VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Mantua. Katu. (Romeo tulee.)

ROMEO. Jos unen mairituksiin luottaa voin, Uneni tietää hauskaa. Keveästi Poveni valtias istuimellaan istuu, Ja pitkin päivää harvinainen into Iloisin miettein yli maan mun nostaa. Näin unta, että puolisoni tuli Ja kuolleena mun tapas, — kummaa unta, Jok' antaa kuolleen aatella! — ja muiskas Mun huulilleni elon moisen, että Heräsin kuollehista keisarina. Kuink' armas omistus on itse lemmen, Kun jo sen varjokin tuo moisen riemun! (Balthasar tulee.) Veronast' uutisia! — No, Balthasar? Lorenzolt' etkö kirjeitä sä tuo? Kuin jaksaa vaimoni? Kuink' isä voi? Kuin jaksaa Julia? kysyn toistamiseen; On kaikki hyvin, kun vain hän voi hyvin.

BALTHASAR. Hän hyvin voi, ja siis on hyvin kaikki. Haudassa isäin luona ruumis nukkuu, Mut sielu elää seurass' enkelein. Näin, kun hän sukuhautaan laskettiin, Ja tulin siitä heti tuomaan tiedon. Anteeksi, ett' on uutiseni huonot, Mut työtähän vain käskettyä teen.

ROMEO. Haa! — Niinkö on! — Siis, tähdet, teitä uhmaan! — Miss' asun, tiedät. Paperia tänne Ja kynä tuo; ja hevosia hanki: Tän' yönä matkaan!

BALTHASAR. Malttakaa, ma pyydän; Katseenne kalvas, hurja on, se tietää Jotakin pahaa.

ROMEO. Joutavaa! Sa petyt. Tee mitä käskin vain, ja jätä minut. Lorenzolt' eikö ole kirjettä?

BALTHASAR. Ei, herrani.

ROMEO. Vai ei. No, mene joutuin Ja hevosia hanki; tulen heti. (Balthasar menee.) Niin, Julia! Tänä yönä luonas lepään. Vaan keinot? — Mietitään! — Oi, turma, pian Sa toivottoman ajatuksiin löydät! Ma rohtoherran muistan; näillä seuduin Hän jossain asuu; äsken hänet näin, Räsyissä, kulmakarvat tuuheina, Hakevan yrttejä; ol' ontto katse, Mies kurjan puutteen syömä luihin asti; Kehnossa puodissaan näin kilpikonnan, Täytetyn krokotiilin, muodottomain Kalojen nahkoja; ja vaivais-määrät Hyllyillä tyhjiä on koteloita, Homeista siementä, ja köydenpäitä, Rakkoja, ruukkuja, vanhaa ruusuleipää, Näkeiksi harvassa ja hajallaan. Kun tämän kurjuuden ma näin, niin mietin: Jos ken nyt myrkyn puutteess' on, min myynti Kielletty Mantuass' on kuolemalla, Sit' on tuo köyhä konna valmis myymään. Se miete omaa puutettani tiesi, Ja nyt tuon puutteen miehen täytyy myydä. Jos oikein muistan, niin hän asuu tässä. On juhla: kiinni kerjurin on puoti. Hoi, rohtoherra!

(Apteekkari tulee.)

APTEEKKARI. Ken niin lujaan huutaa?

ROMEO. Käy tänne, mies! — Näen, että olet köyhä; Nuo neljäkymment' ota kultarahaa; Tuo mulle myrkkyä, niin tuima annos, Mi kaikkiin suoniin valuu niin, ett' oiti Eloonsa kyllästynyt juoja kaatuu, Ja ruumis hengen luotaan laukaisee Niin raivosti, kuin sytytetty ruuti Kamalan tykin suusta leimahtaa.

APTEEKKARI. On mulla mointa snrmarohtoa, Vaan myyjää laki uhkaa kuolemalla.

ROMEO. Noin tyhjä, kurja oletko, ja pelkäät Noin kuolemata? Poskias syö nälkä, Rasitus, puute silmistäsi hiukuu, Harteillas riippuu repaleinen köyhyys; — Ei mailma ystäväs, ei mailman laki; Tuo ota, laki riko, kurjuus heitä.

APTEEKKARI. Puutteeni suostuu, vaan ei tahtoni.

