Front matter

language: Finnish

ROISTOVÄKEÄ eli YLEMMISTÖ ja ALEMMISTO

Huvinäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

TH. OVERSKOU

Suomentanut

Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

Jäsenet:

VALTIONEUVOS DOBEL, konttori-päällikkö oikeus-ministeristössä. PAROONI LILLIE. JOHANNES VAGTEL, "sihteeri", hautauskassan hoitaja. KRISTINE, hänen vaimonsa. AUGUST, heidän poikansa, polyteknikko. MATHILDE STRÖM, Kristinen sisaren-tytär, Vagtel'in holhotti. FREDRIK DAHL, virkamies oikeus-ministeristössä. PALLE BLOK, puosmanni "Holmesissa". ELLEN, hänen vaimonsa. GRETHE, heidän tyttärensä, palveluksessa Vagtel'illa. PEHR QVIT, vanhojen kirjojen kaupustelija.

Tapaus: Kyöpenhaminassa.

Ensimmäinen näytös.

Muhkeasti sisustettu huone Vagtel'in asunnossa. Perällä ovi, ovesta oikealla korkea pulpetti, sen päällä tilikirjoja; pulpetin edessä konttorituoli. Vasemmalla sivuovi, siitä etummalla, lähellä seinää, sohva ja sohvan yläpuolella, seinällä, kellon-nauha.

Ensimmäinen kohtaus.

Vagtel (pulpetin ääressä työssa). Rouva Vagtel (istuu sohvalla, nojautuen taaksepäin, kädessään rihvelitaulu, laskien. Hänen vieressään kahvipöytä).

Rouva. Sihteeri!

Vagtel. Tiina kulta! — Viis ja kolme — kahdeksan —

Rouva. Minulla on liian vähän rahaa, ystäväni.

Vagtel (tauoten työstään). Enkä minä voi tehdä lisää, ystäväni. — Kuus ja neljä kymmenen — ja — — —.

Rouva. Sinun tulee hankkia lisää, Hannes. Mistä otan minä muuten kahvit ja vehnäleivät?

Vagtel (kääntyen tuolilla). Mistä minä otan sinulle kahvit ja vehnäleivät? (Lempeästi) Tiina kulta, ajattelepas itse! 600 taaleria vuodessa — riittääkö siitä kahveesen ja vehnäleipiin? Pitää laittaa suu säkkiä myöten, eukkoseni.

Rouva (nousee ylös ja käyskentelee edes takaisin). Sinä suinesi, säkkeinesi! Olenhan minä jo niinkin tarkka; min'en vaadi kuin 20 taaleria lisää.

Vagtel (hypähtää tulistuneena alas). Mutta kun minulla ei ole yhtäkään taaleria! Sinä olet pusertanut minua jo niin, että —

Rouva (kylmästi). Älä siinä nyt melua. Me olemme kutsuneet vieraita ja — se oli sinun luvallasi, se.

Vagtel. Sen pahempi! Mutta minulla on sellainen pehmyt luonto. (Innolla). Saat nähdä, ett' ei sinulle kunnian kukko laula.

Rouva. Laulaa tai ei, se ei liikuta sinua. Mutta sinä olet virkamies, sinun tulee kunnialla pitää sihteerinarvosi.

Vagtel. Ja sekin on sinun työtäsi, se. Kun sinun äitisi antoi myötäjäisiksesi maatalon, niin arveli hän, että minun piti antaa sinulle ainakin rouvan arvonimi. Niin otin minä eron ammattikunnasta ja tulin sihteeriksi ensimmäistä luokkaa, alaalta päin lukien. Nuo minun myötäjäiseni, jotka maksavat minulle pelkkänä verona kuusi taaleria vuodessa, minulla vielä ovat, mutta sinun myötäisesi, maatalo, on mennyt kaiken maailman tietä.

Rouva. Sinä olet väärässä, ystäväni —

Vagtel. Niin olenkin, sillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta vastustaa sinua. Niinpä saimme me komeita ajokaluja, muhkeita seuramiehiä, kesä- ja talvi-asunnoita — niin, siinä oli kesäkylpyjä, siinä kaikkea hyvää niin paljon, ett'en minä ennättänyt käydä maataloamme edes katsomassakaan. Nyt pitävätkin siitä huolta jo toiset. Olisipa meille itsellemmekin käynyt aika kurjasti, jollei minun vanha, kunnon koulutoverini Pehr Qvit —

Rouva. Älä mainitsekaan mokomaa elävää.

Vagtel. Minun hyväntekiäänikö? Minä siunaan häntä. Kun meillä oli lihavat päivät, ei hän näyttänyt edes silmiänsäkään, mutta annapas, kun sai kuulla, että meidänkin mailla oli halla käynyt, niin siinäpä hän olikin heti, eikä itku suin ja tyhjin kourin, vaan hyvä neuvo muassaan. Oletkos unohtanut, kuinka hän kerran lensi tänne ja kyynelsilmin raikahutti: "koulutoverini, minä olen keksinyt keinon! Sinun leipäsi on jo paistumassa! minä olen perustanut hautauskassan ja valtioneuvos Dobel on pannut sen toimeen. Hän tahtoi määrätä minut kassööriksi, mutta minä olen pyytänyt häntä antamaan sen toimen sinulle, ja niin hän on tehnytkin. Sinä saat kuusisataa taaleria palkkaa vuodessa." Ja niin hyöri ja pyöri hän edestakaisin ja suuteli sinua ja minua ja Augustia ja vanhaa pesu-eukkoakin.

Rouva (joka on istunut sohvalle). Niin, kyllä se oli sievästi tehty.

Vagtel. Se oli ylevästi tehty, se. Mutta entäs vieläkin. Hän arveli minulla olevan vielä sen verran varaa, että voisin suorittaa takauksen, mutta kuultuansa, ett'ei minulla ole ikinä mitään omaa, vaan kaikki, mitä on, on sinun sisaresi-tyttären, minun holhottiin, joka äiti vainajansa tahdon mukaan asuskelee meillä — niin mitä tekee tuo kelpo kirjasaksa? Hän menee valtioneuvoksen puheille ja takoo häntä siihen asti, että tämä jyrkkä mies sanoo viimeinkin: "teitä minä uskon, te olette rehellinen mies, ja kun te pidätte Vagtel'ia yhtä rehellisenä kuin itse olette, niin sitoun minä vastaamaan hänen puolestaan: Hän saapi viran ilman takausta."

Rouva. Mutta, ystäväni, sinä unohdat kokonaan ne kaksikymmentä — — —

Vagtel. Hyvä Tiina, minulla ei ole — (Innolla). Minun täytyy sanoa. Nyt on loppu. Tämä on kyllä ikävää, mutta sekä miehenä että isänä, kassanhoitajana ja kansalaisena tulee minun sinulle suoraan ilmoittaa: tämä tällainen elämä ei lyö leiville.

Rouva. Ja sekä vaimona että äitinä tulee minun sinulle mitä suorimmasti ilmoittaa: me emme voi elää muulla lailla.

Vagtel (tulistuneena). Kun me emme voi elää sillä, emmekä millään lailla, niin kuinka me voimme silloin elää tällä lailla?

Rouva (kiivaasti). Me emme voi elää kerjäläisten tavoin.

Vagtel. Ja miksikä emme, kun kuitenkin olemme kerjäläisiä.

Rouva. Mathilde maksaa meille kyllin paljon, vaatiakseen, että meilläkin elettäisiin seura-elämää. Ja kuinka voisikaan nuori tyttö — — —

Vagtel. Voisikaan, voisikaan — — Sinun elämälläsi ei näköjään olekkaan muuta tarkoitusta, kuin että hän menisi parooni Lillielle naimisiin ja sillä lailla aateluttaisi meidän sukumme. Minä puolestani en todellakaan tiedä, mitä hyvää tuossa tarkoituksessasi ja tuossa paroonissa on.

Rouva. Hän on hieno ja sivistynyt mies.

Vagtel. Niin, muka, ja sen osoittaa hän mielistelemällä, kievastelemalla sinun edessäsi, ylistelemällä sinun yksinkertaisuuttasi ja järjestelemällä juhlapitoja. Muut ihmiset ajavat tuota herraa niskapäästä ulos, tietäen hänen elävän ainoastaan sen toivon varalta, että hänen veljensä kuolisi.

Rouva. Hänkö! Hänkö köyhä? Hän on niin rikas, että on äskettäin henkensäkin vakuuttanut.

Vagtel. Kas se todistaa rikkautta, se!

Rouva. Hänellä on varoja, hänellä. Minä tiedän sen. Herra varjelkoon sitä, että sinä ajaisit hänet ulos!

Vagtel. Tiina kulta, min'en ai'okkaan sitä tehdä, en — mutta sinun ei pitäisi kehoittaa Mathildea menemään hänelle naimisiin.

Rouva (kuivasti). Min'en luule siihen kehoituksia tarvittavankaan.

Vagtel. Niin kyllä, oikein minäkin ihmettelen, ett'ei hän, nuori, kaunis, rikas tyttö anna tuolle lipilaarille rukkasia.

Rouva. Huomaapas sekin seikka, että parooni voi kentiesi auttaa meidän August'ia jaloille.

Vagtel. Noo, August on taitava polyteknikko, hän tulee toisten avuttakin toimeen.

Rouva. Ukkoseni, meillä olikin muu asia keskusteltavana, — minun pitää saada rahaa.

Vagtel (rientää pois ja istuu pulpetin ääreen). Minulla ei ole rahaa.

Rouva. Kaksikymmentä taaleria.

Vagtel (innollisesti laskien). Viis' ja kahdeksan, kolmetoista ja yks' —

Rouva. Me häpäisemme itsemme.

Vagtel (äreästi). Ja viis' on yhdeksäntoista ja — (kääntyy äissään) ja — nyt en pääse puuhun enkä papuun. Minulla ei ole rahaa; kuuletko sinä Kristina? Minulla ei ole rahaa.

Rouva. No no, älä nyt huuda! Jos ei sinulla ole — — (istuu) niin mitäpäs sille mahtaa. (Kiivaasti). Siinä tapauksessa olisit sinä kuitenkin voinut ennalta sanoa minulle — Hannes, sinä olet ankarasti loukannut minua.

Vagtel (hypähtää tuimana tuolilta). Mutta siis syö —! (vaikeroiden) Tiina, Tiina, sinä saatat minut halvaukseen!

Rouva (nousee kiivaasti). Minä? Kyllä!

Vagtel. Niin, kyllähän sekin on totta, ei sekään auta. Voi minua mies-parkaa, minua poloista parkaa!

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

Mathilde. Mitä nyt?

Molemmat. Se on tuo minun — — —

Mathilde. Minun vaimoni, joka tahtoo rahaa — minun mieheni, joka ei tahdo antaa rahaa; eikö niin?

Molemmat. Niin juuri.

Mathilde. Min'en kysynytkään sitä muun kuin näön vuoksi vain.

Rouva. Hän antoi minun kutsua vieraita — se oli hänen luvallansa, se; eikö niin?

Vagtel. Niin, niin! minä sanon kaikkeen: niin, mutt'en sittekään sano itse asiaan: niin.

Rouva (heitäkse sohvalle). Ja nyt jättää hän minun tällaiseen tilaan.

Mathilde. Eno-parka, te ette pääse tästä pulasta ilman lunnaita ja (hemmoittelee) parempihan on maksaa sovinnolla, rakkaudessa.

Vagtel. Niin, kyllähän se parempi on, paljon parempi — (äreästi) mutta minulla ei ole rahaa.

Mathilde. Paha juttu; minäkin olen menettänyt kuukautiset korkoni. Mutta tiedättekö mitä — älkää vain panko pahaksi, niinkuin tähän saakka olette tehnyt — onhan osa pää-omastani teidän tallessanne; tehkää minulle mieliksi: Lainatkaa siitä!

Vagtel (innolla). Vait, Mathilde, vait! Minä olen sinun kolhojasi ja holhojan tulee tarkasti vartioida holhottinsa omaisuutta. Ja siten ottaisin minä, sinun holhojasi — en koskaan!

Mathilde. Mutta sehän on lainaa — ja minä annan teille luvan.

Vagtel. Sin'et voi antaa lupaa ilman minun luvattani, ja min'en anna lupaa, en.

Mathilde. Mutta rauhan ja sovun tähden —

Vagtel. Hyvä, hyvä; rauha ja sopu tulee niinkin, kyllä minä pidän huolta siitä — (huo'aten) niin, kyllä minä — — — Minä olen sellainen yö-myssy.

Mathilde. Mutta, eno —.

Vagtel. Minä olen yö-myssy, yö-myssy minä olen. Minä voin kyllä suuttua, toruella siitä, että annan myöden, mutta panna vastaan, vastustaa — sitä min'en voi — no, niinkuin sanoin, minä olen sellainen yö-myssy, pehmyt lapanen sellainen — — —

Rouva (nousee harmissaan ylös). Ja sinä uskallat sellaista sanoa? Johannes, sinä sanot liian paljon!

Vagtel. Niin, ja sinä suutut liiaksi siitä, että minä toruilen itse itseäni.

Mathilde. Minusta näyttää eno olevan oikeassa; lieneehän hänellä lupa pahoitella omasta itsestään.

Rouva. Mutta hän pahoitteleekin minun tähteni. Teenkö minä ikinä mitään häneltä kysymättä, teenkö?

Mathilde. Mutta kun te, täti, tiedätte, ett'ei eno voi kieltää mitään, niin — — —

Rouva. Enkö minä pyydä joka ainoaa killinkiä? Voitko sanoa, ett'en sitä tee?

Vagtel. Eihän se ole sinun syysi; se on onnettomuus, onnettomuus, kohtalo.

Rouva. Salli minun jatkaa. Kaikkeen, mihin ryhdyn, pyydän sinulta lupaa; kaikkea sitä varten, mitä ostan, pyydän sinulta rahaa. Ja nyt kehtaat sinä sanoa olevasi yö-myssy, tohvelin pohja; Johannes, sin' et ole oikein mies.

Vagtel. Niin, sitähän minä juuri taannoin sanoinkin.

Rouva (tulistuneena). Muuten tiedän minä senkin, ken tätä kaikkea on sinun päähäsi pannut, — tuo kirjasaksa. Ei mene päivääkään, ett'ei hän tulisi ainakin kaksi kertaa tänne nuuskimaan, mitä täällä meillä keitetään ja paistetaan. Minkätähden tyrkytti hän meille tuota Nyboder'in hempukkaa piiaksi? [Nyboder on kaupungiu-osa, jossa asuu milt'ei pelkkää meriväkeä, työkansaa j.n.e., mutta jossa siisteys on yleinen. Suoment. muistutus.] Hm, sitä varten, että hänellä olisi vakooja.

Mathilde (lempeästi). Hyi täti! Hän on siisti, ahkera tyttö, joka tekee työtä monta vertaa enemmän, kuin hänen tarvitseisikaan tehdä.

Vagtel. Vakooja? Loruja. Kun Qvit kuuli sinun jälleen saaneen tuon entisen oikkusi pitää sisäpiikaa, niin tahtoi hän auttaa sekä sinua että tytön isää ja esittelikin meille tuon tyttösen.

Rouva. Noo, sinun hra Qvit'isi on raaka narri — niin sanovat kaikki, pait sinä.

Mathilde (niinkuin edellä). Ja minä, tätiseni. Hän on avosydäminen niin suuria kuin pieniä kohtaan, sanoo suoraan, mitä ajattelee, ja on rehellinen mies. Tuo hänen suoruutensa on tosin vähän liiaksi uljasta, mutta rehellistä; hän saisi tosin paremmin valita sanojansa; mutta se seikka, ett'ei hän vilpistele, vaan uskaltaa sanoa ajatuksensa, osoittaa että hän on mies. Hänen rehellisyytensä näyttää tosin lystikkäältä — niin kyllä, mutta se on sitä mielyttävämpi, sillä siitä näkee, että hän on jo luonteeltaan rehellinen, eikä ainoastaan järkensä käskystä. Sanalla sanoen, Qvit on minun suosittuni, ja jos hän vain olisi nuorempi, niin — (hemmotellen) hän voisi olla vaarallinen minun rauhalleni.

Rouva. Hän?! (nauraa kovalla äänellä). Hahaha!

Qvit (ulkona). Hahaha!

Rouva (lakkaa nauramasta). Hyvänen aika, siinä hän jo onkin. (Istuu sohvalle).

