KERTOMUKSEN LUVUT. (continued 2)

Mutta tälle katselijalle on se kuvastin tärkeä todellisuus!

Lähimmäiset käyvät hänelle tuskallisena vastenmielisiksi. Hänen on vaikea suvaita ketään. Ihmiset ympäröivät ja saartavat hänen sieluaan kuin pahan unen luomat kummitukset, naamiot, joille nauretaan pilkallisesti ja sangen vähän säälivästi.

Hän katselee kieroon kuvastimeensa. Siitä lehahtaa hänen silmiensä eteen ja niiden kiusaksi kaiken nervus rerum: rajaton, häikäilemätön itsekkyys.

Ilmestyy joku sen tunteen naiivi henkilöitymä, jolle ei merkitse vanha ystävyys mitään. Ei silloinkaan kuin on kysymys sangen vähäisestä omasta edusta, josta luopuminen kuitenkin merkitsee toiselle ihmiselle joko vaatimatonta elämässä säilymistä tai ilmeistä nälkäkuolemaa. Niin, tuon henkilöitymän naama on — totinen siitä vakaumuksesta että hän itsekkäästi menetellessään — ajaa jotain korkeampaa ihanteen asiaa.

Toinen irvinaamio kalpea väsymyksestä, joka johtuu kunnian tavoittelusta; ainoa, mikä nuo kasvot tekee onnellisiksi, on kehunta ja mairiminen, — lähtipä se vaikka narrin suusta.

Tarkastelu jatkuu… Mies mieheltä. Nainen toisensa jälkeen…

Tuossa nosteli nokkaansa kyynillinen materialismi, jota pikku isännän teki mieli nimittää nousevan ajan olennoitumaksi: pelkän rahan ja siihen perustuvan hyvinvoinnin kunnioitus, kaiken sellaisen hylkääminen, mikä ei ole järkevää — materialistisen edun kannalta. Sota — mainio materialismin oppimestari! Amerikaa!

Tuossa lähimmäisessä raakuus sellainen ettei hän anna rahdun arvoa edes toisen hengelle, ja kuitenkin se raakuus uskonnollisuuden naamioon kätkettynä: ovela temppu typerämpiä kohtaan:

"Älä pelkää, minäkö sinua vaanisin, sinut nylkisin, sinut söisin? Älä pelkää, — anna karata kimppuusi!"

Onhan lähimmäisissämme heikkouksia, vikoja! Kenessä kateus, kenessä vetelyys, toisissa oveluus, toisissa ääretön turhamaisuus. Kaikki toisiaan kohtaan — vampyyreja! Taistelu ei enimmäkseen olemassaolosta, vaan itsekkyyden rajattomista pyyteistä, ylellisyydestä.

Ja, omituista: kaikkein vastenmielisin naamio on jollakin sellaisella, joka on vielä säilyttänyt uskon entisiin ihanteisiin. Hänen naamionsa näyttää — mielipuoliselta. Hän on haihattelija, hassu, — enimmän vihattava.

Viha kasvoi kyllästymiseksi. Kyllästymys niin syväksi että hän enää ketään tuskin edes vihasi.

Siksipä istui onneton yksinään suokuopalla, joka oli ikäänkuin samea kuvastin. Oleskeli yksinään — koiransa kanssa. Vieraat hän karisti kodistaan pois.

Se suokuoppa! Se oli syntynyt siten että siitä oli nostettu multaa ja mutaa läheisille patterirakennuksille.

Se päilyi synkkänä silmänä metsässä, sakean lepikon kätkössä. Välistä se tulvehti. Sitten taas ehtyi melkein kuivaksi: oli helteinen kesä.

Sen vesi sekautui helposti mutaiseksi sotkuksi, kun koira siinä pulikoi. Sangen vitkalleen se jälleen kirkastui.

Rai — nautti siitä: se sai toki uida!

Ja isäntä nautti — koiran ilosta. Niin, ihminen, jonka kotona kävi muka liiaksi vieraita, joten hän ensin karsi niiden lukua ja sitten — ei tahtonut olla tekemisissä yhdenkään kanssa heistä, vaan lopetti kaiken seurustelun, ihminen salli kuitenkin jonkin ilon — koiralleen!

Raille heitettiin lammikkoon kalikoita tai kokonainen kaatunut puu. Se syöksyi arvelematta sateesta kerrankin paisuneeseen vesihautaan, se toi takaisin kalikan tai puun, veti penkerelle, päristi karvojaan, aivasteli ilonauruaan, — ja tahtoi uudelleen toimeen: se haukkui vimmatusti haluavansa uudestaan työhön! Se kaiveli käpälillään pohjasta kiviä, milloin kuoppa oli jälleen helteestä melkein kuivunut.

Kaiveli niin tulisesti että oli tukehtua, kun työnsi päänsä pitkäksi aikaa veden alle. Se löysi ruoppaisesta pohjasta jonkin sopivan kiven ja vieritteli sitä uutterasti maalle. Se kaatoi kerran suuren raidankin, repi sen juurineen, hajoitti mättään, joka sillä oli jalustana.

Mikä elämän- ja työnilo — eläimellä! Rai syöksyy veteen, vesi porskahtaa korkealle. Koira ui edestakaisin ja etsii esinettä, johon isännän käden haju on tarttunut. Tuokion liikkuu ja poreilee mutakuopan pinta. Sitten eläin kohoaa maalle, kiveä tai isoa puuta raahaten, ja lampi asettuu mustaan ja mutaiseen rauhaansa. Rapakko, tervan tai sumpin värinen… Synkkä metsän silmä… Synkkien mietteiden vertauskuva.

Taivas siintää yllä heinäkuun helteen valoa, joka — tuntuu häikäisevältä, tuskalliselta: mieluisemmat ovat isännälle nyt raskaat, harmaat sadepilvet.

Kaukaa kuuluu junien vihellyksiä, pauketta kylästä, missä ihmiset, toisiaan lopultakin vihaavat, rakentelevat pesiään, huviloitaan; ja toisaalta jälleen kiväärien räikkyvää rätinää, ampumakentiltä. Kiväärien rätinää: selvin argumentti ihmisten keskinäisissä kiistoissa: kuula.

No mutta, — isäntäkin leikittelee kuulilla! Siellä mutakuopan rannalla ammuskelee hän pilkkaan revolverillaan. Ja eläin riehuu innosta. Se katsoo revolverin suuntaan. Se on valmis hyökkäykseen. Se hyökkää ja puree ammutun lepän kupeita.

Nämä aseet! Edelliselle polvelle oudot, nyt niin välttämättömät! Välistä sinkoaa ihminen revolverin suutuksissaan kauas metsään. Rai on viisaampi: se etsii sen ja tuo takaisin hänen käsiinsä.

— Sitä tarvitaan — pahuutta vastaan.

Niin vietetään aikaa. Mutta kuinkapas sitten käy?

Ihmisiin kohdistunut kritiikki supistaa piiriään yhäti. Mistä se nyt objektinsa löytää, kun lähimmäiset on karkoitettu pois luota? Sen vuoro on nyt osua — itseensä isäntään!

Ahas, siitä sait.

Ihmiset eivät ole — inhimillisiä. Siksi eivät heidän ihanteensa toden tullen merkinnekään kerrassaan mitään.

Entä sitten hän itse, tarkastelija?

Pikku isäntä tuijottaa omaan kuvaansa niinkuin näkisi sen tuosta mutahaudan pinnasta, metsän kierosta, synkästä kuvastimesta.

Mitkä kasvot sieltä hiljaa häilyvästä vedestä hänelle näkyvät?

Ne eivät ole suinkaan kauniit! Ne ovat läikälliset kuin — absintinnauttijan! Yhdenvärinen läiskä tuossa, toisenlainen sen vieressä, milloin punertavaa, milloin keltaista tai vihertävää.

Musta läikkä tuossa: se oli petollisuus! Hän saattoi olla — petollinen!

Vihreä, kuin vasken ruoste, se oli katkera, kiduttava kateus: hän oli kateellinen!

Synkänpunainen: kostonhimo, niin leppymätön että ilmeni suorastaan verenhimona — kuin nälkäisen eläimen.

Oh, minkämoiset ihmiskasvot!

Ne olivat täynnä tahroja, synkkien rikosten jättämiä!

Siinä ei auttanut kaunistella.

"Oi, miksi ajattelen toisia, kun itse olen kaikkia pahempi? Muistaisin — ensinnä ja ainoastaan omia syntejäni…

"Ja jos en niitä jaksa parantaa, niin ymmärtäisin ainakin alistua, moittimatta ketään…"

Oman halpuuden, halpamaisuuden näkeminen, ominaisuuksien, joista ei tuntunut löytyvän pääsyä, sillä ne sitoivat itseensä kiinni väkevästi kuin periytyvä, hyvin syvältä johtuva atavismi, se kidutti kaikkein katkerimmin isäntää, joka vietti päiviään yksinäisyydessä, ruman mutahaudan rannalla. Ja kuitenkin hän ikävöi pääsyä — itsestään! Hän hapuili jonnekin, epämääräisesti ja melkoisen tosissaan. Siksi hän viritti seuraavanlaisia avuttomia, kömpelöitä lauluja:

Mutakuoppa.

On mieleni jälleen — kuin mutakuoppa, joka synkkänä metsässä päilyy. Sadevirroista tuokion säilyy, taas paistaa paljaana pohjansa ruoppa.

Oli hellettä päivä! Se iltaan nyt vaihtuu. Luo hautani jouduin tälleen. Yön tullessa astelu kotiini jälleen, suonsilmäni synkkää synkemmäks kaihtuu!

Niin on kuin haudassa hiljaista täällä! Jokin piipitti lintu, pois liitää… Ei henkäystä tuulen: se kiitää saa ylhäällä, ehtyvän kuoppani päällä.

Mua kaipuu kaukainen kalvaa, se kääntyy pois menneistä, kyllästys jäytää rintaa, kun tuijotan lampini pintaa. Pahan-tiedon-puusta ken söi, täten nääntyy.

Mitä saanut en? Paljonkin saaneeni tiedän. Ja uutta jos kaivannenkin, kokemuksesta tyhjäksi tiedän jo senkin. Ah, kuinkapa nyt tätä tyhjyyttä siedän!

— — —

Sain paljonkin — pinnalta. Laadin ladut turhat: maailman turku nimi niillä. Suohaudankin surku mua lienee. Sain rihkamat. Nyt — mitä vaadin?

— — —

Suokuopasta nousee — kasvoja kauhun! Tuon naamion alle kun katsoin, näin julmuuden, ahnauden, — paksuin vatsoin käy veijari keskellä kunniapauhun.

Näen julkeuden, muuta en mitään sen alta, niin suora sen luonteen laatu. Nyt mairivat kasvot, nyt naamari saatu kyyn kansalta matelevalta.

Rai hääräilee. Se on sotkenut veden lainehtimaan. Nyt se tulee maalle, raahaa sinne ison puun. Ja vesi tyyntyy — kirkkaammaksi.

Taas tyyntyy kuoppa, Rai metsäänhän juoksi. Omat kasvoni haudassa huomaan. Jopa jouduin nyt kauniiseen kuomaan! Ken uskoisi sielunsa moiseksi — suoksi!

Viha, petos ja julmuus ja kateus ja — makeus kyyn heimolta lainattu!… Säästä mua taivas, kurjasta näystäni päästä! Miten kirkkaana päilyt, sieluni sakeus!

Rai jälleen lampea kiertää, alas syöksyy, — pohjasta aarteita kaivaa. Ison raidan se kaataa, raivaa näköpiiriä lammen, niin puurtaa ja viertää.

— — —

Mitä kummaa? Täälläkö ois mitä — uutta! Kas vastaisen rannan kaistaa, se kultana, keltana paistaa, kun laajeni maisema. Kas ihanuutta!

Kas kurjenmiekkoja… Auringotta ne kukkivat, — painuivat lymyyn! Ovat — kasvoja: syttyvät hymyyn… Ne virkkavat jotain, — aivanko totta?

'Ota meidät! Saat, ota, ihmisrukka!' Ja metsästä kuiske vieno käy hiljaa, henkii tuoksu niin hieno: nyt neuvoo vanamonkukka:

"Ota, nauti!" Niinköhän virkkoi se aivan? Miten itse tein? Minä vaadin: otin, taitoin. Ja — murheeni laadin! Ilot hylkäsin pienet, — sain ikuisen vaivan!

"Vie meidät!" niin neuvoi tuo vanamoiden ja kultaisten kukkien piiri. Myös taivaasta tummasta äänikö kiiri: "Nyt anna"… Yötuuli se soi huminoiden…

— — —

"Oi taivas, jos auttaisit pois sydänsuosta! Mutahaudoilla ehtyvillä sua rukoilen kyynelillä: Sadevirtojes anna jo sieluuni juosta!"

Kuvastin: siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!

Onko kummallista, jos ihmisen ja eläimen vaistot ja sielunelämä näyttävät ihmisestä yhä likeisemmiltä toisilleen? Joskus ne melkeinpä sekautuvat toisiinsa…

Esimerkiksi kuvastinkohtaus! Esitämme sen tässä, ehkä se älykkäitä huvittaa.

Lieneekö Raille ennen näytetty kuvastinta? Tuntuu siltä kuin ei olisi. Tai se on asian unohtanut.

Nyt se näkee kuvastimen.

Salin kuvastimen paikkaa vaihdetaan ja tuo välkkyvä, kova ilma lasketaan silloin pöytänsä yläpuolelta permannolle seinän nojaan.

Eläin sattuu olemaan salissa. Se hyökkää toista koiraa vastaan.

Varmaan Rain mieltä kiduttaa, kun se näkee mokoman koiran. Oikein taistelunarvoisen poliisikoiran. Dobermannin. Se raivostuu, aivan epätoivoisesti.

Se vihaa sitä toista… Se tahtoisi sen tappaa…

Silmänräpäyksessä on sen vastenmielisyys kasvanut äärimmäisilleen.

Harjakset pystyssä se loikkaa…

Ainoastaan ihmisten väliintulo pelastaa kuvastimen. Esine on vaivalla saatu, se on ihmisistä kaunis, kallis. Mistä he löytäisivät enää sellaista vanhaa lasia, jos tämä särkyisi? Ja mistä tulisi rahat?

"Rai, mitä teet!" kuuluu kirkaisu.

Ja kuvansa vihaajalle näytetään huutia.

Rain täytyy asettua, alistua.

Sitten se alkaa — tutkia kuvastinta. Sen karvat ovat ensin pystyssä. Se murisee yhäkin.

Se vingahtaa tuskallisesta kiukusta.

Silmissä säkenöi vihan tuli.

Se yrittää purra — kuvastinta. Silloin sattuu kuono lasiin.

— Mitä kummaa? Eikö siinä ollutkaan koiraa?

Rai tunnustelee, se murisee vihaa.

Se aikoo kääntyä pois, mutta tulee takaisin kuvastimen luo, töytää siihen kuonollaan, nuuskii tutkii.

Se tuhrii kuononsa kostealla huipulla kuvastimen niinkuin verannan ikkunatkin.

Nyt se — istahtaa kuvastimen eteen.

Ja se — kääntää päänsä pois!

Ikäänkuin pelastuakseen näkemästä mokomaa vierasta, outoa, vihattavaa.

Se miettii pää riipuksissa. Miksi ei koira saisi — miettiä?

Ja jälleen se tutkii kovaa, hyytynyttä ilmaa, lasia, koskettamalla sitä kuonollaan.

— Se ei ollutkaan koira!

— Se oli —?

Omituista: Rain ja vieraan koiran, joka ei ole mikään koira, nähtävästikään, välillä on kovaa ilmaa, — kuin ikkunaruutu.

— Mutta koira siinä äsken vain oli! Missä se sitten nyt on?

