SISÄLLYS: (continued 2)

Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä, julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia, vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa. Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan, varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.

Kettu tiesi — kenties emonsa varoituksista — jo pentuna ollessaan, että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan — aivot tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet — silloin hyvästi lumiset metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!

Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan, että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys. Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.

Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa, vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa, Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä, ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.

Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän. Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran, antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen. Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.

Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.

Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi eivät hiiretkin?

Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin. Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä, oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä, joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys, salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa, mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.

Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut. Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti yrityksen sikseen.

Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.

Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.

Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen. Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn, toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut suoda sille toista enää samana yönä.

Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.

Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi — ja sen leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa, tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.

Pitkän talven lähetessä loppuaan tuli eräänä yönä sade, joka vähitellen kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.

Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää, kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-, ruusun- ja helmenvärinen hohto.

Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.

Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa. Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana, jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa. Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.

Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi, mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä. Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä lähemmäs toisiansa.

Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat. Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi, että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.

Kuljettuaan kymmenkunnan jalkaa se ällistyi, kun ei nähnyt, kuullut eikä haistanut riistaa, jota ajoi takaa. Se jatkoi matkaansa hiukan edemmäksi varmana siitä, ettei ollut voinut erehtyä. Sitten se alkoi epäillä ja muutti suuntaa. Se muutteli sitä yhä uudelleen kiertäen sinne ja tänne päin, mutta ei hajun hiventä tai untuvaistakaan ollut tavattavissa. Vastenmielistä oli nyt huomata, että tuossa oudossa ympäristössä hänen aistinsa ja vaistonsa pettivät kumpikin. Sillä ei ollut aavistustakaan, minne päin kulki.

Tämän tosiasian selvetessä se teki äkillisen liikkeen ylöspäin aikoen murtaa jään ja päästä taas vapaaseen ulkoilmaan, missä aistit eivät sitä enää petkuttaisi. Mutta sen hämmästykseksi jää ei antanutkaan myöten. Pikemminkin väistyi pehmoinen lumi se alla. Uudelleen ja yhä uudelleen se syöksähti ylöspäin kaikin voimin; mutta ponnistukset olivat turhia, se oli joutunut outoon vankilaan, kun hauraannäköinen maidonvalkea jäälautta oli teräksenkova. Tuntien äkillisen pelon aiheuttamaa pahoinvointia se totesi, että ensi kertaa eläissään oli eksyksissä — vieläpä omissa metsissään. Lisäksi se oli todenperään vankina, käynyt sellaiseen satimeen, josta ei milloinkaan ollut uneksinutkaan.

Sen valoisassa sopessa oli tietysti runsaasti ilmaa, sillä lumi oli täynnä sitä. Jään läpi päänsä päällä se saattoi nähdä epämääräisiä, tummia varjoja välkkeen keskellä ja tiesi niiden olevan lähimpien puiden hahmoja. Seisten hetken aivan hiljaa se arvioi huolellisesti tilannetta. No, tietysti piti ulospääsytien olla tuolla, missä varjot olivat tiheimmät ja mustimmat. Tämä johtopäätös karkotti pelon tykkänään.

Huolellisesti tarkaten merkkejä, jotka tosin vain hämärästi näki, se päätteli, että varjot näyttivät lupaavimmilta aivan suoraan edessäpäin. Suoraan eteenpäin se siis raivasi tietään, pitäen selkäänsä aivan jääkuoren alapintaa vasten.

Ystävälliset varjot häämöttivät pitempinä ja selvempinä. Kettu oli jo niiden äärellä, kun huomasi, että hän ei ollut ainoa terävä-älyinen otus metsän heimon joukossa. Se vainusi äkkiä peltokanan hajun, joka ilmeisesti etsi samaa ulospääsypaikkaa kuin hänkin. Pakenevan linnun jäljissä lumi oli tallaantunutta, joten kettu kykeni syöksymään eteenpäin nopeasti, kuten se tekikin, toivoen saavansa tappionsa korvatuksi viime hetkessä. Haju tuntui voimakkaana ja tuoreena. Kettu kuuli räpyttelyä aivan edessään. Rajusti loikaten se sai yhden ainoan pyrstöhöyhenen hampaisiinsa. Sitten kuului kovaa siipien suhinaa, ja kettu ryntäsi ilmoille nähdäkseen voitokkaan, mutta pahasti pelästyneen linnun lentää löyhyttelevän pois tiheiden oksien alitse.

Pahasti suutuksissaan kettu tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia kieli suusta riippuen ja naama lumilaikkojen tuhrimana. Sitten se pyörsi pois kohtaloonsa alistuen ja ryhtyi varkain hiipien vainoamaan kaniinia kautta kristallimaan.

9. luku

SEKAROTUISTEN PETKUTTAMINEN

Varhaiskevään suojasäinä Punaketulla oli melkein pelkkää kiusaa ja levottomuutta. Se inhosi märkyyttä ja yhteen kasautuvaa lunta, ja pyydystely oli pikemminkin vaivaloista työtä kuin iloa. Lisäksi pian poikiva puoliso ei ollut halukas leikkimään, painimaan ja juoksentelemaan kilpaa kuten ennen. Se pyydysteli lähellä kotia, mutta kallioiden keskellä tietysti eikä milloinkaan alhaalla laaksossa päin. Ja Punakettu toi sille kotiin suurimman osan omasta saaliistaan. Omasta puolestaan se kävi nyt erikoisen varovaiseksi eikä mennyt koskaan alas uutisasutukselle. Mutta sille tuli tavaksi tehdä pitkiä, vaivaloisia matkoja harjun yli alas lähimpään laaksoon ja korvata ylimääräiset vaikeudet ottamalla pientä tullia karjapihoilta Ringwaakin juurella. Se arvioi mielessään, ettei näitä ryöstöjä milloinkaan pantaisi ketun laskuun, joka asui näin kaukana kuin hän.

Mutta kävi ilmi, että se tässä asiassa teki arvioita ottamatta huomioon maineikkuuttansa. Se loukkasi omaa mainettaan. Kun Ringwaakin juurella väestö alkoi tuntea erikoisen uskaliaan ja ovelan vihollisen hyökkäyksiä, niin he heti ajattelivat naapurilaakson isoa kettua, jonka urotöistä olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja. Tiedusteltaessa naapurilaaksosta saatiin kuulla se tosiasia, ettei siellä viime aikoina ollut lainkaan nähty tai kuultu tuota etevää rosvoa. Tästä oltiin valmiit päättelemään, että se oli vaihtanut piiriä.

Sen jälkeen tehtiin monta yritystä kulkea rohkean ryöstäjän jälkiä sen pesälle. Mutta jäljet katosivat aina kallioiden, kuilujen ja sotkuisten viidakkojen joukkoon, ennen kuin päästiin harjun huipulle.

Satimia ja ansoja viritettiin tietysti kymmenittäin, mutta ne saivat aina osakseen ivallisen halveksivaa kohtelua tai kettu pysyttelihe niistä loitolla. Niinpä loppujen lopuksi viereiseen laaksoon lähetettiin sana, että maanviljelijät pyydystäisivät tuon vaivaloisen, turkkiniekan henkipattonsa tai ainakin pidättäisivät sitä kotosalla.

Uutisasutus otti hiukan ylpeänä vastaan tämän kunnianosoituksen, joka näin tuli Punaketun urheuden osaksi. Mutta samalla sovittiin siitä, että jotakin oli tehtävä. Poika hymyili viekkaasti ja sanoi, että mitä hyvänsä tehtäisiinkin, niin ei Punakettu olisi niitä miehiä, jotka surevat. Mutta Jabe Smith otti mennäkseen metsälle kaksi koiraa apunansa, ja tämän retken piti koitua Punaketulle lopulliseksi tappioksi, tahi kettu saisi ainakin aimo läksytyksen.

Jostakin selittämättömästä syystä juuri tällä ratkaisevalla hetkellä Punaketun levottomuus ja pelko eneni hämmästyttävästi, Oli kuin jokin terävä kaukonäköinen voima olisi ilmaissut ketulle vihamielisyydestä alhaalla laaksossa tai kuin jokin utelias sininärhi, joka oli kuullut Jabe Smithin suunnitelmista, olisi tuonut salaperäisellä tavalla Punaketulle viestin tuhosta, jota sille suunniteltiin. Olkoon edellinen selitys tieteilijälle, jos hän sitä haluaa, ja jälkimmäinen satujen ja tarujen suosijalle. Tai ehkäpä lähestyvän isyyden vastuunalaisuus teroitti ketun muistia, niin että sen mieleen johtuivat ne surulliset tapaukset, jotka olivat pakottaneet hänen emonsa pakenemaan pesästään päivänpaisteiselta töyryltä.

Miten sen asian laita nyt olikaan — eräänä iltana se tarkoituksettoman levottomuudenpuuskan jälkeen juoksi ja nuuski tutkistellen vanhan pesän sisäänkäytävän ympäristöä katajapensaan alla. Jokin siellä näkemänsä sai sen tekemään päätöksen. Palattuaan sitten omaan pesäänsä se puoleksi pakottamalla, osittain hyväilyillään sai ajetuksi sieltä pois puolisonsa, jonka aika oli nyt hyvin lähellä ja joka oli sangen vastahakoinen luopumaan siististä asunnostaan. Kun tämä temppu onnistui, vei se naaraansa päättävästi pois vuorenharjanteen yläreunalle, jonkinlaiseen pieneen, vaatimattomaan luolaan, jonka oli löytänyt kallioisen kuilun kyljestä. Kun tämä oli tehty ja Punaketun puoliso — se kun ei heikkoudentilassaan voinut vastustaa toisen ylivaltaa — nähtävästi leppynyt, hävisi levoton pelko, ja Punakettu tassutteli yksin takaisin töyräällä olevalle pesälle ja odotti nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Se oli nyt huolettomampi metsästysmaittensa puolesta ja antautui rohkeudessaan vielä kerran kuljeskelemaan alemmilla rinteillä ja asutuksen liepeillä.

Kun Jabe Smith oli valmis lähtemään suurajoonsa, muisti hän vanhan pesän mäenrinteellä, mistä kettuperhe edellisenä vuonna oli "kaivettu" ja ajettu pois kodistaan ja konnustaan. Hän ei ollut ajatellut tätä paikkaa ennemmin, koska tiesi, että sellainen surullisen tappion ja tuhon paikka olisi vihoviimeinen, missä tavallinen kettu haluaisi asua. Mutta nyt pälkähti hänen päähänsä, ettei Punakettu ollutkaan mikään tavallinen kettu, vaan voisi olla kyllin ovela pitämään sellaista asuntoa kaikista turvallisimpana pakopaikkana. Mukanaan Poika arvostelevana ja epäuskoisena, mutta hyvin huvittuneena katselijana ja kaksi nuorta maanviljelijää apulaismetsästäjinä sekä entiset kaksi koiraa varsinaisen työn suorittajina Jabe Smith kulki oppaana yksinäiselle pesälle, joka oli töyräällä kaukana ylhäällä mäen rinteellä.

"Ette te sitä ikinä sieltä löydä, Jabe", ilkamoi Poika kiusoittavasti silloin tällöin.

Ja Jabe, jolla oli asiasta omat epäilyksensä, piti yllä sotataidollista hiljaisuutta.

Mutta sadan metrin päässä töyräältä koirat, jotka olivat penkoneet pehmeätä, vajonnutta lunta joka taholta, päästivät äkkiä yhdessä kiihtyneen ärinän ja haukunnan. Ne olivat löytäneet ristiin rastiin käypiä ketunjälkiä. Jabe Smithin laihat kasvot venyivät iloiseen irvistykseen, ja kääntyen Poikaan päin hän huusi voitonriemuisesti:

"Katsos nyt, mitäs minä sinulle sanoin?"

Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.

Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut. Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:

"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on Punakettu!"

"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.

Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.

"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut, koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran. Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain pahanhajuisia savupilviä.

Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."

Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan karkulaisen jälkiä.

Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa. Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä ponnistuksia.

Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä, ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.

Juoksu oli raskasta — syvää, kosteata lunta metsässä ja likaista, tahmeaa turvetta avoimilla paikoilla. Mutta Punakettu tiesi, että nämä seikat tuntuivat vaikeimmilta raskaista ahdistajista kuin hänestä itsestään. Jonkin aikaa se juoksi suoraan eteenpäin juonittelematta ja koukuttelematta, saadakseen koirat hyvän matkaa hitaasti kulkevista miehistä edelle. Kun se mieltänsä myöten oli saanut tämän aikaan, huvittelihe se minuutin tai pari tehden rajuja, kummallisia hyppyjä puunrungolta toiselle, kun siellä oli kaadettuja puita, ja kulki sitten mutkitellen takaisin nähdäkseen, mitä Jabe Smith hommasi.