Kolmas kohtaus.

Entiset. Qvit (suuri reppu kainalossa).

Qvist Hahaha! (asettaa laukkunsa oven suuhun). Kas niin, hyvää päivää! Mitäs kuuluu?

Mathilde. Kiitoksia. Mutta teiltä ei sitä tarvitse kysyäkkään, te voitte aina hyvin, eikö niin?

Qvit. Kiitoksia, neitiseni, kiitoksia, onpa tuo oikein ihmeellinen, tuo minun laitani. Joka askeleella saan minä nauraakseni. Nyt nauratti minua tuo teidän vanha Anninne. Kun minä kömmin rappusia ylös, laukku kainalossa, niin sanoopa eukko näin; Hyvänen aika, hra Qvit, mahtaapa teidän ijällänne tuo kirjain kantaminen tuntua. Ja sen sanoo hän minulle, joka olen häntä kahdeksan vuotta nuorempi — Eukko pesi parhaillaan rappuja. Eikö se ole somaa? Hän luulettelee minun työtäni vaikeammaksi omaansa — lapsukainen! — Mutta tiedättekö mitä, rouva, olkaa hyvä, kärsikää hänen kömpelyyttään, onhan hänkin ollut virkeä aikanansa. — Mitä hittoja! Te juotte kahvia tähän aikaan päivää? (Istuu rouvan viereen). Kas niin rouva! Tehän vasta emäntä olette, kun kuudensadan taalerin vuotisella tulolla voitte juoda kahvia keskellä päivää.

Rouva. Niin, sitä vaatii tapa — — —

Vagtel (keskeyttäen). Se on vain tänään, ystäväni, tänään; tavallisesti me emme juo kahvia ollenkaan, mutta sellaisena päivänä, kuin esimerkiksi päivä, jollainen tämä päivä on — — —

Qvit. No — mikä päivä tänään on sitte?

Vagtel (itseks.). Mitä minä nyt oikein sanoisin? (Ääneen). Tänään on — on minun vaimoni syntymäpäivä.

Mathilde (hiljaa Vaglel'ille). Siinä teitte hyvin.

Qvit. Kuinka? (Kättelee rouvaa). Toivotan onnea! Ja kun minä olen vanha ystävä talossa, niin sallikaahan minun antaa teille pikku lahja.

Rouva (lempeästi). Mitä turhia, hra Qvit — — —

Vagtel. Mitä sinä nyt —?

Qvit (juoksee laukkunsa luo). Malta, malta. Tuossa on kyllä jotakin, joka sopii rouvalle.

Rouva (kohottaikse). Tuossa?!

Mathilde (itseks.). Kummallinen, mutta hyväsydäminen mies!

Qvit (on vetänyt laukun etummalle, aukaisee sen ja selailee kirjoja). Muun muassa on täällä kasvatusopillistakin. Katsotaanpas — (ottaa erään kirjan ja katselee sen nimilehteä). "Käsikirja miehistölle tarkk'ampuvassa sotaväestössä" — ei, se ei sovi teille, ei (ottaa toisen kirjan). "Yleisen varallisuuden luonto ja syyt" — ah, se on kelpo kirja Gad'ilta — mutta pienille taloille se ei ole juuri käytännöllinen. Mutta kas tässä — (lukee). "Ruoka-raparperin viljelyksestä ja sen käyttämisestä ruoaksi" — se ei olisi niinkään hullua, kun teillä olisi vielä maatalo, mutta nyt — (mielissään) Kas tässä se onkin! "Frese'n kotoaskareet" ynnä "Kokki-kirja elikkä neuvoja j.n.e." — Se on kelpo kirja, rouva. Ottakaa se, seuratkaa sen neuvoja ja olkaa onnellinen! Jumala siunatkoon teitä!

Rouva (kuivasti). Kiitoksia!

Mathilde (Qvit'ille, joka latelee kirjoja laukkuunsa). Te ette näköjään ainoastaan myy kirjoja, mutta suvaitsette niitä myös.

Qvit. Josko minä suvaitsen kirjoja ja kirjallisuutta? — Minä rakastan niitä! Kirjallisuus, neitiseni, kirjallisuus on elämän lähde. (Nousee ylös). Mitenkä minusta on tullut kirjasaksa? Minä ostelin kirjoja lukeakseni ja luettuani möin ne, ostaakseni toisia. (Innostuu vähitellen). Ja kun minä tapasin kirjan, jonka kuivat, kuolleet kirjaimet yhtyivät juuri kuin mehusaksi, elähyttäväksi ytimeksi, ja joiden henkistä ymmärrettä minä omalla ymmärrykselläni taisin itselleni omistaa, silloin, neitiseni, — minä imin, minä söin tuota ydintä, minä nautin kaikilla tunteillani niiden sisällystä ja — sitten lainaelin minä niitä muille, jotta nekin saisivat niitä lukea ja niistä iloita. Minä voin kirjasta imeä kaiken sen ytimen, minä voin juuri kuin nielaista sen sydämeeni — minä lainaan kirjan toiselle; kirjan henkinen voima, ydin on yhtä tehoisa, yhtä täydellinen — niin, vaikka tuhannet ylipainokset kulkisivat kädestä käteen, teoksen alkuhenki on yhtä tehoisa, jopa aina vain entistä tehokkaampi. (Nostaen innostuneena laukkuansa). Voi, kuinka monta ylevää aatetta tässäkin repussa on ollut, kuinka monta säkentä, jotka sytyttävät valoa nouseville polville! Kun minä kuolen, neitiseni, niin tämä se minun päänalaiseni olkoon ja henkitoreissanikin minä vielä kiitän niitä, jotka ovat antaneet henkensä valon loistaa meille oppimattomille kirjapainon-musteen kautta. (Panee laukkunsa ovensuuhun).

Mathilde (liikutettuna). Te olette kelpo ihminen.

Qvit (iloisesti). Enpä kaikkein pahimpiakaan, en! (Rouvalle) Vai tänään on teidän syntymäpäivänne? Te olette siis —?

Rouva (hiljaa). Kaikkea sitä pitää kärsiäkkin. (Ääneen). Nuori vielä toivomaan, liian vanha mitään enää odottamaan maailmasta.

Qvit (lempeästi). Niin vai — siinä tapauksessa olen minä nuorempi teitä.

Rouva (loukattuna). Te?!

Qvit. Niin, sillä minä odotan vielä paljon hyvää tästä maailmasta (istuu rouvan viereen).

Rouva (pisteliäästi). Te ette ole elänyt maailman pauhinassa. Minulle on maailma inhottava, yhtä inhottava, kuin —

Qvit. Niin — maailma on aivan samanlainen meille, kuin me olemme maailmalle.

Rouva (nousee nopeasti ylös). Te olette —

Vagtel (kiireesti, riitaa välttääkseen). Niin, maailma on ollut minulle ja vaimolleni hyvin — hyvin paha.

Mathilde (veitikkamaisesti). Niinpä minustakin maailma ei kelpaa juuri mihinkään.

Qvit (innolla, nousten seisomaan). Hakekaa syytä itse itsestänne, älkää lykätkö sitä maailman niskoille. Mikä vika maailmassa on? Eikö se ole oikein mestarillisesti luotu? Katsokaapas vain ympärillenne! Se kukkii ja lakastuu, lakastuu ja kukkii — iänkaiken; elämässä on lakastumista, lakastumisessa elämää — yhteyttä monilukuisuudessa, monilukuisuutta yhteydessä ja — kaunis se on joka haaralta.

Mathilde. Niin, mutta —

Qvit. On vastoinkäymisiä? on kyllä ja kiitos Luojan siitä, että niitä on. Vastoinkäynti saa voiman näkyviin ja siinä se elämä juuri onkin, neitiseni. Mitä me ihmiset oikeastaan olemme? Kemiallisia tulitikkuja! Meissä on tuliainetta, meissä, mutta se ei pääse palamaan, niinkauan kuin me loi'omme turhuuden ja tuhmuuden kotelossa — Mutta meidän pitää palaa, sehän se meidän tarkoituksemme on. Hyvä, — mitä nyt tapahtuu? Sallimus ottaa meidän tuosta kotelosta ulos, hivuttelee sitten vastoinkäymisellä ja — huiskis! — heia! siitä nousee puhdas, loistava liekki, juuri voiman ja elämän kuva. Eläköön vastoinkäyminen! Jos ei sitä olisi, niin eipä minullakaan olisi ollut iloa auttaa (lyö Vagtel'ia hartioille) tuota läkkisormea.

Mathilde (ilveillen). Aha, hra Qvit pitää vastoinkäymisestä niin paljon ainoastaan oman itserakkautensa tähden.

Qvit (iloisesti). Hyvin mahdollista, mutta ei sillä minun todistukseni vielä peruutetut ole. Maailma on oikein oivallinen; nuo "laitokset" ainoastaan pilaavat sen.

Vagtel. Laitokset! mitkä niin?

Qvit. Nuo tavalliset järjestykset, tavat ja muut sellaiset, jotka eivät saa alkuansa ihmisluonnosta, mutta joita niin sanottu valistus meille tyrkyttää, niinkuin esimerkiksi ylellisyys, ja nuo rahoja nielevät kemut, ristiäiset, kihlajaiset, häät ja hautajaiset. (Innostuu yhä enemmän). Hautajaiset ne, ne pahimmat ovat. Jos muihinkin kemuihin uhratut rahat menevät kaiken maailman tietä, niin hautajaismaksut ne, ne vasta surman suuhun menevät, ne. Kuolema on ainoa tila, joka tekee kaikki yhtäläisiksi; kun köyhä kuolee, niin sopisi vaatia, että hän haudattaisiin yhtä kunniallisesti, kuin rikaskin. Eikö maistraatin, raastuvan, porvariston, maansäätyjen tai muiden, joilla on kuolleiden kanssa tekemistä, tulisi pitää huolta siitä, että köyhinkin pääsisi hiljaiseen lepopaikkaansa ilman suuria kustannuksia? Miksikä pitää minun, tullakseni kunniallisesti haudatuksi, maksaa kelpo rahat kellon lierittäjille, laulajille, puheenpitäjille ynnä muille, jotka eivät minusta ollenkaan välitä. Onhan hyvin kummallista käyttää hyödykseen kuolemantapausta ja vaatia kuolleen tähden rahaa, jonka takaisin-maksaminen ei tule edes kysymykseenkään. Ja entäs, kun on suuri perhe, ja kuolema tempaa äkkiä useampia — uhreja —! (Tarttuu innostuneena rouvan käsivarteen). Se on onnekseni, rouvaseni, ettei minun ole tarvis pitää huolta hautajaisistani, sillä minä kuolisin pelkästä kiusasta.

Rouva (kuiskaa Vaglel'ille). Saa tuo pois täältä.

Vagtel (pitäen kiinni rouvasta, kuiskaten). Tiina-kultaseni — — —

Rouva. Vaiti. Minä pidän siitä itse huolta — (soittaa kelloa, joka on pöydällä).

Qvit (ottaa Vagtel'ia käsipuolesta ja kulkee hänen kanssaan pulpetin luo). Juuri nämä seikat, naetsen, saattoivatkin minun perustamaan hautauskassan.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Grethe.

Grethe (pysähtyen ujona ovensuuhun). Rouva, te — — —

Rouva (korkealla äänellä). Tämä huone on siivottava.

Grethe. Se siivottiin eilen ja tytöllä on tällä haavaa paljon työtä.

Rouva. Minä sanon, tämä huone on siivottava.

Mathilde. Täti — — —

Rouva. Ken sen siivoo — se on teidän oma asianne.

Grethe. Sallikaa sitten minun itse — — —

Qvit (kääntyy ja näkee Grethen). Kuinka! — Grethe! — Minun oma marjueni! Sin'olet aina yhtä siisti ja sievä, kuin enkeli (taluttelee häntä sohvan luo, jolle istuu). Onhan rouva hyvä sinua kohtaan?

Grethe. Niin — minulla ei ole syytä valittaa.

Qvit. Sepä hauskaa! Parasta onkin palvella porvareilla, kuuluu tavallaan perheesen.

Rouva (äkeissään). Ettekö te — — —

Grethe (on menossaan). Heti paikalla — — —

Qvit. Älähän nyt, maltahan hieman, annahan minun ensin katsella sinua.

Grethe (taputtelee Qvit'iä poskille). Toisella kertaa — ensi sunnuntaina, kun tulen kotiin, nyt pitää mun — — —

Qvit. Turhaa kaikki; ovathan he minun ystäviäni.

Grethe. Niin, mutta minun isäntäväkenä, jota minun tulee pitää kunniassa.

Qvit. Eihän kunniassa-pitäminen kiellä sinua puhumasta paria sanaa vanhan tuttusi kanssa.

Rouva. Minun luullakseni — — —

Grethe (arasti, koettaen päästä irti). Sallikaa minun mennä — — mennä.

Qvit (nousee istualtaan, mutta pitää Gretheä yhä kädestä). Mitä nyt? Oikeinhan sinä vapiset?

Grethe. En — te erehdytte — en ollenkaan. Kyllä minä tosin arastelen, säilyttääkseni isäntäväkeni suosiota, mutta en minä vapise — en — se tulee vaan tuosta. —

Mathilde (yhtyen puheesen). — Hentotuntoisuudesta, joka on hänelle kunniaksi luettava. Hän on sellainen kelpo tyttö, että kaikki pitävät hänestä; olkaa varma siitä, että minä — — —

Vagtel. Että me, ai'oit kai sanoa — oi, me pidämme häntä kuin silmäterää.

Rouva. Mitä kiitoksista? Mitä varten pidetään palvelusväkeä? Että he tottelisivat ja tekisivät, mitä heitä käskee, ja kun minä käsken (painolla) "tämä huone on siivottava", niin te, hra Qvit, olette kaiketi niin hyvä ja — — —

Qvit. Ja menette matkoihinne! — Lyhyesti ja selvästi sanottu!

Rouva. — — ja sallitte neitsyen tehdä tehtävänsä, ai'oin minä sanoa. Jos te tahdotte antaa sanoilleni toisen merkityksen, — se on omassa vallassanne.

Qvit. Ja noin kohtelette te tuota tyttöstä, — tuota sievintä helmeä, ja minua, minua, joka kuulkaas, rouva, te olette —

Rouva. Mikä niin, hra Qvit?

Vagtel. Ystäväni!

Grethe (nykäisten Qoit'iä käsivarresta). Olkaa hyvä —

Mathilde (samoin kuin Grethe, toisella puolen). Älkää pikastuko, hyvä herra Qvit.

Qvit. Te olette — hahaha! Te olette todellakin suorempi minua — ja olenhan minä jo jotenkin julkea.

Rouva. Tämä on liikaa — Johannes!

Vagtel. Tiina kulta.

Rouva. Saa hänet pois, — sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä. (Menee äkeissään pois. Häntä seuraavat Mathilde ja Grethe, edellinen lohdutellen häntä, jälkimmäinen lehden viitteen Qvit'ille olla pikastumatta).

Viides kohtaus.

Vagtel. Qvit.

Qvit (astuu pari askella rouvan jälkeen). Mitä hänen tulee tehdä? (Kääntyy ja katsoo Vagtel'iin, joka seisoo hyvin nolona paikallaan). Ymmärsitkö — mitä sinun tulee tehdä? Sinun tulee näyttää minulle ovea.

Vagtel (vilkkaasti). Sitä min'en tee milloinkaan.

Qvit (istuu sohvalle). Sinulla on hyvin kohtelias vaimo, sinulla.

Vagtel (nolona). Niin — niin se on, miltä kannalta sitä katsoo. Hän on hyvin hääriväinen, hyvin ennättäväinen, mutta —

Qvit. Mutta oikein äkäpussi, oikein — (lyöpi kätensä pöytään, ilmaistakseen ajatustaan, jolle ei löydä sopivaa sanaa).

Vagtel (arasti). Oikein, ihan oikein.

Qvit (hypähtää ylös). Oikein kynsiniekka — ilves!

Vagtel. Sinä olet minun ystäväni, mutta kosketat asioihin liian läheltä. Min'en tahdo loukata sinua, mutta eihän hyvässä talossa sovi seurustella piian kanssa, isäntäväen läsnä-ollessa.

