SISÄLLYS: (continued 3)

"Mitä sinä tahtoisit tehdä sille lurjukselle, kun olemme sen saaneet?" tiedusteli hän vihdoin epäillen jotakin sotajuonta.

Poika hymyili ymmärtävästi.

"No, en minä sitä ainakaan päästäisi irti ja hankkisi teille samaa vaivaa uudelleen, Jabe! Älkää sitä pelätkö!"

"Enhän minä sitä pelkääkään!" vastusteli Jabe häpeissään siitä, että Poika oli päässyt selville hänen epäluuloistaan.

"No, hyvä", jatkoi Poika, "luulenpa, että tahtoisin pitää kettua jonkin aikaa luonani, jos isä sen sallii, ja nähdä, voisinko sen kesyttää. Se on niin viisas. Ehkäpä sitä ei olisikaan niin vaikea kesyttää kuin muita kettuja. Mutta enpä luule, että hyötyisin siitä suurestikaan sillä tapaa. Kaikki ketut ajattelevat itsestään liian suuria, salliakseen kenenkään kerskua voineensa kesyttää niitä. Mutta tämä on niin kaunis, että mikä näyttely tai eläintarha hyvänsä olisi peräti ylpeä saadessaan sen ja huolehtisi siitä, että sitä kohdeltaisiin hyvin. Minä myyn sen ja saan siitä kelpo hinnan, Jabe. Ja sen me panemme tasan. Parempihan se on näyttelyssä, Jabe, kuin kuolleena — mitä hyvänsä jotkut ihmiset sanonevatkaan."

"Enpä tiedä!" sanoi erämies katsoen ympärilleen pitkin tuttuja peltoja ja vanhoja, päivänpaisteessa hohtavia puita. "Mieluummin olisin kuollut kuin vangittu — jolloin en enää koskaan näkisi tätä kaikkea!" Ja hän pyyhkäisi kädellään kuin hyväillen tuota herttaista yksinäistä maisemaa.

"Pyh, Jabe!" sanoi Poika suorasukaisesti. "Sittenpä ei teillä ole rahtuakaan mielikuvitusta. Panenpa veikkaa siitä, että Punaketulla on sitä runsain määrin. Tiedän, mitä se varmasti valitsisi, jos sille valintavapaus annettaisiin. Niinpä minä valitsen sen puolesta, jos te siihen suostutte. Kuolema on ainoa asia, jota ei voi harkita uudelleen. No, olettakaamme, että olisitte vangittu elinajaksi ja jonakin päivänä tulisi maanjäristys ja särkisi rikki nuo kivimuurit ja päästäisi teidät menemään suoraa päätä ulos! Puhuessani Punaketun puolesta valitsen sirkuksen. Mitäs siitä sanotte?"

"Olkoon menneeksi", myöntyi siihen erämies verkalleen. "Mutta vangitaan se nopeasti! Se on petkuttanut meitä jo liian kauan."

"Tiedättekö", sanoi Poika, "että se on vasta kumma otus! Olen tavannut sen jälkiä talonne ympärillä — vaarallisin paikka sille koko asutuksella — useammin kuin missään muualla. Ettekö te ole?"

"Olenpa tietenkin!" vastasi erämies. "Ja metsissäkin se on ottanut ilvehtiäkseen kanssani. Näyttää siltä kuin sillä olisi jotakin kaunaa minua vastaan. Mitäs luulet sen aikovan?"

"Ehkäpä se erikoisesti pelkää teitä ja tahtoo siitä syystä pitää teitä silmällä. Tai kenties tietäessään teidän jo olevan paha vihamiehensä se pitää varmempana varastella teidän kananpoikianne kuin antautua uusia vihollisia hankkimaan, varastamalla jonkun muun kananpoikia!"

"Vielä se ei ole saanut minulta ainuttakaan!" ilmoitti erämies painokkaasti.

"Sittenpä lyön vetoa, että siihen ei ole muuta syytä kuin ettei se ole tahtonut sitä", sanoi Poika. "Olen nähnyt sen katselevan tilanne ympärillä ja makaavan pensaissa vartioiden, kun kanat pyydystivät heinäsirkkoja pellonsängessä kymmenkunnan askeleen päässä, mistä se saattoi kahmaista ne suuhunsa ilman vähintäkään vaivaa. Olen myös nähnyt sen istuvan takakintuillaan kanakopin takana, tirkistelemässä sisään rakosesta — luultavasti jotakin kanaa pesässä. Jos se on säästänyt teitä, Jabe, on se tapahtunut vain siksi, että se tahtoi tehdä niin. Olkaa varma siitä. Sillä on ollut jokin erityinen syy viisaassa, punaisessa kallossaan."

"Sen olisi paras kiiruhtaa sitten!" murisi Jabe. "Sillä ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Mitäs nyt luulisit, että olisi paras tehdä, pettääksemme tuon tuholaisen?"

"Tulkaa pois, niin minä näytän!" sanoi Poika, astellen Jaben kanahuoneelle päin.

Sattui niin, että kookas, pitkä erämies erikoisesti piti hyvästä siipikarjasta. Hän oli useita kertoja hankkinut itselleen puhdasrotuisten kanojen munia. Ja kun hänellä oli ollut hyvä onni niiden hoidossa, omisti hän nyt hyvin kauniin ja harvinaisen kanaparven, josta saattoi ylpeillä. Epäilemättä siellä juoksenteli sekaisin keltaisia Cochin-, Plymouth Rock-, valkeita Leghorn ja mustia Minorca-rotuisia, ja rotujen vapaa sekaannus sai aikaan ihmeellisen moninaisia tuloksia. Mutta kaikesta sekaantumisestaan huolimatta niitä oli iso parvi ja ne saivat aikaan ihmeitä munimisessa. Ja Jabe Smith ylpeili parven hyvästä asunnosta. Kanahuone oli yksinkertainen, mutta varsin uudenaikainen muodoltaan, sillä se oli huolellisesti jäljitelty Colonial Farmerissa olleiden mallien mukaan. Pitkän, aurinkoisen etusivun kummassakin päässä oli pieni sisäänkäytävä "tipuja" varten, ja yöksi ne suljettiin liukuvalla laskuovella.

"Tässä, Jabe", sanoi Poika, potkaisten varpaallaan toista näistä pikkuovista, "on teidän satimenne!"

Pikaisen käsittämisen loiste välähti erämiehen silmiin, mutta hän vaikeni viisaasti.

"Ja tuolla", jatkoi puhuja, heilauttaen kättään hajallaan olevaa kanaparvea kohti, joka söi, kuopi tai pölytti siipiään päiväsessä, "on teidän syöttinne". "Mitähän syötti siitä pitänee?" kysyi Jabe. "Voi, syötti ei siitä välitä!" vastasi Poika hilpeästi. "Odottakaahan vain ja katselkaa!"

