ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Huone, jossa on ovi sekä peräseinällä että vasemmalla puolella. Huoneessa löytyy muutamia kehnoja tuolia, pöytä, ja uunin reunalla vesi-ruukku.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS,

Anna. Ihaksinen.

(Anna istuu pöydän ääressä ja ompelee. Kello lyöpi seitsemän. Ihaksinen tulee sisään peräovelta, sanomalehti kädessä.)

IHAKSINEN. Hyvää huomenta, mamseli, onko mestari kotona?

ANNA. Ei ole. — Missä isäni mahtanee viipyä niin kauan; eilen illalla läksi hän kotoa pois eikä vielä ole tullut takaisin. Koko aamun olen häntä odottanut, ja kello jo löi seitsemän.

IHAKSINEN. Eilen illalla näin minä hänen kävelevän iloisien toveriensa seurassa; varmaankin läksivät he johonkuhun ravintolaan, ja viettivät siellä yön. Kyllähän isänne kohta tulee; hän on nyt ruvennut etsimään iloista seuraa ravintolissa, mieltä lohduttaaksensa, koska hänellä on ollut paljon vastoinkäymistä.

ANNA. Voi riemua! onko se oikein tehty, että jättää rahat kapakkaan, kun ei meillä ole yhtäkään tikkua, millä huonetta lämmittäisimme.

IHAKSINEN. Ah, Jumalani! eikö teillä ole yhtäkään tikkua? — — — ja minä hönttö panin vielä viimeisen rahan tähän sanomalehteen, — — — jospa kuitenkin tietäisin jonkun, joka ostaisi sen minulta vaikka puolesta hinnastakin!

ANNA..Minä sain eilen muutaman markan lopetetusta työstäni, ja isäni lupasi niillä ostaa sekä puita että ruokaa; vaan nyt ovat ne varmaan hävinneet yöllä.

IHAKSINEN. Oh, sitä en luule, sillä Lassi Rysäsen vuoro oli eilen tarjota, eikä hänellä ole rahoista puutetta, sillä miehellä! — — — mutta kuulkaapas, minä juoksen naapurien luo pyytämään muutaman halon.

ANNA. Kerjäämään siis?

IHAKSINEN. Niin, mitä häpeää siitä on? Kun itsellä ei ole, niin täytyyhän toisien auttaa, se on tietty.

ANNA. Mutta voipihan Ihaksinen tehdä työtä, kunhan vaan tahtoisi.

IHAKSINEN. Kyllä kaiketi, mutta minkätähden minä sitä tekisin, sanokaat! niin monta löytyy, jotka eivät mitään tee. Kaikki nämät rikkaat ja ylpeät vallat, jotka käyvät silkissä ja sametissa, ja jotka ovat olevinaan niin oppineita ja sivistyneitä, minä kummeksin mitä hyötyä he tekevät, minä?

ANNA. Ei se mikään estelys meille ole työtä tekemästä.

IHAKSINEN. Ja nuo nuoret herrat sitten, jotka viitenä yönä kukaties pelissä hävittävät niin paljon kuin köyhälle miehelle olisi ollut kylläksi koko vuodeksi, minä juuri kummeksin minkälaiset heidän velkansa lienevät; he nostavat nenänsä pystyyn ja tahtovat tuskin silmäillä rehellistä työn-tekijää, mutta jos tapaavat jonkun kauniin neidon, niin kas sitte kun he häärivät ja puuhaavat. — — — Oh! minä olen kyllä nähnyt tuommoisen kuleksivan täälläkin ympäri, mutta kunhan vaan saan hänet käsihini, niin — — —

ANNA. Mitä Ihaksinen sanoo?

IHAKSINEN. Oh, "en sanonut mitään, sanoi hän, joka ei koskaan ollut vaiti".

TOINEN KOHTAUS.

Pori (tuleva perä-ovelta). Anna. Ihaksinen.

PORI. Kah, hyvää huomenta, Ihaksinen; mitenkäs jaksatte (heittää itsensä tuolille, lakki päässä).

IHAKSINEN. Kyllä minä voin hyvin; mutta kuinka Pori jaksaa, te näytätte hyvin väsyneeltä?

ANNA (menee Porin luo). Minulla on ollut niin paljon huolta teistä, isäni.

