SEITSEMÄS LUKU.

Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.

I.

Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut, jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä. Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa, mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »comme un tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.

Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti. Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista (vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen, että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja — silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa, ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko ce marchandia. Mutta mitä kumman marchandia! Ja tässä tulikin esille tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo ce marchand, jota hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta, niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta. Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma. Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa? Kyytihevosiin aate päättyy… Vive la grande route [Eläköön maantie], ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.

Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi. Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä. Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin, kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti, asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan. Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa, toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »Lise, Lise», hän ajatteli, »ja hänen kanssansa ce Maurice… Omituisia ihmisiä… Mutta mikä omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että Stasie ei ole vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai parhaillaan minua juomaan kahvia… Korttipelissäkö? Olenko minä menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä niinsanotun maaorjuuden aikana… voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»

Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin, mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä… Silloin minä sanon hänelle koko totuuden, että olen syypää… ja että minä kymmenen vuotta olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja… ja annan hänelle kukkaroni. Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]

Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi tarkastella niitä.

»Grâce à Dieu, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen; se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat… Olen aina sanonut, että rotu… Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, et puis, mutta mitä siellä on sen takana, ja… rattailla istunee eukko. Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa olla rauhoittavaa…]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, — c'est très rassurant. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä, c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin rauhoittavaa]

Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä. Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine, minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.

— Te… tahdoin vain… mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen, hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.

— Te… puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen ihmettelevästi.

— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti. Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät, viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.

— En, en ole oikeastaan kauppias, minä… minä… moi c'est autre chose [Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista, niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.

— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.

— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.

— Mitä… mitä, kysyttekö minulta?

— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää, kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset…

— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen painokkaasti.

— Enhän minä… en tarkoittanut, että olisin … sotilaskaan… minä…

»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja miten he minua tarkastelevat… mais enfin. Sanalla sanoen, on omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole mitenkään syyllinen.»

Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.

— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos se vain olisi teille mieleen.

Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.

— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?

»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä rattaille… Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen karakteristista.»

Talonpoika ei kuitenkaan vielä pysähdyttänyt hevostansa.

— Mutta minne päin matka? — hän yhä yritti tiedustella epäluuloisesti.

Stepan Trofimovitš käsitti vihdoinkin.

— Mielinette ehkä Hatoviin?

— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin… Enkä tunne oikein paikkoja, vaikka olenkin tosin kuullut.

— Hatovin kirkonkylä on yhdeksän virstan päässä täältä.

— Kirkonkyläkö? C'est charmant, ilmankos minusta tuntui, että olen joskus kuullut…

Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.

— Te… ehkäpä te luulette, että minä… Minulla on passi, ja minä olen professori, se on jos niin tahdotte… opettaja… mutta pääopettaja. Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia viinaa.

— Puolisen ruplaa, hyvä herra, matka on vaivalloinen.

— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava jotakin.

— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai en tout quarante roubles, mais… [Vieläkin parempi, minullahan on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]

Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille. Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja se tuntui myös masentavalta.

— Tuo… mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä eukolta.

— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista nähnyt, eukko naurahti.

— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.

Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.

— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä… ja yleensäkin me venäläiset olemme… No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei sanonut sanottavaansa loppuun.

— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai ehkäpä vieläkin kauemmaksi?

— Minä… enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan… C'est à dire, aion erään kauppiaan luo.

— Spasoviin varmaankin?

— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan yhdentekevää.

— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko naurahti taas.

— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, mes amis, yhdentekevää, — Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.

»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan, että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti muuttunut ja… mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla tunkeilevat?»

— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika ei hellittänyt.

— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa tekee se mutka.

— Neljäkymmentäkin tulee.

Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan, — tiukkasi eukko yhä.

Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille, ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen talonpoikaistuvan edustalla.

— Torkahditte kai, herra?

— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin… yhdentekevää, — Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.

Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.

— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.

— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui käymään sisään.

— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.

Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.

