TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aukea paikka Capuletin puutarhan vieressä. (Romeo tulee.)

ROMEO. Pois voinko mennä, kun jää sydän tänne? Maa valju, käänny, aurinkoas etsi!

(Kapuaa muurille ja hyppää sen sisäpuolelle.) (Benvolio ja Mercutio tulevat)

BENVOLIO. Hoi! Romeo! Romeo serkku!

MERCUTIO. Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

BENVOLIO. Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

MERCUTIO. Kyllä, Manaankin vielä! — Romeo! sa houru, Himojen syötti, houkka, lemmen-narri! Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, — hempi. Suo kaunis sana Venus-kummille, Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa, Hän on viisas; Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui. Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. — [4] Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän! Apina kuoli, manata se täytyy. — Sua manaan Rosalinan helosilmäin, Ylevän otsan, purppuraisen huulen, Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden; Ja näiden rajapiirin nimessä, Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

BENVOLIO. Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

MERCUTIO. Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi, Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän Sen masentais ja maahan manais sen. Se harmittais: mut siivo on ja hieno Mun loihtuni, ja nimess' armahansa Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

BENVOLIO. Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon, Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä: Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

MERCUTIO. Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen. Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu Ja toivoo että kultans' ois se marja, Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa, Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden; Tää kenttävuode liian kylm' on mulle. No, lähdetäänkö!

BENVOLIO. Lähdetään! On turhaa Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Capuletin puutarha. (Romeo tulee.)

ROMEO. Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne. (Julia ilmestyy ylhäälle ikkunaan.) Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa? Se itä on, ja Julia aurinko! — Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on, Kun sinä, hänen piika-neitsyensä, Hänt' olet monta vertaa ihanampi! Hänt' älä palvele, hän kade on. Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa, Vain narrit sitä käyttää; pois se heila! Mun tyttöni se on, mun armahani! Oi, jospa hän sen tietäisi! — Hän puhuu, Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon, Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle. Kaks taivaan kaunihinta tähteä Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa Pyys Julian silmät heidän kehässään! Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla, Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. Taivaalla hänen silmäns' säteillen Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi, Ett' aamuvirttään linnut visertäisi. Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa! Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin, Koskettaa tuohon poskeen saisin!

JULIA. Voi mua!

ROMEO. Hän puhuu! — Puhu taasen, kirkas enkeli! Niin ylvä yössä olet pääni päällä, Kuin taivaan siivillinen airut silmiss' On hämmästyvän kuolevaisen, joka Kumartuin taapäin sitä tuijottaa, Kun leijuvilla pilvillä se liitää Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.

JULIA. Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo? Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä Et sitä tahdo, vanno lempes mulle, Ja Capulet en enään ole minä.

ROMEO (syrjään). Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?

JULIA. Sun nimes vain on viholliseni; Sin' olet sinä, etkä Montague. Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka, Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa Se miehest' ole. Ota toinen nimi! Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut, Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu. Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo, On yhtä kallis nimeänsä vailla. — Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu, Ja nimest' ota minut kokonaan!

ROMEO. Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen; Täst'edes Romeo en tahdo olla.

JULIA. Ken olet sa, jok' yöhön peittyen, Näin salaisuuteheni isket?

ROMEO. Nimin En taida sulle sanoa ken olen; Pyhimys kallis, nimeäni itse Ma vihaan, se ett' on sun vihollises; Repisin kirjoitettuna sen rikki.

JULIA. Ei sataa sanaa vielä korvani Sun juonut huuliltas, tok' äänen tunnen. Sa etkö Romeo ole, Montague?

ROMEO. En kumpaakaan, jos kumpikaan ei mielees.

JULIA. Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka? On muuri korkea ja työläs nousta, Ja paikka kuolema on Montaguelle, Jos kohtais joku heimostain sun täällä.

ROMEO. Ma lemmen kerkein siivin yli lensin, Ei lempeä voi kivilinnat estää; Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa: Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.

JULIA. Jos näkevät sun, surmaavat he sun.

ROMEO. Ah! Vaaraa suurempaa nuo silmäs uhkaa, Kuin kahdenkymmenenkään miekat; katso Vain hellästi, niin heimos vihat kestän.

JULIA. En, en sua tahtois heidän nähtäväksi.

ROMEO. Yön vaippaan peityn heidän silmistään; Sa jos mua lemmit vain, he tavatkoot mun: Parempi kuolla heimos vihan kautta, Kuin lempes puutteess' elämääni jatkaa.

JULIA. Ken ohjas tähän paikkaan sinut?

ROMEO. Lempi, Jok' ensin käski mua etsimään; Se mulle neuvot toi, ma silmät sille. En luotsi ole; vaan vaikk' etääll' oisit, Kuin etäisimmän meren vaahtoranta, En moisen aarteen pyyntiin pelkäis mennä.

JULIA. Yön huntu on, kuin näet, kasvoiltani; Häpeä muuten punais poskeni, Kun puheeni sa tämän-öiset kuulit. Tapoja mielelläni noudattaisin, Ja mielelläni, ah, niin mielelläni Puheeni kieltäisin: vaan muodot pois! Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän, Ja sanas uskon; mutta jos sa vannot, Voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa, Sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo, Jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta Jos liian hevin saavasi mun luulet, Tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon, Jos kosit; muuten en, en millään lailla. Montague kaunis, liiaks olen hellä; Mua voisit luulla kevytmieliseksi; Vaan, jalo mies, mua usko, taatump' olen Kuin nuo, jotk' osaa kylmiks teeskennellä. Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän, Vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit, Ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo! Ja löyhäks älä hellyyttäni soimaa, Jonk' on tuo musta yö näin ilmi tuonut.

ROMEO. Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta, Mi hopeillaan nuo puiden latvat päärmää.

JULIA. Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu Ja kuukausittain muuttaa muotoaan; Näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.

ROMEO. Min kautta vannon?

JULIA. Älä lainkaan vanno; Tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta, Jot' epäjumalana jumaloin, Sua silloin uskon.

ROMEO. Oi, jos harras lempi —.

JULIA. Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet, Tän-öisestä en liitost' iloitse. Se liian kiireist' on ja äkkinäistä, Se liiaks salaman on kaltaista, Mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: Nyt salamoi! Hyv' yötä, armahin! Taas' yhtyissämme lemmen itu tämä On kaunis kukka, kesän kypsyttämä. Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain Sun olkoon niin kuin minun rinnassain!

ROMEO. Jätätkö näin mun tyydytystä vaille?

JULIA. Näin yöllä mitä tyydytystä kaipaat?

ROMEO. Valasta valan vilpittömän lemmen.

JULIA. Sen annoin sulle, ennenkuin sen pyysit, Ja soisin että ois se antamatta.

ROMEO. Kieltääkö voidakses? Vai miksi, armas!

JULIA. Ett' uudestaan sen voisin sulle antaa. Vaan näinhän toivon, mitä on jo mulla. Rajaton mull' on aulius kuin meri, Ja lempi pohjaton; jot' enemp' annan, Sit' enemmän mull' on, sill' ääretön On kumpikin. (Imettäjä huutaa ulkoa.) Melua tuolta kuulen; Hyvästi, armas! — Heti, eukko hyvä! — Ole uskollinen, rakas Montague. Vaan varro hetki, kohta palajan.

(Menee.)

ROMEO. Oi, autuasta, autuasta yötä! Vaan pelkään, ett' on yöllist' unta kaikki, Todeksi liian hurmaavan suloista.

(Julia palajaa ikkunaan.)

JULIA. Pari sanaa vain, sitt' oikein hyvää yötä. Jos vilpitön sun lemmentuntos on Ja aikees naida, sana huomenn' anna Sen kautta, jonka luokses lähetän, Miss' aiot menot toimittaa ja milloin; Ja kaiken onneni sun haltuus heitän, Ja halki mailman seuraan käskijääni.

IMETTÄJÄ (ulkoa). Hoi, neiti!

JULIA. Ma heti tulen. — Vaan jos oikeen huono, Niin rukoilen sua —

IMETTÄJÄ (ulkoa). Neiti!

JULIA. Tulen heti. — Kosintas heitä, jätä minut tuskaan. Aamulla lähetän —

ROMEO. Kautt' autuuteni —

JULIA. Tuhansin hyvää yötä!

(Menee.)

ROMEO. Tuhansin pahaa, miss' ei valos myötä. — Tie armaan luo, kuin koulusi' eron hetki, Mut armaan luota, niinkuin kouluun retki.

(Vetäytyy syrjään.) (Julia palajaa taas ikkunaan.)

JULIA. St! Romeo! — Oispa metsämiehen ääni, Mi tänne kutsuis taas tuon jalon haukan! Ei, käheä on orjuus, ei, ei tohdi Se ääneen haastaa, Kaiuttaren luolan Tuhoisin muuten ja sen kuulaan äänen Omaani käheämmäks saattaisin Yhäti huutamalla Romeon nimen.

ROMEO (tulee esiin). Se sieluni mun nimeäni huutaa. Hopeiselt' yössä helkkää lemmen ääni, Kuin vienoin soitto kuuntelijan korvaan.

JULIA. Romeo!

ROMEO. Mitä, kulta?

JULIA. Kuinka varhain Lähetän sanan?

ROMEO. Yhdeksältä.

JULIA. Kyllä. Oi, siihen kaksikymmentä on vuotta! Mut unohdin, miks takaisin sun kutsuin.

ROMEO. Suo tänne jäädä mun, sen kunnes muistat.

JULIA. Sen unhotan, jott' ijäksi sa jäisit, Muistellen, kuink' on seuras mulle armas.

ROMEO. Ma ijäks jään, jott' ijäks unhottaisit, Unohtain ett' on toinen mulla koti.

JULIA. Jo aamu koittaa; lähtevän sun soisin, En sentään kauemmaks, kuin huima tyttö Kädestään antaa linnun hypähtää, Tuon paulaan kahlehditun vanki-raukan, Ja silkkirihmoin taas sen luokseen tempaa, Niin hellään kateillen sen vapautta.

ROMEO. Jos lintus oisin!

JULIA. Armas, oi, jos oisit! Vaan surmaisin sun liika suuteloilla. Hyv' yötä! Armas erontuskakin; Hyv' yötä aamuun asti sanoisin.

(Menee.)

ROMEO. Silmiisi unta, sydämeesi hoivaa! — Nyt unen, hoivan liitoss' olis oivaa! Mut rippi-isän mökkiin kertomaan Tät' onneain ja saamaan apuaan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Munkki Lorenzon kammio. (Lorenzo tulee vasu kädessä.)