Rai tuijottaa vakavana kuvastimeen. Se vie naamansa hitaasti yhä lähemmäksi kuvaa. Se painaa kuononsa siihen kiinni, purematta. Se katsoo itseään silmästä silmään.

Siellä on sittenkin jotain, se koira. Mutta se on nähtävästi — kuvastimen takana!

Siksi Rai kiertää pilkistämään kuvastimen ja seinän väliin:

— Täällä ei ollut kerrassaan mitään!

Rai katselee uudestaan, edestä. Ja nyt on se koira taas täällä!

Rai miettii pää riipuksissa. Häntä ei heilahda. Se kääntää päätänsä ja tutkii uudelleen kuvaa. Läheltä.

Eipä tämä koira olekaan enää niin vihaisen näköinen kuin se, jonka kanssa äsken oli syntyä tappelu hengestä ja elämästä! Jos sitä tutkii, ei se ole niin vihainen.

Sen silmät eivät säkenöi vihreinä.

Ja muuten: mahtaako tämä tosiaan olla mikään koira?

Vielä kerran Rai vilkaisee kuvastimen taakse, olisiko vihattava koira sittenkin siellä.

— Ei se ole…

Siten tutkitaan kuvastinta kymmenisen minuttia.

Ja — lopulta ei olemattomalle koiralle vihoitella.

Mutta — ei myöskään sitä siedetä!

Kuvastin pannaan seinälle uudelle paikalleen. Mutta jos Rain eteen tuodaan jokin toinen, pienempi kuvastin, niin ei koira karkaa raivoten kuvansa kimppuun, mutta ei siedä sitä nähdäkään: se kääntää aina päänsä pois.

Tai se pakenee hiljaa toiseen nurkkaan.

Rai, jolta ärtyy vähimmästäkin ja puree, jos ihmiset sitä ärsyttävät, ei kuitenkaan suutu ärisemään, kun sen oma kuva tuodaan sen eteen.

Se alistuu, se pakenee.

Ja silti se ilmeisesti kärsii! Katkerasti!

Emme tietysti voi olettaa sellaista lapsellista että se olisi käsittänyt vieraan, vihatun koiran omaksi itsekseen ja nyt itseään sen tähden vihaisi ja halveksisi niinkuin oli ennen vihannut ja halveksinut tuota itsensä näköistä ja kaltaista. Halveksinut niin että piti sen henkeä ylen halpana. Vihannut niin että piti lähimmäistään, — omaa itseään, — murhan ansainneena.

Ei voi olettaa että koira tahtoisi hävittää itsensä, — kuten Narkissos hukuttautui ihastuksesta omaan kuvaansa. Ei voi olettaa että koira olisi modernimpi kuin Narkissos: kärsisi omasta — koiruudestaan.

Mutta se ainakin on varmaa, että Rai kärsii.

Lopulta se suorastaan matelee nurkastaan ihmisen luo, joka sitä kiusaa kuvastimella. Se matelee ja varmaankin pyytää:

— Armahda minua, jumalani! Poista silmistäni — minun oma kuvani!

"Ota vuotees ja käy!" — Noli-me-tangere, joka on saari.

Mutakuopalla jälleen Rain kanssa.

Ihminen istuu, aprikoi ja — odottaa jotain.

Lammikko ei ole kaunis. Se on synkkä ja alakuloinen. Sen vesi muistuttaa, kuten sanottu, tervaa tai sumppia.

Ja kuitenkin huomaa ihminen siinä vähitellen jotain kaunistakin. Säteileehän siihen taivas hetkittäin, — heinäkuun tummahko taivas.

Ja lammikolla on koristuksiakin: sen toisella rannalla, jossa on kaista savista matalikkoa, kasvaa kurjenmiekkoja. Niiden lehtiä on versonut sinne vieri viereen. Niiden kukat loistavat kultaisina.

Ja ympäriltä hiljaisesta metsästä tuntuu vanamoiden heikko tuoksu.

Koiran pulikoidessa alkaa ihmis-parka tehdä edelleen johtopäätöksiään:

"Jos kaikki ihmiset, kaikki lähimmäiset olisivat sellaisia irvinaamioita kuin ne, jotka minun ympärilläni kummittelevat, — niin kuinka olisi mahdollista että maailma pysyisi ollenkaan pystyssä! Että siinä olisi mitään puhdasta, rakentavaa! Jos ne henkilöt, nykyiset mahti- ja johtohenkilöt, joista monia kutsutaan neroiksi, ovat osanneet johtaa kaiken tällä tavoin — häviöön, ja kansat, rahvas, on ollut hävitykseen liiankin valmis — petomaisuudessaan, niin — kuinka maailma yhäti on olemassa? Sittenkin! Mahtaako noiden mainioiden ja kiitettyjen ja raa'an rahvaan ohella olla myöskin toisenlaisia? Elää vielä toisiakin olentoja, joskin näistä syrjässä, näkymättömissä. Täytyy olla toisia, jotka — pitävät kaiken pystyssä, rakentavat, luovat kaunista toisten hävityksen uhallakin. Kuinka muuten elämä ollenkaan voisi jatkua!

"Sillä se jatkuu, se pyörii sittenkin, jos oikein tyynesti ajattelee. Historia todistaa, että olomme alkuajoista lähtien ovat kuitenkin parantuneet! Puhukaamme esimerkiksi — kristinopin voitosta: kaikkine nykyisine karkeuksineen on se sittenkin ehdoton voitto!

"Se voitto yksinään jo riittää todistamaan edistystä. Sillä ennen sitä voittoa — oli maailma vielä julmempi ja eläimellisempi kuin nyt. Antiikki oli eläin, peto.

"Missä sitten piilevät nuo ylläpitäjät, hiljaiset, pienet, näkymättömät? Nuo — todella kristilliset?

"Sillä mahdoton on maailman seisoa tyhjän varassa!"

"Pitäisi heitä — etsiä!"

Jokin ääni siellä lammikon rannalla sanoo ihmiselle niin. Eihän vain minkään enkelin, joka tulee sekoittamaan veden terveyttä tuottavaksi? Ainoa enkeli, joka mutahautaa sotkee, on Rai. Se vääntää sen oikeaksi mudan ja saven sotkuksi.

Mutta tämä uusi ajatus: etsiä, — vieläkin, — katsella… jonnekin piiloon, syvemmälle, syrjään maailmasta, parempaan… se tuntuu lopulta vapautukselta. Suurelta ilolta!

Ja koira antaa ihmiselle impulssin tuollaiseen etsintään: Rai rakastaisi uintia, ja nyt sen täytyy rypeä — tällaisessa ahtaassa mutahaudassa!

Kuinka Rai nauttisi puhtaasta vedestä! Oikean järven tai meren vedestä.

Ja kuinka ihminen itse nauttisi — päästessään jonnekin oikein syrjään. Esimerkiksi — johonkin saareen.

Ei enää siitä syystä että hän vihaisi lähimmäisiään tai siksi että hän luulisi sieltä päin löytävänsä sellaista uutta, jota hän kaipaa, vaan voidakseen siellä — täydellisesti parantua.

Vielä ei hän nimittäin jaksa etsiä tuota uuttansa. Vielä saartavat rumat ajan kuvatukset liian läheltä. Vielä ei hän voi nähdä muita kuin näitä tavallisia, yleisiä ihmisiä. Hänen silmänsä ovat ikäänkuin sokeutuneet siitä rasituksesta että ovat ponnistaneet liikaa tarkastaessaan niitä, joita sanotaan huomatuiksi, tärkeiksi ihmisiksi tai oikein kansaksi, mutta joita hän epäilee nyt — melkeinpä hävittäjiksi. Ne eivät jaksa vielä nähdä muuta.

Niiden täytyy antaa ainakin levähtää. Sairas viedään hoitolaan, sitten hän astukoon jälleen ihmisten joukkoon.

Ja niin käykin että koira on melkoisena tekijänä siihen, että isäntä sitten ostaa pienen erakkosaaren. Sinne hän päättää sulkeutua. Oikein täydellisesti sulkeutua, — tervehtymään!

Päättää jyrkästi, itsepintaisesti: erilleen kaikista! Poikki jokainen side ympäristöön.

Tervehtymisen vuoksi! Että ajatus saisi rauhassa tehdä voimakasta uudistustaan.

Olkoon sen saaren nimi vaikkapa Noli-me-tangere! Se on kaunis saari. Aivan yksinäinen. Jumalallinen. Siellä eletään melkein pelkästään — koiran kanssa.

Mikä aamujen ja päivien rauha siellä! Aamuisin aurinko nousee ja astuu hymyillen pirttiin, jonka seinät ja katto on rauhallisinta väriä: mustaa, lieden savun levittämää. Riippakoivut nuokkuvat erakkomajan ympärillä — täydellisessä rauhassa: mikään tuuli ei sinne yletä, rannat ovat valtavien puiden suojaamat; outo ei tietäisi luodolla olevan mitään asutusta. — Niin, hopeinen aurinko muuttuu nopsasti kultasäteilyksi ja kulkee ylhäisenä kaarena saaren ylitse. — Auringon liikkeitä ei seurata kellolla: kelloa ei ole! Ei ole aikaa, se on täällä yhdentekevä asia, se on tarpeeton! Se poistetaan laskuista. — Uutisiakaan ei kaivata; niitä ei tule, niitä ei sallitakaan… Tärkeiksi tiedoiksi riittävät leijailevien lokkien laulut. Missään ei käydä: täällä ollaan sanatoriossa ja — valmistaudutaan johonkin uuteen… Manterelaisten tupiin ei mennä tunkeutumaan. Sinne ei tahdota; heistä ei puhuta koskaan sanaakaan, ei tiedetä mitään. Pysykööt he yhtä tyyninä ja vieraina saarta kohtaan kuin saari heitä! Kuta mykempiä he ovat, sen parempia. Ei vihaa, ei vielä rakkauttakaan!

* * * * *

Niin menee pari kesää. Vaisto johtaa ihmistä, jos hän on onnellinen, niinkuin eläinkin kulkee paremmin vaiston kuin jären mukaan.

Ja katso: eräänä aamuna varhain, kun aurinko hymyilee hopeisena siniseen kamariin ulappain takaa, laulaa ihmiselle ikkunan vierestä riippakoivusta pieni lintu, jonka nimeäkään hän ei vielä tiedä. Ehkä se on jokin kerttulaji. Tämä on omituinen ilmiö ihmisen elämässä! Hyvin tärkeä hänelle itselleen.

Se pikku linnun aamulaulu tuntuu niin kummalliselta.

Se viserrys on kuin psalmia. Säkeiden alut kertautuvat samantapaisina kuin eräiden hebrealaisten psalminstrofien alut. Nuo psalmithan toistavat usein samaa motiivia eri muodoissa. Linnun laulu on resitatiivista. Se laususkelee jotakin, sanat hieman epäjärjestyksessä, ilmaisu epämääräistä ja sekavaa… niinkuin psalmeissa. Mutta jotain selvääkin siitä lähtee: juuri säkeiden alut; niissä on ajatuksen dominantti. Säkeiden lopussa ajatuksellinen kadenssi, samoin kuin melodinenkin… kuten psalmeissa. Säkeiden samanlaisia alkuja seuraavat sanelmat muuntelevina sisällöltään. Kummallista, kuinka tämä johtaa mieleen eräät psalttarin numerot! Katsotaanpa… kauniina valoisana aamuna. Kas vain, tämän linnun laulu oli ikäänkuin 19:s, 103:s ja 150:s psalmi.

Lintu livertelee:

"Kiitä taivasta, minun sieluni! Miksi suret, ihminen?"

"Kiitä taivasta! Ajattele mitä hyvää sinulle tehty on. Ja mitä hyvää saatat löytää.

"Sinä et ole sortunut. Olet rautaa. Sinä selkenet — yhäti!

"Kiitä taivasta ja luontoa, jota et ymmärrä: ajattelet sitä tylyksi, ja näet sen tylyksi. Verivihollisuus vallitsee kaikkialla. Kalatkin, joita pyydät, vihaavat toisiaan. Laupiain olet kenties — sinä, joka koetat lopettaa niiden tuskat silmänräpäyksessä, kun ne koukkuusi saat… Rikkaruoho vainoaa kukkaa ja kukka vie voiman rikkaruoholta. Minäkin, joka viserrän tässä, vihaan toisia lintuja. Vihaan kohdakkoin — omia poikiani!

"Kiitä sittenkin taivasta, sielu! Eikö ajatuksesi löydä tai aavista mitään puhtaan ilon rahtusta? Kuinka se olisi niin paha, myrtynyt, paatunut?

"Kiitä edes kirvesmiehestäsi, joka pirttisi rakensi. Vanhasta ukko Kustaasta. Hänestä voimme — alkaa! Hän on köyhä, mutta hän on hyvä. Hän on noita pieniä, hiljaisia. Hyvin — vähäpuheinen. Hän on niitä, jotka maailmaa rakentavat. Hänen silmänsä kyyneltyvät lähimmäistensä pienimmistäkin kivuista. Hän on auttamaan ja antamaan valmis. Mykkä ja myhäilevä. Ei puhu koskaan kenestäkään pahaa. Hän unohtaa ne, jotka ehkä käyttävät hänen vaivojaan väärin. Hän on tyytyväinen vähään. Halpa, tietämätön, ja siinä viisas. Oikea — ihminen.

"Ylistä esimerkiksi hänestä taivasta.

"Palkitse hänet…

"Aukene, sielu! Tutki ja etsi maailma uudestaan! Tämä olento oli vasta yksi sitä uutta lajia, jonka huomasit. Mutta ehkäpä niitä on — paljonkin, kun ryhdyt etsimään. He ovat jyviä tuhotuilta vainioilta! Ajattele heitä, maansuolaa.

"Iloitse näistä pienistä, halvoista, hengellisesti vaivaisista. Kiitä niistä monista taivasta, koska ne kerran antavat sydämellesi sellaisen ilon, että olet onnellinen jo siitä onnen aavistuksesta.

"Niitä on sittenkin, sellaisia, jotka rakentavat hiljaisuudessa. Mihin mahtavammat kykenevät? Tuhoamaan!

"On totisesti. Mitäpä muista välittäisit, he eivät ole tärkeitä. Näistä kannattaa iloita. Ja unohtaa muut. Näitä kannattaa etsiä ihmisten joukosta…

"Kiitä taivasta. Monissa ihmisissä on ehkä — vivahdus näistä?"

Lintu visertää aamulla.

Rai kuorsaa isännän vuoteen jalkopäässä, väsyneenä ja raitistuneena uinnista järvessä, ei mutakuopassa.

Koira pysyy koirana: "Lihaa, paljon veristä lihaa!"

Rai ansaitsi saarivapautensa yksinomaan sillä että se osaltaan johdatti saareen siirtymisen ihmisen mieleen.

Se ansaitsi kylpynsä, virkistymisensä! Samoilunsa kahleettomana pitkin pientä metsää. Koko kesäisen onnensa, jossa ei ole muuta ikävää kuin jäädä yksinään rannan mahtaville kiville karjumaan epätoivosta milloin ihmiset pakosta pistäytyvät vähän veneellä manterelle. Se tottelee, se ei ui perästä, sillä kielto on kielto.

Sitten tulee syksy jälleen. Ja saaresta muutetaan takaisin talvipaikkaan.

Pikku isäntä jo rahtusen muuttuneena, valmiimpana etsimään kultamurusia — jokaisen ihmisen luonteesta.

Syksy tulee runsaita tuomisiaan kantaen. Siinä korvot marjoja, pöntöt sieniä täynnä, säkit perunoita, isot korit omenoita. Siinä niput — päättömiä kukonpoikia ja kanoja. Ja sammio — täynnä sianlihaa ja silavaa.

Veristä lihaa: Raille vakavin ja ihanin asia!

Tosin on Railla paljonkin vakavia asioita. Vakavaa, kuten kerroimme, tulla jätetyksi yksinään kotiin.