PORI. Mitä lorua se on! niin kauan kun minulla on nämä, (näyttää nyrkkiänsä,) niin en kehoita ketään tulemaan minua aivan likelle (viskaa lakkinsa pitkin lattiaa). Tuo minulle vettä! kieleni on tarttunut kitaan kiinni.

(Anna menee uunille ja ottaa ruukun.)

IHAKSINEN. Onko Pori lukenut eilistä sanomalehteä, siinä on paljon lukemista, sanon minä.

PORI. Niin, kyllä ne kirjoittavat paljon, nuo herrat, vaan jos koskisi kenen nahkaa, niin kyllä me aina saamme kärsiä. (Annalle.) No, mitä odotat?

ANNA. Minä siihen en mitään taida, isäni, mutta vesi on kylmentynyt jääksi täällä sisässä tän' yönä.

PORI (katkerasti). Ha, ha, ha, — — — oikein, vesi on näets' aivan hyvää köyhälle työmiehelle.

ANNA. Minä juoksen hakemaan.

PORI. Ei ole tarvis (ottaa putelin taskustansa ja juopi). Tämä ei kylmenny jääksi, ei ollenkaan.

ANNA. Palo-viinaa!

PORI. No katsoppas! — — — täytyisikö minun muka pyytää sinulta lupaa? (panee putelin pöydälle, ottaa leivän ja palasen juustoa, jotka hän myös panee pöydälle). Kas tuossa, me saamme paikalla vieraita, tänäpäivänä Pori tarjoaa.

ANNA. Onko tuossa kaikki, isäni, ja muut rahat?

PORI (vihaisesti). Muut rahat! — — — Sinä luulet että neljä markkaa on koko maailma: ne ovat menneet aina viimeiseen penniin asti.

ANNA. Ah, Jumalani!

PORI (näkee hänen ompeluksensa). Mitä tämä on? vielä enemmän työtä, minä en kärsi sinun työtä tekevän, sen olen jo sanonut! (repii ompeluksen halki). Kas niin; nytpä en tarvitse kuunnella puhuttavan sinun rahoistasi muutamaksi päiväksi.

ANNA. Isäni, isäni, mitä te'ette! Tuo ei ollut minun omaisuuteni, minä lupasin sen valmiiksi täksi päiväksi.

IHAKSINEN. Oli pahasti tehty, Pori; mamselihan nyt saapi kärsiä vahingon.

PORI. Siitä minä en huoli.

ANNA (tuskassa). Tohtori Ahokas antoi minulle tämän työn;—————-Voi, Jumalan tähden, mitä minä teen!

IHAKSINEN (silmäilee palaisia). Eikö näitä millään tavalla voisi liittää yhteen?

PORI. Ahokasko! no se minua juuri ilahuttaa; — — — hänellä on kyllä varaa maksaa.

IHAKSINEN. Elkää moittiko tohtoria, Pori! muistakaa että hän pelasti mamseli Annan hengen: eikö Pori muista, kuinka hän hoiteli mamselia ja valvoi päivät, yöt; oikein kyyneleet tulevat silmihini, kun sitä muistelen.

PORI. Niin, entiset ajat ovat olleet ja menneet; mutta nyt on hän tullut rikkaaksi, ja sentähden minä häntä en suvaitse.

ANNA. Onko hän tullut rikkaaksi?

IHAKSINEN. Hän on sitten varmaankin parantanut kaikki ihmiset lasaretissa.

PORI. Siitä haastoivat tän' aamuna kapakassa; hän on saanut suuren perinnön Hollandista jonkun ahnaan tahi tuommoisen kuoltua, joka raatajien hiestä ja vaivasta, leskien ja orpojen kyyneleistä on kerännyt rikkautensa.

ANNA. Ahokkaan käsissä rahat kyllä vaikuttavat hyvää.

PORI. Sitä sinä et ymmärrä! ei kukaan rikas ole koskaan tehnyt muuta kuin pahaa.

IHAKSINEN. Niin, koska Pori ja muut toverit sitä sanovat, niin mahtaahan tuo olla totta, vaikk'ei mikään rikas minulle vielä pahaa ole tehnyt.