Qvit. Hyvässä talossa? Herrastalossa? Nimitätkö sinäkin kotoasi hyväksi taloksi? Oletko sinä olevinasi herra? Killinki-kassan hoitaja! Muutoin sinä erehdyt sen lisäksi; hyvissä taloissa pidetään sivistys ja ihmistunteet arvossa, ja Grethe —

Vagtel. Hyvä ystäväni, vaimoni kohtelee Gretheä kuin omaa lastaan.

Qvit. Siinä tapauksessa olet sinä kelvoton isä lapsillesi.

Vagtel. Kuules, jos et sinä olisi ystäväni —

Qvit. Niin ottaisin sinulta kassan, sinä lapsukainen ja — sitten ette enää voisi pitääkään emännöitsiää? (Kovalla äänellä). Minä sanon, Grethe — — —

Kuudes kohtaus.

Entiset. August.

August (perä-ovesta). Grethe — mitä nyt?

Qvit (kääntyy häneen päin, niinkuin edellä). — On kunnioituksella kohdeltava. Ymmärrätkös minua?

August. Mutta ettehän tällä äänellä puhune minulle'—?

Qvit. Ei se tee pahaa teillekään, sillä sama ääni variksen pojalla kuin variksellakin. Tottahan teidän mielestänne äitinne kohtelee Gretheä — —

August. Pahoin — se on totta.

Qvit (tarttuen Augustiin). Pahoin? (Mielihyvällä). Eikö niin? Mutta te olettekin näköjänne parempi ihminen. Kuules nyt, sinä Lepu-Lasse, oma poikasi myöntää asian todeksi.

August. En voi olla sitä tekemättä! Juuri tuo äitin paha kohteleminen on saattanut minut huomaamaan Grethen jalon mielenlaadun, joka itsestään, luonnosta jo, vaatimatta, ilmautuu kaikessa —

Qvit (mielihyvällä). Ilmautuu itsestään, luonnosta jo, vaatimatta — (panee kätensä Vagtel'in hartioille). Häpeä, häpeä, Vagtel, oma poikasi — — —

Vagtel. Hän on oikeassa ja minä pyydän vaimoani — — —

Qvit. Pyydät? Ei, käskemän sinun pitää! Tuollaisissa asioissa saa hyvällä omallatunnolla käskeä ja käskeä uhaten. (Lyö Vagtel'ia olkapäille).

Vagtel. Jos se vaan auttaa. (Qvit tekee liikkeen). Kyllä se auttaa, auttaa. Sinä olet niin innoissasi. Tiedätkös mitä? Minä menen nyt paikalla vaimoni luo ja — (tekee totisen; mahdikkaan kasvoliikkeen).

Qvit (sukkelaan). Mene, mene!

Vagtel (tlseks.). Menen jonnekin nurkkaan, jossa saisin olla rauhassa. (Menee).

Seitsemäs kohtaus.

Qvit. August.

Qvit. (hieroo käsiään ilosta, huutaen Vagtel'in jälkeen). Kas siinä teet oikein — siitä ansaitset kiitoksia.

August. Turhaan kiitätte, eihän siitä sen parempaa tule. Minä tunnen isäni; hän kyllä kernaasti tahtoisi puolustaa tyttöpahaa, mutta siihen ei hänell' ole uskallusta.

Qvit (osaa ottavasti). Sitten otan minä tytön pois täältä.

August (vilkkaasti). Ettehän toki sitä tee?

Qvit. Mutta kun hän ei saa täällä rauhaa?

August. Kyllä hän saa olla rauhassa — kyllä. Ja eihän se nyt sovi, että hän jättäisi meidät.

Qvit. Te arvelette siis, ett'ei hänen ole mitäkään pelkäämistä.

August. Ei suinkaan, ei rahtuakaan! Johan hän saa kaikki aseettomiksi pelkällä lauhkeudellaan, hiljaisuudellaan — hän on niin hiljainen, niin hiljainen, kuin enkeli.

Qvit. Niin, niin hän on! — Kuulkaapas, teidän isänne on köyhä ja te tarvitsette paljon kirjoja — kun tarvitsette, niin sanokaa vain minulle. Niin, hän on oikein enkeli, tuo tyttö. Minä katson heti paikalla, eiköhän laukussani olisi jotakin sopivaa teille. (Rientää peremmälle, aukasee laukkunsa).

August. Kiitoksia, ei tarvitse.

Qvit. Ei, teidän pitää ottaa — kaiken mokomin — hän on oikein turkasen kelpo tyttö, hän. — (Häärielee kirjojensa ääressä). Ja hän on jo pienestä pitäin ollut sellainen — "Robert Pirulainen" — joutava kaskukirja! Ja suokoon Jumala, että tyttö aina vastakin olisi — "Hyvä poika ja kelpo sotamies, eli — —" Hyvä teos, mutta ei sovi teille — Muutoin sanoitte te ihan oikein: Hän tekee toiset aseettomiksi. Niinpä, kun minäkin olin tulistua, niin hän viittas' vain minulle, ja min'en sanonutkaan muuta, kuin — "Mietteitä viinapolttimoiden rakentamisesta" — se on jotakin, joka ehkä sopii (panee kirjan sivulle), malttakaa hieman, minä käyn polvilleni — niin sujuu työ paremmin. (Häärii yhä enemmän ja enemmän kirjoihinsa kiintyneenä).

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Grethe (tulee siivoamaan pöytää).

August (vilkkuelee Qvit'iin päin ja lähenee Gretheä kuiskaten). Grethe, — Minun oli hyvin ikävä kuulla, kuinka äitini — — —

Grethe (vilkkuelee tuon tuostakin Qvit'iin päin). Olkaa hyvä, älkää kohdelko minua niin ystävällisesti, se tekee oloni täällä yhä tukalammaksi ja ettehän te tahtone — — —

August. Ja sen sinä sanot minulle, joka rakastan sinua, jonka ainoa toivo on — (tarttuu Grethen käteen).

Grethe (niinkuin edellä). Hyväinen aika, mitä te ai'ottekaan?

August. Uhrata kaikki sinun tähtesi.

Grethe. Älkää ajatelkokaan sellaista. Teidän vanhempanne varsinkin äitinne — — —

August. Mitä se tekee? Minä tahdon valita itse itselleni vaimon, rikkautta en kaipaa; minun taitoni tuottaa minulle kyllä jokapäiväiset tarpeeni. Vaimo, joka rakastaa miestänsä ja osaa hoitaa taloaan — (on innossaan ruvennut puhumaan kovemmalla äänellä, niin että Qvit on kuullut viimeiset sanat).

Qvit. Niin, kyllä Grethestä semmoinen tulee. (August päästää Grethen käden kädestänsä ja asettuu niin, että peittää hänet Qvit'in silmien edestä). "Kuvien varjostustako" — sopiiko se teille?

August (kääntyneenä Qvit'iin päin). Sopii, sopii. (Kääntyy Gretheen, kuiskaten). Minulla on rehelliset aikomukset ja minä ai'on pian jo puhua vanhemmillenikin siitä.

Grethe (nopeasti). Mutta ei niin kauan kuin minä olen täällä. Teidän äitinne — — —

August. Minun rakkauteni voittaa hänen vihansa. Grethe, tahdothan sinä olla minun — —

Qvit. "Lardnerin höyryveturi" — se sopii, se.

August (niinkuin edellä). Sopii, sopii. (Kääntyneenä Gretheen). Grethe, rakastathan sinä minua?

Grethe (on ottanut lautasen ja kupit). Sen tiedätte itse vallan hyvin.

August. Ja minä olen niin sanomattoman onnellinen, kun vain saan puhua sinun kanssasi pari sanaa — (tarttuu Grethen käteen ja suutelee sitä).

Qvit. Laukussa ei ole enää mitään teille sopivaa.

Grethe (kuulematta Qvit'iä). Varokaa — lautanen putoaa —

Qvit. Mutta kyllä minä — (Katsahtaa Augustiin). He, he! (Nousee ylös).

August. Sinä pakenet, vältät minua, sinä olet niin kylmä minua kohtaan —

Grethe (lempeästi). Voi, jos tietäisitte, mitä minun sydämeni sanoo!

Qvit (astuu heidän väliinsä). Grethe!

Grethe (hämmästyen). Ah! (juoksee kiireesti ovelle, josta Vagtel juuri astuu sisään). Ah!

Yhdeksäs kohtaus.

August. Qvit. Vagtel.

Vagtel (liikutettuna'). Niin vai! Hän myöskin. — Onnettomuutta joka taholla.

Qvit. Te sanoitte, ett'ei hänen ole täällä mätäkään pelkäämistä ja kuitenkin — — —

August (hiljaa, tunteellisesti). Minä rakastan häntä ja aikomukseni ovat rehelliset.

Vagtel (joka on kävellyt edestakaisin). Aina vain vaaditaan ja vaaditaan — ikäänkuin olisi mikään leikin-asia täyttää kaikki nuo vaatimukset. (Lyö Augustia olkapäille). August, älä tässä maailmassa nai rikasta tyttöä, jos et mieli tulla köyhäksi.

August. Olkaa rauhassa, isä; minä olen jo valinnut semmoisen, jonka ainoa rikkaus on se, ett'ei hän kaipaa rikkautta.

Vagtel (kummastuneena). Sinä olet valinnut?

Qvit (mielihyvällä). Kuinka? Te aiotte toden totta —

August. Tietysti,

Qvit (kättelee Augustia). Te olette kunnon mies I (kokoillen kirjojansa). Kuulkaas, mennään me teidän huoneesenne — älkää vain unohtako "Lardner'in höyryveturia" ja "Valokuvain varjoustaitoa" — hahaha, varjostamistaito sopii todellakin! (Nipistää Augustia korvasta). Veitikka! (Vagtel'ille, sivulla). Sinulla on kelpo poika, sinulla; sinun olisi pitänyt olla hänen poikansa — niin sinusta olisi tullut toinen mies. (Ottaa laukkunsa). Mennään nyt, — saamme nähdä, oletteko polyteknillisellä taidollanne tullut jo niin pitkälle, että voitte panna jalkanne oman pöydän alle. (Menee Augustin kanssa).

Kymmenes kohtaus.

Vagtel, kohta Palle.

Vagtel. Hän on valinnut? Ja Qvit on iloissaan tuosta vaalista? — Se on Grethe, se. — Soma leikki! Mitähän vaimoni nyt sanoo, kun kaiken hyvän lisäksi vielä saamme semmoiset häät? Tekisipä, pahuus vie, minunkin mieli valita itselleni sellainen, sillä ennen valitsemaani olen jo aivan kyllästynyt! (Koputetaan; kovalla äänellä). Astukaa sisään!

Palle (astuu sisään). Suokaa anteeksi — jos saan luvan — —?

Vagtel (itseks.). Grethen isä! — Ja kaikki nyt yhtaikaa.

Palle. En tiedä, onko minulla sitä kunniaa — että te, armollinen herra, tuntisitte minut?

Vagtel. Kyllä, kyllä! Te olette hra Blok, Grethen isä.

Palle. Niin Blok, mutt'en hra Blok, ja tyttösen isä, niin. Minä olen niin julkea, että tulin pyytämään teiltä lupaa — — —

Vagtel. Puhukaa, ystäväni, puhukaa!

Palle. Minulle, uskallan sanoa, on tapahtunut sellainen hiiden leikki, että arpajaisnumeroni voitti.

Vagtel. Sehän vasta hiiden leikki, se. — Toivotan onnea!

Palle. Mokomakin asia! Eukkoni, näetkös, näki unissaan kolmen numeron ja minä ajattelin sitten itsekseni näin: Olkoon menneeksi — vaikka unennäköjä min'en usko. Sillä mitä sanoo raamattu? Älä luota unennäköihin, äläkä usko niitä. Ja muutoinkin, uskallan sanoa, on kolmonen sellainen vasikan-sorkka ja valehtelian määrä, kuin itse seitsemikkökin. Senpätähden arvelin minä itsekseni näin: Eukon unennäöstä minä viis', mutta voihan toki tehdä eukolle mieliksi ja ottaa kolmosen. Jos ei se voita, niin olkoon voittamatta; jos voittaa, niin ja'an minä voiton näin: Puolet panen köyhäinkukkaroon ja toisella puolella pidän tänä iltana pienet haukkajaiset ystävilleni ja siihen nähden, uskallan sanoa, tulin minä pyytämään teitä, armollinen herra, laskemaan Grethen täksi illaksi kotiin.

Vagtel, Niin — kyllä kernaasti, mutta se on, näettekös, oikeastaan vaimoni asia ja juuri tänään — (tunteilla). Voi, hra Blok, sitä on talossa niin paljon huolta — — —

Palle. Huolta? hahaha. Minä luulin, ett'ei huolta olekkaan muilla, kuin alhaisilla ja renkimiehillä.

Vagtel. Eikö mitä; meillä ylhäisillä on sitä viljaa viljalta ja paljon enemmän, kuin teikäläisillä ja teillä, hra Blok.

Palle. Minulla? Minulla ei ole surua eikä huolta ollenkaan.

Vagtel (lyö kätensä yhteen). Kuinka?

Palle. Niin, kyllä minunkin naamatauluni venyy vähän pitemmäksi, kun ajattelen, mitenkä eukolleni käy, kun minä kuolen, mutta muutoin — — —

Vagtel. Ja mitä minuun tulee, on laita ihan päinvastainen. Minun kasvoni venyvät hyvin pitkiksi, kun rupean ajattelemaan, mitenkä minun miesraukan käy, jos eukkoni elää vielä muutaman vuoden. — Nehän vasta kissoja ovat, nuo naiset.

Palle. Naiset? Hahaa, nyt ymmärrän; — Niin, ne ovat siitä hyvin tuimia.

Vagtel. Mistä niin?

Palle. Teillä, hyvä herra, on joku ylimääräinen — — ja vaimonne on tuosta niinkuin — — —

Vagtel. Ei ollenkaan? Olenko minä edes sen näköinenkään?

Palle. Ette suinkaan, jos uskallan — sanoa, mutta eihän koiraa ole karvoihin katsomista, ja mieli vanhankin kissan maitoa tekee — luulee kentiesi pöllökin olevansa nätti lintu.

Vagtel (suoraan). Sitä min'en voi luulla itsestäni. Kyllähän minäkin olen ollut soma ennen muinoin — ennen muinoin, mutta siitä on jo aikoja, siitä — minä olin kuitenkin soma, ja sepä se paha olikin; sitä saan nyt katua.

Palle. Niin; vai! Se on siis eukko, joka on kihertynyt kuin viiri tangon ympäri; minä ymmärrän. (Näppärän näköisenä). Te ette kenties tiedä, mitenkä sitä kryssätään.

Vagtel. Kryssätään?!

Palle. Niin niinkuin minä kryssäilen minun eukkoani.

Vagtel. Kuulkaas, kelpo mies, jos asia sillä paranee, neuvokaa se minullekin.

Palle. Kernaasti, uskallan sanoa. Kun eukko joskus kokastelee, niin sanon minä hyvin vakavasti ja painavasti: "Loruja, enkelini!" — Ja heti on hän yhtä hiljainen kyyhky, kuin ensimmäisenä, hääpäivänämmekin.

Vagtel. Niin, mutta meillä kävis ihan toisin; mitä useampia enkeleitä minä manaan, sitä useampia sarvipäitä siitä vaan syntyisi.

Palle. Mutta näittekö te, armollinen herra, minun katsettani. Katsokaas — tämä silmäys, uskallan sanoa, sehän se pää-asia on. Ei minunkaan muijani ole arkalasta kotoisin, ei, kyllä hän syö vaikka itse Syöjättären, mutta tuollainen: "Loruja, enkelini!" sitä hän ei siedä; hän tyynenee ja tyynenee ja — yhdellä silmäilylläni minä hänet masennan. (Iloisesti) Mutta tietystihän pitää osata oikein paikoilleen, ja min'en tiedä, tokko te, armollinen herra, voitte mullistaa silmiänne niin, kuin tarvitaan. (Lyöpi ystävän lailla Vagtel'ia olkapäähän). Mutta kas minä osaan, minä. (Katsoo häneen hyvin terävästi). "Loruja, enkelini!" —

Vagtel. Todellakin, hahaha; kyllä tuollainen silmäilys taitaa säikähyttää naista, minä arvelen niin vain itsestäni. Kyllä minäkin koetan, mutta pelkään pahoin, etten osaa oikein täsmälleen.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Fredrik.

Fredrik (astuessaan sisään). Kas niin, hra sihteeri — olipa hyvä, että tapasin teidät.

