JUHANNUSKOIVU

I.

Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.

Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle — en sano nimeä, se on salaisuus — ajatuksiani, mutta hän kertoi toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni, kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja aion.

Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla nieli lankaa ahnaasti.

Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.

— Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!

Rukki seisoi kuin naulaan. — Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet, mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.

Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat siinä ympäri yhtenä vilinänä. — Ota selvä meistä!

— Äiti, vienkö kirjan laudan alle?

— Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla ripustettu lauta.

— Arvaa, äiti, onko kukko muninut?

— Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin varovasti. — On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle, mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen, rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.

Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään vanhempi minua.

— Susi tulee! pelotti hän.

— Uhuhuu!

Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!

— Älä syö minun koivuani!

Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä, vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen kädellä silmiään ja huuteli: — Mailii, tantti on tullut!

— Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.

— Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo olevansa tantti!

— Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut kaupunkiin kouluun.

Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se tahtoi suuhun.

Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva, isä, äiti, mitä tahansa.

— Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.

— Eikös aittaakaan?

— Eikä aitan portaita.

— Eikä rinteliä.

— Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen toisensa niskassa.

— Nyt narraat.

— Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.

— Mailii! huusi äiti.

Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.

— Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.

— O, du lilla sötunge, sanoi tantti.

— Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin huutaa ja harata vastaan.

— Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.

Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: — Kyllä minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen. Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: — sitten tulee "hän" ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on prinssi, se niin, kai sinä tiedät?

Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.

— Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä olet kuullut!

Koivu ravisti latvaansa.

Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.

II.

Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja, vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: — Makkarahan se on! Heräsin omaan nauruuni.

Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka se oli ennen mölö poika!

Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.

— Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria halkoja pieneen uuniin.

— Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan taskustaan — se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura — pyyhkii otsaansa ja kysyy: — Mistä neiti on tulossa?

Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.

Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja taas! Nyt se näkyy kokonaan — niemen liepeellä kellertävä rakennus, valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on tehnyt kaikki minun huonekaluni.

Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun koivuni.

— Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen puuta.

— Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?

— Niin.

— Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.

Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas ivaisi.

Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla tähystäjän silmiin.

Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa, joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät, hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on kosketus lämmin ja luja.

On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko talven kaupungissa koulussa.

— Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?

— Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita sillalta.

— Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.

— Hau, hau!

Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.

— Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria, täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen pitkänaama.

Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani. Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden suloista tuoksua.

Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: — Miau!

— Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!

Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: — Miau!

— Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!

Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.

— Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka upotettiin?

Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja sanoo: — miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan välitä.

— Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!

Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.

— No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?

— Hau, hau, koska tahansa!

— Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!

Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se katsoo minuun moittivasti: — Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on puussa!

Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani pakottaa ja minun täytyy huutaa: — Metsä, mitä sinä tahdot minulta, mitä vaadit?

Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.

Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.

Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin juonut huumaavaa viiniä!

* * * * *

Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.

Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus. Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen, missä aina ennen leikimme.

— Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme korkealla? sanoin.

— Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun syrjin, kädet housuntaskuissa.

— Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.

Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja ylös rintelille.

— Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa, et saa! Sinä hurja poika, mieletön…!

Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.

— Sinuun sattui.

— Vielä mitä.

— Se oli uhkarohkeata.

— Pyh, voisin loikata korkeammaltakin.

Minua harmitti hänen kopeutensa.

— Juostaan kilpaa! huusin uhillani ja käännyin häneen selin riisuakseni kengät jalastani, mutta Arvo asettui eteeni ja katseli.

— Et saa katsella jalkojani, kun riisun.

— Mitä minä niistä! sanoi hän halveksuen.

— Mitä sinä sitten?

Seurasin hänen katsettaan ja se ahmi minun kiiltonahkaisia kenkiäni. Hän oli kai koko ajan hölmistyneenä ihmetellyt kaupunkilaispukuani. Eikö hän ole mölö poika?

Juoksimme laivarantaan, missä Joutsen kelluu. Olin läkähtymäisilläni enkä kuitenkaan päässyt Arvon kintereille. Hän nelistää kuin Putte.

Joutsenen leveällä kokkalaudalla oli hyvä levätä. — Laitetaan tälle purjeet, sanoi Arvo.

— Mistä?

— He, lehvistä!

Hän löysi rannalta kätköistä nuottaköyttä, sitoi toisen pään perään, johti siitä hankaimeen ja keulaan molemmin puolin venettä. Sitten hän haki tuuheita koivun lehviä ja sulloi köyden ja veneen laitojen väliin.