Se tiesi olevan ehdottoman tarpeellista tuntea Jaben menettelytapa taistelussa, ennen kuin lopullisesti ratkaisi omansa. Tässä tiedustelussaan, joka johti sitä takaisinpäin, se juoksi täyttä laukkaa ja ehti palata noin puolen mailin päähän lähtökohdastaan, kun ällistyneet koirat yhä vielä vinkuivat kaadettujen puiden ympärillä. Mutta vaikka se juoksikin nopeasti, oli se silti sangen tarkkaavainen, rientäen tiheän alusmetsän halki, antautumatta kertaakaan alttiiksi Jaben pelätyn ampuma-aseen mahdollisille laukauksille. Ja yhtäkkiä vajaan viidenkymmenen metrin päässä se näki itse Jaben, joka kärsivällisesti vartioi erästä ketun kulkutietä.

Tämä näky tuotti Punaketulle viiltävän pelon tuskaa, niin kauhealta tuntui se oveluus, joka sai erämiehen pitämään vartiota tuolla erikoisella paikalla. Siinä hänen vieressään kannolla istuen, liikkumatonna kuin kanto itse, oli Poika. Se oli juuri se kohta, mistä Punakettu olisi juossut tavallisissa oloissa, tai jos se olisi ollut tavallinen kettu. Todellakin oli vain valpas varovaisuus hänet nyt pelastanut. Pysyttelemättä tavallisella tiellään se oli varovasti tehnyt toisen samansuuntaisen ladun noin viidenkymmenen metrin päähän. Ja siinä sen oveluus oli sievästi voittanut erämiehen taitavuuden.

Melkein hieman halveksivasti vahtien vihollisiaan turvallisesta piilopaikastaan Punakettu paneutui pitkäkseen levätäksensä muutaman minuutin verran. Kuullessaan sitten koirain lopultakin olevan paluujäljillä kovasti haukkuen se nousi, venyttelihe, haukotteli niin, että leuat näyttivät melkein menevän sijoiltaan, ja hiipi varkain ympäri Jaben ja Pojan takaa, joiden silmät olivat nyt kerrassaan liimautuneet kulkutiehen, kun ne joka hetki odottivat ketun tuloa. Taas se haukotteli pilkallisesti, juoksi nopeasti takaisin luolansa suulle, tassutteli ristiin rastiin parin minuutin ajan jälkiverkossa juuri pesän alapuolella, ja riensi sitten alas joen vartta pitkin, jonka uoma oli jäistä vapaa siellä, missä virta oli kova.

Ketun juostessa sen suunnitelmat saivat määrätyn muodon. Kun sen määränä oli johtaa ajo kauas pois harjulta, ei sillä ollut minkäänlaista syytä hämmentää takaa-ajajiaan enempää kuin estääkseen heitä tunkeutumasta liian lähelle. Virta oli liian paisunut ja äkäinen helposti kahlattavaksi, paitsi siinä kohden, missä vielä oli jäätä matalimmassa vedessä. Mutta yhdessä kohden kettu meni sen poikki taitavasti loikkien kiveltä kivelle vaahdon keskellä, kun tiesi, etteivät koirat olleet niin varmoja jaloiltaan kuin hän itse ja niiden oli ehkä hieman vaivaloista päästä yli.

Puoli mailia alempana, missä jää oli lujaa, se tuli takaisin joen yli huomatessaan takaa-ajajiensa äänistä, ettei ylimeno niille ollutkaan niin hankala kuin hän oli toivonut. Sitten se otti nopean vauhdin ja juoksi etäistä, pientä maataloa kohti asutuksen ulkoliepeille, missä se arveli voivansa antaa koirille jotakin ihmettelemistä, sillä välin kun se itse lepäilisi uuden pitkän juoksun varalle. Tarkastettuaan perinpohjin jokaisen karjapihan kymmenisen kilometrin laajuudelta se tiesi tarkoin, missä niistä oli hänelle tarjottavana joitakin nyt tarvittavia etuja.

Nyt puheena olevassa maatalossa oli kanahuoneena lehmänavetan sivustaa vasten nojaava pikku vaja. Katon alempi reuna oli noin neljä jalkaa maasta. Ja sen alapuolella oli pieni aukko, joka johti suureen onkaloon lattian alle. Aivan karjapihan ulkopuolella kasvavasta tiheiköstä Punakettu tarkasteli huolellisesti, ollakseen varma, ettei talon ympärillä liikkunut ketään. Vankkurit olivat kulkeneet vajasta kaivon toisella puolen, josta se päätteli, että maanviljelijä oli poissa. Keittiön ikkunassakaan ei näkynyt kasvoja. Iso harmaa kissa torkkui kynnyksellä.

Kettu ryntäsi kanahuoneen alla olevalle reiälle ja tunkeutui hiukan vaivaloisesti sisään. Kun tämä urotyö oli tehty, niin se heti tunkihe ulos jälleen ja sitten jäljillään seisten teki loistavan hypyn suoraan ilmaan ja laskeutui vajan kaltevalle katolle. Täältä se juoksi ketterästi ylös navetan katolle ja toista puolta alas ja sieltä maantien yli kentälle, jossa kasvoi tiheässä nuorta ikivihreää. Täällä se paneutui pitkäkseen hyvässä turvassa ja nautti hyvin ansaittua lepoa.

Viiden minuutin perästä koirat saapuivat paikalle kieli riipallaan. Ne juoksivat suoraa päätä reiälle kanahuoneen alle, ja siellä uupumuksestaan huolimatta päästivät rajun voittohaukunnan. Ne olivat ajaneet otuksen "maahan". Mutta reikä oli niin pieni, etteivät ne voineet tunkeutua siitä sisään. Ja maa ympärillä oli vielä jäässä, joten ne eivät kynsineen voineet kaivaa sisäänkäytävää. Mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen jatkoi kuitenkin urheasti raaputtamistaan, kun taas sekasikiöajokoira hipoen kuonollansa kivijalkaa teki nopean, mutta huolellisen kierroksen navetan ympäri, päästäkseen selville, ettei ollut muuta ulospääsypaikkaa. Jos se olisi astunut syrjään rakennuksen luota, olisi se tietysti löytänyt ovelan pakolaisen jäljet siinä, missä tämä oli ottanut pitkän harppauksen katolta heinäsuovaan ja siitä kauas pellolle. Mutta ajokoira oli säännönmukainen ja sitkeä työssään. Se tuli sen tähden takaisin toverinsa luo aivan varmana siitä, että saalis oli siellä piilossa.

Kun metsästäjät noin kymmentä minuuttia myöhemmin saapuivat paikalle läähättäen ja palavissaan, pettyivät he yhtä perinpohjaisesti kuin koirat. Poikakin nähdessään siinä olevan vain yhden ulospääsypaikan, jota yhä vartioivat nuo omahyväiset koirat, oli taipuisa myöntämään, että Punakettu-raukan viisaus oli viimeinkin erehtynyt. Kun pakolainen nyt vihdoin varmasti oli ajettu umpikujaan, ei enää nähtävästi ollut syytä kiireenpitoon, ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen sotaneuvotteluun kanahuoneen takana, Pojan seistessä surullisena syrjässä. Vihdoin päätettiin, että ainoa mitä voitiin tehdä oli tukkia reikä ja sitten pyytää lupa kiskoa irti muutamia lautoja kanahuoneen lattiasta.

Tätä äärimmäistä toimenpidettä ei kuitenkaan saatu panna täytäntöön. Jabe Smith sattui näet puhuessaan nojaamaan kanakopin kattoon juuri sillä kohdalla, johon Punakettu oli tehnyt taitavan hyppynsä. Sattui niin, että Jaben nenä, vaikkei ollutkaan niin tarkka kuin Pojan, kykeni siitä huolimatta vainuamaan ketun vereksen hajun niin kiitollisella pinnalla kuin kuivista päreistä tehty katto oli. Hän nuuski epäluuloisesti, haisteli kattoa huolellisesti niin kauas ylös kuin ulottui ja kääntyi Pojan puoleen, jolloin hänen ilmeensä osoitti nöyrää tappion tunnustamista.

"Se juutas petkutti meitä taas!" sanoi hän.

"Kuinka? Mitä tarkoitatte?" huusi Poika iloisesti epäillen, kun taas toiset kaksi seisoivat ällistyneinä.

"Se ei olekaan tuolla sisällä!" sanoi Jabe hämmästyksestään tointuen. "Se on mennyt tuonne ylös katon poikki. Kyllä me sen jäljet löydämme yhtä kaikki jostakin navetan takaa. Pitäkää varanne!"

Komentaen vastahakoiset koirat seuraamaan hän kiersi edellä navetan taakse ja sitten tarkoin tähystellen heinäsuovan ympäri. Täällä koirat löysivät yhtäkkiä jäljet ja lähtivät laukkaamaan hurjasti, haukkuen raivoissaan siitä tavasta, millä niitä oli petkutettu. Mutta mitä Jabeen tulee, niin hän oli täynnä voitonriemun tuntua tappion kiusallakin. Poika oli vaatimattomasti sanonut: "Tuo nolaa minut, Jabe. Te tunnette ketut paremmin kuin minä loppujen lopuksi. Millä ihmeen tavalla te saitte selon siitä, minne se oli mennyt?"

"No", sanoi Jabe, häpeämättä valehdellen, "minä vain ajattelin, mikä olisi kaikista hienoin kepponen — ja minä tiesin, että siihen tuo punainen veitikka pystyisi!"

Sillä välin Punakettu levätessään piilopaikassa tiheäin nuorten ikivihreäin keskellä oli täynnä suuttunutta hämmästystä kuullessaan koirien äänet niin pian taas jäljillään. Mikä vika sen ihailtavassa sotajuonessa saattoi olla? Paikalla ja varsin oikein se pani syyn pelätyn Jaben niskoille. Ja sen älykkäät silmät kapenivat ikään kuin pelosta. Hetkeksi se pysähtyi levottomasti miettien. Tehden sitten lyhyen kierroksen se mutkitteli takaisin ja juoksi eteenpäin tien suuntaan pysyttäytyen huolellisesti poissa näkyvistä, jottei olisi saanut laukausta niskaansa. Se matkasi myllylammelle päin asutuksen uloimmalle reunalle, missä pieni puro, hänen oman virtansa syrjäjoki, oli suljettu, padottu ja pakotettu jauhamaan ja karstaamaan villoja koko Ringwaakin seudulle.

Vaikka puro tavallisina aikoina oli pieni, niin sen kasvattama lammikko oli suuri, ja juuri nyt, sulavien kevätlumien painon alla, valui raskas vesipaljous kohisten padon avonaisten sulkujen läpi. Punaketun mieli oli kiukkuinen. Ei se milloinkaan ollut näyttänyt taipumusta ihmisystävyyteen, mutta nyt se tunsi olevansa hiukan väsynyt ja ahdistettu. Jos kaikilla hänen takaa-ajajillaan — koirilla, miehillä ja vaarattomalla Pojalla — olisi ollut vain yksi kaula, pitkä, hoikka kaula kuin villihanhella — kuinka suurta iloa olisikaan sille tuottanut upottaa hienot hampaansa narskahtaen sen läpi! Se oli valmis antautumaan alttiiksi suurille vaaroille, toivoen siten saavansa jotenkin vahingoittaa vainoojiansa.

Seuraten selvää jälkeä, hajun ollessa niin väkevä, että se ihan väreili ilmassa, koirat olivat nyt lähellä, metsästäjät kaukana takanaan, etäämpänä kuin ampumamatkan päässä. Punaketun saavuttua myllylammen reunalle, joka oli vielä osaksi jään peitossa, se astui jäälle koetellen sitä varovasti. Palaten rannalle se sitten juoksi edelleen alas patoa kohti.

Noin kolmenkymmenen jalan laajuudelta ulvovain sulkuporttien yläpuolella lampi oli jäästä vapaa. Jään reunat lahosivat nopeasti veden huuhdellessa niitä altapäin. Rantaäyräällä Punakettu epäröi, vitkastellen uupuneen tavoin, ja kääntyi kuin olisi lopultakin joutunut umpikujaan. Sen nähdessään koirat puhkesivat yhä rajummin kiljumaan ja ryntäsivät vimmatusti eteenpäin. Lopulta — siltä näytti — riista oli heidän käsissään, ja moni vanha velka kuitattaisiin.

Vasta sitten kun koirat olivat kymmenkunnan askeleen päässä, Punakettu liikahti. Livahtaen ympäri, kuin uhma olisi väistynyt hillittömän pelon tieltä, se sitten syöksyi suoraa päätä vaaralliselle jäälle. Joko vaisto tai erikoisen terävä ja erehtymätön arvostelukyky sanoi sille, että jäänreuna padon yläpuolella oli kyllin vahva kestämään hänen painonsa, jos hän kulkisi nopeasti ja tasaisesti. Koirat kintereillään muutaman metrin päässä se riensi turvassa yli. Seuraavassa hetkessä kuului rusahtava ääni, ja mustankirjavan sekarotuisen pelästynyt haukunta kaikui yli sulkuporttien kohinan. Katsahtaen olkansa yli voitonriemun siristämin silmin Punakettu näki molemmat vihollisensa vedessä tarttumassa käpälillään hurjasti jään hauraisiin reunoihin, joka niiden rynnistyksestä yhä enemmän murtui.