Palle (sivulle). Fredrik! — paha juttu! (Menee taaemmalle).

Vagtel. Nöyrin palvelianne, hra Dahl — tervetulemastanne.

Fredrik. Valtioneuvoksen käskystä olen minä ostanut tämän kahdensadan taalerin obligationin hautauskassaa varten. Siihen on kirjoitettu "omistajalle", mutta ensi viikolla pidettävässä johtokunnan kokouksessa te pidätte kai huolta siitä, että se siirretään hautauskassan omaisuudeksi.

Vagtel (ottaa obligationin). Tietysti. — Mutta mitä pahaa me olemme teille tehneet? Ennen muinoin oli meidän ilo usein nähdä teitä täällä mutta nyt — — —

Fredrik (nolona, silmäillen ovelle). Minä tunnustan, etten niin hauskoja hetkiä ole muualla viettänyt, kuin täällä — ja kyllä minä kernaasti tahtoisin — mutta monet toimet, asiat — (huomaa Pallen) kuinka? Isäni!

Vagtel. Isänne?

Palle (hiljaa Fredrik'ille, tehden merkin silmillään; astuu etummalle). Vait! (Ääneen Vagtel'ille). Hahaha, armollinen herra kutsuu minua isäksi — oikein totta, hahaha, — mutta se on sellainen kahden kauppa meidän kesken. Minun tulee sanoa teille, armollinen hra, — nuoret yleensä suvaitsevat meitä merikarhuja ja — ylimalkaan olemmekin me tervatakit oikeita velikultia. Kun nyt tämä herra oli pieni paitaressu sellainen ja kävi koulua, missä hän siellä lienee käynytkään, niin marssi hän ja muut nulikat usein minun majani sivuitse ja — ja siinä veivittivät he usein ukkoa haljakasta ja huusivat "isä, puosmanni, ohoi" ja mitä muuta he lienee huutaneetkaan ja leikinneetkään. Minä tein hyviä kauppoja noiden lurjusten kanssa, suokaa anteeksi, että puhun niin julkeasti. Noista ajoista asti, kun tämä herra vain näkee minut, kiljahtaa hän heti paikalla: Isäni! Sen pituinen se. (Kuiskaten Fredrik'ille). Sukkelasti kaskuttu, eikö niin?

Vagtel. Niin vai!

Palle. Ettehän te suinkaan luullut minua toden tottakin herran isäksi? Hahaha — jumala varjelkoon häntä olemasta poikani — tervatakkiaisen poika, hahaha — kylläpähän sitä sitten ylettäisiin oikeusministeristössä; ei merimiehen pojasta ole kansliarappujen tallaajaksi. Muuten, ei olisi hulluinta, jos ihmisellä oisi tuollainen poika — solakka kuin masto, taitava kynänkäyttäjä, valtuutettu virkamies erityisiä asioita varten — (tarttuu innolla Fredrik'in käteen). Teidän isänne on onnen mies, hän saa ylpeillä teistä ja — (pysähtyen) minä sanon amen.

Fredrik (hiljaa Pallelle). Min'en voi sallia tätä — minä —

Palle (tekee ankaran silmäyksen). Ei hiiskaustakaan!

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Rouva.

Rouva (tulee selkä edellä). Min'en suvaitse, että palveliat ovat äänettömiä silloin, kuin heitä toruu — se on nenäkkyyttä, ivan tekoa! (Kääntyy). Johannes, mene ulos ja — — —

Vagtel (tulee hänelle vastaan ja osoittaa salaa Fredrik'iin). Tiina!

Rouva (hyvin ystävällisesti). Hra Dahl! — Harvinainen vieras! Olkaa hyvä, istukaa!

Fredrik. Sallikaa, rouva — teillä kuuluu olevan yhtä ja toista tehtävää?

Rouva. Tavallisia talon-töitä vain. Ne ovat onnelliset ihmiset, joilla ei ole palvelusväkeä.

Palle (kumarrellen). Suokoon Jumala, rouvaseni, teille tuota onnea aina kuolinpäiväänne asti.

Rouva. Kuka tuo mies on?

Vagtel. Grethen isä. Hän tuli pyytämään, etkö sinä olisi niin hyvä ja, jos se nyt kävis laatuun, niin että, jos lie mahdollista, päästäisit Grethen täksi illaksi kotiinsa.

Rouva. Kuinka? Tiedäthän itsekin, kuinka paljon meillä on työtä, enkä minä jouda jokapaikkaan. (Pallelle). Se ei käy laatuun; min'en suvaitse palvelusväen juoksentelevan aina, kun vain mieleen johtuu.

Palle. Juoksentelevan! (Malttaen mieltänsä). Niin, te olette oikeassa. — Minä kiitän nöyrimmästi.

Vagtel (salaa Pallelle). Hehehe — kyllä siitä vielä hyvä tulee. (Ääneen). Minusta nähden, — — —

Rouva. Grethe ei pääse. — Sen pituinen se.

Vagtel (asettuu omituiseen asemaan). "Loruja, enkelini!"

Rouva. Mitä nyt?

Vagtel, Ei juuri — ei mitään — etkö sinä ymmärtänyt, Tiinaseni? (Salaa Pollelle) Ei onnistunut, silmäni ovat luultavasti liian heikot.

Palle (hymysuin). Siltä näyttää, armollinen herra — olipa tuo omituinen manööveri.

Vagtel. Toista tietä ennätän ennen (hiljaa rouvalle). Hyvä eukkoseni, Dahl tuntee tuon miehen, ja onhan se vähän noloa. Tuleppas puhumaan minun kanssani. (Viepi hänet pulpetin luo ja kuiskaelee hänelle jotain korvaan).

Fredrik (astuu rivakasti Pallen eleen, tunteella, mutta matalalla äänellä). Isä, sinä kiellät minua julkisesti tunnustamasta sinua! Sisareni toimitit sinä palveliaksi tähän taloon, jossa ennen kävin niin kernaasti, vaan jonne nyt tuskin koskaan uskallan tulla — isäni, sinä vaadit liikaa, vaikkapa sanotkin tekeväsi sen siitä syystä vain, että köyhät vanhempani muka alentaisivat minua maailman silmissä. — Sano mitä sanotkaan, mutta — — —

Palle. Vait! Näethän sen jo täällä, missä arvossa Nyboder'in lapset ovat. Minun ajatukseni on (näyttää otsaansa) tässä näin, ja siihen asti, kun sanon tuon ajatukseni, saat sinä olla vaiti.

Vagtel (taputtelee rouvaansa poskille). Saat Tiinaseni, saat, ja vielä senkin, mitä olet muotikauppiaalle — — niin, niin, saat, saat!

Rouva. Olkoon sitten ainoastaan sinun mieliksesi, ystäväni! (Ystävällisesti Pallelle). Minä olen nyt tarkemmin ajatellut asiaa, ja — en minä sentään tahdo häiritä teidän iloanne, ottakaa vain Grethe kotiin täksi iltaa. (Soittaa).

Fredrik (itseks.). Jos hän tulee — min'en voi — —

Palle (hiljaa Vaglel'ille, joka tulee perältä). Kas vain, armollinen herra! Ompa teillä näköjään muitakin keinoja, jotka eivät ole huonompia, kuin minunkaan.

Vagtel. On, mutta kylläpä niill'on hintaakin.

Rouva (kärsimättömyydellä). Katsopas vain mokomata mamselia! Ei ole kuulevinaan! (huutaa). Mathilde!

Fredrik (ovella, kääntyneenä sanoakseen jäähyväisiä, seisahtuu ja tulee etummalle). Kuinka? — Mathilde?

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Mathilde.

Mathilde. Mitä suvaitsette, täti? (hämmästyneenä) hra Dahl!

Rouva. Missä Grethe on? —

Mathilde. Kyökissä.

Fredrik. Eräs asia saattaa minulle hauskuuden nähdä teidät neitiseni — (rouva tarttuu ankarana kellonnauhaan; Fredrik tekee äkkipikaisen liikkeen ja kumartelee) ja minun tulee — — —

Mathilde (kummastellen). Aiotteko jo lähteä? — Asia, sanoitte te?

Rouva (tulee etummalle). Niin, tätä nykyä ei herra Dahl käy meillä muuten, kuin koska asia pakoittaa.

Fredrik (vilkkaasti). Älkää luulko niin, neiti. Kyllä minä vapaasta tahdostanikin kävisin tervehtimässä sitä, jota minä lakkaamatta muistelen sydämellisimmällä — kunnioituksella. Mutta asiat — — —

Mathilde (kysyen). Oi — te sanotte sen niin vain — — —

Fredrik (innolla). Minä vakuutan — — —

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Grethe.

Grethe. Rouva, te soititte? — (itseks). Hyväinen aika! Isä ja Fredrik!

Fredrik (itseks.). Sisareni! Miks'en mennyt ajoissa pois!

Rouva (hempeästi). Rakas lapseni, minä tahdoin sanoa sulle, että voit viettää tämän illan vanhempiasi luona.

Grethe. Kiitoksia. (On menossa).

Rouva. Älähän toki noin kiirehdi. Tervehdi ensin isääsi.

Grethe. Kun te, rouva, sallitte minun mennä tänä iltana hänen luokseen, niin koetan pikemmin lopettaa tehtäväni.

Palle. Hyvin sanottu, eikö niin, rouva? Me pikku ihmiset emme juuri ole tottuneet pitkiin puheisin lapsiemme kanssa, — suudelma vain ja sen pituinen se. Mutta ei kuitenkaan näin hienossa seurassa, hahaha. Minä saan kiittää teitä, rouva, hyväntahtoisuudestanne. (Ottaa Gretheä leu'asta, iloisesti). Voi nyt hyvin, tytön-tenava, tule ajoissa! Minä saan nöyrimmästi sanoa hyvästi! (Menee. Grethe seuraa häntä ovelle asti).

Rouva (Fredrik'ille). Kuinka kömpelö hän on! Uh! On sekin isä-vaari!

Mathilde. On, sellainen, jollaista minä soisin itselleni — — — (Rouva hymyilee).

Fredrik (vilkkaasti). Te olette todella hyvä! (Kumartaa, menee ovelle, ottaa Gretheä, joka seisoo ovella, kädestä ja kuiskaa). Jos tietäisit, kuinka katkerata tämä on! (Menee).

Mathilde (huomaa sen). Herrainen aika! Mitä tuo?

Rouva. Mathilde! Tämä lie jotain kiusantekoa? Ja siitä kiitos neitsyelle.

Grethe. Hän ei suinkaan aikonut loukata teitä, rouva; paitsi sitä, se ei ole hänen syynsä.

Rouva. Suu kiini; min'en suvaitse marmatuksia. Te saatte mennä milloin hyvänsä, mutta laittakaa ensin kaikki nurkat puhtaiksi! (Menee; Mathilde ja Grethe seuraavat häntä).

Vagtel (joka syvissä ajatuksissaan on tähän saakka seisonut, selkä pulpettia vastaan ja kädet ristissä, tulee etummalle). Niin, — minun tulee nyt mennä hakemaan rahaa — kahvileipiin, kahviin, muotikauppiaalle, ja hiis' ties' mihin kaikkeen. Mutta — mistä? mistä? Minä en sitä tiedä. Sen vain tiedän, että minun täytyy mennä hakemaan rahaa, rahaa, rahaa —! (Itkemäisillänsä). Oi, taivahan Tekiä! Soisinpa nyt voivani maksaa edes hautausrahani; ja sitte saisi eukkoni laittaa kemut ja kahvileivät, kun vain minä saisin olla rauhassa! (Menee).

Toinen näytös.

(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä).

Ensimmäinen kohtaus.

Grethe (seisoo avonaisen perä-oven ulkopuolella, puhdistaen. Vagtel'in asia-kirjoja. Parooni hiipii varovasti hänen taakseen, peittää yht'äkkiä hänen silmänsä käsillään).

Parooni (muuttaen ääntään). Kuka se on?

Grethe (riistää Itsensä irti, juoksee huoneesen).

Parooni. Hahaha! Älä pelkää armahani, — hyvä ystävä! Hahaha! (heittäikse sohvalle, tirkistää häntä lornjetilla). Kaunis, varsin viehättävä!

Grethe. Tahdotteko te puhutella rouvaa?

Parooni. Ei kiirettä — minua huvittaa katsella, kuinka kepeäjalkainen sinä olet työssäsi.

Grethe (jättää erään kirjan, jota aikoi tomuttaa). Nyt se on loppu! (Aikoo mennä sivu-ovesta).

Parooni (estää häntä). Eipä vielä, veitikka, sinä tahdot vain paeta minua.

Grethe. Herran tähden, mitä se?!

Parooni. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta, kuullossasi minun sanovan sen? Enfin! minä miellyttelen — hienostelen sinua.

Grethe. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.

Parooni. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen) jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.

Grethe. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä. (Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.

Parooni (samoin). Sit'et sinä tee!

Grethe (hämillään). Uskotteko sen?

Parooni. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään) hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?

Grethe. Siltä näyttää.

Parooni. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin tänne — la consequense? Minä hienostelen hieman hänen herttaista kamari-neitsyttänsä — eh bien, sen hän pitää — enfin, — pienenä nuoruuden vallattomuutena.

Grethe. Mutta neiti Ström — —

Parooni (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista! Sinä olet jaloux — enfantillage! Sinä olet mustasukkainen! Me kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa, sivistystä ja kunniaa.

Grethe. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra parooni.

Parooni. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet charmantissime! Ei, nyt ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan häntä vastaan).

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

Parooni. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän orjanne!

Mathilde. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä! (Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —

Parooni. Oo, te — — —

Mathilde. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää huolen laitoksista huomispäivää varten —

Parooni. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —

Mathilde. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen. Samalla teette minulle suuren palveluksen.

Parooni. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle) Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi. (Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"

Kolmas kohtaus.

Mathilde. Grethe.

Mathilde. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.

Grethe (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!

Mathilde. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?

Grethe. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.

Mathilde. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!

Grethe. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?

Mathilde. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!

Grethe. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki ilahuttaa — — —

Mathilde. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.

Grethe (elävästi). Erään toisen?

Mathilde. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —

Grethe. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?

Mathilde. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!

Grethe. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.

Mathilde. Oletteko myöskin varma siitä?

Grethe. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —

Mathilde (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —

Grethe (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.

Mathilde. Oi, minä olen lapsi!… Minä vain pelkään, että te löydätte syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.

Grethe. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?

Mathilde. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!

Grethe. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?

Mathilde. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä nautintoa?

Grethe. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.

Mathilde. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström, joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.

Grethe. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun isäni ja vanha Qvit teidät.

Mathilde. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te, eikö niin?

Grethe (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?

Mathilde. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee perä-ovesta).

Neljäs kohtaus.

Mathilde (kohta) Fredrik.

Mathilde. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti — (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta, tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut — ei varsinkaan — — vaan — — —

Fredrik (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä luulin tapaavani sihteerin täällä.

Mathilde. Hän tulee kai kohta.

Fredrik. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus suo minulle ilon nähdä teitä.

Mathilde. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.

Fredrik. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.

Mathilde. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään vanginneet.

Fredrik. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.

Mathilde. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?

Fredrik (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —

Mathilde (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa. (Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta. (Menee sivu-ovesta).

Viides kohtaus.

Fredrik. (Pian) Grethe.

Fredrik. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).

Grethe (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle). Fredrik! — Sinäkö täällä?

Fredrik (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä). Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.

Grethe. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista, että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan sinulle.

Fredrik. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan syyn siihen.

Grethe. Se on mahdotonta!

Fredrik. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä vastaan.

Grethe (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —

Fredrik. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset, ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika — sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä sydämestä kuin minäkin —

Grethe (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — — (keskeyttää, salatakseen liikutustaan).

Fredrik (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —

Grethe. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä tiedän sen!

Fredrik. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —

Grethe. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?

Fredrik. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?

Grethe. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?

Fredrik. On ihmeekseni!

Grethe. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?

Fredrik. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein pakoittaa minun tulemaan tänne.

Grethe. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.

Fredrik. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.

Grethe. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon minä, ett'et sinä tule illalla.

Fredrik. Mitä tarkoitat?

Grethe. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.

Fredrik. Ken se?

Grethe. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —

Fredrik (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.

Grethe. Mitä!? Fredrik!

Fredrik. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.

Grethe. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt — —

Fredrik. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.

Grethe (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle, neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi) Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.