Se on totista vakavaa. Mutta tämä on iloista.

Muutakin iloista vakavaa löytyy: päästä kävelylle, vaikkapa ainoastaan maantielle, ikäänkuin taisteluun: karkaamaan hevosten ja autojen kimppuun. Jos — pääsee: vitjoissa sitä talutetaan. Välistä lasketaan vitjoineen juoksemaan, milloin ei tarvitse pelätä autoja tai junia… Ja toisenlaistakin iloista vakavaa: kävely metsissä. Uneksia siellä mahdottomia: että löytyisi riistaa… Vaikka saaliiksi tuleekin ainoastaan jokin sisilisko… Sitä nyt ylpeästi — kiusataan, katkotaan siltä pyrstö ja jalat, päästetään se irti, ja taas sitä runnellaan!

Mutta tämä on iloisesta vakavasta kaikkein suurinta: talo täynnä lihaa, paljon tuoretta, veristä lihaa!

Sika-vainaja lepää näinä päivinä keittiön eteisessä korvossa.

Aamulla ei Raita nyt tarvitse käskeä lähtemään alas. Ei, itse se on valmiina jo syysaamun hämärässä pyrkimään sinne. Se vikisee, nousee patjaltaan, käyskentelee edestakaisin, tulee vuoteen luo, nyiskelee ihmisiä kuonollaan, juoksee ovelle ja takaisin. Se tahtoo sanoa:

— Alhaalla on se lihakorvo! Eivätkö nyt ihmiset tosiaan muista että siellä on lihaa! Kauhean paljon ihanaa lihaa.

Rai pyrkii ehdottomasti alakertaan. Käskettynä asettuu se kyllä vielä tunniksi makuulle. Mutta siinä puhaltelee se tuskallisesti viheltäviä ääniä sieraimistaan.

Se on muistanut, — tuskin lienee unohtanut koko yönä, — että eteisessä on se lihakorvo! Kokonainen korvo tuoretta lihaa, vakavaa, pyhää, jumaloitua lihaa.

Liha, — olkoonpa sen nimi vaikkapa Karoliina, — asui kesän saarella läätissään ja väljässä aituuksessa. Kyllä Rai tiesi, kuka tai mikä Karoliina oli tahi missä se asui. Jos sitä Railta kysyi, kapsahti se pystyyn ikkunaa vasten, josta näki röhkiväisen asumukselle, ja vinkui, ilmaisi, että siellä se oli se Karoliina.

Rai näki Karoliinan jo aivan pienenä, toukokuun alun herttaisina päivinä, jolloin se tuotiin mökkiin pelukoppaan mahtuvana. Vietiin ensin saunakamariin sätkyttelevänä ja kirkuvana pikku kummana… Rai tunsi silloin metsästyshimon leiskuvan rinnassaan. Se kierteli ja kaarteli koria koko harjansa tappohimosta pöyristäen. Niin ja näin alistui se antamaan porsaan säilyä "elonaikaan" asti.

Ja se oli porsaalle kateellinen. Rai on nimittäin kade. Hyväilyistäkin niin kade että puree emäntää tai isäntää milloin he sen nähden toistensa päätä silittävät. Ja pikku Karoliinalle oli Rai niin kateellinen että meni syömään raakoja perunoitakin, joita sialle annetaan. Syömään tahmaisesta kaukalosta — pelkän kateutensa yllyttämänä! Sellaiseksi saattoi Rai, joka ei kahvipöydässäkään enää huoli vanhempaa vehnäleipää, jos isäntäväellä on tuoreempaa, alentua — silkasta kateudesta.

Ja siitä se vasta on kateellinen, jos ihmiset sen nähden, ikäänkuin sitä uhitellen, taputtelevat tai raaputtelevat tuota karkeaa ja törkeää porsasta!

Sitten muutettiin nökö saunasta aurinkoiseen aitaukseen, jossa se sai vapaana juoksennella ja leikkiä.

Ja se leikki oikein aikomuksella — ihmisten kanssa… Olihan silläkin järkeä… Se teeskenteli ilmeisesti säikähdystä, kun pikku isäntä ilmestyi aidan sisälle. Tulo tapahtui tasaisesti ja peloittelematta, tulija oli tuttu eikä ollut koskaan tehnyt nökölle pahaa. Mitäpä Karoliina siis oikeastaan olisi pelännyt? Se teeskenteli pelkoa. Se juoksi pakoon puun taakse. Miksi se tahtoi ihmistä purra? — Tämä oli pelkkää leikkiä, voimistelua, urheilua! Kieppuvana vyyhdinpuuna ajettiin toisiaan takaa petäjän ympäri.

Mutta Rai katseli karsain mielin mekastusta aidan ulkopuolelta. Harja pystyssä. Vain sana, niin se olisi huiskahtanut aitaukseen Karoliinan kimppuun, se korkeusloikkaaja.

Se ei kuitenkaan tullut; sellainen on ankarasti kielletty.

Se haukkuu ja vapisee, mutta tottelee.

Ja sittenkään ei sisu, jonka luonto on hänelle antanut, salli hänen olla välistä ilkeästi näykkäisemättä kärsäkästä. Moista tapahtuu ihmisten nähdenkin. Pistä vain, röhkö, tuores liha, punertava nenäsi lähelle aitaa, jonka toisella puolella Rai seisoo jörönä, vaieten, häntäänsä räpyttämättä! Pistä se ruusunpunertava nenäsi, tuores lihapalasi viattomasti ulos säleiden välistä: jo nousee koiran harja synkästi, jo leimahtavat sen silmät punaisiksi, mahdotonta on enää muistaa muuta kuin rotuvihaa! Laksis: koira haukkaisee nököä kärsään, leuat laksahtavat vastatusten.

Sen tekee Rai kauheaksi häpeäkseen ja tappiokseen: selkäänhän siitä annetaan, ihmiset toruvat ja nolaavat. Eikähän se kipeä, sillä lievähän lyönti oli, — vaan se häpeä!

* * * * *

Mutta nyt on syksy, nyt on Karoliina kuollut. Nyt on Rain vuoro.

Lyhyt Karoliinan kohtalo! Vangin elämä. Kaikkiaan puolisen vuotta.

Joskus onneton yritti ensin kapinoidakin, rynnätä vapauteen… Mutta ei jaksanut aidasta läpi.

Syömään ja makaamaan se oli luotu. No, paksua jauhovelliä se sai, rasvaista särkikeittoa, kyllältään mehullista vesiheinää ja lioiteltuja leivänpalasia.

Syömistä ja makaamista: onpa tämäkin elämänohjelma!

Välistä samaan laatuun kuuluvia onnen tuokioita: auringonpaistetta ja, paahteen tullessa liialliseksi, loikoilua suurten pihlajien varjossa. Ja jos se paahde oikein liialliseksi tuli, pari ämpärillistä raitista vettä niskaan aidan takaa.

Sellaisia nautinnonhetkiä!

Entäpä sitten heittäytyä säkkinä tanterelle, kun ruokkijoita alkoi polulla näkyä: — Olisi nösköä raaputettavakin… Ja ihanaa olisi kuunnella, kun ystävänä puhutellaan.

Ja tokihan sille puhellaan, eläin-raukalle, vangille, — mestattavaksi aiotulle.

Siinä ne ilot ja nautinnot. Ehkäpä suuretkin, — kuten aterioista ja makailusta nauttivan ihmisen.

Sitten lokakuu, varsinainen teurastuskuukausi. Ja viimein marraskuu, jolloin se työ, jota nyt tuskin nimeltä voidaan mainita, kuitenkin on tehtävä.

"Kauheaa! Julmaa! — On sekin tuo sian elämä! Ja on tämä merkillistä, tämä ihmisen — ystävyys!"

Ja kumminkin sen täytyy tapahtua!

Ja se on lopultakin yhtä hauska isäntäväelle kuin ikävä asia Karoliinalle.

Ajatellaan jo kekkeripöytää, jonka keskellä höyryää makeaa uunipaistia, ajatellaan vieraita, iloa, lauleskelua, j.n.e.

Isäntä on jälleen alkanut kaivata vieraita…

Sinä aamuna ilmestyy taloon punakka, hyvin terve mies, jolla on pitkä puukko, terävä kirves ja revolveri. Puukonpäässä ja housuissakin siankarvojen tähteitä.

Nyt hän hioskelee pitkää puukkoaan ja juttelee jos mitäkin, muun muassa hauskoja uutisia taloista, joista hän tulee tappamasta sikoja. Yhtä ja toista hauskaa: sikojen painosta, lihan laadusta ja saatujen rullasylttyjen paksuudesta.

Pikku emäntä pitelee sydäntään…

Mutta asettelee pesutupaan vettä kiehumaan! Muuripadan puolilleen.

Valmistuksia nähdessään pikku isäntä sipaisee otsaansa, jolla moisissa reaalitapauksissa on paljon tehtävää. Ja isäntä ja emäntä näyttävät ikäänkuin sopineen etteivät he asiasta sen enempää keskenään puhu.

Jäädessään punaisen ja terveen miehen kanssa kahden kesken vannottaa isäntä sitten miestä, että se temppu on suoritettava niin kavalasti, rajusti ja nopeasti kuin mahdollista! Niin tuskattomasti kuin suinkin:

"Sen täytyy iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen pitää olla kuin hyvä — salamurha… Ei mitään luunrusahduksia, siitä johtuvia, että kirveshamara komahtaa sikaa päälakeen. Ei veren punaisia laineita, jotka kuohuvat hengenhätää kirkuvasta kurkusta…"

Mies naurahtaa ja lupaa. Ei hän ole mikään eläinten rääkkääjä. Hän tuntee vastuunsa luontokappaleista, jotka Jumala on antanut ihmiselle — palvelijoiksi…

Ja sitten isäntä — pyyhkäisee pois surun otsaltaan ja — ajattelee tuota mainiota uunipaistia: silavaa ja raavasta sekaisin, kuumien perunain kanssa tarjottuna.

Rai tutkii tarkoin miehen housuja, joissa on niitä karvoja, jopa mustuneita veritahrojakin. Niin, Rain kuono ei erkanisi millään tästä miehestä! Tähän se on rakastunut. Tälle se ei nostele harjaksiaan, vaan räpyttelee töpöhäntäänsä, vaikkei tarvita yleensä muuta kuin vetää sukat housunlahkeiden päälle, niin se arvostelee miehistä vierasta sälliksi, puukkosankariksi ja karkaa kiinni nilkkaan.

— Tämä on siivo ja siisti verinen mies, tämä on sankari! Tämän perästä tallustellaan paikasta toiseen uskollisena seuralaisena.

Hetki lähestyy.

Emännän sydämen sykintä kiihtyy. Siitä tulee tuskallinen, julma kuin — sydänvika.

Vesi muuripadassa kiehuu. Se pyrkii jo kuohumaan reunoille — kuin mikäkin samppanja.

Isäntä on selvittänyt viime vuodelta pesutuvan kattoon valmiiksi jääneen kiikin nuorat. Nyt menee hän, julmana, kaikki ajatuksensa — tai ehkä tunteensa, — tukahduttaen, koko menneen kesän ja sen tunnelmat ikäänkuin jonakin jo runoiltuna hyläten, ottamaan halkovajan perukasta esille paarit.

Rai hiipii askel askelelta yhä punakan miehen kintereillä. Sen häntä ei liikahda…

Aavistaneeko se jotain vakavaa, josta ei ole vielä oikeaa — iloa? Aavistaneeko kauheita, vavistavia tapahtumia, joista — sittenkin pian koituu kaikkein ihaninta.

Vielä kantaa emäntä Karoliinalle viimeiset herkut, vaikka se on perinnäisiä teurastustapoja vastaan. Muori, joka on kutsuttu sylttyjä keittämään ja siinä ohella viekkaasti houkuteltu verta sekoittamaan, toruu syystäkin, kun sialle annetaan vielä ruokaa. Sitä tulisi kai kiduttaa nälässä koko edellinen yö! Eipäs, nyt juuri annetaankin sille kaikkein hienointa: kuivia vehnäspaloja, jotka on maidossa pehmitetty.

Karoliina nauttii… Ja emännän sydämessä tuntuu kuin juuri tulisi sydänhalvaus!

Emäntä poistuu possun asunnolta.

Ja sinne lähtee terve mies Rain kanssa.

Isäntä, nökön kesäinen ystävä muka, pakenee hänkin sisään, — jättää ystävän oman onnensa nojaan, verisen miehen valtaan. Sellaista se on se ystävyys.

Sisällä koetetaan ahkerasti jutella ja olla kuuntelematta. Kuunnellaan kuitenkin.

Siellä syrjemmällä, saunan alapuolella, tehdään kauheita.

Revolveri paukahtaa. Mutta eipäs Rai hauku! Kuitenkin Rai aina haukkuu metsissä, milloin isäntä vain ojentaa revolverinsa. Ja karkaa leppien kimppuun…

Ilmeisesti mestattava parkuu, — huutaa julmasti. Sitten syvä hiljaisuus, jossa tuntuu kuin korina kaikuisi yli koko palstan.

Nyt tulee taas isännän tehtäväksi mennä auttamaan miestä, — nostamaan aidan yli nösköä, joka eli kuusi kuukautta, nautti ravinnosta ja auringonpaisteesta… Nostamaan äsken elänyttä pelkkänä lihana… Vielä lämpöisenä… Tuossa makaa Karoliina leikkiaituuksessaan. Sen kaulasta virtaa vaahtoinen veri hyytelöksi vatiin.

Ei se toki ollut huutanut muuten kuin siitä syystä että se sidottiin murha-ajaksi takajalasta aitaan. Revolverista se ei tietänyt mitään, — se ei ole mikään Rai.

Nyt Karoliinaa nostetaan yli aidan. Huhhuh, onpa siinä painoa! Herttaisena keväänä korttelin tai parin pituinen; nyt siinä seitsemisenkymmentä kiloa.

Velttona, vielä hiukan nytkähtelevänä ruumiina asetetaan se paareille. Ja raahataan "parturiin": kuumalla vedellä kaltattavaksi; sitten paloiteltavaksi. Ja sitten — juhlien kunniaan!

Rai kulkee tappomiesten mukana. Se on nähnyt koko tapauksen, mutta se ei ole haukkunut eikä — karannut saaliin kimppuun…

Kummallista: ei karannut vihatun röhkön kimppuun, vaikka röhköä ammuttiin revolverilla.

Sen häntä ei vipata nytkään, kun se vieressä kävellen haistelee kuollutta Karoliinaa…

Eikä se ole huolinut vertä —!

Omituista tosiaan: Raista on verinen liha ja ohukaisveri keittiössä tietysti kovin kärkyttävää…

Ajatteleeko se tätäkin — rahtusen? Rahtusenko? Ehkä juuri sen verran kuin ihminen:

— Ikävä asia… Mutta se oli pakko!

Höyryilevässä pesutuvassa, jossa löyhkää verelle, lihalle, sisälmyksille ja poltetuille karvoille, heitetään Raille perna. Tuores, aivan lämmin, tummanpunainen, soikean mukava perna. Koira ottaa sen suuhunsa ja — laskee pois.

Ei huoli — veristä pernaa!

Mutta se tulee vakavana seuraamaan kalttaamista. Siinä se istuu ääressä toista tuntia.

Sitten, pitkän ajan kuluttua, se — syö jo pernankin.

Ja häntä alkaa jälleen vipattaa, kun isännän tai emännän ääni kutsuu. Vaikea hetki on mennyt.

* * * * *

Talossa sattuu kyllä hauskoja tapahtumia.

Mutta kaikkien tapahtumien huippu, kaiken ilon ja innostuksen, kaiken vakavan ja velvoittavan, hupaisen, jännittävän ja sulolla täyttävän, — kaiken huippu on se että tuolla eteisessä pidetään yhä täysi korvollinen lihaa. Se tekee kodin oikein pyhäksi.