LORENZO. Koi sinisilmä nauraa synkkää yötä, Kirjaillen idän pilviin rusovyötä; Ja kailo pimeys, kuin juopporuoju, Pois päivän tulipyöräin tieltä huojuu. Ennenkuin hehkusilmä päivä tuo Taivaalle nousten yöltä kasteen juo, Kokoillen kerään pajukoppaan tuohon Niin mehu-kukkasen kuin myrkky-ruohon. Maa, luonnon äiti, myös sen hauta on, Ja haudastaan se nousee elohon. Mont' erilaista lasta kohdussansa Se kantaapi ja ruokkii rinnoistansa; Monessa moni ominaisuus oiva, Ei ykskään vailla, kaikiss' eri voima. Oi, suuri on tuo teho summaton, Mi kiveen, kasviin, ruohoon pantu on! Maa ei niin halpaa yhtäkänä kanna, Mi hyvää jonkinlaist' ei maalle anna, Ei myös niin hyvää, jok' ei, jos sen pois Luonnostaan saatat, turmaa tuoda vois. Hyveenkin väärinkäyttö paheeks saa, Ja paheen joskus teko kaunistaa. Tuon heikon kukan hennon kuoren alla Asunto eloll' on ja kuolemalla: Se sielun virvoittaa, jos sitä haistat Sydämmen, aistin kuolettaa, jos maistat. Hyv' on ja paha tahto ihmisessä Kaks vastavaltaa niinkuin kukkasessa; Pahempi näistä missä voiton saa, Sen kasvin kuolon toukka kuluttaa.

(Romeo tulee)

ROMEO. Huomenta, isä!

LORENZO. Herran rauha Mink' äänen varhaisen ma kuulenkaan? Nuor' ystäväni, sairaat hourupäiset Näin varhain vuoteelleen suo jäähyväiset. Vanhuksen silmää huolet vartioi, Ja huolten kanss' ei uni maata voi; Vaan miss' on nuoruus raitis, suruton, Siell' uni-kulta kumppanina on. Siis varhaisen ma tulos tähden arvaan: Sua jokin mielimurre vaivaa varmaan, Vai kuinka? Ei, nyt osaan oikeaan: Tän' yönä Romeo ei lie maannutkaan.

ROMEO. Ei, lepo mulla oli herttaisempi.

LORENZO. Varjelkoon Herra! Rosalinan lempi?

ROMEO. Kuin? Rosalinan, isä hyvä? Ei! Sen nimen ja sen tuskat unhe vei.

LORENZO. Sep' oivaa! Vaan miss' olit oikeastaan?

ROMEO. Ennenkuin kysymykses kerrot, vastaan. Ma pidoiss' olin vihamieheni, Siell' äkisti mun joku haavoitti; Ma samoin tein; ja kumpaisenkin haavat Sun pyhän lääkkees kautta avun saavat. En vihaa, pyhä isä, näethän sen: Myös vihamiehen' eestä rukoilen.

LORENZO. Puhu suoraan: mutkainen jos tunnustus, Niin mutkainen on myöskin vastaus.

ROMEO. Siis suoraan: sydämmestä lemmin mä Kaunista Capuletin tytärtä. Hän mua lempii, niinkuin häntä minä; Vain puuttuu, että pyhään liittoon sinä Meit yhdistäisit. Milloin, missä, kuin me Kosimme, valat teimme, tutustuimme, Sen vasta kerron; nyt vaan pyydän sen, Ett' tänään meidät vihit yhtehen.

LORENZO. Fransiscus pyhä! Häilyväisyyttäsi! Siis rakkaan Rosalinan mielestäsi Jo heitit? Lempi nuorten miehien Siis silmän-hurmaa vain, ei sydammen. Jes sentään, mikä kyynelvirta juoksi, Kalventain poskes Rosalinan vuoksi! Kuin paljon suolavett' on mennyt hukkaan Höysteeksi lemmen, jot' ei maistanutkaan! Ei huokas usvaa päivä poistaa voi; Viel' oihkinaskin korvissani soi; Kas! Tuossa vanhan kyyneleenkin tie Poskellas vielä huuhtomatta lie. Jos itses olit, eikä tuskas väärä, Niin Rosalina sun ja tuskas määrä: Muutuitko nyt? No, langetkoon siis nainen, Kosk' itse mieskin on noin horjuvainen.

ROMEO. Mua usein moitit Rosalinan tähden.

LORENZO. En lempeesi, vaan kiihkeyteesi nähden.

ROMEO. Ja käskit lempeni mun hautaamaan.

LORENZO. Niin, mut en uutta eloon nostamaan.

ROMEO. Oi, älä moiti! Uusi kulta antaa Lemmestä lemmen, tulta tuleen kantaa; Sit' ei tuo toinen.

LORENZO. Niin, hän tiesi, että Kuort' oli lempes, ilman ytimettä, Vaan tule, nuori perho, seuraa mua, Yhdestä syystä tahdon auttaa sua: Tää liitto heimojenne verivihan Voi ehkä kääntää sulaks lemmeks ihan.

ROMEO. Pois täältä! Oi, mua kiire jouduttaa!

LORENZO. Hiljalleen vaan; ken juoksee, lankeaa.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Katu. (Benvolio ja Mercutio tulevat.)

MERCUTIO. Missä hitossa se Romeo lienee? — Eikö hän tullut yöksi kotiin?

BENVOLIO. Ei isän kotiin ainakaan; puhuttelin hänen palvelijataan.

MERCUTIO. Tuo kalvas, tyly Rosalina luiska Kiduttaa häntä hulluutehen asti.

BENVOLIO. Capulet-ukon heimolainen, Tybalt, On lähettänyt hälle kotiin kirjeen.

MERCUTIO. Miekkasille-haaston, totta vieköön!

BENVOLIO. Romeo kyllä vastaa puolestaan.

MERCUTIO. Ken vain kirjoittaa osaa, voinee kirjeeseen vastata.

BENVOLIO. Tarkoitan että hän kyllä kirjeen kirjoittajalle vastaa siitä, että hänessä on mieltä, jos mieli miekkasille.

MERCUTIO. Voi, Romeo raukka! Johan hän on kuollut! Vaalean tyttörievun musta silmä on hänet lävistänyt; hänen korvansa on lemmenlaulu puhkaissut; hänen sydämmensä keskipienan on tuon sokean joutsipojan nuoli kahtia halkaissut; ja hänessäkö olis miestä Tybaltia vastustamaan?

BENVOLIO. No, mikä uros se Tybalt sitte on?

MERCUTIO. Parempi kuin uroskissa,[5] sen voin vakuuttaa. Oi! hän on kunniaseikkojen urhokas pääkomentaja. Tappelee kuin nuottien mukaan, tuntee tahdit, rytmit ja intervallit: vaarinottaa pienimmätkin nuottipisteet: yks, kaks, kolme! ja miekka on rinnassasi. Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a'sta o'hon tuntee miekkailun perusteet. Ah, nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit ja —

BENVOLIO. Ja mitä?

MERCUTIO. Hiiteen sellaiset houkkamaiset, sammalkieliset, teeskentelevät muotinarrit, jotka ovat niin uusnuottiset turvastaan! "Mon Dieu; saakelin hyvä miekka! — saakelin miehekäs mies! — saakelin kelpo huora!" — Oi, sinä iso-isä, eikö ole surkeata, että meitä vaivaavat nuo ulkomaiset kärpäset, nuo muotihassakat, nuo pardonnezmoi't, jotka ovat niin piittyneet uuteen muottiinsa, ett'eivät enään mitään piittaa vanhasta muotista. Voi, noita kirottuja bon! bon!

(Romeo tulee.)

BENVOLIO. Tuossa on Romeo! Tuossa on Romeo!

MERCUTIO. Rommiansa vailla, niinkuin kuivattu silakka. — Oi, liha, liha, kuinka olet kalamustunut! — Nyt häntä miellyttää sellaiset lirutukset, joita Petrarca lasketteli: hänen naiseensa verrattuna oli Laura vaan kyökkipiika; — totta vie! sillä tytöllä oli rakastaja, joka paremmin osasi hänestä nimitellä; — Dido, homsu; Cleopatra, mustalainen; Helena ja Hero, hutsuja ja porttoja; Thisbe, sinisilmä tai jotakin sellaista, mutta ei mitään itse asiassa. — Signor Romeo, bon jour! Siinä ranskalainen tervehdys ranskalaisille roimahousuillesi! Teit meille viime yönä aika sutkan.

ROMEO. Huomenta, veikkoseni! Minkä sutkan?

MERCUTIO. Sala-sutkan; sutkit pakoon. Ymmärrätkös?

ROMEO. Anteeksi, hyvä Mercutio! Minulla oli tärkeät toimet, ja kun semmoiset on paikat, täytyy kohteliaisuudessa vähän koukkuilla.

MERCUTIO. Toisin sanoen: semmoisissa paikoissa täytyy miehen koukistua.

ROMEO. Tietysti, kun kumartaa.

MERCUTIO. Paikalle osattu, ihan pilkkaan!

ROMEO. Sangen kohtelias selitys!

MERCUTIO. Minähän se olenkin oikein kohteliaisuuden kukkanen.

ROMEO. Oi, mikä kukoistava kukkanen!

MERCUTIO. Niin kyllä.

ROMEO. Niin, niin! Yhtä kukoistava kuin minun kenkäni.

MERCUTIO. Hyvin osattu! Jatka tuota pilaa, kunnes olet kenkäsi kuluttanut; niin että, kun niiden yksinkertainen pohja on piloilla, pilasi vielä piloillaankin olisi yhtä pilanpäiväistä.

ROMEO. Oi, yksinkertaista pilaa! Pilaumatonta, aioit kai sanoa?

MERCUTIO. Tule avuksi, Benvolio! Älyni uupuu.

ROMEO. Lyö ja kannusta! Muuten julistan sinut voitetuksi.

MERCUTIO. Jos älymme lentää tämmöistä hanhen-hamppua, niin olen minä myyty; sillä viides osa sinun älystäsi on enemmän hanhimaista, kuin kaikki minun älyni yhteen. Joko hanhi puri?

ROMEO. Niin, hanhena kyllä ma sinua aina olen pitänytkin.

MERCUTIO. Tuosta pilasta tekisi mieli purra sinua korvaan.

ROMEO. Älä pure, hanhi hyvä!

MERCUTIO. Pilasi on katkeran kaltaista; liian karvasta kastiketta.

ROMEO. Eikö se hyvin sovi kaltatulle hanhelle?

