PYÖRTEESSÄ

I.

Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle. Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros, nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä järjestymistä.

Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella vilkkaudella.

Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen, maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen, mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli niin perin hänen ajatustensa mukaista.

Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan. Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja soiton pauhinalla.

Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi. Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai tuliko se syvemmältä.

Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: — Laulua, soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja — aamen — halleluja — aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: — Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin — mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut, rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. — Eiköstä se niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa…

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla. Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen. Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: — halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.

— Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.

— Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.

Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.

— Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot? sanoi hän katsoen minuun.

— Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.

Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: — Tulen hoitamaan seimeä.

— Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.

Hän nauroi heleästi: — Sinä kauhistut!

— Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!

— Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.

— Olen häntä tähystellyt koko illan.

— Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken — rukoillessa — näitkö hänen kasvojaan?

— Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

— Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje, jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga, sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää. Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen, sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.

Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit, reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.

Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan ympärille.

— Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.

— Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. — Kun minä teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.

Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois vieden ne kaappiin.

— Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.

— Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia järjestäessään.

— Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino, mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja saarnassa?

Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen. Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen. Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi tyynenä:

— Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja taistelemme hänen aseillaan.

Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä ärsyttämättä.

— Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?

— En, kuului hiljainen vastaus.

Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.

— Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala…

— Onko sinulla oma omituinen jumalasi?

— On!

— Miksikä sinä hänet käsität?

— Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.

— Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?

— On, sanoi hän varmasti. — Hänessä oli sama Jumala kuin minussa, puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä. Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät lankeemuksen ja nousivat.

Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.

— Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä äänensä rauhotti minua.

— Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.

— Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.

— Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.

— Olethan sinä ollut naimisissa!

— Olen.

— Älä sitten puhu yksinäisyydestä.

— Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.

Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi entisyydestään.

Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.

— Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä, uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.

— Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä myös oma rakkautensa.

— Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on erikoisempaa kuin muiden.

— En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. — Hän tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.

— Ja sinä läksit.

— Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin… ja aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.

— Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?

— Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.

— Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?

— Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin. Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman — hän oli asemapäällikkö — ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat olemattomia.

— Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi…

— Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun vaistomainen pakoni oli välttämätön.

— Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.

— Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille. Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi sortuneella äänellä:

— Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.

Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä sanoi: — Mitä sinä luulet tässä olevan?

— En ehtinyt sitä lukea.

Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut. Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta, kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.

— Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin nykäistä lehteä käteeni.

— Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.

— Anna vain.

— Enpä anna, sanoi hän nauraen.

Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään. Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme silmä silmässä hetken.

— Selitä! huusin rajusti.

— Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni huoneesta.

Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme. Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.

— Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.

— Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!

Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.

— Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä elää kanssasi tällä tavalla.

— Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.

— Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä lähin pidän itseäni vapaana!

Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi lyönyt minut kuoliaaksi.

— Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa. Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.

— Sitä minä en taho, en — en hetkeäkään. Minä olen — olen minä!

Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui kauan ja hellästi niinkuin lapselle.

Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun! En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle ja sulki sen.

— Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.

— Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.

— Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään. Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se ajatus syntyi: pois, pois.

Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa: — Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan, lopetan itseni!

— Olipa sinulla sisua!

— Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan, odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.

— Silloin sinä menit armeijaan.

— En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet. Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet, mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän sanoi: — Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.

— Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?

Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti minua rakastamaan Jumalaa.

— Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.

— Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme yhdessä slummisisarina.

— Unohditko?

— En!

— Entä Eeli, onko hän kirjottanut?

— Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.

— Noo?

— Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.

— Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?

— Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?

— Te vieraannutte kokonaan.

— Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija, sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin selittämätön ahdistus kiirehtämään — mitä ja minne?

— Sinä uskot Jumalaan.

— Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen. Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen usko ihmiseen!

— Sinä vaadit paljon.

— En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.

Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan kävelylle.

* * * * *

Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.

— Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. — Olen päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.

Mies tuli yhä lähemmäksi.

— Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. — Tuo mies on hyvin vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän seuraa meitä.

Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja astuin koneellisesti eteenpäin.

— Älä pelkää, kuiskasi Helga, — tullaan pian portille. Hän seuraa meitä, saat nähdä.

Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä pakostakin nopeammin pihamaan poikki.

— Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.

— Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja sitä minä tahdon.

— Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen tupessaan!

— Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.

Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa puita.

Helga lähestyi häntä ja sanoi: — Ettekö tule ensin iltahartautta kuulemaan?

Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily, niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.

— Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.

Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä. Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.

Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty kokoushuoneeksi.

Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia olivat kuulijat?

Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia, typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla, inhottava rääsyjen haju.

Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan inhottavassa löyhkässä.

Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.

Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa. Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli, silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen. Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään. Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat. Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan. Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä sydämestä:

Työhön, työhön, te suuret joukot, täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!

Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.

Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.

Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:

— Hänkin oli kokouksessa.

Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla äänellä:

— Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!

— Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga häntä lähestyen.

Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan. Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua. Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.

Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.

— Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa! sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.

— Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta, nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.

— Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden mukana.

— Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.

— Kuinka sinä olet sen käsittänyt?

— En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei, silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon, että meitä tukee yhteinen suuri voima.

— Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.

— Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!

Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.

II.

Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.

— Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen, ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan oikein palanut!

Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.

— Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.

— Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku, noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!

Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä Helgaa kuulunut. Menin seimeen…

— Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.

— Koska hän tulee kotiin?

— Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.

Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin kaikki torat ja syleilin häntä.

— Mitä tämä nyt on?

— Kova koetus, sanoi hän vakavasti.

— Älä puhu arvotuksia.

— Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?

— Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?

— Ei, se oli kielletty.

— Vai niin. Sinä et alistunut.

— Järjetöntä!

— Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit armeijassa. Se oli hiukan — hiukan teatterimaista.

— Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa — se koskee kuitenkin — en olisi tahtonut — ne jäävät nyt kaikki — lapset, toverit, äidit, pienet koltut, paidat ja — housut.

Hän itki ja nauroi. — Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään. Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka huusi oikein sydänsurulla: — Täti yliin! Toverit itkivät ja minä itkin.

— Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.

— Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää käsivartensa kaulaan ja sopertaa: — Täti yliin, täti yliin! Tuntee johonkin kelpaavansa.

— Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.

— Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.

— Olet vuokrannut…

— Niin, rupean ruokaemännäksi.

— Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.

— Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.

— Onko sinulla varoja?

— Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän rahoja. Minä teen työtä.

— Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa äitiäsi!

— Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.

— Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi. Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet — olet kaunistunut. Sinussa on kuin — soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?

Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.

— Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?

— Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.

— Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, — Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen — oikein yli-ihminen kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!

— Sinä kidutat minua.

— Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?

— Ahaa… nyt minä olen jäljillä. Vai niin…

— Naema!

Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.

— Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte! Mene, mene ja taita niskasi!

Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.

— Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt kaksilahkeista.

— Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.

Minä en voinut olla sanomatta: — Oletko sinä nyt varma, ettei se vanha perisynti miehessäsi herää?

Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.

— Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti. Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta, tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.

— Joko te asutte yhdessä?

— Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.

— Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista rakkauttasi?

— Uskonko minä?

Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen, mutta vain hetkeksi.

— Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.

* * * * *

Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.

— Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja valoisat kuin…

— Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit. En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?

— Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko hän tuolla toisessa huoneessa?

— Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.

— Sinulla on suuri ja kaunis matto.

Helga nauroi: — Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin, kun en ostanut häneltä.

— Kummallistahan se olikin.

— Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja sanoi murhaavasti: — Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi, mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.

Helga nauroi makeasti.

— Luuletko, ettei hän arvaa?

— Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä mistään tullut.

— Onko hän niin tarkka tilimies?

— Ihan hiuksen päälle.

— Sinä näytät väsyneeltä.

— Olemme valvoneet.

— Ja riidelleet?

— Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme — tällä kertaa.

— Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?

Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. — En, minä uskon, että voitamme. Ja silloin on…

— Uusia taistelun syitä.

Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.

— Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen rakkauden pakosta ja elämänhalusta!

Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.

— Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.

— Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.

— Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.

Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen kiihtynyttä sanakiistaa.

— Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. — Tässä on Eeli ja tässä Naema.

Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa takaa en saanut mitään selville.

— Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. — Helga tahtoo välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.

— Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.

— Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.

— Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.

— Mikä mies se on? kysyin Helgalta.

— Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä häntä katsomaan.

— Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen kiivautensa tuntui liiotellulta.

— Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.

Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös eikä jatkanut kiistaa.

— Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko maailmasta.

Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat olevansa sen ohjaamia.

— Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle hyvästi jättäissäni.

— En, olkaa huoletta.

Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.

— Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.

— Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.

— Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.

— Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää kuin erotessamme.

Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma karkotti raskaan mielemme.

— Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista ilmaa.

— Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista. Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga huomasi minun pettymykseni ja sanoi:

— Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.

Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.

— Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.

— Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. — Noussut tänne rinnan alle turvotus. — Matliena hieroo — se on tänään pyykillä — hyvä ihminen — hoitaa… — Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä — tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.

— Kuinkas muutoin, sanoi Helga.

— Te minua armahditte — tahtoisin rauhassa kuolla — olisi sanottavaa…

Kuulin sairaan raskaan hengityksen.

— Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.

— Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.

— Te itse tahdoitte myöskin.

— Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin, ei auttanut jarrut.

Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää kangertanut kuin ensin.

— Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.

— Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten — voinhan sen sanoa ja täytyy — muuten joutuisi…

Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:

— Vankeuteen!

— Niin, sanoi mies, — oli kirjottanut vääriä papereita.

— Entä te?

— Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa — tää yskä — se ahdistaa — tyynyä ylös — kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse… Mitäs minun piti kertoa?

Tuli hetken hiljaisuus.

— Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi — rahaa sinä iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä konttoriin, kun rahat piti… Se kävi helposti. Poika oli jättänyt laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.

— Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.

— Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa — hukutti itsensä.

Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.

— Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin hunningolle.

— Entä se inspehtoori?

— Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join, join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt. Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.

Sävähdin — en kuullut liikahdustakaan.

— Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla äänellä.

— No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa siinä… niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta Helgan kysymystä.

— Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.

— Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros heittänyt viran. Aina se etsii — etsii!

Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli tapahtunut.

Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.

— Helga!

Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.

— Sinäkin sen kuulit!

— Kuulin — en aavistanut…

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja kädet puristuivat nyrkkiin.

— Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!

— Vannomattakin voit luottaa!

— Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa. Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!

— Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.

— Älä pelkää!

— Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.

— Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.

Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden. Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut kenenkään tietämättä kulkea.

Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa — nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille, kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli mennyt — ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan, kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.

* * * * *

Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin, että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.

— Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri suru!

Helga Horros.

Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin suoraan hänen asuntoonsa.

Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja säikähtynyttä.

— Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui vaiti tuijottaen eteensä.

— Kaikki on lopussa, sanoi hän.

— Miehesi seurasi sinua sairaan luo.

— Sinä tiedät sen!

— Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.

— Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en salaisia ajatuksianikaan.

— Tunsivatko he toisensa.

— Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei näyttänyt hämmästystään.

— Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua. Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät kahden.

— Kariko hänen nimensä oli?

— Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?

— En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.

— Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla enää saanut ääntä.

— Luuletko miehesi saaneen tietää…?

— Kyllä hän tiesi.

— Puhuiko hän siitä?

— Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: — Kuka tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.

— Helga parka!

— Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan. Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.

Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä pelkäsin.

Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä — tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin — onhan meidän ihmisten elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.

— Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun — se tapahtui?

— Olimme monta vuotta tuttavia.

— Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään. Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja kysyin:

— Tuletko tänne?

— En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti, mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen. Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa, olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana. Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.

— Hävisikö pelkosi?

— Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme. Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.

— Ja rakkautenne?

— Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.

Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla oli kaunis onnen kajastus. — Me olimme onnelliset ja unohdimme. Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.

Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin, mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani. Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta. Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli, hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.

Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi kaiketi ollut ainaista eroa.

Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä, jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen. Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.

— Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut, vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.

— Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. — Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni, mutta se tuli kalliiksi.

— Oliko tehdas sinun omasi?

— Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen vuoksi?

— Puhunko minä typeryyksiä?

Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.

— Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä tyydyt minuun tällaisena — taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein, kun silloin läksit.

— Minä en silloin tiennyt mitään.

— Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.

— En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.

— Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. — Luulin sinun tienneen jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä nuorukaiselta, joka… no, sinä tiedät.

— Tiedän.

— Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli sama nimi. Se pelasti minut.

— Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?

— En! sanoi Eeli varmasti.

— Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas tutkivasti ja hymyili ivaten.

— Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!

— Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.

— Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän jatkoi:

— Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin puolelta seikkoja… mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.

— Se on kauheata! huusin minä.

— Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. — Ei sen kauheampaa kuin minun tekoni. Eikö totta?

Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan. Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.

— Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. — Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin naiset!

Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää vastausta, mutta minä en osannut puhua.

Hän meni omaan huoneeseensa.

— Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.

— Menen, sanoi hän. — Hyvää yötä, Helga!

Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.

— Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli minusta luonnollista.

Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:

— Älä puhu huomisesta!

Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut. Eikö se ollut kummallista?

— Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?

— Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.

Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.

— Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.

— Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa huoneesta poistuessamme.