Sen tähden Rai pyrkii jo aamulla hyvin varhain yläkerrasta alas eteiseen. Täytyy päästä näkemään sitä lihaa heti kuin silmät aukeavat.

Se on luonnollisesti nähnyt siitä koko yön unta: se on vain murissut, — se ei ole juosta nytkyttänyt eikä haukkunut… Ja se lihakorvo on tullut mieleen kohta herätessä.

Ihmiset nukkuvat nyt liian myöhään. Rai pyytää kiinteästi päästä alas.

Ja se pääsee. Se ryntää laukassa suoraan eteiseen.

Sen voi huoletta sinne laskea, sillä se ei koske tähän lihaan, se on jo nähty. Tätä se ei varasta, vaikka sellaistakin on sattunut että se on vienyt muutaman lihapalleron ruokakonttorista. Kaiketikin tämä liha on siitä liian pyhää, liian juhlallista! Näin suunnattoman paljon lihaa!

Se ainoastaan istuu lihakorvon ääressä. Katselee lihaa. Vartioi sitä. Ja ihailee sitä.

Koskaan se ei ole niin tottelevainen kuin nyt muissa asioissa. Se täyttää heti kaikki pikku pyynnöt, — kun vain lomassa saa mennä lihakorvon ääreen istumaan.

Sitä ei tarvitse neuvoa eikä kieltää. Uskollisena vartijana se kököttää korvon vieressä, ei ole aikonutkaan korvon sisältöön koskea.

Se on kiintynyt koko sielullaan, sydämellään lihakorvoon. Se rakastaa sitä. Kun väsyy istumiseen, niin se makaa kylki korvossa kiinni.

Anopillekin, joka aikoo mennä korvon ohitse, koira iskee hampain jalkaan: ainoastaan emännän, isännän ja hänen itsensä on oikeus lähennellä näin pyhää!

* * * * *

Rai-parka! Kahtena aamuna ja päivänä, jotka korvoa pidettiin eteisessä, ei se saanut siitä mitään. Olihan sille annettu jo paloiteltaessa, ja nyt oli niin paljon muuta syksypuuhaa ettei lihanpalvelijaa oikein huomattukaan.

Eikä se, kuten monesti sanottu, itse ottanut, — ei pienintä murua. Kunnialla täytti hän pyhän velvollisuutensa, pysyi irrallaan lihasta.

Mutta kerran, — ja silloin isäntä ja emäntä olivat saapuvilla eteisessä, — katseli Rai omituisesti ihmisiin ja alkoi korvon ääressä istuen hiljaa vikistä. Se räpytteli töpöhäntäänsä ja katseli taas ihmisiin.

Ja sitten, ihmisten nähden, vei se kuononsa aivan kiinni silavakelmuun, joka riippui korvon reunan ulkopuolella. Lähensi kiinni, avasi varovasti suutansa ja — koetteli hampaittensa huipuilla lihaa hiukan, vain hiukan!

— Miltähän tämä maistuisi, jos tätä söisi?

Koetteli ja veti suunsa takaisin yhtä varovasti ja hiljaa.

Tunnusteli, ikäänkuin luvalla; ei varastanut, hotkaissut: tämä liha, — ehkä sen tietäen oman nökön liha, — oli liian pyhää.

Viimeinkin puhuivat ihmiset Raille tästä asiasta. Viimeinkin annettiin sille oikein tästä ihanasta varastosta! Sille leikattiin irti siekale, johon se oli kainosti koskettanut, ja paljon enemmänkin.

Tuo mahtoi olla ihanaa lihaa, suloinen palkka pitkän pidättymisen jälkeen.

Reisiluu, joka sille heitettiin sitten syysjuhlissa, vieraitten naurun hälinässä ja laulun kaikuessa, — Rain kaulaan oli juhlan kunniaksi pistetty suuri punainen neilikka, — se reisiluu, no, se nyt ei enää mahtanut olla mitään. Ainoastaan tämä yksi ja pieni silavakelmu, joka saatiin suoraan ja ensimmäisenä pyhästä korvosta, tämä, jota tuskin oli tohdittu pyytää, niin pyhää se oli, — tämä se oli ollut ääretön autuus.

Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta, jonkinlaista aatteellisuutta, — eikö siis järkiolento?

"Rai, sinä olet hyvin kaunis koira, mielestäni, paljon kauniimpi kuin — rotukoirat: sinähän et ole vielä oikein rotua, laatusi on teennäinen, vasta äskettäin keinotekoisesti kyhätty. — Sinä olet varsin kunnioitettava, rehellinen koira. Mutta yksi omituinen, sietämätön vika sinulla on! Se että haukut junia, autoja, hevosia, kaikkea mikä voimallisesti eteenpäin kiitää! Miksi sellaisia vihaat ja ilkeästi niiden kimppuun karkaat? Ilkeästi ja — turhaan. Kerran hevonen potkaisee pääsi halki! Tai hevosmies sinut ampuu. Taikka jäät auton alle. Juna antoi jo sinulle pahan varoituksen, mutta siitäkö olisit parantunut…!"

Rai vihaa juoksevia hevosia, ei paikallaan seisovia. Se vihaa kiitäviä autoja. Jyriseviä junia. Nähtävästi kaikkea mikä sen mielestä ryntää pakoon tai hyökkää muka kohti.

Hepo saa seisoa tai juostakin, kun se juoksee ravia. Silloin se ei konstaapeliamme ärsytä. Seisova auto tai asemalle pysähtynyt juna ei herätä Rain huomiota, mutta kyllä liikkuva auto ja juna. Sitä pahempi kuta kiivaammin ne liikkuvat. Samoin hevonen, jos se paiskelee nopsaa ravia tai sattuu nelistämään. Moinen vauhti on Raista pahinta.

"Oikein kyllä, Rai! Mikä hätä noilla ihmisillä tai elukoilla on — hautaansa? Ja mitä he jyskävät, touhuavat, — meluavat kuin reklaamirummun lyöjät? Oikein kyllä; mutta kaikki oikea ei ole hyvä…!

"Mistä tämä johtuu sinussa, Rai? Siitäkö että sinut aikoinaan opetettiin ajamaan varkaita, jotka livistävät pakoon, juoksevat, kiitävät? Varmaankin luulottelua: eihän sinua opetettu ainakaan junia ja autoja ajamaan!"

Suuri salaisuus, luonteen ja luonnon mysteeri! — Tutkimallako psykologian pulmia ratkaistaisiin tuhatsäikeisiä vaikutteita, miljonista lähteistä juoksevia, likeltä ja kaukaa, ikäänkuin maan päältä ja alta yksilöön yhtyviä pieniä ja suuria syiden puroja? Psykologia — luulottelua: sen teho riippuu voimasta millä luulottelija suggeroi toisiin — itseään; hänen oman sielunelämänsä väkevästä uskosta erehtymättömyyteensä, — erehdyksiinsä.

Totta on ainoastaan se, ettei Raihin, kun hän taistelee tuulimyllyjään vastaan, pysty opetus, nuhtelu eikä keppi. Jos koettaa neuvoa ettei juoksevaa hevosta ole syytä ahdistella; jos vie koiran aivan hevosen sivuitse, jotta se huomaisi ettei ravaaja tee mitään pahaa, turha yritys! Jos antaa Rain tarkastella seisovaa tai hiljaa liikkuvaa autoa läheltä, ei se vihoittele, vaikka auto päriseekin. Tai asemalla lepäilevä veturi huohottaa. Silloin kävelee koira rauhassa ohitse.

Mutta kun nuo kulkuvehkeet lähtevät rientämään, jälleen tappelu ja rähinä! Siinä ihminen tempoo vitjoja, käyttelee ruoskaa. Enimmäkseen koira ei edes tunne kipua, niin innostunut se on. Välistä saa se voivotella, kun sauva tai raippa katkeaa sen selkään. Tuokion se nyt kävelee jäykästi ja vaivaloisesti kuin tappelupukari, jonka selkärankaa seipäänisku on kohdannut.

Mutta kun sitten vähän ajan kuluttua hevonen juosta kapsuttelee vastaan tai auto etäällä pohisee ja rääkkyy tai lähenevän junan tahdikas jalanpoljento, itsetuntoinen, mahtava, voittamaton, kuuluu, silloin koira taas hyppimään, tempomaan; se kiskoo vitjoilla taluttajansa käden kuopille, se nostaa kaikki harjaksensa, kimpoaa ilmaan tavoitellen hevosen turpaa, pomppii koholle hypätäkseen autoon. Se karjuu, rähisee päästäkseen pureutumaan kiinni veturin pyöriin.

Lauleskeleva hevosmies saattaa uhata:

"Ähäs, mikä riivattu… Minä ammun tuon koiran!"

Arvaahan sen: ampuisimme varsin mielellämme toisen ihmisen koiran, joutavan räyskän, harmillisen häkeltelijän! Vieras hyvä ei ole mitään, se ei herätä huomiotamme muuna — kuin liian hyvänä. Tai liian huonona, surkuteltavana: voitonilomme vuoksi.

Emäntä vastaa:

"Kas mokomaa jullia! Murjaania! Silloin minä ammun teidän kapukkanne."

Se kapukka on komea, lihava liinaharja.

Silti emäntä suututtelee Raillekin:

"Mokoma pentu! Minä heitän sen! Minä hylkään! Minä en välitä siitä yhtään. Katkoo kädet! — Jääköön junan tai auton alle."

Ja isäntä vastaa:

"Anna sen mennä taas vitjat kaulassa… Nyt ei näy enää vaaraa, ja kai se tulee takaisin ja antautuu kiinni, jos esimerkiksi auto tulisi. Ovathan vitjat valmiina sen kaulassa…"

Sitten hän aprikoi:

"Kun ei tämä mitenkään opi! Eipäs uskonut siitä että juna löi silloin siltä korvan melkein kuuroksi. Ei tästä tule oikeaa oppinutta. On kai usutettu joskus typerästi hevosten, autojen tai junan kimppuun. Tai ehkä tällä on perinnölliset pahat taipumukset, — perisynti. Taikka tämä on sitten jo liian vanha. Vanhasta ei tule konkaria. — Mutta miksi se sitten viisastui niin että muuttui ystävälliseksi angorakissoille? Ja miksi se hyökkää yhä muita kissoja vastaan, joskin saa niiltä selkäänsä? Ei siis luultavasti auttaisi, vaikka — lainaisimme sille Fordin seuralaiseksi."

Mielessään isäntä jatkaa:

— Hirvittävä luonnon mysteeri! Ymmärrän sinua hiukkasen, Rai. Kerran hevosrenki tosiaan halkaisee lapiolla pääsi! Taikka jäät junan alle: siinä sankaritarusi, — kaikki oikein jalot, vapaat, villit eläimethän kuolevat traagillisesti. Tahi hyppäät jonkun herrasväen, ei, trokarin autoon, ja sinut ammutaan. Sinuun eivät pysty sukututkimuksen antamat neuvot, ei keppikään, viisauden äiti. Jatkuu mikä on ammoin, kenties sukupolvia sitten, alkanut. Sama tyhmyys — toistuu tuhannesti: ymmärrän sinua, siskoparka. Sinäkö et vihaisi, sinäkö voisit olla kipenöimättä, nousematta vastarintaan, valmiina uhrautumaan — asiasi puolesta. Heittämään henkesi, komeasti, kunnialla, kun — vanha ruuna juosta höpöttää, hieno Ford räklättää ja pärisee, tavarajuna ryntää kohti häikäisevin hirviösilmin: on olevinaan niin pöyhkeä ettei sitä mikään estää saata, kukaan estää uskalla! Kukaan tohdi asettua pysähdyttämään junan julkeaa vauhtia. Milloinkaan ei Raista tarvitse kuulla moista, että hän olisi pelännyt ylivaltaa! Rain sydän on kuin leijonan! Rai hyökkää päin, se tahtoo antaa julkeille pahoja haavoja kaiken ikänsä, ja saa keppiä. Saa pahempaakin:

"Kerran valtava juna, jonka rinnalla olet niin pieni, sinut murskaa. Se on kohtalosi. Siitä ei pääse. Ja siinä ehkä teet oikein, Rai, — mutta kaikki oikea ei ole hyvä!"

Ihminen on — totinen Jumala: parantaa käden kosketuksella!

Vuodet menivät. Ne pyörivät nopeasti kuin kiekko.

Nyt on taas syksy kulunut ja talvi peittänyt maailman hangilla ja kinoksilla.

Rai, lihava pönkäre, on niin veltostunut että talvi merkitsee sille pahaa kiipeliä: sitä paleltaa.

Ja kuitenkin se tahtoo ja pääsee isäntänsä mukana hiihtoretkelle.

Se on Raille täydellistä vapautta. Kilometrittäin vapaata juoksua. Kaikki hyvä.

Yksi vain paha: tuo pakkanen.

Jakkerintytär on saanut syntymästään vain yhden ainoan puvun, joka tosin vaihtuu kaksi kertaa vuodessa uuteen, mutta ei liene aikuisen iässä muuttunut paljon sen paksummaksi kuin se oli penikkanakaan.

Kaunis puku!

No niin, nyt lienee korkea aika kehua sitä vieläkin kerran ennenkuin jutelma iäksi loppuu! Emmekä sitä kehumasta väsy. Se on silkkiä, selvää välkkyvää silkkiä. Musta ihomyötäinen, mutta sen mustassa läikähtelevät lukemattomat pikku värit, ikäänkuin hyväkin sateenkaari.

Rain puku on kuin notkean nuorallatanssijattaren! Tai uimamaisterittaren! Tavattoman siro! Raffinoituna koristeena näkyy siinä pari neliskulmaista läiskää, joissa haituva kulkee toisin puolin kuin muualla.

Rai on kuin hyle, niin liukas ja sulava. Luulisi kirpun hänen pinnassaan katkaisevan jalkansa, jos siinä ainoaakaan tuollaista urheilijaa olisi. Missään ei ole fiinimpää koiraa kuin meidän! Se on vaatetukseltaankin sangen ylimyksellinen koira.

Mutta moinen puku on liian ohut — meidän ilmastossamme.

Se on mainio kesällä, auringonpaisteessa juoksevalle tai saaren rannoilla pulikoivalle.

Mutta talvella, se on toista!

Jakkerintytär on ulkomaalainen, meistä jumaloitava, kuten ulkomaalainen on suomalaisista aina jumaloitava! Se ei ole mikään oma pystykorva tai lappalaisjurri pehmeine villoineen. Ei rahvaan lapsi… halveksittu. Se on, kuten sanottu, ulkomaalainen: hieno kuin jokin ranskalainen parturi, ruotsalainen kyyppari tai saksalainen makkaratehtaan renki, joka meillä nousee heti päällysmieheksi ja pääsee kermaksi…

Nyt se on tottunut sohvannurkkaan, pehmeään alustaan, jopa peitteeseen, joka sen sirojen jäsenien ympärille hellästi kääritään.

Hui hui, kuinka se tutisee ulkona vilusta.

Syksykin on jo ilkeä, saati sitten talvi. Syksy on pimeä ja märkä. Kun Rai pujahtaa kuistilta pihalle, — ensin peläten pimeässä, sillä ilmeisesti se pelkää, milloin sitä ei hyökkäämään käsketä, — niin, kun se puikkii pihalle, niin siellä räiskyy vettä ja tippuu niskaan räystäistä ja surullisesti kohisevien mäntyjen oksista. Pian tulee sille alakuloinen kaipuu takaisin sisälle. — Sateessa ei se lähde tunkioillekaan. Vapaus ei näyttäytynyt niin hyvältä kuin sitä ruokasalissa kuviteltiin. Ei ollut ulkona aurinkoa, eikä liikkeellä mitään eläviä olentoja: ei kissoja, ohikulkevia lapsia tai aikuisia. Ei mitään ihmettelemistä. Kaikkein vähimmin juhlaväkeä, esimerkiksi herroja stormit päässä, jollaiset saavat koiran kesällä aivan äimistyksiinsä. — Nyt ei mitään muuta kuin — vettä selkään synkästä, mystillisestä korkeudesta. Lisäksi tuulta ja peloittavaa pimeyttä.