Ohi vedenhätään joutuneiden soluivat murtuneen jään palaset, kadotakseen putouksen kovaan kuohuun. Punakettu juoksi ylös rantaa pitkin erään pensaan suojiin ja kääntyi sitten kostostaan nauttimaan. Koirat yhä tavoittelivat hurjasti jäätä, ja petollinen jää murtui niiden otteiden alla. Ketun katsellessa irtaantui suurempi pala, noin kolmen tai neljän neliöjalan kokoinen, mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen painosta, juuri kun sen onnistui kavuta sen pinnalle. Seuraavassa hetkessä se purjehti nopeasti pois uupuneen matkustajansa kera, piehtaroi kiljuville sulkuporteille, syöksyi putouksen yli ja katosi alas kallioiden ja usvan joukkoon. Syvimmän tyytyväisyyden vallassa Punakettu katseli tätä toisen vihollisensa surullista loppua. Sitten tulivat miehet näkyviin vielä kerran, joten Punakettu hiipi varkain pois ampumamatkaa edemmäksi ja jatkoi juoksuansa Ottanoonsis-laakson yli kohoavia kukkuloita kohti. Mutta ei sen todella enää tarvinnut juosta. Metsästäjien saapuessa lammen äyräälle sekasikiö retuutti itseään juuri ylös vedestä tuiki pelästyneenä. Sekarotuista ei näkynyt missään, mutta oli helppo arvata, kuinka sen oli käynyt. Seurue pysähtyi ja miehet katsoivat toisiinsa tuumivaisina. Jabe vihelsi masentuneen koiran jalkoihinsa ja taputti myötätuntoisesti sen märkää päätä.

"Minä näin Punaketun", sanoi Poika vakavasti, pahoillaan mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen kohtalosta, "juuri livahtavan metsään tuolla ylhäällä!"

"Viis siitä, kunhan pääsemme kotiin takaisin!" huomautti Jabe, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

10. luku

MUSTAN VESIKON JULKEUS

Tuntikausia myöhemmin Punakettu, väsyksissä mutta ylpeänä, tuli takaisin pesälle viivyteltyään töyräällä ja ajaen tiellä kaniinia takaa, virkistääkseen voimiansa. Nyt oli suuri rauhan uhka tulevan kevään varalle poistettu. Kun tarmokas, innokas ja uupumaton sekarotuinen lopulta oli poissa tieltä, tiesi se, ettei ajokoiran olisi kovinkaan hauska seurata jälkiä yksin. Töyräällä olevaa pesää se nuuski suuresti harmissaan, sillä palaneen ruudin haju tuntui siellä yhä pistävänä. Helposti se laahasi ulos sinne jätetyn oksan, jossa oli vielä "sähisevän paholaisen" hiiltyneet jäännökset, mutta raskas, tukahduttava haju oli sellaista, jota se ei voinut sietää eikä poistaa. Jättäen asian ajan autettavaksi se juosta hölkytteli vuorenharjanteen huipulle — ja tapasi siellä pienen puolisonsa pesässä makaamassa, tyytyväinen ilme naamallaan ja pesye sokeita punaisia pentuja sen nisiä nykimässä.

Näitä uusia tulokkaita Punakettu kohteli välinpitämättömän suvaitsevaisesti. Se piti niitä enemmän vaivana kuin minään muuna, vaikka tiesikin niiden olevan äärettömän tärkeitä, koskapa puoliso ei muuten olisi uhrautunut niille kuten nyt. Punakettu asettui kuivalle ja suojaiselle pengermälle juuri pesän yläpuolelle, mistä saattoi pitää silmällä pesän asukkaita. Ja jos jokin vaara olisi niitä uhannut, olisi se taistellut viime hengenvetoonsa saakka noiden avuttomien ja hyödyttömiltä näyttävien ryömijöiden puolustukseksi.

Muutamien päivien aikana oli sillä kuitenkin vain vähän tilaisuutta levätä kotona ja tuumiskella tilannetta, kun puoliso antautui velvollisuuksillensa niin kokonaan, että Punaketun piti pyydystellä molempien puolesta. Oli pitkä matka alas naapurilaaksoon ja kanapihoille, joita se oli ruvennut pitämään turvallisina hyökkäyksen esineinä. Ja tähän vuoden aikaan sattui olemaan puute kaniineista harjulla. Siitä johtui, että Punakettu joutui nyt puuhaamaan uutterammin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä kuluessa. Tänä uutteran toiminnan aikana erämaan kohtalo viskasi ketulle yhden sen epämieluisimmista seikkailuista. Kun se eräänä päivänä pyydysteli jokseenkin huonolla menestyksellä alhaalla yhäkin puoleksi jäätyneen rantaveden luona, sattui, että vähän matkan päässä virran vartta ylöspäin suuri vesikko lähti seuraamaan kaniinin jälkiä. Vesikko oli jonkun aikaa syönyt pelkästään sammakoita ja kaloja ja juuri nyt ruvennut himoitsemaan punaista verta. Se oli ensi ryntäämällä epäonnistunut kaniinia tavoittaessaan, ja sitten, epäonnistumisensa aiheuttaman itsepäisen raivon vallassa, lähtenyt ajamaan takaa nopeajalkaista saalista.

Jonkin aikaa kaniinin suuret, kimmoavat loikkaukset saivat täyden voiton. Mutta pian se alkoi väsyä. Se juoksi ympäri kehässä, ja niin pian kuin sen jäljet alkoivat kiertää, silloin ovela vainooja, tietäen tarkoin sen aikeet, livisti mutkan poikki, melkein katkaisten siltä tien. Kaniinin pelastuttua hädin tuskin sen pieni sydänparka melkein lakkasi sykkimästä, ja samoin se hämmästyksestä haukkoi henkeä nähdessään tuon tumman, käärmemäisen vihollisen tällä odottamattomalla alueella. Se juoksi alas puron äyrästä, vesikko vähemmän kuin kymmenen metrin päässä takanaan. Sen kauhistuneet silmät, jotka tähysivät uhkaavaa turmaa, eivät huomanneet Punaketun hahmoa, joka kiiti tien poikki aivan edessä. Tavallisissa oloissa tavallinen kettu olisi varovaisesti jättänyt huomioonottamatta sekä takaa-ajetun että takaa-ajajan, välttäen vaarallisen riidan, sillä petoeläimet eivät tavallisesti pidä tarpeettomasta taistelemisesta. Mutta Punakettu halveksi äärettömästi vesikkoa vastustajana, ja sillä oli kiire. Se ei pyydystellyt huvin, vaan tarpeen vuoksi. Vähät se välitti toisten etuoikeuksista. Ollen kyyrysillään kuihtuneessa, ruskeassa sananjalastossa se odotti kaniinin tuloa. Sitten suora, kiitävä hyökkäys — ja pakolainen otettiin kiinni ihan ilmassa, keskellä hurjaa hyppyänsä. Yksi epätoivon kiljahdus, ja sen kaula oli puraistu poikki. Heittäen sen olallensa Punakettu lähti sitten kotiinpäin helposti saatuine saaliineen suvaitsematta luoda silmäystäkään nolattuun takaa-ajajaan.

Mutta tällä kertaa se erehtyi ollessaan noin pelottoman luottavainen. Iso, musta vesikko ei ollut pelkuri. Sen terävät pikku silmät kävivät raivosta punaisiksi tämän pilkan ja vääryyden johdosta. Oli tietysti julkeata sen ajatella vetävänsä vertoja tuolle suurelle mestariketulle, jota koko Ringwaakin seuduilla pelättiin sen voiman ja viisauden takia. Mutta vesikon silmät muistuttivat nyt kahta hehkuvaa granaatin kärkeä, ja sen aivoista oli varovaisuus kuin pois poltettu. Puolen sekunnin pysähdyksen jälkeen se kiiti käärmeen tavoin Punaketun taakse ja puraisi sitä nasevasti takakinttuun.

Raivon ja hämmästyksen vallassa Punakettu pudotti kuormansa ja kääntyi tätä julkeaa hyökkääjäänsä kohti. Mutta vesikko, tehden salamannopean hypyn, oli jo kahdeksan tai kymmenen jalan päässä kyyrysillään odottamassa. Punakettu loikkasi välimatkan yhdellä hypyllä — mutta sen pudotessa maahan vesikko ei ollutkaan siellä. Tuo käärmemäinen musta olento ryömi vatsa maata vasten jälleen kahdeksan tai kymmenen jalan päässä, silmäillen kettua jäykän ilkeästi. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu loikkasi sitä kohti, mutta yhtä nopeasti hyökkäys aina vältettiin. Lopuksi kettukin kyyristyi litteäksi, silmäillen vihollistansa tuimasti hetken aikaa. Sitten se nousi varovasti, nosti maasta kuolleen kaniinin ja lähti taas kotiinpäin saaliineensa.

Mutta se ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun vesikko taas nopean, turmiota tuottavan varjon lailla tunkeutui sen taakse ja rankaisi sitä kauheasti puraisten toiseen takajalkaan, nilkan yläpuolelle. Ellei ketulla olisi ollut niin vahvat lihakset, olisi tämä hyökkäys voinut tehdä sen rammaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli varuillansa. Se kiepahti vimmatusti ikään kuin kaniinin ruumiin alla, niin että näytti heittävän sen päänsä yli. Mutta taas se myöhästyi. Musta hyökkääjä oli poissa ketun leukojen ulottuvilta; kyyristyen jälleen se odotti ja uhmaili.

Tällä erää Punakettu tunsi vihaansa liittyvän loukkauksen tunteen. Tuo viimeinen puraisu teki kovin kipeätä. Se rynnisti vesikkoa kohti kauan ja vakavasti, mutta vesikko oli liian nopea ketun tavoittaa, liian nopea syrjähyppäyksissä, ja ajettuaan sitä takaa sadan metrin verran kettu luopui turhaan yrittämästäkään. Nopeasti pois pyörähtäen se juoksi takaisin riitakapulan luo, joka makasi levällään verisenä ruskealla maalla. Ja vesikko seurasi kettua tuskin viiden jalan päässä sen kantapäistä.

Nytpä Punakettu joutui pahemmin ymmälle kuin koskaan ennen koko elämässään. Se ei kyennyt tavoittamaan liian vilkasta vihollistansa eikä voinut kantaa pois saalistansa ja panna niin ollen itseään alttiiksi noille vaarallisille hyökkäyksille takaapäin. Eikä se voinut myöntää joutuneensa tappiolle luopumalla saaliistaan. Pannen toisen itsepintaisen etukäpälänsä kaniinin ruumiille se kääntyi ja tuijotti vesikkoa raolleen siristetyin silmin ja muristen tuimasti eri kertoja. Kettu uhmaili ennen kuin tiesi, mitä uhmaili, mutta se tiesi nyt ryhtyvänsä johonkin. Mitään pelkäämätön vesikko kyyristyi jälleen, valmiina kaikkeen, olipa tulossa mitä hyvänsä.

Viimein Punaketun terävät aivot päättivät teeskennellä tappiota, toivoen siten houkuttelevansa vihollisen lähemmäksi. Viha häipyi sen silmistä, häntä ja niskakarvat laskeutuivat alakuloisesti ja se muuttui pelästyneen ja masentuneen perikuvaksi, kun se hitaasti kääntyi saaliista poispäin ja hiipi tiehensä. Paikalla vesikko, voitostaan tyytyväisenä, syöksähti esille ja alkoi herkutella kaniinin verellä. Salamana Punakettu pyörsi ympäri ja oli parissa silmänräpäyksessä paikalla. Mutta vesikkoa ei ollut lainkaan puijattu. Siinä se taas oli, kymmenen jalan päässä, punaisena tuijottaen, mutta nuollen kapeita leukojansa täydessä tajussaan. Vielä kerran oli Punaketulla saalis käpäliensä alla, mutta se ei tiennyt nytkään, mitä sillä tekisi. Äkillisen raivon puuskan valtaamana se hyökkäsi vesikon kimppuun, uuvuttamalla ajaaksensa sen kuoliaaksi.

Hyvän viiden minuutin ajan kesti tuota mieletöntä ajoa, ylös töyrästä, läpi pensaiden, yli kivien ja kantojen, syvien metsien halki — mutta ei milloinkaan enemmän kuin neljänkymmenen tai viidenkymmenen metrin päässä kuolleesta kaniinista. Vesikko pysyttelihe aina jonkin kymmenen tai viisitoista jalkaa raivokkaasta takaa-ajajastaan edellä ja oli aivan levollinen tulokseen nähden, kun tiesi, että hänellä oli puro turvallisena pakopaikkana hädän tullen. Jos se huomaisi joutuvansa saarroksiin, niin se pulskahtaisi avoveteen tai sukeltaisi jään jäännösten alle, minne Punaketun olisi aivan mahdotonta sitä seurata. Millainen loppu olisi ollut, sitä emme koskaan saa tietää, sillä kun kumpikaan ei näyttänyt väsymyksen tai myöntymisen merkkiäkään, tuli kummallinen keskeytys. Musta karhu tulla tassutteli reippaasti lähimmästä tiheiköstä ja lausumatta edes anteeksipyyntöä Punaketulle paremmin kuin vesikollekaan, tarttui kaniiniin, jonka repi kappaleiksi ja alkoi ahmia kaikesta päättäen hyvällä ruokahalulla.

