinä tahdot pidättää minua? Mutta autuuteni nimessä —!

SCHWEIZER. Minä petturi? — Mene vaikka helvettiin, minä seuran sinua!

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Paras veli, sinä seuraat minua —. Se naisparka itkee, suree itsensä kuoliaaksi. Ylös, nopeaan! Kaikki! Frankkiin! Kahdeksassa päivässä meidän täytyy ehtiä sinne. (Menevät.)