ANNA. Ah, isäni, ei teillä sellaisia ajatuksia ollut, kun äitini oli elossa, ja kuitenkin olimme yhtä köyhät silloin kuin nytkin.

PORI. Niin, silloin oli seikka toinen, hän houkutteli minua käymään kirkossa ja uskomaan meidän Herraa ja muuta semmoista; vaan nyt tiedän, että tuo on pelkkää naisenhaastia kaikki tyyni, nyt en usko mitään, ja se minusta paras onkin.

IHAKSINEN. Ei, kuulkaapas Pori, nyt taisitte mättää liikoja.

ANNA. Jumalan tähden, isäni!

PORI. Ha, ha, ha; ja sitäkö te sanotte! Kuusi vuotta takaperin olin minä voimakas mies, minulla oli monta sälliä ja sain hyvät tulot muurari-työstäni — — ja tänäpäivänä minulla ei ole mitään. Kaikki, kaikki, työkaluihin saakka on hävinnyt. Mikäpä syy siihen lienee? Niin; oli rakennusmestari, reima herra, joka antoi minulle suuren työn urakalle kontrahdin mukaan, mutta kun työ oli valmis ja palkka piti suoritettaman, niin karkasi tuo reima, korkeasti kunnioitettava herra, ja minun — köyhän työmiehen piti jättää talot, kartanot, ja pantiin arestiin siitä syystä ett'en voinut maksaa rahoja, jotka minä tätä työtä varten lainasin. Olihan tuo oikein, tahi miten?

ANNA. Mutta isäni — — —

PORI. Minä pääsin vihdoin arestista — — — minun entiset ystäväni ylenkatsoivat minua, ja minun täytyi muuttaa nimeä sekä majaa, päästäkseni pakoon heidän pilkasta. Sitten kuoli vaimoni, hautajaisissa taitoin jalkani, ja sain maata lasaretissa puolen vuotta. Siihen aikaan mietin minä paljon sinne ja tänne maailman menosta ja tulin tuntemaan, kuinka väärin on, että meidän köyhien ihmisten täytyy raataa elättäjiksemme noita joutavia, jotka ajavat vaunuissa ja elävät niin kuin joka päivä olisi viimeinen. Ihaksinen! — sanoin minä sinulle - me emme tarvitse raataa ja olla orjuudessa enemmän kuin he — — — Ha, ha, ha! meillä on jo monta ystävää, jotka miettivät samalla tavoin, ja kun kerran tulee siksi, ett'ei kukaan köyhä mies tahdo työtä tehdä, niin saamme kyllä nähdä, eiköhän nuo rikkaat ja ylpeät vallat joudu pahaan pulaan!

IHAKSINEN. Kyllä, minä olenkin sanani pitänyt, enkä olekaan työkaluja käsihini ottanut useammin kuin mitä juur' on ollut välttämätöntä, etten nälkään nääntyisi; vaikk'en muuten huomaa että työ minua pilaa.

PORI. Hiljaa! Sitä sinä et ymmärrä. Pidä sinä sinun lupauksesi, niin minä pidän minun; minä annan sinulle tyttäreni, kun saamme jotakin, mutta ymmärrettävästi ilman työtä.

IHAKSINEN. Kiitoksia siitä, Pori-ukko! kunniaa ja kiitosta — — — mutta nyt lähden ulos hankkimaan muutaman halon, sillit täällä on niin kylmä, että nenänsä voipi palennuttaa.

PORI. Hae puita miten vaan voit, minä käyn lepäämään hetkeksi (menee vasemmasta ovesta ulos).

IHAKSINEN (Annalle). Heittäkää jo surut sillensä, mamseli Anna, sillä puolen tunnin perästä on meillä suuri rätisevä kokko, sen minä lupaan (juoksee ulos peräovelta).

KOLMAS KOHTAUS.

Anna (yksinään, katsoen isänsä jälkeen).

ANNA. Ei yhtäkään rakkauden sanaa, ei yhtäkään hellää silmäystä; hänen sydämensä on tykkänään kuivanut. Kuinka kauhea, kuinka iloton elämäni on! Ah, minun toivoni on lähteä pimeään, kylmään manalaan äitini luokse. Isäni minua ei ikävöi eikä kukaan muu, sillä ei ketään maailmassa löydy, joka minua rakastaa ja ymmärtää.

