TOINEN LUKU.

Juhlan loppu.

I.

Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti. Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:

— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta enää muuta?

— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan tulla ja teitä voidaan loukata…

Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää. Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:

— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa, suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle, jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa merci.

— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle… Ja mihin te joudutte ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos vielä aiotte ryhtyä johonkin…

Hän nousi ja tuli aivan oven luo.

— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne, mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon, ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — après le temps tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä, hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi itseänsä. Cher, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, merci kaikesta ja erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi; en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko suotta oveni takana, en avaa sitä.

Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta »kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä, painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä! Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala, miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta…

Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai vastaanottaa seuraavana aamuna.

»Mon enfant, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni', ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O, ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne. Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä, epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata unohtaa…»

Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista paperiarkkia.

Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.

II.

Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.

Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin…

— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?

Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.

Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:

— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!

— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra… (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.

Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, … olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.

— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.

— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan. Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki itsekin!

— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te kehoititte minua, te suorastaan vaaditte… Minun täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni… Tehän itse toitte luokseni useita perin merkillisiä henkilöitä…

‒ Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain, ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin — kymmenisen samanlaista hävytöntä!

— Se on totta, vakuutin minä.

— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä. Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on asettunut teitä vastustamaan?

— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!

‒ E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me jouduimme riitoihin.

Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!

Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille. Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra… (Hän ei vieläkään muistanut nimeäni.)

— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä, vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko? Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn, joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa, myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se ollut huvittavaa?

— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää, tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette varmasti itsekin osallisena salaliitossa!

— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta. Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin! Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen, että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä eilen, koetti siitä estellä?

— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä], näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös. Ajattelin, hän ja Karmazinov… ja kas tämä siitä tuli!

— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon, silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää, tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!

— O, Karmazinov, quelle honte! Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä yleisömme vuoksi!

— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt? Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön, mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta. Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää yksin minun juoneni!

— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä, minä yksin syypää!

— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa, että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä. Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta senaattorista.

— Mistä senaattorista? Kuka väittää?

— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?

— Senaattoristako?

— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne täältä. Olen kuullut sen jo useilta.

— Sellaista olen kuullut minäkin, — vakuutin puolestani.

— Kuka on sellaista puhunut? — Julija Mihailovna karahti punaiseksi.

— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen. Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.

— Kuinka alhaista… ja… kuinka typerää!

— Kas, nyt teidän pitäisikin nousta ja osoittaa se noille hölmöille.

— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen, mutta… jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!

— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet? Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen ihmistuntemus!

Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!

Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.

— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt. En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun aivan mahdotonta enää esiintyä.

— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää, minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö, teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen? Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, — sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä. Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat. Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.

— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja… vilkuvat ympärilleen.

— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava, että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu, kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte julki, julki kaiken. Ja sitten kirje Golosiin ja Birźevyihin. Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra… ettehän te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden laita?

— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.

— Hyväinen aika, minä… Mitä minä olisin… minähän aina olen…

— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!

— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš väkinäisesti hymähtäen.

— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies! Mitä parhain ihminen!

— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen… minähän aina olen myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen…

— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta, suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen eilistä.

— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte, että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.

— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän oli muka kaiken tuon järjestänyt.

— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?

— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.

— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.

— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi »viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää. Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.

Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut, tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita, noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille: »Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain, että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt, kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä, eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:

— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin turmioon, varokaa häntä!

Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.

En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein: Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet, emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu» aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt. Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä. Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin, että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin. En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki Nikolajevitšia.

Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään, etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin. Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen, tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.» Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?» Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä, että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään), mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin. Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.

III.

Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine »loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle — kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista, niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi, kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä, että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu, niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena? Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»). Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen, joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta? Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.

Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän — muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat, ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut, vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen, katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa. Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, — näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään. Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.

— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle myöhemmin.

Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän! Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä. Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi karttoivat häntä.

Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut »seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan lörpötteli herkeämättä.

— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää vanhurskasta… seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä… kaupunkimme epäämättömistä vanhurskaista… on kunnioittanut tanssiaisianne läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole aivan turvassa. Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas? Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin… Kallis Prohorytšimme ei ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle, mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään »tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten ihailemaan nuoria kaunottariamme… sillä ei missään muualla kuin täällä tapaa niin runsasta valikoimaa… Kaikki he ovat joen tuolta puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva… hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen… ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen vilkas… no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja… ne vivahtavat hieman pannukakuille… Vous me pardonnerez, n'est-ce pas… sangen sievät silmät niillä muuten on… nauravat silmät. Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus… no niin, mutta sitten leviävät muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi… ja saavat aikaan aviomiehissään sen surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen… jos minä tämän kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut olla paljon huonompaa… en sanonut — että sen olisi pitänyt olla. Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia. Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta. Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan ja koska hän on täkäläinen apteekkari… Mutta kellon käydessä vasta yhtätoista se on hieman liian aikaista… apteekkarillekin… Siellä ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat millaiset tahansa… kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen, tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle, — jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat, pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen juttu ja… ja taas on areenalla Stavrogin… Hm! Minä menisin jo nukkumaan´… Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo »kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?

Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta, välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!

Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan, von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.

— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta aivan punaiseksi.

— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! — häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli. Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä itseensä.

On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli». Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra, lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan (se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin), hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat (aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku, joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään »rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, vis-à-vis tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten, en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista, että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen. Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:

— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä muudan tarjoilija.

— Onpahan jotakin typerää.

— Jonkinlaista kirjallisuutta. Golos arvostelee.

— Mitäpä se minua liikuttaa!

Ja toisesta ryhmästä:

— Aasit!

— Ei, he eivät ole aaseja, me itse olemme aaseja.

— Miksi sinä olisit aasi?

— Enhän minä olekaan aasi.

— No, jos sinä et ole aasi, niin minä olen sitä vieläkin vähemmän.

Ja kolmannesta ryhmästä:

— Annettaisiinpa jokaiselle »mitä kuuluu», ja sitten hiiteen kaikki!

— Kun olisi tärisyttää koko sali hajalle!

Neljännestä:

— Eikö noita Lembkojakin hävetä katsella?

— Miksikä heitä hävettäisi, eihän sinuakaan hävetä?

— Minuakin hävettää, ja hän on kuvernööri.

— Mutta sinä olet sika.

— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, — muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan.

— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.

— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? — Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.

— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.

— Chère dame, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät rauhaan… Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja, hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran, ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään, tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat. Lembke kuohahti ja alkoi vapista:

— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo konna, kääntäkää…kääntäkää hänen jalkansa… päänsä… niin että pää olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.

Ljamšin hypähti jaloilleen, ja nauru yltyi

— Ajakaa pois kaikki konnat, jotka nauravat! — Lembke antoi samassa määräyksensä Joukko alkoi äännellä ja tömistellä jalkojansa.

— Ei, tämä ei käy päinsä, teidän ylhäisyytenne.

— Yleisöä ei saa haukkua.

— Itse olet hölmö! — kajahti jostakin nurkasta ääni.

— Flibustjerit! Flibustjerit! — kivahti joku salin toisesta päästä.

Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin ymmärtänyt ja muistanut.

Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. — Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille… Andrei Antonovitš ei ole oikein terve… Suokaa anteeksi… Antakaa anteeksi hänelle, hyvät naiset ja herrat!

Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen, hysteerisen naisen huudahduksen:

— Ah, taas kuten äskenkin.

Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas kuten äskenkin»!

— Tulipalo! Koko Joentakainen palaa!

En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan. Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia. Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi. Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.

— Murhapoltto! Špigulinilaiset! — ulvoi joukko.

Mainitsen muutamia erikoisen karakteristisia huudahduksia.

— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä päivät se on sitä aavistellut.

— Špigulinilaiset! Špigulinilaiset! Ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä.

— Sitä varten meidät on tänne tahallaan haalittukin, että voitaisiin sytyttää palamaan!