MERCUTIO. Nyt tulee paksua pilaa; kasvaa kärpäsestä härkäseksi.

ROMEO. Ja kun härkä pannaan hanheen, tulee siitä oikein härkähanhi.

MERCUTIO. No niin, eikö tämä nyt ole hauskempaa kuin rakastuneena voihkiminen? Nyt sinä olet ihmismäinen, nyt sinä olet Romeo; nyt olet luonnollinen, niin luontosi kuin taitosi puolesta. Sillä tuo höperö rakkaus on suuri pökkelö-pää, joka kieli roikollaan juoksee edes-takaisin, etsien jotakin läpeä, johon narrinaamansa piiloittaisi.

ROMEO. Hiljaa jo!

MERCUTIO. Tahdotko minua hiljentämään laitostani parhaassa vauhdissaan.

ROMEO. Se voisi muuten tulla liian pitkäksi.

MERCUTIO. Hoh! Sinä petyt! Lyhyeksihän sen aion tehdä; sillä olinhan juuri päässyt painokohtaan, ja arvelin todellakin parhaaksi heittää koko laitoksen.

ROMEO. Tuossapa soma laitos!

(Imettäjä ja Pietari tulevat.)

MERCUTIO. Purje, purje!

BENVOLIO. Kaksi, kaksi: hame ja mekko.

IMETTÄJÄ. Pietari!

PIETARI. Mikä on?

IMETTÄJÄ. Viuhkani, Pietari![6]

MERCUTIO. Anna se hänelle, Pietari, kasvojen peitteeksi, sillä viuhkan on ulkomuoto kauniimpi.

IMETTÄJÄ. Hyvää huomenta, hyvät herrat!

MERCUTIO. Hyvää iltaa, kaunis rouvaseni!

IMETTÄJÄ. Onko nyt ilta?

MERCUTIO. On oikein, rouvaseni; tiimapatsaan rietas sormi on nyt ihan keskipäivän pisteen kohdalla.

IMETTÄJÄ. Hyi teitä! Mikä olette mies?

ROMEO. Mies semmoinen, rouvaseni, jonka Jumala on luonut itseänsä turmelemaan.

IMETTÄJÄ. Totta vieköön, hyvin sanottu: — itseänsä turmelemaan, niinkö? — Hyvät herrat, voiko kukaan teistä sanoa, missä saisin tavata nuoren Romeon?

ROMEO. Sen minä voin sanoa; mutta nuori Romeo on tavatessanne vanhempi, kuin hän oli etsiessänne. Minä olen nuorin sen nimisiä, pahemman puutteessa.

IMETTÄJÄ. Hyvin sanottu!

MERCUTIO. Vai niin! Onko pahin hyvää? Sangen hyvä käsitys, todellakin! Älykästä, älykästä!

IMETTÄJÄ. Jos te, herra, olette hän, niin olisi minulla teille vähän puhuttavaa kahdenkesken.

BENVOLIO. Pyytää häntä varmaan illalliselle johonkin.

MERCUTIO. Parittaja, parittaja! Ho hei!

ROMEO. Mitä vainut?

MERCUTIO. En muuta lintua, kuin paastopiirakan lintua, joka jo on vähän vanhaa ja haaskahtanutta, ennenkuin sitä syödään.

"Ei vanhakaan lintu se haittaa tee, Kun se paastona pöytään lyödään; Mut vanhakin lintu se tympäisee, Jos se haaskana vasta syödään."

Romeo, tuletko kotiin isäsi luo? Syömme siellä päivällistä.

ROMEO. Tulen jäljestä.

MERCUTIO. Hyvästi, vanha rouva! Hyvästi, rouva, rouva!

(Mercutio ja Benvolio menevät.)

IMETTÄJÄ. Niin, hyvästi vain! — Sanokaa, kuka se oli tuo rietas iljetys, joka oli niin täynnä koiruutta.

ROMEO. Muuan herrasmies, joka mielellään kuuntelee omaa puhettansa ja tuokiossa puhuu enemmän kuin mistä kuukaudessa voi vastata.

IMETTÄJÄ. Jos hän minusta mitään puhuu, niin kyllä minä hänet vastaan, vaikka olis hän pöheämpi kuin onkaan, ja parikymmentä samanlaista lönttiä lisäksi; ja jos en itse voi, niin kyllä niitä on, jotka voivat. Se kemeini kanalja! Olenko minä hänen västäräkkejään? Olenko minä hänen narttujaan? — Ja sinäkin siinä seisot ja siedät että jokainen konna näin saa päälleni karata.

PIETARI. En minä nähnyt kenenkään päällenne karkaavan; ja jos olisin nähnyt, niin olisi pamppuni heti ollut maalla, sen vannon. Minä tohdin sen paljastaa siinä kuin joku toinenkin, kun vain rehellinen tappelu on tarjona ja laki minun puolellani.

IMETTÄJÄ. Nyt olen, Jumal' avita, niin vihoissani, että jok-ikinen ruumiini jäsen vapisee. — Se kemeini kanalja! — Pari sanaa vain, hyvä herra! Ja niinkuin sanoin, nuori emäntäni käski minun etsiä teitä; mitä hän käski minun sanoa, sen pidän takanani. Mutta ensin suokaa minun sanoa teille, että jos häntä meinaatte vetää nenästä, niinkuin sanotaan, niin se olisi hyvin rumaa käytöstä, niinkuin sanotaan; sillä neitoseni on nuori, ja siis, jos le häntä kohtaan valskiutta käytätte, niin olisi rumaa sillä tavalla säätyihmistä kohdella, ja sangen hävytöntä lisäksi.

ROMEO. Imettäjä hyvä, vie terveisiä neidillesi ja emännällesi, Minä vakuutan —

IMETTÄJÄ. Herrainen aika! Totta totisesti, sen hänelle sanon. Herran Kiesus, kuinka hän siitä tulee iloiseksi!

ROMEO. Mitä hänelle sanot? Ethän kuule minua.

IMETTÄJÄ. Sanon hänelle, että te vakuutatte; sehän on luulisin, oikein hienon miehen tarjous.

ROMEO. Hänt' aattelemaan käske keinoa Ripille päästäksensä iltapuolla; Lorenzon kopissa hän ripin saa Ja vihkimyksen. Tuossa vaivastasi!

IMETTÄJÄ. Ei, herra hyvä, ei penniäkään!

ROMEO. Sun täytyy, sanon minä; ota.

IMETTÄJÄ. Siis iltapuoleen? — Hyvä; kyllä tulee.

ROMEO. Jää, hyvä eukko, tuonne muurin taa; Tuo tunnin kuluessa palvelijani Köysistä tehdyt tikaportaat sulle, Jotk' onnen ylipurjeen huippuun minut Hiljaisess' yössä vievät. Hyvästi! Tee työsi uskosti, niin vaivas maksan. Hyvästi! — Tervehdykset neidillesi!

IMETTÄJÄ. Sua taivaan herra siunatkoon! Mut kuulkaa!

ROMEO. Mit', imettäjä kallis?

IMETTÄJÄ. Onko taattu Tuo miesi? Kauppa, niinkuin tiedätten, On kahden, korvapuusti kolmannelle.

ROMEO. Vakuutan: hän on taattu niinkuin teräs.

IMETTÄJÄ. Hyvä vain! Minun emäntäni on mitä ihanin neitonen. Herran Kiesus! — kun hän vielä oli pieni rupattaja — Oo! — Täällä on eräs ylimys kaupungissa, eräs Paris niminen herra, joka mielellään iskisi kyntensä häneen; vaan hän, se kultanupukka, näkisi yhtä mielellään sammakon, oikean sammakon, kuin hänet. Kiusoitan häntä väliin sanoen, että Paris on mitä muhkein mies, mutta uskokaa pois, kun näin sanon, muuttuu hän heti vaaleaksi kuin pöytäliina. Eikö rosmariini ja Romeo kumpikin ala samalla kirjaimella?

ROMEO. Alkavat. Kuinka niin? Kumpikin ne alkavat R:llä.

IMETTÄJÄ. Te, pilkkakirves; R, R.; sehän on kuin koiran ärinää. Ei, minä tiedän että se alkaa toisella kirjaimella; ja hän on siitä tehnyt mitä somimmat soinnut ja sananleikit, teistä ja rosmariinista, niin että sydämmenne hyppelisi, kun niitä kuulisitte.

ROMEO. Terveisiä neidillesi!

(Menee.)

IMETTÄJÄ. Kyllä, tuhatkertaisia! — Pietari!

PIETARI. Mikä on?

IMETTÄJÄ. Edellä, ja joutuin!

Viides kohtaus.

Capuletin puutarha. (Julia tulee.)

JULIA. Lähetin imettäjän yhdeksältä; Palata lupas puoli kymmeneen. Tavannut ehk'ei häntä. — Eikö mitä! Oi, hän on rampa! Lemmen airueksi Ajatus yksin kelpaa, joka kiitää Kymmentä joudummin kuin säde päivän, Jok' ajaa vuorilt' öiset utuvarjot. Sen vuoks on virkull' Amorilla siivet, Ja kevytsulka-kyyhkyill' ajaa Venus. Tiens' ylimmällä huipull' on jo päivä; Ja yhdeksästä kahteentoista kolme On pitkää tuntia, — hän vain ei saavu. Jos veri häll' ois nuori, lämmin, kuuma, Niin nopeaan hän lentäisi kuin palli, Ja kimmoilis mun luotan' armaan luo Ja sieltä tänne, viestit vieden, tuoden. Vaan vanhat on, kuin kuolleet oisivat, Ätyrät, kähläät, lyijyn-raskahat. (Imettäjä ja Pietari tulevat.) Hän tulee, ah! — Oi, imettäjä kulta, Mit' uutta tiedät? Kohtasitko hänet? Pois laita miehes.

IMETTÄJÄ. Varro ulkona!

(Pietari menee.)

JULIA. No, hyvä eukko-kulta! — Miks noin synkkä! Jos synkkä uutises, se riemuin kerro; Jos riemukas, sen soinnun turmelet, Kun noin sen muikistellen mulle laulat.

IMETTÄJÄ. Ma uuvun; hetki hengähtää mun suokaa. Voi, luitani mun vihloo! Sekös juoksu!

JULIA. Ma luuni vaihtaisin sun uutiseesi. Oi, kerro, hyvä eukko-kulta, kerro!

IMETTÄJÄ. Jes sentään, mikä kiire! Vartokaahan! Vähissä hengin olen, niinkuin näette.