Fredrik. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —

Grethe. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

Fredrik. August.

August (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään). Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?

Fredrik. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä onnesta.

August. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät tänne johdattaa?

Fredrik. Sydämeni?

August. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä meidän talosta.

Fredrik (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi kotona.

Parooni (ulkona). Älkää huoliko mistään, ma chère, minä kirjoitan invitationi-lisfan.

Fredrik (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi, Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Parooni. August.

Parooni. Comment! Herra valtuusmies näytti olevan varsin desperat?

August. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri hienollakaan tavalla.

Parooni. Quoi? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.

August. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?

Parooni. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — enfin, hän on mun saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista brin de jalousie nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.

August. Mathildea?!

Parooni. Ja sitä te ette ole huomannut?! — Nigoud! Hän on hullusti rakastunut neitiin.

August. Missä ovat silmäni olleet?

Parooni. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, naturellement! Vaan minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.

August, Tosiaankin?

Parooni. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä vasten naamaa, joka jäi tappiolle.

August. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?

Parooni. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan kohteliaisuuttanne, sans doute!

August (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?

Pakooni. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole vähintäkään kommendantti tässä linnassa.

August. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.

Parooni. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän vanhempienne ystävänä.

August. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä tiedän, mikä te olette.

Parooni. Ma foi! Te näytätte olevan oikein oivallisella humeurillä osoittamaan ihmisille ovea?

August. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi, ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —

Parooni. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan" esineeksi.

August. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.

Parooni. Hävytön!

August. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä, minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin, johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni — päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).

Kahdeksas kohtaus.

Parooni. Rouva.

Parooni (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde olisi minun — mutta — que faire! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä minulle turhaan sanonut.

Rouva (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin listaa?

Parooni (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi, rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä — enfin min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia, tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin käännettyinä) jätän minä teidän talonne.

Rouva. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?

Parooni. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! — Pois täältä! — Parbleu!

Rouva (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?

Parooni. Min'en vastaa.

Rouva. Onko Mathilde?

Parooni (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni mahdottomaksi?!

Rouva. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää — —

Parooni. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan, että teidän likeisimpänne —

Rouva. Siis August!

Parooni. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä vaikenen ja — menen!

Rouva. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?

Parooni. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että nyt sanon: Nöyrin palvelianne!

Rouva (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —

Parooni (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona, että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.

Rouva. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —

Parooni. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on meneminen.

Rouva (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena — (arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.

Parooni. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä koskaan ystäviäni — —

Rouva (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni, meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne — vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa teitä!

Parooni. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata! Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa). Minä jään.

Rouva (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin meidän ystäviämme.

Parooni. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Vagtel.

Vagtel. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie tekeminen?

Rouva (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.

Vagtel (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni, käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut äyriäkään!

Rouva (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä häväisty!

Vagtel. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!

Rouva (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!

Vagtel. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!

Parooni (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa, hyvällä tuulella!

Rouva (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin hänelle erinomaisen hauskan uutisen.

Vagtel. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.

Rouva (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy toimittaa rahoja.

Vagtel. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin…

Rouva. Sinun pitää tietämän lähteet.

Vagtel. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.

Parooni (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden ystävän, jos suvaitsette, niin……..

Rouva. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?

Parooni. Majuri von Strale.

Rouva. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen, kuten olen kuullut.

Parooni. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on con amore kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.

Vagtel (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?

Parooni. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun. Hän on minun paraimpia ystäviäni.

Rouva. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!

Vagtel. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin, viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle) menet tiehes ja jätät minun rauhaan.

Rouva. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).

Kymmenes kohtaus.

Parooni. Vagtel.

Vagtel (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!

Parooni (kirjoittaen). Mitä sanoitte?

Vagtel. No, minä vain puhuin itsekseni.

Parooni. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne — (aikoo mennä).

Vagtel (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —

Parooni (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän palvelianne.

Vagtel (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua. Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —

Parooni (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä joku lahja?

Vagtel. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!

Parooni (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —

Vagtel (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.

Parooni (ystävällisesti). Eikö pidemmäksi aikaa? Onnen mies! Minä vakuutan, minun suurin iloni on palvella teitä — — — mitä minä sanonkaan? Minun velvollisuuteni on — — vaan (myöskin iloisesti) hahaha, minä olen myöskin sattumalta joutunut decadence'en — noin viikon päiviksi.

Vagtel (toivotonna). Vai niin — —

Parooni (hilpeästi'). Muuten on hauskaakin väliin olla tuommoisessa pikkupulassa, Hahaha!

Vagtel (koettaa samoin). Saakurin hauskaa, hahaha!

Parooni. Kun tietää saavansa rahoja, hahaha!

Vagtel. Niin, kun sen tietää, niinkuin esim. — me, hahaha! (Äkkiä totisesti) Mutta jos nyt kuitenkin niin tapahtuisi, ett'en minä saisi rahojani juuri määräpäivänä — jos te saisitte ennen, niin tohtisinko minä siinä tapauksessa tulla — — —

Parooni. Minun luokseni? Paras ystäväni, tulkaa te vain huoletta, kyllä minä koetan (Its.) aina pyytää anteeksi, ett'en saata.

Vagtel. Voinko minä luottaa siihen?

Parooni. Tuoss' on käteni.

Vagtel. Min'en, toden totta, olisi luullut teitä niin helläluontoiseksi.

Parooni. Sydämeni pohjasta.

Vagtel. Niin, koska te äsken puhelitte raha-asioistanne majurin kanssa —

Parooni. Ahaa, siitäkö te arvelette — hahaha, peijakkaan hienosti!

Vagtel. Niin — älkää panko pahaksenne. Mutta suvaitsetteko siten osoittaa mulle hyväntahtoisuuttanne? Kun minulla nyt on teidän lupauksenne, saatan minä — huh, kuinka ilma on raskas — saatan minä koettaa erästä keinoa. Täss' on 200:n taalerin obligationi.

Parooni. Ahaa, obligationi! Ja sitä te ette tahtonut päästää käsistänne!

Vagtel. En juuri kernaasti. Minä pidän sitä — (katselee peloissaan ympärilleen) vait! — Minun mielestäni tulee tuolta joku —, niin — pidän sitä pyhänä kapineena, jota en tahtoisi vaimoni tieten käyt tää (pöyhkeillen) sillä mulla on muita varoja. Ettekö te tahtoisi — tietysti mainitsematta minun nimeäni — tallettaa tätä ystävällenne, majurille, puolestatoista sadasta taalerista kahdeksaksi päivää, (innokkaasti) sillä minä tahdon sen takaisin jälleen —- tuon saman, herra parooni, tuon saman. Tahdotteko?

Parooni. Aivan kernaasti.

Vagtel (hölmistyneenä, peljästyksissään). Aivan kernaasti?! (Malttaa). — Niin — oi, te olette pelkkää hyväntahtoisuutta!

Parooni. Oo — hän asuu aivan tässä lähellä; — parin minuuttia kuluttua, vanha, rehellinen ystäväni, pääsette pulastanne. (Kiiruhtaa perä-ovesta).

Yhdestoista kohtaus.

Vagtel (kohta) August.

Vagtel (yksin). Niin, jumala suokoon! — Rehellinen, sanoi hän — olisiko hän kenties huomannut jotain? Huh, kuinka minä olen levoton, minä onneton mies! (Kävelee ympäri huoneita, tekeytyy uljaaksi). No, phyh! Eihän se niin vaarallista ole; kyllähän minä siitä pulasta pääsen. — Tehty kuin tehty; — no, nyt min'en enää ajattele sitä ollenkaan — talilali hmhmhm — niin, mutta sepä se juuri onnettomuus onkin, ett'en saata olla sitä ajattelematta.

August (reippaasti). Vai niin, nyt sinä olet kotona, isä.

Vagtel (hypähtää tykkänään pelvon sortamana). No, mitä se? Ai'otko peljättää minut kuoliaksi?

August (tyynesti). Mikä sua vaivaa? Minun piti vain ilmoittaa, että tapasin Dahl'in, ja hän sanoi valtioneuvoksen kohta tulevan tänne.

Vagtel (hoiperrellen). Valtioneuvoksen? — Aa, minä voin pahoin — ai!

August. Mitä se on? Minä — — —

Vagtel. Älä, älä — sinä jäät tänne — — ei, ei — mene! — Parooni — juokse kiireesti — älä, se on jo myöhäistä! — Kuule, sano minun ei olevan kolona.

August. Mutta hän on juuri pyytänyt —

Vagtel (äkäisesti). Min'en ole kotona!

August. Hän tulee jo rappusia ylös.

Vagtel (kummallisesti). Minä olen kotona. (Pitää Augustia käsivarresta). Mutta jää sinä tänne. — (Miehistäen itseään'). Ja nyt pelko hiiteen!

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Valtioneuvos.

Vagtel (rientää valtioneuvosta vastaan, vetäen väkisin Augustia muassaan). Nöyrin palvelianne! Tervetuloa! Kuinka voitte? Terve ja raitis?

Valtioneuvos (iloisesti). Niin aivan. Ja te?

Vagtel. Noo — aina vireä, herra valtioneuvos. Me vanhat — hahaha!

Valtioneuvos. Tämä on teidän poikanne?

Vagtel. Teidän palvelianne — —

August (keskeyttää äkkiä). Isäni aikoi juuri pyytää lupaa esitellä minua hyväntekiälleni. (Hiljaa) Mutta päästähän toki!

Vagtel. Niin, kuten jo sanoin, minä ai'oin — —

Valtioneuvos. Minä toivon toki, ett'ei odottamaton tuloni ole teille haitaksi.

Vagtel. Minulle? Herra varjelkoon! Se on minun suurin iloni, mutta minä — —

Valtioneuvos. Kenties teidän monet rätinkinne saattavat teidät vähän hämmennyksiin?

Vagtel. Mun — (innolla) Mitä vielä, — ei millään muotoa!

Valtioneuvos. Hm, lienee kuitenkin vähän vaivaloista, noin killingittäin koota suurta summaa: Sillä meidän kassamme on, Jumalan kiitos, jo jotenkin suuri.

Vagtel. Niin on — oi, se on kelpo kassa.

Valtioneuvos. Tähän saakka olen ollut varsin tyytyväinen teidän järjestykseenne.

Vagtel (uljaammin). Niin, järjestys, se onkin minun keppihevoseni. Kohta kun äyrinkin saan — heti kirjaan!

Valtioneuvos (hymyillen). Ja sitte kassaan!

Vagtel. Ja sitte kassaan, niinkuin leimaus — luonnollisesti, hehehe!

Valtioneuvos. Äsken, kun lähetin teille obligationin — — —

Vagtel (jälleen levotonna). Obliga — —

Valtioneuvos. Lienettehän te sen saanut?

Vagtel (kumartaa äkkiä). Niin, olen, minä —

Valtioneuvos. Silloin en tiennyt, mitä nyt tiedän, muuten olisin tuonut sen itse —

Vagtel (vastoin tahtoaan). Suokoon Jumala!

Valtioneuvos. Miksi niin?

Vagtel. Siksi — siksi — että minä ennen olisin saanut kunnian nähdä teidät.

Valtioneuvos. Minä arvelin, olisiko ollut vika allekirjoituksissa, sillä Dahl tuli suoraan vekselikauppiaan luota ja — vaan, — (painolla) kun minä puhun teidän kanssanne pari sanaa kahdenkesken —

Vagtel (Its.). Hän tietää sen! Kuinka hän jo näin pian on — (pitää kiini Augustista, joka kumartaa ja aikoo mennä). Ei, sinä voit kyllä — — —

Valtioneuvos (ystävällisesti). Ei, poikanne on aivan oikein käsittänyt tarkoituksen (kättelee Augustia). Minä toivon, se on hänelle mieluista, että hän tällä kertaa pidetään asian ulkopuolella.

August. Sit' en saata epäillä, kun niin on teidän tahtonne. (Menee perä-ovesta).

Kolmastoista kohtaus.

Vagtel. Valtioneuvos.

Vagtel (liikkumatonna. Its.). Kas niin! Nyt hän alkaa minua pinnistää — ja ratkoa!

Valtioneuvos. No, nyt me olemme kahden, herra sihteeri!

Vagtel. Niin olemme, herra valtioneuvos.

Valtioneuvos (totisena). Älkää luulko, että minä hetkeksikään olen heittänyt teitä silmistäni; minä seuraan tarkoin jok'ainoata virkamiestä, joka on minun tarkastettavanani, enkä jätä ainoatakaan tilaisuutta —

Vagtel (on tuskissaan juuri ilmaista itsensä). Oi, herra valtioneuvos!

Valtioneuvos. Älkää kiitelkö. Minä voin tarjota pojallenne kelpo viran.

Vagtel. Mitä — mitä sanotte?

Valtioneuvos. Minua on pyydetty toimittamaan kunnon mies erään tärkeän laitoksen johtajaksi, ja minä tiedän saavani kunniaa valitsemastani, kun luotan teidän poikaanne.

Vagtel. Ja ainoastaan sentähden — — (mieletönnä ilosta) voi mua kymmenkertaisesti onnell — — — min'en voi enempää.

Valtioneuvos. Hillitkää iloanne. Hänellä on vapaa tahtonsa, siksi minä toivoin, ett'ei hänen pitänyt olla läsnä.

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Rouva (sivu-ovesta).

Rouva. Mitä tämä? Herra valtioneuvos! Oi, kuinka te teette minut sanomattoman onnelliseksi. Istukaa, oi, minä pyydän!

Valtioneuvos. Älkää vaivatko itseänne; minun asiani on jo toimitettu.

Rouva. Aiotteko mennä pois? Herran tähden, eikö meidän toki ole kunnia nähdä teitä huomenna jälleen?

Valtioneuvos. Nähdä minua huomenna?

Vagtel (töytäisee vaimoaan). Hm, hm!

Rouva. Niin — meille tulee moniaita hyviä ystäviä päivälliselle.

Vagtel, Hm, hm!

Valtioneuvos (hämmästyen). Vai niin, —? Minun ei kuitenkaan ole kunnia, se on päätökseni. Kun minä olen naimaton ja rakastan yksinäisyyttä, en voi kutsua ketään luokseni; sen vuoksi olen ottanut principikseni, olla käymättä kenenkään luona — siten saapi paraiten olla rauhassa. (Kumartaa, aikoo mennä).

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Parooni.

Valtioneuvos. Kas, parooni Lillie?!

Rouva (ylpeästi). Yksi meidän ystäviämme.

Valtioneuvos. Oo, onni lienee teille varsin myötäinen, koska parooni on teidän ystävänne.

Parooni. Te olette liian kohtelias, herra valtioneuvos.

Vagtel (salaa). Antakaa obligationi takaisin!

Parooni (samoin). Se on jo paikallaan, tuoss' on rahat!

Vagtel (pistää rahat lakkariinsa). Niin, — nyt se on tehty!

Valtioneuvos (on tarkasti silmäillyt ympärilleen). Teidän huoneenne ovat erinomaisen uljaat, ystävänne samoin; tosiaankin, teidän onnenne hämmästyttää minua. (Kumartaa, menee, he aikovat seurata häntä, hän kääntyy). Minä pyydän, ei mitään sievistelyjä — (äkeästi) minä vakuutan, min'en vähintäkään sievistele! (Menee).

Kuudestoista kohtaus.

Entiset, paitsi valtioneuvos.

Vagtel (Its.). Huh, nyt voin toki jälleen hengittää. — Olipa se pirun leikkiä!

Rouva. Kuinka se mies on läpi kohtelias!

Vagtel (miehekkkäästi). Niin! — Arvaappas minkätähden hän itse tuli tänne? — — Hänellä on suuria aatteita mielessä Augustia kohtaan.

Parooni. Mitä te sanotte? Toivotan onnea!

Rouva. Noo, ystäväni — — —

Vagtel (ajatus syntyy äkkiä hänen aivoissaan). Nyt minä tiedän! (Its. käyden edestakaisin). Nyt ei tule obligationista kysymystäkään ennen kokousta, ja siksi — se on selvä, — itse kohtalo osoittaa minua avun ja pelastuksen polulle. (Rouvalle) No, nyt sinä saat rahoja, niin — ja jätä minut sitte rauhaan.

Rouva. Voi, sinä suloinen enkeli! — Herra parooni, meidän vieraamme?