Rai juoksee nopeasti portaille takaisin. Kiljaisten se vaatii päästä sisään. Ja se voi rehellisesti vaatia, se ei ole viipynyt sekuntiakaan luvattomasti.

Pönkäre lasketaan sisään, se juoksee suoraan keittiöön ja ruokasaliin ja loiskahtaa sohvalle tai asettuu aivan palavan takan eteen.

Sellaista oli syksy. Mutta ei se vielä mitään! Tulee talvi. Tulee lumen keralla pakkanen.

Lumi itsessään olisi kyllä hauskaa, varsinkin ensi lumi, joka on oudostuttavan ja ilahduttavan uutta: siinä tuntee nenä erikoisen tarkasti kaikki jälet, toisten koirien, kissojen, ihmisten. Ruumis vapisee vanhasta poliisikoiran ja sukupolvien-takaisesta metsästäjäinnosta: lähteä jälille, ryhtyä ajamaan, seuraamaan… Tai kävelylle: vitjat taluttajan kädessä, — sillä varsinkin silloin täytyy Jakkerintytärtä kävelyttää vitjoissa, — kiristyvät suoraksi ja soivat, Rain rinta paisuu rajuun vetoon, reisilihakset jännittyvät, nenä pysyy sitkeästi kiinni lumessa, johon on piirretty niitä tuhansia salaperäisiä merkkejä, vain koiran, ei ihmisen, käsittämiä kirjoituksia. Siinä riittää tutkimista ja — komentelua.

Mutta ensimmäisten lumien jälkeen tulee pakkanen.

Kamalaa kuitenkin: kahdeksan astetta pakkasta!

Vai oikein kahdeksan! Sehän onkin mieleisintä pohjoismaiselle koiralle. Parasta talven hiki-ilmaa! Silloin lappalainen piehtaroi ja kylpee hangessa, hautaa nauttien lumen sisään koko päänsäkin. Se on siitä iloista kuin pikku poikasille ensi lumi.

Mutta keskieuropalaisesta ja lisäksi rappeutuneesta Raista! Naisesta, jolla on pelkkä ihomyötäinen silkkipuku ja käpälissä yhtä ohuet keltaiset hansikkaat!

Nyt ei Jakkerintytärtä tarvitse enää ulkona pistää vitjoihin. Nyt se ei hairahdu karkaamaan, lankeamaan epäkuuliaisuuden syntiin, vaikka maassa on luntakin.

Seisotaan silmänräpäys pihalla, ja sitten juostaan kiireesti ylös portaita niinkuin rankkasateellakin. Haukahdus oven takana. Ja heti toinen, tuskastuneesti, vihaisesti, ellei ovea jouduta avaamaan. Ja jos vieläkin viivyttelevät, niin pieni hypähdys ja samalla entistä tuskastuneempi haukahdus:

— Ovi auki. Ja joutuin, täällä on kylmä!

Kahdeksan astetta pakkasta! Se turmelee hemmoitellulta onnelliset kävelyretket ihmisten kanssa. Lähdetään kävelylle riemuisin, hyppivin toivein. Polulla innostutaan nuuskimaan jälkiä. Vedetään tuokio vitjoja kovasti. — Jo hiljennetään vauhtia, asetutaan säyseästi taluttajan rinnalle…

Ja sitten se tuska alkaa! Toisessa takatassussa tuntuu jotain hyvin pahaa, mystillisenä hiipivää. Nyt etujalankin varpaissa samaa yltyvää pakotusta, — ja se on tuo kylmä.

Odottamatta vihlaisee kyntysissä niin että se saa Rain toivottomasti vinkaisemaan, ja silloin toinen takajalka nousee ylös ja käpertyy vatsaa vasten.

Kolmella jalalla tässä täytyy lynkyttää, kun on tuo hirmuinen kylmä.

Jospa pääsisi pian takaisin kotiin, sohvalle.

* * * * *

Ja kuitenkin Rai linkuttaisi omistajainsa rinnalla näinkin, vaikka maailman ääriin, ellei tulisi vieläkin pahempaa!

Mutta se tulee. Oikea pakkanen, nariseva, paukahteleva. Viisi-, kuusitoista astetta!

Juuri silloin sattuu isäntä pukemaan ylleen, paitsi tavallista kävelytakkiaan, jonkin harmaan, joka tuoksuu lampaanvillalta. — Sitä ennen on pistetty jalkaan lyhytvartiset, rasvoille lemahtavat lipokkaat. Päähän työnnetään vielä karvalakki ja sen reunat kiskotaan korville. Nyt on isäntä kypäröity, hän on oikein miestä mielestään.

"Lä…"

Riemu kuin riemu. Työnnytään kuistille, Rai vapaana, ilman vitjoja… Syöksytään tuonne kylmään, jota ei aluksi tunnu, niin tulistaa vapauden ja yhteisen huvimatkan ilo.

Isäntä vääntää kuistin alta esille pari kohtalaisen ohutta lautaa, — melkoisen kömpelöt ja raskaat ne ovat, — ja kaksi pitkää sauvaa. Lautoja hän sanoo suksikseen, ja sauvojen päässä on rikkonaiset porkat. Hän nousee suksilleen, liikuttelee noita sauvojaan. Rai Jakkerintytär luulee yhäkin sauvanheilutusta jonkinlaiseksi uudeksi leikiksi: se karkaa uristen puremaan sompia. Leikitäänkin hetki. Sitten karkoitetaan Rai siitä pois, ja nyt kompuroidaan, huiskahdetaankin alas mäkeä. — Hei, mitä vauhtia: nyt saa koirakin kerran juosta niinkuin haluaa! Tullaan kukkulan alle. Aukeaa suuri alava, peltoa, niittyä ja viimein meren lahti. Ympärillä metsää, alastomia kallioita ja niillä rumia, muodottomia huviloita kaikessa tyylittömyydessään, jota kutsutaan uudeksi suomalaiseksi tyyliksi… Hiihtelijä oikaisee suoraan poikki laajan tasaisen lumen. Koira perästä kuin varjo.

Hankalaksi käy sille kulku. Se ei saa nyt marssia vieressä, se sotkeutuisi sauvoihin. Sen on pysyttävä takana. Se uppoaa, kahlaa kainaloita myöten. — Mutta mielellään se puurtaa: isännän vauhti on kerrankin hyvä; tietysti koiran täytyy mukana pysyä.

Ja se pysyy, kun oikein koville kiristää. Jopa puhaltaa välistä ohitsekin ja pureutuu jälleen leikillään kiinni sauvan porkkaan, ärisee, repii, — viimein kiusaksi asti.

Sitten se alkaa väsyä. Ja tuntee vilua, raukka!

Se on jäänyt kahlaamaan taakse melkoisen loitos. Se kokee nyt helpottaa kulkuaan pysymällä hiihdetyllä ladulla, vaikka sekin sitä upottaa, lihavaa pönkärettä, ja on ehkä lopultakin hankalampi kuin polkematon lumi: kun ladulla uppoaa, niin hangen reunat repivät kipeästi jalkoja. Joskus se pääsee kymmenisenkin askelta uppoamatta, ei vaivu ihan heti kaulaansa asti hankeen, joskin sen täytyy hypellä laukkaa, pölkkäistä rasittavaa tasakäpälää — niin että sen kulku on kuin aallokossa keikkuvan kuutin. Mutta perästä sitä kuitenkin ponnistellaan, vaikka silloin tällöin hyvinkin kauas jääden. Isäntä näyttäytyy tässä liikkumistavassa paljon etevämmäksi koiraa. Kunnostautua täytyy koiran tukalissakin oloissa! Läähättäen pääsee Jakkerintytär luokse, kun isäntä pysähtyy odottamaan.

Jopa sitten jäällä, missä lunta on vähemmän, Rai vilistää riemuiten edellekin.

Ei mitään hätää, — ellei yht'äkkiä tuo pakkanen karkaisi kimppuun! Mokoma salapurija! Nipistelijä!

Enteitä siitä tuntui jo äsken, vaikka ei välitetty.

Mutta nyt täytyy taas nostaa toinen takajalka vatsaa vasten, painaa se kiinni lämpöisempiin ruumiinosiin. Täytyy ontua kolmella jalalla. Kolmella ohuella, hienolla, vilunaralla herraskäpälällä.

Sitten iskee vilu myöskin etukäpäliin. Kuinkas nyt enää tulla toimeen?

Isäntä, tuo kylmässäkin järkkymätön, kiipeää jäältä kuperalle, yksinäiselle rantatöyrylle. Seisahtuu siihen sauvojensa varaan. Rai ontuu luo, Sekin pysähtyy odottamaan.

Ihminen ei jatka heti matkaansa. Hän katselee suurelle taivaalle, josta sieltä täältä tuikkii tähtiä…

Hän ei ole enää hyvin suruinen eikä oikeastaan väsynytkään. Hän on ainoastaan väsynyt — väsymykseensä.

Valmis liiankin sovinnolliseen seurusteluun koko maailman kanssa, jonka hän nyt muka luulee tietävänsä olevan hyvässä ja pahassa yhtä mystillisten ja yhtä kaikkivaltiaitten voimien pakossa kuin hän itse… Tai kenties yhtä kovassa pakossa kuin tuo Jakkerintytär siinä lähellä.

Sellainen antautuminen tuntuu hyvältä. Samaa lienee myöskin koiran alistuminen isännän kuriin.

Ja moiseen on tarvittu paljon perinpohjaista ajattelua! Niinkö? Paremminkin oli se — ihme. Tai ainoastaan väsymistä — väsymiseen, todellakin. Siis ihme sittenkin.

Täällä yksinäisyydessä pakkasiltana… Taivas peittää tähtensä utuihin. Ainoana elävänä pilkkuna hän tässä laajalla alalla… Avuttomana kuin ihmiset kaikki tällä pyörivällä maapallolla, joka meitä kiidättää äärettömien, älyllemme mahdottomien avaruuksien halki, — ehkä enemmän surkuttelua ansaitsevina kuin tuo eläinraukka, joka on onnellisempi ihmistä, koska ihmisen on pakko joka hetki tutkia tutkimatonta.

Arvoituksellinen avaruus tähtineen, toisine maailmoineen, joista ihminen ei tiedä mitään. Oleminen vielä miljoonan kertaa raskaamman udun verhossa kuin taivas tällä hetkellä: liian vanha asia runoiltavaksi. Narri odottaa vastausta. Viisas — antanee mennä…

Ympärillä yksitoikkoiset, kuolleet, äänettömät aukeat.

Älähän asetu rauhaan: välistä pakkanen räsähtää metsässä kuin kiväärinlaukaus! Jossakin puu halennee, aidas parkuu pakkasen kynsissä, nurkka paukahtaa.

Pakkanen saartaa kuin kuolema rumia asumuksia, joista tulia heikosti kuultaa… Kuin tahtoen yhdellä nyrkiniskulla armottomasti surmata kaiken… Sellaista kuoleman uhkaa se uhoo.

Mutta sitten huomaa isäntä palvelijansakin. Rai on istahtanut takajaloilleen syvälle hankeen. Siten se löytää takimmaisilleen lämmintä.

Mutta etukääppänsä on se nostanut korkealle pystyyn! Niitä se kääntelee ja vääntelee nyt kuin nainen tuskissaan käsiään, sillä niitä paleltaa kauheasti. Rai vinkaisee, ulvahtaakin. Se valittaa hätäisesti, hiljaa.

"Älä nosta kääppiäsi, hupsu", sanoo isäntä. "Paina nekin hankeen: siellä on lämpöisempää!"

Hän opettaa koiraa havainnollisesti: työntää sen käpälät lumeen.

Ei Jakkerintytär ymmärrä vielä! Se sieppaa tassunsa lumesta pois, ja istuu jälleen tassupari koholla, valittaen ja katsellen ylös taivaalle kuin mikä munkki, joka kohottaa vapisevat kätensä rukoukseen.

Ja sitten se turvautuu, melkein vihaisena, omaan keinoonsa: se yrittää purra kiduttajan käpälistään pois, niinkuin se saunassakin pureskeli löylyä kärpäsenä. Se huomaa, että pureskeleva suu lämmittää käpäliä. Ja niinpä se alkaa nuolla käpäliään kuten haavoja nuollaan ja puhdistetaan. Vuorotellen kumpikin käpälä, mutta nopeasti, sillä tuskin kipu toisesta vähän heltiää, niin se jo iskee toiseen. Tämä nyt on koko jyrsijä, tämä näkymätön… Ei anna hetkenkään rauhaa.

"Oi sinua, hupsua", toistaa isäntä. "Kastelet kyntesi, kipu vain yltyy."

Ei ymmärrä Jakkerintytär.

Viimein huomannee se nuolemisenkin turhaksi, sillä se istuu nyt aivan toimettomana ja kurottelee vaikeroiden jäätyviä käpäliään, vapisevia tassujaan taivasta kohti kuin tuskassa rukoileva ihminen. Miten ne käpälät haparoivat avuttomina! Ikäänkuin jotain ilmasta etsien.

Eikä mitään neuvoa…

Ja siirtyykö julma kipu nyt käpälistä koko ruumiiseenkin? Niin, vartalo alkaa yltäänsä vapista. Ja suusta kuuluu vapiseva yninä.

"Ei, sinä palellut, Rai-parka, meidän täytyy liikkua", sanoo isäntä.

He lähtevät taas. Se on Raille helpompaa.

Mutta vain tuokioksi.

Ensin se juoksee jälleen neljällä jalalla, sitten kolmella… Kummun juurella kinos: siinä alkaa kahlaus ja loikkiminen, — Rai uppoaa korviaan myöten hankeen.

Mennään vähän aikaa. Mutta sitten rupeaa lähdön innostuksessa, unohtunut vilu taas tuntumaan kynsissä. Etenkin kynsissä. Ja olisi jatkettava tätä toivottoman raskasta kahlaamista. Minnekä asti isäntä oikeastaan aikoo? Yhä pois kotoapäin!

Mikä on toivotonta, se on toivotonta!

Kun ei jaksa, kun ei pysty parhaalla tahdollakaan, niin ei!

Ah, kaikella uskollisuudella on rajansa! Rai on tehnyt parhaansa, mutta mystillinen vajavuus käpälissä, se että niissä repii kamala kipu, tekee koiralle kujeet. Rai ei jaksa, se antautuu luonnon valtaan. Se aikoo hellittää.

Se jää isännästään kauas jälkeen, katselee hänen menoaan, alistuu omaan huonouteensa. Ja katselee taakseen.

Siellä se istuu hangella etukäpälät koholla, taas kuin toivoton rukoilija. Nuoleskelee vapisevia käpäliään ja voihkii.

No, mitäs tämä on? Valitus lakkasi. Koira näyttää kääntyvän matkaansa. Se lienee suuttunut valitukseen, josta ei ole tulosta. Hitaasti se mankii kotiin päin.

Silloin kajahtaa viimeinkin isännän ääni muutakin kuin käskyä: sydän on lopulta tullut liikutetuksi. Hän kääntää suksensa takaisin, potkaltelee koiransa luo ja rupattelee:

"No annahan tänne tassusi!"

Isäntä ottaa Rain etutassun, pistää sen jalkojensa väliin ja hieroo sitten toista tassua käsissään, joista on pudottanut rukkasensa. Hieroo hetkisen. Sitten hän vaihtaa tassuja, kätkee hierotun käpälän jalkojensa lämpöön ja sulkee toisen käsiinsä. Hieroskelee lumella, puristelee hiljaa, puhalteleekin tassuun ihanaa hengitystään, joka haisee — tupakalle… Ja pyyhkii kädellään ja nenäliinalla veden pois, kun sitä alkaa jäisistä tassuista tippua.