Asia oli nyt hyvin yksinkertainen. Poika tiesi, että Punakettu oli yöllä tarkastellut taloa perinpohjin ulkopuolelta ja olisi epäilemättä yhtä hyvin tutkistellut sitä sisältäkin päin, ellei yön tullen kaikkia ovia olisi suljettu. Hän väitti, että tuo ovela eläin odotti joskus löytävänsä erehdyksestä auki jätetyn oven. Nyt oli aika tuon erehdyksen tapahtua. Pojan suunnitelman yksinkertaisuus ja tehokkuus pakottivat erämiehen heti sen hyväksymään.

Poika lyödä naputteli kokoon pienen, noin kolmen neliöjalan suuruisen lavan kevyistä laudoista ja asetti sen lattialle juuri toisen pienen oven sisäpuolelle. Siitä hän juoksutti ylös narun kummaltakin puolen ovea kahden ylhäällä olevan naulan yli ja yhdisti ne keskeltä. Tähän hän varusti herkän liipaisinlaitteen saman renkaan yhteyteen, joka piti liukuovea ylhäällä. Lavan reunan hän nosti tuuman verran lattiasta ja yhdisti sen liipasimen sillä tavoin, että kevyinkin lisäpaino laukaisisi pyydyksen ja saisi oven putoamaan alas. Kun Poika oli tämän suorittanut Jabe Smithin ja hänen työkalujensa taidokkaalla avulla, hän sovitti muutamia pieniä palikoita lavan alle tukemaan sitä ja estämään sen liian aikaisin laukeamasta, kun kanat kulkivat siitä ulos ja sisään.

"No, Jabe", sanoi ylpeä sotajuonten punoja, kun he kahden seisoivat katselemassa kättensä työtä, "nyt teillä ei ole muuta tehtävää kuin odottaa, kunnes kaikki kanat ovat menneet orrelle. Sulkekaa sitten toinen ovi ja ottakaa pois tuet lavan alta. Kun Punakettu tulee, niin kuin se todennäköisesti tekee juuri kuunnousun aikaan, on se hyvin mielissään huomatessaan, että kerrankin vihollinen on unohtanut oven auki. Se pujahtaa suoraa päätä sisälle katsomaan, miltä kanakoppi näyttää. Ovi putoaa alas — ja siinä sen saatte!"

"Mutta kuinka kanojen käy?" kyseli niiden omistaja epäröiden.

"Kun se huomaa joutuneensa vangiksi, ei se enää välitä kanoista!" nauroi Poika. Nyt, kun hän oli urheasti ryhtynyt tuohon uhkayritykseen, alkoi luonnollinen, alkuperäinen Poika, jossa aina on jonkin verran petoeläintä, hänessä herätä ja pitää puoliaan. Häntä rupesi asia innostuttamaan.

Sinä iltana Poika jäi Jabe Smithin taloon illalliselle. Auringon mentyä mailleen, kun kaikki kanat olivat orsillansa ja korkealla vaaleanvihertävällä taivaalla viimeiset varikset lensivät kotiinsa kuusimetsiin, viritettiin ansa, ja toinen kanakopin ovi lukittiin lujasti. Sitten Poika ja Jabe kätkeytyivät mukavasti vastapäätä sijaitsevaan heinäparveen, ison, avonaisen ikkunan taa, jonka kautta heinät heitettiin sisään, ja sieltä he saattoivat täydellisesti nähdä kaikki, mitä tapahtuisi.

Hitaasti hiipi hämärä yli karjapihan, kattojen ja kallionharjanteilla kasvavien huippukärkisten puiden latvain. Viileätuoksuisen hämärän mukana saapui jonkinlainen odottava hiljaisuus, äänettömyys, joka tuntui kuin kuuntelevan. Ja heinäparveen piiloutuneet miehet puhelivat vain kuiskaten. Parven alla olevista kytkyeistä erottui pelottavan kovana rouskutus, karjan pureskellessa kuivaa heinää, ja silloin tällöin kuuluivat syvät, puhisevat huokailut. Kun hiiri rapisteli hiljaa heiniä parven toisessa päässä, kuului sekin ääni äkkinäisenä ja kovin selvänä.

Vihdoin sitten varjojen laatu alhaalla pihalla muuttui. Ne kävivät pehmeämmiksi ja läpikuultavammiksi. Hopeanhohto laskeutui puiden latvoille vastapäätä olevalla harjanteella, hiipi alaspäin ja valoi ihmeloistoa metsien lukuisiin mäntypuihin. Silloin kanahuoneen kattokin kävi hopeankarvaiseksi, ja salaperäinen, kirkastava valaistus näytti laskeutuvan alas pihaan, tehden sahapukista, kaivonvivusta ja rattaista kauniita, aavemaisia esineitä. Sekä Jabe että Poika katselivat tuota muutosta sanattoman ihastuksen vallassa. Ladon takaa purjehti esiin kuu.

Tuskin oli sädeloisto vallannut karjapihan, kun varjonkaltainen hahmo äänettömästi liukuen tuli kanahuoneen nurkan takaa. Laudoituksessa olleesta raosta kanakopin takaseinässä Punakettu oli nähnyt, että toinen noista pienistä ovista oli auki. Tilaisuus — ei välttämättä tappaa kananpoikasia, vaan tutkistella kanakoppia sisältä — oli lopulta tullut. Se kurkisti varovasti sisään. Siellä istuivat kaikki kanat orsillaan ja nukkuivat sikeästi. Niiden joukossa ei ollut yhtään tappelukukkoa. Se tunsi nämä hoikat, kauniit Cochin- ja Minorca-rotuiset, jotka olivat ylpeitä, mutta vaarattomia. Se riensi luottavasti aukosta sisään. Seuraavassa hetkessä ovi putosi alas sen takana kovasti kolisten ja puristi ja nipisti kipeästi kauniin häntäsudin päätä.

Salamana kettu pyörähti ympäri, kiskaisten häntänsä vapaaksi. Mutta ovi sopeutui varmana kouruihinsa, niin etteivät raivoisasti raapivat kynnet eivätkä epätoivoisesti repivät hampaat voineet saada sitä paikaltaan hievahtamaan. Hiljaisen raivon vallassa se kiiti toiselle ovelle. Sekin kieltäytyi liikahtamasta. Sitten se hyppäsi ikkunaa kohti, litistäen kuononsa lasia ja ikkunakehyksiä vasten. Mutta ei ollut mitään ulospääsytietä. Se pysähtyi, kyyristyi maahan tuon petollisen oven viereen ja pani ovelan älynsä epätoivoisesti ponnistelemaan.

Sillä välin olivat kanat heränneet oven putoamisen johdosta, ja vangin ilveilystä suuresti kiihtyneinä ne alkoivat vimmatusti metelöidä, kirkua ja kaakattaa. Kukot olivat erikoisesti äänessä, mutta päinvastoin kuin urhea tappelukukko ne eivät liikahtaneetkaan tullakseen alas ja taistellakseen tungettelijan kanssa. Tehoton ei niiden aikaansaama melu kuitenkaan millään muotoa ollut. Ensi äänen siitä kuultuaan molemmat parvessa piiloilijat viskautuivat alas ja syöksyivät kiireesti kanakopille.