— Olet sinä kekseliäs poika, sanoin.

— Höh, pidä sinä perää, minä hoidan näitä purjeita ja autan melalla.

Minua nauratti. Olipa tuo poika olevinaan, yritin olla vakava, sillä tuollaiset poikaviikarit yltyvät temppuilemaan, kun niille nauraa. Soma hän on, tukantupsu otsalla ihan kuin Putella. Arvon on sentään kihara.

— Sinulle sopisi ylioppilaslakki vallan mainiosti, sanoin.

Arvo vihelsi.

— Miksei sinua olekkin pantu kouluun?

— Herroja on jo liiaksikin ja isä sanoo, että maamiehen koulu on pellolla, eikä maan kamaraan kynnet pysty, ellei niitä lapsesta saakka hio!

Arvon äänessä oli oikein rautaa enkä minä uskaltanut sanoa mitään, sillä arvasin joutuvani tappiolle. Vene kulki pitkin rantaa ja kiikurit parkuivat poikasineen kaislistossa. Joku emä kuljetti nokallaan korsista kyhättyä pesäänsä kuin mitäkin laivaa.

— Senkin kalanahmijat, tarvitsette kalloonne! sanoi Arvo.

— Sinä olet julma.

— Kiikuri on julmempi, syö kalat keittämättä ja paistamatta ihka elävänä.

Hän katseli veteen ja tarkasteli molskivia kaloja.

— Sanohan isällesi, että tulevat nuotalle tälle kohtaa ja vielä tänä iltana, niin saavat hyvän apajan lahnoja.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Näyttävät nousseen tähän ruohoa syömään, tonkivat mudassa nenineen kuin porsaat.

— Mikset sinä sano isällesi?

— Tämähän on teidän kalavettä.

— Kiitoksia, herra peltomies, kalamies…! Mennään kotiin.

Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.

Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme… oletkohan sinä, koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut…? Olkoon, en välitä! Hauskempi on haaveilla.

Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea, mustasilmäinen, kiivas "hän".

Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään — kalpea, mustasilmäinen, kiivas — mokomakin maitonaama, hiilisilmä!

Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita, risahdus, vastaan tulee — Putte!

Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.

Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä, katsoo läpi — huu! Minua pelottaa ja itkettää.

* * * * *

Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita, keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.

Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni, silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari, sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle, sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja hiljaisessa tuvassa.

Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain "latinaa" vaadita.

Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää. Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan. Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse rauhaamme.

Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin. En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun, hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.

— Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi? Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja minä ja meidän vuoksi…

— Mailii!

— Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.

— Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.

Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.

On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja helliä ihmisiä.

— Kiitos, isä!

— Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.

— Kyllä varon, isä.

Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.

III.

Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.

"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon, löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa kaunistettavakseni.

Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!

Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen ennen nähneeni hänet — ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista. Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.

Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.

Tietysti hän sai huoneen ja otettiin vielä täyshoitoon, vaikkei se alunpitäin ollut tarkotus. Tantti piti oikein kunnianaan hoitaa häntä hyvin.

Minusta koko kaupunki oli muuttunut. Hän saattoi minua toisinaan käsityökouluun ja tiemme kulki erään kallion poikki ja siellä me usein istuimme. Kotona oli kaikki kuin unta ja juhlaa. Pelkäsin herääväni todellisuuteen, jolloin hän olisi hävinnyt.

Kerran hän kysyi minulta, miksi minua sanottiin Mailiksi.

— Joku täti lienee ollut Maija Liena ja hänen mukaansa olen saanut nimeni. Mikä teidän nimenne on?

— Erland, sanoi hän ja katsoi minuun.

— Runollinen.

— Ajattelette kaiketi Rydbergin Singoallaa.

— Ajattelin.

— Äitini lienee ajatellut samaa antaessaan minulle nimen. Hän ei silloin aavistanut, että minusta tulisi suomenkielinen ja nimestäni Lanni.

— Runous ja mustalaiset taitavat hävitä maailmasta.

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.

— Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.

— Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.

— Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.

— Hän on kuollut.

Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä — kätemme puristuivat yhteen.

Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut — ei ollut unta, oli täyttä totta.

Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää, vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.

Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.

Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin…

Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.

Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin kotona maalla — eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin maaperässä.

Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää, hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä Lanni piirtää — hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä — ja hyräilee.

Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona. Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin juoksujalassa Lannin luo.

Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa. Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja — hyppään ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän, tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: — Nyt sinä laitat päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei, ei!

Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä. Kotona maalla… sitä en saa ajatella!

Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.

— Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin painuu juova ja hän mutisee: — Tulee se vielä minunkin vuoroni!

Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua naurattaa.

— Sinä olet kuin käenpoika varpusen pesässä.

— Minä lähden pitkälle matkalle piakkoin.

Se sykähytti oudosti, tunsin kummallista ahdistusta. Ajatuksissani näin aavan meren ja siellä pienen veneen.

— Lanni, sinun olisi pitänyt saada rohkea ja uljas vaimo. Minä olen kiinni kotiturpeessa.

— Pikku Maili, sanoo Lanni ja silittää tukkaani, — missä sinä olet, siellä on minun kotini.

Lanni piirustaa ahkeraan, mutta vähä väliin tunnen tutkistelevan katseen kasvoillani. Hän tuo minulle kukkia.

Äidin kuva on hyvin salaperäinen. Katselen sitä joka aamu ja kyselen merkillisiä asioita. Lanni on sen huomannut ja sanoi: — Minä olen äitini näköinen, sitäkö sinä katselet?

— Empä tiedä, minusta vain tuntuu kuin kuva eläisi.

— Joutavia, pikku Maili, sinulla näyttää olevan pää täynnä eläviä kuvia. Tämä talo on kuin lintuhäkki ja me lentäviä lintuja. Nyt äidinkin kuva elää!

— Ethän sinä voi ymmärtää minun tunteitani, mutta voisit kumminkin uskoa, mitä kerron.

— Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen. Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.

— Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle hyvin kummallisen asian.

— Lupaan.

— Otetaan äidin kuva pois seinältä — vain joksikin aikaa!

— No mutta…

— Ethän suutu!

— Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi liikkuu!

— Äidin kuva on minuun suuttunut.

— Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.

— Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!

Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.

Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.

— Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun merkilliset ajatuksesi…

— Minä en niille mitään mahda.

— Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?

Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.

En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.

Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku — minä en osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule, tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen hän sanoi: — Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?

— Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua. Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin suuri, että täytyi itkeä.

— Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.

— En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.

— Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.

— Minä en tahdo! huusin uhallakin.

On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet, räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella — käsi ei noussut — enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt — silmänräpäyksen vain — ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.

Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. — Minä jään juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon työtä, sanoi Lanni.

— Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. — Kuka? kysyi Lanni ihmeissään.

Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.

— Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.

IV.

Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta. Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin — sinä kesänä heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi, tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja — työtäsi jatkaa!

Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa — täällä on koti!

* * * * *

Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä, harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän koko olemus on minulle sanovinaan: — Kyllähän näissä jäsenissä olisi vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita — niin olkoon!

— Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?

— Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä rupea kaupantyötä tekemään.

— Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.

— Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan. Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: — Muokkaa se Saarmaa, niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.

— Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän siitä ennenkin puhunut.

— Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut. Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa. Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta, nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia, sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja jos jonkinlaisia.

— Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.

— Minä katkoin kirveelläni paksuja puunjuuria rannassa, kaadoin suuria ja pieniä puita, panin maata myöten kaikki mitä eteen sattui, nyljin puhtaaksi rannan kuin teurastaja raavaan. Äitisi oksi vesurilla puita ja laittoi lehviä ja kantoi risut rovioksi.

— Siten te pääsitte ensimmäiselle rantatörmälle.

— Se oli vain kaita väylä ja törmällä juuri kääntymisen tila. Kyhäsimme siihen häthätää saunan. Siinä sitten tuherrettiin se kesä. Syksyllä sinä synnyit.

— Entä sitten?

— Minä nyljin maata ja sousin vesiä, kalastin, hakkasin halkoja. Sain sitten irti hevosen ja äitisi kasvatti vasikasta lehmän. Tuli ensimmäinen talvi ja sen varalle olin kyhännyt elikoille navetan. Elämä alkoi maistua omalle, vaikka tuherrettiinkin saunassa.

— Laitoitte sitten tuvan.

— Niin, sehän se likistettiin, vaikka pienenlainen. Se oli niinkuin puolet tuosta peräkamarista. Minä olen kahdessakymmenessä vuodessa rakentanut kolmeen kertaan asuinhuoneeni ja sitten aina vielä parannellut ja jatkanut tarpeen mukaan.

— Jos nyt taas vähän jatkettaisiin meitä varten!

