KERTOMUKSEN LUVUT.

Ennen kertomuksen alkua.

Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa. Ystävä aikoo antaa lahjan.

Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.

Entinen isäntä — lensi taivaaseen. — Tappelu.

Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. — Kauhu ja ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.

Isäntä ja Rai löylynlyöminä; Rai näkee kärpäsiä.

Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.

"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." — Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!

Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan mitään.

Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, — mikäli ihminen hänen huomioitaan huomaa.

Karkuri. — "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II."

Kosijat: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Golgat y.m:t.

Rai lihoo ja — saa selkäänsä kissalta.

Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.

Kuvastin. Siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!

"Ota vuotees ja käy!" — Noli-me-tangere, joka on saari.

Koira pysyy koirana: "Lihaa, paljon veristä lihaa!"

Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta, jonkinlaista aatteellisuutta, — eikö siis järkiolento?

Ihminen on — totinen Jumala: parantaa kädenkosketuksella.

Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää, että muistaa vielä läksynsä. — Isäntä yötä muuripadassa.

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" — "Kaikki loppuu aikanaan."

Ennen kertomuksen alkua.

Matt. 5: 22.

Polku on pitkä ja suora. Syystaivas kalpean sininen. Hopeiset pilvet liitelevät.

Kaksi ihmistä, melkein nuoria vielä, rientää polkua, jonka ylitse vaahterain lehvistö kaartuu kultaisena kattona.

Mies kulkee pystypäin, hattu koomillisesti takaraivolla. Tyttö hänen kainaloonsa kiintyneenä, silmissä selkeä äly, poskilla terveyden ja innostuksen hohde.

Mies suunnittelee yhtä ja toista, aikamoisen paljon. Eivätkö hänen mielialansa ja hyvät aikeensa tarttuisi toiseenkin?

Kihlatut rakentavat tänne kotia ja kaikkea mitä siihen liittyy. Oikeita pilvilinnoja…

Silloin kävelee tuolta vastaan kaksi vanhaa neitiä, — kantaen molemmat sylissään pientä villakoiraa. Lumivalkeita koiria, kaulassa kummallakin punaiset silkkinauhat!

Neidit ovat kumaraisia, kasvot lakastuneet, katse alakuloinen, — ikäänkuin tuijottava.

He joutuvat kohdalle.

"Mokomia — verisilmäisiä rakkeja", sanoo nuorimies.

"Hyst", nuhtelee tyttö. "Tuo punainen koirain silmien ympärillä kuuluu olevan rotumerkki…"

"Olkoon", vastaa mies. "Mutta minua äitelöi että ihmiset kiintyvät — koiriin! Niinkuin maailmassa ei olisi parempia hoidon tarvitsijoita, — jos tahtoo jakaa rakkauttaan… Ja se on sairasta, — melkein perverssiä…"

"Niin, hieman totta kylläkin", myöntää tyttö arvelevasti. "Nytkin, kun ihmiset tuskin saavat tilkan maitoa, nämä kaksi antavat melkein koko oman osuutensa noille koirilleen…"

Silloin olivat maailmansodan ensimmäiset vuodet.

"Ja lihakaupan myyjätär suuttui, kun he pyysivät sieltä ostaa — koiran lihaa", jatkoi tyttö. "Eihän siellä ollut — koiranlihaa. — No, nämä vanhat olivat tarkoittaneet oikein hyvää lihaa, vasikanlihaa, koirilleen."

"Naurettavaa! Abnormia", ihmetteli mies.

Ja sitten seurasi hullunkurisia juttuja valtavista koirasairaaloista, joita kuuluu olevan esimerkiksi Englannissa, eläkesäätiöistä ja kai stipendeistäkin koirille…

"Kuinka — sairaaloista!" toisti mies. "Nämä neidit…! Kai heidän koirillaan on sängytkin ja kahdet lakanat, leukalappu syödessä kaulassa. Lapussa: Mamman pikku kultu."

Ihmisparka! Jokainen sana, jonka olet lähimmäisestäsi loukkaavasti sanonut, pitää sinun ottaman takaisin omaan suuhusi! Ja siitä koituu paljon nielemistä: saat maistaa miten katkeraksi sanasi olit myrkyttänyt!

Odotahan! Sinä, joka uneksit silloin hieman liikaa, odota vielä kymmenisen vuotta!

Ja — nyt ne vuodet ovat kuluneet…

Etköhän silloin edes kiitä — koirasta?

Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa — toisiltaan salaa. Ystävä aikoo antaa lahjan.

Tantum homo habet de scientia, Quantum operatur.

P. Fransiskus,

Kun huvilan isäntä palasi kotiinsa maalta, jossa hänkin muuten oli tiedustellut koiraa, sen vaimolleen yllätyksenä hankkiakseen, kertoi vaimo melkein kohta:

"Ja kuules, Fransiskus kävi täällä. Hän tarjosi meille koiraansa… Jonkinlaiselle ruokolle…"

Fransiskus on tietysti salanimi, hän on muudan emännän ja isännän ystävä. Aikoinaan selviää miksi hänestä käytetään moista nimeä.

Emäntä jatkoi:

"Eihän Fransiskus saata itse pitää eläimiä, kun hänen täytyy ammattinsa vuoksi viipyä viikkojakin poissa kotoa. Eihän hänellä ole minkäänlaista kotimiestä; ei naisihmistä huvilassaan. Kissansa on hän jo saanutkin muualle hoitoon. Ajatteles, sen kauniin angorakissan, jota hän melkein jumaloi! Koiraa ei hän tunnu rakastavan aivan niin paljoa…"

"Rakastavan!" toisti isäntä. "Rakastaisitko sinä sitten — koiraa? Sana tuntuu minusta yhä hiukan äitelältä: rakastaa eläintä! Tai rakastaisitko sinä tuollaista koiraa, joka tungettelee siellä ateljeessa aina tiellä? Tahtoo yhtä mittaa että sille joitakin esineitä heiteltäisiin: poliisikoiran apporteeraustottumusta! Kantaa sisään likaisia kiviä ja kalikoita. Työntäytyy leikkimään muka! Haukkuu, karjuu niin että vierailta menee korvat lukkoon. Juoksee, hotkalehtii. Hyppii kattoon asti, pomppii seinille! Vastus kynnyksellä, ovissa, lattialla. Makailee sohvilla…"

"Se on kyllä arvokas koira", vastasi puoliso omituisen innokkaasti.

"Sietämätön koira", väitti isäntä. "Ilmeinen heittiö! Kiusallinen ketale! Turmeltu… Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan, joka nukkuu ulkona, vaikka hangessa… eikä sohvalla. Oleilee siivosti yksikseen…"

"Tahtoisitko sinäkin sitten koiran?" kysyi emäntä yht'äkkiä.

Ja hän jatkoi:

"Niin, sietämätön se Rai kyllä on… Mutta kun Fransiskus niin toivoi… Hän antaisi Rain juuri meille, toistaiseksi… Haluaisi tietysti sittenkin saada sen hyvään paikkaan.

"— Ja kenties — ei Rai niin kelvoton olekaan — tavallisissa oloissa… Sinä et luonnollisestikaan suvaitse koiraa…"

"No niin… En oikein tiedä…"

"Tahtoisitko sinä siis koiran? — Ja, hyvänen aika, mitä nyt olenkaan tehnyt!"

"Entä sinä? Kysyin äsken, tahtoisitko sinä sitten koiran?"

"Kuinka niin? En kai… Mutta kun Fransiskus tahtoi! Ja ehkä hän antaisi koiran jäädä tänne pitemmäksikin aikaa. Nyt minä olen kenties tehnyt luvattomia."

"Mitä sitten nyt olet tehnyt?" nauroi isäntä. "Ja mitä puhut pitemmästä ajasta? Eikö riitä koira ruokolle? Omaksiko pitäisi tulla? Omaksi! Siinä taika: omistus kaunistaa kaiken. Oma koti on komea, — toisen kodissa on paljon arvostelemista. Omat lapset niin kilttejä, — kenellä lapsia on… Toisilla ne ovat niin ja näin. Mutta asiaan. Mitä siis olet tehnyt? Tunnusta pois! — Niin, minustakin alkaa nyt tuntua että se Rai olisi paitsi kallis ja kaunis poliisikoira myöskin… kuinka sanoisin… erikoisen uskollinen, uljas ja viisas koira! Verraton koira, — jos se olisi meidän oma koiramme…

"Mitäpä Fransiskus sillä vastakaan tekisi?" tarinoi jälleen vaimo. "Ja vaikka hän tarjosi koiraa meille ainoastaan toistaiseksi, ruokolle, niin ehkäpä… Ja kun Fransiskus on niin kiltti ja avokätinen! Että hän tarjosikin koiraa juuri meille!"

"Totta puhut", innostui isäntä ja poikkesi puheenaineesta. "Häneen sopii todellakin mielestäni nimi, jonka olemme hänelle antaneet — Assisin Fransiskuksen mukaan. Ei silti että hän olisi laisinkaan aivan vannoutunut Assisin Pyhän Fransiskuksen kolmelle säännölle, jotka ovat köyhyys, siveys ja ilo. Kaukana se meistä! Pistääpä hän toimeksi silloin tällöin esimerkiksi aikamoiset remut. Mutta — niinhän tuo pyhimyskin teki nuorena. Jaa, meidän Fransiskus ei suinkaan ripottele ruokaansa tuhkaa, jos se maistuu liian hyvälle. Hän pitää sydämellisesti rasvaisista ja voimakkaista syötävistä, tokihan. Enkä tarkoita että hän matkustaisi Viroon suutelemaan spitaalisten haavoja, kuten tuo pyhimys suuteli, joskin hän kyllä antaisi kenties vaikkapa ainoan takkinsa tarvitsevalle. J.n.e. Mutta eräitä Fransiskuksen suloisia hyveitä löytäisi hänestä kuitenkin, — kuten jo takkijutullani tarkoitin sanoa. Hän on kiltti ja avokätinen, totta puhuit. Ja hän on iloinen! Nähtävästi vähästä onnellinen: aurinkoisesta taivaasta, harmaan viihdyttävistä sumuista, surumielisistä suolakeuksistakin… Ne ilahduttavat hänen taiteilijasieluaan niin että hän sammuttanee enimmäkseen melko tyytyväisenä nälkänsä Rouva Köyhyyden pöydässä, kuten pyhä Fransiskus sanoo. Miksi hän sitten on köyhä, vaikka on lahjakas? Paljon siksi ettei hän — häärää ja honglaa. Ei viitsi juosta kumartamassa, etujaan valvomassa, itseään esille työntämässä. Ei yleensä alene kulkemaan halpamaisia ja ahnastelevia teitä. Ei pysty häikäisemään, imponeeraamaan. Hän — unohtuu hiljaisiin kauneusnäkyihinsä… Sellainen ihminen on sangen vähän luotu tätä maailmaa varten! Hän jää syrjään, hänellä ei ole nokkaa vahvasti menestymään, rikastumaan, kunniamerkkejä rintaansa keräämään. Siinä suhteessa oikea — simplex et idiota, kuten Assisin Fransiskus sanoo. — Mutta uskonpa sittenkin että juuri tuo vaatimattomuus, sanoisinko hyvä omatunto, täyttääkin hänet suurella onnella. Se sallii hänen varmaan useinkin nähdä, miten hänen huoltensa ja vaivainsa vuoteen ääreen astuu parvi taivaallisia olentoja kultaiset kruunut päässä, kuten pyhimys Fransiskukselle kerran kävi. Ja yksi noista taivaallisista loistaa niin että koko työhuone valaistuu. Ken hän on? Kuvittele itse mikä kelpaisi nykyajan madonnaksi! Se onni on ystävällemme suotu. Miksi hän muuten olisi niin — iloinen? Aina veikeileviä sukkeluuksia suu täynnä! — Tosiaan, kolmesta Assisin pyhästä kukasta, ruususta, orvokista ja liljasta, on meidän ystävällämme omanaan vähintään viimeinen: orvokki, nöyryys. Se tuo mukanaan paljon muuta… Mutta viimeinkin asiaan! Fransiskus, joka ei osaa maailmassa ottaa itselleen mitään, antaisi siis meille nyt koiransa? Oletko sinä sen luvannut ottaa?"

Emäntä huudahti:

"Älä nyt suutu! Minä lupasin, — vaikka sinä tuskin koirista pidät!"

Nyt tunnusti pikku isäntä nauraen että hänkin oli matkallaan tiedustellut taloon koiraa, mutta yritys ei ollut oikein onnistunut: se puolittainen koiratilaus voitaisiin helposti peruuttaa.

Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.

Fransiskukselle kirjoitettiin, suostuttiin ruokkoesitykseen.

Ja eräänä todella kauniina päivänä asteli Fransiskus sitten huvilaan, taluttaen vitjoissa koiraansa. Se oli dobermann pincher.

Ystävä oli pitkä ja komea, siinä ei mitään vikaa!

Pää hiukan alakuloisesti kallellaan. Selkä kumarassa. Silmissä lauhkea ystävällisyys ja veikeä hymy.

Toisessa kainalossaan kantoi hän suurta mustaa konttorikirjaa.

Asetuttiin pienoiseen ruokasaliin. Juteltiin maailman uutisia. Mitäpä niissä tärkeää? Tavallista menoa vain: maanjäristyksiä, diplomatiaa, radiota, taidetta, murhia ja sotia… Vanhoja asioita oikeastaan.

Koira seisoi isäntänsä vierellä hintelänä ja laihana, niin, suorastaan litteänä, — kuten oikean poliisikoiran pitääkin olla. Ikäänkuin neuvottomana tässä uudessa paikassa. Ehkä levottomasti aavistellen että se oli jo aivan kuin — hylätty.

Ja nyt alettiin puhella koirasta, joka täten annettiin täyshoitoon, ruokolle.

Fransiskus kehoitti käyttämään Raille ahkerasti piiskaa, — sillä niin vaadittiin muka tuossa mustassa konttorikirjassa, joka oli samalla sekä oppikirja poliisikoiran opettajalle että Rain ansioluettelo. Tuokion leikkiä laskettuaan sanoi Fransiskus:

"Totta puhuen se on hyvä koira. Sitä kannattaisi vielä opettaakin tai palauttaa entisiin taitoihinsa, sillä se on päässyt vähän pilaantumaan seurustelusta lasten ja — naisten kanssa."

Koira oli vähän ennen ollut eräässä lapsiperheessä. Fransiskus oli saanut sen taulusta.

"Se on kyllä jo neljän vuoden vanha, mutta se on Suomen ensimmäisen poliisikoiran tyttären tytär. Se oli alkuaan N:n kaupungin poliisimestarin koira. Siirtyi myöhemmin yhdelle ja toiselle, — kuten sanottu, naisillekin! Ja naisethan turmelevat kaiken mihin ikinä sormillaan koskevat!" — Fransiskus, naisten ystävä, virnakoi tavalliseen tapaansa. "Mutta sitä ennen se pisti aikoinaan, poliisimestarin koirana, kuritushuoneeseen parikymmentä varasta tai murhapolttajaa ja rapsutteli kainommille kehveleille sievoisia sakkoja! Sen kurittamissa oli, kuten tämä aapiskirja todistaa, murhaajien lisäksi salametsästäjiä ja lohivarkaita, — lohi on hieno kala, joten sen varastaminen tuntuukin törkeältä… Sitä paitsi hevosvarkaita, suksenvarkaita, kukkarovarkaita, hattuvarkaita ja kananvarkaita. Siinä sällejä, torppareita, talollisia. — Voisitte niinollen tosiaan katsella tätä aapista, tätä mustaa konttoristinkirjaa. Ynnä opettaa Rai jälleen sellaiseksi hyödylliseksi kansalaiseksi kuin se oli ennen muinoin, — jos viitsisitte. Mutta kukapa sitä kaikkea viitsisi", lopetti Fransiskus.

"Kaunistuksena, mööbelinä se kyllä huoneessa menee", jatkoi hän sitten. "Paitsi että sen koko on niinkuin tällaisilla nartuilla pitääkin olla, — korkeus siinä 50 cm, — on sillä esimerkiksi pitkä selkä ja jalat suorat. Ja varpaat samoin pitkät; takajaloista sudenkynnet pois leikattu. Niin, paitsi että sen mitat ja suhteet ovat täysin comme il faut, eikä sen musta ja silkkinen ihopaita ole liian pitkävillainen, omistaa se — ihanat huulet! Katsokaa näitä huulia! Miten ne rotkottavat! Mustat, kiiltävät ja — nystyräiset. Oikean — kauppaneuvoksettaren huulet — vanhalla iällä nimittäin. — Ja se on veitikka, harlekiini, klovni: sillä on takalistossa sydämenkuva ylösalaisin… Sirkuspuku."

"Hyi, kuinka pilkkaat lasta!" sanoi emäntä.

Ystävä nauroi katketakseen. Ja sitten alkoi hän jälleen tuosta konttorikirjasta. Ensin sen alkupuolesta, joka sisälsi koirankasvatusoppia.

"Tämä on todella aapinen ja filosofinen tutkielma", väitti hän. Ja kirjaa alettiin nyt selailla.

Paksu aapinen. Jaettu 70-80 lukuun tai sääntöön, määräykseen. Suomennos jostakin saksalaisesta, jonkun poliisin kopioima. Ensinnäkään ei siinä näkynyt ainakaan liikoja pisteitä… Sitten todettiin että kaikki d:t oli suomennettu t:ksi.

"Kummakos tuo", kujeili ystävä Fransiskus. "Kansakoulutyttöjenkin on sanottava: äidin. Se on hienoa, muodinmukaista. Mutta vaaditaan sanomaan: akatemia. Se on jälleen rahvaankielen kunnioittamista. No niin, tätä kirjaa kaunistavat lisäksi monet suomennetut b:t ja g:t. Katsellaanhan nyt."

Jokaisen luvun alkuun oli pistetty syvämielinen pedagoginen johtolauselma, jonkun kuuluisan ajattelijan suusta otettu:

"Plato sanoo…"

"Ankararyhtinen Senega sanoo…"

"Rangaistus on mitattava vian mukaan. Torguato Tassi."

"Jos tottelevaisuus on lähellä, ei rakkaus ole kaukana. Köthe."

"Kuinka köyhiä ovat ne, joilla ei ole kärsivällisyyttä. Shakesberg."

"Ei virkapukusi, vaan timanttia kovempi mielenmalttisi tekee sinusta opettajan. Keisari Wilhelm II."

Fransiskus jatkoi:

"Ja hieno ihminen pieksää koiraansa, niin sanoo keisari Wilhelm II myöskin. Hän potkaisee koiraansa. Paiskii sitä seiniin. Naputtelee sitä pääkalloon kapustalla!"

Siitäkös emäntä huudahtaa:

"Kuka niin on sanonut? Ei suinkaan keisari Wilhelm?"

Emäntä ei ole vielä oikein hennonut koskea Raihin, kun entinen isäntä on yhä läsnä. Eikä ole aivan tohtinutkaan, sillä Rai kuuluu saattavan olla vihainen isännälleenkin. Mutta nyt hän — ikäänkuin suuttuu — koiransa puolesta: "Pieksää? Potkaisee! Rai, tule tänne. Sinulle täytyy antaa maitoa! Sinulle ollaan pahoja."

Ja Fransiskus nauraa onnellisena koiransa puolesta.

Mutta toistaa kuitenkin yhä mitä kaikkea muka suuri ajattelija keisari Wilhelm on esittänyt koirille:

"Piiskaa! Saappaankärkeä! Rottinkia! Ketjua…"

Ja — sitten täytyykin Fransiskuksen lähteä. Poistuessaan ruokahuoneesta, jonne Rai hänen komennuksestaan jää, sipaisee hän vielä koiraansa hiukan vavahtavalla kädellä, sen mustan ja keltaisen kirjavaa, silkinhienoa päätä… Ja kun Rai katselee häneen hätääntyneenä silmillään, jotka uusista isännistä näyttävät ihmeellisen kauniilta, niin hän ilmeisesti huokaisee… Ja alkaa sitten taas laskea leikkiä.