Ihme! Tapahtuu ihme!

Ilmeinen ihme: tuskin isäntä koskee koiraparkansa käteen, tuskin siihen hänen ihana tupakkainen henkäyksensä sattuu, niin kipu katoaa! Katoaa, ja koko Rain ruumiin täyttää vapautus, — pelastus mystillisestä kauhusta.

Vain kosketus isännän kädellä, ja kaikki on taas niin autuasta! Mikä riemu!

Jumalallinen on poistanut tuskan pienellä rakkaudennäytteellä! Suurella, äärettömällä nerollaan! Ennen kaikkea rakkaudellaan koiraansa kohtaan.

Rai juoksee ilosta hurjana pari piiriä ihmisen ympärillä.

Tulee luokse — ja nuolaisee isäntänsä kättä.

Sitten se on taas valmis jatkamaan retkeä, todellakin vaikka maailman ääriin.

Yksi ainoa isännän kosketus puhaltaa pois kamalasti pakottavan, polttavan, valituksiin väkisten ahdistavan tuskan, joka oli lopulta niin kiivas ettei auttanut muu kuin alistua raukaksi, miettiä kotiin pötkimistä.

Sitten, tuon ensi kerran jälkeen, ei Rai enää istuutunut hankeen ojentelemaan käsiään taivasta kohti, katselemaan avuttomana tähtiä tuikkivaan avaruuteen.

Ei, kun pakkanen alkoi vihloa, oli isännällä keino siihen vaivaan! Jumalalla, joka tahtoi ja voi koiraansa auttaa.

Vilun tassuissaan huomatessaan Rai juoksee heti isännän luo kipeältä tuntuva käpälä koholla. Se ojentaa käpälänsä isännälle, varmaankin tahtoen sanoa:

— Ota, paranna!

Ja se parannetaan.

Sitten ojennetaan toinen käpälä:

— Jo lähti tuosta. Tämä vielä!

Ja sekin parannetaan.

Sitten hiihdetään edelleen. Pysähdyspaikoissa lääkitään käpäliä.

* * * * *

Vuodet kiitävät kuin kiekko. Talvet lähtevät. Tulee kesä — pian kadotakseen.

Saaren kesä jälleen.

Siellä tunkeutuu jokin oas Rain käpälään, ja kiiltävä puutiainen paisuu ja mahtavoituu kuonossa.

Rai muistaa varmaankin talvellisen pakkastempun. Se juoksee isännän luokse, ojentaa käpälänsä tai työntää kuonoaan esille:

— Ota pois piikki ja puukki!

Rai, joka on niin ärtyisä, että karkaa kiinni koipeen, jos häneen erehdyksessäkin kenkänsä kärellä sipaisee, on kärsivällinen potilas. Se ei nyt pure, vaikka anturoita kaivetaan ja inhottavaa pirtua kaadetaan aivan kuonon päälle, siinä puutiaista uitellaan.

— Kun on syy kärsiä, niin ei nureksita. Tutkimattomat ovat isännän tiet!

Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää että muistaa vielä läksynsä. — Isäntä yötä muuripadassa.

Ja sitten tuli taas syksy. Ja se syksy meni, ja tuli talvi. Sekin meni, antoi hetkeksi paikan kesälle…

Ja nyt oli jälleen syksy. Villiviini laskenut seinältä punaisen mattonsa, ravistanut lehtensä ja riippuu alastomana.

Sateen ainaista loiskinaa vesikouruissa. Vaihteeksi välistä sumua… Joskus pilkahtaa aurinko. Ja sitten yhäti sataa…

Pikku isäntä ravaa nyt kaupungilla melkein joka päivä. Hän on oikea kylänluuta. Kiertää kaikkialla, työntää nokkansa joka paikkaan. Mahdoton mies!

Hän ei aio tukehtua omaan hengitykseensä. On kuin ahven, joka on päästetty vapauteen katiskasta, jossa se näki viikon päivät nälkää: kala loikoi tuokion selällään, hiljaa kitusiaan raotellen; jo pääsee kääntymään oikeaan asentoon, jo alkavat väsyneet evät liikkua, kyrmyniska tekee pienen käännöksen, tekee toisenkin, tylsänä vielä, — ikäänkuin tunnustellen missä nyt on se rautasilmuinen seinä, johon se oli kuluttanut kuononsa verille. Ja se huomaa olevansa — vapaa; potkaltaa, kiitää riemuiten matalasta verkkorannasta suurelle ulapalle.

Ihminenkin tahtoo vapaasti seurustella kaikkialla. Porvarien rattoisissa kodeissa. Ja melkein mieluummin niiden, joilla ei mainittavaa kotia olekaan: vielä piilee hänessä kuvitelma että viimeksimainitut ovat paremmin sitä, jota hän kaipaisi ja rakastaisi. Näillä on muka vähemmän tarjolla kiusauksia, joissa suuret ja mahtavat turmeltuvat, vääntyvät, kierostuvat, muuttuvat turhamaisiksi, narrillisiksi. Siihen kuvitelmaan on hänet johtanut jokin köyhä ja yksinkertainen kirvesmies Kustaa. Ja voittohan on sekin, että hän on oppinut huomaamaan kultajyviä edes noissa syrjäisissä, unohdetuissa… Mutta hän toivoisi löytävänsä niitä muissakin. Ja hän tyytyy melkoisen vähään: oma naamio, jonka hän näki mutakuopan kuvastimesta, saa hänet ihailemaan muita, arvioimaan heidän hyviä puoliaan kalliiksi.

Kullanhuuhdonta on hauskaa hommaa! Se on intohimoa herättävää, jännittävää. Usko kullan löytymisestä tekee elämän auringonpaisteiseksi.

No niin, pikku isäntä ravaa kaupungissa.

Ja nyt on jälleen lauantai, jolloin hän varsinkin himoitsee kylää luutimaan.

Mikäpäs: perspektiivissä paljon mies- ja naissukuista seuraa. Ynnä paljon viiniä, hyvää viiniä!

Tämä ei ole tosin hauskaa Raista. Sillä on täysi syy vihaisesti urahtaen loikata sohvalle. Eikä emännästäkään:

"Älä nyt latki kaikkea sitä — yksinäsi. Ethän ole mikään sieni. Olet pieni. Pieni vielä, voimaton. Lupaa nyt kerrankin, mutta ethän sinä lupaa!"

"Luvata on vaikeaa. Suuret aikeet, mutta vallan vaikeet! Henki vahva, mutta liha heikko… Yritelläänhän. Ja onhan minulla turvana hädän tullen auto."

Salaa on isäntä pistänyt pienen revolverinsakin taskuunsa, että jos sittenkin erehtyisi takaisin kävelemällä…

Siinä se nyt on! Emännän silmissä kuvastelevat ainakin pehkut ja pahnat. Kahisevat pehkut, — eivät suinkaan mikään kunniaseppele jo harmaantuneille ohimoille! Pehkut ja porsaan pahnat, joista sittemmin esitettäisiin kohtuuton, aivan liian kohtuuton lasku. Kallis hotelli! Sakkoja loppumattomiin! Entäpä sitten yökulkijain puukot ja paukut? Vähänkös täällä puukotellaan ja paukutellaan. Sanomalehdissä tänäänkin uutisia: "Maanantaina tapahtui puukotus, joka vaati uhriksi ihmishengen." "Mies puukotettu henkihieveriin häissä." "Puukko lyöty keuhkojen läpi ilman aihetta." "Ampumista Työväenyhdistyksen iltamista palatessa." "Raaka puukotus Remeskylässä." "Revolverihäät: kaksi tusinaa haavoittuneita, viisi kuollutta…" — Sitten hautajaiset ja musta risti!

"Niin, se on totta", sanoo isäntä. "Miten nyt kerskuisimme? Että: suomalaiset ovat rehellinen kansa. Lyövät suoraan otsaan, vatsaan, sydämeen. Muualla varastellaan jalokiviä, kavalletaan pankkeja, myödään kokaiinia. Emme ole ihan vielä päässeet kulttuuriin…"

"No lupaa ainakin että tulet kotiin autolla etkä kävellen."

"Kyllä lupaan. Minä lupaan! Ja minä lupaan!"

Mokoma lupaus!

"Niin, hyvä olisi luvata! Mutta mitäpä sanoo siihen tuo heikko liha? Koetan kuitenkin", vastaa isäntä rautatieasemalla, jonne nainen ja koira hänet saattavat.

Entäpä mitä sanoo hauska seura? Miesten seura ja kunnon naistenkin? Paljon reiluja miehiä, mahtavia, huomattavia miehiä. Joviaalisia, haarniskansa riisuneita. Heikkoutensa kerrankin mielellään näyttäviä. Parhaan sydämellisyytensä muille tarjoavia. Sukkelia, säkenöiviä miehiä, joita tahtoisi kauan nöyränä kuunnella, joiden edessä tuntee itsensä halvaksi kuin tomu. Joista ei mitenkään haluaisi erota, jos yhdeksi yöksi pääsee lähelle.

Joukossa aivan kultaisia miehiä: vaatimattomia, ylpeitä, suoria, — sellaisia etteivät juuri mahdin rappusia ravaa, eivät kumartele, kerjää, imartele eivätkä ahnehdi! Ja hiljaisia, hymyileviä naisia, jotka tuhlaavat hyvyyttään välittömästi. Paljon kultaa, ikäänkuin kätkettynä ahjoon, jonka elämän pintailmiöt ovat peittäneet tuhkaan ja kuonaan.

Mainio isäntä, rehevä isäntä tuo professori:

"Esitän kohta, niin, suorastaan vaadin, että täällä soitellaan ja laulellaan vahvasti…"

Niinpä siis flyygeli pauhaa ja katto pyrkii tärisemään.

Kynttiläin lauhkeat valot lekuttavat. Satakoon ulkona, ropsikoon…

Tämä on hieno seksa. Tilkka whiskyä. Muutama laji viinejä. Puolalaista viinaa, sitä kantaa tuon tuostakin eräs fenomenaalisen terävämuistinen Puolan juutalainen. Pikkuisen punssia. Sormustin konjakkia.

Onhan sitä siinä jo puheensiementä:

"Popo-popo!" Puhe porisee yli ja poikki pöydän. Nyt hartiavoimalla niin että hiki tulee. "Popo-popo, — se tekee sitä ja toinen tekee tätä. Saksan politiikka kulkee niin, mutta Espanjan viisaammin, mutta Liberiassa käy kaikki raakalaismalliin! Popo-popo." "Kieltolaki tarkoittaa hyvää, mutta tarkoitus ei pyhitä välikappaleita. Bacchus on häädetty asunnostaan, poloinen, taivasalle värisemään. Mutta se pujahtaa koteihin, se on sinne tervetullut. Se ei ole mikään kettu, jolla olisi pelkästään luolansa. Kaikki ovet ovat sille auki… Se nauraa viskaaleille sakkaiseen partaansa. Ja vääntääpä taskuistaan esille sellaistakin, mikä on paljon pahempaa kuin whisky ja konjakki, lämmittävä burgunderi ja iloiseksi ja älykkääksi tekevä Champagne-kalja." "Mitäpäs eräs halpa runoniekan-tapainen sanoi kerran kauan sitten? Kas vain, jo — kerskuu, eipäs malta, tämä pässi. Ah, ihmissurkeutta! Näin hän varoitti:

"Jos luotte meille kieltolait, niin korven kohtuun kuljen vait ja ryhdyn työhön suureen: Ma korpikuusen juureen tuon viinapannun ratteineen. Teen viinaa suuren pannun. Juon viinaa suuren kannun! Ken tahtoo tehdä haitan, sen virkaniskat taitan…"

"Sitä on nyt tehty. Taitetaan edelleen virattomiakin niskoja. Ei uskottu. Suututtiin oikein. Drakon oli hölmö, Solon pääsi perille. Emme kärsi tyranniaa, kuninkaita. Kuningas Alkohol on inhottava, mutta vielä ilkeämpi presidentti Saivartelija. Tahdomme jalostua vapaasti. Pois bolshevismi. — Murhiin on jouduttu bagatellista: sillä maisteleminen ei ole laisinkaan — varkaus tai murha. Muuten olisi Mooseskin kirjoittanut 11:nnen käskyn:

"Ei sinun pidä viinatteleman. Vai mitä, rakas israeliitta, Varsovan juutalainen?"

"Pöpö-pöpö!"

Seurassa on myöskin Fransiskus. Puheliaan Raista. Fransiskus sanoo ettei koirasta voi tehdä kasvissyöjää, vegetariaania, joskin se täytyy estää repimästä lihaa ihmisten koivesta. Ei miestä voi estää maistelemasta, mutta sordiinin saa panna maistelulle, järkeväin neuvojen muodossa. Ja Fransiskus haukkuu syyllä, että koira nyt pureksii pikku emäntää ja että se lihotetaan nahkansa halkaisemaan.

* * * * *

Ja sitten, valitettavasti, esirippu isännältä laski! Kas mikä sattuikin. Hän on niin pieni ja voimaton. Yleensä — niin raitis, vaikka maistelee hiljalleen. Meni — muisti, — mitäpä siitä kaunistella?

Mutta alter ego, ruumis, se teki omia liikkeitään. Se oli niihin tottunut monina kymmeninä vuosina. Se pisti takin ylleen, kalossit jalkaansa. Se aikoi kyllä täyttää kotona annetun lupauksen: se päätti lähteä kotiin junalla, eikä jalkaisin. Riuska päätös, mutta huono tekniikka!

Konduktööri tiukkaa:

"Missä piletti?"

Eipä tätä kannattaisi esittää. Kuka meillä ei häpeäisi puhua totta? Ei kannattaisi mainita vastausta:

"Piletti? Johan minä sen — eilen annoin."

Tottakai alter ego antoikin sen eilen: junallahan hän tuli eilisiltana kaupunkiin.

Ploiskis, alter ego toimitetaan välipysäkille, syksyiseen pimeyteen.

"Sanopas muuta! Pahaa vääryyttä tehdään…

"Mutta onhan minulla jalat. Tallustelen nyt jalkaisin kotiin."

Maantie on kyllä aivan tuttu. Sadella ripsuttaa. Koiranilma. Mutta työaiheita singahtelee päässä kuin ihania meteoreja. Fantasia liikkuu…

Esirippu nousee jälleen sen verran että ihminen huomaa alter egonsa istuvan jossakin oudossa paikassa kiviportailla. Älkää luulko että tämä on vaarallista! Kovin mallikelpoisillekin saattaa — tiiliskivi pudota päähän! — Mutta kuinka hän on tähän tullut, typerä, sieluton ja mieletön alter ego! Mokomaan paikkaan! — Vilukin alkaa ravistella kihtisen alter egon jäseniä. Ja tässä hän on levännyt kuin — Jeppe Niilonpoika ylimyksen sängyssä!

Vilu on kuin suihku niskaan! Kylmä suihku hullun niskaan.

Täytyy mennä kotiin.

Siinä sitten kulkee — Könnin kuokkamies. Maantie autio, siellä ei aja vielä ketään. Ei edes maalaiskaravaaneja, jotka liittyvät pimeässä yhteen revolverisankarien varalle. Se maantie näkyy parhaiksi pimeässä.

Valoa kohti mennään. Tähteä kohti: tuolta tuikkaa lyhty ajuri- ja trokarikylän kohdalta. Se kylä on jo lähellä, aivan lähellä omaa kylää.

Mutta juuri siinä lyhdyn alla tulee vastaan miehiä. Sällejä. Varmaankin "joraamasta", tanssimasta kotikylän Työväenyhdistyksen talolta, jota usein, ja hyvällä syyllä, se täytyy myöntää, kutsutaan ryöväriluolaksi.