JULIA. Vähissä hengin? Henkeäpä sentään Sanoa, että vähiss' olet hengin. Pitemmät viivytykses estelykset, Kuin tieto, jota niillä viivytät. Hyvätkö uutiset vai huonot? sano. Se sano vain, niin loppua ma varron. Rauhoita mua: hyvätkö vai huonot?

IMETTÄJÄ. No niin, te olette tuhmasti valinnut; te ette osaa valikoida miestä. Romeo! — Se se vasta mies! — Tosin hänen kasvonsa jo ovat säällisemmät kuin muiden miesten, mutta sääret, ne, ne vasta kaikki voittaa; ja käsi ja jalka ja ruumis sitten! — vaikk'ei niistä paljon kannata puhua, niin ei niillä kuitenkaan ole vertoja. Hän ei ole mikään valio tavoiltaan, — mutta siivo kuin lammas, siitä lyön vetoa. — Onnea matkalle, tyttö-raiska; pelkää Jumalaa! — Oletteko syöneet päivällistä kotona?

JULIA. Ei, ei; tuon kaiken ennalta ma tunnen. Hän mitä sanoi naimisista? Mitä?

IMETTÄJÄ. Voi jesta päätäni! Kuin sitä särkee! Se jyskää niinkuin lentäis kappaleiksi. Ja selkääni! — Voi, selkääni, voi, voi! Hiis teidät vieköön, näin kun sinne tänne Mua juoksutatte, niin ett' ihan kuolen.

JULIA. Mua varsin huolettaa sun huono vointis. Mut kulta, kulta, kulta eukko kerro, Mit armas puhui?

IMETTÄJÄ. Armahanne puhuu Kuin kunnon, hyvä, kohtelias, kaunis Ja, totta vie, kuin siivo mies; — Miss' äitinne?

JULIA. Miss' äitinikö? — Huonehessa tuolla; He, missäs muuten? Kuinka kiertäin vastaat: "Armaanne puhuu niinkuin kunnon mies, — Miss' äitinne?"

IMETTÄJÄ. Oi, pyhä, hurskas neitsyt! Noin kiivasko? Haa, katsos vain? Ja tääkö Haudetta särkeville säärilleni? Vast'edes käykää itse asianne.

JULIA. Kuink' elämöit! — No, mitä sanoi Romeo?

IMETTÄJÄ. Ripille tänään saatteko te mennä?

JULIA. Saan.

IMETTÄJÄ. Lorenzon kammioon siis rientäkää? Mies siell' on, joka teistä tekee vaimon. Kah, veri hurja poskillenne lentää! Ne oiti liekehtii, kun uutta kuuluu. Te kirkkoon juoskaa; minä toista tietä Käyn tikapuita noutamaan, ett' armas Pimeän tullen linnunpesään pääsee. Näin puuhaan riemujenne vuoks kuin juhta. Vaan taakkannepa tekin saatte kohta. Nyt menen syömään. — Kirkkoon joutuun vaan!

JULIA. Hyvästi! Riennän iki-onnelaan.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Lorenzon kammio. (Lorenzo ja Romeo tulevat.)

LORENZO. Niin taivas siunatkoon tään pyhän liiton, Ett'ei ois vasta meillä syytä suruun.

ROMEO. Amen, amen! Vaan antaa surun tulla, Ei vertoja se vedä riemulle, Min tuottaa lyhyt näkemisen hetki. Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten, Min voi, tuo lemmen-kuristaja kuolo, Kun omakseni vain ma hänet saan!

LORENZO. Noin hurjall' ilolla on hurja loppu, Se kuolee riemuunsa, kuin suuteloonsa Tuli ja ruuti riutuu. Mesi makein Se liika-imelyyttään äitelyyttää Ja maistaissa jo maitin hävittää. Siis lemmi maltilla, se lempi kestää: Hitaus ja hoppu joutumista estää. (Julia tulee.) Tuoss' on jo neiti. — Oi, noin kevyt jalka Kiveä kuluksi ei kuluta. Ne lempivät ne kulkee seitillä, Mi kesä-ilman auterella leijuu. Eivätkä putoo: niin on turhuus kevyt.

JULIA. Hyv' iltaa, hurskas isä!

LORENZO. Romeo kiittää Molempain puolesta.

JULIA. Hänelle samaa, Ois muuten hänen kiitoksessaan liikaa.

ROMEO. Oi, Julia! Sun jos riemus määrä on Niin täys kuin mun, ja kauniimmin kun taidat Sit' ilmaista, niin hengelläsi ilmaa Nyt höystytä, ja kieles sävelillä Julista onnen autuutta, min tuottaa Tää armas hetki meille kummallenkin.

JULIA. Sanoja rikkaampi on tunteen hyvyys: Ydin sen ylpeys on eikä kuori. Kerjääjä aarteittensa määrän tietää; Mun lempen' aarre on niin ääretön, Ett'en voi laskea sen puolta määrää.

LORENZO. Mua seuratkaatte: heti toimeen käymme. Te ette kahdenkesken ennen jää. Kuin pyhä kirkko teidät yhdistää.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Julkinen paikka. (Mercutio, Benvolio, kantapoika ja palvelijoita tulee.)

BENVOLIO. Mercutio hyvä, lähtekäämme täältä! On päivä kuuma, Capuletit liikkuu; Jos heitä kohtaamme, niin syntyy riita: Näin heltehessä kuuma veri kiehuu.

MERCUTIO. Sinä näytät olevan niitä pukareita, jotka, heti kun ovat kapakan kynnyksen yli astuneet, paiskaavat miekkansa pöytään, sanoen: "Jumala suokoon, etten sinua tarvitsisi!" Mutta kun toinen ryyppy on päähän kiehahtanut, laskettavat sillä juomanlaskijaa, ja aivan ilman syytä.

BENVOLIO. Olenko minä moisen pukarin kaltainen?

MERCUTIO. Olet kuin oletkin: semmoinen tuittujaakko, ett'ei moista koko Italiassa; yhtä kiivas vihastumaan, ja yhtä vihainen, kun kiivastut.

BENVOLIO. Vieläkö samaa sorttia?

MERCUTIO. Niin, jos olisi kaksi samaa sorttia, niin pian ei olisi yhtäkään jäljellä, sillä toinen tappaisi toisen. Sinä, niin! — sinä riitaannut toisen kanssa siitä syystä, että hänellä on hiuskarva enemmän tai vähemmän parrassaan kuin sinulla. Miehen kanssa, joka pähkinöitä särkee, haastat sinä riitaa siitä syystä vain, että sinulla on pähkinän-ruskeat silmät. Mikä muu silmä, kuin mokoma silmä, voi mokomasta riitaa haastaa! Sinun pääsi on niin riitaisuutta täynnä kuin muna herkkua; ja kuitenkin on pääsi piesty pehmeäksi kuin munaherkku riitaisuutesi takia. Miestä vastaan, joka kadulla yski, nostit jupakan siitä syystä, että hän herätti päiväsessä loikuvan koirasi. Etkös kerran haastanut riitaa erään räätälin kanssa siitä, että hän oli päälleen pukenut uuden nuttunsa ennen pääsiäistä? Ja toisen kanssa siitä, että hän oli kiinnittänyt uudet kenkänsä vanhoilla rihmoilla? Ja kuitenkin tahdot minua moittia riitelemisestä!

BENVOLIO. Jos minä olisin niin kärkäs riitaan kuin sinä, niin ei kukaan voisi viideksi neljännes-tunniksi taata henkiparkaani.

MERCUTIO. Henki-parkaasi! Mies-parkaa!

BENVOLIO. Henkeni kautta! Tuossa tulevat Capuletit.

MERCUTIO. Kenkäni kautta! Se ei minua koske.

(Tybalt y.m. tulee.)

TYBALT. Pysykää liki; puhuttelen heitä. — Huomenta! Yhdelle vain yksi sana.

MERCUTIO. Yksikö sana vain yhdelle? Pankaa parittain: sana ja isku.

TYBALT. Siihen olen valmis, kun vaan annatte mulle syytä.

MERCUTIO. Ettekö voisi syytä saada antamatta!

TYBALT. Sinä, Mercutio, olet sopusoinnussa Romeon kanssa. —

MERCUTIO. Sopusoinnussa? Mitä? Teetkö meistä soittoniekkoja? Jos meistä soittoniekkoja teet, niin varo ett'et saa kuulla pelkkää epäsointua. Tässä on minun jouseni; tämä kyllä panee sinut tanssimaan. Saakeli soikoon! Sopusoinnussa!

BENVOLIO. Me tässä haastelemme kaikkein kuullen Johonkin syrjäpaikkaan lähtekää; Puhukaa kiihkotta; tai erotkaa. Täss' ällistelee meitä kaikkein silmät.

MERCUTIO. No ällistelkööt, siksi ne on luodut; Kenenkään käskystä en minä väisty.

(Romeo tulee.)

TYBALT. Te jääkää rauhaan; tuo mun mieheni.

MERCUTIO. Käyn hirteen, jos on teidän puku hällä. Edellä menkää vain, hän teitä seuraa; Hän siinä mielessä on kyllä — mies.

TYBALT. Se rakkaus, jonka sulle vannoin, Romeo, Supistuu kahteen sanaan: olet konna!

ROMEO. Syy, mikä mull' on rakastaa sua, Tybalt, Pidättää kiukun, jota muuten sietäis Tuollainen tervehdys. En ole konna. Hyvästi! Huomaan ett'et mua tunne.

TYBALT. Seis, poika! Tuoll' et maksa loukkausta, Jonk' iskit minuun. Käänny, vedä miekkas!

ROMEO. En koskaan sua loukannut, sen vannon. Enemmän sua rakastan kuin luulet, Syyn kunnes tietää saat mun rakkauteeni. Siis, hyvä Capulet, — se nimi kallis: Kuin omani on mulle, — malta mieles.

MERCUTIO. Hyi, häpäisevää, halpaa nöyryyttä! Miekalla tukkiellaan moisen suu. (Paljastaa miekkansa.) No, Tybalt, hiirten hirmu, otellaanpas!

TYBALT. Minusta mitä tahdot sinä?

MERCUTIO. En muuta, hyvä uroskissa, kuin yhden yhdeksästä hengestäsi; sen aion noin sivumennen siepata; ja vast'edes, jos tarvis vaatii, pehmittää ne muut kahdeksankin. No, vedä huiskasi kotelostaan! Joutuun! Muuten minun huiskaa korvissasi, ennenkuin sinun on tupesta maalla.