Ja siten hän poistuu… Pitkänä ja kumaraisena, kasvoiltaan hiukan harmaana, — kuin mikäkin harmaaveljes, fransiskaani, huulillaan hymy ja sydämessään antajan ilo.

Entinen isäntä — lensi taivaaseen. — Tappelu.

Fransiskus oli lähtiessään sanonut:

"Pitäkäähän nyt sitä muutama päivä kiinni. Parasta jos oikein ketjuissa. Ehkä se karkaisi ja tulisi perästäni."

"Ketjuissa?" vastasi emäntä. "Ne ovat liian lyhyet, se kituisi niissä. Mutta meillä on sille jo pitkä köysi, sinkkivaijeri. Siinä sen tulee mukavampi: se pääsee pitemmälle juoksemaan, leikkimään…"

Näytettiin hienoista sinkkisuortuvista punottua köyttä, joka oli solmittu toisesta päästä rautakoukkuun lasikuistin oven pieleen. Toisessa päässä jälleen killui teräshaka kaulanauhan rengasta varten.

"Kestää pitämään jaalojen mastot pystyssä myrskyllä", kehui isäntä.

"Kai se kestää Rainkin", myönsi Fransiskus köyttä tunnustellen, heilautti hattuaan ja lähti hyvin pitkin harppauksin raitiovaunupysäkille.

Rai Jakkerintytär, — Jakker jälleen oli muka Suomen ensimmäisen poliisikoiran, Sillan, vävy vai mikä lienee ollut, — jäi ruokasaliin.

Se loikoi ovella, kaunis kuono etutassujen päällä. Se odotti isäntäänsä, onneton.

Tuosta ovesta oli isäntä poistunut, — eikä palannut vieläkään.

Koko päivään ei Rai huolinut syödä eikä juoda mitään, vaikka oli pitkän kävelyn jälkeen saanut ainoastaan tilkkasen maitoa.

Se ärähti tarjouksillekin.

Se makasi vain — valveilla, silmät puoliummessa. Ja vähän väliä, yhä useammin, tunkeutui sen korkeasta rinnasta pihisevää, hiljaista vinkunaa, — kuin itkua. Sitten epätoivoisia, kiihkeitä huokauksia.

Se täytyi panna puutarhaan köyteen, tuohon sinkkivaijeriin. Se alistui neuvottomana, mekaanisesti, typöhäntäänsä heiluttamatta.

Mutta kun se huomasi portailla isäntänsä hajua, — entisen ja vielä toistaiseksi nykyisenkin isäntänsä jälkiä, niin siinäpä touhu: kuono kiinni näkymättömiin jälkiin, häntä tutisemaan ja koko ruumis vapisemaan. Suu omituiseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin naurua. Silmiin leimu.

Nyt silmitön ryntäys! Köysi tempaisi sen takaisin, se kimposi pystyyn kaulanauhan nostamana. Köysi piti. Vimmattu haukunta helisti ilmaa kuin hopeakellon sävel.

Juoksua edestakaisin pienellä alalla. Kuono kiinni maassa, näkymättömissä merkeissä. Isännän jälet siinä kiertävät varmasti!

Taas ryntäys, köysi vongahtaa, koira huiskahtaa taaksepäin ja sivulle.

"Hyvä on", sanoi uusi isäntä, joka ei vielä oikeastaan isäntä ollutkaan. "Et karkaa!"

Rai peräytyy paikoilleen. Se nuuskii, tutkii maata; häntä räpyttää ilosta, karvatkin kohoavat pystyyn, — näkyvät kohoavan koiralla muustakin kuin vihasta.

Ja jälleen hyökkäys, sokea, mitään laskematon. Ulvahdus kaiuttaa pihaa. Raksis: poikki köysi! Poikki uusi sinkkivaijeri!

Koira lentää ilmassa muutaman sylen, se kaatuu, kiepsahtaa pystyyn, ei kuule kehoituksia… Se nuuskii tuokion. Lentää nuolena pakoon, huiskahtaa yhdellä hyppäyksellä portin yli. Ja on kadonnut.

"Kas petoa! Miten hirvittävän vahva noin siroksi koiraksi. Raitiovaunulle päin se varmaankin meni", huudahtaa isäntä, ja ei kuin alkaa juosta pysäkille.

Pysäkki on tyhjä sikäli ettei siellä ole raitiovaunua eikä ihmisiä, mutta koira on.

Onneton isäntänsä hylkäämä juoksee kehässä paikalla. Ei tottele kutsuja, — mitä hän vieraiden neuvoista? Juoksee ensin pienessä kehässä, kuono maassa. Välistä hiukan pysähtyen, vavisten. Ja nyt se livistää kauemmaksi. Siellä se alkaa suurempaa piiriä. Kiertää sitä, nuuskii niin että sieraimet tohisevat.

Ja joskus se vingahtaa tuskissaan:

— Ei löydy pelastusta, isäntää!

Rai supistaa yhä piiriä. Joutuu yhteen pisteeseen ja kiljahtaa:

— Siinä ovat isännän jälet.

Sitten se laajentaa jälleen kehää pienen pisteen ympäriltä:

— Ei löydy isäntää… Hulluksi tästä tulee! Mihin hän joutui? Isäntä tuli tähän, tässä ovat hänen jälkensä. Tästä hän ei ole mennyt pois, ja on kuitenkin mennyt — kuin puhaltamalla…

Rai ei tottele kieltoa.

Se ei välitä maanitteluista, vaikka uusi ihminen maahan kyyristyen sitä luokseen pyytää.

— Isäntä on kadonnut.

Koko elämä on mennyt Railta!

Mutta Rain kaulaan jäi pitkä kappale katkennutta vaijeria. Siitä saa uusi harmillinen olento Rain kiinni. Vetää puoleensa, tuo vihattu, — aikoo väkisten viedä hänet tästä isännän paikasta, pyhyyden häiritsijä.

Rai asettuu vastasukaan: tästä hän ei lähde vaikka pää irtautuisi!

Vihattava uusi olento kohottaa vaijeria lyödäkseen tottelematonta koiraa, — vitsaa ei hän tänne juostessaan ennättänyt talttaakaan. Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja Fransiskus on sanonut, että Rai karkailee moisten ajoneuvojen kimppuun ja voisi helposti jäädä niiden alle. Junakin on sitä äskettäin pökkäissyt, oikein korvan kipeäksi. Rai on siis saatava täältä pois. Vaijeri kohoaa, — kumminkin vasta uhkauksena. Silloin paljastaa Rai hampaansa, sen harjakset kohoavat, se asettuu puolustukseen ja hyökkäykseen. Se kumartuu, valmiina iskemään kurkkuun. Se murisee, irvistää.

Tämä uhkaus koiran puolelta manaa ihmisen uhkauksen iskuksi. Tuskin isku sattuu, niin Rai kimpoaa päin. Silmänräpäys ärjynää, temmellystä, pientä sadattelua, ja uuden isännän ranteesta vuotaa veri.

Isäntäkin on tavallaan eläin, koska suuttuu helposti. Eläimistä ylin, ihminen, mutta ei ylimmistä parhaita: siksi hänkin kiivastuu, vimmastuu. Ja tästä nousee nyt oikea pikku tappelu. Koira ärjyy lyötynä, puree yhä uudestaan, ja ihminen yltyy sikäli kuin kipu hänen käsissään kasvaa. Ihminen tuntee että hänen silmissään kipenöi eläin, mutta ei hän eläimelle itsessään mitään voi! Hänen silmänsä hehkuvat nyt varmaan samalla tavoin kuin Rain vimmatut silmät! Miltä ilolta maistuukin sysätä kätensä koiran ärisevään suuhun, hillittömästi lokaisevien ja raivoisasti purevien hampaiden väliin! Se teko — ilmaisee voittajaa!

"No, pure nyt! Yhäkö puret?"

Vuoroin lätkäys köydellä koiralle, joka ei siitä vielä välitä, vaan kimpoaa päin yhä ärtyneempänä.

"Pure! Pure!"

Ihminen tyrkyttää veristä kättänsä koiran kitaan.

Ja katsos: koiran hampaiden kosketus käy aremmaksi, heikommaksi…

Ja siinä ihminen, joka on antanut itsensä kiihtyä eläimeksi, melkein vihaan, — rähäkkään niin hillittömään ettei ruumista kohdannut kipu koske, — siinä ihminen alkaa vihdoin hävetä. Hän, eläin tosin, mutta ylin eläin, jonka syvin kaipuu sentään on rauha ja jolle kiihtymys, melkein kaikki innostuskin, on kartettavin asia, hän on näin tyhmä.

Raitiovaunuja on tullut ja mennyt. He kaksi ottelijaa ovat tuskin huomanneet ihmisiä. Isäntä on vain kuullut jonkun nauravan tai moittivan miestä, joka kiusaa koiraa.

— Kiusaa…?

Nyt hän päästää nolona ja Raita lohduttaakseen jälleen köyden irti.

Ja koira rientää etsimään oikeaa isäntäänsä.

Se kiertää taas ahdasta piiriä. Sitten isompaa, jonka se supistaa pieneksi, — niinkuin koirakoulussa aikoinaan opetettiin. Se kiertää vavisten, tulisessa innossa… Joskus valittamaan pysähtyen.

— Toivotonta: isäntä oli tässä, hän tuli tähän, isäntä ei mennyt tästä mihinkään, ja kuitenkaan ei hän tässä ole, — vaikka on tästä poistunut!

Poistunut?

Näin ihmeellistä lähtöä Rai tuskin lienee ennen huomannut, taikka ei sellaista enää muista.

Näin kummallisia jälkiä: vielä tuoreita isännän jälkiä, jotka yht'äkkiä katkeavat, loppuvat, häviävät… Eivät jatku minnekään eivätkä käänny takaisin.

Koira tutkii jälet kymmenet kerrat.

— Ne tulevat juuri tähän, ne eivät mene takaisin… Ja ne katoavat.

Etsiessään Rai samoaa melkoisen kauas. Nyt se kiljahtelee tuolla metsässä kallion takana. Sitten se kiitää jälleen pysäkille, johon isännän haju on hiekkaan asettunut.

Siihen Rai istahtaa, hylätty ja orpo koira. Pää riipuksissa se istuu.

Se näyttää miettivän. Ja sitten se katsoo — ylös ilmaan!

Kesäiseen säteilevään ilmaan, jota näkymästä ei mikään estä, kun paikalla ei kasva puita. Yksitoikkoisesti suhisevat tuolla loitolla koivut ja läpisevät haavat.

"Niin, eläin-raukka, isäntäsi on kadonnut, lentänyt taivaaseen!"

Vähäksi aikaa uusi isäntä istahtaa odottamaan, sallimaan ja ymmärtämään Rain surua. Eikö hän itsekin ole itkenyt, ja saanut rauhassa itkeä kadonneitaan? Itkenyt hetken.

Koira asettuu pysäkille maata, isäntänsä viimeiselle paikalle. Asettuu odottamaan.

Ja sitten se jälleen kavahtaa istumaan ja katselee taivaaseen.

Aivanko se luulee isännän sinne menneen?

Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja kuten sanottu, Fransiskus on kertonut, että Rai kimpoilee junien ja kaiken kiitävän ja jyrisevän kimppuun ja on äskettäin saanut veturista sellaisen kolahduksen että korvakin on vielä kipeä.

Ja kotona odottaa emäntä. Rai täytyy saada tästä pois!

Kumma: kun Raita nyt köydestä kiskotaan, ei se enää yritä purra. Ja jos haavoitettua kättä tyrkytetään sen purtavaksi, niin se painuu kyyryyn ihmettelevin, arvelevin silmin.

Tämä uusi ihminen houkutteleekin sitä nyt hyvillä sanoilla…

Avuttomana, nolona ja peläten Rai tottelee vetoa. Antaa itseään taluttaa ja tulee takaisin sisälle, outoihin oloihin.

Mutta vielä ei se syö. Ei voileipää, ei sokeria eikä huoli maitoakaan:

— Jumalatonta olisi sellainen näin jumalan katoamisen jälkeen!

Rai makaa sille varatulla matolla eteisessä, näyttää torkahtavan, mutta heräilee vähän väliä ja alkaa hiljaa sieraimillaan viheltää. Ja se huokaa raskaasti.

— Miten saattaa edelleen elää? Kun ei isäntää ole? Kun isäntä katosi raitiotiepysäkiltä taivaaseen.

Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. — Kauhu ja ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.

Rai ikävöi de jure-isäntäänsä — vähän aikaa.

Mutta ensin tuntui kuin ei sen ikävä olisi loppunut milloinkaan. Se ei syönyt eikä juonut kahteen päivään.

Ei kosketa voileipään, joka asetetaan sen kuonon viereen, kun se makaa ulko-oven edessä odottaen vapautusta. Se ei lähde vadin luo, jossa ihana maito hohtaa.

Se vikisee hiljaa. Huokaa tuskallisesti.

Välistä vaipuu se unenhorteeseen. Mutta herää yht'äkkiä, varmaankin kipeään tietoon ettei isäntää enää olekaan! Ja silloin se parahtaa: omituinen parkaisu, joka kuulostaa mielisairaalan hoidokin ääneltä.

Keskellä yötä herää uusi isäntäväki siihen että eteisestä kajahtaa valitus. Niin kolkko että istutaan hiukset pystyssä. Sellaista mielipuolista tuskan ääntä! Kuin jonkin manalan hengen parkunaa!

Ja lisäksi kuuluu yöllä joskus pitkä, surullinen, toivoton jollotus.

Silloin Rai päästetään eteisestä ruokasaliin — ettei vielä kenties vilukin sitä vaivaisi.

Oikeastaan tässä tapahtui pieni erehdys. Naapurin uusi koira se jollotti noin, pihalle vartioimaan sidottuna. Sen ääntä luultiin Rain ääneksi, tätä valituksista kaikkein alakuloisinta.

Ja se ääni pelasti Rain sisälle.

Niin, entinen isäntä ja entiset olot eivät hälvene Rain mielestä — vähään aikaan.

Vähään?

Kuinka on tämä puolustettavissa? Vähäänkö aikaan?

Täytyy muistaa että Rai oli ollut, kuten entinen isäntä kertoi, jo monellakin omistajalla. Ja — naisilla, kuten Fransiskus naureskeli.

Sekö mahtoi tehdä sille isännän kuitenkin sellaiseksi, ettei se ollut sitä lajia koiria, joka olisi herransa haudalla suorastaan kuollut. Ja eihän Railla herransa hautaa ollutkaan!

Totuus kuin totuus: Jakkerintyttärestä huomattiin viimein, ettei isännän menetys merkinnytkään sille enää kaiken luhistumista, sen itsensä hajoamista tyhjään, jotain loputonta, kauheaa, — koko maailman sortumista, kuolemaa.

Talonpoikainen sananparsi sanoo: "Kolmessa päivässä koira kotiutuu."

Muutama päivä sen jälkeen kuin entinen isäntä oli kadonnut taivaaseen, täytyi huvilan asukkaiden lähteä kaupunkiin ja jättää koira yksin kotiin. He sulkivat Rain punaiseen kamariin. Outoon huoneeseen, jossa se ei ollut vielä käynyt ja joka oli melkein tyhjä.

Permantoa peitti punainen matto… Ovet kaikkialle kiinni…

Valo väikkyi täällä vieraasta ikkunasta, jonka laudalle jaloin noustessa ja ulos kurkistaessa kaikki, mitä näkyi, oli vierasta…

Kuinka kuvittelisimme Rain olotilaa siellä? Kuvittelisimme? Kaikki jää todellakin kuvittelun varaan, ja se lieneekin — psykologiaa: luulla tuntevansa toista, — mikä mahdottomuus.

Rai yksinään tässä tilassa… Outo kamari. Tosin oli lattialle tuotu iso vati, jossa oli sitä ihanaa maitoa. Ja maidon viereen voileipä, jonka päälle oli asetettu — sokeripala: emännän asettama.

Mutta hänkö voisi syödä tai juoda, kun entinen isäntä asuu yhä mielessä… Syödä täällä, näin yksin jätettynä, näin oudossa olossa! Syödä vieraita ruokia…

Minne hän oli joutunut?

Mikä tämä matto? Miksi ovat ovet kiinni…?

Ja ympärillä hiiskumaton hiljaisuus! Jos kuuntelee korva tarkkana, ei mitään ääntä, ei todellakaan mitään.

Jos hätääntyy ja haukkuu epätoivossa: yhtäkaikki, — ei mikään vastaa.

Ei tullut isäntää, sitä entistä.

Jos ulvoi, kun tuska ja epätoivo sydäntä raatelivat, ei apua! Ei kukaan välittänyt hänestä mitään.

— Mikä onnettomuus hänelle olikaan varattu?

Pitikö hänen tänne yksikseen — tikahtua? Nyt se vasta viimeinen tuho oli tullut! Hänen täytyisi nikistyä tänne yksinään, lukottujen ovien taakse… Kuin elävältä haudattuna.

Eikö tosiaan kukaan tullut pelastamaan? Lohduttamaan, auttamaan? Ottamaan hänet omakseen.

Hätä kasvoi niin julmaksi että Rai oli aivan sairas. Sairas ja raivohullu. Vuoroin se haukkui, vuoroin valitti leuka lattiaa vasten, väsyneenä, sortuneena. Vaipui kuunteluun, joka jälleen päättyi raivokkaaseen avunhuutoon.

— Olisi joku ihminen…!

Tulisivatpa — ne uudet ja vieraat! Joku, joka auttaisi, — pelastaisi elämään.

No niin: kun uusi isäntäväki sitten parin tunnin kuluttua tuli takaisin, oli Rain ilo siitä, että joku hänet vielä muisti, ettei hän ollut vielä aivan tuomittu nääntymään ja kuolemaan tähän outoon ja kolkkoon huoneeseen, jossa punainen paistoi lattialla, — Rain ilo oli niin suuri, että se, päästänsä sekaisin mennen, unohti opetetun koiran ehkä kaikkein tärkeimmän säännön: tunteitten kiihkeästä järkytyksestä Rai… no niin… kohteli mattoa kuten puutarhurit ruohikoita tai kukkia: kastellevat niitä. Sellainen hätä ja ilo yhtaikaa. — Ja sitten alkoi se juosta punaisesta kamarista toiseen ja sinne takaisin kuin hullu. Hulluna ilosta. Edestakaisin. Suu selvästi nauravassa irvistyksessä. — Nyt se — loikahti uusia isäntiään vastaan ja — nuolaisikin heitä! Nuolaisi! Sitten se taas juoksi niin että löi pari kertaa päänsä seinään ja kaatui. Välipä tällä! Nyt oli riemua! Rai kavahti pystyyn, juoksi yhä, töytäili. Ja aivasteli!

Se sai pienen kokeilevan huomautuksen, mikä skandaali punaista mattoa oli kohdannut. Se köyristyi maahan, häveten, anteeksi anellen, — ikäänkuin selittäen:

— Mutta ymmärrättehän: olin niin onneton, niin yksin! Luulin kuolevani kaikessa tässä… Olin ilman minkäänlaista isäntää… Sairas. Antakaa anteeksi… Ymmärtäkää, hyvät isännät.

Se sai anteeksi: tuskin ennätti istahtaa häpeäänsä piiloon, niin jo kutsuttiin luokse. Se asia unohtui, ja unohtui ainaiseksi. — Nyt jatkui äskeistä iloa. Juoksua edestakaisin. Siitä riemusta ei tahtonut tulla loppuakaan.

Ja sitten Rai joi vapisevassa, liikutetussa ilossa maitonsa ja söi voileipänsä ja sokerinsa…

Uudet ystävät oli löydetty! Uudet suojelijat ja nuhtelijat!

— Tässä nyt olivat isännät!