Kanakopin pääovi sijaitsi toisessa päässä. Poika avasi sen varovasti, pitäen jalkansa ja säärensä aukossa, sillä välin kun Jabe Smith kurkisteli hänen päänsä yli. Se, mitä he nyt näkivät, sai Jaben päästämään hämmästyksen huudahduksen ja Pojan nauramaan viekkaasti. Siinä lattialla, puolittain kuunvalossa, puolittain varjossa, makasi iso kettu, elottomaksi ojentuneena orsien edessä, joilla kaakattavat kanat ojentelivat pitkää kaulaansa sitä katsellakseen. Salaliittolaiset astuivat sisäpuolelle ja sulkivat oven jälkeensä. Kanat hiljensivät hälinäänsä tyytyväisinä siitä, että apu oli tullut.

Poika odotteli viisaasti hymyillen. Mutta Jabe, koskettuaan pitkää, pehmoista ruumista varpaallaan nosti sen ylös hännästä ja tutki sitä arvostelevasti.

"Hitto vie!" huudahti hän viimein äänellä, joka ilmaisi hämmästystä. "Eikös se vain olekin pudonnut päistikkaa ja taittanut niskansa!"

"No", sanoi Poika, ottaen taskustaan koiran pienen kaulahihnan ja vitjat, jotka Jabe oli hänelle lainannut, "luulenpa, etten pane itseäni vaaralle alttiiksi". Ja hän rupesi kiinnittämään vitjoja ja kaulanauhaa. Sitten hän sitoi elukan veltot, hervottomat jalat yhteen lujalla köydellä.

Jabe virnisteli hänelle kuivasti, mutta Poika piti päänsä.

"Ei sitä koskaan voi tietää, Jabe", sanoi hän salaperäisesti. "Punakettu on kuolleena viisaampi kuin useimmat muut eläimet elävinä, ja jotakin voisi tapahtua kotimatkalla. Se voisi äkkiä parantaa tämän taittuneen niskansa, nähkääs — ja sitten — hui-ii! — ja Punakettu olisi tiessään!"

"Jos ei tuo elukka tuossa ole kuollut", vastusti erämies, "syön vanhat lapikkaani".

"Älkää lupailko liikoja, Jabe", pilkkaili Poika.

"Voitte tarvita niitä lapikkaita talven tullen! Jos annatte minulle vain vanhan kaurasäkin, johon kietoisin tämän kovanonnen uhrin, lähden kotiin, ennen kuin tulee myöhempi. Ja kukaties, jos tulette meille huomisaamuna, tapaatte Punaketun temppuilemassa takapihallamme!"

"Luulenpa, että lähden nyt kanssasi", sanoi Jabe. "Elukka on liian omituinen antaakseni sinun mennä yksin sen kanssa."

17. luku

VIERAAN TAIVAAN ALLA

Turvallisesti kaurasäkkiin kiedottuna, josta vain kuonon musta kärki pisti esiin, Punakettu ei näyttänyt elonmerkkiäkään loputtoman pitkän matkan aikana Pojan kotiin. Pojan jäntevän, nuoren käsivarren alle puristettuna se kesti tuskallisen otteen horjumattoman sankarillisesti eikä kertaakaan jäykistänyt tai nykäissyt lihastakaan. Mutta jos noiden ylpeiden voittajien mieleen olisi pälkähtänyt yhtäkkiä kurkistaa säkkikangaskäärön päähän mustan nenänipukan ohi, olisivat he huomanneet ovelan ja valppaan silmän selkoselällään.

Vanki ei aikonut menettää tarpeettomasti yhtäkään tilaisuutta. Kurkistellessaan ulos tulvivaan kuutamoon se hyvin huomasi, mihin vangitsijat sitä veivät. Katkeruutta oli sen sydämessä, kun se näki hopeisten puiden, peltojen ja aitojen menevän ohi — katkeruutta ja nöyryytystä, raivoa ja pelkoa, mutta ei millään muotoa epätoivoa. Sillä hetkellä avuttomana ollen se tiesi, ettei häntä ikuisesti voitaisi tuolla tavoin kuljettaa. Täytyi tapahtua jokin muutos. Sen pää oli täynnä suunnitelmia. Eikä se ajatellutkaan hävinneensä tässä uhkapelissä.

Kun Poika oli kierittänyt ketun ulos säkistä ja kiinnittänyt sen ketjuilla renkaaseen tilavan aitauksen nurkkaan tallissa ja päästänyt irti sen jalkoja kahlehtivat siteet, makasi Punakettu yhä velttona, jokainen jänne niin äärettömän hervottomana, että pitkä erämies entistä varmemmin uskoi elukan jo aikoja kuolleen. Mutta kaikkiin pistosanoihin Poika vastasi vain: "Tulkaa aamulla takaisin katsomaan!" Ja pian, väsymykseen asti ihailtuaan tuota tuuheaa turkkia ja onniteltuaan itseänsä nopean voittonsa johdosta, voittajat lähtivät pois, sulkien ladon oven jälkeensä.

Pienestä ikkunasta tuli kuunvalo tulvehtien sisään, valaisten kirkkaasti tallin keskuksen ja jättäen nurkat syvään pimentoon. Samalla hetkellä, jolloin tiesi olevansa yksin, veltto hahmo lattialla heräsi virkeään elämään, tehden aimo hypyn, jolla tunnusteli ketjujen kestävyyttä. Mutta se tunsi voimakkaan tempaisun taaksepäin ja tuupertui lattialle. Se riitti vakuuttamaan sille ketjujen kestävän. Saatuaan varmuuden tästä asianhaarasta ja lisäksi vielä ketjujen pituudesta, mikä oli lähes pari metriä, se alkoi nyt tunnustella niitä tarkasti kuonoin ja hampain, pitäen niitä maassa etukäpäliensä välissä ja tutkistellen jokaista silmukkaa seinässä olevaan renkaaseen saakka.

Löytämättä virheen vikaa tai heikkoa kohtaa missään osassa tuota kylmää terästä, joka teki pahaa ketun hampaille, se ryhtyi lähinnä kiskomaan kaulanauhaa päänsä yli. Vetäytyen taaksepäin se ponnisteli ja kiskoi kaikin voimin, mutta onnistui vain siten kuristamaan itseänsä, kunnes silmät ja kieli olivat ulkona päästä. Tämän jälkeen juolahti sen mieleen muisto isosta ilveksestä, joka ansassa tukehtui, ja se pysähtyi paikalla läähättäen ja haukkoen ilmaa.