Ajo loppui paikalla, vesikon ja Punaketun tuijottaessa kiukkuisesti jättiläistungettelijaan. Sitten Punakettu viisaasti päätellen, että taistelu oli lopussa, koska ei ollut mitään, mistä taistella, hölkytti hiljalleen pois alusmetsän halki toista saalista etsimään. Aika oli sille liian kallista hukattavaksi hyödyttömään riitaan.

Mutta sattui, että iso musta vesikko ajatteli toisella tapaa. Se oli tahtonut tuota kaniinia, jonka oli ansainnut viisaasti sen jälkiä seuraamalla ja sitkeästi sitä ajamalla. Se olisi sen saanut, ellei Punakettu julkeasti olisi asiaan sekaantunut. Nyt oli kaniini siltä ainaiseksi mennyt, kun karhun valtavat leuat tekivät siitä nopean lopun. Sen raivo Punakettua kohtaan leimahti uuteen liekkiin, eikä se enää ajatellut muuta kuin kostoa.

Varovasti seuraten jonkin matkan päässä se odotteli, kunnes Punakettu ilmeisesti olisi unohtanut hänet mielestään. Silloin se livahti vielä kerran ketun taakse ja uudisti vanhan hyökkäyksensä, juosten kuitenkin takaisin entistä nopeammin, koska kuorma ei enää kahlehtinut hänen vastustajaansa. Tällä kertaa Punakettu hämmentyi perinpohjin. Se pyörsi salamana ympäri ja loikkasi. Mutta, kuten se saattoi aavistaakin, se jälleen myöhästyi. Sen kostonhaluinen ja leppymätön pikku vihollinen kyyristeli siinä kuten ennenkin juuri ulottuman ulkopuolella, vahva häntä tempoen, silmät hurjasti liekehtien. Punakettu oli kiusaantunut. Se istahti kintuilleen ja katseli vesikkoa miettiväisenä. Sitä halutti pyydystää, mutta ei tapella. Ja tuo viimeinen puraisu koski kipeimmin.

Pian se päätti, mitä tekisi. Nöyrästi ja pelästynein ilmein se nousi ja tassutteli vielä kerran pois. Mutta tällä kertaa se ontui tuskallisesti, kuin olisi toinen takajalka ollut niin loukkaantunut, että oli melkein käyttökelvoton. Ja armoa pyytäen se yhä katseli taaksensa olkansa yli. Kostonhaluisen voitonriemun paisuttamana vesikko kävi varomattomaksi ja seurasi lähempää vastustajaansa, odottaen tilaisuutta uuteen hyökkäykseen.

Tämän jälkeen Punakettu lähti hiljalleen juoksemaan, ontuen tuntuvasti. Yhä lähemmäksi tuli vesikko tuntien, että kosto oli nyt lähellä. Kulkiessaan viimein läpi rosoisten ja sotkuisten pikku pensasten ja kuivien rikkaruohojen Punakettu kompasteli ja kaatui. Väläyksessä vesikko oli sen kimpussa ja tapaili ketun kurkkua.

Mutta tällä hetkellä Punaketun heikkous ja voimattomuus olivat tipotiessään, eivätkä vesikon hampaat milloinkaan päässeet sen kurkkuun. Ne iskivät kuitenkin tuimasti ja rankaisevasti lähelle ketun olkaniveltä. Mutta seuraavassa hetkessä Punaketun pitkät leuat sulkivat sisäänsä vastustajansa hennot kupeet — sulkivat ja ruhjoivat armottomasti. Sekunnin tai pari vesikko kiemurteli ja nyki käärmeen lailla, kunnes pitkät, valkoiset hampaat narskahtivat yhteen uhrin selkärangan läpi, jolloin se ojentautui nytkähdellen ja lyyhistyi kokoon kuin märkä räsy.

Punakettu ravisteli sitä rajusti hetken aikaa, kunnes oli varma siitä, että se todella oli kuollut. Sitten se heitti sen olkansa yli, kuten oli kaniinillekin tehnyt, ja lähti pesälleen. Sitkeä, jänteinen, kovakuituinen vesikonliha ei tietenkään ollut kaniininlihan veroista, mutta sitä oli aika paljon, eikä Punaketun puolisoa nyt haluttanut olla liian nirso.

11. luku

KUNINKAALLINEN ROSVO

Vuoren harjanteella sijaitseva uusi pesä, joka oli tuskin mukavampi kuin kallion halkeama, oli otettu käytäntöön vain tilapäisesti. Mutta lähellä oli syvä ja hyvin kuiva hietakuoppa, johon oli vaikea päästä. Sitä ympäröivät laajalti kallioröykkiöt, joihin haju ei pystynyt. Tällaista paikkaa ketut tarvitsivat turvakseen. Ja tänne, niin pian kuin pakkaset olivat tyystin lakanneet ja emo valmis ottamaan täyden osansa saaliinhaussa, nuo kaksi kaivoivat itselleen uuden pesän, joka ulottui kauas esiin työntyvän kallion alle.

Sangen tyytyväisinä ne siirsivät tänne kirkassilmäiset, villavat poikasensa. Niin turvaisa oli tuo pakopaikka, että ne olivat verrattain huolettomia oviaukon kätkemisestä ja korjaamasta pois sellaista, joka olisi todistanut niiden siellä oloa. Vähän ajan kuluttua oli maassa reiän ympärillä hujan hajan kaniininnahkoja, murmeleita, oravia, höyheniä ja piisamin häntiä, kun taas vanhan pesän ympärille ei ollut sallittu kertyä sellaisia jäännöksiä.

Tässä vaikeapääsyisessä pakopaikassa Punaketulla perheineen oli vain harvoja naapureita, jotka tunkeutuivat heidän yksinäisyyttään häiritsemään. Paljaan kallionharjanteen yli tuulet puhalsivat alinomaa, joskus yltyen vihuriksi; mutta ne eivät milloinkaan häirinneet hiljaisuutta tuossa syvässä, valkohiekkaisessa kuopassa, missä ketunpoikaset leikittelivät ja paistattivat päivää. Tuulipa miltä suunnalta hyvänsä, tulipa sadekuuro vinosti mistä tahansa, reikä oli täysin suojattu.

Sen alastoman kallion huipulla, joka pohjoisesta päin puoleksi työntyi pesän yli, Punakettu toisinaan makasi tarkastellen, silmät puoliummessa ja suu puolittain avoinna, vihreän, ruskean, purppurankarvaisen ja sinisen kirjavaa maailmaa, joka levisi hänen allaan ja ympärillään. Kaukana alhaalla, harjun molemmin puolin, se näki molempien laaksojen maanviljelijäin menevän pelloilleen ja kärsivällisten vetojuhtien loppumattoman, yksitoikkoisen raadannan. Ja täällä idässä päin se näki vanhan Ringwaakin jyrkät kukkulat ja rinteellä varisrikkaat havumetsät, ja Punakettu päätteli jonakin päivänä mennä sinne pyydystelemään vain levottoman uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Mutta vaikka täällä ylhäällä oli naapureita harvassa, oli siellä muuan pari, jota Punakettu puolisoineen katseli sangen vastenmielisesti, jopa puolittain levottomastikin. Eräällä luoksepääsemättömällä pengermällä solassa, vähän matkaa alas toista harjanteen sivustaa Ringwaakiin päin, oli valkopäisen kotkan pesä. Se oli iso, siivoton, muodoton kasa, ikään kuin kuormallinen risuja, kuin pilvistä pudonnut tälle alastomalle kallionkielekkeelle, mutta todellisuudessa se oli niin punoutunut joka kohtaan kalliossa ja niin sidottu sen halkeamiin, ettei mikään myrsky voinut sen vahvoja perustuksia järkyttää.

Eräässä kolossa tämän kasan yläpäässä muutamilla kuivista ruohonkorsista, höyhenistä ja karvoista kokoonpannuilla kimpuilla ryömi kaksi puolialastonta, teräväkatseista poikasta, joiden kömpelöihin, sätkytteleviin ja punertaviin ruumiisiin alkoi muodostua täpliä lyhyistä, mustista untuvista. Yltympäri tämän suunnattoman suuren pesän ulkoreunoja ja kallioilla sen alapuolella oli kaniinien, karitsojen, vesikkojen ja murmelien luita, samoin kuin kynsiä, pieniä kavioita ja nokkia sekä höyheniä kammottava määrä, joka todisti sekä poikasten ruokahalua että laajasiipisten, teräväsilmäisten vanhempien metsästysurheutta.

Isommalla kotkaparista, naaraalla, oli ilma-alueensa Ringwaakin ja toisella puolen Ringwaakia sijaitsevan yksinäisen järvireitin yllä. Mutta koiras haki kaikki saaliinsa asutusseudun yläpuolelta ja Ottanoonsis-laaksosta päin.

Joka aamu heti auringonnousun jälkeen sen suuret siivet lyödä lepattivat mahtavasti juuri vuorenharjanteen yläpuolella, aivan sen korkealla sijaitsevan onkalon kohdalla, missä Punaketulla oli pesänsä. Ja kun tuo pelätty hahmo, jäykkien siipien kahistessa tuhoa ennustavasti, kiiti ohi, peräytyivät pikku ketut pesäänsä, seuraten isän ja äidin tarkkaa opastusta.

Kun ilma oli kaunis ja kuiva, oli Punaketulla tapana mennä öiseltä pyydystelyltä palatessaan turvalliseen tähystyspaikkaansa kallion harjulle pesän yläpuolelle ja levätä siellä kuono etukäpälillä, katsellen miten avartuva aamunkoitto levisi yli näköpiirin. Joskus kettu toi saaliinsa — kun se oli jonkin arvoinen, kuten kärppä, murmeli, ankka tai kaniini — ylös tähän yksinäiseen paikkaan, syödäkseen sen jouten, ollenkaan näkemättä puolisonsa levottomuutta ja kuulematta poikasten vastustamatonta vikinää. Sillä oli tapana maata siinä päivänkoiton harmaiden hämykuvien salaperäisesti levitessä, kunnes kultaiset päivänsäteitten ensimmäiset pitkät sormet koskettivat sen kasvoja ja ohut, keltainen ja ruusunkarvainen valovuo huuhteli kallion kaljua huippua.

Punakettu katseli hyvin hartaasti emokotkaa, kun se laskeutui suljetuin siivin laakson usvaisten varjojen keskelle ja sitten kohosi hitaasti, etsien Ringwaakin rinteitä pitkin, ja lopuksi leijaili korkealla huipun yllä, hitaasti kiertävänä pallona, hento taivaan sini taustanaan. Se näki koiraan kohoavan ilmaan päättävästi, lentävän ensin läheiselle jyrkänteelle, liitelevän matalalla pesänsä yllä ja purjehtivan majesteettisesti alas laakson maatilojen yläpuolelle.

Myöhemmin se näki niiden palaavan pesällensä miltä ilmansuunnalta milloinkin, mukanaan joskus iso, ahkerilta kalasääskiltä siepattu järvitaimen, toisen kerran kovaonninen koirassorsa etelässä päin sijaitsevista kaislikoista, joskus taas pitkäkoipinen, säälittävä valkoinen karitsa rosoisilta ylämaan laitumilta. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja melkoista kunnioitusta tuntien se katseli, kuinka nuo isot linnut puoleksi ylös kohotetuin siivin vaappuivat pesän reunalla ja hirmuisen nokkansa ja kynsiensä avulla repivät uhrinsa verisiin kappaleihin. Se ihmetteli noiden kahden ruman poikasen tyydyttämätöntä ruokahalua ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen neljä leikkisää pentuansa olivat näppärämmät ja vähemmän ahnaat.

Kun Punakettu eräänä aamuna varhaisimman päivänkoiton hämärässä kiipesi piilopaikalleen, pullea murmeli leukojensa välissä, ei se sattumalta lainkaan rientänyt aterioimaan. Pudottaen pehmeän ruumiin maahan, kunnes siitä enemmän välittäisi, se paneutui pitkäkseen lepäämään ja tarkastelemaan heräävää maailmaa. Sen siinä maatessa aurinko nousi. Naaraskotka liiteli Ringwaakiin päin. Koiras lensi ylös, yhä ylemmäs, korkealle vuorenharjanteen ylle, eikä Punakettu kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan oli kokonaan syventynyt katselemaan erään piikkisian kujeita, kun se kaukana alhaalla keikkui puun latvassa.