— Eureka!

Seuraavalla kerralla, kun se jätettiin yksinään kotiin, ei se, kuten sanottu, enää tehnyt isäntien palatessa skandaalia. Se oli kai jo liian rauhallinen. Se uskoi ja tiesi että ihmiset, — nämä omistajat, — kyllä tulisivat takaisin, — että he olivat jo hänellä. Piti vain kestää odotuksen ikävä. Ikävä — uutta isäntäväkeä.

Nyt eivät tosin herkkupalat maistuneet heidän poissa ollessaan. Niihin ei koskettu, vaikka he olisivat viipyneet neljätoista tuntia. Vettäkään ei käynyt juominen. Lihanmurukin oli kielletty: sen kielsi koiran moraali ja ikävä. Mutta epätoivoa ei tämä enää liene ollut: — Täytyi vain odottaa, — kyllä he tulisivat. Tulisi ilo aikanaan sitä suurempi.

Sitä suurempi nautinto oli syödä ja juoda sitten kuin isännät olivat kotona.

Isäntä ja Rai löylynlyöminä. Rai näkee kärpäsiä ja tekee katkeria huomioita.

Jakkerintytär oli siis päässyt aikoinaan hiukan pilaantumaan. Poliisimestarilta se oli siirtynyt toisille, jopa joutunut lastenkin leikkitoveriksi, — mikä ei poliisikonstaapelille liene terveellistä!

Ja viimeksi se oli saanut, Fransiskuksen samoillessa poissa kotoaan, etsiskellä itse huvinsa ja kenties välistä ruokansakin. Siten oli se tartuttanut hienoon silkkipukuunsa niitä pieniä mustia ja vikkeliä, joita väitetään sellaisiksi hyppyurheilijoiksi että huiskahtavat kirkontorniakin korkeammalle.

"Rai, tämä on sietämätöntä! Sinussa oli viime yönä kolme hyppyurheilijaa! Mainioita loikkijoita! Ihmeellisiä sankareita alallaan. Sinut täytyy asettaa karanteeniin! Niistä meidän on päästävä. Emme tahdo niiden tähden viettää huolten painamia öitä. Sellaisista öistä olen saanut tarpeeksi — Savossa! Se, joka on joutunut muutaman kerran vuoteelle, joita sinun akrobaattisi punaiset ammattiveljet hiilloksena pohjustavat, saattaa lausua rehellisesti, hiki otsalla kiusallisista muistoista, aivan kuin azteekkien muinainen kuningas, kun Espanjan kullanhimoiset uskonsankarit tuota pakanaa halstaroivat, ministerilleen, kohtalotoverilleen: Oi miksi valitat? Luuletko minun sitten ruusuilla makaavan! — Sinä, Rai, lienet nyt melkein kohtalotoverini. Miksi muuten niin raivoissasi yöllä pehkuroisit? Ja minä sinut vapautan, niin totta kuin aavistan mikä inhottava kidutus sinulla lienee! Inhottava tosiaankin. Vaikka olen hokenut joskus näitä evankelistan sanoja: Jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä ja sanoo hänelle: Sinä raaka tai tyhmä! — hänen pitää helvetin tuleen vikapää oleman, niin vastaapa tähän eräs runoilijoistamme, eikä varsin pienimpiä, vanhalla sananparrella: Totuus ei pala tulessakaan. Eikä se näykään palavan: iäti karmii pikku isäntääsi muisto niistä vanhoista maalaishalstaroimisista! Siitä ei pääse mihinkään: poltettu varoo tulta. Niin, oman koetun kiusani tähden minä sinut vapautan.

"Rai! Enkä siinä kerskaa, vaikka olenkin savolaisia, joiden tapana on luvata, mutta… Luvata! Nauraa röhöttää! Antaa kättä hellästi! Katsella killistellä maireasti silmiin! Saada kyynelet silmiin omasta mielenliikutuksesta! Laskea leikkiä, savolaista lallutusta, iänikuisia sukkeluuksia! Yleensä lörpötellä jonninjoutavaa. Ja — lipsis, livistää nokkelasti karkuun sanoistaan kuin repo tyhmyrin raudoista! Sanoja, sanoja. Sukkeluuksia muka: Kuka näitä nyt voisi todeksi ottaa? Kun ette ymmärrä — leikkiä, te muut suomalaiset! Ette ymmärrä sanoja! Joutavia sanoja, hupaisaa suunsoittoa. — Kyllä tämä tiedetään. Jo kerrankin riittää! — Mutta kai liioittelen… Ketä on kerta ja pari kelpo tavalla arimpaan leikelty, tekee vääryyttä niille, jotka eivät suinkaan leikkaa! Muista, ihminen, edes Fransiskusta, ja onhan niitä muitakin yhtä kelpoja heimolaisiasi. No niin, mutta löysinpä, kerrankin löysin sanattoman olennon, sinut, Rai! Suloisesti hämäläistäkin mykemmän! Se nyt on jotakin! Tehdä, eikä kehua. — Sitäpä sopii — kerskua! Kerskua; ja silti koetetaan kuitenkin purra hammasta ja pitää ikämme se mitä on kerran päätetty ja sovittu. Minä nujerran — kirput!

"Sauna on lämmitetty kaikella taidolla, Rai. Leppä- ja haapanalikoilla, pihkattomilla, tikurattomilla. Vesi kuumennettu. Kirpeä saippua varattu. Katso, Rai, tämä tässä on saunalyhty. Ja tämä reikäisempi vaippa on sinua varten. Nyt me päästään urheilijoista, hyppytaitureista! Sitä paitsi on korvasi vielä kipeä junayhteentörmäyksestä. Kukapa käski iskemään päätäsi veturiin! Yritetäänpä sitäkin vammaa parannella. Kylpyyn siis! Sauna kansanomaisuutta vastaan: homeopaattinen lääke…"

Rai lähtee mukaan valtavan iloisin mielin, kuten ainakin se, joka ei synkkää kohtaloaan aavista.

Siellä suihkun alla saa se haaleaa vettä niskaansa. Johan nyt ihmeet tuli!

Tästä pääsee kuitenkin vielä karistamalla veden ihotakistaan pois.

"Älähän luule näin vähällä selviäväsi!"

Nyt saippuoidaan eläin — ilkeällä tervasaippualla, joka maistuu kirpeältä, jos koettaa sitä kupeistaan nuoleskella.

Eikä siten saippuoida ainoastaan selkää, vaan vatsanpuolikin, kaikkein arimmat paikat. Kellistetään Rai nurin ja — aletaan hangata tuolla inhottavalla mustalla saippualla. Silloin se puree. Ja syntyy rytäkkä. Pikku isäntä voittaa kuitenkin, työntämällä jälleen hiukan haavoittunutta kättään koiran suuhun. Silloin Rai alistuu kellottamaan missä asennossa tahansa, sallimaan itseään käännellä kuin taikinaa ja voidella itseään valkeaksi joka taholta. Mutta se on tuskallista. Koira huokaa, huohottelee. Koettaa matelemalla nopeasti pujahtaa ovelle. Turhaan! Mistä ei isännän käsi sitä kiinni saisi? Vaikka koiralla olisi aamuruskon siivet, niin…

Mutta kansanomaisuudesta Rai pääsee! Nyt se on taas hieno koira, ylimyskoira asultaankin. Ja se on välkkyvä kuin uimamaisterineiti, jolla on musta ihokas yllään. Se on kuin laineista kohoutuva merileijona. Tai pyöreäpäinen hyle, niin ovat sen karvat pitkin niskaa.

Se on kuin mikäkin merenvaahdosta syntyvä koira-Venus!

Sitten parannellaan korvaa.

Kaiketi olisi veri kiihoitettava kipeässä korvassa kiertämään?

Sitä varten täytyisi koira saada kuumaksi, ainakin sen pää.

"Ehkä tämä on löylynlyömän päähänpistoa ja lapsellista halua nähdä mitä koira löylystä arvelee, mutta muuta en nyt keksi…"

Niinpä Rai kutsutaan ylös lavolle, isännän viereen istumaan. Lyödään tilkka löylyä. Istutaan kuin ystävykset ainakin; hikoillaan kaikessa rauhassa.

Sitten tulee aika lyödä oikea löyly. Kiuas kohahtaa, makea huuru tunkee perukan ihanaan pimeyteen asti. Suomalaisuuden pyhin huone "täytetään pyhällä savulla". Rai istuu vielä. Se tottelee. Mutta sitten se alkaa, kun löyly kiihtyy, varmaankin ajatella:

— Täällä on kärpäsiä ja ampiaisia! Sillä se ryhtyy nopeasti haukkomaan ilmaa ympäriltään, naksuttelemaan sinne ja tänne leuoillaan niinkuin jotakin tavoitellen. Nyt ylhäältä päänsä päältä, nyt oikealta tai vasemmalta, — niinkuin kärpäsiä, jotka kesällä sen korviin työntäytyvät.

Se tavoittelee kupeitaan ja selkäänsä, joihin löyly pistää. Se ärähtelee kuin ampiaisille, joita se vihaa; se on verannallakin nähty.

Ja se kaappii niitä olemattomia käpälällään ja haukkuu vihasta, — niin se haukkuu ampiaiselle.

Se käyttäytyy kuin täydellinen löylynlyömä.

Lopulta tulee pako: hyppy kiukaalle. Nyt isännälle kiire pelastaa koira permannolle.

Sitten vielä lämpöistä vettä huuhteluksi korvaan. Se ei käy helposti: siinä kiljutaan kivusta ja kiukusta, tapellaan ja rähistään.

Ja viimein on puoskarointi tehty. Rai saa mennä saunakamariin, kuivaamaan itsensä mattoihin. Siinä se piehtaroi vimmoissaan pintansa märkyydestä. Siellä käy aika jyske.

Tulos on hyvä. Urheiluhulluista loikkijoista ei ole ainoaakaan jälellä. Rain ei tarvitse kaapustella itseään. Se on puhdas koira. Tyynenä ja majesteettisena lepää se nyt välihuoneen punaisella matolla. Se on siinä todellinen koriste, — kuin mustaa, kiiltävää porsliinia. Tai oikeastaan sen sinimusta pinta välkähtelee kauniisti mille värille tahansa. Oikea donna, siro ja notkea. Toinen takajalka elegantisti suoraksi ojennettuna.

Ja parin päivän kuluttua ei se enää valita eikä ärähdä, kun sen korvaan koskettaa.

Siitä alkaen ei parannus- ja sivistyssaunaa enää kaivattukaan.

Mutta sen sijaan on tapana pyytää Raita saunakamariin mukaan vartijaksi.

Se tottelee ja tulee. Mutta se ei koskaan sinne oikein tahtoisi.

Se on tehnyt ensimmäisestä saunamatkasta omat huomionsa.

— Sauna… kauhea paikka! Siellä töhritään saippualla. Siellä pistävät näkymättömät kärpäset ja ampiaiset. Niitä viuhuu ja suhisee aivan suunnattomina parvina.

"Rai, lähde mukaan!"

Rai on jo tehnyt lähtöhuomionsa. Se istuu jo piilossa pöydän alla.

Kuinka nopeat ja selvät huomiot! Muisto ensimmäisestä saunaanlähdöstä.

Se näkee tänäkin iltana että isäntäväellä on käsivarrella saunavaipat ja toisella heistä kädessä sytytetty saunalyhty.

Muuta ei tarvita: parasta mennä pöydän alle, — sinne eivät ihmiset mahdu.

Sitä houkutellaan. Ja eihän auta: lopulta tulee Raille kuitenkin pakko.

Välistä se koettaa pelastua saunasta vilpillä ja jöröydellä. Se ei piiloudu pöydän alle, vaan heittäytyy patjalleen ikäänkuin nukkumaan, milloin näkee saunamekot tai tuntee että saunalyhty keittiössä käryää. Se on makaavinaan sikeässä unessa — ettei sitä hennottaisi herättää.

Mutta se herätetään! Poliisi kuin poliisi, vartiointi saunassa kuuluu Rain päivystyksiin!

Se pelko saunaa kohtaan ei katoa aivan heti.

Siihen tarvitaan uusi kokemus.

Kerran se viedään saunaan päivällä, jolloin tuo kauhun huone on lämmittämätön, viileä.

Rai ei usko ensin silmiään. Raahaamalla se täytyy vetää saunakamarista, jossa se nyt on tottunut vartioimaan, sisälle saunaan.

Se katselee, haistelee, tunnustelee. Ja sitten se nousee lavolle, josta sillä on paha kokemus, räpyttää typöhäntäänsä ja alkaa — aivastella.

On jo nähty, että koira nauraa ääneen aivastelemalla. Se aivastelee aina milloin huomaa ympäristössään jotain hämmästyttävän iloista, jotain uutta; aivastelee, kun ihmiset kujeilevat sen kanssa; aivastelee havaitessaan itsessään jotain koomillista.

— Miten koomillista… että se oli luullut saunan olevan aina tulisen kuin horna!

Tämän havainto-opetuksen jälkeen kävi verrattain helpoksi houkutella Rai vartiotoimeensa saunakamariin.

Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.

Kului vähän aikaa, niin emäntä, josta koirat muutama vuosi sitten olivat olleet vastuksellisia, ja isäntä, vielä tuonnottain Raita kiusalliseksi ketaleeksi haukkunut, — isäntä, joka oli nauranut vanhoille neideille ja heidän villakoirilleen, — niin, isäntä ja emäntä kirjoittivat Fransiskukselle ja kysyivät eikö Rai saisi jäädä nykyiseen paikkaansa oikein ainaiseksi.

Jopa tarjoutuivat Raista jotain muka maksamaankin. Epähieno tarjous, Jumala paratkoon, ken Fransiskusta tuntee.

"Sitähän minä tarkoitinkin että koira jäisi teille", vastasi Fransiskus. "Halusin ensin jättää sen ainoastaan ikäänkuin kokeelle, että kelpaisiko se teille…"

No, täytyihän siitä sitten kuitenkin jotain esittää ellei hinnaksi, niin edes pikku lahjaksi.

Ja tohdittiin ehdottaa että koirasta toimitettaisiin Fransiskukselle pieni — siankinkku. Ensi jouluksi, kun sika lakkaisi elämästä.

Sian takakoipi siis… Halpahan se, arvoton, vaatimaton takaliston osa… Mutta…

Ja siihen Fransiskus suostui. Hän nyt suostuu melkein kaikkeen.

Täten tuli Rai lunastetuksi — sian takajalalla. On sitä ennenkin tapahtunut: muistaaksemme vannoo esimerkiksi Kiplingin viidakkopoika Mowgli joillakin sellaisilla sanoilla kuin:

"Minut lunastaneen mullin kautta."

Emme muista kyllin tarkoin miksi mulli joutui hänen päänsä hinnaksi.

Mutta nyt olisi Rai saattanut jokaisessa mahtavassa ja uljaassa tilanteessa vannoa:

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!"

Sellaista se on, yhden leipä toisen kuolema. Nöskö tuomittiin antamaan Jakkerintyttärestä toinen takakoipensa.

Ja sitten oli Rai kahden yksinäisen ihmisen oma. Oikein de facto, kiitos olkoon Fransiskuksen ystävyyden.

"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." — Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!

Aika meni hiljalleen.

Se mitä tässä nyt jutellaan, on itse kertomukseen nähden kovin vähäpätöistä. Sehän koskee ihmistä, vähemmän koiraa.

Ja kuitenkin se kuuluu Rainkin elämään; se selittää — miksi koira pääsi ihmisen viereen.

Pikku isännällä oli siihen aikaan jonkinmoinen tuskallinen tauti, joka ennen muinoin tunnettiin ja jolle kai nykyään on seerumi löydetty. Sen nimi oli niin naurettava kuin Weltschmerz. Ihminen — kyseli itseltään kaikenmoista! Hänen omaa olemustaan ja — koko maailmaa koskevaa. Narrittelua! Miksi ei olla iloinen, keksiä hullutuksia, jos jotakin! Kepposia, loruta… Taistella edukseen. Elää raitista, ihanaa elämää! — Eikö joku saksalainen runoilija ole lausunut maailmanarvoitukseen selvää vastausta: "Narri odottaa vastausta"?

Narri kyselee sellaista mikä on aina ollut ja tulee olemaan ihmiselle arvoitus.

Ja kuitenkin tämä ihminen kyseli.

Kyselynaiheet voisi jakaa kahteen lahkoon.

Miksi hän tunsi lähimmän ympäristönsä sisällöltään näinä vuosina niin muuttuneen?

Sellaisesta muuttumisesta hän kyllä salaisesti oikeastaan iloitsi: sekin todisti muka jonkinlaista elämää, se etsintä.

Mutta etsinnän hetkillä ei aina ollut helppoa.

Kuten ei lavantauti sairaalle, vaikka se antaakin hänelle myöhemmin — uuden ja kauniimman tukan.

Miksi! Ja miksi?

Lapsihan kysyy: Miksi!

Minne olikaan kadonnut hän, joka lakki takaraivolla — nauroi vanhoille villakoiraneideille?

Missä hän, joka riemuiten rustasi pesäänsä, huvilaansa? Fantisoi jonkinlaisia torneja niinkuin Ibsenin sekava Solness? Istutti puutarhaansa kukkia.

Koti — muuttui totutuksi, samaksi.

Sama äänetön tuijotti vastaan salin suuresta kuvastimesta, varsin vaivalla hankitusta. Vaivalla: sehän oli oikeinpa kullattu.

Lukemattomat kukkaset puutarhassa vaativat ainaisen uuden työnsä, vaikka olivatkin perennoita, aina kestäviksi aiottuja. Yksin niidenkin puolesta täytyi käydä — lakkaamatonta sotaa, takkiaisia ja polttiaisia vastaan. Siinä ne perennat!

Niitä ei enää sitten hoidettu. Syynä siihen se että ne — menettivät isännän ja kai emännänkin mielestä uutuuden lumonsa.

Alkoi tuntua — yksitoikkoiselta.

Koti, pesä. Olihan se valmis. Mutta siihen se pysähtyi.

Kottaraisilla ja rastailla oli jatkoa elämälleen: niillä oli poikasensa.

"No niin, meillä on Rai."

Mutta suurempikin, ja narrillisempi, aihe tuli pikku isännälle aprikointiin. Ei pitäisi hänelle nauraa, vaikka kysymys onkin tuosta joutavasta nimeltä Weltschmerz. Ovathan suuremmatkin herrat siitä kärsineet.

Ja mistä mokomasta se syntyi!

Sellaisesta vähäisestä kuin jokin — maailmansota.

Se oli muka tuhonnut kaiken mitä parhainta hänkin menneen polven ihmisenä oli uneksinut.

Sen menneen polven, jota sanoisimme 80-luvun polveksi, ehkä varsin huonosti määritellen.

Nykyisen terveen polven täytyisi poloista tosiaan armahtaa: muistaa että hän oli menneen polven mies.

Se polvi oli haihatellut jos jotakin. Se oli maalaillut kilpeensä sellaisia sanoja kuin maailmanrauha, kansojen lähentyminen, — mikä mahdottomuus, yhtä suuri kuin ihmisten keskinäinenkin ystävyys; — henkinen ja uskonnollinen vapaus, hyväkin tavoiteltava; rakkaus rahvaaseen; heikko annos sosialismia; taiteen ja kauneuden yhteiskunta…

Sellaisista se polvi oli puhellut kovin vilpittömin ja avoimin silmin.

Nyt putkahti kaikesta vaivalla haaveksitusta esille totuus kuin totuus. Taloudellisen pakon tekemä sota, ja sen mukana rotujen luonnollinen inhimillinen viha toisiaan vastaan. — Ja henkistä vapauttako kaivattiin? Sehän on haitta elämäntaistelussa… Soturi ei tarvinne henkeä kuin sen verran että osaa tapella ja heittää reimasti henkensä.