Niin pian kuin kettu oli tointunut tästä pakokauhun puuskasta ja taas hengitti ihan rauhallisesti, iski uusi ajatus sen aivoihin. Pilttuun nurkassa oli kasa akanoita ja hienoja olkia sekä pari heinätukkoa. Näihin se huolellisesti peitti löysän osan ketjuja, ja työn tehtyään hiipi hiljaa pois, uskoen jättäneensä itsepintaisen kiduttajansa sinne. Mutta nähtyään tuon käärmemäisen esineen hellittämättä sukeltavan piilostaan esille ja tuntien sen vieläkin kerran lujasti kiskaisevan kaulasta se näytti huomaavan yrityksensä järjettömyyden. Muutamiksi minuuteiksi se istahti takakintuilleen pohtimaan. Huomatessaan, ettei tällä kertaa mitään muuta voinut tehdä, se sitten kiertyi kerälle nurkkaan ja paneutui päättävästi nukkumaan.

Kun Poika tavallista varhaisemmin aamusella tuli talliin mukanaan vesiastia ja houkuttelevan näköinen palanen punertavaa, tuoretta lihaa, loi Punakettu häneen pitkän, sanomatonta halveksumista ilmaisevan katseen, vetäytyi arvokkaasti soppeensa ja jätti käynnin päättäväisesti huomioonottamatta. Se oli nälissään ja kovin janoissaan, mutta vihatun vieraan läsnä ollessa se pilkallisesti jätti näyttämättä kumpaakaan niistä tarpeista. Pojan tullessa liian lähelle se näytti hänelle valkoisia hampaitaan, ja tumma, leimuavan vihreä väri tuli sen silmiin, jotka olivat melkein hämärät, ja näytti kuin koko silmäterää olisi verhonnut kalvo. Tämä oli merkki, joka sanoi: "Pysy poissa!" Ja ymmärtäen sen varsin hyvin Poika totteli. Heti hänen poistuttuaan Punakettu latki ahnaasti veden ja kävi raa'an lihan kimppuun. Ei se suinkaan aikonut tappaa itseään nälkään, mutta ei myöskään suostunut antamaan Pojalle tyydytystä nähdä syöntiään.

Ja nyt alkoi onnettomalle vangille neljän viikon yksitoikkoinen, turha odotus. Kahdesti päivässä, varhain aamulla ja heti hämärän tultua sillä oli tapana käydä läpi pakoyrityksensä, tunnustella ketjuja rengas renkaalta ja kätkeä ne toivehikkaasti akanoihin. Mutta yritystä kiskoa kaulanauhaa päänsä yli se ei milloinkaan uudistanut, niin suuresti se pelkäsi tukehtumista.

Sillä välin Poika pyrki uupumatta saavuttamaan komean vankinsa luottamuksen: herkkupaloja syötäväksi, raitista vettä kahdesti päivässä, lempeää puhelua ja hiljaisia, vähittäisiä lähenemisyrityksiä — kaikkea koetettiin uskollisesti ja varovaisesti, mutta tuiki turhaan. Punaketun silmien pilkallinen ilme oli kuukauden lopussa yhtä selvä ja järkähtämätön kuin ennenkin, sen tuima silmäys yhtä viheriänuhkaava ja sen hampaat yhtä leppymättömästi paljastetut, milloin vanginvartija vain tuli liian lähelle. Silloin Poika isänsä neuvosta vaikkakin vastahakoisesti päätti, että kesytön vanki oli myytävä.

Tähän aikaan — sillä Punaketun maine ja juttu sen vangitsemisesta oli levinnyt laajalti Ringwaakin ympäristöjen ulkopuolellekin — ilmestyi hyvinpukeutunut muukalainen asutukselle ja pyysi nähdä kuuluisaa kettua. Poika suoritti ylpeästi isännän velvollisuudet ja tunnusti pahoilla mielin kykenemättömyytensä kesyttämään kaunista ja ovelaa elukkaa. Vieras pyysi heti saada ostaa sen.

"Mitä varten te sitä haluatte?" kysyi Poika epäilevänä.

Vieras silmäili häntä tarkkaan, ennen kuin vastasi, ja ymmärsi jotakin hänen käytöksestään.

"Myydäkseni sen johonkin isoon eläintarhaan", vastasi hän kevyesti, "missä sen arvo täysin oivalletaan". Suuresti tyyntyneenä Poika myöntyi paikalla ja pisti taskuunsa hinnan, joka meni yli hänen hurjimpienkin toiveittensa. Mutta jos hän olisi tietänyt ostajan todellisen tarkoituksen, olisi hän harmistuneena evännyt kuinka korkean hinnan tahansa ja luottanut lisäksi Jabe Smithin tukeen asiassa. Punakettu oli suunniteltu, ei mihinkään loistavaan eläintarhaan, missä se tosin olisi vanki, mutta hemmoiteltu ja ihailtu, vaan erään metsästysseuran riistasta tyhjälle rauhoitusalueelle kauempana etelässä olevaan valtioon, missä sen voiman ja oveluuden toivottiin suovan tavatonta huvitusta, ennen kuin koirat lopullisesti repisivät sen kappaleiksi.

Jabe Smith samoin kuin Poikakin tunsi luontaista kauhua sellaista ketunajoa kohtaan, joka suoritettiin pelkän huvin vuoksi, ja se tuntui heistä säännöstellyltä ja pitkäaikaiselta kidutukselta. On kuitenkin todennäköistä, että jos he olisivat kyselleet Punaketun omia toivomuksia, niin tuo itsepäinen ja kesyttämätön eläin olisi lähtenyt muukalaisen mukana, valiten vieraat lymypaikat kaikkine räikeine ja pelottavine vaaroineen mieluummin kuin eläintarhan toivottoman turvallisuuden.

Itsekukin oli nyt kuitenkin mielissään. Pojalla ja Jabella oli rahansa, ja Punakettu reiällisessä, lujassa korissaan iloitsi jokaisesta muutoksesta, joka tiesi poispääsyä synkästä tallin nurkasta. Vaihtelun tullen saattoi koitua hyvä tilaisuuskin, ja saisihan ainakin kerran vielä liikkua auringonvalossa ja ilmassa. Matka Ringwaakin asutuksilta lähimmälle rautatieasemalle teki noin viisitoista mailia, joka suoritettiin nopeakulkuisissa, postia kuljettavissa avonaisissa vankkureissa. Kori, jossa kovaonninen Punakettu oli, köytettiin lujasti muutamien raskaiden laatikkojen päälle, joten se saattoi nähdä kirkasvärisen, ruosteenkarvaisen ja tummanpunaisen maiseman, josta juuri parhaillaan tehtiin lähtöä. Kettu oli kerälle kiertyneenä korin pohjalla, ja sen valppaat silmät tuijottivat älykkäinä ristikkojen lomitse, jättämättä mitään huomaamatta, mutta lainkaan ilmaisematta tunteita, jotka liikkuivat niiden kirkkaan ja syvän katseen takana.