— Kai se nyt minulta jää, ja tuskin te tänne tulette sen kummemmin. Mitä näistä meikäläisten maista ja majoista teidän ylhäisten asua. Siellähän te maailmalla. Kalle veikkosi on vieraantunut ja sinun Lannisi on toista rotua.

— Minä en ole, enkä koskaan näistä maista luovu!

Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.

— Oikeinkos sinä tyttöseni tosissasi?

— En luovu!

— Sietäisihän se, sietäisi totisesti, sanoi isä ja jättiläisvartalo ojentui hiukan.

— Minä vain muistelen, kuinka te, isä, kuokitte, kuinka kiiltävä kuokanterä säännöllisesti kohosi ja sitten vauhdilla suhahti maahan ja nykäisi sieltä tumman turpeen, kokkareen kokkareelta ja niin on kaikki pellot täällä sinun kuokkasi jälkiä.

— Niinhän sitä viljelystä tehdään, kuinkas sitten! Olenhan minä vähin kuokittanutkin. Nyt on mielestäni kylliksi, omiksi tarpeiksi.

— Riittäähän se!

— Niin, minulle ja muorille ja vähän muillekin, ellei…! isä katsoi taas epäilevästi minuun.

— Minä en täältä lähde, en pahallakaan!

— Älä tyttöseni lähdekkään, äitisikin sinua täällä tarvitsee.

Isä vilkaisi hellästi äitiin muurin luona.

— Minnekäs sinä, muori, ne havaslangat laitoit?

— Minäkös ne laitoin minnekään. Unohdit kai ostamatta taikka jätit laivaan kaupungista tullessasi.

Oli somaa nähdä, kuinka isä oli joutuvinaan hämille.

— Taisin tosiaan jättää sinne kahvilaan. Join siellä lasin keltaista ja se hylky meni päähäni. No, muori, älä nyt tuosta. Menen hakemaan sieltä pian takaisin ne kalat, jotka sinne keväällä vein.

Isä vilkaisi minuun veitikkamaisesti ja äiti myhähti hellan ääressä.

— Saatkin tuoda suolasilakoita väelle, kun on nuottakin rikki, ja ne parsinlangat unohdit.

— Katsoppas, muori, tuonne rannalle päin, sanoi isä.

— Rupeatkos sinä nuottaa paikkaamaan juhannusaattona, kun sen tuonne olet levittänyt?

— Emme taida toista kertaa tarvita mennä nuotalle tänään.

— Jokos te kävitte? kysyi äiti.

— Menehän katsomaan aitan eteen. Laitoin tytöt perkaamaan.

Minä juoksin ulos. Jotakin merkillistä on tietysti tapahtunut, muuten ei isä olisi viitsinyt siitä puhua. Tosiaan — kaksi suurta saavillista suuria, lihavia lahnoja.

— Aitassa niitä on jo osa valumassa ja katsokaa, rouva, tuolla on iso kopallinen, kehuivat tytöt.

— Mainio apaja!

Isä oli tullut myöskin ulos. — Omista kalavesistä, sanoi hän kohottaen harmaata päätään. — Olen niitä hoitanut ja nää naapurit täällä sanovat taikoneeni, hymähti hän. — Ei ne kalat niin vaan köpelön kouraan tule. Ilmankos tää saari nyt olisi oma ja vanhuuden päivä varma. Ei niitä tarvita Kallen apuja, ja se sinun suuri herrasi taitaisi kiittää kunniasta, ellei vallan halveksu!

— Isä kulta, älkää nyt!

Kiikku lehmuksien alla on lahonnut. Joutsen rannalla on vuosia torkkunut suullaan ja aurinko tirkistelee sen rakosista. Koivu akkunani alla on nostanut oksansa niin korkealle, ettei yksikään lehti pilkistä akkunastani sisään.

Äiti tuvassa puuhaillessaan astuu lyhyin ja tihein askelin, niin että tohvulat sihahtelevat ja käyrä vartalo nytkähtelee.

Kyttä aina vain lojuu.

— Taitaa olla vanhuuttaan veltto, ei viitsi haukkuakkaan enää, sanoo äiti.

Kyttä kuulee itsestään puhuttavan, haukahtaa pari kertaa meille mieliksi ja vaappuu ovelle, mutta palaa samassa ja painuu muurin viereen.

— Velvollisuus vanhan veressä panee pyörimään, vaikkei tässä aina pyörimisen arvoista olisikaan, sanoo äiti.