ROMEO. Ma puuttees maksan, enkä tahtoasi.

APTEEKKARI. Tuo sekoittakaa juomahan, ja juokaa: Ja vaikka kahdenkymmenenkin voima Teill' ois, se heti tappaa.

ROMEO. Tuossa kultas; Pahempaa myrkkyä se sielulle Ja inhass' elämässä murhaavampaa, Kuin kurja neste tuo, jot' et saa myydä. Ma sulle myrkyn myin, et sinä mulle. Hyvästi! Osta ruokaa, syö ja kostu! — Nyt rohto, eikä myrkky! Seuraa mua Julian hautaan, siellä tarvis sua.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lorenzon kammio. (Veli Juhani tulee.)

JUHANI. Hoi, veli! Pyhä Fransiskaani, hoi!

(Lorenzo tulee.)

LORENZO. Juhanin ääni varmaan. — Tervetullut: Taas Mantuasta! Mitä sanoo Romeo? Tai, jos hän kirjoitti, niin anna kirje.

JUHANI. Yht' avojalka-veljest' etsimään Ma lähdin seuraks, yhtä niistä, joilla On sairaanhoito siellä kaupungissa; Ma hänet löysinkin, mut vartijatpa, Varoen meidän tulleen talosta, Joss' oli rutto, lukitsivat ovet Ja meitä eivät matkaan päästäneet. Näin Mantuaan ma sanaa viemäst' estyin.

LORENZO. Ken sitte kirjeen Romeolle vei?

JUHANI. En voinut sitä toimittaa, — täss' on se, — Ja ketään sit' en saanut sulle tuomaan, Niin pelkäsivät siellä saastutusta.

LORENZO. Voi, kova onni! Munkistoni kautta! — Ei ollut kirje turhaa; tärkeitä Siin' oli asioita. Viivytys Voi sen vuoks vaaraa tuottaa. Riennä, veli, Käy rautakanki hankkimaan ja tuo se Mun kammiooni oiti.

JUHANI. Kyllä, veli.

(Menee.)

LORENZO. Nyt holvihautaan täytyy mennä yksin. Kolmenhan tunnin päästä Julia herää. Mua kovin manaa, kun ei Romeon tiedoks Tää kaikki ole tullut. Kerran vielä Kirjoitan hälle. Julian tänne kätken, Siks kunnes Romeo saapuu. — Poloinen! Elävä ruumis mailla kuolleitten!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Kirkkotarha; ja siinä Capuletin sukuhauta. (Paris ja hänen palvelijansa, kädessä kukkasia ja soihtu, tulevat.)

PARIS. Tuo soihtu tänne, poika; — mene syrjään; — Ei, sammuta se, näkyä en tahdo. Tuon marjakuusen alle laske maata Ja paina korvas kiinni onttoon maahan; Ei kukaan jalkaans' astu kalmistoon Sun kuulemattas, sillä haudat tekee Maan löyhäks, ontoksi. Jos jonkun kuulet Sa tulevan, vihellä merkiks mulle. Nuo kukat anna; toimi niin kuin käskin.

PALVELIJA. Ma kammon yksin kirkkomaalla olla, Vaan uskallanpa koittaa.

(Vetäytyy syrjään.)

PARIS. Kaunis kukka! Sun morsiusvuotees peitän kukkihin, (Ah! Teltasi se soraa on ja maata!) Niit' öisin vihmon vesin mairehin, Tai tuskan kyynelin, jos muut' en saata; Yöt kaiket muistojuhlaas vietän näin, Koristan hautaasi ja kyyneltäin! (Palvelija viheltää.) Tuolt' antaa poika merkin; joku tulee. Ken kirottu se tänne yöllä kulkee, Ja lemmen murhejuhlaa estää julkee? Kuin? Soihduinko? — Yö, hetkeks minut peitä!

(Vetäytyy syrjään.) (Romeo tulee ja Balthasar, kädessä soihtu, vasara, y.m.)