Jonkin matkaa tie kulki läpi tuttujen metsien ja peltojen. Sitten ympäristö muuttui oudoksi, mutta vanhan Ringwaakin korkealle kohoava huippu, joka ketun koko elämänajan oli ollut sen rajamerkkinä, pysyi näkyvissä. Sitten vankkurit saapuivat jyrkän harjun huipulle ja laskeutuivat Ottanoonsiksen jylhään erämaalakeuteen, jolloin Ringwaak peittyi näkyvistä.

Punakettu tunsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa ventovieras ja maanpakolainen. Kun graniittikalliot ja hintelät, valkoiset koivut ja tummat kuusitäplät ja alastomat, synkät, kuolleet puunrungot sulkivat kapean tien keskellensä, tunsi vangittu eläin ensimmäisen kerran menettäneensä vanhan vuorijonon ja mäenrinteellä sijaitsevan pesän ja hennon, punaisen puolisonsa. Usko omaan älyyn katosi siltä hetkeksi, ja se painoi kuononsa epätoivoisena käpäliensä väliin. Vangista ja tuskinpa vähemmin hyvinpuetusta muukalaisesta, joka istui penkillä ajurin vieressä, tuntui matka loputtoman pitkältä, kunnes vihdoin saavuttiin yksinäiselle, pienelle takalistoasemalle; se oli vain punaiseksi maalattu vaja, jonka lähellä oli korkea vesisäiliö. Täällä muukalainen juotti Punakettua ja antoi sille aimo möhkäleen tuoretta lihaa nautittavaksi, mutta ei yrittänytkään kehittää sen hyväntahtoisuutta. Hän ei Pojan tavoin halunnut hillitä tai masentaa ketun rajua luontoa.

Vihdoin tunnin odotuksen perästä juna saapui rämisten ja puhisten raiteita myöten, ja Punakettu peräytyi asemasillalla korinsa seinää vasten pullistunein silmin, kuvitellen mielessään, että maailmanloppu oli yllättänyt. Kun äänekäs hirviö oli sivuuttanut sen ja pysähtynyt ja kettu huomasi vielä olevansa elossa, värisi se niin, että tuskin voi pysyä seisaallaan. Vähäarvoiselta tuntui se seikka, että kori työnnettiin erääseen hirviön osaan ja sitä kiidätettiin pois mieltä jännittävällä nopeudella, hämmentävä jyrinä korvissaan. Vasta lähemmäs päivän matkustettuaan kettu saattoi pakottautua syömään tai juomaan. Vähä vähältä se sitten, nähdessään ihmisten ympärillään elävän ja olevan tyytyväisiä näyttämättä lainkaan pelkäävän hirviötä, se sai takaisin tyyneytensä ja entisen rohkeutensa.

Tämä kehitys vei siltä runsaan toisen vuorokauden, ja silloin, juuri kun kettu alkoi tuntea olevansa tilanteen herra, juna pysähtyi pitkäksi aikaa ja kori nostettiin ulos vaunusta. Jälleen se asetettiin vankkureihin ja vietiin ensin halki seudun, joka oli täynnänsä taloja, tiheässä kuin puut metsässä, sitten miellyttävän maan läpi, missä oli maatiloiksi laajenevia puutarhoja, ja lopuksi tie vei karumpaan seutuun, jossa oli laidunmaita, rämeitä ja tiheämetsäisiä kukkuloita. Pian vankkurit pysähtyivät matalan, punaisen rakennuksen eteen, jossa oli laajat kylkirakennukset ja jonka tilavalla kuistilla maleksi miehiä, satuloitujen hevosten seistessä portaiden edessä.

Täällä nostettiin kori alas, ja muukalainen alkoi innostuneesti osoitella Punaketun kauneutta ja huomattavuuksia miesryhmälle, joka oli tullut paikalle tutkimaan kuuluisaa saalista. Heidän ihailunsa oli rajaton.

"Jos sillä on voimaa kauneuden verraksi", sanoi eräs, "niin se juoksee nopeammin kuin mihin 'Merrybrookit' milloinkaan ovat tottuneet".

"Katsokaahan tuota rauhallista ja ovelaa silmää!" huomautti toinen. "On sillä aivoja. Luulenpa sen toimittavan meille useamman kuin yhden ajon ennen kuin tuo muhkea häntä riippuu seinällä!"

"Minä melkein sydämessäni toivon, että se puijaisi meitä pahanpäiväisesti", huusi kolmas. Mutta tällainen typeränsuopea tunne nosti sellaisen vastustuksen myrskyn, että mies kiiruhti lisäämään: "Tarkoitan tietysti, että olisi tärkeätä meidän ketturodullemme ja siksi myös seurallemme ja urheilulle yleensä, että tämä kettulurjus saisi oivan tilaisuuden rotunsa levittämiseen." Ehdotus sai joitakin kannattajia, jotka esittivät, että Punakettua pidettäisiin siitosta varten, mutta kun oli suunniteltu suurta metsästysseuran kokousta seuraavaksi tiistaiksi, juuri neljän päivän perästä, niin enemmistö päätti antaa tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Merrybrook-koirien viime ajo oli ollut hiukan epäonnistunut, ja nyt he eivät tietäneet, tokko alueen lymypaikoissa vielä oli joku kettu. He halusivat joka tapauksessa vielä yhtä kunnon ajoa, ja tässä nähtävästi oli otus, joka sen heille soisi.

Metsästyspaviljongin edessä leviävän ruohokentän keskelle asetettiin kori syrjälleen ja kansi otettiin pois. Samassa hetkessä Punakettu hypähti esiin kuin metallijousen laukaisemana. Aivan sen edessä aukeni laaja sileä keto, joka vei vaahtera- ja kastanjalehtoon. Mutta tietä pitkin tultaessa Punakettu oli huomannut talon toisella puolella laajalti viljelemätöntä maata, metsäistä ja pensasten peittämää. Tuolla liian silmiin pistävällä vapauden tiellä se vainusi ansaa. Samalla hetkellä, jolloin sen jalat koskettivat lujaa maata, se mutkitteli suoraan taaksepäin katselijoita kohden, livahti sievästi erään miehen säärien välistä, lähimmän hevosen vatsan alitse, suunnattoman rododendronryhmän taakse tien poikki — ja katosi, ennenkuin kukaan ennätti muuta kuin katsoa töllistellä.

Muukalainen, joka oli tuonut Punaketun, säteili ylpeydestä.

"Oletteko koskaan nähneet moista vauhtia?" huudahti muuan.

"Ja moista rohkeutta?" lisäsi toinen.

"Sepä oiva otus, Mack!" huudahtivat monet yhtaikaa.

"Jos sillä on vähääkään onnea", huomautti ketun ensimmäinen puolustaja kuivasti, "niin meidän ketturotumme saattavat sittenkin tulla paremmiksi!"