Sattui siihen aikaan se kuuluisa kapinammekin. Kuinka kävi rakkauden rahvaaseen, tuohon, joka oli nyt niin valmis raatelemaan, — kuten ainakin nälkään joutunut ja ärsytetty peto?

Tärkeitä asioita muka! Esimerkiksi taide: mitä se merkitsi lopultakin tällaisten rinnalla, leipä- ja rotutaistelun? Taide on hyvin heikko, hyvin imaginääri, narrillinen voima. Se ei ollut kyennyt jalostamaan ihmisiä — edes sitä rahtua kuin kristillisyys oli heitä tuhansina vuosina muuttanut; ja se ei ole tosiaan paljon! Vai kuinka…?

Nyt vallitsi rauta, hoiteli reaaliasioita! Ja tulisi varmaankin vallitsemaan ainakin seuraavan polven ajan.

Tässä nyt miehellemme syntipukin osaa!

Pakkoko oli sitä huolia? Yksi hullu kyselee enemmän kuin yhdeksän filosofia taitaa vastata. Ja lopulta eivät filosofien vastaukset tehoa maailmassa mihinkään, eivät vaikuta mitään.

Mutta, kuten sanottu, tauti ei asianomaista naurata, olkoonpa vaikka lavantautia, joka antaa kenties uuden ja rehevämmän tukan.

Sellaiselle ihmiselle on — koira tervetullut.

Hänellä on koira, hänellä, joka tuntee itsensä alennetuksi hieman koiran tasolle.

Ensin hän ylpeilee koirastaan. Ajanratoksi. Omasta koirastaan. Kauniista poliisikoirasta.

Onhan sen pitäminen tosin rahtu niitä entisen polven ihanteita vastaan: se on ylellisyyttä, etenkin aikana, jolloin niin monet nääntyvät ilmeiseen nälkään, syödään akanoita ja juodaan ohrakahvi mustana.

Ja kumminkin hän koiransa pitää… Ei hän ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan ihmiset!

Koiralla hän lapsellisesti ylpeilee. Kävelee sen kanssa metsissä ja maanteillä. Koettelee vieläköhän Rai osaisi yliopistonsa luennoita.

Osasipas! Käveli rinnalla säntillisesti kuin sotamies.

Kantoi käskettynä keppiä, hattua.

Kantoi omasta alotteestaankin kaukaa isoja kiviä kotiin.

Kadonneen tai tahallaan pudotetun nenäliinan se etsi ja toi takaisin kilometrien päästä.

Maantien hiekasta se nuuski ja kaivoi esille puukon, jonka oli annettu siihen tipahtaa, jopa vanhan penninrahankin tai kynänterän.

Sitten sai isäntä huoletta nakata revolverinsa metsään ja jättää sinne.

Kun Raille selitti, mitä isännän kädestä puuttui, niin koira etsi ja kantoi ladatun revolverin kiltisti takaisin kotiin.

Olihan sillä kujeitakin… Se antoi ajanrattoa.

Se jäi makaamaan kauas taakse tienvarteen. Niin oli komennettu. Ja kiiti sitten nuolena luokse, kun isäntä etäältä ja näkymättömistä vihelsi tutut merkkinsä.

Raita olisi todellakin kannattanut palauttaa entisiin taitoihinsa, kuten Fransiskus oli vihjaillut, ja kehittää sitä ehkä edelleenkin.

Olisi pitänyt selailla tuota mustaa konttorikirjaa, poliisikonstaapelin aapista!

Mutta — mitä varten oikeastaan?

Pelkäksi ajanratoksi!

Tämä mies ei vielä käsittänyt että elämä taitaneekin olla juuri sitä pelkkää ajanrattoa! Muusta on ainakin sangen lyhytaikainen hyöty. Vai — kuinka lienee.

Ajanrattoa silloin siis! Mies-parka leikitteli koira-parkansa kanssa. Marssitti sitä rinnallaan. Komensi keppiä ja kiviä kantamaan.

Tai oltiin ikävinä iltoina piilosilla. Kätkettiin tulitikkulaatikko johonkin huoneista, nurkkaan permannolle, ikkunalaudalle, sohvalle tyynyn alle. Jonkinlaista "kuurupiilosilla" leikkimistä.

Rai "kuuruttaa": asettuu tulisen etsintäintonsa tähden vastahakoisesti maahan toisessa huoneessa. Sitten sille huudetaan: "Nyt saat tulla!" Se hyökkää hakemaan esinettä. Juoksee edestakaisin, nuuskii seinänvieret ja nurkat, tutkii sohvain ja kaappien alukset, tarkastaa askel askelelta. Ensin hajanaisesti, sitten järjestyksessä. Kiipeää tuoleille. Kapuaa tirkistämään ulos ikkunastakin. Tuskastuu, vinkuu. Kiertelee, supistaa ja laajentaa piiriä. Kuono vetää kuitenkin yhä lähemmäksi esinettä. Se työntelee sohvan tyynyjä paikaltaan. — Tyhjä oli siellä! — Se loikkaa lattialle, kaivelee jokaisen sopen, on kaataa kukkatelineet ja veistosjalustan. Viimein se laukkaa edestakaisin niin että käänteissä kaatuu. Jo pääsee varmuuteen! Jopas pääsi: se sieppaa tulitikkulaatikon kamiinin komerosta. Se heittää esineen ihmisen käteen tai jalkoihin, saa palkintonsa ja haukkuu innosta: tahtoo uudestaan leikkiin, joka on sille työtä.

Tällaisilla ajanvietteillä masennetaan ja hämmennetään pois mielestä sitä kauheaa vihollista, jolla on narrillinen nimi Weltschmerz.

Koiralla leikkiminen on silloin avuksi.

Mutta välistä ei Raikaan, tämä hieno ystävä, hienoin, koska on sanaton, auta. Eihän sellaisessa kukaan voi toista auttaa.

Ja kumminkin isäntä hakee siihen apua!

Eräillä hetkillä käy Rai hänelle kovin tärkeäksi. Mystillisen tärkeäksi.

Ja tästä johtui seuraava tapaus, joka on kennelmiehistä mitä naurettavin, varmaan suorastaan halveksittava.

Isäntä loikoo sohvalla. Onhan herroilla vaivansa! Miestä, jonka ei ole oikeastaan pakko tehdä mitään, sillä kaikkein tärkeimmän, leivän, hankinta on verrattain helppoa, tätä miestä kiusaavat ikävyys ja se äskeinen vamma, jonka nimeä ei kannata enää mainitakaan. Se on uudelle polvelle epämiehekäs asia!

Kamari on puolihämärä. Heinäkuun aurinko kuultaa ulkona ihanasti, sattumatta kuitenkaan sisään… Taivas siellä säteilee, ikäänkuin sähköilee.

Rai loikoo sohvan vieressä permannolla.

Silloin tekee isäntä sellaista merkillistä että kutsuu poliisikoiran hyppäämään seuraansa sohvalle:

"Hopp! À la hopp!"

Käskee sen viereensä keveän peitteen alle.

Ja Rai hyppää. Se näyttää isännästä ensin hämmästyneeltä, niin, se vitkastelee. Sitten se hyppää ylös. Se pujahtaa peiton alle… isännän viereen — hulluna ilosta: se ojentautuu takajaloin suoraksi kuin ihminen, joka nauttien vetäytyy ystävän luo nukkumaan kylki kylkeen. Niin, se puree hellästi isännän käsiä, korvia, nenää. Se urisee, piehtaroi ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia aistejaan. Ei uskoa todellisuutta todeksi: päästä ihmisen, isännän viereen nukkumaan! — Yhä se piehtaroi, potkii, yrisee. Ja viimein laskee päänsä isännän käsivarrelle ja — huokaa yhtä mittaa, yhä uudestaan, niinkuin rintaa pakahduttaisi.

— Oi onnea! Ihmisen vieressä!

Ja sitten se makaa hyvin siististi, liikkumatta. Ja samalla virkkuna: valmiina aukaisemaan silmänsä heti kuin pieninkin merkki annettaisiin, — valmiina kuuntelemaan tarkoin teetettäisiinkö jotain tai uhkaisiko ehkä jokin vaara — sitä itseään ja isäntää.

Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan mitään.

Mikä vaara tässä uhkaisi?

Ja mitä Railla olisi tekemistä?

"Rai-parka! Minun käy sinua sääliksi. Olet joutunut isännälle, joka ei voi antaa sinulle edes kuvitelmaa elämän tärkeydestä. Ja ehkä siihen lopullisesti lienee syynä isännän — laiskuus!

"Rai-parka, tuomittu samaan, tosin mukavaan, mutta välistä melkoisen tuskalliseen seisahtumiseen kuin isäntäsi itse.

"Siinä poliisikonstaapelin laatimassa aapisessa, jossa siteerataan Goetheä ja keisari Wilhelmiä, sanotaan, että koira tarvitsee liikettä, työtä ja hommaa ettei se ruumiillisesti ja sielullisesti surkastuisi. — Se paikka soveltuisi ehkä isäntääsikin. — Mutta kuinka saattaisi hän toista kasvattaa? Sanoohan keisari Wilhelm että ken tahtoo sitä tehdä, hänen tulee itsensä saada kasvatusta!

"Kuka isäntääsi sitten kasvattaa? Tuleeko siitä hommasta mitään?

"Hänen oma järkensäkö?

"Mihin ovat ihmiset järellään päässeet? Samaa myllyä tässä on eletty maailman alusta asti.

"Työtä ja liikettä siis pitäisi sinulle olla, Rai! Liikettä: kävelyitä metsissä, joissa ei ole isännän mielestä enää mitään uutta näkemistä. Ei uusia maisemia. Ja — vaikka pääsisin Indiaan, en enää sinne menisi, uskoisin sen maistuvan — liian vanhalta, nähdyltä. Olen saanut — liiaksi matkustaakin. Olen saanut maistaa yhtä ja toista…

"Mitä kuvittelet metsästä löytäväsi, Rai? Siellä ei ole sinulle muuta riistaa kuin ehkä joku myyrä, päästäinen tai kissa. — Ja olisipa tämä minulle näky: sietää sinun taas repivän luonnon julmassa vimmassa myyrää tai sisiliskoa, kiusaavan sitä pelkästä julmuuden halusta! Sillä sinä olet liian hieno syömään nälkääsi moista moskaa.

"Ei, sitä sallimaan en ole vielä oikein alentunut.

"Sinulle en voi tarjota työtä, Rai. Meillä on nyt suuri työttömyys. Se on meidän yhteiskuntamme ehkä ankarin ja mullistavin kysymys.

"No niin, saattaisinhan tosin tarjota sinua poliisikamarin palvelukseen: ottaisimme kiinni sen ja sen varkaan, jätkän, puukkosankarin, oikean suomalaisen. Kyllähän niitä Suomessa vilisee — suomalaisia!

"Se olisi oikea teko. Ja siihen isännälläsi olisi aikaa!

"Hänellä on yleensä aikaa liiankin paljon."

Mutta isäntä keksii itselleen sen verukkeen, että poliisikamarilla on oma koiransa, oma paimenkoira Carlo.

"Sekin tie on siis tukittu.

"Sinun täytyy muuttua lopullisesti poliisikoirasta — kamari- ja sohvakoiraksi. Poliisit ja Carlo vartioivat meitä kyllä.

"Ja isäntäsi kyllästyy ainaiseen kävelyyn ja leikkimiseen.

"Sohvakoiraksi! Surkastumaan! Se on kohtalo, johon sallima on suonut meidän päästä.

"Mutta kipeältä se tuntuu. Haikealta ajatella, mitä varten tässä sitten ollaan olemassa.

"Tekisi mieleni avata itsellenikin uusi elämä. Mutta mistä saan koiraisännän, joka minut siihen pakottaa?…

"Elämään — kenties niiden hyväksi, joilla ei ole edes aineellista onnea.

"En siihen jaksa, kurja mies.

"Siksi kärsin. Ja siksi vedän sinut viereeni sohvalle, Rai! Ajatellen ja säälien luonnotonta, mukavaa elämääsi, Rai-parka! Hiljaa hivuttavaa kohtaloasi.

"Tunnen sinut kohtalotoverikseni, koira!

"Sen tähden yllytän sinut hyppäämään viereeni leposijalle ja silitän hellästi päätäsi. Tahdon tähystää silmiisi, joissa kuultaa sama aprikoiva, ulkonaista huolta puuttuva ja kumminkin tuskallinen ihmetys kuin varmaan minun omissanikin. Painan päätäsi olkaani vasten, säälien sinua kipeästi kuin omaa itseäni. Säälien etten jaksa sinua auttaa, — kun en itseänikään jaksa. Onneton: sidottu kohtaloon minun kauttani."

Kennelmiehet tälle kyllä nauravat. Ja metsästäjät, jotka ovat mielestään kehnoja elleivät henno ampua omaa koiraansa, jos se ajaa huonosti. "Mutta — mikä ei olisi maailmassa naurettavaa?" sanoi isäntä — vielä siihen aikaan.

Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, mikäli ihminen hänen huomioitaan huomaa.

Niin kuluteltiin emännän ja isännän kanssa yhdessä tätä rauhallista ja salaa välistä tuskallista elämää, jossa Railla oli vielä vähemmän vaihtelua kuin esimerkiksi isäntä saattoi tai halusikaan itselleen toivoa.

Koira, jalojen ja aina niin sanoaksemme sankarikuolemalla loppuvien petojen jälkeläinen, kuinka vähän sille kertyi ulkonaisia iloja! Tai oikeastaan kuinka paljon!

Paljon: sillä niin syvästi näytti se kiintyvän noihin vähäisiin iloihinsa.

Ja miten tarkoin se melkein ensi kokemuksestaan muisti sekä tulevat ilot että surut.

Se on toki iloista suurin, kun isäntä ottaa ylleen kuluneen takkinsa, vetää jalkaansa kömpelöt saappaat ja sanoo:

"Nyt lähdetään!"

— Silloin päästään kävelylle, maanteille ja metsään.

Tuskin se sana kuuluu, niin Rai kallistaa päänsä vinoon, kuten on varmaankin koulussa liinan eli talutushihnan nykäisystä tottunut. Se kuuntelee, tummanruskeat silmät tarkastavat puhujaa terävästi. Ja tuokion päästä alkaa se hoputtaa, hyppiä.

Kävelylle! Maanteille! Tai vielä paremmin metsään, sillä maantiellä joudutaan ainaiseen rähäkkään autojen ja hevosten tähden, joiden kimppuun Rain täytyy suin päin karata.

Metsään! Täydelliseen vapauteen! Alkumatka tosin vitjoissa, joissa ei saa riuhtoa eikä kiskoa, vaan pitää kävellä kepsutella kauniisti ja säntillisesti. Astella aivan tässä isännän vieressä, pää hänen polvensa kohdalla. Oma tahtonsa tyystin hilliten ja maltillisesti masentaen… Muuten häpäisee koira itsensä ja saa rangaistukseksi rapsun raipastakin.

Mutta sitten lopulta metsässä oikein vapaana!

Ensin ei Rai tietysti sitä iloa tuntenut. Ei siis isännän lausumana "lähteä"-sanaa ymmärtänyt: vietiin minne vietiin.

Mutta sen sanan merkitys painui heti mieleen. Silloin kuin se lausuttiin, lähdettiin ulos, päästiin samoamaan poluille, nummille, kallioille ja soille, jotka ovat Raille aina ihmeitä tulvillaan, — niinkuin koko maapallo nuorelle ihmiselle.

Seuraavan kerran kävelylle ja puiden humisevaan kätköön hankittaessa Rai jo tietää melkoisen selvästi, mitä merkitsee tuo yksi ainoa kaunis sana: "Lähdetään!"

Kolmannella, neljännellä kerralla tieto siitä salaperäisiä lupauksia antavasta pikku sanasta vahvistuu. Se sana merkitsee kahleitten kirvoittamista, — vaikka juuri silloin pannaankin kahleet aluksi kaulaan, eikä niitä joskus koko matkalla hellitetä, jos kävellään maantietä, autojen ja hevosten vitsauksella täytettyä. Mutta pelkkä vapauden toivokin on vapautta, autuutta!

Isäntä tai emäntä lausuu nyt eleettömällä äänellä tuon sanan, tai virkkaa sen ikäänkuin itsekseen: kohta koiran kaunis, viisas pää keikahtaa vinoon ja sen suuret ruskeat silmät katselevat äärimmäisen tarkkaavasti ihmistä silmiin:

— Mitä sanoitkaan? Ethän vain sanonut että lähdemme? Olen hyvin valmis…

Pian ei sitä sanaa tarvitse lausua kokonaankaan.

Riittää pelkästään yksi tavu:

"Lä…", niin Rain pää kavahtaa ylös keskellä nukkumistakin, silmät tähtäävät vakavina isäntää tai emäntää, koira on kepsahtanut makuulta pystyyn.

Ja kun se tunnussana tai -tavu vielä kerran toistuu, mikä riemu! Mikä onni palvelukseen ja iloon kutsutulle! Juoksu ovelle ja siitä takaisin! Mikä hoputtaminen, hillitön kuin pienen lapsen, jolle kaiken täytyy joutua valmiiksi heti, aivan tuossa paikassa. Eläin on kuin — kolmivuotias lapsi:

— Joudu! Heti! Joutukaa! Pistäkää minut kahleisiin: vapauttakaa minut!

Ilon kiiltely koiran silmissä. Ja ilmeinen nauru suulla!

Jos isäntä vielä leikillään piiloutuu, mikä vimmattu ja kujeileva vingunta, kirkas haukunta! Äänen erottaa sen soinnusta kujeilevaksi, se on kimeää, vikisevää, hieman naukaisevaa. Tietäähän Rai että tämä isännän vehkeily on leikkiä, mutta hiukan ilkeää leikkiä.

Sitten muistaa Rai että vitjat tai talutusremmi kuuluvat aina lähdettäessä asiaan. Eteisessä huomauttaa se niistä: hyppii niitä tavoitellen seinälle, näyttää niitä kuonollaan:

— Vitjat, vitjat! Ne on välttämättä otettava mukaan. Muuten ei kävelystä tule mitään.

Entäpä jos isäntä teeskentelee yhä pahemmin: ettei hän muka Raita otakaan seuraansa, vaan komentaa poliisikansan kielellä:

"Ablegen! Sinä jäätkin kotiin!"

Jörösti, kylmästi.

Uskooko Rai sitä?

Kyllä se vaistollaan huomaa, milloin tosi on kysymyksessä.

Silloin kuin isäntä ainoastaan laskee leikkiä, asettuu se tosin maata lattialle, mutta loikoo läähättäen, silmissä ilveilevä ja innosta kuumeinen kiilto. Ja sen mustat, nystyräiset huulet ovat selvästi naurussa. Varmuuden vuoksi on se nyt erikoisen tottelevainen, — kuin lapsi jouluaattona. Se koettaa odottaa, se nauraa:

— Tottelenhan minä… Näetkö, miten kiltti ja nöyrä juuri nyt olen… että pääsen mukaan. Armahda jo, älä viitsi enää kiusata minua! Avaa ovi… Tämä leikki käy jo liian julmaksi. Tiedänhän että sinä kuitenkin otat minut mukaan, että kieltosi on suloista leikkiä.

Ja — sitten lopulta mennäänkin.

Toisilla kerroilla ei mennä, vaikka isäntä pukeutuisikin sarkatakkiinsa ja saappaisiin.

Isäntä tahtoo kävellä yksinään, koira, joka välistä vetää liian kovasti vitjoista, etenkin auton nähdessään, kiusoittaa isäntää. Rai tutkii kävelypukuisen ilmeitä, mutta ei oikein jaksa ymmärtää.

* * * * *

Mutta ainakaan silloin ei lähdetä, kun isäntä työntää kaulaansa valkean kaulapannan, pukeutuen sitä ennen parempiin vaatteisiinsa ja harvinaisempiin kenkiinsä. Silloin ei isäntä koskaan sano: "Lähdetään."