Yhtäkkiä se kuuli isojen siipien terävän, viuhuvan suhinan ilmassa aivan päänsä päällä ja katsahti hämmästyneenä ylöspäin. Seuraavassa tuokiossa se tunsi tuulenpuuskan töytäyksen, suunnattomat siivet melkein löivät sitä kuonoon, ja tavoittelevat kynnet sieppasivat noin kolmen jalan päässä loikovan kuolleen murmelin sekä kantoivat sen yläilmoihin. Raivokkaasti muristen kettu hypähti ylös, mutta kotka, jonka kynsissä saalis riippui, oli jo kaukana ulottuvilta, laskeutuen ylväänä vinosti alas pesäänsä kohti.

Tämän ryöstön julkeus ja uhkarohkeus herätti Punaketun sydämessä rajun kostonhalun. Se hiipi varkain alas rotkolle, missä kotkanpesä oli, ja kuljeskeli hiljaa ympäri tuntikausia, etsien paikkaa, mistä voisi kavuta kallionkielekkeelle. Mutta se oli aivan saavuttamattomissa, ja tämän tietäen kotkat katselivat tuota hiiviskelyä pilkallisen rauhallisina.

Sitten Punakettu kiipesi läheiselle jyrkälle kalliolle ja kurkisteli alas suoraan pesään. Mutta huomatessaan yhä olevansa yhtä kaukana kuin ennenkin ja kotkien yhä olevan kaikessa rauhassa, se luopui pikaisen koston tuumista ja väijyi salon suomia tilaisuuksia. Rohkeasti se kuitenkin julisti sodan, sillä milloin tahansa kotka kulki matalalla, liidellen kallioisen tähystyspaikan yli, se nousi halveksivasti murisemaan. Silloin iso lintu madalsi lentoansa ikään kuin ottaen tämän taisteluvaatimuksen vastaan. Mutta älykkäästi kunnioittaen noita pitkiä leukoja ja valkoisia torahampaita, joita kettu niin auliisti näytteli, ei se välittänyt tulla niiden ulottuville.

Muutamaa päivää myöhemmin Punaketun ollessa saaliinhaussa alhaalla laaksossa ketunpoikaset leikittelivät paraikaa luolan suulla, kun ne äkkiä näkivät hennon emonsa kallioiden keskellä. Pentumaisen leikkisästi kirmaten tervetuliaisiksi ne ryntäsivät sitä vastaan, tuntien olevansa turvassa sen läheisyydessä. Kun ne olivat pesän edessä olevan aukeaman puolivälissä, lehahti äkkiä varjo niiden yläpuolelle. Ne hajaantuivat väläyksen tavoin — kaikki paitsi yhtä, joka kyyristyi maata vasten ja tuijotti epävarman näköisenä. Kuului pelottava, viheltävä ääni ilmasta, isojen lepattavien siipien ja pitkälle ulottuvien kynsien iskennän kohaus sekä tukahdutettu kauhun kiljaisu. Ja ennen kuin kettuemo loikaten ennätti paikalle, oli punainen poikanen siepattu ylös ja kannettu pois kotkanpoikien nokkien raadeltavaksi.

Saadessaan tiedon tästä Punakettu tunsi sellaista raivoa, jota sen tuumiskeleva sielu ei ennen milloinkaan ollut tuntenut. Se teki toisen turhan käynnin kotkan kallion juurelle, ja jälkeenpäin se päiväkaudet hukkasi paljon pyydystelemisaikaansa, koettaessaan keksiä joitakin keinoja vihollisensa tavoittamiseksi. Itsepintaisesti se seurasi kotkan lentoa ja saaliinpyyntiä, koettaen olla paikalla, kun rosvo tappoi saaliinsa. Mutta tuon ison linnun piiri oli niin laaja, että tämä yritys oli turha. Kun Punakettu väijyi jollakin seudulla, niin kotka säännöllisesti tappoi saaliinsa jossakin muualla. Omaten paljon suuremman näkövoiman kuin Punakettu kuninkaallisen rosvon oli helppo välttää vihollisensa polkuja, joten Punakettu oli valvonnan alaisena silloin, kun sitä vähimmin epäili.

Eräänä päivänä, jolloin Punakettu ei ajatellutkaan kotkia tai kostoa, tuli tilaisuus. Ilta läheni ja kettu oli ollut runsaan puolituntisen poissa näkyvistä, vahtien, uskaltaisiko vanha, varovainen murmeli lähteä kolostansa. Maatessaan siinä kärsivällisenä ja liikahtamatta se huomasi suuren, mustan käärmeen luikertelevan hitaasti metsäaukion poikki. Se epäröi tuumien hyökätäkö käärmeen kimppuun vai yhäkö odottaa murmelia. Juuri silloin kuului ilmasta viheltävä ääni, jonka kettu hyvin tunsi. Käärmekin kuuli sen ja syöksyi lähintä puuta kohti, joka sattui olemaan alaston nuori koivunvesa. Mutta tuskin se oli ennättänyt puun juurelle, kun jo höyhenpeittoinen ukonvaaja iski pilvistä siihen, tarttuen siihen lujasti kynsineen noin jalan päähän pään taakse.

Kotka oli suorittanut ryöstönsä helposti ja tehokkaasti, mutta kun se yritti nousta saaliineen, niin sen leveät siivet löivät ilmaa turhaan. Hyökkäyksen hetkellä käärme oli kietonut häntänsä pariin kertaan koivun ympärille, ja tuota epätoivoista otetta kotka ei kyennyt irroittamaan. Vimmatusti se nokki kiemuroita ja sitten matelijan päätä, valmistuen ottamaan saaliinsa palasissa, jos niin tarvittiin.

Punaketun kauan odotettu ja suunniteltu hetki oli tullut. Se hyökkäsi piilostaan oikopäätä matalana ja nopeana kuin nuoli. Sen leuat tarttuivat kotkaan, antaen viiltävän iskun jalan yläosaan. Tapansa mukaan se puri ja päästi irti. Ja tuo iso lintu, päästäen hämmästyksen ja tuskan kirkunan kiepsahti ympäri ja iski kettua vimmatusti nokallaan ja siivillään. Kettu sai noilta siiviltä töytäyksen, joka kaatoi sen kumoon. Ja haluten väistää taistelua kotka irroitti kyntensä käärmeestä ja yritti lentoon. Mutta hetkessä oli Punakettu taas sen kimpussa tavoitellen kotkan kaulaa salamannopeasti ja julmana, mikä hämmensi linnun puolustuskykyä. Näin käsikähmässä linnun siivet olivat voimattomat, mutta sen raateleva nokka ja teräsmäiset kynnet iskivät Punaketun kauniiseen punertavaan turkkiin, joka samassa värjäytyi verenpunaiseksi.

Ilmojen kuningas olisi ollut etevämpi tavallista kettua, mutta Punaketun väkevyys ja viisaus sai taisteluonnen tuntuvasti kallistumaan puolelleen. Muutamassa sekunnissa se olisi voittanut ja tehnyt avuttomaksi kotkan ja vielä yltänyt sen kurkkuun, huolimatta kotkan nokasta ja kynsistä. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä lintu sai odottamattoman ja ansaitsemattoman liittolaisen. Vaikeasti haavoittunut käärme, jonka kimppuun se oli hyökännyt, ponnistelihe pääsemään pois johonkin piiloon. Punakettu sattui polkemaan sitä taistelussa jalallaan, ja paikalla, vaikka sokeasti se kietaisi nytkivän kiemuran ketun takajalkojen ympärille. Kettu kääntyi kiukkuisesti ja puraisi tuota kiristävää kiemuraa.

Sillä välin kun kettu repi sitä, koettaen vapautua, tointui kotka, kohottausi vaivaloisesti ja onnistui räpyttelemään ylös ilmaan. Ryvettyneenä, verisenä ja ylen nöyryytettynä se lentää lepatteli yli metsän kotia kohti.

Voittonsa epätäydellisyydestä huolimatta Punakettu jokseenkin tyytyväisenä ryhtyi virkistämään itseänsä makealla käärmeaterialla. Se tunsi olevansa varma siitä, että iso kotka vastaisuudessa pysyttäytyisi etäällä sekä hänestä itsestään että hänen perheestänsä.

12. luku

SIIVELLISTEN HYÖKKÄYS

Tämän nöyryyttävän kurituksen jälkeen iso kotka ei enää lentänyt Punaketun tähystyspaikan ylitse, vaan purjehti kuiluansa alas puoli peninkulmaa, ennen kuin nousi lentääkseen vuorenharjanteen poikki. Nuoret ketut, turvassa siltä ainoalta vaaralta, mikä niitä milloinkaan oli vakavasti uhannut, leikkivät nyt täysin vapaina korkean, eristetyn asuntonsa ympärillä ja kasvoivat silminnähtävästi päivä päivältä sitä mukaa kuin kuuma Ringwaakin kevät muuttui kesäksi. Kesäkuun tullessa ja tähystyspaikan alapuolella leviävän maailman muututtua kirkkaaksi vihreysmereksi, jonka vihreä väri häipyi varjoisaksi purppuranpunaksi taivaanrannalla, pennut melkein jo kykenivät pitämään huolta itsestänsä ja edistyivät nopeasti pyydystämistaidossaan emonsa huolellisen johdon alaisina.

Ne olivat vilkkaita nenäkkäitä poikasia, levottomia, uteliaita ja taipuvaisia ottamaan häikäilemättä vapauksia tasapuolista pikku emoansa vastaan. Vain yhtä olentoa ne pelkäsivät, ja se oli Punakettu, joka tuskin näytti huomaavankaan niiden olemassaoloa, mikäli mikään vaara ei niitä uhannut.

Mutta eräänä päivänä kesäkuun puolivälissä tuli vaara, jota vastaan koko Punaketun voima ja viisaus oli tehoton. Oli kello yhdentoista aika eräänä helteisenä, herttaisena päivänä; ainoana tuulenvirinä oli nyt väreilevä, hyväntuoksuinen ilma, joka hyväili vuorenharjanteen alastonta huippua. Oli kuin pellot, metsät ja puutarhat, jotka uinuivat heleässä päivänpaisteessa, olisivat kiitollisina hengittäneet taivaalle kaikki palsamimännyn, tattarin ja apilan tuoksut. Luolan suulla varjossa venyivät emo ja pennut velttoina ja turvattuina yksinäisyydessään. Sillä aikaa Punakettu makasi pari askelta tähystyspaikkansa huippua alempana pienessä varjopaikassa, kooten itsellensä kaiken tällä puolen Ringwaakia olevan viileyden.

Tähän aikaan vallitsi alhaalla laaksossa Jabe Smithin puutarhassa kiihkeä odotus mehiläisten keskuudessa. Jabe omisti kolme mehiläiskekoa — vanhanaikaisia koppeja, yksi valkoinen, toinen vaaleansininen ja kolmas keltainen; ne olivat näin maalatut, jotta auttaisivat mehiläisiä tuntemaan omat asuntonsa. Sinisen ja valkoisen mehiläiskeon kynnyksillä riippui muutamia hentoja mehiläisköynnöksiä kuumuuden ulosajamina, kun taas oviaukossa seisoi kaksinkertainen jono työmiehiä, pää alhaalla ja nopeasti surisevin siivin, tuulettaen vaha-aarteita ja kallisarvoisia sikiökennoja sisällä. Kummastakin oviaukosta lähti vinoon ylöspäin kaksoisvirta, kun hunajan ja siitepölyn uutterat kerääjät menivät ja tulivat, puuhaten tuoksuvassa työssään.

Mutta keltaisen mehiläiskeon oviaukosta ei virrannutkaan ulos uutteria työntekijöitä. Sen sijaan melkein koko siirtokunta, niitä uskollisia jäseniä lukuunottamatta, jotka puuhasivat toukkien syöttämisessä tai kennojen tuulettamisessa ja puhdistamisessa, oli keräytynyt välkkyviksi, tummiksi rypäleiksi pesänedustalle. Etuseinä oli niiden peitossa tuumaa paksulti tai enemmänkin, kolmeneljättäosaa ylöspäin, ja sisäänkäytävän edustalla riippui reunakkeelta suunnaton, ylösalaisin käännetty mehiläiskartio lujasti yhteen tarrautuneena.

Pesä alkoi parveilla. Se oli menestynyt, lisääntynyt ja tullut liian suureksi. Siellä oli lisäksi laumoittain nuoria työmehiläisiä, jotka juuri olivat valmiita sukeltautumaan täysikasvuisina kennoistaan ja ottamaan harteilleen pesän työn ja velvollisuudet. Nyt oli muuton aika. Voimakkaan siirtokunnan määränä oli mennä pois, antaa tilaa juuri ilmaantuville tulokkaille ja viedä makeuden, järjestyksen ja uutteruuden perimätiedot uusiin seutuihin. Sillä välin vain välttämättömin pesätyö saattoi jatkua, sillä jokainen oli odotuksen valtaama. Jabe Smith, joka vahti puutarha-aidan toisella puolen, odotti jännittyneenä. Kelpo parvea hän odotti tuosta väkirikkaasta yhteiskunnasta, ja hänellä oli sievä uusi pesä, vaaleanpunainen ulkoa ja sisältä, vasta pesty hunajavedellä, tarjottavana siirtolaisten uudeksi kodiksi.