Sällejä "Sörkasta", lahkeistakin ne tuntee. Ne tulevat rivissä, ottaen itselleen koko maantien, saartaen sen reunasta toiseen.

Jopa nyt jotakin! Eivät anna ihmisen, vaikka hän on niin pieni, — kulkea rauhassa.

"Mikä sinä olet? Mistä tulet? Mistä olet noin seiliin päässyt?"

Täytyyhän sitä vastata:

"Herrat pääsevät aina seiliin! Toista on sällien, hampparien!"

Nyt kajahtaa sadatuksia. Onhan niitä meillä: vuoroin r:ää ja s:ää rikkaana kuorona, mutta kuitenkin yksitoikkoisena, raakana, karkeana.

"Sanotko meitä hamppareiksi, hä?"

Ketju supistuu. Isoin roikale, jonka naama on kalpea ja toisen silmän alla leveä musta viiru, lähestyy:

"Sanotko vielä?"

Silloin se vasta sanotaankin! Nyt viholliset keksivät r:ien ja s:ien lisäksi muitakin meheviä sanoja. Tekisipä mieli kilpasille:

"Luuletteko etten minä osaa tuota yhtä hyvin kuin tekin? Retkuja ei kursailla. Yritetäänpäs!"

Luulemme että suomalainen sanakirja osataan melko runsaasti, kauheina, järistävinä, kummallisen raffinoituina, hemaisevina ja monimutkaisina tosintoina. Vihollisten olisi syytä hiukan äimistyä, ja he äimistyvätkin — hetkeksi. Yksinpä tuokioksi isoin roikalekin.

Isoin roikale puukkaisee sitten miehen, joka on niin pieni ja voimaton, alas maantien ojaan.

Johan siitä suuttuu! Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää.

"Nyt te saatte kuulla kunnianne!"

Ja he saavat tosiaan: he saavat moraalia! Heille toivotetaan raipparangaistusta eikä lihomista vankiloissa. Raippoja selkään! Pää poikki! "Koivun oksa konnan palkka!" Mies vain mätänee raudoissa. On keinoja parempiakin! J.n.e.

Roikale hyppää perästä ojaan. Puukko kädessä.

Puukko on Suomessa täyttä totta, ei kirjallisuutta:

"Älä pölötä! Tänne rahaa, tai keuhkosi höyryävät."

Tämä ei ole enää leikkiä!

Mitä tehdä?

Pieni mies haparoi takataskuaan. On voitettava aikaa…

Hän kaivelee muka kukkaroaan, mutta aikoo saada revolverin esille.

Revolveri on — poissa. Se jäi varmaankin äskeiseen levähdyspaikkaan! Putosi!

On voitettava aikaa… Rahoista ei niin vain luovuttaisi!

Ja mitä se auttaisi? Rahojen tähden ei Suomessa puukotella.

Ei olisi alistuttava ilkivaltaan: se olisi vääryyttä kansaa kohtaan, jota on opetettava, näytettävä sille huutia.

On voitettava aikaa. Kaivellaan taskuja. Povitaskussa sattuvat käteen — tekohampaat. Hampaat — taskussa? No, eihän viiniä hampailla juoda!

Mikä kummallinen päähänpisto! Isäntä lyö löytönsä kansansankarin kouraan.

Ei aivan pieni ällistys. Sitä seuraa jälleen monta r:ää ja s:ää, liian monta: yksitoikkoista tämä jätkien ja metsäläisten tyyli: — "R-r-r-r! S-s-s! Mitä nämä on? Hittoako minä näillä teen?"

Aikaa voitettiin tuokio. Vieläkin pysyi lompakko povella, — eikä se aio sieltä lähteä. Pikku mies olisi kehno, jos hän taipuisi väkivaltaan!

Muut sällit jo nauravat, mutta tämä roikale ei:

"Rahat tänne vaan!"

Pieni taistelee vastaan, silmittömästi, sokeana raivosta. Runsaasti niitä r:iä käytellen. Kaksi muutakin kansanpoikaa tulee nyt toveriaan auttamaan. Ja he kaivavat hänen liivintaskuistaan pikkuseteleitä. Siinä käy rähinä, joka peloittaisi kulkijat, jos heitä sattuisi autiolla tiellä liikkumaan.

Ahdistettu hätkähtää: joku tulee takaa. Henkeä salpaa niin että sieraimissa oikein tohahtaa: hän luulee juuri saavansa iskun selkäänsä. Jokin löi selkään:

Se oli Rai!

Rai!

Isäntä ei ymmärrä kuinka se kävi! Se pomppasi selkään. Se huiskahti ympäri ja seisoi hänen rinnallaan. Se ulvahti vimmasta. Se oli todella peloittava, selkä harjana ja irvistävin ikenin lyhdyn alla.

Se oli pudottanut mustan esineen suustansa. Mikä siinä oli?

"P—le, minkänäköinen koira", kuului ylhäältä tieltä.

Rai oli pudottanut revolverin!

Kas niin, nyt tämä alkoi pikku mieheltä sujua:

"No, yritetäänpäs nyt!"

Varmuushaka ympäri. Pahin roikale väistyi. Toinen, riidasta tulistunut, toisen taskujen kaivelija, alkoi sen sijaan edetä ja kaivella omia taskujaan. Hänelläkin revolveri.

"Wehr dich, Rai!"

Isäntä kohotti aseensa, Rai häkeltyy hetkeksi, se ulahtaa, sitten kiljaisu, hyppy ilmaan, ja se takertuu miehen ranteeseen. Siinä koira riippuu, puree, rähisee. Se on silmitön. Se on väkevä. Sälli kaatuu. Rai seisoo paikallaan, kuono miehen kurkulla, mutta ei pure, kuono hänen naamansa edessä, tuossa paikassa iskemäisillään.

"P—le", kuuluu tieltä. "Ota pois koirasi. Tappaa se pitäisi!"

Ja toisaalta joku:

"Mennään pois."

Kaadettu sälli on sangen nöyrtynyt. Isäntä myöskin, myönnetään, nyt jo sangen valmis väistymään. Mieli kuohuksissa hän kutsuu koiransa ja lähtee. Souvarit kiroillen omalle taholleen.

"Mainio koira", jupisee isäntä, oikein vielä aavistamatta vaaran suuruutta. "Kas vain, etpä ollutkaan unohtanut oppiasi. Söskön min Hunt, kuten se poliisikonstaapeli aapisessa sanoi…"

Minne nyt? Kotiinhan on matka… Väsyttää lopultakin niin sitkeästi.

Mikä on koti?

Sen tunnusmerkki on sauna.

Tullaan kylään.

Ja tuossa on nyt huvila, jossa on sauna…

Se sauna on tosin vieras, mutta sauna kuin sauna.

Ykskaikki. Isäntä menee koirineen siihen saunaan.

Siellä on kylmä. Mutta tuossa kamarissa näkyy muuripata.

Ja padan alla on hiukkasen paperia ja kekäleitä.

Pistetäänpä tuli kekäleihin…

Se onnistuukin hiljalleen.

Täällä on kovin kylmä. Ja väsyttää viimeinkin ihan sietämättömästi… Ollapa lämmin vuode.

Mutta — onhan lämmin muuripata!

Sinne nyt isäntä nousee. Jalat jäävät tosin sängynreunalta ulos ja pystyyn, mutta välipä sillä.

* * * * *

Aamulla: skandaali kuin skandaali. Lienee tuli toki sammunut padan alta, mutta naama on varmasti noessa. Ainakin kädet hiilistä ja muuripadasta.

Nyt nopea luikkiminen Rain rinnalla kotiin.

Ja yön tapahtumat alkavat selvitä mielessä.

Mikä vaara: eipä kaukana, niin ehkä risti olisi todella vedetty nimen perään! Ja Rai oli ollut pelastus! Se on varma.

Rai, kuinka se oli sinne tullut?

Mutta — mitähän nyt kotona sanotaan?

No, onhan ainakin kertomista pelastuksesta — pelastukseksi.

Ja kotona ei torutakaan. Silmät punottavat siellä oikein vakavista kyynelistä. Kasvot ovat valvonnasta kalpeat.

Ei, siellä otetaan sekä koira että hänen isäntänsä iloisesti vastaan. Ja ennenkuin kahvipannu joutuu tulelle, selitetään: "Päästin Rain irti, kun se riehui ja tahtoi. Mitä on tapahtunut? Miksi Rai ontuu?"

Rai ontuu, todellakin. Sen jalassa on pieni haava, pieni, mutta sittenkin. Puukostako? Nyt kerrotaan. Keitetään kahvia. "Kuinka se revolverijuttu on mahdollista? — Ehkä se sittenkin oli taskussasi? Mutta saattoihan Rai sen jäliltäsi löytää."

"Vallan hyvin. Sehän tuli takaa, oli etsinyt jälkeni. Tai kuullut rähinän, — en ymmärrä. Mutta ainakin se hampaillaan pelasti minut!"

Rai ansaitsi tulla lääkityksi, kiedotuksi syliin. Se ansaitsi tosiaan sekä isännältä että emännältä kaikki lempinimensä, joita sille oli vuosien varrella karttunut:

"Rai! Kiku kaku! Raku, kultasilmä! Hinttupelle! Priiskuttaja! Silkkipää! Linnunpoika! Kuka uskoisi että olit vielä sellainen…"

Mutta isäntä ei lähtenyt enää sille tielle yksinään yöllä, raitille, jossa päivisinkin seisoo kauniita nuorukaisia sinkautellen kulkijoille törkeyksiä, noiden muodottomien huvilain kulmaukseen, missä aamuisin näkee usein verilammikoita, — tuohon ajurien ja trokarien kylään. Kiitti onneaan että tämä matka päättyi — muuripataan. Ja oli Raille kiitollinen.

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" — "Kaikki loppuu aikanaan…"

Meni vuosia, — nopeasti kuin kiekko lentää maantietä.

Ja kaikki loppuu aikanaan.

Niin nyt tämä jutelmakin, jos vain vielä vähän siedätte odottaa.

Rai kuoli.

Koira kuolee. Mitäpä siitä?

Kuoleehan niitä koiria! Ja kuolee kissoja, hevosia ja lehmiä. Kellahtelee porsaita ja kanoja…

Kun kerran ihmisiäkin, paljon tärkeämpiä. Eikä silti koskaan — aivan korvaamattomia.

Älkäämme, ihmiset, kovin pöyhistelkö: ei liene loppumme useinkaan paljon juhlallisempi kuin halvan eläin-raukan. Ainakaan ei se näytä vakavammin valmistetulta: niksahdus vain, ja siihen menemme. Täysin odottamatta.

Katso, tuossa mainittiin vielä eilen miestä sellaisena, jonka kesä kukoisti parhaillaan ja lupasi syksyn mahtavaa satoa. Nyt: hän on kuollut. Hän katosi…

Toinen, voiman ja terveyden jättiläinen kehdosta asti, sai kummallisesti vamman rintaansa… Ikäänkuin suuttunut Apollo olisi häneen oikkunsa puuskassa ruttonuolensa sinkauttanut. Sitten, tuon naurettavalta ja uskomattomalta kuulostavan pikku varoituksen jälkeen, kohtalon yksi ainoa sormipaukku: henki pois. Olematon, multaa! Musta hautasaatto, kukkasten tulva, säikähtyneitten kohtalotoverien järkyttäviä puheita:

"Milloinkaan ei tämä tappio tule korvatuksi!"

Ja parin kuukauden perästä se tulee erinomaisesti korvatuksi. Yhden kuolema toisen leipä. Virka auki eläville. Unohdus.

Liian vanha tarina, liian toivoton niille, jotka runolta vaativat pelkkää huvia, — unohdusta tuskassa.

Koiran kuolemasta taitaa olla helpompi puhua.

Miten se tapahtui?

Muistammeko tarkoin edes aikaa, minkä Rai vielä eli?

Kunnioitus sitä kohtaan kasvoi kyllä sen oikeastaan ainoan urotyön jälkeen, jossa se oli näyttänyt ettei se ollut vanhaa taitoaan unohtanut. Turhaan se ei ollut käynyt kouluaan, tullut konstaapelittareksi! Sen hoitoon kiinnitettiin nyt kyllä enemmän huomiota — jonkin aikaa. Sitä kävelytettiin paremmin sääntöjä seuraten. Siltä kiellettiin hemmoittelevia ruokiakin — jonkin aikaa.

Eihän arvattu milloin se sattuisi olemaan tarpeen vielä pahemmassa rytäkässä kuin tuo ilkeä kohtaus sällien kanssa.

Jonkin aikaa, sanomme. Sillä siihen se loppui kuin kanan laulu. Aikomus räpsähti tyhjiin kuin saippuarakko.

Turmeltuminen jatkui edelleen. Koira paisui pyllimakkaraksi. Se muuttui mursuksi ja merileijonaksi.

Aika pyöri pois käsistä. Mitään uutta ei tapahtunut.

Ja sitten huomattiin että vanhanlainen Rai jo todellakin vanheni.

Se ei kuullut enää oikein tarkoin. Se kuorsasi sikeässä unessa matollaan, kun isäntä huomasi jonakin pimeänä syksyn yönä kolinaa ulkoa, otti ruostuneen revolverinsa, senkin pelkuri, ja lähti tähystelemään varkaita ulos, — valmiina taisteluun, jos kiihko päähän nousisi.

Näkökin heikkeni Rain ruskeasamettisista kauriinsilmistä.

Ja katsos vain, harmaita karvoja ilmestyi koiran päähän — kuten isännänkin niskavillat valkeiksi läimähtivät.

* * * * *

Eräänä myöhäissyksyn iltana, jolloin vesikourut eivät enää soittaneet alakuloista rallatustaan, vaan hieno jääkuori oli silaillut villiviinin vähät lehdet, pakistiin palavan iltatakan ääressä koirasta.

Pari päivää sitä ennen oli isäntä, ympärillään pieni pino kirjoja eläimistä, lukenut eräästä kauniista, kvarttokokoon painetusta teoksesta, — kirjoittaja jokin Hugues le Roux, muutamia sivuja… Tällainenkin eläinmuistelma siinä oli ollut:

"— — — kaivoin kuopan, asetin sinut hellästi sen pohjalle, kellastuneitten lehtien päälle. Irroitin nikkelihelaisen kaulanauhasi. Nyt se on yhä työpöytäni laatikossa. Usein sattuu käteni siihen, kun pengon sekaisia papereitani. Silloin pikku ketju kilisee kuin hopearahat kukkarossa… Ja tuntuu kuin sinä yhä kiertelisit ympärilläni, Miette-parka (tarina oli kissasta)… Ja kuulen sinun juoksevan kommeltaen ylös puuportaitani, kuulen sinun raappivan oveani!

Onko parempaa maailmaa, taivasta näitä ihmisen uskollisia palvelijoita varten? En mahtane voida sitä vannoa… Ja sittenkin tunsin Dauphinessa koiran, joka varmaankin niin uskoi. Se oli pieni keltainen doggi, kummallisen näköinen, jumalaista rotua: koira, jonka Kiinan keisari oli antanut harvinaisena lahjana eräälle ranskalaiselle diplomaatille. Se oli näöltään kuin mikä vaakunaeläin, tuollainen merkillinen epäsikiö, joita nähdään kuvattuina kiinalaisissa maljakoissa ja bronssireliefeissä — — — Elämänsä loppuaikoina, jolloin minä siihen tutustuin, oli se muuttunut omituisen uneksivaksi. Se loikoi kokonaiset päivät pää käpäliin painettuna, tuijottaen eteensä ja muistellen kai omia asioitaan. Eräänä iltana, kun menimme ulos terassille ihailemaan tähtikirkasta yötä, näimme sen istumassa paadella liikkumatta, tähystellen ylös taivaaseen. Silmillään, jotka kiiltelivät kuin hiilet, näytti se tiukasti seuraavan yhtä ainoaa avaruuden kohtaa.