Silloin täytyy Rain todellakin tyytyä jäämään kotiin.

— Panta kaulaan herralle merkitsee herran lähtöä ulos ilman koiraa. Mutta kun koiralle pistetään kaulus kaulaan, — se on nimittäin alettu jo ottaa siltä sisällä pois että sen olisi mukavampi viettää aikaansa, — niin, kaulus koiralle merkitsee lähtöä kävelylle, ilonpitoon.

Heti kun Rai huomaa isännän kädessä ihmiskauluksen, tarkastelee se lyhyen tuokion isännän hommia ja hyppää sitten sohvalle makaamaan. Onhan se siihen vähitellen saanut luvan. Kunhan välttää vain salin sohvaa ja tuoleja, — eikä se niille koskaan mene: se on kielletty! Nyt se kääntyy kieppuun, pitkäaikaiseen makuuasentoon, painaa leukansa tiiviisti sohvaan, — närkästyksen ja suuttumuksen merkki, — ja murahtaa:

— Lähdet taas. Jätät yksin. Kyläluuta olet… Et huoli mukaan.

Sen on käynyt ikäväksi olla ilman isäntää. Ikävä on isäntää silloinkin kun emäntä jää kotiin.

Välistä niinkin ikävä, että se hermostuu emännän lohdutuksista ja hyväilyistä, ja puraisee emäntäänsä: — Miksi en saa rauhassa ajatella isäntääni?

Niin on välistä.

Mutta yleensä: hätäpä vielä vaikka isäntä lähteekin! Jäähän emäntä.

Paljon pahemmin käy, kun emäntäkin lähtee.

Silloin ei sohvalle hypätessä enää murahdeta tyytymättömästi harmista.

Silloin siinä huokaistaan, syvästi, — oikein todellisesta ikävästä.

Silloin ei nosteta kuonoakaan, vaikka sokerilla houkuteltaisiin, — niin on surullista ja raskasta jäädä ihan yksin.

Kuluu jonkin aikaa, ja Rai huomaa isännän lähtöaikeiden laadun jo paitsi kauluksesta myöskin partaveitsen käsille ottamisesta.

Muuta ei tarvita kuin nähdä erehdyksessä se veitsi, niin kupsis sohvalle, ja tyytymätön urahdus:

— Taas lähtee, ei kelpaa ottaa mukaan!

Ja emännän lähtö jälleen ymmärretään käherryssaksista ja spriilampusta: kupsis sohvalle, ja mörötys.

Molempien, sekä emännän että isännän, poistuminen todetaan sitten kaikenmoisesta muustakin: toisesta leningistä, toisten kenkien kiilloittamisesta, yleensä koko käytöksen merkillisistä, Raille vastenmielisistä salavivahteista. Nyt ei sarkatakkikaan ja saappaat takaa mitään: täytyy tutkia isännän ilmeitä. Ja ne aavistetaan, nähdään hyvin pian.

* * * * *

Kumpaisenkin ihmisen lähteminen on, kuten sanottu, kaikkein vaikeinta.

Ennenkuin kiivetään sohvalle, anellaan vielä kerta. Niitä silmiä! Kuinka ne ruskeat, suuret silmät, jotka ovat kuin ihmisen, ovat nöyrät, lohduttomat.

Ne ovat aivan sameat, niissä näkyy sielu:

— Tiedän kyllä että teidän täytyy lähteä. Ja että ikäänkuin hylkäätte minut… Hennotte minut jättää! Minulla on niin sanomattoman ikävä teitä, kun menette molemmat! Mutta ettehän unohda — halpaa, nöyrää koiraanne? Tulettehan pian takaisin? Sitä vain odotan. Sitä ennen minä en syö enkä juo. En voi koskea herkkuihin, joita ystävällisesti jätätte. Mitä ne minulle merkitsevät, kun te olette poissa?

Sitten Rai kiipeää hitaasti sohvalle. Hitaasti. Pää, joka surusta pannaan hieman sohvan reunalta riippumaan, ei liikahda, vaikka sitä kuinka silitettäisi. Tuskin silmäkulmien keltaiset pilkutkaan, nuo ikäänkuin pyöreällä siveltimellä pistetyt kultaläiskät, värähtävät. Eikä enää tyytymätöntä murinaa: vain viheltävä, tuskallinen pihinä soi kuonosta. Tai purkautuu joku huokaus, hyvin harva, mutta syvältä, syvältä rinnasta.

Silmien ilme on vakava, kovin päättäväinen, kun sanotaan:

"Odota, odota! Kyllä tullaan, vahdi kotia! Vahdi, vahdi!"

Rai kuuntelee typisteltyjä korviaan värähdyttäen, kuonoaan nostamatta.

Ja varmaan se vahtii, vartioi, — vaikkei tähän huvilaan, jossa ei kultia kulise, liioin tarvinnekaan varkaita pelätä.

Rai vartioi, niin ajattelevat nämä pikku ihmiset. Sillä tuskin ovat he poistuneet ovesta, niin koira hyppää sohvalta pöydälle; ikkunasta näkyvät nyt ulos sen ikäänkuin mustalla naamiolla peitetyt ja siten mystilliset, julmanmuotoiset kasvot.

Tiedetään, että jos ken vieras tulee pihalle, alkaa koira haukkua, selkä yhtenä ainoana pystyyn piikitettynä harjana, ja se antaa isojen, ilkeäin hampaittensa näkyä.

"Katsos mokomaa haukkumakonetta!" sanovat ohitsekulkevat sällit ja kiroilevat suurella taidolla.

"Oikein peloittaa", kertoi kaupustelija. "Ajattelin että — kunhan ei vain ruutujen läpi ryntäisi ulos!"

Kukapa tietää, vaikka Rai olisi täten jonkun varkaankin pihalta pois peloitellut.

Vihasta se kyllä siellä ikkunassa haukkuu.

Mutta kyllä se haukkuu pelostakin.

Valoisana aikana karjuu se aina ikkunassa, jos näkee tai kuulee jotain liikettä pihalla tai puutarhassa. Ärjyy karvat pystyssä: selkä kuin suunnaton kenkäharja. Mutta on huomattu, että se haukkuu ihmisten kotoa lähdettyä pimeässä, vaikkei liikettä kuulisikaan, ja että sen harjakset ovat silloinkin pystyssä. Ilmeisesti pelosta…

Ja ehkä surukin karmii sen pintaa niin että suka pystytetään.

Ilta hämärtyy, — ja, oi synkeyttä, jos ei koiralle ole muistettu lähdettäessä sytyttää lamppua! Sekin onnettomuus välistä sattuu: emäntä, koiralleen liiankin hellä, unohtaa sen. Silloin Rai karjuu pimeässä kahta uhemmin kuin valoisassa. Hellittämättä. Surkeaan äänenmurtumiseen asti!

Varsinkin jos joku outo käy portaissa kolkkimassa, ovikellon nastaa hyrräämässä.

Mutta oman väkensä askelet se pian tuntee!

Tuskin osaavat emäntä ja isäntä hiipiä niin hiljaa ylös portaita ettei haukku, joka melkein keskeytymättä heidän poissa ollessaan raiutti huvilakukkulaa, vaikene. Ja sitten kajahtaa sisältä heleitä riemunkiljahduksia. Hätäisiä! Maltittomuudesta tuskallisen kimeitä.

Nyt näpräytyvät monien ovien lukuisat lukot auki. Yksi toisensa jälkeen. Nyt tervehtivät ihmisten äänet jo keittiöstä iloisesti. Ja sitten pääsee Rai luokse. Se ryntää kimppuun. Loikkaa vuorotellen kumpaakin ihmistä vasten. Suutelee hätäisesti nuolaisten heidän molempien käsiä. Pureskelee joskus korvia. Tai yltyy hyökkäilemään mielettömänä edestakaisin.

Lopulta se vain seisoo edessä ja katselee, ilojuoksusta väsyneenä, omiaan ihailevasti silmiin.

Se katselee suorastaan jumaloiden!

Jälleen niitä silmiä! Nuorukainen, viaton poika tai neito, joka on ensi kertaa rakastunut ja kohdistaa armaaseensa katseellaan sielunsa koko nöyrän, palavan, kipeän ja puhtaan kaipuun ja jumalointinsa, ei voi katsella ihmistä niinkuin nuo — koiran silmät: ne silmät ovat aivan soikeat, ilosta, hurmautumisesta. Oikeat mantelisilmät! Ne kiiltävät sokeina, järettöminä, eivät tiedä mitään niin suloista ja korkeaa kuin oma isäntäväki.

Ne ovat nyt yhtä autuaat kuin ne joku tunti sitten, ystävien kotoa poistuessa, olivat lohduttomat ja syvästi onnettomat.

Menee vähän aikaa, niin Rai oppii huomaamaan isäntäväkensä paluun muustakin kuin kuuluvista tai kuulumattomista askelista.

Vanhat maalaisihmiset sanovat, että koira tietää, tuntee, aavistaa isännistään paljon kummempaakin kuin heidän odottamattoman kotiintulonsa. Paljon pahempaakin: aavistaa muka jos heille on tapahtunut onnettomuus… Tietää milloin he kuolevat, tai milloin heitä kuolema lähestyy. Silloin ne saattavat ilmaista aavistuksensa kolkolla, alakuloisella ulvonnalla, kuoleman laululla.

Kuinka lienee, — kansa uskoo monenmoista, sekä varmaa että epävarmaa, paremminkin viimeksimainittua… Mutta mahtaahan ihmiseltä olla paljon salattu sellaistakin, jonka eläin tietää. Ja sitä onkin, ellei muuta niin seikkoja, jotka eläin tietää n.s. kuudennella aistillaan.

Miksi me ihmiset ylpeilisimme? Emmehän oikeastaan tiedä mistään paljon mitään. Kuinka saattaisimme siis väittää mitään varmaa asioista, jotka myönnämme itseltämme salatuiksi? Jospa nyt myöntyisimme uskomattomilta tuntuvista asioista sanomaan ainoastaan, että ainakaan me emme ole mokomaa ennen kuulleet…

Isäntäväelle ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Heillä oli yleensä varsin hyvä elää. Siksi eivät he voineet tehdä huomioita, näkikö Rai heidän onnettomuuksiaan tai aavisteliko muka niitä.

Mutta ainakin se pikku seikka on varmaa, että Rai huomasi — heidän kotiin palaamisensa sellaisesta kuin — raitiovaunuista.

No niin, mutta, tämähän ei ole koirassa esimerkiksi sitä kuudetta aistia, joka auttaa sen löytämään peninkulmien päästä suoraan kotiinsa; sen vähemmän kai jotain mystillistä aavistelua, sellaista kuin kuoleman lähestymisen; vaan se on — vain järkeä.

Rai sulettiin lämpöisillä ilmoilla lasiverannalle odottamaan ja vartioimaan.

Siitä se näki raitiovaunujen liikkeet.

Jonkun kerran sai se lähteä pysäkillekin, — sille, mistä sen entinen isäntä katosi taivaaseen, — pysäkille, josta isäntä tai emäntä nousivat raitiovaunuun.

Ja sitten on Rai huomannut muutamia uudistuvia kertoja, — näin isäntäväki olettaa, — että tuo raitiovaunu, joka kolkkeellaan, räminällään ja kellonkilistyksellä herättää koiran sikeimmästäkin unesta, on jonkinlaisessa yhteydessä sen omain ihmisten kotiinpaluun kanssa. Kun vaunu rymisee lähellä, ilmestyy isäntä tai emäntä pian kotimäen rinteelle, jos nimittäin toinen heistä tai he molemmat ovat lähteneet pois.

Vaunun tullessa on siis katsottava ulos verannan ikkunasta, tarkastettava, näkyykö nyt tulijoita.

Rai makaa verannan penkillä parhaalla auringonpaiste- ja tähystyspaikalla, jonka se on itselleen valinnut. Siitä on niin hauska katsella, siitä näkee ihmisiä, isoja ja pieniä, näkee kaikenmoisia pikku tapahtumiakin, lasten tappeluita, ämmiä, hevosia… Siinä saa ajanvietettä. Ja siitä näkee raitiovaunulinjalle.

Milloin Railla on joku odotettava, se pitää varansa joka kerta kuin vaunun ääni kuuluu. Se kavahtaa loikomasta ja kurkistaa varmuuden vuoksi ulos ikkunasta. Se tähystelee hyvin tarkoin, vakavin silmin raitiovaunua.

Lopulta aina! Jokaista vaunua.

Sitä saa se tehdä välistä tuntikausia.

Se kavahtaa istumaan, tuijottaa: ei tullut odotettua vieläkään. Se huokaisee ja asettuu takaisin loikomaan, yhä tuskallisemmin pihisten…

Jopa hermostuen niin että, — jos isäntä on poissa, — puree emäntäänsä: — Miksi minua taas häiritään!

Ei tullut odotettua. Rai makaa edelleen ja odottaa.

Seuraavan vaununkolinan lähetessä taas katsomaan. Nyt vaunu pysähtyy. Rai tähystelee verannaltaan rinteelle.

— Jo tulee! Jo näkyy… Tuo pieni, kumara, harmaa hahmo on varmasti hän.

Hillitön, villi, kirkas kiljuna ilmaisee ruokasaliin, keittiöön, yläkertaan, että Rai tervehtii isäntää. Tai toisilla kerroilla emäntää.

Välistä isäntäväki matkustaa junassa, lähtee huvilasta toista tietä. Jos Rai näkee minne päin he menivät, ei se odota heitä raitiotiepysäkiltä…

Älkää pahastuko, että nämä ovat vain pieniä huomioita. Emme tarkoita pieniä koiran huomioiksi, — sillä ne olisivat kai suuriakin, jos meillä olisi ollut silmää huomioida niin paljon ihmisenä kuin Rai eläimenä.

Karkuri. — "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II".

Better to reign in Hell, than serve in Heaven.

John Milton, Kadotettu paradiisi, I kirja, 254 v.

Isäntä kyhäilee kirjoituspöytänsä ääressä. Jonkinmoista… tuollaista vain… On kyhäillyt pari tuntia. Koira on loikonut lähellä sohvalla. Kääntelehtinyt. Kuorsannutkin joskus: se on uutuus, kyllä tässä talossa kuorsaamaan tottuu! Kuorsannut niin kovasti että on saanut jörön isännän vihastuneita varoituksia, oikein saksan kielellä: eihän hieno poliisikoira suomea tietysti ymmärrä:

"Ablegen! Still — snarchen!"

Koira avaa silmänsä, kun tämä vieraskielisyydessään koomillinen komennus ärjäistään.

Mutta totta on että se ymmärtää parhaiten sanan "ablegen". Ja vaikka se lepää jo ablegen-asennossaan, parantaa se nyt yhä sitä, loikoo hetkisen entistä tukevammin.

Ja — alkaa sitten kuorsata: kohina ja korina kuuluu sohvalta.

Tällaista se on Raille se ihana — kirjaileminen! Vähän väliä vihaisia ärähdyksiä, joilla sikeä, makea uni ja kuorsaus keskeytetään. Koira herätetään parhaasta onnesta — ilman mitään tarkoitusta.

Viimein, kun Rai on jo tuokion katsellut isännän puuhailua silmät auki, se yht'äkkiä loiskahtaa sohvalta lattialle.

Se tulee luokse, ihan pöydän viereen.

Se haukottelee suorastaan demonstratiivisesti. Näkyvästi, pitkästi, kimeästi inisten, näyttäen kitansa koko sen syvyydeltä.

Se notkistelee selkäänsä. Ojentelee koipiaan. Ryhtyy "mylleröimään": voimistelemaan — hieman kuin Myllerin-systeemin mukaan. Ensin painetaan leuka ja kaula melkein permantoon kiinni, Sydämenkuva on pystyssä. Siinä oikaistaan ja väännellään vielä niskaa. Ja sitten lasketaan vuorostaan takajalat maahan, kun taas etumaiset seisovat tanakasti.

Takajalkoja vedetään hitaasti perästä pitkin permantoa, muutama metri.

Ja kun nämä liikkeet on tehty, muristaan kuin kyllästynyt ihminen:

— Uh, mitä tämä toimittaa! Viisastelevaa ja vätystelevää — muka minun psykologiaani. Kun pääsisi ulos, elämään.

"Oikeassa olet", vastaa isäntä. "Mutta älähän pahastu! Ymmärrä että täytyyhän minunkin jotain tehdä. En sinua tunne. Kuka voisi kehua syvästi toista tuntevansa? Erehdys, tyttöseni! Sitä en tavoitakaan, niin toivotonta. Oikeastaan tämä on minulle paljon paremmin ajanvietettä kuin muuta. Älä vain luule, irvihammas, että tätä pelkästään rahan tähden teen! Ihmisellähän on ainoastaan yksi vatsa, ja sekin pienehkö, siihen ei paljoa mahdu. Vaatetuksella ja pesällä ei suurta väliä. Ihmisen ei tarvitsisi ahmia nielu auki kultaa, jos hän olisi viisas. Mutta Midas söi kultaa niin että — lopulta rukoili jumalia ettei tukehtuisi… Ohoi, sekään ei maksa vaivaa, viimeisin ihmisten intohimoista, ja siis n:o 1! Mutta ajanviete, se on toista. Kultaa ei nimittäin kuuluta hautaan mukaan pantavan. Eikä siellä — mitään kaivatakaan: ei kerrassa mitään, ei edes hautapaatta, ei nimeä, ei muistoa, ei kukkia. Ajanratto, siinä saaliimme täällä. Pelkkä ajanratto. Kuinka köyhää, tappaa aikaansa, — tappaa ajatuksiaan! Riittääkin tämä nyt. Sinun on vuorosi saada ajanrattoa. Lähdetään siis! Lähdetään! Auringonpaisteeseen tai tuttujen viidakkojen tuoksuvaan hämyyn. — Apporteeraa hattu. Ja vie sanomalehdet mennessäsi alas."

Rai kahmaisee pöydältä sanomalehdet. Se riepottelee niitä yhtä hoputen kuin ne usein ovat kirjoitetutkin, — kirjoitetut yleensä hetkeä varten. Toinen kuvittelee kai että hän itse sitten tekisi muuta… Rai hätäilee, ryntää ovea vasten. Pääsee portaille. Juoksee alas ja vie keittiön halkolaatikkoon lehdet, nuo hälytapausten himoitsijat, pikku skandaalien kaipaajat, tuokiotunteiden herättäjät, joilla kuitenkin lienee tärkeäkin ja kunniakas tehtävänsä: nykyaikaisten ihmisten herättäminen hoitamaan oikeuksiaan itse, — kukapa koiranhännän nostaa ellei se itse.

Saatuaan uutiset kahvitulen sytykkeinä poltettaviksi Rai tulla jytisee yläkerran portaita takaisin, — sille tarvitsee vain avata ylin ovi, joka pidetään kiinni… Luultavasti sillä on hattu suussa.

Se nimittäin osaa kaapata nukkavierun kävelyhatun alhaalta eteisen pöydältä, aivan itsestään. Jos sitä ääressä neuvoo, sieppaa se hatun yhdellä mahtavalla hyppäyksellä naulakkohyllyltäkin.

Nyt se tuo hattua. Riepottaa sitä reunoista. Ravistelee kunnottomasti.

"Mutta Rai!" — Isäntä hiukan sadattelee. "Sinähän toit emännän hatun! Anna heti pois."

Pientä ottelua, eikä niin pientäkään. Jopas joutui emännän parempi hattu löylyyn.

"Kuinkahan nyt tästä vastaamme?"

Raille ei uskota enää tällä kertaa hatun tuomista. Painutaan yhdessä alakertaan.

Ja sitten tuo mainio sanantynkä:

"Lä…!"