Pian kuului kovempaa surinaa keltaisen pesän sisältä ja sähköinen väristys kävi läpi ulkopuolella odottavien rypäleitten. Kennojen keskeltä voi kuulla tavan takaa heikkoa, äkäistä vikinää, kun mehiläiskuningatar koetti pistää kuoliaiksi nuoret, vahakennoihinsa vielä vangitut kilpailijansa ja häntä siitä estivät kunnioittavasti, mutta päättävästi hänen palvelijansa. Onnistumatta näissä ystävällisissä aikeissaan pitkä, hento ja tumma kuningatar vihdoin syöksyi kiihkeästi ovelle, ryntäsi ulos rypäleitten läpi ja kiiti ilmaan. Hetkessä, kuten savu suuren tuulen edellä, mustat rypäleet haihtuivat, ja ilma papumaan ja viinimarjapensaitten yläpuolella oli äkkiä sakeana kieppuvia, rajusti pöriseviä mehiläisiä, muuttava kuningatar niiden keskellä.

Ohentuen melkein pilven tavoin läpikuultavaksi, mutta omituisen kiinnevoiman koossa pysyttämänä kuin sumu, joka nopeasti tiivistyy kiinteäksi joukkioksi, parvi pyöri oman salaperäisen keskuksensa ympäri, kulki hitaasti puutarhan poikki, yli sinikukkaisen pellavapellon ja pysähtyi, laskeutuen verhona laajaoksaisen omenapuun ylle. Jabe Smith, joka oli seurannut tarpeellisen välimatkan päässä, oli tästä mielissään, koska ulottuvissa oleva, matalakasvuinen puu, jollainen omenapuu on, teki parven kokoamisen pesään helpoksi.

Parvi laskeutui omenapuuhun. Lähelle erään pääoksan tyveä alkoi muodostua tumma rypäle. Nopeasti se kasvoi, ympäröivän pilven yhtä nopeasti pienentyessä. Pian se oli vesisangon suuruinen. Suriseva, pyörivä sumu oli tiivistynyt ja riippui uutena maailmana omenanvihreässä siimeksessä.

Samalla hetkellä, jolloin parvi oli täydelleen laskeutunut, Jabe Smith tuli kiirehtien pellon poikki, mukanaan uusi pesä, lyhyet tikapuut ja vähän nuoraa.

143

Asetettuaan tikapuut huolellisesti runkoa vasten hän kiipesi puuhun pesä mukanaan, laski sen aivan mehiläisrypäleen päälle ja sitoi sen lujasti nuoralla tuohon asentoon. Kaikki hänen liikkeensä olivat vakaat, hitaat, sulavat ja varmat — sellaisia liikkeitä mehiläiset näyttivät ymmärtävän ja niihin luottavan. Kiinnitettyään pesän mieltänsä myöten, niin ettei parvi voinut olla huomaamatta, miten mukava ja viehättävä koti se olisi, hän laskeutui maahan. Muutamia mehiläisiä oli surissut hänen päänsä ympärillä tutkistellen. Muutamat olivat laskeutuneet hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen. Mutta yksikään ei ollut ruvennut pistämään. Laiha takalistoerämies oli mehiläisten suosikki.

Ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Jabe Smithin tarkat odotukset olisivat toteutuneet. Mehiläiset olisivat pian siirtyneet omenapuun oksalta tuohon viileään, makeaan, tummaan onteloon ja ottaneet sen haltuunsa. Sitten Jabe oli peittänyt pesän lakanalla, jotta se olisi edelleen ollut eristettynä, ja jättänyt parven yksikseen iltaan asti. Pimeän tultua hän olisi irroittanut köyden, ottanut hiljaa pesän alas, sovittanut siihen lattian — sileän, neliskulmaisen laudan, hakaset sivuilla — ja kantanut parven odottavalle telineelle toisten pesien viereen, missä mehiläiset olisivat ryhtyneet toimeensa: hunajaa valmistamaan ja lisäämään väkilukuansa.

Mutta tämä parvi sattui olemaan sellainen, jolla oli ennakolta valmistettu suunnitelma; sen toteuttamisessa se ei antanut itseään estää. Aina silloin tällöin mehiläisten hoitaja tapaa sellaisen parven - itsepäisiä tutkimusmatkailijoita ja uranuurtajia, jotka ovat päättäneet heittää yltään ihmisen vanhan vallan. Vain harvat mehiläiset ryömivät tyhjään pesään maistelemaan niitä herkkuja, joilla se oli tehty makeaksi.

Sitten aivan äkkiä parvi nousi. Rypäle hajosi — ja parvi kieppui taas ilmassa. Katkerasti pettyneenä, mutta tuntien olevansa avuton niitä estämään, Jabe nojasi riukuaitaan ja katseli kuinka kieppuva pilvi ajautui pois, ylemmäs ja yhä ylemmäs, metsiä ja rosoista rinnettä kohti. Kauan ennen kuin se oli mäenrinteen puolivälissäkään, hän oli kadottanut sen näkyvistään, ja näin ollen oli palattava pahoilla mielin maata kuokkimaan. Hän tiesi varsin hyvin, että oli turha ajaa takaa tuota korkealla lentävää parvea, joka ilmeisesti oli lähettänyt vakoojat muutamaa päivää ennemmin ja valinnut itselleen uuden asuinpaikan salojen katveessa.

Kun päivä oli niin tyyni ja kirkas ilman myrskyn uhkaakaan, saattoivat muuttavat mehiläiset suunnitella pitkääkin matkaa.

Vähän ajan perästä Punakettu edullisesta paikastaan näki tuon kummallisen pilven liikkuvan hitaasti rinnettä ylös puunlatvojen yläpuolella. Se tiesi sen mehiläisparveksi, sillä useammin kuin kerran se oli varmasta piilopaikastaan vahtinut sellaista parvea mielenkiintoisen uteliaana. Mutta se ei lainkaan pelännyt katsellessaan ylhäältä tuota kummallista lentoa. Se ei ollut koskaan nähnyt mehiläisiä näillä vuorenharjanteen korkeilla tienoilla ja oli mielestään varma siitä, että parvi aikoi asettua johonkin onteloon puuhun tai halkeamaan hänen alapuolellansa.

Mutta jos se olisi tietänyt, että muutamien viime päivien kuluessa oli vuorenharjanteen huipulla käynyt joitakin harhailevia mehiläisiä, jotka tutkivat kuivia syvennyksiä, olisi se silmäillyt läheneviä lentäjiä jonkin verran levottomalla mielellä. Ja jos se olisi tietänyt, että nämä pikkaraiset, yksinäiset ja mitättömät vakoilijat olivat käyneet hänen omalla pesällänsäkin ja havainneet sen erinomaiseksi turvapaikaksi sekä märkyyttä ja pakkasta että vihollisia vastaan, olisi sen maltillinen luottavaisuus hävinnyt. Yhä lähemmäs tuli kieppuva pilvi, suuremmaksi ja mustemmaksi se muuttui, kunnes surina jo kuului Punaketun korviin.

Ennen kuin se tajusi, kuinka nopea niiden lento oli, surisivat etujoukon kahakoitsijat jo sen korvien juuressa. Se päätteli mielessään niiden aikovan vuorenharjanteen yli. Sekunnin tai kaksi se kyyristelihe litteänä. Sitten kettu tunsi kuuman piston korvassaan. Liian viisaana kostaakseen se ravisti päätänsä, livahti hermostuneena alas kalliolta ja syöksyi pesään. Pieni onkalo sisäänkäytävän edessä surisi jo parven ulkoreunoilla olevia mehiläisiä, joten kettuemo ja poikaset heti käsittivät vaaran olevan lähellä, niin että oli aika juosta pesään. Mutta emoaan seuratessaan poikaset tottelivat luontaista haluaan ja sieppasivat suuhunsa noita julkeita kärpäsiä, jotka hörisivät niiden korvissa. Paikalla ne saivat tietysti piston ja syöksyivät sisään kiljuen kuorossa, soma häntä hämmästyksestä alas painettuna.

Päästyään vaivaloisesti sisälle koko perhe kyyristyi Punaketun taakse pelokkaana, odottaen mitä tapahtuisi. Kauan ei niiden tarvinnutkaan olla epätietoisina. Punakettu näki sisäänkäytävän pimenevän mehiläisten kerääntyessä siihen sankoin parvin. Se tunsi ensimmäisten tunkeilijani ryömivän turkissaan. Se sai pari kolme pistoa. Pennut alkoivat taas vinkua. Terävästi haukahtaen, mikä oli merkki puolisolle seurata poikasten kanssa, Punakettu ryntäsi ulos päivänvaloon, punainen turkki kirjaimellisesti mustana hyökkääjistä. Se oli kuitenkin liian viisas ryhtyäkseen vastarintaan. Ja kun mehiläiset olivat enimmäkseen täynnä hunajaa eivätkä olleet erikoisen sotaisalla päällä, sai kettu vain kaksi tai kolme pistoa lisää.

Pennut juoksivat ketun kintereillä, ja se piti huolta siitä, ettei juossut liian kovaa eikä jättänyt niitä jälkeen. Kulkueen perässä tuli hento emo, niin täynnä ryömiviä mustia hyökkääjiä, että sitä tuskin ketuksi tunsikaan. Nopeaoppisena se jäljitteli puolisonsa itsehillintää eikä tapellut. Ja siksipä vain harvat mehiläisistä hyökkäsivät sen kimppuun. Muutamia pistoja se kyllä sai, mutta useimmat sen päällä ryömivistä mehiläisistä olivat aivan hyvänahkaisia ja pitivät sitä vain jonakin mukavana paikkana, jolle sopi laskeutua. Mutta poikaset eivät voineet yhtä hyvin. Luontaisille taipumuksilleen uskollisina ne näykkivät ja purivat hyökkääjiään juostessaan, kiljahdellen tuskasta ja hämmästyksestä, mutta pelottomina tällä onnettoman paonkin hetkellä.

Muutaman askeleen päässä luolan suulta suurin osa mehiläisiä, jotka mustasivat Punaketun ja sen puolison turkin, kohosi ilmaan ja lensi suristen pois, yhtyäkseen kuningattareensa pesässä. Mutta tuhmanrohkeiden poikasten kimpussa olevat tarrautuivat taistelemaan perinpohjin ärsytettyinä. Punakettu käsitti tilanteen ja poikasten onneksi tiesi tarkoin, mitä piti tehdä. Kiitäen kallioiden keskelle se vei onnettoman kulkueen lähimpään katajapensaikkoon ja viskautui oikopäätä sen sekaan. Perheen sukeltaessa esiin tiheikön toiselle puolelle kaikkien turkki oli saanut entisen värinsä takaisin, sillä vähän todella oli niitä mehiläisiä, jotka onnistuivat vastustamaan katajan lujia ja tylyjä piikkejä. Monet niistä kuolivat ja vielä useammat vioittuivat, samalla kun muutaman minuutin ajan pensaikko surisi niitä, jotka olivat välttäneet vahingon tuossa kursailemattomassa harjauksessa.

Katajapensaikosta Punakettu kulki alas tiheän mustikkavarvikon halki ja sieltä kaikenlaisten takkuisten pensasten läpi, joita se vain näki, kunnes ei ollut yhtään mehiläistä jäljellä yhdenkään perheen jäsenen turkissa. Kaiken aikaa se suuntasi kulkunsa pienelle, mäenrinteellä olevalle niitylle puron luo, missä se oli tottunut pyytämään hiiriä. Puron äyrästä pitkin, ruohon ja veden välillä oli paikka, missä oli kosteata ja paljasta maata. Täällä se opetti onnettomia poikasia nuuskimaan, piehtaroimaan ja kieriskelemään, kunnes ne yltyleensä olivat tuon vilvoittavan ja parantavan mudan peitossa, joka oli syöpynyt syvälle aina niiden karvojen juuriin saakka. Lieventäen tuimaa tuskaa ja imien karvaan myrkyn jokaisesta pikku haavasta kostea muta teki tehtävänsä, ja jonkin ajan perästä potilaat voivat jo paremmin.

Sitten ne kuluttivat tuntikausia kieriskellen suloisessa ruohikossa, puhdistaen ja kuivaten turkkiansa. Ja kun tämä oli suoritettu, oli siinä niitty kaikkine hiirineen, tarjoten hyvän aterian. Juuri niityn yläpuolelta, missä maa viersi ylöspäin, käyden kuivaksi ja hiekkaiseksi, ne löysivät vanhan murmelinpesän. Ja tänne ne asettuivat tilapäisesti asumaan, kunnes löytyisi tyydyttävämpi olinsija.