Parooni (kiiruhtaa pöydän ääreen). Lista on kohta valmis.

Rouva (hyvitellen Vagtel'ia). Tuleppas nyt, niin minä näytän sinulle, kuinka suuri puoti-rätinki on.

Vagtel. Kiitoksia! — Tiina, Tiina, sinä olet ilkeä Eeva. (Menevät).

Seitsemästoista kohtaus.

Parooni, (kohta) August.

Parooni. Suuria aatteita mielessä August'ia kohtaan? Diable! valtioneuvoksen rikas veljen-tytär alkaa varmaankin — — hm, hm — — — tuo poika on siis aivan onnen helmassa.

August (perältä, hattu päässä, katselee ympärilleen). Jokohan Grethe lie mennyt? Hän menköön ensin vanhempainsa luo; minä menen jälestäpäin, suoritan asiani säännöllisesti. Hän saapi nähdä, että aikeeni on ollut totta.

Parooni (katsahtaa taakseen). Aa! (Nousee, kumartaa). Toivotan onnea!

August. Mihin?

Parooni. Ettekö tiedä? — Valtioneuvos Dobel oli täällä; hänellä oli suuria aikeita mielessä teitä kohtaan.

August. Mitä aikeita?

Parooni. No, mitäs muuta, kuin naimis-esitys?

August, Min'en ymmärrä teitä.

Parooni. Hänellä on veljen-tytär, kaunis olento, 30-vuotias, jolla on ihastuttava, oikein hurmaava omaisuus: 50,000 taaleria ja, — no, eikös kelpaa? Te loukkasitte minua äsken, vaan minä otan kuitenkin osaa teidän onneenne.

August. Tosiaankin? — Ottakaa se kokonaan.

Parooni. Potkasetteko te niin suuren onnen luotanne? Kaikkia vielä!

August (iloisesti). Kaikkia vielä! Minä saavutan paljon suuremman.

Parooni. Eikös peijakas! Missä?

August (kuin ennen). Krokodiili-kadulla. Minä menen juuri sitä etsimään — ja, saatte nähdä, minä sen löydänkin, (kiirehtää ulos perä-ovesta).

Kahdeksastoista kohtaus.

Parooni, (kohta sen jälkeen) Mathilde ja Grethe (aivan yksinkertaisessa puvussa).

Parooni (yksin). Krokodiili-katu! — Mikä se on? — Missä on Krokodiili-katu? — Se on varmaan jonkunlainen sola, johon hän on piiloittanut tuommoisen hellän ystävän, joka käy huivi päässä, ja nyt hän aikoo — aa, se on oivallista! Minun pitää saaman tietää, kuka se on — vaan miten? Mon dieu, ken voipi asua — Krokodiili-kadulla?

Mathilde (sivu-ovesta, aikoo ulos perä-ovesta). Min'en saata pukeutua yksinkertaisemmin! (huomaa paroonin). Ai!

Parooni. Neiti, ai'otteko jättää meidät?

Mathilde. Minä menen teateriin.

Parooni (hyppää hattuaan noutamaan). Suvaitsettehan — —?

Mathilde. Älkää, älkää, neito on toimittanut mulle hevosen. (Aikovat mennä).

Parooni. Ahaa, neitsyt! Anteeksi — pari sanaa. Te tietysti tunnette kaikki kaupungin solat ja loka-kujat — missä on Krokodiili-katu?

Grethe (äimistyen). Krokodiili-katu!

Mathilde (kuiskaten). Tietäneekö hän?

Grethe (samoin). Se on vaan pilkkaa.

Parooni. Ettekö tiedä?

Grethe. Tiedän kyllä, mutta sitä on vaikea osoittaa ja luultavasti myöskin tarpeetonta, sillä herra paroonin arvoisuus on liian suuri sillä kadulla käymään.

Parooni. Jaa! Enkös minä sanonut! Saattaa menettää hyvän nimensä, hahaha!

Grethe (innolla ja pilkalla). Siellä uhkaa vielä suurempikin vaara teidän persoonaanne — minun isäni asuu Krokodiili-kadulla! (Menee kiireesti Mathilde'n kanssa).

Yhdeksästoista kohtaus.

Parooni, (kohta) Vagtel ja Rouva.

Parooni (lakkaa yhtäkkiä nauramasta). Se on tuo tyttö!! — Se on verratonta! — Ja August on nyt hänen isänsä luona kosioimassa. — Bien, monsieur! Nyt minä voin kostaa, ja tuntuvasti! (Heittäikse sohvalle, soittaa molemmilla kelloilla).

Vagtel. Rouva. Mitä nyt, herra Parooni, mitä nyt?

Parooni. Minä pyörryn ystävyydestä teitä kohtaan! Hirveä vaara uhkaa teitä — se on nyt kauheimmallaan!

Vagtel. Rouva. Kuinka?

Parooni. Tyyntykää! Minä olen huomannut sen otolliseen aikaan — se voidaan vielä poistaa muutamassa silmänräpäyksessä; kun valtioneuvos esittelee loistavia tarjouksia teidän pojallenne — arvatkaapas, missä hän juuri silloin on? — — Krokodiili-kadulla kosioimassa teidän palvelus-neitsyttänne.

Vagtel. Siinä se!

Rouva. Ah! — Minä voin pahoin! (vaipuu tainnoksiin; parooni tuo kiireesti hänelle tuolin).

Vagtel. Mitä me nyt teemme?

Rouva. Matruusin tyttöä! — Voi, niin suurta häpeää! Voi!

Parooni. Teidän pitää mennä estämään sitä.

Rouva. Minä menen! — Seuraattehan te minua sinne?

Parooni. Anteeksi! — Minä pelkään sekaannuksia, jotka — —

Rouva (äkkiä). Luuletteko niiden rupeevan tappelemaan?

Parooni. Ei suinkaan rouvasväkeä vastaan!

Rouva (Vagtel'ille). Sitte täytyy sinun tulla mukaan.

Vagtel. Luonnollisesti! — Minä juoksen vaunuja noutamaan.

Rouva. Ja minun täytyy pukeutua paremmin, sillä heidän pitää kunnioittaman minua; — hm, mokoma roistoväki.

Parooni, C'est le mot, — mokoma. —

Kaikki. Roistoväki!

Kolmas näytös.

Yksinkertainen, vaan siisti huone. Perähuoneesen johtaa oikealla — yleisöstä — ovi. Laiva riippuu katosta; vasemmalla kirjahylly puoli kyynärää seinästä, kolmen neljän kyynärän pituinen, pitkä, viheriäinen kartiini peittää sen tykkänään. Peräseinällä pari hyllyä, joilla on suuri messinkinen kahvikannu, porsliinia, moniaita kiinalaisia lakeerattuja maljoja kaksi pagodia ja suuri kristalli-kolpakko. Toisen hyllyn alla riippuu viulu. Sekä perällä että sivuilla yksinkertaisia kuvia pienemmissä ja suuremmissa mahonki-raameissa. Pieni pöytä kummallakin sivulla.

Ensimmäinen kohtaus.

Palle. Ellen (täydessä puuhassa, järjestellen kynttilöitä, tuoleja ja pöytiä).

Palle (pysähtyy yht'äkkiä keskelle permantoa kynttilä kädessä, jolle ei näy löytävän paikkaa; hyräilee). Tordenskjöld, tuo suuri mies, Kalain eri hinnat ties! (Ellen kiireissään töyttää häneen). Hä? Yhteentöyttäys? Vaikka minulla oli signaalit ja laternat ulkona! (Ottaa kiini hänen ympäriltään). Siitä on rangaistus! (Suutelee häntä).

Ellen (nureillaan). Se oli oma vikasi; miksi —

Palle. Oletko möttösilläsi? (Panee kynttilän pois, aikoo uudestaan ottaa hänet kiini). Sitä suurempi rangaistus!

Ellen (lykkää hänet luotaan). Narrinhäntä! — Häpeehän toki — ikääsi.

Palle. Ikääni? Sinä laskettelet turhia, Ellen? Mitä vuodet voivat sille, jolla on tuommoinen muija — oikein suloinen, fyyry — hei! (Hypähtää, lyöden jalkapohjiaan). Viimeiset parikymmentä menevät täyttä piilivintiä, kun vaan näen tämän fyyryni Kaksoissini-tulen, sun sulo-sini-silmäsi. (Ottaa häntä molemmista käsistä, pudistaa häntä). Sinä tullin-varas — tahdotko hymyillä, vai hä?

Ellen (ei voi olla hymyilemättä, läpsähyttää häntä poskille). No, sinähän olet varsin hupsu! (Liikunnolla perällepäin). Jos joku tulisi tuolta, saisi se nauraa vatsansa täyteen.

Palle. Sitä parempi, nöpöseni, — he olisivat iloiset, ja senpävuoksi juuri olemme kutsuneetkin heidät tänne. Siellä he istua jonottamatkin kuin ahvenet, tupakan-savu-pilvessä; mutta jahka vain Qvit tulee, niin kyllä pakina alkuun pääsee.

Ellen. Niin, hän, — "ota hännästä kiini." Tänään minä pyysin häntä tulemaan aikaisin kotiin — vaan odotapas sitä! Ei, hän on kiusoittava ihminen, — min'en kärsi puhuakkaan hänestä.

Palle (kuivasti). Ehkä hänelle on tapahtunut jotain.

Ellen (elävästi). Tapahtunut jotain? — Qvit'ille? Herra varjele! Ja sen sinä sanot niin rauhallisena? Hyi, häpee, Palle! Hän, joka kernaasti panisi henkensä alttiiksi meidän tähtemme! Meidän pitää heti — — —

Palle (estää häntä) Sanoithan sinä äsken, ett'et kärsinyt puhuakkaan hänestä.

Ellen (innossaan). Se oli lörpötystä vain!

Palle. Sitäpä minä juuri tahdoinkin osoittaa sinulle; Qvit'in suhteen voit olla aivan rauhassa — hän on kirja-auksionissa.

Ellen. Huh! — Hyi, kuinka sinä peljätit minua! Vaan sen minä ansaitsinkin. Nyt siitä on juuri tesmälleen 15 vuotta, kun johtajamme salli meidän hyyrätä hänelle tämän huoneen, — eikä koko tällä ajalla ole kulunut ainoatakaan päivää, jona hän ei olisi ottanut osaa sekä meidän iloihimme että suruihimme. (Innostuen) Hän, se on koko peijakkaan mies! — Hän elää, hyödyttääksensä kaikkia, paitsi itseään. Hänen olisi vähintäinkin pitänyt päästä ministeriksi tahi vaivaisten holhojaksi.

Palle. Kiusa ja piina! ei millään muotoa, mamma, sitten ei hän olisikaan muuttanut meidän luoksemme.

Ellen. Totta sekin. Se oli taivahan tahto. — Se ei olisi ollut kyllä, että sinä kiivaudessasi vannoit tekeväsi Fredrik'istä virkamiehen. Ellei Qvit olisi auttanut meitä pitämään häntä kotoa poissa, tietoja saamassa ja ihmis-tapoja oppimassa, — olisi hän saanut juoksennella pitkin katuja toisien nulkkien kanssa, ja siten olisi hänestä tullut ainoastaan matruusi sen sijaan, kuin hän nyt on kiivennyt asiamieheksi ministeristössä. —

Palle. Niin, — mutta hänen pitää, verkkasen tuli, kohoaman korkeammalle vielä, mammaseni, ennenkuin salaisuus ilmi päästetään.

Ellen. Niin juuri! Ja siitäkin on meidän Qvit'iä kiittäminen. Hän on täyttänyt sinun hartaimman halusi, on liiruttanut Fredrik'in hyviin kirjoihin tuon Tasroodi Dobelin luona.

Palle (äkäisesti). Älä mainitse sitä ryökälettä tän'iltana, kun minä tahdon olla iloinen! Koko hyörimiseni ja pyörimiseni tarkoitus on ollut keittää kostoa tuolle staatsroodille, ja, Jumal' anteeks' suokoon, välin minä luulen, että se on ollut tämä koston himo, joka on saattanut minut uhraamaan kaikki almuni ainoastaan Fredrik'in hyväksi — jotta Grethe on saanut seilata omaa kurssiaan.

Ellen (nyrpeästi). No, no, eipä hänkään ole vesiajolle joutunut. Siinäkin töyttäymme Qvit'iin jälleen! Hänen kirjansa ovat saattaneet Grethe'n ihmistapoihin. Kun hän laskee saksaa Qvit'in kanssa, — min'en sitä ymmärrä, — vaan sen toki kuulen, että hän saksoittaa oikein oivasti. Rouvasväen hienouksia hän on myöskin oppinut, siitä saa hän kiittää kummiaan; kelpo tyttö hänestä on tullut — —

Palle (Ellenille kiihkoisella äänellä). Siitä saa hän kiittää sinua.

Ellen (keskeyttämällä, hänen äänellään). Niin saakin, pilkka-kirves. Noo, ja nyt hänellä on hyvä paikka.

Palle. Sum, sum, sum, helvetin mallin mukaan. Rouva on oikea meri-peikko.

Ellen. Mitenkä?! — No, sitten Herra armahtakoon Gretheäni. Hän ei itse saata sitä sanoa; siksi on hän liian hiljainen. Mutta kun minä sen tiedän — hyvä! Qvit'in ei pidä saaman siitä tietoa, sillä hän on tehnyt kaikki hyvässä tarkoituksessa; mutta, niin totta kuin tässä seison, huomenna menen minä rouvan puheille ja soitan hänelle korvat täyteen, niin jotta — — —

Toinen kohtaus.

Entiset. Fredrik.

Ellen. (lentää yht'äkkiä Fredrik'iä vastaan helliinmällä rakkaudella). Fredrik! — Sinäkö, poikani! (Syleilee ja suutelee häntä). Hei, hei! kuinka sinä näytät sievältä! (Niiaa syvään). Herra asiamies — ministeristössä, no, äläpäs nyt enää! (lentää yht'äkkiä Pallen luo, toimessaan). Palle, eipäs nyt kummempaa, tules katsomaan — kulta-ketjut! (Nauraen ja itkien yht'aikaa). Pojalla on kulta-ketjut kaulassa! (tarkastelee häntä joka puolella). No, annas, kun mä nyt katselen sinua oikein tarpeekseni, (heittäikse jälleen hänelle kaulaan). Oi minun hyvä, rakas poikani! (kääntyy, huomaa Pallen rauhallisuuden, hämmästyen). Ja sinä, — sinä seisoa töllötät, kuin ruotsalainen katovuonna, vaikka näet minun niin iloisena, että — —

Palle. Minä odotan vain koska sinä tulet valmiiksi. Sinun ilosi ottaa niin suuren tilan; kaksi noin suurta iloa ei mahdu yht'aikaa näin pieneen huoneesen.

Ellen. No, sinä nyt olet semmoinen — (rakkaasti) Älä sinä huoli mitään siitä, mitä hän sanoo, poikaseni; kyllä hän pitää sinusta niin paljon kuin minäkin; (innoissaan) vaan ei myöskään enemmän, sillä se on mahdotonta. Kuulepas, minä olen hirveästi kaivannut sinua.

Fredrik. Entäs minä sinua, äiti! Minä tahtoisin niin kernaasti käydä joka päivä luonasi, jos isä vain — — —

Palle. Muutama rappu korkeammalle vielä! Laita ensin niin, että saat sellaisen arvon, jolla on "rooti" hännässä, niinkuin esimerkiksi "justisrooti", hov — tai stas-rooti, tahi kuitenkin vähintäinkin keheimrooti, — sitten vasta voit pitää kunniana, että olet syntynyt Nyboder'issa.

Fredrik (äkkiä, miettien hetkisen). Kuules isä, — tuleeko tänne tän'iltana ainoastaan tavalliset vieraat?

Palle. Luonnollisesti, ainoastaan minun hyviä, vanhoja ystäviäni, jotka kaikki ovat siinä uskossa, että äiti on ollut ainoastaan sinun imettäjäsi. — Mutta miksikä sitä kysyt?

Fredrik. En tiedä, vaan — (äkkiä) onko Grethe jo tullut?

Ellen. Ei vielä, mutta mene sinä sillä välin juttelemaan vieraiden kanssa; ne pitävät kaikki sinusta niin hirveän paljon, ja sinä — — —

Fredrik. Oi, minua ilahuttaa nähdä heitä. (Itseks.) Merkillistä — mitä hän lie tarkoittanut?