ROMEO. Tuo tänne vasara ja murtorauta. Seis, ota kirje tuo ja muista, että Sen varhain aamull' isälleni laitat. Minulle soihtu anna. Henkes tähden, Jos mitään näet tai kuulet, loitoll' ole, Äläkä häiritse mun toimintaani. Ma tuohon kuolon lepopaikkaan käyn, Osaksi nähdäkseni armaan kasvot, Osaksi kuolleen sormest' ottamaan Sormuksen kalliin, jonka tärkeään Ma toimeen tarvitsen; siis, mene täältä! Vaan luulevaisena jos aikeitani Palajat urkkimaan, niin, jumal'auta, Ma ruumiis katkon kappaleiks ja kylvän Jäsenes nälkäiselle kirkkomaalle! On aika jylhä, niin myös aikeeni, Viel' armottomampi ja hirveämpi Kuin ahnas tiikeri tai ärjäs meri.

BALTHASAR. Menen, menen, herra; teit' en häiritse.

ROMEO. Sill' ystävyyden työn sa teet. — Tuoss', ota! (Antaa rahaa.) Hyvästi, poika! Elä onnessa!

BALTHASAR (syrjään). Ma tuosta huolimatta piilen täällä; Ma pahaa pelkään, julm' on katse hällä.

(Vetäytyy syrjään.)

ROMEO. Kirottu kuilu, siinä kuolon kohtu, Maan herkkupalan parhaan ahmasit; Nyt lahot leukapieles auki murran, (Murtaa auki holvihaudan oven.) Ja uhall' ajan sinuun lisää ruokaa.

PARIS. Maanpakolainen, pöyhkä Montague, Jok' armahani langon murhas, — siitä Tuon kauniin immen luullaan suruun kuolleen, — Hän halpamielin tulee ruumiita Nyt häväisemään: otan hänet kiinni. — (Astuu esiin.) Montague konna, heitä ilkityösi! Jatkuuko kosto vielä haudan taa? Kirottu konna, sinut vangitsen; Mua seuraa, tottele, sun täytyy kuolla.

ROMEO. Niin täytyykin; siks tänne tulinkin. — Nuor' urho, älä kiusaa toivotonta; Pakene! — Noita kuolleit' aattele! Niit' etkö pelkää? — Pyydän sua, älä Mua raivoon kiihoita ja päällen' uutta Luo synnin kuormaa! — Mene! Jumal'auta, Sa mulle rakkaamp' olet itseäni, Sill' aseiss' olen itseäni vastaan. Pois! Pois! — Jää eloon! Kiitä houkkaa mua, Jok' annoin säälistä sun pelastua.

PARIS. Sun manauksillesi naurahdan, Ja vangitsen sun petturina tässä.

ROMEO. Haastatko riitaa? — Varullas, siis, poika!

(Taistelevat.)

PALVELIJA. He taistelevat, voi! — Ma kutsun vahdin.

(Menee.)

PARIS. Oi, mennyt olen mies! (Kaatuu.) — Jos mua säälit, Niin laske minut hautaan Julian viereen.

(Kuolee.)

ROMEO. Sen, totta, teen. — Vaan kasvos ensin näytä: — Mercution lanko, jalo Paris-kreivi! — Jotakin sanoi saattajani, jot' en Tajunnut tuskissani; — Sanoi, luulen, Ett' aikoi Paris-kreivi Julian naida. Vai kuinka? Onko unta tuo? Vai niinkö Ma houreissani luulen vain, kun kuulin Julian nimen? — Kätes anna! Kirjaans' On nurja onni meidät rinnan pannut! Sun loistavahan hautaan lasken. — Hautaan? Ei, nuorukainen, kupulaki-kuoriin! Tääll' lepää Julia, ja Julian kauneus Valoisaks juhlasaliks luo tän holvin. Tääll' lepää, kuollut; kuollut mies sun hautaa! (Laskee Paris kreivin holvihautaan.) Kuink' usein kuolinhetkell' ihminen Käy hilpeäksi! Hengen heräämiseks Sen hoitajatar sanoo. Heräämist' on Tää tottakin. — Oi, armas, kulta vaimo! Vaikk' imi kalma henkes meden, viel' ei Se kauneuttas vallannut; viel' olet Sa voittamaton: kauneuden lippu Punoittaa huulillas ja poskillas, Ja niill' ei liehu kalman kalvas viiri, Tybaltko veri vaatteissaan? Oi, voinko Paremman tehdä sulle palveluksen, Kuin tällä kädellä, jok' otti henkes, Lopettaa sen, jok' oli vihamiehes? Suo anteeks, lanko! — Armas Julia, oi, Kuink' olet vielä kaunis! Voisko luulla, Ett' armastaa sua kalmakin, tuo haamu. Ett' inha, laiha hirviö se pitää Sua täällä pimeässä lemmittynään? Ma sitä pelkään; siksi jäänkin luokses, Ja milloinkaan en jätä tätä synkkää Yön majaa; tänne, tänne seuraks jään Madoille, piikaneitsyillesi, tänne Ikuisen lepokammioni laitan, Ja nurjan tähden ikeen väsyneiltä Ma harteiltani puistan! — Silmät, luokaa Nyt viime silmäys! Kädet, viime kertaa Nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet, Muiskulla laillisella vahvistakaa Ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa! Nyt, valju mies, sa inhoittava opas, Nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon Väsynyt, meriheitto laivas rikki! — Sun maljas, Julia! (Juo.) — Kunnon mies, sun juomas Pian vaikuttaa. — Näin suuteloon ma kuolen.