Kello ystäväni harppii harvakseen ja narahtaa joka heilahduksella: — Onhan aika mitattava, vaikkei aikaa tarvitakkaan!

Sattumalta vilkaisen akkunasta. Näen Lannin rantatörmällä. Hän heiluttaa hattuaan ohi kiitävälle laivalle. Aava ulappa on hänen taustanaan — pitkä, hoikka vartalo, ylpeä pää, esteettiset piirteet, prinssi meidän maalla, perintöprinssi vastoin tahtoaan.

Katson kotitupaani ja sydäntäni kolottaa. Minun prinssini on täällä kuin korkea lilja saunan matalalla akkunalla.

Lanni tulee sisään, kumartuu hiukan ovesta astuessaan.

— Ilmaa, ilmaa, huohottaa hän. — Akkunat auki, täällä tukehtuu.

Hän heittää molemmat avattavat puoliskot selkiselälleen ja istuu isän viereen pöydän päähän.

— Tämä talo paha olisi myytävä ja ostettava kaupungissa hyvä tontti ja sitten rakennettava talo! sanoo hän suoralla tavallaan isälle.

Isä katsoo minuun ivallisella hymyllä, laskee raskaan kätensä olalleni ja nousee mennäkseen toiseen huoneeseen.

— Täällä sisällä on tosiaan kuuma, minua huimaa, mennään ulos, Lanni! ehdotan tuskissani.

— Minä menen metsään hakemaan juhannuskoivuja, selittää Lanni ja lähtee.

Minut valtaa samanlainen olo kuin kaupungissa, pienessä kodissamme, silloin kun "joku" puhui minulle. Hän ei kuitenkaan voi puhutella minua täällä. Olenhan minä kotona, ei mitään outoa eikä merkillistä voi tapahtua. Se olisi kauheata, silloin en enää viihtyisi täälläkään.

Pakenen vanhan kaivon kannelle varjoon. Se on rakennuksen päässä, ruohon ympäröimä, yksinäisenä ja unhotettuna. Ennen oli sen kansi täynnä astioita: saaveja, soikkoja, kippoja, kiuluja, lusikoita, kauhoja ja härkkimiä. Ne viruivat auringossa kuivamassa pesun jälkeen, kilvan hohdellen puunvalkeuttaan. Nyt ovat kaivon kansilaudat koloiset ja lahonneet Tämä oli ennen äidin kaivo. Nyt ovat vieraat kädet ottaneet työt ja astiat haltuunsa ja muuttaneet ne uudelle kaivolle.

Minun on sääli vanhaa kaivoa, johon usein huutelin sen kansiaukosta haukkumasanoja omalle naamalleni tummassa veden pinnassa. Kaivo vastasi hiljaisella mutinalla. Yritän katsoa nytkin kuvaani.

— Taivas, en enää milloinkaan etsi kuvaani sinun pahansuovalta pinnaltasi! Sinä vetelet tummia varjoja ohimoilleni ja kuvaat poskeni ludoiksi. Olisithan sinä voinut minua sääliä ja näyttää pyöreäposkisen tyttösen kasvot.

Minua ei enää janota. Vanhassa kotikaivossa on ummehtunutta vettä.

Aidan takana, pellon puolella hirnahtaa hevonen. Lieneekö Liisa, on sen näköinen.

— Tsee, tsee, Liisa!

Se kääntää päänsä ja hirnahtaa, astuu kömpelönä aidan viereen.

— Puttehan sinä oletkin, pieni valkea merkki otsassasi sanoo sen. Vai on sinusta tullut tuollainen ronkkaluinen ja takkukarvainen. Terve, terve, vanha lapsuudentoveri!

Katselemme taas silmästä silmään ja kaipaamme niitä aikoja, jolloin me kaksi leikimme, jolloin isä ja äiti, Liisa-emä ja koko väki hääri pellolla — niin, niin, silloin kun me olimme lapsia. Kuule, Putte, sitten piti tulla meidän vuoromme astua täällä aisoihin. Sinä olit uskollinen, olet täyttänyt velvollisuutesi. Minä olen pettänyt teidät kaikki.

Putte räpyttää silmiään. Menen aittaan, tuon sieltä leipää Putelle.