13. luku

KELTAINEN JANO

Vanha murmelinpesä — sen omistajan oli Punakettu itse tappanut aikaisemmin kesällä — kelpasi laajennettuna sangen hyvin kettuperheelle loppukesäksi. Punakettu itse ei oleskellut siinä, syyttäen pentujen levottomuutta ja pitäen parempana tuoksuvaa ulkoilmaa jonkin lähellä olevan tuuhean kuusen tai männyn alla. Pennut, joiden koko suureni ja mieli kävi riippumattomaksi, muuttuivat tähän aikaan vaivaloisiksi emollensa, jolla oli täysi työ suojella niitä vaaroihin joutumasta. Isän maine oli varjellut niitä monista vaaroista, jotka nuoria kettuja uhkaavat. Ja lukuun ottamatta tuota yhtä pientä uhria, jonka kotka oli kaapannut, ei pentujen lukumäärä ollut vähentynyt.

Puuttumatta milloinkaan asioihin, koskaan opettamatta, koskaan rankaisematta, toisinaan niiden olemassaoloa huomaamattakaan, Punakettu seisoi pienen perheensä takana ja vartioitsi, ettei sille tapahtunut mitään pahaa. Miksi se näin toimi — sen kysymyksen ratkaisu olisi tuottanut sille päänvaivaa, jos se jotenkin olisi sen päähän pälkähtänyt. Se olisi todennäköisesti päätellyt, että tämä tapahtui yksinomaan hennon punaisen puolison takia, vaikka tämän syyn takana epäilemättä vaikutti isyyden syvempi vaisto.

Pikku ketut olivat nyt kärkkäitä hiipimään varkain ulos hämärissä tai kuutamossa, tutkistellen itse jälkien salaisuuksia. Ja joskus, vaikka ei aina, Punakettu nuorten seikkailijoiden tietämättä asetti myös oman pyydystelynsä aivan heidän läheisyyteensä. Useammin kuin kerran todisti lopputulos Punaketun viisautta. Eräänä päivänä, kun se rikkaruohistossa väijyi kaniinia, jota se jostakin syystä odotteli edessään olevalle kulkutielle, se näki ison pesukarhun juoksevan ohi varpaisillaan, ja sen suuret, tummat, uteliaat silmät kurkistivat jokaiseen varjoisaan paikkaan. Ne äkkäsivät paikalla Punaketun, vaikka tämä luuli olevansa piilossa. Ja Punakettu tiesi tulleensa huomatuksi nähdessään pesukarhun ilmeen muuttuvan; noiden kummallisten, levottomien silmäterien äkkiä supistuessa. Pesukarhu juoksi kuitenkin eteenpäin niin kuin ei mitään olisi huomannut, eikä Punakettu liikahtanutkaan. Kumpikin tunsi toisensa sangen hyvin ja kumpikin kunnioitti mitä syvimmin toisen urheutta taistelussa. Kummallakaan puolella ei ollut halua sekaantua toisten asioihin. Jos niiden olisi pitänyt tapella, olisi Punakettu epäilemättä suoriutunut voittajana, mutta ei ilman tuntuvia arpia. Sillä koko sen nopea äly olisi tarvittu voiman ja rohkeuden lisäksi takaamaan sille voiton niin pelottavasta vastustajasta kuin iso pesukarhu on.

Kymmenkunta askelta emonsa jäljessä juoksi kolme pikku pesukarhua, jotka nähtävästi kiirehtivät tavoittamaan sitä. Ne eivät nähneet Punakettua, ja Punakettu puolestaan silmäili niitä aivan sivumennen. Se ei suonut itsellensä ajatustakaan siitä, kuinka maittava herkkupala yksi noista lihavista pikku poikasista olisi. Toisesta silmäkulmastaan se kuitenkin heitti terävän katseen kulkutielle huomatessaan, että pesukarhuemo oli kääntynyt ja katseli taaksensa, varmistuakseen siitä, että iso kettu kunnioittaisi sitä äänetöntä aselepoa, joka heidän välillään vallitsi.

Niin pian kuin nuorten pesukarhujen parvi oli mennyt ja kadonnut emoineen alas kulkutietä, tulla tallusteli taas uusi kirkassilmäinen, juovikasnaamainen, kiverähäntäinen pienokainen. Se ei pitänyt mitään kiirettä eikä näyttänyt välittävän rahtuakaan siitä, kuinka kauaksi muu perhe pääsisi edelle. Se maleksi eteenpäin nuuskien siellä täällä eikä nähtävästi lainkaan ajatellut erämaan monia vaaroja. Se saattoi olla vain tuhmanrohkeata mielettömyyttä poikasen puolelta tai myöskin vahvaa luottamusta emon kykyyn suojella pitkänkin matkan päästä. Mutta siltä näytti tosiaankin puuttuvan sitä terveellistä varovaisuutta, joka niin suuresti auttaa metsän nuorta asukasta pääsemään täysikasvuiseksi. Punakettu rypisti mustaa kuonoansa sellaista uhkarohkeutta nähdessään, mutta ei ajatellutkaan ahdistaa varomatonta taivaltajaa.

Mutta tuskin oli pieni pesukarhu päässyt ohi, kun Punakettu huomasi yhden omasta, masentumattomasta poikueestaan hiipivän nopeasti sen jäljissä. Se oli suurin pennuista, erikoisen luja ja kaunisrakenteinen poikanen, joka jonakin päivänä kai kilpailisi isänsä kanssa koossa ja voimassa. Mutta sillä ei ollut lainkaan isänsä viisautta, muutenhan se ei olisi seurannut kokonaisen pesukarhuperheen jälkiä. Punakettu oli raivoissaan nähdessään tällaista sokeata, päätöntä uhkarohkeutta. Se tiesi seuraavassa hetkessä saavansa käydä veristä ja tuiki hyödytöntä taistelua ison pesukarhun kanssa — ehkäpä sen puolisonkin kanssa. Tätä se ei voinut sallia.

Syöksyen piilopaikastaan se seisahtui poikittain tielle ja loi moittivan katseen mielettömään pentuun. Katse ja asento, johon liittyi hiljainen murina, ilmaisi kyllin selvästi poikaselle kaikki, mitä sen tarvitsikin tietää. Nyrpeissään ja empivänä poikanen peräytyi, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti vastahakoisesti kotiinpäin, luultavasti vakuutellen itselleen, että isällä oli jokin salainen syy sekaantumiseensa. Kun se oli kadonnut näkyvistä, käänsi Punakettu päänsä ja huomasi ison pesukarhun juuri häviävän toiseen suuntaan. Se oli tullut takaisin etsimään vitkastelevaa jälkeläistänsä.

Joitakin päiviä myöhemmin toinen noista kärkkäistä pennuista, joka lähti ulos auringonlaskun aikaan yksin kulkeaksensa jäljillä, sekaantui uhkayritykseen, joka oli sille ylivoimainen. Kallion alta, pienen, ruohoisen, jyrkkärinteisen metsäaukion reunalta, minne punakeltainen valo vuoti runsaana harvojen puunlatvojen lomitse, ketunpoikanen oli löytänyt murmelin kolon. Hyvin ylpeänä ja kunnianhimoisena se kyyristelihe sen vierellä kuin kissa ja odotteli, että pesän asukas tulisi ulos.

Muutaman minuutin päästä tulikin juro murmeli, jolla oli kiihkeä ruokahalu ja joka lähti ulos haeskelemaan veretöntä yrtti- ja juuri-illallistaan. Samalla hetkellä, jolloin murmeli tuli esille, tuo tuhmanrohkea nuori kettu hyökkäsi sen kimppuun, toivoen saavansa helposti ja nopeasti voiton. Mutta murmeli ei joutunut hituistakaan ymmälle. Sen vanttera, ruskea ruumis, aika lihava ja velton näköinen, olikin itse asiassa kasa voimakkaita lihaksia. Sen pitkät, jyrsivät hampaat, teräväreunaiset kuin meisseli, olivat hyvin mahtavia aseita. Ja sen lujassa pikku sydämessä ei ollut pisaraakaan arkaa verta. Päästäen vihaisen, viheltävän vikinän se kääntyi tuimasti hyökkääjäänsä päin ja tarttui rankaisevin ottein sen kaulaan.

Nuori kettu hämmästyi ja päästi otteensa irti, kiljahtaen kerran oudon tuskan vallassa. Mutta se oli urhea ja tarttui uudestaan ja paljon tehokkaammin kiinni. Se puri puremistaan, vaikeasti haavoittaen vastustajaansa, samalla kun tämä tyytyväisenä saamaansa otteeseen verikoiran lailla yhä raateli. Jonkin aikaa nuo kaksi suomivat toisiaan ruusuhohteisessa ruohossa pesän edessä — kokemattoman pennun epätoivoisesti ponnistellessa ja nopeasti uuvuttaessa itsensä loppuun, kun taas vanha viisas murmeli taisteli rauhallisesti, hengästymättä. Minuutti tai pari vielä, ja pikku kettu olisi ollut murmelin armoilla hämmentyneenä ja uupuneena. Mutta juuri tällä ratkaisevalla taistelun hetkellä, kun voitto jo oli murmelin ulottuvilla, se hellittikin otteensa, tempautui vapaaksi ja kiiti ruskeana viiruna koloonsa.

Vanhan tappelijan kylmät ja valppaat silmät olivat huomanneet Punaketun hiipivän nopeasti ja salaa ylös metsäaukion ruohoista reunaa pitkin jälkeläisensä avuksi. Sangen hyvin Punakettu tunsi murmelin urhoollisuuden eikä ollut tyytymätön siihen tappeluun, johon poikanen oli ryhtynyt. Hyväksyvästi se nuoli haavaa ja istahti sitten maahan reiän viereen vahtiakseen, kunnes murmeli jälleen tulisi ulos. Punakettua halutti kyllä kostaa poikasensa saaman tappion puolesta ja samalla saada päivällinen lihavasta murmelista.

Mutta se odotti turhaan. Tämä murmeli oli kokenut ja taitava. Noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä tiheän rikkaruohomättään takana, joka kasvoi erästä kantoa vasten, sillä oli toinen sisäänkäytävä asuntoonsa. Täällä, kuono vain ulos pistettynä, se itse vahti Punakettua liikkumatta ja kärsivällisenä. Hyvän puolituntisen Punakettu vartioi edellistä reikää, murmelin kurkistellessa ulos toisesta. Ja värikäs auringonlasku häipyi kasteisen metsänhämyn harmauteen. Kyllästyneenä toimettomuuteen Punakettu lähti pois uuteen ja vähemmän yksitoikkoiseen etsintään. Murmeli pysyi sisällä vielä vähän aikaa, tuli sitten turvallisesti esille ja lähti vaarattomaan puuhaansa, olematta kenenkään muun vihamies kuin ruohon ja lehtien.

Kesän sivuuttaessa parhaat päivänsä hiipi yli koko Ringwaakin maan ankara ja varsin tavaton kuivuus. Viikkokausiin ei satanut lainkaan, ja kaiken päivää hellittämättä paahtava aurinko imi kosteuden puoleensa. Virrat kuivuivat ja asutuksen kaivot kävivät niukka- ja sameavetisiksi; metsälammet kuivuivat, jättäen sijalleen siivottomia, maassa matavia rikkaruohosotkuja ja rumia, vaahdon peittämiä liejupaikkoja. Tämän liejun alle ennen sen kuivumista vesihyönteiset, toukat ja pienet nilviäiset hautautuivat epätoivon vallassa. Monet sammakot seurasivat tätä olosuhteisiin viisaasti mukautuvaa esimerkkiä, kun taas toiset uskaliaammat ja kärsimättömämmät lähtivät vaivaloisille retkille, etsien lähteitä, joita kuivuus ei voinut ehdyttää.

Alhaalla laaksossa pellot, jotka vielä äsken olivat olleet kirkkaan vihreät viljoineen, saivat kalpean harmahtavia keltaisia laikkuja ja viiruja. Vaahterat, poppelit ja koivut metsäisillä ylänkömailla alkoivat pukeutua syksyn väreihin paljon ennen aikojaan — mutta niissä oli himmeätä tummuutta läpitunkevan ja läpikuultavan syysloiston sijasta. Vain isot palsamipoppelit, jalavat ja vesisaarnet, jotka kasvoivat pienen järvijonon rannoilla kaukana alhaalla laaksossa ja tunkivat juurensa syvälle kosteuteen, säilyttivät vihreytensä ja uhmailivat paahtavaa taivasta.

Tämän elottoman luonnon tuskasta kärsi yksimielisenä metsän koko turkillinen ja höyhenpeitteinen asujaimisto. Tukahduttava ja elämää kuihduttava ilma ikään kuin tylsytti niiden hermot. Niitä rasitti ainainen epämääräinen huoli, eivätkä ne voineet sanoa, mikä niitä oikein vaivasi. Niiden vanhat toimet ja askareet menettivät viehätyksensä. Ne kävivät ärtyisiksi, kostonhaluisiksi ja toraileviksi. Sen sijaan että kukin olisi pitänyt huolta omista asioistaan ja hiljaa siirtynyt pois toisen tieltä, ne mieluummin poikkesivat pois omalta tieltänsä puolustamaan oikeuksiansa. Ja niin käytiin useita tarpeettomia taisteluita, ja verisiä kahakoita syntyi siellä, missä ennen oli vallinnut viisas suvaitsevaisuus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen.