Tämä viimeinen kaikkein ihmeellisin huudahdus oli naisen, palosta kärsineen Korobotškan [itara eukko Gogoljin romaanissa »Kuolleet sielut». Suom. huom.], välitön huudahdus. Kaikki tulvivat päin käytävää. En rupea kuvaamaan tungosta, joka syntyi eteisessä turkkien, liinojen, hartiaviittojen selvittelyssä, en säikähtyneiden naisten vinkunaa enkä neitosten itkua. Tuskin tässä tilaisuudessa tapahtui varkauksia, mutta ei ole ihmettelemistä, että tällaisessa epäjärjestyksessä muutamat lähtivät suorastaan niine hyvineen ilman päällysvaatteitta, koska eivät omiaan löytäneet, ja että vielä kauan jälkeenpäin tästä kerrottiin kaupungissamme satumaisin lisäyksin. Lembke ja Julija Mihailovna olivat ovessa vähällä joutua joukon jalkoihin.

— Pysähdyttäkää heidät! Ei saa päästää pois ainoatakaan, — Lembke kiljui uhkaavasti ojennellen kättänsä häntä vastaan tunkeilevia kohti. ‒ jokaiselle on henkilökohtaisesti tehtävä ruumiintarkastus, viipymättä.

Salista alkoi sinkoilla voimakkaita kirouksia.

— Andrei Antonovitš! Andrei Antonovitš! — huudahti Julija Mihailovna aivan epätoivoissaan.

— Hänet vangittava ensimmäiseksi! — Andrei Antonovitš huudahti ankaran näköisenä kohottaen sormensa puolisoansa kohti, — tarkastettava ensimmäiseksi! Tanssiaiset on järjestetty vain tulipalon aikaansaamiseksi…

Julija Mihailovna huudahti ja pyörtyi (voi, tämä oli tietenkin jo aivan todellista pyörtymistä). Minä, ruhtinas ja kenraali syöksähdimme häntä auttamaan. Tuli siihen muitakin, jotka auttoivat meitä tänä vaikeana hetkenä, tulipa joitakuita naisiakin. Me kannoimme onnettoman tästä helvetistä vaunuihin. Hän virkosi vasta kuvernöörin talon luo ajaessamme, ja hänen ensi huudahduksensa koski taas Andrei Antonovitšia. Kaikkien hänen kuvitelmiensa lentäessä säpäleiksi hänelle oli jäänyt vain yksin Andrei Antonovitš. Lähetettiin hakemaan lääkäriä. Viivyin hänen luonansa kokonaisen tunnin, ruhtinas samoin. Kenraali (vaikka olikin itse kovin säikähtynyt) ei tahtonut jalomielisyydenpuuskassaan poistua koko yönä »onnettoman vuoteen viereltä», mutta nukahti tästä huolimatta kymmenen minuutin kuluttua lääkäriä odotellessaan saliin nojatuoliin, johon me sitten hänet jätimme.

Poliisimestari, jonka oli tanssiaisista kiiruhdettava tulipalopaikalle, oli ehtinyt tuoda mukanansa meidän jäljessämme myös Andrei Antonovitšin ja yrittänyt suostutella tätä poistumaan samoissa vaunuissa Julija Mihailovnan kanssa sekä vakuutellut voimainsa takaa, että hänen ylhäisyytensä olisi nyt ollut parasta »ottaa lepohetki»; Mutta en käsitä vieläkään, mistä syystä tämä ei ollut hänelle onnistunut. Andrei Antonovitš ei tietenkään tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta ja pyrki pyrkimällä tulipalopaikalle. Mutta tämä ei ollut viisaasti tehty. Oli käynyt lopulta niin, että poliisimestari itse oli vienyt hänet sinne omissa ajoneuvoissaan. Myöhemmin hän kertoili, että Lembke oli koko matkan viittoillut ja »saanut tuon tuostakin päähänpistoja, joita olisi ollut aivan mahdoton täyttää». Myöhemmin saatiinkin selville, että hänen ylhäisyytensä oli jo tällöin »säikähdyksen äkillisyyden vuoksi» kuumehoureissa.

Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät. Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä… Toinen puoli heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen, sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.

IV.

Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?

— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?

Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen, kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt, mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.

Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä, pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin: — kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat, kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa. (Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.) Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa. Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa. Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian oikeata laitaa.

Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo puolesta vuodesta etukäteen.

— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan väkijoukosta.

Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön, kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi, että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa, suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut, kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on? Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.