"Mennään oikeihin unelmiimme, Rai! Jonkinlaisille alkulähteille: edes luontoon. Ei voida äskeisissä asioissa tosiaan työllä paljon aikaan saada. Ymmärrän sinut, Rai, että kyllästyt, kun toinen niin kauan kyhäilee, jauhaa, hioo ja hieroo, etkä sinä saisi edes ääressä kuorsata! Mitä tällainen on sinulle, elävälle olennolle? Rai-parka! Missä ovat ne ajat, jolloin touhusit työintoisena oman jumalasi, punakan ja pönäkän, tuikeasilmäisen poliisikonstaapelin apulaisena? Konstaapelin, joka siteerasi Goetheä ja muita neroja! Sait tehdä työtä: haistella lurjusten jälkiä, ovelien varkaiden, hävyttömien ryöväreiden, ehkä tunnottomien murhamiesten. Zur Spur! sinua komennettiin. Se soi kuin sotatorvi sankarille. Vedottiin tuliseen rohkeuteesi ja tavattomaan voimaksi: Wehr dich! Kimposit silmittömänä pakenijan niskaan, istuit siinä kuin kärppä kukon kaulassa kiinni. Voitit hänet, siivottoman, kaadoit maahan. Jos yritti jälleen nousta, so so, karkasit käteen kiinni hampailla kuin pajapihdeillä. Siinä vartioit silmä valppaana, kunnes sankari saapui, pönäkkä ja punakka poliisikonstaapeli. — Puhumattakaan sitäkin etäisemmistä ajoista, jolloin olit, esivanhempiesi susi- tai shakaalimuodossa, vieläkin elävämpi, vieläkin aidompi, vapaampi. Olit oikea peto: söit pelkkää lihaa, joko veristä, omin hampain riistan kupeesta repäistyä tai nokkelasti varkain saatua. Vihollisen armasta, iki-ihanaa lihaa! Tai — haavoittuneen petoveikkosi lihaa. — Nyt maata hiljaisena paikallasi, kuunnella teennäistä estetiikkaa. Eikö siinä kuorsaisi! Inhimillisesti on sinua kohdeltu: koiramaisesti, liian mukavalla elämällä. Sinua, poliisikoiraa! Olisitpa syntynyt edes piskiksi tai avuttomaksi syli- tahi puuhkakoiraksi. Poliisikoiran pitäminen sisällä, sohvalla, sehän on eläinrääkkäystä! Mielelläni sallin siis sinulle sen kuvitelman että kävelyillä muka jotain tapahtuu…"

Mitä siellä tapahtuu?

Enintään kannetaan kiviä kilometrittäin. Uidaan rapakoissa. Jopa leikitellään revolverillakin: Raille suuri kiihkoutumisen hetki, sillä se on opetettu sen aseen laukauksesta ymmärtämään että on karattava jonkun roiston kimppuun. Nyt se karjuu ja kiehuu vimmaa, kun revolveri ojentuu puunrunkoa kohti. Ja se hyökkää kiinni leppään:

— Minut lunastaneen siankinkun kautta, minä puren lepän kappaleiksi!

Se raivoaa, puree paksunkin oksan poikki, — niinkuin se kenties ennen sai tarttua rikollisen ranteeseen.

Sitten… takaisin sisään, kotiin. Kuorsaamaan, — turmeltumaan!

Isännältä ei vaadita suinkaan paljoa ymmärtääkseen miksi Rai joskus ei tule aivan heti takaisin ulkoa, kun se sinne lasketaan. Välistä sellaista myöhästymistäkin sattuu.

— Olisi silloin tällöin päästävä vaikkapa edes — roskapaikoille, missä saa tehdä oman mielensä mukaan jotain. Ottaa sieltä luita tai nahkariekaleita itse! Kaivella itse, rypeä työssä. Penkoa oikein omaansa. Syödä omaansa, nauttia omasta saaliistaan. Olla oikein omassa ilossaan, ilman hyvän ihmisen lauhkeaa armoa.

Siitä syystä, mystillisen, voittamattoman "paheen" ajamana, lähtee Jakkerintytär siis välistä tunkiolle. Ei usein, mutta joskus atavismi voittaa. Yleensä hän on tottelevainen. Entä kuinka nirsu ruokiin nähden! Tai herkkusuu: on oppinut juomaan huvilassa kahvia mustana, pelkän koffeiininautinnon vuoksi. Ja lihapalansa päällä se nauttii ranskalaista sinappiakin…

Mutta nyt maistuu tunkio!

Kerran Rai ei tullut ulkoa heti takaisin. Tämä oli ensi kerta. Luvallisen käyntinsä ohella se oli livistänyt.

Nyt se oli viipynyt jo kaksi tuntia. Sydänyö lähestyy tuossa paikassa. Siitäkös emännälle harmi. Surusta emme vielä viitsi puhua. Ja isännällekin harmi.

Neuvottomuus hiipi jo sydämiin.

Vihdoin se lurjus palasi: nyt se haukahti ulko-oven takana iloisesti ja raisusti niinkuin ainakin milloin sen asiat olivat all right.

Se oli, kuten sanottu, viipynyt ensi kertaa luvattomasti.

Ovella annettiin sille uhkaus pölyviuhkasta. Ainoastaan uhkaus, huomatkaa: siihenhän ne emännän kuritukset aina loppuvat. Siksipä Rai emäntää pureekin, kun on hermostunut. Emäntään saa huoletta puskea kiukkuaan, isäntään ei; isäntä on kuin kiukkuinen koira!

Meni muutama viikko. Sitten Rai erehtyi jälleen vähän viipymään. Ei tosin enää kahta tuntia, vaan parikymmentä minuttia. Vähän, vähän vain… Edellisellä kerralla oli heristetty pölyviuhkalla ja sanottu rakkimaiseksi koiraksi, joka ei ole saanut sivistystä.

Se on siis nytkin myöhästynyt. Mutta muistaen edellisen tapauksen, ei se enää uskalla pyrkiä rehellisesti sisään, kovasti ja iloisesti haukkumalla.

Ei, kauan, monta minuttia, on se jo kävellyt hiljaa edestakaisin kuistilla. Kävellyt, hissutellut, kuunnellut mitä sisällä ehkä arveltaisiin… Ja pelännyt kovasti. Mutta lopulta se vinkuu kuitenkin sen verran että sisään kuuluu.

— Jospa tulisivat avaamaan ovea sattumalta. Silloin livahdan sisään, enkä ole tietävinänikään, Menen pöydän alle ja murjottelen siellä. Tuntoni on nyt kyllä huono, kovin huono. Se muistuttaa, kalvaa ja nalkuttaa että viivyin tänä iltana luvattomilla teillä. Huh, tunkiolla. Se oli hyvää. — Eivätkö ne jo satu tulemaan kuistille?…

Rai kävelee, hissuttelee, vikisee hiljaa.

Ja vasta viimeisessä epätoivossaan, kun kylmäkin tulee, se haukahtaa. Silloinkin heikosti.

Ovi avataan lukemattomista ruopeistaan. Rai sukellaikse eteiseen. Tuskin ennättää ihmisen lätkäys takalistoon osua:

"Hyi sinua! Tunkiolla taas, kauhea koira! Ei missään ole koskaan nähty noin rumaa ja joutavaa koiraa! Kukaan ei uskoisi että poliisikoira voi alentua noin roskamaisesti. Ja kannattipa tämä! Huomenna olet taas kipeä rotanlihasta ja mistä lienetkin…"

Häpeä tuli. Rai on livistänyt pöydän alle. Sieltä se tirkistelee pää kuurussa ja vuoroin murisee ja vuoroin lipoo hätääntyneenä kieltään. Se lipoo nolona ollessaan kielellä huuliaan.

Sitä pilkataan, nolataan edelleen. Osoitetaan sormella. Se aikoo puraista, kimmota pullikoimaan, puolustautumaan.

Mitä se auttoi? Ei voi purra nyt! Ja yhä isäntäväki nauraa, hohottaa, pilkkaa. Se saa Rain silmät viimein pyörimään surusta sekavina päässä. Ei tiedä enää mitä tässä tekisi…

Sitten lepytään ja annetaan anteeksi. Ja kaikki kodissa on jälleen niin hyvää. Oikea paradiisi.

Mutta — kuitenkin Rai jonkun ajan kuluttua jälleen karkaa, vaikka vain lyhyeksi tuokioksi, ei niin pitkäksi aikaa kuin ensin. Täytyy langeta, täytyy karata!

Siinä ei auta se että jo parilla kerralla oppi tuntemaan seuraukset.

* * * * *

Oikeat koiramiehet sanovat että on lapsellista puhua koiran järestä, ajatuksesta. Jostakin muusta on kysymys: koirakirjatkin selittävät että kysymys on muistista, toistuvasta kokemuksesta.

Mitä tieteellistä saivartelua tämä lienee? Ja mitä se itse asiassa merkitsee?

Hyvä muisti ja jokaisen entisen kokemuksen varteenotto nykyisissä tilaisuuksissa omaksi edukseen ja varovammaksi muuttuminen, eivätkö nämä ominaisuudet sitten ole — järkeä?

"Varsin heikkoälyisenä isäntänä sallin sinulle, Rai, pienen annoksen selvää, kirkasta järkeä… Tai sielua: kenties se on sama kuin järki, koskapa kerran esimerkiksi taivas on luvattu ainoastaan järellisille hyville olennoille, ihmisille. Niin, sen nojalla, että uskon sinua hiukan järelliseksi, — ja hyvähän olet, ainakin etusi mukaan, niinkuin ihminenkin, — ennustaisin sinulle pienen sohvannurkan paradiisissa. Tai koska sinusta roskankaatopaikkakin on välistä parempi kuin esimerkiksi nykyisen elämäsi taivas, uskon sinulle siellä joka aamu pienen punertavan kasan niiden mustien olentojen lihaa, jotka kärventyvät tai kärventelevät toisia taivaan lattian alla. Ne olennot lienevät sinusta varmaankin nokikolarin tai kirjeenkantajan näköisiä. Nokikolari! Kuinka mokomaa katolla kolistelijaa vihaat! Vihaat kuin — paholaista. — Ja konttikainalo jälleen tunkee kotiin joka aamu joutavia papereita. Hänkin on paholainen. Osaa ihmeitä temppuja: työntää uutisensa ja kirjeensä läpi seinän: kirjeluukusta."

Kosijat. Sulhasia paljon: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Tipsa, Golgat y.m.

Rakkaus, — tarkoittaisimme tällä sitä, jota kielessämme tulkitaan lempi-sanalla, vaikka sekin vastaa käsitettään yhtä huonosti kuin sen vastakohdaksi lähinnä soveltuva: se rakkaus, jolle latinalainen caritas on sukua. Rakkaus, — no niin, liian vanha asia!

Liian vanhanaikaista — vanheneville.

Ja kuitenkin uutta — nuorelle.

Rakkaus, riemuisa ja tuskallinen. Ihana ja nolaava.

Silti petos, joka häikäisee aikanaan. Tarkoitamme sitä, joka tulkitaan lempi-sanalla.

Vanhenevalle niinkuin ehkä kaikki muu: huokaisee helpotuksesta, kun sen häikäisystä viimein pääsee.

Jos se nimittäin ei ole läheistä sille, jota sana caritas hiukkasen tulkitsee.

Ohoi, mitä tämä koiraan kuuluu?

No niin, se ainakin siihen kuuluu että viime yönä satoi ensimmäisen lumen. Puhtaan, raikkaan lumen, jossa koiran kuono, ihmiselle herkkyyden ihmelaite, aivan kuin näkee monenmoisia merkkejään. Lukee niitä tarkemmin kuin paljaalla maalla. Siihen lumeen on hyvä jättää kirjeitään, omia merkkejään.

Nyt päivällä se lumi sulaa. Ja mitä uutta tulee, on räntää: raskaita lumenrepaleita, ilkeitä, tarttuvia hiutaleita jääkylmän veden seassa.

Taivas kuin harmaa, risainen riepu. Sen rei'istä räntää valuu.

Mutta tämä on Rain kosinta-aika. Tuon — lemmen aika, tuon höperryttävän leikin. Mesikuukausi. Hunajakuu. Kuherrusta ja silmänvilskettä! Sulhojen kilpakisat ja ansiotyöt.

Siitä ei nyt vain pääse, enemmän kuin kellon vetämisestä ajallaan.

Hilpeät häät, — joista ei tule kerrassa mitään!

Miksi Rai-parkaa vartioidaan kuin lohikäärmeet?

Miksi se on — kuin musta odaliski? Nunna. Jumalansa ääressä istuva vestaalitar. Haaremin sulttaaninna, jonka suuret ruskeat silmät näkee ainoastaan verannan ikkunaristikkojen takaa ja silloinkin vilahdukselta.

"Eläinten myöjäksikö tässä", sanoo pikku isäntä, josta "asutuskysymys" ei ole tärkeä. "Eukkoseni, tahtoisitko pikku hauvoista 1,000 mk. kappaleelta?"

"Mitä niillä rahoilla?" siinä vastaus.

"Vaihtaisitpa silkkinahkat esimerkiksi komeaan skunkkikauluriin, — hienoihin haisunäätiin!"

"Ei tarvitse eukkosi sellaisia koreuksia…"

"Sitä minäkin! En minäkään…"

Isännällä ja emännällä nyt on kerran vastenmielisyytensä Merkuriusta kohtaan. Hänen ammattinsa ei tunnu oikein työltä.

No, mikä esimerkiksi isännästä sitten on muka työtä? Positiivista, reaalista, välittömästi tuntuvaa, hyödyllistä?

"Myödä penikoita — melkein sama kuin elättää kaniineja, joita tulee lisätä, tappaa joka päivä. Ja popsia", inhoksuu isäntä.

Hän mietti hetkisen:

"Hyi kuitenkin! — Entä sitten kuulla sellaista nälkäisten pikku ryömijäin villiä kiljunaa kuin siellä Fransiskuksen ateljeessa. Olihan Railla siellä kerran pienoiset, — tyytyköön siihen muistoon. Ei uskoisi mikä ääni niistä sokeista raukoista, jotka permannolla mankivat ruokaa kohti, saattaa lähteä! Aivan kuin — sata penikkaa yhtaikaa viheltäisi, voihkisi, vinkuisi, kiljuisi, valittaisi ja sadattelisi: Ruokaa, ruokaa, maitoa! Eipä sinä yönä maalarin luona nukuttu. Puhumattakaan muusta lisästä: Kölnin vettä, Kölnin vettä! — Ja sitten: kuka ne iskisi kuoliaaksi koko kymmenjoukkoisen pesueen, jos eivät kaupaksi menisi, — vaikka rupeaisimme pöhöisiksi ja paksuiksi elävän lihan kauppiaiksi, — jollaisiksi emme rupea. Ei, tyly luonto-parka inhottavine detaljeinesi: näytämme sinulle — pitkää nenää…"

Ja Rai onkin varsin säyseä ja kiltti.

No niin, aamulla ilmestyvät epälukuiset sulhot yht'äkkiä pihalle.

Kirjeitä, kirjeitä, ihmiselle salaperäisiä, aivan lentää ilmassakin kuin radiotietoja.

Sinä aamuna ja siitä alkaen puikkelehtii ja juoksee, pilkistelee ja tirkistelee, viuhtoo, hoilaa ja torailee, loikkii ja sipsuttaa rakennuksen ympärillä koiria, killisteleviä, tappelua hankaavia, viisaita, typeriä, ovelia, tuhmia, iloisia, nöyriä ja ylpeitä sankareita. Nyt ne markkinat alkoivat! Nyt niitä tassuttelee ikkunain alla. Siellä vilahtelee sulhasten käpäliä, heiluu häntiä, vilahtelee kaikenkarvaisia karvoja, kaikenlaisia korvia ja silmiä.

Tuo tuossa! Eikö se ole — Ruti'bracka — parempien joukossa? Se killistelee pensaan takaa silmillään, jotka ovat kuin vanhanaikaiset kengännapit, ja vetäytyy nopsasti takaisin, jos keittiön ovea aukaistaan. Kymmenet kerrat on se saanut päähänsä, kylkiinsä kepin pätkiä ja niskaansa vettä. Jääkylmää vettä!

Kiittäköön onneaan, ettei kiehuvaa, kuten ehkä siellä ja täällä muualla sankariretkillään. Niin, varmaan se on kokenut sekä tulista vettä että pyssyn syöksemiä suolarakeita. Siksi eivät vasamat, joita pikku emäntä kuistilta linkoaa, enää osukaan siihen: se on niin varovainen, viisas, nopsaliikkeinen. Minkä sille kärpälle voi?

Täytyy tyytyä Ruti'brackalle heristämään nyrkkiä.

Ruti'bracka! Ällistyttävä koiran nimi.

Mistä se johtuu?

Katsokaas, hän ei ole mitään ylhäistä sukua. Lieneekö hänellä sukua ollenkaan. Lieneekö edes kunnolla isäntiä? Ja jos on, ovat he varsin huolimattomia.

Ei ole kaunis nimi se Ruti'bracka. Se ei ole oikein nimikään. Se on haukkumanimi. Tai — kunniamaininta.

Kunniadiploomiko? Aivan toisessa mielessä antoivat poliisit hänelle sellaisen attribuutin, kun sieppasivat hänet kerran vesikauhun aikaan kiinni maantieltä ja veivät putkaan. Konttoriinsa. Katselivat raukkaa siinä. Laskivat leikkiä toisilleen ja eräille kyläläisille, jotka sattuivat sinne omia koiriaan pelastamaan:

"Ruti'bracka!" — Poliisit olivat nimittäin ruotsalaisia. "Kyllä on kummallinen koira. Mätä rakki. Me voisimme sen myödä. Kuka tahtoo sen ostaa? Muuten se tapetaan. Sen saa kahdella markalla…"

Tuli kuitenkin nähtävästi omistaja tämänkin koiran pelastamaan, koska se nyt tuolla pensaan takana kuikkii ja killistelee.

Ruti'bracka! Se ei ole suuren suuri. Se on kuin hyvänlainen kissa. Vartalo sillä on pitkä — kuin juna. Väärät koivet. Toinen etujaloista, — jalat ovat kaikki lyhyet, — vääntynyt sivulle, melkein taaksepäin: riisitautia. Karva takkuinen. Häntä roikkuva. — Riisitauti kuin riisitauti! — Pää pieni ja punainen. Ja siinä törröttävät suunnattoman isot pystykorvat! Ruti'bracka muistuttaa jonkinmoista lepakon ja lasten leikkijunan sekasikiötä.

Se on kaikenkarvainen, kaikenvärinen, karvaton ja väritön.

Oikea epäsikiö.

On sekin sulhanen Raille!

Mutta isojen yökönkorvien varjosta hohtaa kaksi ruskeaa, hyvin viisasta tai viekasta silmää, jotka ovat näinä aikoina hellittämättömän tarmokkaat. Ne silmät ovat, kuten ilmaistu, kuin kuluneet vanhanaikaiset kengännapit, mutta kuitenkin elämää täynnä.

"Menetkös sinäkin sieltä!"

Mutta siihen ei siis osuta, ainakaan loitolta. Ja lähelle ei se tule, kun ihmisen näkee. Ja se näkee ihmisen aina.

Näkee jo kaukaa. Ja livistää portista heti käpälämäkeen.

Ihminen, joka on epätoivoissaan kirjeistä, joita sulhaset jättävät, vihaa ja vainoaa poloista riisitautista yökköä. Sille riittää näyttää nyrkkiä, niin se menee matkaansa. Tosin ainoastaan hetkeksi: tuskin ovi saadaan kiinni, niin yökkö rientää kirjoittamaan pienen lappusensa ovelle…

Eikös taas! Hänen harmaa selkänsä se jälleen vilahti portailta pakoon.

Ja nyt se siis pilkistelee katajapensaan takaa, kätkien itsensä niin visusti että tuskin pää ja pienet silmät näkyvät.

"Menetkö, lurjus! Kiitä onneasi, ettemme rakasta pyssyjä muuta kuin — roistojen varalta, emmekä halua eläintä suolata."