18. luku

HELEÄSTI HAUKKUVA KOIRAPARVI

Uusi maa, johon Punakettu nyt huomasi joutuneensa, miellytti sitä suuresti, ja sen veri virtaili rajusti takaisinsaadun vapauden sulotunteen vallassa. Sillä ei ollut syytä kaivata karua Pohjolaansa ja Ringwaakin laajoja metsiä. Täällä oli tiheitä lymypaikkoja, suoalueita, pitkiä, joskin kapeita metsäisiä taipaleita, joilla eräänlainen jäykkä, juhlallisen pysty seetripuu kasvoi ketulle rakkaan kuusen ja männyn sijalla, kirkkaan vihreitä niittyjä, joita kiviaidat ympäröivät, ja kivikkoisia, huonosti hoidettuja laidunmaita riukuaitoineen, jotka muistuttivat ketulle kotia.

Siellä täällä kohosi tasaiselta maalta jyrkkä, kivinen kumpu, jolla kasvoi tiheässä puita, monet niistä Punaketulle vieraita. Ja siellä täällä luikerteli puro, kaita, mutta syvänlainen, laajeni lammikoksi, joka toi sen mieleen suuren villihanhiparven. Korkeimman kummun harjalla sijaitsevalta kiveltä se näki, että tätä hänen uutta miellyttävää piiriänsä melkein joka puolelta ympäröivät asutukset ja savuiset kylät. Mutta näiden takana, pohjoista ja länttä kohti, levisi purppuranpunainen vuorimuuri, joka oli yhtä jylhän näköinen kuin ketun oma Ringwaak. Sen teki melkein mieli lähteä näitä vuoria kohti heti paikalla, se kun ei oikein pitänyt sivistysvyöstä, jonka näki ympärillään.

Mutta se oli vain ohimenevä oikku. Muuta vikaa se ei huomannut nykyisessä alueessaan. Riistaa oli runsaasti, ja kuta enemmän se samoili, tutkien noita erilaisia lymypaikkoja, sitä enemmän se niistä piti. Ennen kuin ne olivat kolmea päivää olleet ketun hallussa, tunsi se ne läpikotaisin. Läheisyydessä ei näyttänyt olevan mitään toimivia vihollisia, ja miehet, joiden se näki maleksivan metsästyspaviljongin kuistilla alueensa ulkoliepeellä, eivät todennäköisesti tuottaisi hänelle mitään harmia.

Neljännen päivän aamuna kettu kuitenkin hämmästyksekseen huomasi paviljongin edustalla hälyä ja puuhaa. Kumpunsa harjalta se ihmetteli helakanpunaisiin takkeihin pukeutuneita ratsastajia, jotka nopeasti kokoontuivat, niiden joukossa siellä täällä hoikempi, tumma hahmo, joka salaperäisesti näytti asettuvan kiinni ratsuhevosen selän laitaan. Mutta Punaketun mielenkiinto muuttui äkisti peloksi, kun se näki koiraparven, ehkä kymmenen tai kaksitoista luvultaan (eihän se laskea osannut), tulevan ylös paviljongin takaista mäkeä. Nämä koirat muistuttivat hyvin suuresti takaliston ruskeaa sekasikiötä, jonka kettu niin usein oli viekkaudella voittanut ja juoksussa jälkeensä jättänyt.

Punakettu käsitti nyt, mitä olivat nuo pahaenteiset, haukkuvat äänet, jotka se useita kertoja etäältä oli kuullut, ja sekunnissa se oivalsi, että nyt oli leikittävä vanha leikki uudella tavalla. Hän se itse oli eikä kukaan muu, jota koko tämä homma tarkoitti. Tuokioksi sen mieli masentui ja häntä painui alas. Mutta sitten luottamus palasi. Se istui suorana, korvat eloisasti pystyssä ja pää kallellaan entiseen tapaansa, silmäillen ovelasti ja puolittain pilkallisesti noita huolellisia valmisteluja, joita hänen varalleen tehtiin. Sitten se livahti alas vahtitornistaan ja lähti keskelle vaikeapääsyisintä rämettä.

Oli kuitenkin yksi asia, jota Punakettu oveluudestaan huolimatta ei oivaltanut, se nimittäin, että koirien harjoittaja tiesi yhtä ja toista ketuista. Hän tiesi, että tuo kivi kummun harjalla oli juuri senlaatuinen paikka, jonka vieras kettu, jos oli ovela, todennäköisesti valitsisi tähystyspaikakseen, kun oli tekeillä jotakin tavatonta. Hän suuntasi sen tähden ajon sinne ja pani koiraparven juoksemaan oikopäätä sitä kohti, toivoen tosiaan heti löytävänsä ketun. Tuore haju löytyi tietysti melkein paikalla. Ja uljas koiralauma ryntäsi eteenpäin äänekkäästi kuorossa haukkuen, pää ylhäällä ja takaruumis alhaalla vainuten hajua ilmasta, oikopäätä rämettä kohti, koko metsästysseurue perässään.

Se, mitä Punakettu ennenkin oli kuullut, oli yhden ajokoiran ääni, johon sekaantui ärtyisän sekarotuisen luskutus. Syvä, kellonheleä kuoro, joka nyt sen korviin sattui, ilmoitti sille varoittaen, että tuolta tulossa oleva hätyyttäjä oli ihan uusi ja sangen pulmallinen. Jotta osaisi sen vastaanottaa, se tunsi tarvitsevansa tietää siitä enemmän kuin tiesi. Tekemättä enää solmuja suohon koirien avattaviksi se livahti suon takimmaiselle reunalle, juoksi vinhasti puolentoista mailin verran suoraan eteenpäin rosoisimpia paikkoja pitkin ja mutkitteli sitten takaisin, tehden suuren kierron sekä kiipesi viimein toiselle kummulle havaintoja tekemään.

Niin tavaton oli sen nopeus ollut, että se ennätti nähdä alapuolellaan jo poikki niittyviilloksen juoksevan koiralauman, joka juuri oli sukeltanut suosta esiin, sekä koreavärisen metsästysseurueen tulevan koirien jäljestä ympäri rämeen reunoja. Se katseli tätä kaikkea mitä suurimman mielenkiinnon vallassa. Se ihmetteli tuskaa tuntien noiden mustien ja nahanväristen koirien nopeutta, jotka juoksivat niin lähekkäin toisiansa ja näyttivät niin hyvästi tietävän mitä aikoivat.

Vielä enemmän se ihmetteli ihmisiä hevosten selässä, jotka nopeasti seurasivat koiralaumaa. Se oli nähnyt vaivaa punoakseen tielle kaikki mahdolliset esteet — jokaisen korkean kiviaidan, jokaisen kiemurtelevan aidan, jokaisen ojan ja rämeen, jokaisen polveilevan puron kiemuran. Nämä eivät sille, keveän ketterä ja sitkeä kun oli, merkinneet mitään. Mutta ketun mielen täytti kummastus nähdessään sen tavan, millä ihmisolennot — nuo hennot, tummat hevosten selässä, samoin kuin nuo punaisetkin, jotka ratsastivat tavalliseen tapaan — kulkivat urheasti yli esteiden.