TYBALT. Min' olen valmis.

(Paljastaa miekkansa.)

ROMEO. Mercutio hyvä, pistä tuppeen miekkas!

MERCUTIO. No, herra, temppujanne näyttäkää!

(Taistelevat.)

ROMEO. Benvolio, vedä miekkas, mene väliin! — Hävetkää, herrat! Väkivalta pois! Tybalt, — Mercutio, — prinssi kieltänyt on Kaikk' ottelut Veronan kaduilla. — Seis, Tybalt! — Oi, Mercutio! —

(Tybalt puoluelaisineen poistuu.)

MERCUTIO. Haavan sain. Kirotut suvut nuo! — Min' olen myyty. — Hän lähtikö, ja ehjänä?

BENVOLIO. Kuin? Haavan Sa saitko?

MERCUTIO. Naarmun, naarmun, vaan se riittää. — Hoi, poika! — Nouda haavuria, lurjus!

(Kantapoika menee.)

ROMEO. Miehuutta, ystävä! Haava ei liene isokaan.

MERCUTIO. Ei, niin syvä se ei ole kuin kaivo, eikä niin leveä kuin kirkon-ovi; vaan siinä on tarpeeksi, se riittää. Kysykää minua huomenna, niin tapaatte minut haudan hiljaisena. Kyllä minä nyt olen suolattu, se on varma. — Kirotut nuo teidän sukunne! — Hiisi olkoon, että koira, rotta, hiiri, kissa noin kynsii miehen kuoliaaksi! Mokoma pöyhkäri, roisto, lurjus, joka taistelee taskukirjan mukaan! — Miksi, piru vieköön, te väliimme tulitte! Teidän käsivartenne alta minä sain haavani.

ROMEO. Parasta tarkoitin.

MERCUTIO. Benvolio, auta mua katon alle, Ma muuten pyörryn. — Vietävät nuo suvut! Matojen ruokaa minust' ovat tehneet. Osani sain, ja hyvän. — Hiiden suvut!

(Mercutio ja Benvolio menevät.)

ROMEO. Ylimys, prinssin lähin heimolainen Ja oma ystäväni, minun kauttain Sai kuolinhaavan; kunniani tahras Tybaltin solvaus, Tybaltin, jok' äsken Mun tuli langokseni. — Armas Julia! Sun kauneutes mun hempeäks on tehnyt Ja miehen tarmon povestani vienyt.

(Benvolio palajaa.)

BENVOLIO. Oi, Romeo! Mercutio on kuollut! Ylevä henkens' ylös pilviin nousi, Ja liian varhain halvaks katsoi maan.

ROMEO. Tuo yksi turma muita mukanaan: Viel' uutta tulee; tää ol' alku vaan.

(Tybalt palajaa.)

BENVOLIO. Tuoss' on hän taas, se raivopäinen Tybalt.

ROMEO. Elossako? ja voiton-riemukkaana? Ja surmattuna on Mercutio! Pois taivaaseen, sa armahtava sääli! Tulinen raivo olkoon oppaani! Nyt, Tybalt, peruuta tuo konnan nimi, Jonk' äsken sulta sain; Mercution sielu On vasta hiukan matkaa päämme päällä; Se seurakseen sua vartoo: sun tai mun Tai molempien täytyy täältä mennä.

TYBALT. Tääll' olit, poika-lurjus, hänen puoltaan, Nyt seuraa häntä.

ROMEO. Tuo sen ratkaiskoon!

(Taistelevat; Tybalt kaatuu.)

BENVOLIO. Pois, Romeo! Porvarit on aseissa, Ja Tybalt surman saanut: — älä seiso Noin tuijotellen! Jos sun tavoittavat, Sun prinssi kuoloon tuomitsee. Pois! Joutuin!

ROMEO. Voi mua, onnen narria!

BENVOLIO. Miks viivyt?

(Romeo menee.) (Porvareita y.m. tulee.)

1 PORVARI. Miss' on se Mercution surmaaja? Mihinkä murhamies, se Tybalt, karkas?

BENVOLIO. Hän tuossa makaa.

1 PORVARI. Nouskaa, herra! — Tulkaa! Nimessä prinssin käsken; mua kuule!

(Prinssi seurueineen, Montague, Capulet, heidän vaimonsa ja muita tulee.)

PRINSSI. Ken julkea se tämän riidan alkoi?

BENVOLIO. Ilmoittaa, jalo prinssi, minä taidan Tän onnettoman kinastuksen laidan. Ken tappoi lankosi Mercution, Hän tuoss' on surmaamana Romeon.

KREIVINNA CAPULET. Voi, Tybalt, lanko! Veljen lapsi, voi! Oi, prinssi! Capulet! Vielä huppeloi Tuo veri kallis! — Prinssi, veren tään Montague saakoon maksaa verellään. Voi, lanko, lanko!

ROMEO. Benvolio, kuka tämän vainon nosti?

BENVOLIO. Tuo Tybalt, jolle Romeon miekka kosti. Kauniisti puhui Romeo, huomautti Syyn turhuutta ja uhkas vihallanne. Tuon kaiken vaikka kertoi lempein katsein Ja hellin äänin, maassa polvillaan, Tybaltin tyyntynyt ei hurja raivo. Sovulle kuurona hän raudan työnsi Mercution kelpo rintaan, joka suuttuin Murhaavan terän terää vastaan käänsi, Ja, ivall' urhon, toisin käsin torjui Pois kylmää kuolemaa ja toisin viskas Sen Tybaltiin, jok' osaavasti taas sen Takaisin paiskas. Romeo ääneen huusi: "Seis, erotkaa!" ja joudummin kuin kieli Välihin käsi rivahti ja maahan Heilt' aseet löi. Sen käden alta tapas Tybaltin sala-isku Mercution Ja tältä hengen vei; nyt Tybalt karkas, Mut tuli oiti jälleen Romeon luokse, Jok' antoi kostolle nyt vasta valtaa. He iskivät kuin leimaus; ennenkuin, Heit' erottaakseen', ehdin vetää miekan, Sai surmans' uljas Tybalt. Tää on totta, Tai saatte Benvolion hengen ottaa.

KREIVINNA CAPULET. Tuo mies on Montaguelle heimolainen; Luo valheit' ystävyydestä hän vainen. Kakskymment' oli heitä yhtä vastaan, Ja nuo sai hengen yhdelt' ainoastaan. Ma oikeutt' anon: Tybalt Romeon On surmaama, siis Romeo kuolkohon!

PRINSSI. Romeo hänet, hän Mercution surmas; Ken sovittaa sen veren?

MONTAGUE. Romeo ei; Mercution ystävyys vain hänet hurmas; Mit' oisi laki vienyt, sen hän vei: Tybaltin hengen.

PRINSSI. Ja tuon teon saa Hän oiti maanpaolla sovittaa. Minuunkin koskee hurja kapinanne, Vereni vuotanut on riidoissanne; Mut vaadinpa niin tuiman sovinnon, Ett' ijäks tappioni muistoss' on. En korviini ma ota estelyitä, Ei rukous, ei itku poista syitä; Ne säästäkää siis. Romeo joutuin pois! Hän tavattaissa kuolon oma ois. Pois ruumiit! Älköön käsky olko turhaa; Ken murhan anteeks suo, se itse murhaa.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Capuletin talossa. (Julia tulee)

JULIA. Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot, Asuntoon Phoiboon! Moinen ohjamies, Kuin Phaeton, länteen teidät ruoskall' ajais Ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. — Yö lempiharras, taajaan verhoos peitä Kärkkäiden silmät, että Romeo hiipis Kenenkään näkemättä syliini! Rakkauden soihtuna on lemmen teillä Sen oma kauneus; tai jos on se sokko, Se parhain yössä viihtyy. — Tule, yö, Sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo, Mua neuvo, miten voittajakin hukkaa, Kun voittosill' on kaksi nuorta kukkaa. Vaipallas mustall' arkaa verta peitä, Mi poskillani liehuu, kunnes lempi, Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan Työt tosilemmen huomaa. Tule, yö! Tule, Romeo! Tule, sinä päivä yössä! Yön siivillä sä olet valkeampi Kuin korpin seljäll' uusi lumi. — Tule, Yö armas, kaunis, mustasilmä yö! Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee, Niin tähtilöiksi pieniks hänet jaa, Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa, Ett' yöhön kaikki mailma ihastuupi Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää. — Oi, lemmentilan olen ostanut, Vaan viel' en sitä omaa; myyty olen, Vaan nauttimaton. Päivä tää niin pitk' on, Kuin juhla-aaton yö on lapselle, Jok' uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei Saa vielä käyttää. Tuoss' on imettäjä; Hän uutta tietää; joka suu, ken lausuu Vain Romeon nimen, puhuu taivaan kieltä. (Imettäjä tulee, köysitikkaat kainalossa.) Mit' uutta? Mitä tuo? Ah, tikkaatko Tuot Romeota varten?

IMETTÄJÄ. Tikkaat, niin!

(Paiskaa ne maahan.)

JULIA. Voi! Mitä? Käsiäsi vääntelet:

IMETTÄJÄ. Voi sentään! Hän on kuollut, kuollut, kuollut! Hukassa, neiti, hukass' olemme! — Ah, voi! — Hän poiss' on, kuollut, surman saanut!

JULIA. Niin pahansuopa voiko taivas olla?

IMETTÄJÄ. Ei taivas, mutta Romeo. — Romeo, Romeo! Ken olis sitä luullut? — Romeo —

JULIA. Oletko paholainen, noin kun kiusaat? Tuo tuskanparkua on julman hornan. Surmasko itsensä hän? Sano: surmas; Se pieni sana "surmas" myrkkyisemp' on Kuin basiliskin surmaavainen katse. Mun surma vie, jos surma tuo on totta. Hän onko kuollut? On tai ei: pien' ääni Nyt riemun tuo tai tuskan elämääni.

IMETTÄJÄ. Ma haavan näin, ja näin sen omin silmin, Kies' auta! — rinnass' urheassa tuossa; Verinen ruumis, verinen ja kurja, Ja kalvas, tuhkan kalvas, veriss' aivan, Hurmeessa aivan; — pyörryin, kun sen näin.

JULIA. Oi, murru, sydän! Sydän-parka, murru! Vankeuteen, silmä! Vapautt' älä toivo! Maaks muutu, kurja maa! Täys määräs on! Yks arkku sulkee sun ja Romeon!