»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »Elle l'a voulu» [Hän tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.

Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä. Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne. Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja alkoi äkkiä leperrellä:

— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako? Mais… c'est charmant.

— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta kohteliaasti tarjoamaan.

— Haluan, aivan niin, haluan, ja… pyytäisin vielä saada teetäkin. — Stepan Trofimovitš heräsi eloon.

— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.

Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.

— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].

— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?

— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni hiukkanen vain].

— Viiteen kopeekkaan siis?

— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — un tout petit rien, — Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.

Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon tyydytystä kuin tekin… Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia (kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä ryyppylasi.

— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. — Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt, että viidellä kopeekalla saa näin paljon.

Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn, kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi. Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä pöydän luo.

Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa. Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan eukolle.

»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä hieman hänen päähänsäkin.

»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein pahinta.]

— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.

Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen, joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen, hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne nyt Stepan Trofimovitšille.

— Eh… mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa… taitaapa olla Raamattu]; mielihyvin… Ahaa, nyt minä ymmärrän… Vous êtes ce qu'on appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen aina… Puoliruplaako?

— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi kirjainkaupustelijatar.

— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et… [Minulla ei ole mitään raamattua vastaan, ja…] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta uudelleen…

Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.

»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.

— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan… Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.

— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein…

— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.

— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. — Asutko täällä?

— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.

— Niin, aivan niin, aivan niin.

— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin… Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?

Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.

— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat…

— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof… [Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin…]

— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.

— Minä… minä nimittäin… minä… tiedätkö, Anisim, löin vetoa… kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä…

Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.

— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin… — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.

Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»

— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»

Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.

— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans. [Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]

— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.

— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?

— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.

Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.

Mais mon Dieu, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.

Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.

— Ces vauriens, ces malheureux!… [Nuo heittiöt, kurjat…] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton… Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]

Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.

— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.

— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita innokkaampana.

— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.

-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt sopivan enää omaan nahkaansa.

— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee…], — Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.

Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä tästä hinnasta kyyditty.

— Mutta… täällä on myös hyvä olla… enkä minä tahdokaan, — Stepan Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.

— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.

— Mon Dieu, mes amis, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.

Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin masentuneena ja surullisena.

— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.

— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.

Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut tullutkaan.

— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.

— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?

— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?

— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut… Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.

Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.

— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!

— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!

— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´…

— Niin, ystäväni, niin… Fjodor Petrovitšin… mutta hyvästi sentään…

II.

— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni, n'est-ce pas? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs… J'aime le peuple, c'est indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près. Stazie… cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple… mais le vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta sellaisenaan…], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä, minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne minä matkustan… Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.

— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.

‒ Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä, enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie [Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi vihollisilleni…

— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.

— Ei aina, chère innocente. L'Evangile… Voyez vous, désormais nous le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi… nähkääs vastedes julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia aivan uutta], uskonnollismielistä, c'est admis, mutta se ei tunne vielä raamattua. Minä selitän sille sitä… Suullisessa esityksessä saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet, kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina sanonut sen heille et à cette chère ingrate… [ja tuolle rakkaalle kiittämättömälle…] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina anteeksi kaikille… Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi. Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!…

— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.

— Niin, niin… tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin, mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni katkeilevat, enkä muista… Sallittehan, etten enää eroa teistä? Tunnen, että teidän katseenne ja… ihmettelen käyttäytymistänne: te olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin alassuin teevadille… ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä näen… Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua… miehenä. Chère et incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä… mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun… En mitenkään jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle Jumala aina lähettää jonkun naisen ja… luulenpa, että olen suorastaan riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen! Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin, oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa, minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan… Minusta tuntuu, aivan kuin minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin, pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua peittelettekään?

— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani, mutta rahoista minä…

— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal, voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä, kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta. Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.

Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan, jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle, noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että »huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita, parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire. chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi, vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä». Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.

— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan vasta huomenna.

Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä, että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.

Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka), seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän talosta.

— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.

Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:

— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš

— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.

— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani…

Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin: — Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät. Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän nuottansa maksaa tuhat ruplaa.

Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun: hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että vieläkin peloitti sitä muistellessa.

— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne… Minä vain teitä varoittaakseni… Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen, ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole sellaisia hintoja.

Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.

— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après — et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni… onhan meillä rahamme ja sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te, jolla on niin korkeat käsitykset… Assez, assez, vous me tourmentez [Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti: — Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut pelkäämään tulevaisuutta…

Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana, tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle salaisuudeksi… Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen, mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.

— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.

— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan jo teille… — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan, miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista», niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili, kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan, mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan, että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena, ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan Trofimovitšille… — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni! — hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden, niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! — Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet (tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — Vingt ans! Ja kas nyt, maantiellä… — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä »niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo useita tunteja…

— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset… saattavat vielä luulla mitä tahansa.

Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu sallittu hänen levähtää…

Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa. Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin, että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle. Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä…

— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.

— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: — Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!] Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton…

— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.

— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki, aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!

Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi. Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja — siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt, en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan», että hän palaa hänen luoksensa (tietenkin Varvara Petrovnan luo). — Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan, ja katselemme häntä siitä hiljaisina… Oi, minä tahdon, tahdon, että hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt.

Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää. Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä. Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:

— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; — pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla, parempi kuin missään muualla… ettehän vain jätä minua? Oo, te ette jättänyt minua!

»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä, miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan hänelle raamattua.

— En ole lukenut sitä pitkään aikaan… Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman valmistautua elämäntehtäväänsä.

Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.

— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä, — huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.

— Assez, assez, mon enfant, riittää… Ettekö todellakaan ymmärrä, että riittää jo tämä.

Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.

— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin! Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta… Ja… ja olla uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri! Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin… Me yhdessä, yhdessä! — hän lisäsi innoissaan.

— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, — emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.

Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.

— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux. Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja — mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä, yhdessä.

— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.

Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.

— Mistä sattuu, aivan umpimähkään, — hän toisteli.

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita»…

— Mitä tuo on? Mitä? Mistä se on?

— Se on Johanneksen ilmestyskirjasta.

— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan, niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä…

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»

— Tuoko… onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä, kuin ainoastaan penseä! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen yhdessä!

— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan! — Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin huulet alkoivat nytkähdellä.

— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä? Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai ehkäpä sukulaisillenne.

Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan. Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei ketään. Me kahden, vain me kahden, nous partirons ensemble.

Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi. Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa. Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin». Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni heikkenemistään.

— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän huomautti taas.

— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.

— Sioista… Sehän on myös tuossa… ces cochons… minä muistan. Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.

Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:

— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä ihmeellinen ja… merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä elämäni kaiken… dans ce livre… niin että olen jo lapsuudesta alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs ajatus: une comparaison. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia: ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa! Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin, ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka on alkanut märkiä sen pinnalla… tulevat siitä kerran ulos, ja ne itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös… et les autres avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä, ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen jalkain juureen»… Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt… Vous comprendrez après… Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen myöhemmin… Me käsitämme sen yhdessä.]

Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta »Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta nyt näen sen…» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.

III.

Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin: uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa, vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.

Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.

— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut, muorikulta… minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran. Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta tarkan selon.

Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse. Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:

— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.

— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.

— Chère, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, — olen saanut tuta elämän… venäläisen elämän todellisuutta… Et je précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]

— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon… Oi, vanha, häpeämätön irstailija!

— Chère…

Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli vain silmät kauhusta levällään.

— Kuka hän oikeastaan on?

— C'est un ange… C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli. Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä… oi, älkää huutako, älkää peloitelko häntä, chère, chère…

Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.

— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä heidän täytyy olla takaisin täällä.

Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.

— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan, Darjakin palaa kohta ja… ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan sinä vaikka tänne, emokulta!

Ja kärsimättömänä hän jo itse juoksi emännän puolelle.

— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa se takaisin. Takaisin hänet, takaisin!

Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt, että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.

— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän. Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.

Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi, kohtauksittain.

— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha! Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!

Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi täällä jotakin puhuttavaa…

Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.

‒ Chérie… chérie… — hänen henkeänsä salpasi.

Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!

Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.

— Je vous aimais! — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.

— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.

— Je vous aimais toute ma ole… vingt ans! [Rakastin teitä koko elämäni ajan… kaksikymmentä vuotta!]

Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.

— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš lamaantui taas.

— Sidoit uuden kaulaliinankin…

Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.

— Entä muistatteko sikarin?

— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.

— Sikarin, illalla, ikkunan luona… kuu paistoi… Lehtimajan jälkeen… Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! — Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. — Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen ollut minäkin.

— Je vous aimais. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.

— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — aimais ja aimais! Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku heti paikalla, niin minä… te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala, missä on se? Missä on hän?

Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut une heure, ja sitten — un bouillon, un thé… enfin il esi si heureux. Hän näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli). Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän toiselle puolelle.

Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi vakava kuulustelu.

— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni, sillä tavalla. No!

— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin… — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?

— Stepan Trofimovitšin minä… nimittäin heti kun olin tullut Hatoviin… Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.

— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin, mikäs lintu sinä itse oikein olet?

Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa suoraan silmiin.

— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani. Jatka.

Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš oli kestinnyt eukkoa viinalla…

— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, — Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.

— Kerrohan elämästä.

Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.

— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.

— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!

— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».

— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!

— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut liian lihava…

— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.

Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.

— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa näyttää olevan viisas…

— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä. Tarjoiliko kättänsä sinulle?

Kertoja alkoi väristä.

— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti Varvara Petrovna.

— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä… — Sofja Matvejevna pisti taas itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.

— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?

— Sofja Matvejevna.

— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin, tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa… Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Pidät kai minuakin kelvottomana?

Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.

— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?

— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.

Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.

— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin, suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko sinä, että hänen sydämensä on puhdas…

Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.

— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii. Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken… kunnes uudelleen otan asian puheeksi.

Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli muka kiire.

— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?

— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.

Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi, ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa, oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.

— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?

— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi minkäänlaista toivoa, mutta…

Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä), kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:

— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne…

Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä ihmeissään.

— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo tarpeeksi hullutellut.

— Mutta… olenko minä sitten… niin sairas?

Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa. Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä vain ohimenevänä.

Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.

Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat huulensa.

— Oui, mes amis, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla… puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me… lähdemme matkalle… Toute cette cérémonie… jolle minä tietenkin annan kaiken tarpeellisen…

— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.

— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.

Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen lähettyvillä.

— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka on hurskaille luvattu…

Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen huulillaan.

— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais… [Isähyvä, kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta…]

— Ei ollenkaan mais, ei suinkaan mais! — Varvara Petrovna huudahti pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen, — tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies… tunnin kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies tämä on.

Stepan Trofimovitš hymähti pidättyväisesti.

— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa kanssa.

— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi, rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. Voilà ma profession de foi. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]

— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin profession de foita).

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin… tuon ojennetun toisen posken… minä… siinä samassa minä ymmärsin jotain muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan], koko elämäni ajan. Tahtoisin… muuten huomenna… huomennahan lähdemme.

Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan jotakuta silmillään.

Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan Trofimovitš hymyili hellästi.

— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi olla ihmiselle autuus… Tulisi… tulisi välttämättä olla! Ihmisen oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa… salainen, mutta välttämätön… Oi, tahtoisin nähdä Petrušan… ja heidät kaikki… myös Šatovin!

Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä saapunut kaupungista, tietänyt mitään.

Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli voimiensa.

— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen, herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota ulottuu kaikille ja kaikkeen… koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni planeettakin, jota hän asuu… Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle, olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin ylevää. Petruša… oh… miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti Ylevä Ajatus!

Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä, että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.

Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa, ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja aitaus valmistuvat vasta keväällä.

Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää. Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.

— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.

— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.

— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.