(Kuolee.)

(Lorenzo tulee kirkkomaan toisesta päästä, lyhty, murtorauta ja lapio kädessä.)

LORENZO. Fransiscus pyhä, varjele! Kuink' usein Tän' yönä hautoihin on kompastunut Mun vanha jalkani! — Ken siellä?

BALTHASAR. Vain ystävä, ken hyvin teidät tuntee,

LORENZO. Jumalan rauha! Mikä soihtu tuolla Luo turhaan valoansa madoille Ja sokeille pääkalloille? On niinkuin Se oisi Capuletin haudassa.

BALTHASAR. Niin onkin, pyhä isä. Ystävänne Ja herrani on siellä.

LORENZO. Kuka?

BALTHASAR. Romeo.

LORENZO. Pitkänkö ajan?

BALTHASAR. Puolisen jo tunnin.

LORENZO. Käy hautaan kanssani.

BALTHASAR. En tohdi, isä. Mun lähteneeksi luulee herrani; Ja julmast' uhkas hän mua kuolemalla, Jos jäisin aikeitansa urkkimaan.

LORENZO. Jää siis, ma yksin käyn. — Mun valtaa pelko: Ma turmiota varon kauheaa.

BALTHASAR. Kun nukuin tuossa marjakuusen alla, Näin unta, että taistel' jonkun kanssa Mun herrani, ja hänet surmas.

LORENZO. Romeo! — (Astuu eteenpäin.) Voi! Mikä veri tahraa tuossa haudan Kivistä kynnystä? — Nuo mitä tietää Nuo herrattomat, hurmehiset miekat Keskellä tätä rauhan majaa? (Astuu hautaan.) Romeo! Oi, kalvaana! — Ken vielä? Mitä? Paris? Ja veriss' aivan? — Mikä turman hetki On syynä muutokseen näin kauheaan? Vaiti Julia liikahtaa.

(Julia herää.)

JULIA. Oi, lohdun tuoja! Miss' on puolisoni? Miss' itse olin oleva, sen muistan, Ja siellä olenkin. — Mut Romeoni?

(Melua ulkona.)

LORENZO. Melua kuulen. — Tule, neiti, jätä Tää kuolon, ruton, pakko-unen luola. Suurempi valtias kuin ihmisvoima Hankkeemme ehkäissyt on. Pois, pois tule! Povellas tuoss' on miehes kuolleena, Ja Paris myöskin; tule, pyhäin nunnain Sisarus-kuntaan vien sun. Aikaa älä Kysellen tuhlaa; vahti saapuu. Joutuin, Laps hyvä! — (Melua ulkona.) Kauemmaks en tohdi jäädä.

JULIA. Niin, mene! Min' en tule. — (Lorenzo menee.) Mitä? Pullo Lujasti armaan kädessä? Oi, myrkky On hänest' ennen aikaa lopun tehnyt! Sa saita, kaikki joit, et pientä tilkkaa Minulle suonut! — Otan sulta suukon; Kenties on huuliis jäänyt myrkyn hiukka. Mi kuolemassa mua virvoittais. (Suutelee Romeota.) On huules lämpimät.