NELJÄS KOHTAUS.

Ahokas (perä-ovelta). Anna.

AHOKAS. Anna!

ANNA (ihastuu äkki-luulemattomasti). Tohtori Ahokas!

AHOKAS. Suokaa anteeksi, että tulen niin varhain mutta en malttanut kauemmin olla katsomatta kuinka jaksoitte.

ANNA. Miten hyvä olette.

AHOKAS. Mutta olette niin vaalea, te olette itkeneet? onko isänne taas ollut kova teitä vastaan?

ANNA. Ei, ei; äitini muisto saattoi silmiini nämät pisarat, mutta nyt olen jälleen iloinen teidän tähtenne.

AHOKAS. Minunko tähteni?

ANNA. Niin, isäni äsken haastoi, että olette tulleet rikkaaksi ja onnelliseksi, eikä kukaan sitä paremmin ansaitse kuin te.

AHOKAS. Anna!

ANNA. Hän on niin hyvä, niin kohtelias, niin jalomielinen, ajattelin minä; hän tekee paljon, paljon hyvää näillä rahoilla; hän valistaa virheelliset, asettaa kaatuneet voimallansa, helpottaa hädänalaisia ja auttaa onnettomia, ja jossa muuta ei voi tehdä, siinä hän haastaa ne lohduttavaiset sanat, jotka hän kerran puhui minulle, nämät sanat, jotka yhä kaikuvat korvissani.

AHOKAS (ottaa hänen kätensä). Ja kun toivoitte niin paljon minulle ja muille, eikö teillä ollut mitään toivotusta itsellenne?

ANNA (heiluttaa päätänsä). Ei.

AHOKAS. Eikö teillä ole ollut mitään toivoa tässä elämässä? ettekö ole koskaan ajatelleet toista kotia, toisia ihmisiä teidän ympärillänne, kuin mitä tässä on?

ANNA. Niin, kyllä on totta, näin kerran unta, — vaan uni on hävinnyt — minä uneksin että olin kodissa, niin heleässä, niin kauniissa. — — — Siellä ei ollut mitään hätää, eikö surua, siellä oli niin lämmin ja iloisa olla, minusta oli kuin olisin herännyt uuteen elämään.

AHOKAS. Ja ettekö usko että se uni voisi käydä toteen?

ANNA. Kyllä, vaan ei täällä, ettekös ymmärrä, oli Jumalan taivasta, jota näin.

AHOKAS. Mutta taivas voipi astua alas maahan, Anna.

ANNA. Milla tavoin?

AHOKAS. Lemmessä.

ANNA. Minä en ymmärrä teitä?

AHOKAS. Lempi on puhallus Jumalan hengestä ja sisältää maan sekä taivaan, elämän ja autuuden; aurinko loistaa kirkkaammin, kukat hajahtavat suloisemmin sille, joka lempii. Missä kaksi sydäntä yhdistyy tähän tuntoon, Anna, siinä häviää kaikki muu heidän silmistänsä; puristaen käsivartensa toisiensa ympäri matkustavat he voittaen läpi elämän ja kuoleman ja lankeevat yhdessä ylimmän Jumalan istuimen eteen, antamaan hänelle takaisin tämän lemmen, tutkittuna maailman kiistassa ja taistelussa, mutta yhtä puhtaana, yhtä kalliina kuin silloin, jolloin hän pani sen heidän sydämihinsä.

ANNA (viepi kätensä otsaan). Oi taivaan Jumala, mitä minä tunnen!

AHOKAS (innokkaasti). Anna, lemmitty, armahin Anna!

VIIDES KOHTAUS.

Ihaksinen (perältä, kantaa puita sylissänsä). Anna. Ahokas.

IHAKSINEN. Halloh, hyvät ystävät, nyt olen täällä taas. (Viskaa puut uuniin). Minä sain kuusi halkoa vanhasta lakistani ja yhden rehellisellä naamallani.

AHOKAS. Teillä ei ole ollut puita huonetta lämmittääksenne.

IHAKSINEN. Sillä kannalla taisi asia olla (panee puut uunissa palamaan).

AHOKAS. Ja te ette ole sanaakaan minulle siitä sanoneet, Anna!