Näin kerran erään päiväläisen syövän. Hän oli ollut metsätöissä. Hartaana ja hiljaisena hän istui pöydän ääreen, kumarsi päänsä ja otti leivän kuin pyhän esineen, söi tarkkaan ja hitaasti joka murun. Hän ei kenestäkään huoneessa välittänyt, oli yksin kuin ollaan kirkossa.

— Hyvää päivää, terve tuloa! sanoo siellä joku.

— Kas, Arvo, en ollut tunteakaan sinua.

Edessäni seisoo pitkä, nuori mies. Leveä ja lämmin käsi pitelee sormiani ja minun pitää nostaa päätäni katsoakseni tummanharmaisiin silmiin.

— Sinusta on tullut suuri mies.

Arvo punastuu ja hänen kasvoillaan on niin hyvänsuopa hymy, että tahtoisin taputtaa poskelle, mutta pelkään sen loukkaavan hänen miehuullisuuttaan. Oma tuskani läikähtää minussa ja tahtoo päästä valloilleen.

— Täällä on kaikki muuttunut, tunnen olevani liikaa. Te ette enää omista minua. Lanni puhui isälle talon myymisestä.

— Eiköhän se olisi lopulta viisainta? Isäsi ei enää kauaa jaksa eikä teistä kukaan välitä maanhoidosta.

— Se on sittenkin paha aikomus.

— Jos myytte, niin minä ostan.

— Silloin minun täytyisi vihata sinua!

Arvo hiukan hätkähti.

— Etkö sinäkään, Arvo, ymmärrä, että tämä on minun kotini ja että sen myyminen olisi häpeä meille kaikille.

— Rakentakaa komea huvila ja asukaa kesäisin täällä.

— Sinä et taida ymmärtää minun koti-ikävääni, ethän ole koskaan ollut pitkiä aikoja kaupungissa etkä ihan oudossa seudussa milloinkaan. Minä olen ikävöinyt ja nyt tiedän olevani kadotettu, jos menetän tämän sopen täällä. Rakentaa uusi huvila! Silloin minä kulkisin täällä ja itkisin kaikkien vanhojen ja rakkaiden esineiden häviämistä kuin Sinkkakissa sukunsa upotusta.

— Muuta ne huvilaan.

— Sinä olet soma. Ei meidän vanha kello viitsisi käydä siellä eikä äidin rukki jaksaisi surista. Laittaakko leivinuuni siellä asuinhuoneeseen loimuamaan ja pitkä ruokapöytä tarinoimaan kaikkea, mitä se on väen kuullut juttelevan? Se olisi minun tupani herjaamista Ja sitäpaitse, meidän asuinrakennus on erittäin hyvässä kunnossa…

— Mitä se kaupunkilaisille on?

— Minä en ole kaupunkilainen enkä koskaan siksi tule!

— Isäsi ei tahtoisi jättää taloansa vieraille.

— Ei tarvitsekkaan. Ole sinä minun puolellani, jos tästä vielä vaikeuksia syntyy. Olen saanut jälleen rohkeutta ja koti tuntuu taas kodilta.

Olimme hetken vaiti. — Mennään katsomaan minun koivuani uimarantaan, ehdotin minä.

— Se on ennallaan, paitsi että se on kasvanut. Siihen ei täällä kukaan koske ja kuori on säilynyt eheänä. Ne minun vanhat kaiverrukseni…

— Ahaa, tiedän, tiedän! Kas, tästä on viety juhannuskoivuja, tuossa on jäljet.

— Näin tullessani arkkitehdin ja pari renkipoikaa kirveet kädessä. He menivät veneellä ja kiersivät niemen. Kas, tuolta on kaadettu koivu ja oikein suuri. Tarpeetonta haaskausta ja tuolla toinen oikea vaari! Ovatko he…!

Arvo malttoi samassa mielensä ja punastui maamiesverensä kuohahtamista.

— Mieheni hakee kalupuita. Minulla on paha aavistus — minun koivuni, onnen koivuni…! Juokse katsomaan, minä odotan. Kuinka minä voinkin olla niin muistamaton, etten varottanut Lannia!

Arvo palasi pian ja ilmotti, että se oli kaadettu ja viety veneellä kotiin.

— Kaikki, kaikki täällä nyhdetään irti. Isä menee pian, äiti seuraa häntä.

— Sinä jäät ja alat uudestaan, sanoi Arvo lohduttaakseen minua.

— Minähän se juuri olen hakattu tyvestäni poikki ja juureni ovat täällä aivan kuin koivunikin.