IMETTÄJÄ. Oi, Tybalt. Tybalt! Ystäväni parhain! Oi, sievä Tybalt! Kunnon ylimys! Ett' täytyy sinut kuolleena mun nähdä —!

JULIA. Mik' on se myrsky, joka kiekkuu noin? Tybaltko kuollut? Romeo murhattu? Lankoni kallis, kallein puolisoni? Nyt torvi julma tuomiolle soita! Ken enää elää, kun nuo kaks on poissa?

IMETTÄJÄ. Poiss' Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty; Tybaltin murhamies maanpakoon syösty.

JULIA. Voi! Tybaltinko tappoi Romeo?

IMETTÄJÄ. He, tappoi, tappoi. Voi! Voi meitä! Tappoi.

JULIA. Oi, kyinen sydän kukka verhon alla! Noin kaunisko se louhikäärmeen luola? Kiusaaja-enkel'! Ihanainen julmuus! Susimas lammas! Kyyhkynsulka korppi! Olemus rietas, taivaan pukimissa! Selvimmän muotos selvä vastakohta: Kirottu pyhimys ja kunnon konna! Oi, luonto! Mitä hornassa sa teit, Kun paholaisen hengen majaks annoit Noin kauniin ruumiin paratiisin? Milloin Noin somissa näit kansissa sa kirjan Noin halpa-aineisen? Voi, että vilppi Noin loistavassa linnass' asuu!

IMETTÄJÄ. Miehiss' Ei löydy kuntoa, ei kunniaa; Ne kaikk' on konnia ja pettureita, Valapattoja ja ulkokullatuita. — Hoi, Pietari! Tuo pieni naukku mulle! Nää vaivat, tuskat, murheet tekee vanhaks. Häpeä Romeolle!

JULIA. Kieles syököön Se toivo! Hänt' ei luotu häpeäksi. Häpeä häpee noilla kulmill' olla, Joill' itse kunnia kruunattava ois Maailman kaiken yksinvaltiaaksi. Mua julmaa oi, kun häntä toruin!

IMETTÄJÄ. Hyvää Pitäiskö langon murhaajasta haastaa?

JULIA. Pahaako miehestäni puhuisin? Mies-raukka! Kenen kieli hyväilis Sun nimeäs, jos minä, joka äsken Vaimokses tulin, sitä raateleisin? Vaan lankoni miks murhasit, sa julma? Tuo julma murhannut ois mieheni. — Pois lähteeseenne, hupsut kyyneleet! Noreenne tuskan veroa on, erheess' Ilolle uhraatte ne. Miehen' elää, Jonk' oisi Tybalt surmannut, ja Tybalt. Tuo surmamies, on itse surman saanut. Tuo kaikk' on lohdutusta: miks siis itken? Yks sana, julmempi kuin langon kuolo, Mun surmasi. Sen mielist' unhottaisin; Mut voi! Se muistoani ahdistaa, Kuin tunnon tuska rikollisen mieltä. "Pois Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty!" Maanpakoon! Maanpakoon! Tuo yksi sana Tuhansin Tybalteja surmaa. Eikö Tybaltin kuoloss' yksin tuskaa kyllin? Tai, — liitossa jos karvas suru viihtyy Ja toisten tuskain seuraa kaipaa, — miks'ei Tybaltin kuolonsanaa seurannut Isän tai äidin, niin, tai kumpaisenkin? Vähemmän tuota oisin vaikeroinut. Vaan Tybaltin kun kuolemata seuras: "Maanpakoon Romeo!" — niin sen sanan kautta On isä, äiti, Tybalt, Romeo, Julia, Kaikk', kaikki surmattu. — "Maanpakoon Romeo!" — Tuon sanan surmalla ei määrää, rajaa, Ei sanoissa sen tuskan ilmoittajaa. — Miss' isä nyt ja äiti lienevät?

IMETTÄJÄ. Tybaltin ruumiin vieress' itkevät. Jos tahdotte, niin teidät sinne saatan.

JULIA. He haavat peskööt kyyneleillään; heidän Kun kuivuu, silloin tulee vuoro meidän. Pois tikkaat! Köysi-parka, pettynyt Kuin minäkin: maanpaoss' on Romeo nyt! Ne oli tehty portaaks onnelaan, Mut impileskenä nyt kuolla saan. Käy, eukko, morsiusvuoteheni laita: Ei Romeo, vaan kuolo mun saa naida!

IMETTÄJÄ. Pois huoneeseenne! Lohdutukseks' teille Ma Romeon etsin; tiedän missä on hän. Yöks tänne tulee Romeo, kuulkaatte; Lorenzon luona piilee ystävänne.

JULIA. Hänt' etsi! Sormus tuo vie armaalle; Jäähyväisille pyydä häntä tänne.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Lorenzon kammio. (Lorenzo ja Romeo tulevat.)

LORENZO. Tule esiin, Romeo! Esiin, pelvon mies! Avuihis murhe rakastunut on Ja kovan kohtalon sait aviokses.

ROMEO. Mit', isä? Mik' on prinssin tuomio? Mun tuttavuuttani mik' etsii murhe, Jot' en jo tuntis?

LORENZO. Liiaksikin olet Sa tutustunut moiseen turma-seuraan. Ma tiedon saatan prinssin tuomiosta.

ROMEO. Se tuomio julma lie kuin tuomiopäivä?

LORENZO. Ei; lievempi se tuli tuomio: Vain ruumiin maanpako, ei ruumiin kuolo.

ROMEO. Maanpako? Armahda! Oi, sano: kuolo! Maanpaolla on katse hirmuisempi — Kuin kuololla. Maanpaost' älä puhu?

LORENZO. Veronast' olet vain maanpakoon syösty; Oi, kärsi: suur' on maailma ja laaja.

ROMEO. Ei maailmaa Veronan ulkopuolia. Vaan kiirastuli, piina, horna itse. Maanpako täält' on pako maailmasta, Ja pako maailmast' on kuolemaa; Maanpako siis on kuolon epänimi. Jos kuoloa sa maanpaoksi sanot, Lyö pääni poikki kultakirveellä Ja naurat iskulle, mi surmaa mun.

LORENZO. Oi, syntisyyttä! Kiittämätönt' uhkaa! Työs laki sanoo kuolemaks: mut prinssi Armosta syrjään työnsi lain ja muutti Tuon mustan kuolo-sanan maanpaoksi. Se suurt' on armoa, ja sit' et huomaa.

ROMEO. Ei armoa, vaan piinaa. Taivas tääll' on, Miss' elää Julia; joka kissa, koira, Pieninkin hiiri, halvin mato täällä Taivaassa elää ja saa hänet nähdä, Sit' ei saa Romeo. Suuremp' arvo, onni, Suurempi suosio on kärpäsellä Kuin Romeolla: se saa kosketella Tuon kalliin käden valkoist' ihmettä Ja ryöstää noilta huulilt' iki-onnen, Jotk', ujoillen kuin Vestan immet, aina Vain punoittavat, luullen synniks muiskun. Sit' ei saa Romeo, hän on maanpaossa. Kärpäinen saa, mun paeta vaan täytyy: Se vapaa on, mut minä maanpaossa. Ja maanpakoa kuolemaks et sano? Sull' eikö valmist' ole myrkkyä, Tai hiottua veistä, taikka muuta, Jos kuinka halpaa, äkkisurman tuojaa, Kuin "maanpako", mua tappaakses? "Maanpako!" Oo, munkki! Tuota sanaa helvetissä Kirotut ulvovat! Kuin hennot sinä, Jok' olet pappi, synninpäästäjä, Ja rippi-isä, julki-ystäväni, Mun murtaa tuolla sanalla: maanpako?

LORENZO. Sa hurja houkko, kuule mitä puhun.

ROMEO. Oi, taaskin sinä maanpaosta puhut.

LORENZO. Ma sulle annan turvan sitä vastaan: Vastusten lääkemaito, viisaustiede, Sua lohduttaa, vaikk' olet maanpaossa.

ROMEO. Taas "maanpako"! — Vie hirteen viisaustietees! Jos viisaustiede ei voi Juliaa luoda, Kyliä siirtää, tuomioita muuttaa, Ei kelpaa se, ei auta se; vait', vaiti?

LORENZO. Näen, ett' on hupsut kuuroja.

ROMEO. No kuinkas, Kosk' ovat viisahatkin sokeita?

LORENZO. Tilastas suo mun keskustella kanssas.

ROMEO. Siit' et voi haastaa, jot' et tunne. — Nuori Jos oisit niinkuin minä, Julia armaas, Vaan tunnin nainut, Tybalt murhattu, Lemmestä hehkuvainen niinkuin minä, Ja maanpaossa niinkuin minä, — silloin Sa voisit haastaa, silloin tukkaas raastaa, Ja maahan heittäydä, kuin minä nyt, Ja ottaa luomattoman hautas mittaa.

(Heittäytyy maahan; kolkutetaan ovea.)

LORENZO. Oi, nouse! Kolkutetaan. Piiloon, Romeo!

ROMEO. En! jos ei raskaan mielen huokaukset Mua usman lailla urkkijoilla suojaa.

(Kolkutetaan.)

LORENZO. Haa! Kuule tuota! — Kuka siellä! — Nouse! Kiinn' ottavat sun. — Tulen. — Nouse, riennä Työhuoneeseeni! — Pian! — Herran tähden. Tuot' ykspäisyyttä! — Tulen, tulen. (Kolkutetaan.) Ken se Niin jyskyttää? Mik' asia? Mist' ollaan?

IMETTÄJÄ (ulkona). Ovi avatkaa, niin asiani kerron; Mun Julia lähetti.

LORENZO. No, tervetullut!

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ. Oi, pyhä isä! Sano, pyhä isä, Miss' on se Romeo, neitoseni mies?

LORENZO. Maass' on hän tuossa, päissään kyyneleistään.

IMETTÄJÄ. Ah! Hän on aivan niinkuin neitoseni, Juur' niinkuin hän.

LORENZO. Oi, tuskan sopuisuutta! Surullist' yhtäläisyyttä!

IMETTÄJÄ. Noin hänkin Vain makaa, itkee, nyyhkii, nyyhkii, itkee. — Oi, nouskaa! Mies jos olette, niin nouskaa! Vain Julian vuoksi, hänen vuokseen nouskaa! Miks vaivutte noin syvään voivotukseen?

ROMEO. Imettäjä!

IMETTÄJÄ. Ah, herra! — Kuolema on kaiken loppu.

