KLASIKYYNNELEHET.

Oottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika?

Munkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista usiammaasti viimme aikoona.

Massi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas.

Min’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä ja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai huiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta:

— Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla!

Ja m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä suuri keksintö.

Keksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka ihmisen ostaa ittellensä.

Mä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa, eik’olsi puutett’ enää koskaa.

Sillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon takaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä leimahtaas.

Ja menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte tuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja rahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo monta päivää.

Oli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta:

— Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs?

Mun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta:

— Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä en hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta leukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan ja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä äijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne.

Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja kattelin peilihin, kuinka ne passaa.

Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.

Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.

Ja hyvin nekin passas! Ne surunkyynnelehet.

N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!

Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.

Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!

Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.

Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis, hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta, kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.

Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla vaikka kuinka truuvaas.

Ja sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan tehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista.

Sellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja pikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan silmäkulmihin!

Ajatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis olemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku tapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat kyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres tuhraasi naamaakaa.

YKS PIRTTIREISU.

Oottako kuullu jotta kyllä sit’on emäntä-ihmisellä hompsottamista?

Kun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän passaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki vaivoona n’otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin oikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää.

Ja kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia pirttiihin pyyttö!

Ja kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia pritakoomaha!

Kyllä s’oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa.

Niinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla.

Emäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon emännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n’otta silmät väärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta:

— Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen pirttikeen tyä!

Niin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon kolottamhan jotta:

— Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja silakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa!

Hairas kaatirauskan vyältänsä, n’otta poikki meni, nakkas patapenkille ja sanoo jotta:

— Tuas o’. Minä lähren!

Emäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta:

— Mee hyvä läjä — — —.

Ja piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni n’otta ovet paukkuu!

Pesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n’otta ku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani pannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa!

Ja pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä oli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta, john’oli lähres.

— Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti emäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku tuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja väki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs —

Kyllä sillä emännäll’ oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä.

Ja niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä mällillä.

Emäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa, john’oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset sukat, pisti korveehi ja kannen päälle.

Porraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti. Sanooki jotta:

— Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara takaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä asiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki!

Ja emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa pirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei pirttikeelle.

Eikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että:

— Kyllä s’oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo näköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne!

Sitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne pirttisukat passasivat sen jalkoohi.

Kaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin, niinku pirtiis pruukathan.

Ja sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa.

Kotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti!

Kun ei s’ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella kivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla korveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku se siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta:

— Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? —