— Sinusta tulee hyvä kalupuu niinkuin koivustasikin.

— Sinäkin ivaat minua. Hyvästi, Arvo, en olisi luullut sinua noin kovaksi.

Arvo oli onneton ja tahtoi peruuttaa sanansa. Mitä se auttaisi? Onhan asia kuitenkin totta, ja kirveet silpovat minut lastu lastulta, mutta ei vielä!

Istumme kolmisin pöydässä, isä, Lanni ja minä. Äiti tassuttelee pöydän ja muurin väliä, ei malta istua.

— Pelkäättekö, äiti, että sisärattaisiin tulisi vika kuin vanhaan kelloomme, jos hetken pysähtyisitte?

— Taitavat olla ruosteessa.

— Löysin metsästä mainioita puita, sanoo Lanni.

— Kaadoitte minun koivuni uimarannasta. Isä ja äiti katsoivat minuun.

— Se oli komea ja kaunis puu. Sen latvasta saa hyvän juhannuskoivun.

— Kyllä kai.

Isän leuka tutisee.

— Tuodaan se tänne tupaan, ehdottaa Lanni.

— Ei, Lanni, pystytä se tuonne pihaan. Se viihtyy siellä paremmin.

— Voitko sinä pahoin? kysyy Lanni äkkiä.

— On hiukan paha mieli koivustani.

— Pikku hupakko, metsä on puita täynnä!

Lanni viheltää ja puuhaa koivujen pystyttämisessä. Voi, maailman prinssejä, he luulevat, että koivu on vain pelkkä sieluton puu, maahan hakattava milloin tahansa. Heillä ei ole missään nimelliskoivua, joka osaisi puhua.

* * * * *

Lanni on lähtenyt kaupunkiin ja minä ihmettelen, että se meidän välinen nauhamme nyt voi venyä vaikka kuinka pitkälle. Lanni oli kuitenkin hyvin levoton ja lupasi pian tulla katsomaan ja tuoda minulle seuranaisen. Minä en muka saa olla yksin nyt. Se on totta, en ole vielä kirjalleni puhunut siitä ihmeellisestä, jota odotan. Se täyttää mieleni uudella rohkeudella.

Suuri hiljaisuus ja rauha soi minussa ja ympäristössäni. Elämä ja sen tarkotus selviää minulle hitaasti, on kuin harmaa verho kohoaisi vähä vähältä. Vielä hiljan tänne tultuani kaipasin täällä entistä lapsuusmaailmaani. Nyt en sitä enää tahtoisi takaisin. Onhan nyt minun aikani astua elämän aisoihin, alkaa siitä, mihin isä ja äiti lopettavat.

Päätän itsekseni, etten muuta täältä pois ja se rauhottaa minua ja tekee elämäni täällä arvokkaaksi. Minun pitää luoda koti hänelle, joka minun kauttani maailmaan tulee. Minä tahdon, että hän aina voisi muistaa synnyinkotinsa, aina voisi palata tänne avarasta maailmasta ja löytää täällä tyyssijan. Nämä polut täällä todistakoot hänen ensi askeleensa ja tanhuat hänen riemuisan leikkinsä. Tämä ranta täällä olkoon hänen uintipaikkansa ja soutuvalkamansa. Näitä peltoja hän kylväköön, ja kasvattakoot ne hänen leipänsä. Tämän talon väen seurassa hän oppikoon tuntemaan oman kansansa ja säätynsä elämän. Minä tahdon niin, ja minulla lienee oikeus siihen, sillä hän on minun lapseni. Me kuljemme yhdessä kenties kuoleman portin ohitse ja voi sattua, että jompikumpi meistä, kenties molemmat astumme siitä sisälle. Jos meille elämä lahjotetaan, alotamme sen yhdessä, erottamattomina. Hän lapsuuden ihanan ajan ja minä elämän ja työn keskipäivän.