1 VARTIJA (ulkona). Miss' on se? Näytä!

JULIA. Melua? — Joutuin! (Tempaa Romeon tikarin.) Tikar' armas! Tuppes On tuossa! (Työntää tikarin rintaansa.) Ruostu siellä; suo mun kuolla. (Kuolee.)

(Vartijat tulevat Paris kreivin palvelijan kanssa.)

PALVELIJA. Tuoss' on se, tuossa, missä palaa soihtu.

1 VARTIJA. Maa veriss' on. Te menkää, kirkkotarha Läpi hakekaa, ja kiinni kaikki pankaa. (Pari vartijaa menee.) Oi, surkeaa! Tuoss' surmattuna kreivi, Verissään Julia, lämmin, tuskin kuollut, Vaikk' on jo haudass' ollut kaksi päivää. — Prinssille tieto! — Montaguelle juoskaa! — Capulet herättäkää! — Hakuun toiset! — (Toisia vartijoita menee.) Näemme pohjan, jossa turma liikkuu; Vaan kaiken tämän turman tosipohjan Lähempi tiedustus tuo ilmi vasta, (Muutamat vartijat tuovat Balthasaria.)

2. VARTIJA. Täss' ompi Romeon mies: me kirkkomaalta Löysimme hänet.

1 VARTIJA. Vartioikaa häntä, Siks kunnes prinssi saapuu.

(Toiset vartijat tuovat Lorenzon.)

1. VARTIJA. Täss' on munkki, Jok' itkee, vapisee ja huokailee; Hält' otimme tuon lapion ja kirveen; Hän tuli tuosta päästä kirkkomaata.

2. VARTIJA. Mies sangen epäiltävä: talteen munkki!

(Prinssi tulee seurueineen.)

PRINSSI. Mik' onnettomuus liikkeell' on näin varhain, Jok' aamulevoltamme meidät kutsuu?

(Capulet, kreivinna Capulet ja muita tulee.)

CAPULET. Miks tuolla ulkona noin kiljutaan?

KREIVINNA CAPULET. Kaduilla huutavat, ken Romeota, Ken Juliaa, ken Parista, ja tänne Päin hautaa kaikki ääneen huutain rientää.

PRINSSI. Mi kauhu se noin korviamme leikkaa?

1 VARTIJA. Hyvä prinssi, täss' on surmattuna Paris; Kuolleena Romeo; Julia, ennen kuollut, Lämminnä, äsken murhattuna.

PRINSSI. Menkää, Tän julman murhan syitä tiedustelkaa.

1 VARTIJA. On tässä munkki sekä Romeon mies; Aseita heill' on, joilla kuolleitten Voi haudat auki murtaa.

CAPULET. Taivas! — Vaimo, Kas kuinka tyttäremme veri virtaa! Tikari meni väärään, — kas, sen tuppi Tyhjillään vyöss' on Montaguen, — se harhaan On pistetty mun tyttäreni rintaan.

KREIVINNA CAPULET. Voi mua! Niinkuin ruumiinkellot kutsuu Tää surman näky vanhuuttani hautaan.

(Montague ja muita tulee)

PRINSSI. Montague, varhain nousit, nähdäksesi Varhemmin vielä poikas sortuneena.

MONTAGUE. Oi, prinssi, vaimoni tän' yönä kuoli, Maanpako Romeon hänet suruun tappoi. Mitk' uudet tuskat salaliittoon yhtyy Ikääni vastaan?

PRINSSI. Katso vain, niin näet.

MONTAGUE. Oi, kelvoton sa! Tapojako nuo, Noin ennen isää kiirehtiä hautaan?

PRINSSI. Suu herjausten hetkiseksi sulje, Siks kunnes hämäryyden selvitämme Ja löydämme sen syyn ja alkulähteen. Käyn sitten tuskienne johtajaksi Ja kuoloon teidät suoraan vien. Siks vaiti! Vahinko malttamuksen orja olkoon. — Esille tuokaa luulon-alaiset.

LORENZO. Mua enimmin, vaikk' olen saamattomin, Syypääksi luullaan tähän julmaan murhaan; Mua vastaan aika todistaa ja paikka. Täss' seison, syyttäen ja puoltaen, Vastaajana ja kantajana itse.

PRINSSI. Niin sano kerrassansa, mitä tiedät.