Aina se on täällä, silloinkin kuin muut hetkeksi poistuvat. Kenen mustat korvat ne tuolta törröttävät? Kenen veikeät silmät ne ylös ikkunoihin killistelevät? Ken se pistää katsellessaan kapean punaisen kielensä ulos suusta? Ruti'bracka, hullunkurisen pieni ja onnettomuuden runtelema, rohkein ja pelkurimaisin, viisain ja ovelin!

Muut sulhot sitten!

Miltä Parisin piiritys lienee näyttänyt? Hyväkin emäntä tästä närkästyy!

Mutta onneksi saa kaikille muille paitsi tuolle pikku yökölle antaa tuntuvampaa kuria kuin nyrkinheristystä.

"Koiralle keppiä, sanoi ystävä Fransiskus!"

Ja saavathan ne sitä välistä. Saavat keppiä. Tomuutusrottinkia. Kalikoita. Kivennappuloita. Mitä käteen sattuu. Ja vettä kauhasta.

Keppi lentää kuistilta väkkäränä ilmassa. Kohtaa kauniin, punaruskean Joken lonkkaa. Arka Jokke pelästyy, häkeltyy juoksemaan pakoon…

Mutta suuri bernhardilainen Jutte: vaikka möykyttäisit hänen selkäänsä halolla, — huoli emännänarvosta tekee ihmisen epätoivoiseksi, — niin, vaikka möykyttäisit halolla, jota tosin ei tehdä, on se sama kuin et Jutteen koskisikaan… luulemme. Se ei tästä liikahda. Vötys! Mutta se ei purekaan. Isot, uskolliset, hieman hölmöt silmät vain alakuloisina katselevat…

Buldoggi Golgat on asettunut talon nurkalle kuin pronssiin valettu muistopatsas. Sekään ei heitoista vingu. Mutta yritäpäs se siitä karkoittaa. "Tämä on Golgatin paikka! Oma paikka!" Siihen se on aivan juuttunut kiinni. Se irvistää ahdistajalle. Se uhkaa ja täyttää tarvittaessa uhkauksensa. Sen ruman kärsän leuat, kuin mitkäkin sepelikoneen musertimet, työntäytyvät eteenpäin ja näyttävät julmia torahampaita. Sitä saisi tykillä ampua, — se ei väistyisi!

Tällaista se on, kun on tytär talossa! Keppejä! Kiviä! Salaa tai peittelemättä nakattua vettä.

Pilkatut sulhas-raukat kärsivät sitä paitsi naurua, nolauksia, pettymyksiä, loukkauksia.

Tuolla tipsuttaa Tipsa, valkea, mutta nyt rapainen villakoira.

Tuolla tulevat foksterrierit Pim ja Pom. Kyllä emäntä kylän tuntee tarkemmin kuin luullaankaan. Miksi ei siis kylän — koiriakin?

"Koirille keppiä!"

Mutta se ei ollenkaan asiaa muuta. Vastoinkäymiset yllyttävät uusiin sankaritekoihin. Sellaista on rakkaus, senhän tiedämme.

Tasapeli: huvilan omistajat eivät voi estää sulhoja tulemasta, sulhot näkevät sulttaanittaren vain ikkunasta.

Turhaa puolin ja toisin! Turhaa nuorukaisten näytellä kauneuttaan, komeita pukujaan, sileää ihotakkiaan kuten Golgat, hienoja tuuheita turkiksiaan kuten S:n Ludvigin setteri Kekku… Turhaan tehdä sankariasenteita. Jokke katselee uljaasti ikkunaan ja sovittaa kirjettä hyvin korkealle petäjän kupeeseen: "Tällainen poika minä olen, — valitse minut, oi armoitettu!"

Turhaan kaikki: Jakkerintytär tuskin huomaakaan.

Lahjuksiakin tuodaan. Lunnaita!

Kalevalan ja muiden puolibarbaaristen aikain kosijat ostivat vaimonsa tuomalla taloon joko hinnan tai lahjuksia. Nyt tuodaan huvilaan — vanha hevosen kontti. Isännillekö? Ei nyt sentään, emme oikein siihen ajatukseen tahtoisi alistua. Kuvittelemme että se oli tarkoitettu Raille, — jos se nyt oli tarkoitettu kenellekään.

Mutta niin vain on että bernhardilainen Jutte, muuten melkoisen siisti ja säädyllinen, raahaa jostakin pihalle sen vanhan, — varsin vanhan, — hevosen kontin. Kavioineen päivineen. Lihaa ei siinä enää voi paljoa olla, sillä se on todellakin — hyvin vanha, riutunut ja laihtunut.

— Mutta täytyisihän toki antaa arvo nöyrän sydämen hellälle auliudelle.

Äläpäs luule lahjovasi! Kunpa tietäisitte, senkin koirat, runtukset, miten rauhallisia, täysin rauhallisia täällä ollaan.

Antaa vaan sulhasten kihistä! Raille se on melkein yhdentekevä asia.

Ilmeisistä rakkikoirista ei Rai välitä yhtään, — nyt enemmän kuin käveltäessäkään, jolloin näyttää kuin se ei huomaisi haukkuvatko rakit sitä vai ei.

Tulkoot pystykorvatkin, jotka ovat karanneet kotoaan ja juosseet kai kilometrejä ja kärsineet monta vuorokautta vilua ja nälkää. Väliäpä heistä! Joskus kenties ikkunasta vingahdetaan, mutta sitten totellaan helposti ja asetutaan penkille levolle. Tai katsellaan kaikessa rauhassa ruokasalin ikkunasta.

Mitä vehkeilet joutavia, Jutte. Sinun kurkotuksiasi korkealle puun kylkeen ei Rai näe, vaikka juuri silloin ikkunaan katselet.

Mikäs se tuo sitten on? Vanha ja vaivainen, vielä surkeampi kuin Ruti'bracka. Lieneekö sillä nimeäkään? Emme herraa tunne! — Se on kuin kilpikonna, lihavuuteensa pakahtuva, hampaaton ja karvaton. Kuinka se jaksoi tänne asti madella? Eihän se vain kuole sydänhalvaukseen — tähän pihalle.

Mutta Rai makaa, ei tiedä mistään.

Tuokaa vain, sulhaset, suloisesti uhrautuen hevosenkonttejanne ikkunan alle! Istukaa siinä tai tehkää kiemailevia liikkeitä vartalo keikarimaisissa asennoissa. Täällä joskus hiukkasen vikistään, — siinä kaikki.

Sulhaset istuvat koko päivän lumessa, jota sataa yhtä mittaa. Sataa yötä ja päivää. He istuvat tai samoilevat vuorokauden toisensa jälkeen. Ja Ruti'bracka on kaikkein sitkein istumaan.

Nyt sai hän melkein vertaisensa toverin. Tämä on kellertävä ja tuuheaturkkinen kuin vanhanaikainen käsipuuhka. Se istuu Ruti'brackan kanssa kilpaa. Se on likomärkä räntäsateesta, niin märkä, että karvat valuvat pitkin pintaa.

Vielä pahempi on Pimillä ja Pomilla, Lennartssonin foksterriereillä, sillä luonto on luonut ne melkein alastomiksi. Niillä ei karva ole paljon parempi kuin porsliinikoirilla. Poloiset, kuinka ne vapisevat vilusta! — Ne käväisevät lämmittelemässä kotonaan, ja ilmestyvät sitten taas istumaan ja loikkimaan.

Tulee vihdoin ilta. Silloin näyttävät hävinneen aivan kaikki muut paitsi Ruti', joka jää siihen yksinään kalliolle, — varmaankin koko yöksi.

Menee yö:

"Hyvää huomenta, jonglöörit! Mitäkö kuuluu? Meillekö? Tavallista oloa vain. Ei meillä ole huolta…"

Rai istuu ikkunassa enimmäkseen aivan muissa tuumissa, — vartiovuorossa, ainaisen tapansa mukaan. Harvoin hän vinkuu hetkisen, ja jättää sitten hienosti koko joutavuuden mielestään.

Se on totta; Rai tähystelee yleensä kovin levollisena. Kun nuhdellaan, tyytyy se katselemaan yli koko kiehuvan ja vehkeilevän sulhasarmeijan kuin ei heitä olisikaan.

Rai on ylimyskoira… Kuin espanjatar musta domino kasvoilla: kuono ja leuanalus kullankeltaiset, mutta silmien paikka peitetty välkkyvään, mustaan, peloittavaan verhoon. Silmät kuultavat siitä mustasta hunnusta kuin Tunisin mahometitarten. Vaskisina läikkinä kiiluvat keltaiset pilkut silmäkulmissa. — Ja vaskinen on sydänkin — pienille, epärotuisille ja rumille. Aivan pienille ja rumille ei se helly yhtään. Kauniimpi on jo tulenpunertava Jutte… mutta nuhteilla Rai silloinkin asettuu.

Rotukoirien kanssahan se tahtoo taisteluunkin. Ainoastaan niille se kävellessä harjansa nostaa ja pyrkii ulvoen karkaamaan kimppuun. Näyttää siltä kuin sen rakkauskin olisi samantapaista.

Mutta nyt tulee Carlo.

Tai se ei oikeastaan tule, se vain näkyy.

Poliisikamarin Carlo. Se on tuolla nimismiehen rinnalla kävelemässä. Carlo, jalointa verta, sukutauluilla varustettu. Korkea ja komea. Selkä musta kuin piki ja välkkyvä kuin raakasilkki. Jalat solevat ja suorat. Kaulanahka kireällä.

Carlon kanssa on Rai ennen innokkaasti pyrkinyt kahakkaan.

Tappeluunko nytkin, koska Rai ulvahtaa?

Ei, Rai ei nosta harjaksiaan, kun nyt näkee Carlon.

Siellä se nyt on, se komea Carlo!

Carlo on saanut pysähtyä. Saanut luoda keltaiset silmänsä, jotka tosin eivät ole niin kauniit kuin Rain ruskeat, verannan ikkunaan. Täällä istuu donna musta domino kasvoilla, kullanvärinen harso povella.

Katsos vain Raita, joka halveksii rakkeja! Tämä ei ole suinkaan vihaa! Nyt sen koko ruumis tärisee selkään ja lantioihin asti. Ja ovelle se tahtoo.

Ovi on auttamatta kiinni!

Se näyttää aikovan syöksyä ikkunasta ulos. Turhaan: ihmiset, jotka pelkäävät ruutujaankin, estävät, ajavat tottelevaisen koiran penkiltä pois.

Jakkerintyttären silmistä hohtaa valo, joka on kuin palavaa kultaa.

Mutta turhaan!

Ja sitten Carlo katoaa…

Uusi yö. Jutte ja Kekku, Pim ja Pom, villakoira Tipsa ja muut ovat kadonneet.

Mutta yksi on jäänyt palstalle istumaan. Ruti'bracka.

Toista viikkoa hän jo tässä istuu. Istuu likomärkänä ja vilusta täristen, julmaa nälkää kärsien. Istuu räntäsateessa, joka ei hellitä.

Istuu varmaan yötkin, kaiketi onnellisena, vaikka onkin luonnon näin pahasti runtelema.

Luonnon, jolla ei ole sydäntä eikä — hellyyden rahtua.

Onpas: tämä kärsimys on sittenkin ihaninta onnea.

Rai lihoo ja — saa selkäänsä kissalta.

Railla ei ole tarjolla metsästystä, eläinten tai ihmisten. Ei seikkailua, voittoa minkäänlaista.

Haukkua, kuten sanottu, aamuisin miestä, joka askaroi läpi seinän papereitaan.

Kantaa sanomalehdet ja kirjeet isäntäväelle vuoteeseen.

Sitten aamukahvi. Koiralle myös. Kolmannelle henkilöistämme, kuinkas muuten!

Syömistä ja makaamista! Suotta eivät ystävät tiedustelekaan taloon tullessaan:

"Kuinkas Rai voi? Onko se edistynyt? Ah, kuinka isoksi se on kasvanut…"

Isoksi, tietysti…

Rai on ollut aikuinen jo monta, monta vuotta…

"No ainakin siitä on tullut aika — pönkäre", puolustautuu kohtelias vieras.

Vähemmälläkin! Nukkua kaiken päivää, melkein kaiken päivää. Enimmäkseen isännän pöydän alla, mahdollisimman lähellä ihmistä. Yhä lähempänä kuukausi kuukaudelta. Ainakin jokin osa ruumiista kiinni pikku isännän jalassa, — ikäänkuin pelosta että isäntä, tuo ihmeellinen aarre, karkaisi… Tai lonkka emännän jalan päällä, kun neulotaan tai luetaan.

Eikä kumminkaan aina, sillä varsin usein, liian usein, makailee poliisikonstaapelitar nykyään — sohvalla. Se vajoaa yhä suurempaan velttouteen. Surkastuu — isännän kehnouden tähden. Kuorsaa välistä niin sikeästi ettei huomaa vieraiden askelien kolinaa portaissa.

Oi rappeutumista! Sellaista se on, kun antautuu mukavuuteen! Vetelöityy! Tavoittelee joka huomen kielelleen koffeiinia ja sitten pitkin päivää hilloja, ohukaisia… Pitää puolukkapuuroa miltei verisen lihan vertaisena! Turmelee lopulta koko terveen makunsa: syö etikoituja silakoita ja, kuten kerrottu, ranskalaista sinappia!

"No ainakin siitä on tullut aika pönkäre", sanoi se vieras.

Todellakin pönkäre. Rai on rasvaisen rullasyltyn näköinen. Oikea pönäkkä porvariskoira!

Ja kuitenkin se ikävöi koiraelämää! Ikävöi syksyn yhä pitenevinä päivinä, harmaina päivinä, jolloin kattorännit soittavat yhtämittaista rallatustaan. Yhä pitenevinä talvipäivinä ja iltoina, jotka ovat aina samaiset, vanhaa tuttua.

Silloin tahdotaan edes jotain vaihtelua. Silloin Rai — yhä viisastuu: se keksii itsestään uusia temppuja, ihmisten opettamien lisäksi.

Se tuumiskelee hetkisen pää alaspäin niinkuin mikä aprikoiva filosofi. Sitten se ryhtyy yht'äkkiä puremaan punaisen huoneen lattialla typöhäntäänsä ja pyörähtelee ympäri. Katsoo siinä välillä odottavasti ihmisiin. Pyörii taas, ja pitää kovaa ääntä:

— Ettekö nyt huomaa? Tehdään jotain!

"Kas vain, Rai! Mitä osaat! Oi mitä osaat!"

Silloin sitä hyrräämistä vasta osataankin! Se pyörähtelee kymmenet kerrat ympäri.

Elleivät ihmiset ryhdy sen kanssa leikkimään, keksii se ajan tappamiseksi muitakin vehkeitä. Se tuo ihmisille aiheettomasti hattuja, tohveleita, kenkiä, kalosseja. Onhan siinä koiran alotteeksi!

Mutta ruvetaanhan sitä leikkimään! Silloin se saa kerrankin oikein villisti haukkua, kun nakellaan pyöreää kiveä huoneesta toiseen ja se apporteeraa sitä kymmenet kerrat. Tai hypätään korkeushyppyä ruokasalin oviaukossa. Tahi piiloitellaan esineitä. Taikka istutaan niinkuin pystykorvat ja puudelit, — se on uusi temppu. Tai heittäydytään kuolleeksi ketuksi.

Rai on hyvin viisas, se oppii helposti uuttakin.

* * * * *

Totisesti viisas, koskapa siinä pilkahtelee sellaistakin kuin huumoria ja itseivaa. Se sietää helposti itseensä kohdistuvaa pientä nolausta. Moinen huvittaa sitä.

Ystävä Fransiskus käy joskus talossa. Rai tuntee tietysti hänet, nuoleskelee kättä kerran tahi pari, mutta tietää ettei hän enää ole isäntä.

Rai on jo paljon enemmän kiintynyt uusiin ihmisiinsä. Kuinka lienee nyt sen taivaaseenastumisen laita, — Rai on varmaankin sen jo unohtanut!

No niin, Fransiskus tulee ja hänen päähänsä pälkähtää pistää entisen koiransa ylle isännän vanha takki ja narrata Rai hyppelemään siihen puettuna koholle — kuin mikäkin apina! Marakatti, — tai kuin kerjäläistyttö käärityin hihoin. Rai tanssii. Ihmiset nauravat. Tämä on verrattoman hullunkurisen näköistä. Mutta Rai, joka on kovin arka naurulle milloin on tehnyt pahaa, telmii yhä uhemmin. Se telmii toisten ja omaksi ilokseen! Se on näyttelijä, joka nauttii omasta taiteestaan! Se pärskyykin kuin nuhassa, — se nauraa!

— Antaa ihmisten minulle nauraa, pitää minua leikkinään! Kyllä minä itseni ymmärrän. Minä osaan huvitella — omalla itselläni!

Fransiskus, ja sitten isäntäkin, ripustavat sen kaulaan lehmänkellon, raskaan vaskikellon, joka on helistänyt kaunista, pyhimyksen kuvalla koristettua metalliaan Sierra Nevadan säteilevillä rinteillä lähellä Granadaa. Sen sointu on hartaasti valikoitu. Koiran korvia luulisi kellon äänen kuitenkin kiusaavan. Mutta Rai:

— Antaa kalkatella vain. Tämä on lystikästä ilveilyä. Tämä on pelkästään ystävien, omien kujetta. Vaihtelua yksitoikkoisuuteen.

* * * * *

Kuinka vielä kehuisimme koiraamme? Mitä ihmeitä siitä keksisimme. Kala- ja metsämiesten ja koiranomistajain on kerskuttava!

Eikö ole vallan merkillistä… hm, mikä? No, esimerkiksi se että Rai tietää ja muistaa mille tuoleille saa nousta ikkunasta katsellessaan ja mille ei. Salin tuoleille ei saa nousta koskaan…

Rai kantaa mukana halkoja kellarista, joskus parikymmentä kappaletta yhtä mittaa. Mutta välistä se — nakkelee ne pitkin pihaa. Tämä työ on jotain järetöntä, jonka se tosin tekee, paremman toiminnan puutteessa; mutta mahdotonta on ymmärtää, mitä varten sitä on tehtävä.

No tämähän ei ole mitään! Turhaa sanojen tuhlausta!

Annetaan siis parempaa!

Siitä sohvasta, jolla Rain on lupa nukkua, sattui kumminkin emännän ja isännän kesken kerran pikku riita. Isäntä sen kyllä alkoi, tietysti, muuten vain pahalla tuulella ollessaan: siinä koko aihe. Hän väitti, että sohva menee aivan turmiolle, sen päällinen on jo tahroissa, ja siitä lähtee karvoja, jotka vaeltavat kaatioissa kaupunkiin mukana, — ajatelkaa niitä hyviäkin kaatioita! Emäntä puolustaa kyllä pentuaan. Mutta itsepäinen väittäjä voittaa. Railta kielletään sohva!

Kuinkahan pitkäksi aikaa?

Isäntä tekee jotain pöytänsä ääressä.

Kyhäily tuntuu joustavan… siis on herra hyvällä tuulella.

Samassa hän kuulee että Rai kömpii lattialta ylös lämpöiselle sohvalle.

"No kömpiköön nyt…"

Siihen se päätös hänen puoleltaan meni. Koira saisi maata sohvalla.

"Kunhan ei vain emäntä näkisi… Alkaisi nolata minua, sanani peruuttajaa!"

Emäntä tuo kahvia.

Ja portaiden alkaessa narista hänen askelistaan Rai kopsahtaa alas sohvalta! Se heittäytyy nopeasti permannolle takan eteen, heittäytyy maata:

— Siltä puolelta ei päätöstä ole vielä peruutettu!

Ovi aukeaa. Ja Rai kavahtaa ylös kuin heräten yht'äkkiä sikeästä unesta. Se pöllistelee, oikoo jäseniään, — voimistelee niinkuin olisi maannut siinä hyvin kauan.