Jotkut tosin astuivat maahan esteen tullen ja toiset poikkesivat syrjään yhtyäkseen myöhemmin taas metsästykseen, mutta useimmat pysyttelivät koirien mukana, kulkien suoraan eteenpäin, suoriutuen pukinhypyillä muutamista vähäpätöisistä esteistä, mutta toisista taas suurenmoisin, korkealle kantavin loikkauksin. Punaketun mielestä nämä ihmisolennot erosivat suuresti hänen ennestään tuntemistaan — Jabe Smithistä ja Pojasta sekä pitkäkoipisista, kömpelöistä, välinpitämättömistä maanviljelijöistä.

Se syventyi siinä määrin uteliaisuutensa tyydyttämiseen, että oli unohtaa sen tärkeän osan, jota itse näytteli tässä pelissä, ja ennen kuin kettu tiesikään, oli haukkuva koiraparvi melkein hänen kintereillään. Punakettu kiiti alas kummun tiheintä puolta ja juoksi voimainsa takaa aukeaman yli — mutta se ei ennättänyt niin pian, että olisi voinut pysyttäytyä näkymättömissä. Äänekäs voitonriemun huudahdus pääsi metsästysseurueelta, ja koirat lähetettiin oikopäätä pellon poikki, joten niiltä säästyi paljon aikaa ja matkaa.

Vauhti, jonka Punakettu nyt otti, oli kerrassaan suurenmoinen kaikkien niiden mielestä, joilla oli onni se nähdä. Mutta kun pitkät vankeusviikot olivat heikentäneet sitä, maksoi se sille liian paljon. Se juoksi yhä suoraan eteenpäin läpi läheisen siimeksen, yli seuraavan aukeaman ja leveän leppäsuovyön keskitse. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, niin se, joka olisi ollut lähellä näkemässä, olisi huomannut, että häntä riippui masentuneena ja kirkas sievä turkki oli märkyydestä tumma. Kettu pysähtyi tuokioksi vetämään hiukan henkeä; sitten se ryhtyi koettamaan muutamia vanhoja kepposiansa.

Kaatunutta nuorta koivua myöten kettu meni puron poikki ja juoksi parikymmentä metriä vastavirtaan. Sitten, vaikka niin vihasikin jalkojen kastumista, se palasi samaa tietä vedessä, lähellä rantaa, virtaa alas kenties viidenkymmenen metrin päähän. Täten se mielestään saisi runsaasti aikaa hengähtää ja tarpeen vaatiessa alkaa leikin vaikka uudestaan. Mutta helisevä haukunta kuului jälleen läheltä takaapäin. Kettu ravasi leppäsuon etäisimpään kolkkaan, hankkien siten itselleen ovelasti tilaisuuden nopeasti ja salaa kiitää poikki niittyjen seuraavaan piilopaikkaan, ja livahti rohkeasti eteenpäin. Ketun kauhuksi oli siellä ratsain joukko noita punapukuisia miehiä, jotka nähtävästi odottelivat häntä. Heidän hirmuisen huutonsa kajahtaessa se tiesi kaikkien noiden huolellisten puuhiensa menneen hukkaan — ja hyvin paljon kallista aikaa oli tullut tuhlatuksi.

Hetkisen Punakettu epäröi, aikoen kääntyä takaisin. Mutta takaa-ajavien koirien haukunta kuului jo leppäsuolta. Ponnistellen tarmoaan se ryntäsi suoraa päätä ratsumiesjoukon läpi — joka osoitti myrskyistä suosiotaan äänekkäin huudoin — ja juoksi lähimpään metsäsarkaan.

Päästyään sinne ja leppoisten varjojen kerran vielä suojatessa se tiesi, ettei saanut pysähtyä, vaikka sydän uhkasi haljeta. Se pelkäsi enempää koetella vanhoja juoniansa näitä uusia ja liian lukuisia vihollisia vastaan. Se vain juoksi suoraan eteenpäin uskoen keksivänsä jonkun uuden keinon ahdingosta päästäkseen.

Koirat ärhentelivät nyt vähemmän, sillä ne eivät hengästykseltä saaneet haukutuksi. Ja se vähän rohkaisi kettua. Läpi viidakkojen se livisti, yli pienen laitumen, jossa ei ollut mitään paon mahdollisuutta. Laidunta ympäröi etäämpänä paksu kiviaita, joka ulottui niin pitkälle kuin kettu saattoi nähdä molempiin suuntiin Ketulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä aidan toisella puolen oli. Mutta olipa siellä mitä tahansa, ei se varmastikaan voinut olla pahempaa kuin se, mitä oli tällä puolen. Sillä oli tuskin kylliksi voimaa hyppäykseen, kun se yritti aidan harjalle ja putosi alas toiselle puolen.

19. luku

VOITTO

Punakettu huomasi nyt olevansa pölyisellä tiellä, joka kierteli kummallakin puolella kohoavien kiviaitojen ja Lombardian-poppeleitten jäykän jonon välitse. Se juoksi eteenpäin noin kaksikymmentä metriä pitkin tien keskikohtaa, kun se tiesi, ettei haju tarttuisi kuivaan, kovaan maahan. Silloin se kuuli laiskasti hölkyttelevän valjakon lähestyvän ja piiloutui korkeiden puiden suojaan, antaakseen valjakon mennä ohi. Ketun kieli riippui pitkällä suusta. Se oli nyt jo aivan näännyksissä. Koiraparven äänet se kuuli laitumen takaisesta metsästä.

Pian ilmestyivät tienmutkasta isot, jykevät maalaisvankkurit kahden hevosen vetäminä ja ajaja puolinukuksissa penkillään. Tilavissa vankkureissa oli laatikkoja, tynnyri, viljanpohtamiskone, muutamia ruokasäkkejä, kimppu kuivaa, suolaista turskaa ja pakka jonkinlaista karkeaa kangasta. Näky muistutti Punaketun mieleen ne tavarat, jotka olivat seuranneet hänen korinsa mukana matkalla takalistoasutukselta asemalle. Niissä vankkureissa hän oli ollut turvassa. Miksi ei näissäkin? Ei ollut aikaa epäröintiin. Koirain äänet kuuluivat jo meluten aukealla laidunmaalla. Äänetön loikkaus vankkureiden kulkiessa ohi — ja se oli kiivennyt pehmeästi vankkureiden perälaudan yli ja kiertynyt kerälle pohdinkoneen alle, erään ruokasäkin taakse pois näkyvistä.