LORENZO. Siis lyhyesti; hengen määräaika Lyhempi mulla on kuin pitkä puhe. Tuo kuollut Romeo tuoss' on Julian mies, Ja kuollut nainen tuossa Romeon vaimo. Ma heidät salaa vihin; hääpäiv' oli Tybaltin kuolinpäivä; nuoren yljän Maanpakoon tämä äkkisurma saatti; Hänt', eikä Tybaltia Julia itki. Pois surun haihtaaksenne, Parikselle Te hänet kihlasitte, sekä naittaa Väellä tahdoitte; — hän tuli luoksen' Ja hurjin katsein kysyi keinoa Täst' uudest' aviosta päästäkseen. Ma, taidossani oppineena, laitoin Hänelle unijuoman; vaikutuksen Se teki aiotun, ja kuolon hahmon Levitti häneen. Romeota tänne Kirjeellä kutsuin tänä kauhun yönä Hänt' ottamahan valhehaudasta. Kun vaikuttamast' unijuoma herkes. Mut veli Juhani, mi kirjeen vei, Tul' estetyks, ja eilis-yönä toi hän Takaisin kirjeeni. Nyt yksin lähdin, Juur' heräämisen määrä-tunnill' ihan; Hänt' isäin hautaholvist' ottamaan Ja salaa mökkihini kätkemään, Siks kunnes Romeolle sanan saisin. Vaan kun ma saavuin, — jonkun hetken ennen Kuin heräs hän; — niin uskollinen Romeo Ja jalo Paris kuolleina on tässä. Nyt Julia herää; pois ma häntä vaadin Ja tyynnä taivaan työhön tyytymään; Mut melu haudasta mun karkoitti; Hän ei mua seurannut, vaan toivotonna Lopetti henkens' itse nähtävästi. Muut' en ma tunne. Naimisesta tiesi Myös imettäjä. Jos mit' olen tässä Ma rikkonut, niin henki-kuluni, Vain jonkun hetken ennen määräaikaa, Lain ankaran ja julman uhriks annan.

PRINSSI. Ain' olemme sun pyhäks mieheks tienneet. Vaan Romeon mies, hän mitä tietää tässä?

BALTHASAR. Ma herralleni Julian kuolemasta Vein tiedon Mantuaan; hän täyttä laukkaa Tul' oiti tänne, tähän hautaan; käski Mun antaa tämän kirjeen isälleen, Ja hautaan astuen mua kuololl' uhkas, Jos en ma lähtisi ja jättäis häntä.

PRINSSI. Tuo tänne kirje, tahdon nähdä sen. — Miss' on se kreivin mies, mi vahdin toi? — Sano, poika, mitä teki täällä herras?

PALVELIJA. Hän neiden hautaa tuli seppelöimään Ja käski minut syrjään, jonka teinkin. Vaan soihtu kädessä nyt joku tuli Avaamaan hautaa, herran' iski häneen, Ja silloin juoksin pois ja kutsuin vahdin.

PRINSSI. Tää kirje munkin sanat vahvistaa Ja kuolon sanoman ja lemmen liiton. Hän sanoo, että köyhä rohtoherra Myi hänelle myrkyn, jonka kanssa hautaan Hän tuli Julian viereen kuolemaan. Capulet! Montague! Te vainolaiset! Vihanne vitsaus nähkää! Lempi itse Ilonne teiltä surmasi! Ja minä, Riitaanne hemmotellen, kadotin Kaks heimolaista: — kaikk' on rangaistu.

CAPULET. Oi, veli Montague, suo kätes mulle: Se tyttärein on eläke, en muuta Voi vaatia.

MONTAGUE. Ma enemmän voin antaa: Kirkkaasta kullasta teen hälle patsaan. Niin kauan kuin Veronan nimi säilyy, Sen arvoista ei kuvaa nähdä varmaan, Kuin Julian, tuon uskollisen, armaan.

CAPULET. Sen viereen Romeo saa yhtä aimon: Nuo uhri-raukat onnettoman vainon!

PRINSSI. Tää aamu kolkon rauhan meille suo; Surusta peittää kasvons' aurinkoinen. Nyt kertokaa, kuink' yltyi vaino tuo, Ett' armahtaa tai rangaista ma voinen. Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa, Kuin Julian ja hänen Romeonsa.

(Menevät.)