Jos Lannilla olisi isän taikka äidin koti, jossa hänen vanhempansa olisivat elämänsä viettäneet, tahtoisin mennä sinne. Muistan kuinka kihlausaikanamme olisin halusta puhunut hänen vanhemmistaan, tahtonut nähdä heidät, puhutella heitä isäksi ja äidiksi, oppia heidän tapojaan ja rakastaa heitä. Lannin äiti oli ollut muukalainen ja isä kulkenut kaupungista kaupunkiin. Heillä ei ollut mitään kotiseutua. Lanni oli syntynyt Ruotsissa, eräässä sairaalassa. Kasvavana poikana hän siirtyi vanhempiensa kera paikasta paikkaan. Isä oli rakennusurakoitsija. Lanni puhuu monta kieltä, tuntee paljon ihmisiä ja viihtyy kaikkialla. Häneltä puuttuu kokonaan tahto kiintyä johonkin paikkaan, mutta sen sijaan hän osaa erinomaisen hyvin valita tuttavansa ja arvostella, mihin mikin kelpaa. Minä oikein pelkään hänen silmiään. Ne saavat minut taipumaan vaikka mihin. Jos hän tarmokkaasti tahtoo minut täältä pois, en tiedä miten käy. Täällä on minun turpeeni, ja jos erota pitää, kuihdun minä kuin juhannuskoivu.

* * * * *

En ole kuukausiin mitään kirjottanut. Elämä on ottanut minut olalleen ja kantanut vinhaa vauhtia tapahtumasta toiseen.

Minun poikani on syntynyt ja me olemme kaikki eläneet nämä kuukaudet vain häntä varten. Huumauksesta herätti meidät isäni sairaus ja kuolema.

En ollut koskaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Se oli kuin jatkoa sairauteen, mutta kun tuttu ja rakas silmä pysyi suljettuna, jouduin tuskan valtaan, olin hetken kuin hengenhädässä. Sitten rauhotuin ja katselin isää kuin elossa olevaa. Kolmantena päivänä hän oli aivan muuttunut. Kalma oli kuvannut hänet muotoisekseen. Oli aivan kuin rautainen käsi ojennettuna erottamaan hänet minusta — outo tuskallinen kammo kielsi koskettamasta omaa isää. Silloin suru ensi kerran kouristi minua, ja isä siirtyi kauas — jonnekin saavuttamattomiin. Hän oli kuollut. Nyt hän on haudattu.

Sylissäni hymyilee pieni poikani. Sen jokainen jäsen on suloinen kuin kukka ja minä unohdan riemuisena koko maailman tämän pienen käärön vuoksi. Tässä on työni ja elämäni, juuri tässä polvellani. Vaikka minulta otettaisiin kaikki: isä, äiti, koti, maa ja kansa, niin elän kuitenkin, sillä tässä sylissäni on niiden korvaus, uusi elämä, joka minua tarvitsee.

Lanni on ylpeä pojasta ja antaa meidän jäädä tänne. Toivon äitivanhani elävän kauan, kauan! Hyvin itsekkäistä syistä. Lanni on puolittain luvannut antaa meidän olla täällä niinkauan kuin äiti minua tarvitsee. Sillä aikaa vanha kotini ehtii hiipiä Lannin sydämeen…

Kävimme uimarannassa katsomassa entisen koivuni kantoa. Keväisen maan uhkuvasta povesta oli noussut nesteitä kannon päähän. Juuret olivat imeneet maaemoa ja varanneet eineitä suurelle, ihanalle puulle. Nesteet olivat alttiisti ja riemuiten valuneet juurien imusoluissa kuvitellen pääsevänsä muuttumaan lehtivihreäksi, kuoren valkeudeksi, koivun sulotuoksuksi ja rungon rakentajaksi, makeaksi mahlaksi. Ne olivat kuvitelleet nostavansa puuhun elämän tenhon, niin että se huminoiden riemuaan laulaisi kuin linnut, jotka lemmen suloa livertävät. Mutta noustuaan kantoon, olikin tullut tyhjyys vastaan ja solut ammottivat kellertävinä. Nesteet pulppusivat oman voimansa ja riemunsa pakottamina kuohuen ja vaahdoten, valuivat maahan kuin hurme haavasta ja muuttuivat näljäiseksi homeeksi ja kellertäväksi kääväksi. Se puu oli kuollut ja kanto alkoi mädätä.

Kannon juuresta tuikkivat päitään silkkilehtiset vesat ja tuossa lähellä oli jo kaunis puunalku.

— Katsos, Lanni, tässä on Pojun onnen koivu. Sitä et sinä saa koskaan kaataa.

— Enkä myydä, lisäsi Lanni.

— Etkä myydä. Maa on isän perkaama, ja nyt se on meidän.

— Ja sinä olet piintynyt patriootti.

— Kotiturpeeseen kiintynyt. Minun juureni ovat täällä. Ei ole hyvä katkaista runkoa, silloin kuihtuisin kuin juhannuskoivuni!