Mies nauraa partaansa. Ei hän suinkaan ilmaise Rain salaisuutta:

"Ollaan me vain yhtä puolta, Rai. — Nyt hän meni jo, hiivi sohvalle takaisin."

Rai ei hiivi: se loiskahtaa sohvalle! — Ja pian alkaa kuorsaus kuulua.

Kuluu pari päivää. — Emännässä herää epäluulo:

"Kuinka tämä sohva on niin pölyinen ja karvainen… yhäkin?"

"En tiedä! Mysteeri."

Toisen kerran emäntä sipaisee pölyä sohvasta:

"Mutta — sohvahan on lämmin! Rai on siinä varmasti maannut!"

Rai makaa uunin edessä kuin kuollut kettu. Viimein ilmaisee Rain kanssarikollinen uuden huomionsa:

"Rai teeskentelee! — Miten kummallista! — Miten viisas koira! — Suorastaan nero!"

* * * * *

Sanotteko:

"Älähän…! Emme usko! Kuinka sinunlaisesi voisi olla laskematta meille pajunköyttä? Koiramies!"

Mutta minä vannon!

Vannon! Todistan! Annan vieläkin parempaa!

Rai ajelee verannalla ampiaista. Ihmiset, vieraitakin joukossa, näkevät sen homman ja tekevät siitä huomautuksiaan.

Rai on seurannut ilkeää ampiaista, kun se lenteli ilmassa. Seurannut, kun se siirtyi ikkunain ruuduissa nopeasti sinne ja tänne. Mutta se ei ole saanut juovamekkoa kiinni, vainottu on helteestä liian virkeä.

Vieraat alkavat nauraa Rain kömpelyydelle!

Mutta — nythän koiralla on ampiaisensa! Se puuhailee verannan toisessa päässä, puolittain selin joukkoon. Sieppoo käpälällään myrkyllistä eläintä lattialta. Urisee, näyttää tavoittelevan sitä puraista.

Kuitenkin ampiainen liikkuu yhä ikkunassa! Mikä Railla sitten maassa on?

Mennään varovasti katsomaan:

Railla ei ole mitään! Se leikkii — tyhjällä!

Nyt se näyttää nololta, kun keksii ihmiset lähellään. Se menee pöydän alle häpeämään.

Oliko se teeskennellyt että muka oli saanut tavoiteltavansa kiinni? Se ei antanut itseään pilkata näin vieraiden ihmisten nähden… Sitäkös ihmetellään. Pohditaan asiaa.

Samassa alkaa Rai aivastella ja tulee pöydän alta esille. Se on nyt kai lyönyt kaiken leikiksi. Se nauraa — itselleen, — huomaa itsessään huumorin.

Mitäs tästä sanotte, te Descartesin opin kannattajat, jotka näette eläimessä ainoastaan kellokoneiston, ehkä vain hiukan näppärämmän kuin se, joka taskussanne naksuttaa?

"No, annahan tulla lisää, koirahupsu", nauratte.

No, paljon minulla ei enää ole. Mutta on jotain!

Rai oppii puhumaan! Niin, niin, puhumaan. Se nimittäin ensiksikin lisää ilmaisutapojaan uusilla urinan, vikinän ja haukunnan vivahteilla. Tai lieneekö niin että ihmiset nyt vähitellen oppivat niitä vivahteita oikein ymmärtämään?

Mutta puhumaan se oppii, se ihmekoira! Se — osaa lukea! Se tuntee kaksi kirjainta. No, kautta kunniani, se tuntee!

"Rai, sano Y!"

Rai, joka on ensin oppinut murisemaan "yytä" siten että sen kupeita kiusoitellen puristettiin, vastaa ilman pakkokeinoja sohvalta, joskin ensin vastahakoisesti:

"Yy! Yy!"

"Rai, sano Ä!"

Välistä kuvittelee isäntä, että Rai osaa ä:nkin, koska se läähättää:

"Hää, hää…"

Kuuluvathan eräät poliisikoirat oppivan puhumaan pari sanaa. Kautta kunniani, erään ystäväni serkun kaima on kertonut että hänen ystävänsä kummin kaiman koira osasi lausua isäntänsä ja emäntänsä nimet. Ja eräs poliisikoira Berlinissä oli osannut sanoa: "Wurst! Vernunft, Vernunft!"

* * * * *

Mutta kaikki tämä käy sittenkin vanhaksi ainakin isännästä. Menettää hohteensa. Haalistuu — kuin päivänpolttama kangas.

Rai alkaa tosiaan olla pelkkä pönkäre, viisas, mutta surkastunut koira. Niinpä kissatkin pystyvät hänelle lopulta antamaan selkään!

Vihattavat kissat kiertelevät huvilaa, milloin lemmenaikoinaan, tuskasta ihanina, milloin metsästysretkillä.

Palstallahan vilisee lintuja. Siellä soittelevat kottaraiset, sateenkaaren värit mustassa saketissaan, piccoloaan suurien pesäpönttöjensä puikoilla kaiket tuuliset kevätpäivät. Ne soittavat huiluakin, ne nauskuttavat, maiskuttavat. Peipposet ruuvaavat helisevien pikku vetopasuunainsa ääntä yhä kireämmälle, ja iskevät toisiinsa vihaisin nokin. Paarmalinnut salaperäisesti pujahtelevat. Leppälintu vilahduttaa auki pyrstönsä punaisen viuhkan ja toruu: "Phyit käkä", — pois ihmistä pesälaatikkonsa luota, joka on ihmiselle muka salaisuus. Arat tiaiset viihtyvät täällä kesälläkin; pääskyt leijaavat autereisina kesäiltoina, jolloin pilvet uneksien punertavat, ylhäisiin pesiinsä päädyn kuumaan varjoon.

Pikku paradiisi kissoille, — ellei täytyisi pelätä paljailla välkkyvillä hampailla vartioivaa enkeliä, Raita.

Kissat! Niiden haikea naukuna alkaa kajahdella heleinä maaliskuun päivinä, jolloin elämä herää, ojentelee raukeasti käsivarsiaan ja tuntee virkistyvänsä uusista, suloisen pettävistä toiveista. Mirrit ja kollit työntäytyvät saunan avonaiselle ullakolle, missä savutorven kylki melkein aina henkii lämmintä. Sinne ne aikovat kotiutua perheineen. Niistä emännälle harmi. "Eau-de-Cologne!" ne huutavat, ja syystä kyllä. Syy on heidän omansa. Ne jolisevat, laulavat, mölisevät etenkin kylmää risahtelevina routaöinä. Laulu kiihtyy hornamaiseksi kuoroksi, joka on kuin taivaan riemujen pilkkaa, pikku Mefistojen karmivaa ivanaurua sille mikä kissojenkin sydämessä on armainta ja viattominta.

— Kissa! Se naukaisi!

Rai ryntää ikkunalautaa vasten seisomaan. Sen ruumis vapisee kuin taudissa. Silmät tuijottavat yhteen paikkaan. Tuo paikka liikahtelee, koska koiran pää kääntyy sen silmien mukana. Harja pystyssä niskasta lantioihin. Kiihkosta aivan — haukkuminenkin unohtuu!

Kissa! Eikö tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun, lintujen vaanijan? Monesti hiipii jokin Mirri tai Matti palstalla varkaana: suu paljastaa sen, siinä on pikkulinnun höyheniä. Mutta älä hiisku kissasta Raille! Se ei tyytyisi ehkä ainoastaan ajamaan kissaa pois, se lähtisi kenties saaliinsa perästä kauemmaksikin, joutuisi autojen alle… Ja sitä paitsi on kissan näkeminen jo sellaisenaankin Raille niin vakava asia että siltä säästetään mikäli mahdollista tuo sydämen julma kipu, viha ja raivo. Tai tappoaikeen ilo, selvä hulluus, metsästyksen hekuma, — kun ei kuitenkaan voida kotipönkärettä päästää ulos.

Kumminkin se joutuu joskus itsestäänkin naukujain jälille tai kimppuun.

Kissan merkit puutarhassa. Silloin Rai: juoksua, joka ei kuuntele kieltoja. Ryntäys poikki vihannesmaiden, puhki kukkapenkkien.

Hommaa, joka melkein aina jää tuloksetta: kissahan pääsee pakoon puuhun tai juoksee palstan ulkopuolelle, taikka sitten käyvät ihmiset väliin ja estävät koiran ajamasta.

Kerran olisi kissan kaula kuitenkin katkaistu, mutta ihmiset eivät antaneet.

Surullisena syksyn iltana naukuilee pieni kissanen, jollakin tavoin maailmassa orvoksi joutunut, räntäsateessa portailla. Emäntä vilkaisee ulos… Sääliksi käy pientä kissanpoikaa, laihaa orpoa. Kissanpoika pääsee hetkeksi lämmittelemään, saa tilkkasen maitoakin, salaa Railta. Ainoastaan tämän kerran, — ei luvata vasta.

Mutta pieni vieras ei unohda tätä kertaa. Se ei unohda lämmintä ja maitoa. Seuraavana iltana ilmestyy se taas oven taakse heikosti naukaisemaan, — ikäänkuin sanoen:

— Ottakaa minut pieneksi ottokissanpojaksi!

"Oi, se ei ole niin helppoa! Ottolapsi: edesvastuu, ankara edesvastuu! Ja sitä paitsi meillä on jo — koira!"

Kissanpoika ajetaan pois. Riittäähän maitotilkkakin sääliksi.

Mutta se tulee vieläkin takaisin, ja nyt salaa. Pujahtaa ovenraosta keittiöön, missä pönkäre kärkkyy marjapuuroa.

Siitäkös rytäkkä, kauhain ja kattilain kalina! Kasi ruokahuoneeseen. Rai perästä. Nurin narin ne kaksi hyrräävät. Nauku kaapin päälle, mutta putoaa alas, kun koira loikkaa, tempaa koivesta. Ne kaatavat tuolin, katkaisevat maljakon, kauniin muistoesineen. Pöytä huojuu, — maailmanloppu on tullut! Ikkunaruutu vaarassa. Jerusalemin hävitys! Kissa alimmaisena. Emäntä kaatuu päällimmäiseksi. Tämähän vasta Benderin kalabaliikki!

Typerät ihmiset pelastivat kissan.

Ja yhäkin sama kissanpoika tulee takaisin palstalle. Se ei pääse sisään, mutta se yrittää metsästystä puutarhassa. Koira sattuu olemaan ulkona. Katti ei ennätä aidan yli, se kavahtaa korkeaan koivuun vikkelästi kuin orava.

Siellä koivussa istuu se nyt syömättä ja juomatta kahdeksan tuntia, sillä Rai vartioi alla, vuoroin ärjyvin kidoin, vuoroin vinkuen ja julmasti läähättäen. Viimeinkin armahdetaan kisiä ja viedään peto pois. Kahdeksantuntisen paaston jälkeen tuodaan kisille puun juureen maitoa. Kisi-parka, se ei pääse alas: se on vielä niin nuori, se ei osaa kiivetä alaspäin. Se istuu puussa seuraavan yönkin.

Viimein sen täytyy uskaltautua. Se pääsee alemmaksi saunan katolle.

Ja sitten — häntä suorana muille maille! Täällä sitä ei enää koskaan näy!

"Hyvä, Rai, että suojelet heikompiasi, pikkulintuja. Suojelet — kun et saa niitä suuhusi."

Kissat alkavat tietää varoa tämän puutarhan vartijaa.

Mutta ottipa Rai kerran kissalta selkäänsä!

Kuka arvasi, että tämä oli sellainen kissa!

Se ei ollut mikään tavallinen, vaan oikea kissa! Metsän vapaa eläin: se oli villikissa.

Hännätön kissa. Syntymästään sellainen: sanovat olevan niitä paljonkin esimerkiksi Pohjanmaalla. Se laji oli joutunut jotenkin tähän eteläsuomalaiseen kylään ja lisääntynyt täällä villinä. Hännätön, punainen kissarotu, ihmisten vihaama, poliisien vainoama revolvereilla ja kivääreillä. Ja kuitenkin vielä sukupuuttoon häviämätön, sillä yhä niitä näkyi yksilö silloin tällöin. Varkain se ullakoilla ja aitoissa asui. Julkeasti se metsästi puutarhoissa tarkoin vaalittuja pikku lintuja.

Nolo kissa, arvaahan sen, kun takapuoli on tylpistetty. Mutta voimakas, suuri ja viisas. Ehkä monissa polvissa omillaan toimeentulemaan oppinut. Omat erikoiset temppunsa tietävä. Notkea ja laiha, kuin pieni nälkäinen ilves tai mikäkin keltaisen ja punertavan kirjava tiikeri.

Veressä yhä tiikeri, kissojen kantaisä.

Toinen melkein hännätön, Rai, näki sen vartiopaikaltaan verannalta. Hännätön kissa kulki röyhkeän laiskasti aidanvartta. Se näki koiran, eikä välittänyt siitä yhtään mitään!

Rai vapisee kuin horkassa, kuten sanotaan.

"Katsos tuota hännätöntä kollia, se vie uuden lintumme, puunkiipijän", suutahti emäntä. "Lasketaan Rai ulos."

Rai kiljahtaa: — Minut lunastaneen siankinkun kautta! Sen pitää nujertuman, kuoleman!

Rai lasketaan puutarhaan. — Kissa katselee sitä hävyttömästi vasten silmiä, se ei liikahda paikaltaan…

Kuin salama: Rai syöksyy kiinni kissaan. Mutta — tämä kissa ei pakene! Pakoon olisi se kyllä ennättänyt, mutta se istahtaakin pystyyn, selkä aitaa vasten!

Rai lentää kiinni: sähinä kuin ruiskusta, raapaisu, parvi kynsiä kuin naskaleita harrottaa pystyssä koiraa uhaten. Kissa ja koira kieppuvat rähisten ja sähisten nurmikolla. Ja taas istuu kissa aidan suojassa kynnet tanassa. Uusi rytäkkä!

Sitä kesti silmänräpäyksen. Ja sitten Rai tuli takaisin verannalle — pakoon.

Tuli etujalkaansa ontuen…

Kuvaamattoman alakuloisena. Syvästi onneton kuulto silmissään.

Se oli niin masentunut ettei voinut ihmisiä silmiin katsoa.

Ja kymmenisen heleää verihelmeä kiilsi sen kuonolla.

Se valitti, kun piti niukahtaneella jalalla astua.

Nuo silmät: niin haikeat, masentuneet, epätoivoisen tuskalliset! Nolotkin, — kaikki ylpeys ja terävyys niistä poissa.

Mieliala kuin maansa myöneen ja rahansa juoneen!

Tai niinkuin — vekselinväärentäjän, joka on joutunut kiinni.

Rai oli kerrankin saanut selkäänsä niin että tuntui, — koska oli saanut sen kissalta! Joutavalta, alhaiselta kissalta, — joka ei ollutkaan mikään tavallinen kissa.

Hennoiko onnettomalle nauraa, kun näki ne silmät? Hennoiko pilkata viimeisen ylpeytensä menettänyttä — lihavaa pönkärettä! Vuotihan eläimen sydän varmaankin vertä vielä kiduttavammin kuin nuo naarmut, nuo naskalinpistot, joiden tähden täytyi pakostakin vikistä, sen kuonossa kiduttivat.

Rai meni penkin alle ja pilkisteli sieltä nolona.

Ja pilkisteli vihaisena: kun emännän hemmoitteleva käsi tahtoi siihen koskea, karkasi se hampain käteen, silmittömästi tuskastuneena ettei sen annettu unohtaa tappiotaan ja häpeäänsä.

* * * * *

Mutta synnynnäinen ja luonteenomainen viha ei lähde tappiollakaan. Kissoja on vihattava!

Niinköhän, ettei lähde?

Joku aika sen jälkeen kuin Rai sai siltä kissalta selkäänsä, istuu taas kissa puutarhan kalliolla. Ei se villikissa, hännätön tiikeri, vaan toinen, pieni ja musta. Aivan uusi varmaankin, koska se katselee eteensä noin rauhassa, Raista välittämättä.

Rai alkaa huutaa ikkunassa, sen silmät leimuavat villissä tulessa. Eipä siis selkäsauna auttanut! Kuinkapa meistä vanha Aatami lähtisi!

"Koetettaisiinko, onko Rai nyt arastunut tai oppinut uusia temppuja?" sanoi isäntä.

Ja Rai päästetään nytkin ulos. Mennessään paiskaa se oven jysähdyksellä selälleen. Nyt läpi piikkisen berberispensaan kissan kimppuun, Loiskahtaa kuin ilmasta heitettynä.

Mitä kummaa? Kissa ei pakene. Ei tämäkään! Se vain kohottaa häntäänsä. Ja Rai pysähtyy sen edessä.

Pysähtyy, — ja nuuskii kissaa.

Ja se kääntyy kissasta pois, jättää kissan rauhaan.

Selkäsaunako sittenkin vaikutti?

Mutta ihmeellistä: tämähän ei ollutkaan tavallinen kissa. Tämäkään. Tämä on angora: sillä on tuuhea häntä, vähän niinkuin oravalla.

Sinisilmäinen angora, naapurin Piccolo, joka äskettäin kuuluttiin sinne hankitun.

Ja siinä muistavat ihmiset että olihan Rain entisellä isännälläkin, Fransiskuksella, se angorakissa samaan aikaan kuin Rai. — Tuon angorakissan nimi oli muuten Joonas.

Siihen kissaan oli Rai tottunut. Se oli oppinut vähitellen leikkimäänkin sen kanssa.

Joonas, siinäpä selitys, miksi Rai ei ahdistanut tätäkään angorakissaa.

Piccolo oli nostanut häntänsä, — se oli näyttänyt tunnuksensa, lippunsa… Tehnyt sen tietämättään. Rai ajatteli:

— Angorakissa, pyhitetty, rauhoitettu. Ystävä. Ei sitä saa ahdistaa.

Eikä Rai ahdistanut: tämähän oli kuin Joonas. Ei tämä ollut mikään oikea kissa.

Pakko yhteiselämään vihamiehen kanssa saattaa tehdä — koirasta ja kissastakin ystävät!

Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.

Pikku isäntä käy kesällä koiransa kanssa usein metsässä — erään mutakuopan reunalla. Hän oleksii siellä pitkät tunnit.

Siellä voi antaa koiran uida ja — oleilla itse täysin yksinään.

Onhan poliisikoira aikoinaan opetettu uimaan: pelastamaan hukkuneita ja noutamaan uponneita esineitä pohjasta. Sille on uiminen suurimpia iloja.

Pikku isäntä jälleen… hänessä on kiero kehitys jatkunut. Kuten sanottu, yleiset tapaukset avasivat muka häneltä silmät ja veivät uskon entisiin ihanteisiin. Hän syyttää siitä pettymyksestä aluksikin — johtavia henkilöitä, maailmanmainioita, kykyjä, lahjoja, neroja! Mitä ovat nerot, jotka eivät ole tahtoneet tai voineet välttää moista onnettomuutta, joka tuntuu Europan kulttuurin luhistumiselta?

Entä mitä sitten kansat, jotka ovat joutuneet johtajiensa, nerojensa tähden moiseen onnettomuuteen? Johtajiensako tähden? Kansalaissota omassa maassa, maininki yleisestä maailmantaistelusta, on näyttänyt hänelle rahvaan — vielä typerämpänä ja itsekkäämpänä kuin sen johtajat kuunaan.

Sitten yleinen kritiikki tiivistyy. Se supistuu tarkastamaan kutakin ihmistä erikseen. Aivan lähimmäisiä.

Ihmispoloisesta tulee melkoinen misantrooppi, — kurja sana ja kurja ihminen, johon se sopii!

Hän näkee kanssaeläjänsä ikäänkuin kierontavasta kuvastimesta. Se liioittelee… Se luo irvikuvia.