ANNA. Te olette jo lopen monta hyvää työtä tehneet meille.

AHOKAS. Tyttö raukka, poloinen! (itsekseen). Tämä kurjuus on lopetettava.

IHAKSINEN (astuu esiin teaterille). Morjens, herra tohtori, morjens (tarjoo kätensä). Saanko likistää kopraanne, vaikkei olentoni juuri ole niin siveä, kuin pitäisi olla.

AHOKAS (häilyttää hänen kättänsä). No, kuinka maailma elää teidän kanssanne, Ihaksinen?

IHAKSINEN. Kyllähän tässä eletään, ja kunhan aikaa kuluu, niin saamme vielä pienet huvitukset tän'aamuna.

AHOKAS. Eikö Pori ole kotona?

ANNA. Tässä isäni tulee.

KUUDES KOHTAUS.

Pori (vasemmalta puolelta). Annaa. Ahokas. Ihaksinen.

PORI. Kah — — — herra tohtori — — — oh, mikä kunnia kohtaa minun alhaista suojaani! Etkö ylpeile sinä vanha, mädännyt mökki, kun suojelet niin rikasta, jaloa vierasta!

AHOKAS. Minä tulin tänne tervehtimään minun entistä potilastani, ja teitä myös, rakas Pori (tarjoo hänelle kättänsä).

PORI (kumartaa syvästi ottamatta Ahokkaan kättä). Herra tohtori on hyvin armollinen; suokaa anteeksi ett'ei meillä ole mitään tarjoamista, mutta viimeinen vesi-pisara on viime yönä jäätynyt uunin reunalla.

AHOKAS (syrjään). Miten hänen sanansa minua vaivaavat.

PORI. Meillä köyhillä ihmisillä ei ole mitään portinvahtia, niinkuin korkea-sukuisilla, jotka voivat sanoa ett'emme ota vastaan; meidän täytyy tyytyä kaikkiin, eikä meillä ole palvelijoita, jotka tyrkkäisivät vieraita, joita ei suvaita, ovesta takaisin.

IHAKSINEN (sysää Poria). Ei, heretkää jo, Pori!

ANNA (hiljaa Ahokkaalle). Suokaa hänelle anteeksi, herra tohtori, hän ei tiedä mitä sanoo.

AHOKAS (Annalle). Olkaa huoletta. (Ääneensä). Te olette tänäpäivänä hyvin kiukkuinen, rakas Pori, ja kuitenkin tulin minä teille antamaan esityksen, johon luulin teidän suostuvan.

PORI. Voipi kyllä olla mahdollista.

AHOKAS. Te kerran juttelitte minulle, että te muurari-mestarina saitte hyvät tulot, mutta onneton sattumus ryösti teiltä kaikki; minä tahdon auttaa teitä, että voitte ruveta uudestaan entiseen työhönne.

PORI (himolla). Tohtori tahtoo sitte varmaan antaa minulle rahaa?… paljon rahaa!

AHOKAS. Ei, mutta minä hankin teille työ-kaluja ja aineita ja menen takaukseen työstä.

PORI (irvistäen). Ja itse voitatte 25 tahi 50 prosenttia siitä, eikö niin?

AHOKAS (närkästyksessä). Pori!

ANNA (rukoillen). Herra tohtori!

PORI. Ha, ha, ha; minä kyllä tunnen nuo laupiaat, armolliset esitykset, minä.

AHOKAS. Te hairahdutte, Pori; Jumala, joka tutkii sydämet, tietää että minun esitykseni on vaan teitä auttaakseni. Älkää hylätkö sitä! miettikää asiaa edes! ette te voi elää tällä tavoin, koetelkaa tehdä työtä, jos ei itsenne, niin toki tyttärenne vuoksi; ei teillä voi olla sydäntä nähdä hänen kuolevan nälkään ja kurjuuteen!

IHAKSINEN. Suostukaa, Pori!

ANNA (rukoillen). Isäni!

PORI (vihassa). Ei, me köyhät olemme vapaat työmiehet, emme ole rikkaiden orjia, muistakaa se! (vetää tuolin pöydälle ja istuiksen. Kaataa putelista.)