Ennen kuin kaksi minuuttia oli kulunut, saapuivat koirat tölmäten yli aidan tielle. Viidenkymmenen metrin päässä piilopaikassaan Punakettu kuuli äkillisen muutoksen niiden äänissä, kun ne huomasivat erehtyneensä. Kierrellen, kaarrellen, juosten edestakaisin ja yli aidan toiselle puolelle, ne etsivät kadonneita jälkiä, vikisten hämmentyneen pettymyksen vallassa. Tässä oli jälki, kevyt, mutta varma, keskellä tietä. Ja tähän se loppui, ikään kuin Punakettu olisi saanut siivet ja hypännyt ilmaan. Koirat, jotka tunsivat hyvin kettujen kepposet, hajaantuivat nyt ja muutamat juoksivat yhtäälle, toiset toisaalle, molempien aitojen harjaa pitkin ja myös etäisemmän aidan suuntaisesti. Tällä tavoin niiden olisi lopulta varmasti pitänyt löytää jäljet — mutta toiveessaan pettyneet koirat valtasi hämmästys.

Pian metsästysseurue tuli kiirehtien ja hyvin kiihtyneenä paikalle. Jotkut ylistivät otuksen oveluutta, toiset sadattelivat koirien typeryyttä, ja ihmettelevä puheensorina kävi yhä kovemmaksi. Mutta sillä välin Punakettu, pieneksi keräksi kiertyneenä kulkeutui viskuukoneen alla yhä edemmäs pois turman tieltä, joka oli ollut hänet saavuttamaisillaan. Ja vihdoin nuo pahaenteiset äänet häipyivät hänen korvistaan. Vielä kerran ketun kohtalo ja äly olivat yhdessä toimien pelastaneet hänet.

Nelisen tuntia isot vankkurit kulkivat rämisten ja täristen eteenpäin kiirettä pitämättä. Ja kaiken aikaa Punakettu makasi aivan hiljaa kooten voimia. Se tahtoi päästä niin loitos kuin suinkin taitavasta koiralaumasta ja hirmuisista helakanpunaisista metsästäjistä. Lopuksi kuitenkin vankkurit seisahtuivat ja ajaja astui raskaasti maahan. Kuullessaan hänen ryhtyvän hevosia irroittamaan — toimitus, jota se usein oli katsellut entisestä piilopaikastaan jollakin syrjäisellä pellolla — Punakettu kurkisti varovasti ulos. Se huomasi vankkureiden seisovan keskellä avaraa, hyvin hoidettua karjapihaa. Mutta noin kahdenkymmenen askeleen päässä oli puutarha, missä kasvoi taajassa pensaita ja korkeita, puoleksi kuihtuneita kasveja — ja puutarhan takana se näki metsäsaran. Siellä olisi helposti saatavissa lymypaikkoja. Hiljaa kettu pudottautui vankkurien perälaudalta. Ajaja, iso mies, jolla oli hiekanvärinen parta ja leveälierinen olkihattu päässä, sattui samalla hetkellä kääntämään päänsä ja nähdessään, minkälaista matkustajaa oli kuljettanut, hän hämmästyksissään päästi suustaan karkean kirouksen. Seuraavassa hetkessä Punakettu oli kadonnut.

Juostuaan puutarhan viinimarjapensaiden ja korkeiden koiruohoryhmien läpi se pian saapui puiden luo, jotka muodostivatkin vain kaitaisen metsävyön. Tämän takana oli aukea laidunkenttä, täynnä pieniä mäkiä ja kumpuja, siellä täällä punaista, kaikessa rauhassa syövää karjaa. Hyvin lähellä, aivan vastapäätä, laidunmaan toisella puolen Punakettu näki kuitenkin vuoria. Niillä oli rosoiset, kallioiset hartiat, ja mäntymetsä teki ne tummiksi — hyvin tummiksi ja turvaisen näköisiksi. Ja siellä, niin sanoi ketun sydän, oli se paikka, missä hänen piti olla. Mutta niiden ja laidunmaan välissä oli hajanainen kylä, täynnä vaaroja.

Hyvin varovaisena kettu kaarteli pellonliepeitä pitkin, peläten näyttäytyä avoimella paikalla. Yksi tuosta punaisesta karjasta huomasi sen kuitenkin ja tuijotti siihen harmistuneena, kunnes kaikki muutkin kääntyivät ja tekivät samoin, laskien sarvensa maata kohden ja vihamielisesti hiljaa äännähdellen. Tällaista huomaavaisuutta Punakettu ei suinkaan halunnut, joten se heti suuttuneena peräytyi metsään ja sivuutti siten laitumen. Sitten se tuli syvälle, rosoiselle solalle, joka oli täynnä nuoria puita, rikkaruohoja ja villiviiniä sekaisin. Ja sen toisella puolen oli kylän ensimmäinen talo. Tänne kettu siis kätkeytyi ja makasi hiljaa, kunnes yö oli kunnollisesti saapunut. Vihdoin, kun kylä oli käynyt hiljaiseksi ja useimmat ikkunat pimenneet, kettu valmistautui matkalle, rohkeana mutta varovaisena. Päästyään suoraan kylän läpi vievälle maantielle, joka kulki samaan suuntaan, mihin kettukin halusi mennä, se seurasi tietä, pysytellen sen keskivaiheilla, mihin haju ei tarttuisi. Kerran eräs rakkikoira, joka tunsi kirpeän hajun tyynessä yöilmassa, hyökkäsi ketun kimppuun vimmatusti haukkuen. Äänettömänä, mutta katkerana kettu kuritti hyökkääjänsä niin kipeästi, että tämä pakeni takaisin portaalleen äkäisesti luskuttaen. Mutta nyt rupesivat kaikki kylän koirat haukkumaan, ja silloin Punakettu suuttuneena kiiti erästä kujaa ylös, läpi puutarhan ja poikki takana olevien peltojen yhä pitäen silmämääränänsä noita tummia vuorenhahmoja läntisellä taivaanrannalla.

Muutamissa minuuteissa kylän rakkien haukunta jäi jälkeen. Lopuksi kettu meni matalan, solisevan puron yli, ja sitten alkoi maa kohota. Kaikkialla ketun ympärillä oli villiä alusmetsää ja vanhoja puita, ja pian se kapuili kivilohkareiden keskellä, jotka olivat terävämpiä kuin kotoisen Ringwaakin kalliot ja kuin nurinniskoin sinne tänne viskeltyjä. Vain kerran kettu pysähtyi — kuultuaan jotakin pientä vikinää puunjuurien keskeltä — sen verran, että ehti siepata kiinni metsähiiren, joka lievensi hänen pitkäaikaista nälkäänsä. Sitten se ponnisteli eteenpäin yhä kiipeillen, kunnes se varhaisimmassa harmaankeltaisessa läpikuultavassa päivänkoitossa saapui ulkonevalle kallionkielekkeelle ja huomasi olevansa sydämensä toiveitten mukaisessa erämaassa, mäkien ja kuilujen järeässä mylläkässä, minne koirat ja helakanpunaiset metsästäjät eivät voineet päästä.