ROMEO. Puhuitko Juliasta? Kuinka voi hän? Mun paatuneeksko murhaajaksi luulee, Onnemme lapsuuden kun tahrasin Verellä, hänelle niin likeisellä? Miss' on hän? Kuinka voi hän? Mitä sanoo Lemp-ystävä, kun rikoin lemmen liiton?

IMETTÄJÄ. Ei mitään, ei, vaan itkee itkemistään, Vuoteelleen kaatuu, pystyyn karkaa sitten Ja huutaa: "Tybalt!", kirkuu: "Romeo!" Ja kaatuu taasen.

ROMEO. Ikäänkuin tuo nimi, Kuin kalman tuliputkest' ammuttuna, Surmaisi hänet, niinkuin langon surmas Kirottu käsi sen. — Oi, sano, munkki, Mik' osa tätä kurjaa ruottoa Nimeni kätkee? Sano, että voisin Sen inhan luolan ryöstää.

(Paljastaa miekkansa.)

LORENZO. Seis, sa hurja! Oletko mies? Sun muotos sanoo: olet; Mut kyynelees on naisen; tekos hurjat Todistaa pedon järjetöntä vimmaa. Muodoton nainen miehen muodossa! Ja kummassakin muodoss' ilkipeto! Sua säikyn: pyhän munkistoni kautta! Tasaisemmaksi mielenlaatus luulin. Tybaltin tapoit; tapatko nyt itses? Tapatko vaimos, joka sinuss' elää, Kun vihakäsin omaan henkees ryhdyt? Sukuas, maata, taivasta miks herjaat? Sukusi, maa ja taivas sinuss' yhtyy, Vaan heittää pois ne tahdot kerrassaan. Hyi! Muotos, lempes, järkes häpäiset. Kuin korkuri sa rikas kaikest' olet, Mut tavall' oikeall' et mitään käytä Tuon muotos, lempes, järkes somisteeksi. Sun jalo muotos on vain vahakuva, Jos miehen tarmosta se vieraantuu; Sun kallis lemmenvalas pattovala, Jos tapat kullan, jolle lemmen vannoit; Sun järkes, muodon kaunistus ja lemmen, Mut kelvotonna niiden johtajaksi, Tulehen syttyy huonon hoidon kautta, Kuin ruuti kahlaan soltun sarvessa, Ja oma turvakeinos sinut silpoo Mies ole! Nouse! Armas Julias elää, Hän, jonka vuoks juur' äsken olit kuolla: Se onni on; sun Tybalt tappaa aikoi, Vaan sinä tapoit Tybaltin: taas onni; Sua laki kuololl' uhkas, mutta leppyi Ja maanpaoks sen muutti: onni sekin; Harteilles laskee siunausten taakka, Sua kosii onni korupuvussaan; Vaan tuhman, oikullisen tytön lailla Nureksit onneas ja rakkauttas. Oi, varo, varo! Kurja moisten loppu. Käy armaas luo, kuin aioit; kullan suojaan Nyt nouse, häntä lohduta: mut varo, Ettet vain viivy, kunnes vahdit pannaan: Ties suljettu on silloin Mantuaan! Siell' elä, kunnes liittonne me voimme Julaista, ystävänne sovittaa, Anoa prinssilt' armoa, ja sinut Taas tänne saada, satatuhat kertaa Suuremmall' ilolla, kuin täältä tuskall' Eroat nyt. — Käy edell', imettäjä, Vie terveisiä neidolles, ja käske Ett' talon väen jouduttaa hän lepoon, Jot' ilmankin jo raskas suru kaipaa: Romeo tulee kohta.

IMETTÄJÄ. Jestakoon! Täss' olla voisin koko yön ja kuulla Noin oivaa saarnaa. Moista on se oppi! Tulonne, herra, neidilleni kerron.

ROMEO. Se tee, ja käske ett' on kulta valmis Toria antamaan.

IMETTÄJÄ. Kas, täss' on sormus, Jonk' antaa hän mun käski teille, herra. Pian tulkaa, joutuin, muuten tulee myöhä.

(Menee:)

ROMEO. Nyt mieli taas saa uutta virkeyttä.

LORENZO. Hyv' yötä! Joudu! Onnes riippuu tuosta: Mene, ennenkuin on vahdit asetettu, Tai varhain poistu valepuvussa. Jää Mantuaan; ma palvelijas laitan Sanomaa aika-ajoin sulle tuomaan, Kuink' eduksesi täällä onni kääntyy. Kätesi! Myöhä on jo: hyvää yötä!

ROMEO. Jos ei mua kutsuis riemu riemujen, Nyt sinust' ero oisi tuskainen. Hyvästi!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Capuletin talossa. (Capulet, kreivinna Capulet Ja Paris tulevat.)

CAPULET. Niin onneton on laita, ett' ei ole Meill' aikaa ollut päättää Juliasta Hänelle, nähkääs, Tybalt oli kallis; Ja mulle myös: — niin, kaikki kerran kuollaan. — On myöhä jo, hän kamariins' on mennyt. Ja, totta vie, jos teist' ei seuraa oisi, Minäkin makuull' oisin aikaa ollut.

PARIS. Ei aika huolla, kun on huolten aika. — Hyv' yötä, rouva; tervehtikää neittä.

KREIVINNA CAPULET. Aamulla varhain tutkin tytön mielen; Nyt häkkiins' sulkeutuu hän huolineen.

CAPULET. Julian rakkauden, kreivi Paris, Ma taata rohkenen; hän kaikess', arvaan, Mua tottelee; — niin, siit' ei epäilystä. (Puolisolleen:) Käy hänen luonaan, ennenkuin käyt maata. Vie tieto Paris-kreivin rakkaudesta Ja, kuule, käske ensi keskiviikoks — Vaan, mikä päivä nyt on?

PARIS. Maanantai.

CAPULET. Vai maanantai? Vai niin! Siis keskiviikko On varhaista. Vaan torstai. — Torstaina Hän tulkoon, sano, tämän kreivin vaimoks. — Sopiiko teille? Kiirehdinkö liiaks? Ei hommaa mitään: — ystävä tai pari; — Kun, nähkääs, Tybalt on niin hiljan kuollut, Niin näyttäis niinkuin emme rakastaisi Omaistamme, jos liiaks reuhaisimme. Siis, puoli tusinaa vain ystäviä, Ja siinä kaikki. Soveltuuko torstai?

PARIS. Oi, että huomenna jo olis torstai?

CAPULET. No hyvä! Hyvästi! — Siis torstaina. — (Puolisolleen:) Käy Julian luona, ennenkuin käyt maata, Hääpäivän varaks valmistele häntä. — Hyvästi, kreivi! — Tulta kamariini! Hyväinen aika, jo niin myöhä on, Ett' aikaiseksi luulis. — Hyvää yötä!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Julian kamari. (Romeo ja Julia tulevat.)

JULIA. Nyt joko lähdet? Viel' on aikaa päivään; Se satakieli oli, eikä leivo, Jonk' ääni arkaa korvaas säikäytti; Kranaatti-puussa tuolla yöt se laulaa. Se satakieli oli, usko, kulta.

ROMEO. Se, kultan', oli leivo, aamun airut. Ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat Idässä tuolla pilven kulmaa päärmää! Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä Varpaillaan yli sinivuorten nousee. Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.

JULIA. Tuo valo päivän valoa ei ole; Se ilmanäky vain on, päivän luoma Sinulle soihdun kantajaksi yössä: Ja näyttäjäkses tiellä Mantuaan. Oi, viivy: viel' ei ole pakko mennä.

ROMEO. He vangitkoot siis mun ja surmatkoot mun! Ma kaikkeen tyydyn, kun sa vain sen tahdot. Siis valo tuo ei ole aamun silmä, Vaan Cynthian otsan kalvas kajastus; Etk' ole leivo tuo, jonk' ääneen vastaa Ylhäällä päämme päällä taivaan holvit. Ma viivyn, lähtöön olen haluton, Tule, kuolema, se Julian tahto on. — No, armas, haasta, viel' ei koita koi.

JULIA. Oi, koittaa, koittaa! Joudu, riennä, oi! Se leivo on, mi sorakielin laulaa Käheää, väärää, soinnutonta virttään. Sanotaan, ett' on leivon laulu armas; Ei, se on karvas: meidät eroittaa se. Inhokkaan konnan kanssa silmiä Sanotaan leivon vaihtaneen;[7] oi, jospa He ääntäkin ois vaihtaneet! Tuo ääni Syleilystämme meidät säikyttää, Sun pelättää ja päivän herättää. Oi, riennä! Aamu yhä valkeneepi.

ROMEO. Ei; tuskan yöks se yhä tummeneepi.

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ. Neiti!

JULIA. Mitä, imettäjä?

IMETTÄJÄ. Tulossa äitinne on kamariinne: Varulla olkaa; päiv' on ylhäällä.

(Menee.)

JULIA (avaa ikkunan). Siis, sisään päivä, ulos elämä!

ROMEO. Hyvästi! Vielä yksi suutelo!

(Astuu alas ikkunasta.)

JULIA. Siis läksit, armas, kallis puoliso! Sa sana anna joka tunnin päivä: Näet minuutissakin jo mont' on päivää. Oi, näin kun lasken, tulen vanhan vanhaks, Ennenkuin taasen Romeoni näen.

ROMEO. Hyvästi! Aina kun vaan sopii mulle, Lähetän terveisiä, armas, sulle.

JULIA. Oi, uskotko, ett' yhdytähän milloin?

ROMEO. En epäile; ja kaikki nämä tuskat Suloisen haaston aineena on silloin.

JULIA. Oi, mull' on synkkää aavistava sielu: Siell' alhaalla sa näytät minusta, Kuin ruumis haudan pohjalla sa oisit. Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

ROMEO. Sä samoin, kulta: tuska janoovainen Vertamme imee. Hyväst', armahainen!

(Menee.)

JULIA. Oi, onni! Häälyväks sua sanotaan; Jos häälyt, mitä hänestä sa tahdot, Jok' on kuin kulta puhdas? Hääly, onni! Näin toivon, ett'et kauan häntä pidä. Vaan luotas päästät.

KREIVINNA CAPULET (ulkoa). Tytär! Valvotko?

JULIA. Ken huutaa? Äitinikö? Näinkö myöhään Hän valvoo, vai näin varhain onko noussut? Mik' omituinen syy tuo hänet tänne?

(Kreivinna Capulet tulee.)

KREIVINNA CAPULET. No, kuink' on laitas?