AHOKAS (liikutettuna Annalle). Olkaa hyvä ja antakaa minulle papin-kirjanne, minä ha'en teille hyvän paikan jossakussa talossa, jossa saatte olla rouvan apulaisena; te ette voi täällä enempää olla.

ANNA. Kiitoksia paljon hyvyydestänne (menee toisesta kammarista papin-kirjaa hakemaan).

AHOKAS. Ah, tätä kurjuutta!

PORI (ryypäten). Missä hitolla toverini niin kauan viipyvät, johan heidän olisi pitänyt ehtisi tänne.

IHAKSINEN. Kylläpähän tulevat, etenkin kun viina pöydällä heitä odottaa.

ANNA (tuleva toisesta kammarista, antaa kirjeen Ahokkaalle). Mielelläni minä käyn työhön; täällä kotona sitä ei enää minullekaan sallita.

AHOKAS (silmäillen paperia itsekseen). Laupias Jumala, mitä näen!…

IHAKSINEN. Mikä tohtorilla on?

PORI (itsekseen pöydän ääressä). No, kaikkia mokomia, tuo siveä ja potra herra on saanut suuren perinnön, hyvin paljon rahaa, elää kuin ruhtinas eikä tee mitään, ja sitte hän vielä tulee tänne, pitää minulle pitkät puheet ja tahtoo pakoittaa minut työhön; onko se rehellisesti tehty? Vieläpä kukaties panee tyttäreni piiaksi johonkuhun taloon. Mutta minä sanon pass, sitäpä sanonkin.

AHOKAS (joka kovasti liikutettuna on astunut edes takaisin). Pori, Pori! — minun täytyy välttämättömästä puhua kerallanne.

PORI. Antakaa minun olla, sanon minä! minä teistä en huoli.

AHOKAS (kovasti liikutettuna). Ruskonen!

PORI (säikähtyy). Minun nimeni? Ah, luulitte sitä nimittäessä minua hyvinkin masentavanne, vaan siinä petytte, se oli kunniallisen työmiehen nimi, enkä minä häpeä, että sitä olen kantanut.

AHOKAS. Malttakaa mieltänne ja sanokaa minulle! — onko teillä ollut ketään sukulaista Hollannissa samalla nimellä?

IHAKSINEN. Kyllä, kaiketi! — Janne-setä, tiedänhän, hän joka rakensi laivoja.

PORI. Mitäpä se teitä liikuttaa?

AHOKAS. Mutta jos tämä sukulainen nyt olisi kuollut ja olisi jättänyt perinnön.

PORI. Mitä, mitä sanotte?

AHOKAS (antaa hänelle kirjeen). Kas tässä, lukekaa. (Pori lukee.) — Ulkomailla ollessani, viivyin minä jonkun ajan Amsterdamin kaupungissa. Siellä asuin vanhan laiva-mestarin tykönä; hän oli suomalainen ja hänen nimensä oli Ruskonen. Kerran sairastui hän sangen kovasti ja ainoastaan suurimmalla vaivalla sain hänen henkensä pelastetuksi. Vanha ukko rakastui minuun ja sääti omaisuutensa lankeevan minulle hänen kuoltuaan, ellei hänen ainoa sukulaisensa, Suomessa asuva, kolmen kuukauden ajalla ilmoittaisi itseään. Huomenna on jo kolme kuukautta siitä kuin ukko kuoli, eikä tähän saakka vielä ole löydetty ketään sillä nimellä Suomessa. Mutta mamseli Annan papinkirjasta näen, että teidän nimenne on Ruskonen.

PORI (kuume-tautimaisella innolla). Mutta tässä seisoo, että rahat ovat tänne laitetut testamentin kanssa, missä ne ovat?

AHOKAS. Hyvässä tallessa.

PORI. Ah, te tahdotte minulta salata laillisen omaisuuteni.

AHOKAS (ylevällä mielellä). Ei; niin pian kun te tuomio-istuimen edessä olette vahvistaneet olevanne hänen laillinen perillisensä, niin saatte nostaa rahat.

ANNA. Ah, Jumalani!

PORI (palavilla silmillä). Minä siis olen rikas! — rikas! ha, ha, ha!

IHAKSINEN (pyörähtäikse ilossa). Voi poloinen päiviäni, sitä iki-iloa kun nyt saamme nauttia!

(Esirippu lankee.)