Lopulta isäntä harmistuen käski:

— Kiang! Kiang! Tule!

Sama kuin olisi kutsunut vaskista eläinveistosta, niin kaukana meistä se eli haltiotilassaan.

Seuraavana aamuna tavattiin se kuolleena asuinkomerossaan.

Siitä alkaen olen ajatellut että Kiang kai sinä iltana aavisti loppunsa läheisyyden… Kuuli etäältä, etäältä Siriuksen ajokoirain lauman haukunnan, taivaanpoika-koirien iloisen helskeen, kun ne Suurta Karhua metsästäen kiisivät pitkin ääretöntä, säteilevää linnunrataa…"

* * * * *

Nyt siis pakistiin Raista. Ja isäntä sattui alkamaan:

"Rai-parka… Kuinkahan sitten teemme, kun se ei enää näe…? Sitten… Tai kun sen hampaat heltiävät niin että se on tukehtua luuhun, jota yrittää nielaista… On niitä sellaisia koiria. Oikein vanhoja. Tulevat karvattomiksi. Röhisevät kuin porsaat astmaansa. Häntä paljas kuin rotilla. Se on inhottavaa…"

Näin alkoi isäntä.

"Hyst", huomautti pikku emäntä. "Älkäämme puhuko noin. Se voi ymmärtää… Eikä se aika vielä ole tullut. Odotetaanhan. Ja kunhan pellit saadaan kiinni, mennään kävelemään. Se virkistää, nuorentaa ja laihduttaa Raita. Vartijaamme. Rai, lähdetäänkö?"

Rai kuuli tämän, se kiepsahti emännän polville paikaltaan, jossa se oli tirkistellyt hiillokseen, rinta ja pää tulta niin lähellä että silkkinen pinta tuntui polttavan kuumalta. Kiepsahti yhtä virkkuna kuin ennenkin, katseli ihmisiään silmiin kaula kallellaan. Alkoi ravata keittiöön ja eteiseen. Töytäsi kuonollaan vitjoihin kymmenesti. Ja aivasteli kymmenesti, — nauroi.

Vielä se oli täynnä elinvoimaa.

Siihen haihtuivat ne alakuloiset jutut, huoli — vanhoista päivistämme.

Turhaa huolta: kukapa on sanonut että meillä mitään vanhuutta onkaan?

Sinäkin iltana lähdettiin ajanratoksi pienelle kävelylle, kuten sadat kerrat ennen. Koiran kanssa.

Kävellään huvilalta kylään. Polku on entinen, pitkä ja suora. Hopeiset pilvet liitelevät kuutamossa. Polun ylitse kaartuvat vaahterain lehdettömät oksat vanhoina tuttuina.

Kävellään kaikessa rauhassa, — ja mitäpä kummaa tässä tulossa olisikaan?

Kaksi inehmoista ja koira kolmantena. Toisiinsa tottuneina, yhdessä rivissä.

Ei aavisteta mitään. Rai ei ole tähystellyt tähtiin kuin Kiang. Se ei ole ulvonut aavistelevasti, kuten koirien sanotaan ennen kuolemaansa tekevän. — Rakennellaan pieniä suunnitelmiakin. Eteenpäin elävän mieli.

Siten tultiin valtatielle. Rai kiskoi vitjoja liikaa, se aivan väänsi isännän ranteen sijoiltaan rautasilmukoilla.

"Kiusallista… Ei tuon tähden saa rauhassa kävelläkään… Annan sen mennä itsekseen. Vetäköön vitjojaan…"

Niinhän on usein ennenkin annettu mennä, vitjoineen juoksemaan. Jos jokin vaara on uhannut, auto, hevonen tai juna, on Raita kutsuttu ajoissa takaisin ja se on tullutkin. Kiitänyt kohti kuin nuoli, hölkännyt lihava vatsa maassa, punainen kieli on lerkkunut pitkällä ja silmistä paistanut iloinen hymy.

Kuu nousee, alkaa kiilua hopeisista pilvistä. Tien kuurainen peite hohtelee kuin hopea.

Niin, inehmoiset rakentelevat pikku suunnitelmiaan. Kuten ennenkin, käsi ystävän kainalossa.

On niin kaunista, hiljaista, suloista…

Jokin humisee etäällä:

"Auto. Nyt tulee auto! — Rai!"

Emännän viimeinen sana on käsky, melkein kirkaisu.

Auto tulla pohistaa kovaa vauhtia. Odottamatta. Tienhaara läimähtää yht'äkkiä kirkkaaksi kuin valonheittäjästä. Auto kohisee, ulvoo, lähenee.

"Rai!"

Rai ei kuule. Taikka se kuulee auton vonkuvan torven, mutta ainoastaan sen.

Ainainen vanha viha, sitkeässä kuin perisynti!

Rai juoksee vitjoineen autoa kohti.

Emäntä parahtaa:

"Nyt se kuolee… Rai, Rai!"

Rai — taistelee jo etäällä! Parinsadan metrin päässä. Räyskää, rähisee:

— Minut lunastaneen siankinkun kautta, sen täytyy nujertua, minä sen murskaan!

Rai töytää suurta autoa, matkustaja-autoa vastaan, jonka sähkösilmät häikäisevät hyökkääjän sokeaksi… Jonka suu, — punainen nimikilpi, — näyttää sinisten hammastensa, — kirjaimien, — pitkää riviä.

Koira kimpoaa autobussia vastaan. Se iskee kiinni auton pyöriin. Sen täytyy peräytyä… Mutta se iskee uudestaan, kahta raivoisammalla kiukulla. Auto kulkee eteenpäin kuin — niittokone ruohossa. Rai sinkoilee takaperin, oikealle ja vasemmalle. Se on liikkeissään taitava. Taas, taas se saa puraistuksi vihattuja kumipyöriä!

Se ei kuule huutoja. Sankaruus on sen haltioinut!

Autobussi kohisee niin ettei koiran ääntä erota. Vitjoilla kynsitettyjen valtavien pyöräin jyminä routaisella tiellä. Sitten Rain hopeankirkas kiljuna — ikäänkuin vaahterain huippuja vavistaen. Emäntä hokee, väistyen takaisin sivupolulle:

"Nyt se kuolee, se kuolee!"

Kimeä vingahdus. Yksi ainoa! Lyhyt.

Mahtava auto pysähtyy. Ihmiset hälisevät siellä jotain.

Pikku isäntä kiiruhtaa paikalle; niin, hän juoksee, kömpelöt saappaat kopsavat.

Ihmisiä astuu ulos valtapiiriin autosta, joka luo ympärilleen säbkölyhtyjensä häikäisevän kehän.

Mitä ne puhuvat?

"Mitä tässä on tullut?"

"Jokin koira…"

"Koira jäi auton alle."

"Se on ammuttava."

"Koira jäi auton alle."

Poliisikin liikkuu siinä, tavoittelee revolveriaan kotelosta. On sattunut paikalle.

Isäntä — syöksyy Rain luo.

Siinä hän makaa, Rai…!

Poikki maantien ja keskellä maantietä.

Auto, tuhansia kiloja painava matkustajavaunu, Jaggernaut, joka on kuljettanut toistakymmentä henkeä, on varmaan vierinyt sen ylitse kuin hirmuinen jyrä.

Pikku isäntä, joka tahtoisi nimittää itseään eläimen veljeksi, polvistuu maahan ja sieppaa koiran syliinsä. Rain pää on hervoton. Sen suusta ja korvista kuohuu veri. Kurkku korahtelee… siitä vaahtoaa veri.

Mitä ne huutavat ja hölisevät:

"Pitäisi vaatia vahingonkorvausta."

Toiset, joku ajomiehistä:

"Se ei tahtonut mennä tieltä pois. Ajoimme hyvin hiljaa… Ihan totta, me hiljensimme vauhtia."

"Kyllä tiedän", vastaa isäntä lyhyesti.

Rain silmät ovat vielä auki, hiukan auki.

Mitä ne siinä nyt hölisevät:

"Se on ammuttava. Ei siitä tule enää kuitenkaan eläjää: auto ylitse, tuhansia kiloja…"

Isäntä näkee että Rain kaulanauha on poikki reväisty. Se tarttui kai — vitjoistaan autonpyörään, Rai koetti vapautua, hirveällä voimalla sai se kaulanauhansa, paksun, nahkaisen, poikki… mutta ei ennättänyt auton alta enää. Isäntä syyttää itseään, noita vitjoja, joiden oli annettu laahata perästä. Omatunto on paha. Hän hokee:

"Kyllä tiedän… Kyllä tiedän…"

Mutta nyt tulee syylliselle kiire!

Nyt juuri on Rain päätä nopeasti silitettävä… Anteeksi anoen. Kiitollisuudesta! Sankaria kohtaan… Hengenpelastajaakin. Nyt, nopeasti, — kun se pää lepää verisenä isännän polvella ja — silmät menevät umpeen.

Pikku isäntä melkein huutaa, keskellä ihmisparvea:

"Rai! Lähdetään, Rai!… Metsään! Uimaan, Rai!"

Rai nostaa päätänsä. Se avaa silmiään. Pää nytkähtää ja putoaa alas.

Joku sadattelee:

"Tappakaa nyt jo se kitumasta!"

Isäntä vastaa:

"Kyllä tiedän… Kyllä tiedän."

Hän nostaa koiran syliinsä ja kantaa sen syrjemmälle… Kotipolulle. Laskee hyvin varovasti pehmeälle nurmikolle.

Poliisi tulee avuliaana siihen.

"Antakaa tänne", sanoo pikku isäntä.

Hän ei hiisku poliisille mitään revolverista, vaan ojentaa kätensä taakse ja ottaa vastaan. Oman aseen taskusta kaivaminen veisi aikaa… ja Rai voisi tuntea sen hajun!

Vieläkin tunnustelee ihminen Rain päätä: se on litteä, ruhjottu.

"Rai!… Rakas Rai!"

Nyt tulee kohtaus, jota ei sovi kuvata; häpeällinen aika: kyynelien aika. Kyynelet eivät kuulu terveeseen elämään. Kuitenkin elämä on — kyynelien kostuttama.

"Rai! Lähdetään!"

Veristä kaulaa halaillaan…

Ja salaa, hyvin salaa, — sillä Rai tuntee vieraankin revolverin jos minkä, — tapahtuu jotain… Isäntä uskottelee olevansa koiran jumala: nyt soivat jumalan rakkautta vakuuttavat ja leikilliset sanat eläimen korvaan:

"Rai! Lähdetään! Metsään! uimaan."

Ja samassa pamahtaa laukaus: suoraan korvaan, sen kautta aivoihin. Heti toinen, tulisesti, samassa sekunnissa. Ja kolmas.

Nytkähdys ja värinä joka kerta Rain ruumiissa, joka on ihmisen sylissä.

Se on tehty.

Koko kauniisti tehty!

Isäntä kantaa ruumiin kotiin. Siltä on jalat poikki, auto katkaisi; ne riippuvat pelkän nahkan varassa. Rintakehä, kupera ja kaunis kuin hienon rotunaisen, musertunut litteäksi.

"Omaan multaan me mennään… Omalle palstalle…"

Rai on sangen painava, se — pönkerö, pieni hyle, kaunis merileijona!

Sen veri tahraa rintamuksen, kauluksenkin.

No niin, emäntä on mennyt kotiin jo edeltä.

Hän ei jaksa mitään nähdä.

Hän saa päänsäryn kaikeksi yöksi. Älkäämme puhuko siitä: ymmärtäkää, tunteethan ovat ihmisestä häpeää… Meidän täytyy olla spirituelleja. Siis: esirippu!

Menee puolituntia, menee tuntikin.

Kuitenkin tahtoo myöskin emäntä olla hautaamassa Raita.

Kuu pilkistelee pilvistä. Sillekään emme voi mitään. Kuu on kyllä varsin romanttinen, mutta sinä yönä se sattui paistamaan. Eikä meillä ole mitään mahtia repiä kuuta taivaalta, me olemme vain ihmisiä. Romantiikalla on yhtä suuri osa elämäämme kuin realismillakin, järkevien ihmisten auringolla.

Yleensä: me emme ole järkiolentoja kukaan.

Siis kuu paistaa. Pienet hopeiset pilvet tai tiheä parvi hopeisia hattaroita, kuin villaleperöitä kauniisti siroteltuina… Hopeiset pilvet liikkuvat hiljaa ja ikäänkuin värisevät taivaalla.

Yht'äkkiä taivas, valtava, korkea, lentää aivan siniseksi; se näkyy kauttaaltansa, pilvien väistyessä tyynesti omia teitään. Väistyessä syrjään kuin esirippu.

Kodin hongat humisevat virttään.

Ikuista virttään.

Ikuistako? "Kaikki loppuu aikanaan…" Kaikki ikuinen: illuusio, sanaleikki, pelkkä kuvitelma!

No niin, isäntä puuhailee pengermällä… Hän kaivaa routaiseen multaan kuopan. Sellaiseen paikkaan, jossa ainakaan — kissat eivät koskaan pidä tapanaan jolista! Paikkaan, johon ei luultavasti ihminenkään tavallisesti astu, sillä se on syrjässä käytävistä.

Ja Rai lasketaan multaan. Hieno Rai, sinimustassa silkkipuvussaan, multaan. Se asetetaan kupeelleen mukavasti kieppuun, niinkuin sen on hauskin maata… Käpälät lämpöisesti ruumista vasten:

"Ablegen, Rai, ablegen… Ablegen." Jälleen laskekoon esirippu. Kyynelet ovat — niin kuivia.

* * * * *

Pikku isäntä muistelee siinä sitä tehdessään… menneitä vuosia. Tai muistaa ne väkisinkin. Ehkä se on itsekästä, — tämäkin suru…

Kummakseen hän ajattelee että hän on näinä vuosina, joina Rai oli hänen toverinaan, mahtanut — sittenkin muuttua! Omituista! Mistä se johtuu?

Kuinka hullunkurista: hän ei kimpoile enää — vääryyksiä vastaan…

On kai löytänyt oman kuvansa… Tuntee olevansa esimerkiksi kuin — eläin. Onko mokomaa kuultu: verrata itseään moiseen!

Tohtisikohan vakuuttaa että hän säälii meitä kaikkia — kuin elukoita, ei ollenkaan sen kummempina. Säälii voittajia heidän komiikkansa tähden. Voitettuja heidän tuskansa…

Tavaton lallus! Menettänyt kaikkein parahimpansa: taisteluvaistonsa.

Mutta tietäkää ettei hänellä itsellään ole paljon tuskaa enää.

Ja eikö ihmisen pitäisi muuttua aina? Joka hetki! Tutkia jokainen elämyksensä niin syvästi että se jättää jälkensä.

Jaakobin tikapuut, joiden jokainen askelma, — jokainen teko, — vieköön — ylemmäksi. Ylemmäksi: ei tässä mitään toistamista, maneeria sallita.

* * * * *

Fransiskus, alakuloinen ja veitikkamainen, sai tiedon tärkeästä perhetapahtumasta. Tavattiin hänet sitten. Ja hieman vihaisesti hän sanoi emännälle ja isännälle:

"Syöttääkin koiraansa ankeriailla ja majoneesilla niin ettei se pääse auton alta pois. Arvaahan sen, rullasyltty!"

Kovia sanoja. Mutta kuinka voi ihminen, jonka ammatti ei ole metsästäjän, poliisimestarin tai menagerianhoitajan, oikeastaan pitää koiraa? — Ja siinä tunnustetaan se ehkä törkeä rikos että Rai oli laskettu irti vitjat kaulassa.

Fransiskus, koiranleuka, lieventeleekin sitten:

"No niin… Ja koiralle keppiä, sanoo keisari Wilhelm!"

* * * * *

Koiran hauta — kuin ainakin koiranhauta. Reheviä nokkosia ja takkiaisia.

Patsaitako kaipaisitte? Vai niitä… tälle koiralle!