JULIA. Hyvin en voi, äiti.

KREIVINNA CAPULET. Ijätkö itket lankos kuolemaa? Hänt' itkullasko haudast' aiot ajaa? Jos voisitkin, niin hänt' et eloon saisi. Siis pois se! Hiukka huolt' on paljon lemmen, Mut paljo huolt' on hiukan järjen merkki.

JULIA. Näin tuntuvaako iskua en itkis?

KREIVINNA CAPULET. Sen iskun itse tunnet, vaan ei lankos, Jot' itket.

JULIA. Niin sen tunnen, että täytyy Ijäti itkeä mun ystävääni.

KREIVINNA CAPULET. Niin, kuolemaansa et niin paljo itke, Kuin että elää murhamies, se konna.

JULIA. Ken konna se?

KREIVINNA CAPULET. Se konna Romeo.

JULIA (syrjään). Konnasta kaukana kuin taivas maasta! — Jumal' anteeks hälle suokoon! Minä teen sen Sydämmest' aivan, vaikkei mikään mies Niin sydäntäni huoleta kuin hän.

KREIVINNA CAPULET. Niin kyllä, salamurhaaja kun elää.

JULIA. Ja näiden kätten saavuttamatonna. Josp' yksin saisin langon kuolon kostaa!

KREIVINNA CAPULET. Me kostamme sen; suru pois ja itkut Lähetän heti sanan Mantuaan, — Miss' elää kirottu se karkulainen, — Ja hälle laitetaan niin vahva juoma, Ett' Tybaltia piankin hän seuraa; Ja silloin tyydyt, toivoakseni.

JULIA. En, totisesti, Romeoon ma tyydy, Ennenkuin hänet näen — kuolleena — Niin sydänraukka suree heimolaista. Oi, jospa äiti, löytäisitte miehen, Ken myrkyn veisi! Niin sen sekoittaisin, Ett' oiti Romeo, maistettuaan siitä, Nukkuisi rauhaan. — Kuink' on suututtavaa, Kun nimen kuulen enkä luokse pääse, Ja langolleni suomaa hellyyttä En kohdistaa saa hänen surmaajaansa!

KREIVINNA CAPULET. Sä keksi keinot, minä keksin miehen. — Vaan nyt saat ilo-sanomia, tyttö.

JULIA. Näin inhaan aikaan ilo onkin tarpeen. Ne kertokaa, ma pyydän, äiti hyvä.

KREIVINNA CAPULET. Niin, lapseni, on valpas isä sulla; Hän haihduttaakseen huoles, äkkipäätä Sinulle hankkinut on ilopäivän, Jot' emme tienneet ennalt' aavistaakaan.

JULIA. No, äiti, sanokaa, mik' on se päivä?

KREIVINNA CAPULET. Niin, arvaas, ani varhain torstaina Tuo ylvä, nuori, kaunis Paris kreivi Sun kirkkoon saattaa pyhän Pietarin Ja siellä onnen morsioks sun tekee.

JULIA. Ei, kautta Pietarin ja pyhän kirkon! Siell' onnen morsioks hän ei mua tee. On kummaa tämä kiire: tulla naiduks, Ennenkuin naimamies on kosinutkaan. Isälle sano, äiti, ett'en vielä Ma tahdo naimisiin, ja jos sen teen, Niin ennen otan Romeon, jota vihaan, Kuin Paris kreivin. — Hauska sanoma!

KREIVINNA CAPULET. Tuoss' isäs tulee; puhu itse hälle, Niin nähdä saat, kuink' on se hälle mieleen.

(Capulet ja imettäjä tulevat.)

CAPULET. Kun päivä laskee, kastett' ilma tihkuu, Vaan veljenpoikani kun päivä laskee, Sataapi kaatain. — Mitä? Suihkuriksi Muututko, tyttö? Kyyneltulvaa aina? Sadetta rankkaa yhä? Pieni ruumiis Se jäljittelee laivaa, merta, tuulta: Merenä silmäs on, joss' itkuvesi Nousee ja laskee; laivana sen laineill' On ruumiis; tuulena on huokaukses, Jotk' itkus kanssa ärjyin taistelevat; Jos tyynt' ei pian saada, haaksirikkoon Runneltu ruumiis sortuu. — Vaimo rakas, Hän onko saanut kuulla päätöksemme?

KREIVINNA CAPULET. On, ei tahdo hän, vaan kiittää teitä. Sais, hupsu, mennä haudan morsioksi!

CAPULET. Kuin? Puhu selvään, puhu selvään, vaimo! Kuin? Eikö tahdo hän? Hän eikö kiitä? Hän eikö ylpeile, eik' onneks katso, Se kelvoton, ett' ylkämieheks hälle Niin uljaan ylimyksen valikoimme?

JULIA. En siitä ylpeile, vaan kiitän siitä. En ylpeillä voi siitä, mitä vihaan, Vaan vihastakin lemmen-suovan kiitän.

CAPULET. Kas vain! Kas vain! Hän viisastelee! Mitä? "Ylpeilen", — ja "ma kiitän", — ja "en kiitä"; — Ja tok' "en ylpeile"; — ei, neiti Viiso, Ei kestä kiittää eikä ylvästellä! Ens torstaiks laita hienot helmas kuntoon, Käydäkses kirkkoon Paris kreivin kanssa, Tai muuten kelkalla sun sinne hinaan, Sa kälvehtynyt kapine, sa ruosa, Sa talinaama!

KREIVINNA CAPULET. Hyi, hyi! Hourailetko?

JULIA. Oi, hyvä isä, polvillani pyydän: Maltilla pari sanaa kuulkaa vain!

CAPULET. Pois, hirteen, pentu! Kovakorva luuska! Ma sanon: huomenna sa mene kirkkoon, Tai älä koskaan tule näkyviini, Vait ole, älä puhu, älä vastaa. Mun sormiani syhyy! — Vaimo rakas, Siunauksen puutteeks katsoimme, ett' antoi Vain tämän yhden lapsen meille Luoja; Nyt nään, ett' tämä yks on yksi liikaa, Ja ett' on vain se kiroukseks meille. — Hyi, ruoja!

IMETTÄJÄ. Taivas häntä siunatkoon! Noin häntä nuhdella on väärin, herra.

CAPULET. Häh, rouva Viisas? Suunne kiinni, lörppä! Te pieskää kieltä juoruämmäin kanssa.

IMETTÄJÄ. Petost' en haasta.

CAPULET. Menkää Herran rauhaan!

IMETTÄJÄ. Puhua eikö saa?

CAPULET. Vait, vanha mölhö! Älynne juoruseurass' ilmi tuokaa, Tääll' ei se tarpeen.

KREIVINNA CAPULET. Liiaks kiivastut.

CAPULET. Kies'auta! Tää mun hulluks saa. Vuoskaudet, Yöt, päivät, varhain, myöhään, työssä, jouten, Seurassa, yksin, aina olen huollut Ma hänen naimistaan. Ja nyt, kun tarjoll' Yleväsukuinen on ylimys, Hienosti kasvatettu, rikas, nuori, Ja jaloill' avuilla niin varustettu Kuin suinkin toivoa voi ihmis-aatos, — Niin tämä kurja, ruikuttava hupsu, Voihkaava vauva, onnen tarjoon vastaa: "En tahdo naimisiin", — "en rakasta", — "Nuor' olen liiaks', — pyydän, suokaa anteeks"; — Vaan jos et suostu, kyllä anteeks saat: Käy muille laitumille, tääll' ei tilaa. Kavahda! Katso! Tää ei pilaa. Torstai On lähellä; käs' sydämmellä mieti: Jos olet mun, sun ystävälle annan; Jos et, niin kerjää, kidu, nälkään kuole Kadulle; min' en, totta vie, sua tunne, Ja aarteistani vähääkään et kostu. Siis mieti! Tiedä, min' en vanno suotta.

(Menee.)

JULIA. Oi, tuolla pilviss' eikö sääliä, Mi näkis tuskieni syvänteihin? — Oi, äiti armas, älä mua hylkää! Häät lykkää kuukaudeksi, viikoksi; Jos sit' et voi, niin morsius-vuode mulle Tybaltin synkkään hautaholviin laita.

KREIVINNA CAPULET. Minulle älä puhu, min' en vastaa. Tee tahtos; sinusta en tahdo tietää.

(Menee.)

JULIA. Oi, Jumala! — Kuink' estää tätä, eukko? Maan päällä ylkä, vala taivaassa; Valani kuinka palata voi maahan, Jos maast' ei ylkä pakene ja sitä Lähetä taivaasta? — Oi auta! Neuvo! — Voi, että taivas moista juonta käyttää Näin hentelää kuin mua sortaakseen! — No, mitä sanot? Eikö sulla riemun, Ei lohdun sanaa?

IMETTÄJÄ. Onpa maar! Maanpaoss' On Romeo; lyön veikkaa, ett' ei koskaan Palata tohdi teitä vaatimaan; Tai, jos niin käy, se tehtävä on varkain. Siis, kun nyt asia on niin kuin on. Niin katson teille parhaaks ottaa kreivi. Voi, mikä hieno herra! Tomuriepu Sen rinnalla on Romeo. Kotkan silmä Niin kaunis, kirkas, läikkivä ei ole Kuin Paris kreivin. Lempo periköön, Tää toinen kauppa onneksi on teille Ja paremp' ensimmäistä; ja jos eikään: Ens' miehenne on kuollut; milt'ei kuollut, Vaikk' eläisikin, eikä hyödyks teille.

JULIA. Puhutko sydämmestäs?

IMETTÄJÄ. Puhun aivan. Ja lisäks sielustani; horna muuten Periköön kumpaisenkin!

JULIA. Amen!

IMETTÄJÄ. Mitä?

JULIA. Mua lohduttanut olet ihmeen lailla. Vie sana äidilleni, että menen, Kosk' isää loukkasin, Lorenzon mökkiin Katumaan syntini ja päästön saamaan.

IMETTÄJÄ. Sen, totta, teen; no sepä viisasta!

(Menee.)

JULIA. Kirottu kiusaaja! Sa vanha käärme! Pahempi syntikö mua valapatoks Näin vietellä, vai miestän' panetella Samalla suulla, joka tuhat kertaa Hänt' ylisteli pilviin? — Mene, neuvos! Vast'edes sydämmeni sua vieroo. — Lorenzon luo! Saan ehkä avun tuolla; Jos pettää kaikki, voimaa mull' on kuolla.

(Menee.)