Palle. Mene nyt tuonne sisään, poikani! Mamma ja minä siivoomme vain kaluja vähän seinemmälle, sillä tottahan, lempo vie, saadaan pieni polska toimeen tän'iltana, jos ei muuta.

Fredrik. Minä menen, minä menen! (Menee perä-ovesta).

Kolmas kohtaus.

Palle. Ellen.

Ellen (alkaa kiireissään yht'äkkiä asettaa tuoleja keskelle lattiaa). Semmoinen nuori siisti mies! Kuinka hän on kaunis, näppärä ja sievä! Herra suokoon hänelle pian pikkusen keheimrootin nimen, jotta minä saattaisin mennä hänen kanssaan teateriin, ja — —

Palle. No, mutta hiisikö sinua riivaa, Ellen, kun asetat tuolit keskelle permantoa?

Ellen (kooten ajatuksiaan). Mitä? (huomaa). Enkös, häpeä olkoon, teekin niin — (äkäisenä) mutta minä olin asettavinani niitä sivulle. (Istuu sille, jota pitää kädessään). Siten ilo vaikuttaa, Palle! Sin'et saa nauraa minulle, poikaseni; mutta kun minä ajattelen asiamies Fredrik'iä, niin en tiedä, millä jalalla seison.

Palle. Ja sentähden kai istutkin?

Ellen (nousee sukkelaan, äissään). No, kas — niinhän minä teenkin! Ihanhan minä olen takaperoinen (asettaa tuoleja sivulle). Ne lapset, ne lapset! Kun minä ne näen, tulen aina iloisemmaksi, kuin sietää voin. (Pysähtyy). Mitä se? Vaunut, — jotka pysähtyivät tuohon — (pudottaa tuolin). Herra varjelkoon — se on varmaankin Qvit, hän on saanut jonkin vamman!

Palle. Mitä höpiset!

Ellen. Niin — siten on varmaan laita! Voi, voi, jok'ainoa hetkihän vahinkoja tapahtuu! — Tst! — Nyt häntä kannetaan rappusia ylös.

Qvit (ulkona). Tätä tietä! — Kas niin — astukaa varovasti, tääll' on pimeä!

Ellen (huudahtaa sydämestään iloisena). Hän voi puhua!

Palle (samoin). Ei mitään vaaraa! (rientävät kilpaa ovelle, josta Qvit astuu sisään).

Neljäs kohtaus.

Entiset. Qvit (pussineen, hänen jälestään) Grethe. Mathilde.

Qvit (ovessa). Tehkää hyvin!

Ellen ja Palle (tarttuvat hänen käsiinsä, vievät hänet etu-alalle). Kuinka voitte?

Qvit (kadottaa pussinsa, töllistää hämmästyksissään heihin). Minäkö? (Iloisesti) Erinomaisen hyvin.

Ellen (lyö kätensä yhteen). Te ette siis olekkaan taittanut kättä, ettekä jalkaakaan?

Qvit (hämillään). En! — Olisiko minun pitänyt?

Ellen. No, ei, — Herra varjelkoon! Mutta minkätähden te tulitte ajaen?

Qvit. Ts, ts! muorikulta! Enhän minä ajanutkaan, vaan kun juuri olin katu-ovella, tuli Grethe laskien, niin että — — —

Ellen. Grethe! (Katsahtaa taakseen, rientää Grethen luo). Oletko sinä täällä, käpykkäni?! (suutelee ja taputtelee häntä). No, kuinka sinä voit? — Voi, tyttö-riepu, minä kuulin isältä, että sinun emäntäsi on hirveä — — — (Grethe, tahtoen keskeyttää häntä, peräytyy askeleen, jotta Ellen seisoo suoraan Mathilden edessä). Hei, mutta kukas tämä pikku neito on, joka on sinun muassasi?

Grethe. Hänen tähtensäpä juuri minä tulinkin ajaen. Hän on minun ystäväni, joka tahtoi käydä vanhempiani katsomassa, ja kun hän pitää minusta niin paljon — — —

Ellen ja Palle. Noo, — tervetulleet!

Ellen. Vai niin — te pidätte minun Grethestäni? No, tehän olette kelpo tyttö! (Suutelee Mathilde'ä). Kiitoksia, että tulitte meitä katsomaan. (Ystävällisellä toimeliaisuudella) Hattu pois, lapsikulta! Antakaapa min — — —

Mathilde. Te olette liian hyvä.

Ellen. Mitä vielä! Mitä puhetta tuo! (otettuaan hatun hänen päästään) Kas, täälläpä vasta kauniit, ihanat kasvot! (mennessään hattu kädessä Pallen sivuitse) No, siinä on sinulle jotain katsottavaa, veitikka.

Palle (Mathildelle pöyhkeillen). Niin, muorista tuossa voitte huomata, että minä pidän paljon kauniista kasvoista. — Viuhka ja vaahto! Minusta on, kuin olisin ennen nähnyt tuon naaman?

Qvit (on pannut pussinsa kirjahyllyn taakse). Hahahaa, sen uskon, — vaari onkin ollut uljas tytösteliä aikoinaan. (Katsellen Mathilde'ä). Niin olen minäkin.

Ellen. Tekö?! — Hyi, hävetkää toki! Teidän iässänne —

Qvit. Ei, ymmärtäkää minua oikein — minä tarkoitan: Minä olen myöskin nähnyt nuo kasvot. Saakeli soikoon! Hän on suorastaan — — —

Grethe (vilkkaasti). Ha, ha, ha, — minä arvaan: Te ai'otte sanoa, hän on neiti Ström'in näköinen?

Qvit. Palle. Oikein!

Grethe. Eikös totta? Sitä kaikki väittävät; vaan mitä kauvemmin häntä katselee — — —

Qvit (innolla). Sitä suuremmalta näyttää yhtäläisyys.

Grethe (uljaasti). Ei, päinvastoin, sitä pienemmältä se näyttää. Neiti Ström'in nenä on käyrempi.

Qvit. Annas, kun katson — niin totta maar onkin.

Grethe. Hänellä on vaaleammat silmät.

Palle. Niin on! Minä luulen nyt juuri näkeväni hänen silmänsä — niinkuin neitsyen tuossa, — niin selvään ne minun mielessäni ovat.

Grethe. Hänellä on tummempi tukka.

Qvit. Niin, ja hän on myöskin pitempi — on, ainakin noin paljon pitempi, sen minä heti huomasin.

Grethe. Siitä näette siis, ett'ei Annette olekaan neiti Ström'in näköinen.

Palle ja Qvit. Ei, ei.

Qvit. Vaan minä en voi toki kieltää, että minusta, — minusta näytti siten — — —

Grethe. Ensi katseessa, niin minustakin — ja siksipä (syleilee Mathilde'ä) minä pidänkin hänestä niin paljon — (hiljaa its.). Hyi, kuinka te saatatte minut valehtelemaan! (ääneen) sillä neiti Ström on oiva tyttö.

Qvit. Oi, erinomaisen mainio tyttö! Kas hänelläpä on vasta sydän! — Ja sellainen pää sitten!

Mathilde. No, mitä siihen tulee, koen minä parastani, saadakseni teidän luulottelemaan minun olevan neiti Ström.

Qvit (ihastuneena). Ja äänikin!

Mathilde. Onko mulla hänen äänensä?

Qvit. On niinkin — aivan nipasta nappaan! Mutta kuinka te taidatte — — —

Mathilde. Minä olen ollut hänen vanhempainsa luona.

Qvit. Vai niin! — Se on oivallista! Tervetultua, neiti Ström, tervetultua, — ha, ha, ha! Se on oivallista!

Toiset (keskenään). Hahaha — eikö niin — se on herttaista!

Mathilde (tunteella). Minä kerron hänelle, kuinka hellästi minua on otettu vastaan ja kohdeltu hänen tähtensä; se varmaan ihastuttaa häntä, ja kenties ehkä hän itsekin — — —

Palle. Qvit. Ellen (keskenään). Mitä sanotte? Jumala suokoon hänen tekevän sen!

Ellen. Hänen tähtensä pantaisiin koko talon varat liikkeelle.

Qvit. Minä näyttäisin hänelle kirjani.

Mathilde. Kirjanne? — Onko teillä paljonkin kirjoja?

Qvit (innoissaan). Josko minulla on? (Ottaa häntä kädestä, viepi hänet kirja-hyllynsä pitkälle sivulle, jonka edestä vetää kartiinit pois). — Katsokaas, tässä! No, miltä näyttää? (puhelevat vilkkaasti).

Ellen. Kuulepas, tyttöseni, sinä teit hyvin; hän näyttää olevan oikein sievä, näppärä nainen.

Palle. Tuopas meille useampiakin tuommoisia vieraita. (Äkkiä totisesti). Vaan, kuolema ja kadotus, jos — — —

Grethe (vilkkaasti). Niin, isä, sitäpä minä juuri pelkään. Fredrik — — —

Palle. Jos tuo neiti tuntee hänet?

Grethe. Niin tunteekin.

Palle. Hyi, peijakas, sepä oli ilkeä kepponen. Mutta kuinka sinä saatoit siten — — —?

Grethe (taputtelee häntä). Hän pyysi niin kauniisti. Mieleni on paha, vaan sinun tarvitsis koettaa saada Fredrik menemään pois.

Palle. Oikein, muuta neuvoa ei ole.

Grethe. Hän ei sitä varmaankaan tee kernaasti.

Palle. Kun minä tahdon — pojan pitää totella. Pidätä sinä neitoa silmänräpäys täällä, minä praktiseeraan Fredrik'in ulos kyökin kautta. Ilkeätä se on, vaan mitäs sille voipi — saapi käydä tämän kerran. (Ottaa Ellenin ympäriltä kiini). Tuo tyttö on niin verkkasen kaunis, muoriseni, että minä luulen voivani ennen heittää sinut kuin, hänet ovelle.

Ellen. No, sinä ankkurin-touvi, katkoisit heti, kun minä vain olisin poissa.

Palle. Taitaapa lemmoksi niinkin olla, pikku velho! (Pujahtaa ulos perä-ovesta).

Viides kohtaus.

Entiset (paitsi Palle).

Qvit (huudahtaen). Eikö totta? (Syleilee ihastuksissaan Mathildea). Oi, te olette suloinen! Jos te siellä kuulisitte; kuinka hän puhelee minun kirjoistani! — Sydämeni oikein hyppii ilosta. — Hänestä tulisi mainio mies — ellei hän olisi nainen.

Grethe (kuiskaa Mathilde'lle). Olkaa varoillanne — te ilmaisette itsenne.

Mathilde (samoin Grethe'lle). Oi, minua kohdellaan täällä niin suurella rakkaudella, että kokonaan unohdan pukuni ja teeskentelemiseni.

Qvit (puristaa Ellenin kättä). Ohhoh, hyvä emäntä, suuri vahinko oli, että minä tulin liian varhain maailmaan.

Ellen. Herra varjelkoon, ettehän te vain lie rakastunut?

Qvit (lapsellisesti). Niin, muori, minä luulen tosiaankin, että minun hetkeni on tullut.

Grethe. Se on hyödytöntä — sydän on poissa.

Qvit. Oikeinko totta? (Kättelee Mathilde'ä sydämellisesti). No, minä toivotan onnea — (ottaa häntä leuasta) Voi, kuinka teidän sulhasenne varmaankin pitää paljon teistä!

Mathilde (elävästi). Luuletteko niin? — Ja minä pelkään hänen pitävän jostakin toisesta.

Qvit (innokkaasti). Se on mahdotonta!

Grethe. Älkää sanoko niin, hän on ehkä nähnyt minutkin.

Qvit. Sinut?! Niin — totta sekin.

Mathilde (itsekseen). Oi, jos hän tietäisi, kuinka syvän haavan hän sanoillaan pistää sydämeeni.

Kuudes kohtaus.

Entiset. Palle.

Grethe (rientää häntä vastaan, salaa). Saitko hänen menemään?

Palle. Luonnollisesti; mutta kovalle koski, tyttöseni. — Nyt pöytään! (kumartaa). Siell' on jo serveerattu.

Ellen (hämmästyen). Mitä kummia?

Palle. Naapurin muori oli passarina, sillä mammalla — — —

Ellen. Niin, missä minun ajatukseni olivatkaan? Minä unohdan pian kaikkityyni! Se on tuo sulo-tyttönen, joka — — Herran tähden, te kävitte yht'äkkiä niin totiseksi.

Mathilde (pakoittaikse hymyilemään). Se oli vain — äkkinäinen pahoinvointi.

Palle. Sen me kyllä kohta saamme ovelle. — Mutta kuulkaapas, te ette saa pelästyä, ehkä näette minut tän'iltana lyijyhatussa.

Mathilde (hämmästyen). Lyijyhatussa?!

Palle. Min'en pitäisi siitä väliä tänään, vaan hauskassa seurassa — — — minä tunnen itseni tarkoin.

Ellen (hymyilee). Hän saa sen, lapseni, ihan varmaan.

Mathilde (tarttuu Pallen käteen totisesti). Mutta, Herran tähden, miksi te ai'otte käyttää lyijy-hattua? (Kaikki nauravat) Mitä nyt?

Palle. Hahaha, hän luulee — — hahaha, lyijyhattu se on — pieni hyyry.

Mathilde. Hyyry?

Palle. Niin, tuommoinen — — — hast mir gesehen! — Hahaha, missä hitossa te olette kasvatettu? No, ja nyt pöytään! Kas niin!

Qvit (antaa käsivartensa Mathildelle). Daamini! (Grethe'lle toisen käsivartensa). Sinä myös Grethe! (Pötkii ylpeästi ulos, hyräillen). Tässä on kolme uljasta, muhkeata katsella — — —!

Palle (seuraa häntä Ellenin kanssa, seisahtuu ovessa). Kuolema ja kiusaus, minä unohdin jotakin. Pitäkää vain kurssi; minä tulen heti. (Ellen menee perä-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Palle, (kohta) August.

Palle (ottaa kolpakon). Tervetulo-maljahan toki pitää tänä iltana saataman liikkeelle. Tuon pienen sievän naisen pitää tyhjentää tämä. (Aikoo mennä).

August (sivu-ovesta). Blok!

Palle (seisahtuu). Holoi! (kääntyy). Nöyrin palvelianne!

August. Min'en tiedä varmaan, tunnetteko te minua —? Minä olen nuori Vagtel.

Palle. Puolitekoinen kantikaatti — minun on kunnia, — korvani mukaan; vanha Qvit on liverrellyt paljon hyviä seikkoja teistä.

August. Se on minulle mieluista; sillä minä tulin nyt kosioimaan tytärtänne.

Palle. Vai niin! Se on minulle suureksi kunniaksi; vaan älkää panko pahaksenne — ettekö ehtisi pistäytymään tänne huomena? Minulla on nyt muutamia hyviä ystäviä — — —

August. Minä tiedän sen; Grethe on täällä myöskin. (Panee pois hattunsa). Minulla on totinen aikomus, ja minä luulen että nyt juuri on paras, sopivin aika. Kohtaloni on sellainen, että voin hyvin tulla toimeen, minä rakastan häntä — — —

Palle. Ja hän?

August. On sallinut minun puhella teidän kanssanne asiasta.

Palle. No, siis on se seikka, lempo vie, päätetty, kuin onkin.

August. Mitä sanotte?

Palle. Grethe on ymmärtäväinen tyttö; hän saapi tehdä tahtonsa mukaan.

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Ellen.

Ellen (ovella). Palle! — No, miks'et sinä tule?

Palle. Minä täällä vain pudistelin tervetulomaljaa, ja tulin samassa — kihlanneeksi Grethe'n.

Ellen (tulee reippaasti esiin). Kihlasit Grethen?

Palle. Se on puhuttu ja päätetty. Tuossa on hänen sulhasensa — nuori Vagtel — — —

Ellen. Josta Qvit on niin paljon hyvää puhunut? (kumartaa ystävällisesti). Te tahdotte siis mun Grethe'ni vaimoksenne?

August. Minulla on jo teidän miehenne lupaus.

Ellen (sukkelasti). Ja minun myöskin, kun vain ensin saatte vanhempainne suostumuksen; siihen saakka — tässä huoneessa ei johda mies eikä vaimo ruoria — vaan oikeus. — Me emme despiteeraa, saadaksemme oikeutta, vaan tietääksemme, kellä oikeus on, ja eikö totta, Palle — (innokkaasti) tällä kertaa on oikeus minulla?

Palle. Onpa, tonttu vie, niinkin, muoriseni, ja sinä saat sen pitääkkin.

Ellen (antaa kätensä Augustille). Tiedättekö mitä? Meillä on tänään vähän vieraita; jääkää tänne, jos tahdotte; samassa saatte nähdä, minkälaisen perheen jäseneksi ai'otte; (entisellä äänellä) mutta ei ollenkaan siskonmaljoja — (jälleen iloisesti), ja jos me teitä miellytämme, niin — äiti ei koskaan saata olla kovasydäminen, kun kysymys on oman lapsen onnesta.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Qvit.

Qvit. No mutta isäntä ja emäntä! — Mitä? Herra August!

Ellen. Kyllä me tulemme (ottaa Augustin käsivarren). Seuratkaa te minua! Kuulkaapas, minä seuraisin teitä kernaasti tyttäreni myöntymyssanaan, mutta — äitinne suostumus meidän täytyy saada ensin. Eikö niin Palle?

Palle. Luonnollisesti; ja kyllä se saadaankin! (menevät sisään).

Kymmenes kohtaus.

Qvit (kohta) Ellen. Grethe. Mathilde.

Qvit (katselee heidän jälkeensä). Hän tuli siis! (hieroo käsiään). Kelpo poika! Rehellinen sydän! Grethe tulee onnelliseksi! (hyppelee ilosta). Heisaa, tänä iltana on riemu! Saksan-pukki, (juoksee ottamaan viulunsa) mun viuluni! Rallarallala! Nytkös minä vingutan, niin että — — — (vetäsee).

Ellen (ja Grethe tukevat Mathilde'ä). Mutta, lapsi-kulta, mitä tämä nyt on? Kuinka voitte?

Mathilde (istuu). Oi, ei hätää mitään.

Qvit (heittää viulunsa; osaa-ottavaisesti). Voitteko pahoin?

Ellen (lyhyesti). Näettehän sen. — Hokmannin roppia! Hokmannin roppia! (Qvit etsii hämmästyksissään joka nurkasta).

Grethe. Nyt on jo kaikki ohitse; — tupakansavu teki varmaankin hänelle pahaa. Menkäätte vaan sisään, ett'ei kukaan huomaisi mitään.

Ellen. Aivan oikein, lapseni! (rientää ovelle, kääntyy huomatessaan Qvit'in jääneen tarkastelemaan Mathilde'ä). No, vanha kämpyrä, onko hän teidän katseltavanne — hä?!

Qvit. Ei, totta sekin, emäntä; ei olekaan! Minä tulen paikalla (hyppää Ellenin jäleslä).

Yhdestoista kohtaus.

Grethe. Mathilde.

Grethe (elävästi). Hän ei nähnyt teidän kasvojanne?

Mathilde (samoin). Mitä hän täällä tekee?

Grethe. Sitä — sitä min'en tiedä; ehkä on hänellä jotain asiaa Qvit'ille.

Mathilde. Pyytäkää minun puolestani vanhemmiltanne anteeksi. Huomaattehan, että minun nyt heti on meneminen kotiin.

Grethe. Minä seuraan teitä.

Mathilde. Älkää, se herättää huomiota, jääkää te! Jospa nyt vain saisin vaunut!

Grethe. Kyllä minä toimitan (juoksee sivu-ovelle).

Mathilde. Tekö? Älkää — sitä min'en salli, te — — —?

Grethe. Tuleeko joku? Pujahtakaa tuonne kartiinin taakse piiloon! (osoittaa kirja-hyllyä, rientää ulos).

Kahdestoista kohtaus.

Mathilde, (kohta) August, (sen jälkeen) Fredrik.

Mathilde. Mieleni on paha, että minun täytyy jättää nämät hyvät ihmiset — oi, minkälainen vaimo! — Mutta tuo arvoitus Grethe'n ja Dahl'in ystävyydestä? Min'en ole kuullut hänen nimeänsäkään mainittavan, ja pelkään kuitenkin — ah! (pujahtaa kartiinien taakse, katsojien puolelle).

August (tullen ovesta). Niin, minä olen vähän lääkäri myös ja aivan kernaasti (astuu esiin). Eihän tääll' ole ketään (puoli-ääneen). Grethe! Grethe! — Minne ne joutuivatkaan? (katselee ympärilleen).

Fredrik (hiipien sivu-ovesta). Minä tahdon toki tietää, miksi minun piti menemän pois (hän ja August huomaavat toisensa). Ahaa — te täällä?!

August (yht'aikaa). Mitä? Dahl!

Mathilde (hiljaa). Taivas! Minä en ole erehtynyt!

Fredrik. Se oli siis teidän tähtenne, kuin minua esteltiin tänne tulemasta.

August. Esteltiin tänne tulemasta? Teidän sananne ovat parjauksia, ja vaativat siis selitystä.

Fredrik. Herrani! (Tyynneemmin) Minä pyydän huomauttaa teitä — täällä te ette ole kotonanne.

August. Minä olen kotonani kaikkialla, missä tapaan jonkun hävyttömän, joka tahtoo väkisin tunkeutua siistin tytön likeisyyteen.

Fredrik. Tunkeutua?! — Hänen tähtensä suon teille anteeksi epäkohteliaisuutenne. — Muuten olen minä ollut niin vähän tunkeutuva, etten osaa aavistaakaan, kuinka te olette saattaneet huomata —

August. Mitä? Te olette täällä, — täällä, herrani, ja uskallatte väittää, ett'ette ole tunkeutunut hänen likeisyyteensä? Te otatte askeleen, joka häpäisee hänen hyvän nimensä, ja uskallatte sanoa —

Fredrik, Häpäisen hänen hyvän nimensä? Oletteko mieletön? Minä rakastan häntä — niin, min'en milloinkaan lakkaa häntä rakastamasta, vaan —

August (suuttuneena). Tosiaankin? Ja sen sanotte minulle, joka olen saanut hänen myöntymyksensä, ja tulen nyt juuri kihlaamaan häntä?

Fredrik. Tänne?! Herran tähden, ketä te tarkoitatte?

August (yhä suuttuneempana). Ketä muuta, kuin Gretheä?

Fredrik (elävästi). Minun sisartani?!

August. Teidän sisartanne?!

Mathilde (yht'aikaa). Hänen sisartaan?! (Hetken äänettömyys, jonka ajalla Fredrik ja August hämmästyneinä katselevat toisiaan).

Fredrik (tyynesti). Niin, hän on minun sisareni. — Min'en tahdo enää peittää teiltä salaisuutta, joka saattaa elämäni tuiki tukalaksi, ja jonka huomenna täytyy tulla ilmi, koska te ajattelette liittoa hänen kanssaan. Minä olen isäni huoneessa.

August. Mathilde. Kuinka?!

Fredrik. Hänen hellä huolenpitonsa minun onnestani on pakoittanut minua salaamaan sitä, jonka pidän kunnianani.

August (ottaa häntä ystävällisesti kädestä). Mutta rakas ystävä, kuinka te siis saatoitte luulla — —?

Fredrik. Minä pyydän, älkää kyselkö.

August. Ja parooni sanoi äsken — — — ahaa, nyt minä käsitän — Mathilde!!

Fredrik (innokkaasti). Ei sanaakaan — hän ei saa aavistaakaan tuota salaisuutta!

Mathilde (hiljaa). Mitä minä kuulen?!

Fredrik. Minä pyydän, minä vaadin, älkää ilmaisko sitä, mikä epähuomiosta pääsi huuliltani. Hän ei saa tietää tunnettani, jota hän varmaankin pilkkaisi.

August. Hänkö? Sellainen ei hänen luonteensa ole. Kuinka voitte tuntea noin huonosti sen, jota rakastatte?

Fredrik (suurimmalla sydämellisyydellä). Niin, minä rakastan — minä jumaloitsen häntä!

Mathilde (kuin edellä). Oi taivas!

Fredrik (jatkaa). Vaan hän — vielä tänä päivänä on hän antanut minulle viittauksen, ett'ei minun pidä ilmi-saattaa tunteitani.

Mathilde (kuin ennen). Mikä hirveä väärinymmärrys!

Fredrik. Ja siihen on hänellä suurempi oikeus, kuin hän aavistaakaan. Hän on rikas ja korkeasta suvusta, hän ei ole köyhän matruusin pojan osaksi luotu — ja että minä olen ainoastaan merimiehen poika, sitä en voi, enkä tahdokkaan häneltä salata. — Oi, jospa toki kuulisin Mathilden lausuvan: "Se, että sinun kehtosi oli Nyboder, että olet köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni, ei, minä — — —!" Vaiti, minä jo häpeen, mitä sain sanoneeksi!

August. Minä päinvastoin soisin hänen kuulleen sen, sillä min'en ollenkaan epäile — — —

Fredrik (innoissaan). Älkää sytyttäkö mahdotonta toivoa, johon minä nyt olen hyvin taipuvainen. (Tyynesti) Minä olen nyt saanut selityksen, jota tulin etsimään, (puristaa hänen kättään) ja se on ilahuttanut minua. Minä jätän teidät siinä luottamuksessa, että olen uskonut salaisuuteni rehelliselle miehelle! (kiireesti pois sivu-ovesta).

Kolmastoista kohtaus.

Mathilde (piilossa), August, (kohta) Grethe.

August. Poika parka, hänellä on liian pienet ajatukset viehättäväisyydestään. — Jos minä antaisin Mathildelle viittauksen? En, hän vaati äänettömyyttä. Vaan minä unohdin jo kokonaan — minnekkä ne tytöt lienevät joutuneet?

Grethe (tulee kiireesti sivu-ovesta). Eiköhän se ollut Fredrik, joka meni piiloon rappujen taakse? Aikoneeko hän tänne? (Huomaa Augustin). Oi, te täällä?

August. Minä voin nyt ilmoittaa sinulle, että vanhempasi - ei, sanoa sinulle, että minä rakastan sinua niin — —

Grethe (katsahtaa salaa kirjahyllyyn). Vait! (totisesti) Minulle on varsin vastenmielistä, että te olette täällä vanhempienne tietämättä. Sen vuoksi tahdon teidän heti menemään täältä pois.

August. Vanhempasi pyysivät minua jäämään.

Grethe. Niin, minun vanhempani ovat hyvänluontoiset; he tuntevat liian vähän maailmaa, tietääkseen, että minä sen kautta pian voin joutua pahaan maineesen, josta en milloinkaan voisi päästä vapaaksi. Minä kyllä pyydän teidän puolestanne anteeksi heiltä, että näin äkkiä menette pois.

August. Sin'et saattaisi olla noin kovasydäminen, jos rakastaisit minua niin sydämestäsi, kuin —

Grethe (panee kiireesti kätensä hänen suunsa eteen, masennetulla äänellä) August!

August. Mitä! Tämä hellyys! — — Oi jos tietäisit — — —!

Grethe (keskeyttää kiireesti.) Te menette — jos pidätte minusta.

August (ottaa hattunsa). Minä menen, minä menen! Mutta huomenna olen täällä taas! Minä tahdon vanhempieni suostumuksen, maksoipa mitä tahansa. Sinun pitää tuleman minun omakseni, (menee, Grethe seuraa ovelle, kuuntelee hetken, kiirehtii kartiinien luo, vetää ne sivulle).

Neljästoista kohtaus.

Mathilde. Grethe.

Grethe. Tuolla odottaa teitä vaunut, tuolla kulmassa.

Mathilde (kovin liikutettuna). Oi, taivas, mitä olen kuullut?!

Grethe (kainosti). Minä vakuutan, se ei ollut minun vikani.

Mathilde (taputtaa häntä sydämestään iloisena). Ei, ei — ei ollutkaan. — Jos tietäisit — oi, sinä herttainen tyttö, minä olen sinua onnellisempi, sinun ei tarvitse kysyä — — —

Grethe (hämmästyen). Mutta mitä te — —?

Mathilde (lankee hänelle kaulaan). Ei te — vaan sinä — sinä, ystäväni, sisareni!

Grethe. Neiti, te ette voi hyvin. Jääkää tänne; hän on jo poissa.

Mathilde. Oi, min'en voisikkaan salata iloaani; minun täytyy pois. Mutta huomenna — olen minä täällä taas!

Grethe (lyöden kätensä yhteen). Te myöskin?! Mitä se merkitsee?

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Qvit.

Qvit. Mutta naiset, naiset! Me olemme jo aikoja sitte olleet maljojemme ääressä, ettekö te tahdo tehdä — —?

Mathilde (peittelee Qvit'in päätä). Ei tänä iltana, vaari, vaan tästälähin — te, isä, äiti, Grethe ja minä kokoonnumme joka päivä yhteen! (aikoo mennä).

Grethe (seuraa häntä). Min'en salli — —

Mathilde (viepi hänet takaisin). Sinä jäät, annat hyville vanhemmillemme tämän suudelman ja lupaat heille minulta itse kymmenen huomenna (vallattomasti, kun Grethe seuraa häntä ovelle). Ei mitään seremoniaa — kuulunhan minä jo perheesen. Saanko esitellä — sisareni? (käskien) Sinä jäät! Minulla on vankka seuraaja — ilo! (rientää ulos).

Grethe. Qvit (katselevat hämmästyneinä toisiaan). Mitä se merkitsee?

Palle (sisällä). Missä on Grethe? Grethe? muori!

Grethe (huutaa). Kyllä, kyllä! (hiljaa) Tätä min'en ymmärrä (juoksee ulos).

Kuudestoista kohtaus.

Qvit (sen jälkeen). Valtionevvos..

Qvit. Empä, totta vie, minäkään. — Sen ainoastaan tiedän: Neiti Ström, joksi häntä jo melkein luulin, ei hän millään muotoa voi olla. Mieleni kävi herra nähköön pahaksi, että hän meni pois juuri nyt, kun minä ai'oin osoittaa mestarimaisuuttani (ottaa viulunsa). Hähähä, tällä minä panen semmoisen hengen koko seuraan, että — — — (hypähtää).

Valtionevvos (astuu kiireesti sisään). Hyv' iltaa!

Qvit. Mitä? Herra valtioneuvos! Te täällä? Minun luonani?

Valtionevvos. Älkää kummastelko, minä olen virka-toimilla, ja silloin ei pidetä mitään väliä. Rehellinen ystävä, minä pelkään — — —

Qvit. Pelkäättekö, herra valtioneuvos? Mitä?

Valtioneuvos. Kassaamme.

Qvit (pistää innoissaan viulun kainaloonsa). Mitä kummia? Vagtel?

Valtionevvos. Minä kävin hänen luonaan, osoittaakseni — osoittaakseni hänelle pienen palveluksen. Minua pyydettiin päivällisseuraan, tapasin siellä tuon kuokkavieraan parooni Lillien, näin sihteerin olevan kovassa liikutuksessa ja — minä epäilen.

Qvit. Mitä sanotte? Ja minä, minä olen tarkoin pitänyt häntä silmällä, enkä ole sitä huomannut! — Se on minun vikani, että hän sai kassan! Voitteko suoda minulle anteeksi —? (Heittäymässä valtioneuvoksen jalkojen juureen). Herra valtioneuvos, voitteko — — —?

Valtioneuvos. Hiljaa, hiljaa, ystäväni, olemmehan me saattaneet erehtyä. Ken tietää? — Hänen hoidokkaansa, neiti Ström, on varakas, ehkä hän — — —

Qvit. Oikein! Oi, kuinka te helpoititte sydäntäni!

Valtionevvos. Hänen kirjanpitonsa on tyydyttävä; ainoa mahdollisuus on petos. Se vaatii tutkintoa; paras olisi, jos jollain odottamattomalla käynnillä hänen luonaan, loukkaamatta häntä, saisi selville, kuinka hänen omantuntonsa laita on, ja sen vuoksi olen minä tullut neuvottelemaan teidän kassanne, ystäväni, mitenkä — — —

Palle (sisällä). Seuran malja!

Valtionevvos. Mitä se?

Qvit. Oo, me pidämme myöskin pientä seuraa, (kiivaasti), mutta, kiusa ja kuolema — emme hautaus-kassan rahoilla. Minun isännälläni on moniaita — ts, nyt ne varmaankin tulevat tänne. Hetkinen vain, herra valtioneuvos! Teitä ei tunne kukaan. Antakaas, kun minä ensin panen ilon liikkeelle, sitte kyllä saan tilaisuutta puhua kanssanne.