Eräiden eläinten suhteen tämä liiaksi kiihtynyt hermostuneisuus todella kehittyi jonkinlaiseen hulluuteen saakka, kunnes ne juoksivat silmittömästi ja hyökkäsivät sokeasti olentojen kimppuun, joiden vihaa ne eivät voineet toivoakaan kykenevänsä vastustamaan. Niinpä karhu, joka kulkea löntysteli äreänä etsimään rypemispaikkaa jossakin vähiin kuivuneessa puron lätäkössä, kohtasi punasilmäisen, avokitaisen vesikon, joka nuolena syöksyi sen kuonoa vastaan mielettömän raivon puuskassa. Tuo pieni raivohullu pysyi tarrautuneena ison eläimen pehmeään turpaan, kunnes joutui ruhjotuksi ja revittiin palasiksi. Sitten karhu loukkaantuneena ja raivoissaan kiiruhti eteenpäin purolle kaivaakseen verta vuotavan kuononsa märkään liejuun, jotta myrkky imeytyisi pois ja tuska helpottaisi. Kun karhun veri ei ole kovin herkkä tuollaisille myrkyille, oli se pian aivan toipunut tuon kummallisen hyökkäyksen vaikutuksesta. Mutta jotkut muut eläimet olisivat vastaavassa tapauksessa luultavasti saaneet hyökkääjästä raivotartunnan.

Toinen esimerkki noista onnettomista, kaikkialla saloilla näkyvistä vaikutuksista sattui tähän aikaan Pojalle. Tapansa mukaan hän kulki hiljaa, vanhaa sammaleista metsätietä pitkin, kirkkaitten silmien tähyillessä jokaista pikku seikkaa tuossa siimeksisessä maailmassa, kun näki pienen keltaisen näädän juoksevan suoraan itseään kohti. Poika pysähtyi silmänräpäyksessä ja jäykistyi liikkumattomaksi kuin kanto ja odotti sangen uteliaana, nähdäkseen mitä näätä aikoi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan olla epätietoinen. Ennen kuin hän ehti todeta, mitä tapahtui, se pieni, käärmemäinen eläin tavoitti hänen jalkansa, ja hampaitaan kiristellen, hehkuvin silmin syöksyi suoraa päätä ylös hänen säärtänsä pitkin. Se oli jo melkein päässyt Pojan kurkun kohdalle, joka ilmeisesti oli sen päämäärä, ennen kuin Poika tointui siihen määrin, että saattoi lyödä kätensä iskulla sen maahan. Salamannopeasti se oli kuitenkin jälleen hänen kimpussaan niin myrkyllisen ilkeänä, että Pojan tavallisesti lempeä sydän täyttyi raivolla. Kun hän uudelleen heitti sen maahan — tällä kertaa kaikin voimin — hypähti hän samalla eteenpäin ja polki näädän jalkojensa alle sen maassa ollessa. Tuntien julmaa tyydytystä, joka ihmetytti häntä itseänsäkin, hän survoi mielettömän elukan hengiltä korkonsa alla. Tuossa tapauksessa oli kuitenkin jotakin pelottavaa ja kamalaa, niin että se pilasi muutamiksi päiviksi Pojan mielenkiinnon erämaahan. Kuivuuden ilkeän lumouksen aikana metsä kadotti häneen nähden herttaisen tuttavallisuutensa.

Eräänä paahtavan kuumana aamuna, jonkin verran myöhemmin, kun "keltaisen janon" kirous oli levännyt mailla viikkokausia, Punakettu katsellessaan katajapensaan varjosta näki ison piisamin kiipeävän kuivuvan puron rannalle ja kulkevan suoraan niityn poikki syvää metsää kohti, missä ketun mielestä millään piisamilla ei ollut mitään tekemistä.

Punakettu silmäili sen harhailevaa kulkua epäluuloisena. Se ei pitänyt sellaisista eläimistä, jotka menettivät arvostelukykynsä ja toimivat vastoin luonnon tarkoitusta. Sitten se suuttui ja hämmästyi nähdessään poikueensa ison, yltiöpäisen, tuhmanrohkean jäsenen ryömivän ulos pesästään ja hiipivän varkain ja varovasti alas, pidättääkseen lähenevän piisamin. Nuori kettu käytti tietysti nytkin kaikkia varokeinoja visusti pysyäkseen salassa, piileskellen ruohomättäiden takana ja ryömien maha maata myöten. Mutta piisami keksi sen. Ja sen sijaan, että olisi pakokauhuisena syöksynyt takaisin purolle se tuli oikopäätä tuimana kettua kohti.

Punakettu huomasi piisamin tulleen hulluksi ja oivalsi, että yksikin ainoa myrkyllinen puraisu voisi koitua tietämättömän nuoren vastustajan tuhoksi. Punaisena viivana se jätti sijansa ja kiiti niityn poikki, lähestyen piisamia takaa sivultapäin. Niin kiihkeitä olivat nuo kaksi lähestyessään toisiansa, etteivät edes huomanneet Punaketun tuloa. Tuokio vielä, niin ne olisivat olleet kiinni toistensa kurkussa, eikä mikään muu kuin ihme olisi voinut pelastaa ketunpoikaa, vaikka se epäilemättä olisi tappanut piisamin puolessa minuutissa.

Mutta tällä hetkellä saapui Punakettu, tehden nuolennopean suoran loikkauksen uhriansa kohti, voittamattomien leukojen iskeytyessä piisamin kaulaan, aivan korvain taakse. Rohkealla pikku elävällä ei ollut tilaisuutta purra tai vinkaistakaan. Nykäys vain, niin sen niska oli poikki. Punakettu jätti värähtelevän uhrin maahan ja juosta hölkytteli takaisin sijalleen pensaan alle, jättäen saaliinsa poikaselle, joka oli lähtenyt sitä tavoittelemaan. Mutta tämä, nyreänä ja äkeissään siitä, että isä oli muka häikäilemättä sekaantunut asiaan, ei tahtonut olla saaliin kanssa enää missään tekemisissä. Se pyörsi pois metsään jurottaen ja raato jäi hylkynä päivänpaisteeseen, missä se oli muurahaisten ja kärpästen mitä suurimman mielenkiinnon esineenä.

14. luku

METSÄN PUNAINEN VITSAUS

Kun kuivuus oli käynyt melkein sietämättömäksi ja ihmiset ja eläimet, ruohot ja puut näyttivät kaikki yhdessä kohottavan kätensä, rukoillen helteistä taivasta ja huutaen: "Kuinka kauan? Kuinka kauan?" levisi ilmaan lopulta hieno, katkeran kirpeä haju, joka sai kuivat metsät pelosta värisemään. Aivan tämän tuiman, uhmaavan lemun kintereillä seurasi hyvin ohut sumuverho, väriltään sinipunerva, hieno, aavemainen ja kuvaamattoman pahaenteinen. Taivas ja puut, kukkulat ja pellot saivat uuden kauneuden tämän kevyen, kaikki muuttavan kosketuksen johdosta. Mutta se kosketus oli sellainen, että se pani koko metsän heimon samoin kuin asutuksen väestönkin tutkistelemaan huolestuneina taivaanrantaa ja arvioimaan tuulen suuntaa.

Mailien päässä, kaukana metsäisillä harjanteilla ja etäisimmän, etelässä päin sijaitsevan pienen järven takana oli joku edesvastuuton ilkiö lähtenyt pois, jättäen leiritulensa palamaan. Raivaten tiensä salaa läpi taulankuivan turpeen, sammalen ja kuolleista lehdistä muodostuneiden kasojen tuli oli levinnyt huomaamatta melko laajalle alalle ja viimein alkanut käydä käsiksi puihinkin. Heikon tuulenhengen mukana uhkaava kirpeä haju eräänä aamuna hiipi varkain yli asutuksen ja harjanteen. Myöhemmin päivällä saapui mitä hienoin savuharso. Ja jos joku sinä yönä olisi vartioinut sen harjanteen huipulla, missä Punaketulla kahta kuukautta aiemmin oli ollut tähystyspaikkansa, olisi hän voinut erottaa etäisellä taivaalla punaisen valojuovan, josta siellä täällä tuikki teräviä tulikieliä.

Mutta vain kotkat näkivät tämän kauniin, pahaenteisen näyn. Myöhäisimpänä hämyhetkenä ne nousivat ja veivät pois kaksi poikastaan — joilla nyt oli pukuna liehuvat mustat höyhenet ja jotka näyttivät melkein yhtä suurilta kuin vanhempansa — alastoman kallion huipulle, kauas korkealle vanhan Ringwaakin kupeelle. Täällä ne kaikki neljä istahtivat yhteen sulloutuneina turvalliselle kallionkielekkeelle ja katselivat lumottuina tuota kamalaa punaista valoa.

Punakettu oli toistaiseksi yhä pesässään, liian huolestuneena ja arkana metsästääkseen. Sillä ei ollut mitään kokemusta tuosta janon uuvuttamien metsien vitsauksesta, metsäpalosta. Vaisto ei antanut sille riittävää tietoa asiasta, ainakaan tällä odottamattoman tapauksen aikaisemmalla asteella. Ja tällä kertaa ketun terävä viisaus petti. Se ei voinut muuta kuin odottaa,

Yön synketessä nousi tuuli, ja punainen viiru eteläisellä taivaanrannalla muuttui hirvittäväksi hehkuksi, joka kohosi taivaalle, ja pitkin sen alareunaa näkyi hyppeleviä liekkikiemuroita. Tuuli kasvoi nopeasti vihuriksi, ajaen edellänsä paksua savua ja liekkejä. Pian naaraspeura ja kaksi saksanhirvenvasikkaa kulkivat hyppien, silmät suurina kauhusta, ohi Punaketun. Ei se vielä sittenkään hievahtanut, sillä se halusi tietää enemmän uhkaavasta vaarasta, ennen kuin päätti, mitä tietä pakenisi vaaraa välttääksensä.

Ketun siinä aprikoidessa — se ei enää levännyt pensaan alla, vaan seisoi koholla luolansa suun takana puolison ja pentujen kyyristellessä lähellä ja vavistessa — vilisti kömpelö piikkisika ohitse sellaisella vauhdilla, johon Punakettu ei olisi koskaan uskonut sen pystyvän. Sitten näätä — ja neljä tai viisi kaniinia aivan sen kintereillä, ajattelematta Punaketun sammumatonta julmuutta. Liekkien humina ja julma rätinä kuului jo selvästi tuulen kantamana, ja niiden mukana tuli tukahduttavia savupilviä. Oli ilmeisesti aika ryhtyä toimeen.

Punakettu päätteli, että oli toivotonta paeta suoraan liekkien edellä, jotka varmasti lyhyessä ajassa voittaisivat hänen perheensä nopeudessa ja hengästyttäisivät sen pilalle. Se arveli parhaaksi juosta vinosuuntaan palopolun poikki ja sitten, mikäli mahdollista päästä sen ulkoreunojen taakse. Se ajatteli avoimia asutukseen liittyviä peltoja ja päätteli siellä olevan parhaan mahdollisuuden turvallisuuteen. Annettuaan puolisolleen terävän merkin se lähti juoksemaan pitkää lävistäjää myöten niityn poikki, yli puron ja mäkeä alas, koko perheen pysytellessä aivan sen kintereillä.

Juuri kun ne olivat päässeet niityn poikki, näkyi siellä yhtäkkiä vilisemällä pakenevia eläimiä — hirviä ja karhu, murmeleita, oravia, kaniineja, kaksi metsäkissaa, hiiriä, näätiä ja piikkisikoja. Siellä ei ollut piisameja eikä vesikkoja, koska nämä pysyttelivät lähellä vesiteitä, niin kuivuneita kuin ne olivatkin, ja luottivat niihin lopullista pakoa ajatellessaan.

Punaketun juostessa ovelaa poikkijuovaansa se yhtäkkiä näki punaisten kielten puikahtelevan puiden lomissa edessään, samalla kun loistavia kekäleitä ja suunnaton kipinäsade alkoi sen ympärillä. Ilma oli täynnä vihlovia ääniä ja huokauksia. Nähdessään tulen katkaisevan tien Punakettu pyörsi ympäri ja juoksi toista juovaa pitkin, toivoen pääsevänsä pakoon vuorenharjanteen yli. Jonkin aikaa se riensi, kulkien hurjakatseisten pakolaisten muodostaman virran poikki, mutta huomasi pian tälläkin suunnalla liekkien ennättäneen edelle. Pitkälle ulottuvan tiheikön ehkäisemänä, aivan hänen pesänsä takana liekit olivat kiirehtineet kauas edelle kumpaakin sivustaa pitkin, tunkeutuen läpi kuivain palsamimäntyjä ja kuusia kasvavien viidakkojen. Ymmärtämättä tuon kauhistavan alkuaineen, tulen, ominaisuuksia ja arvaamatta, että se piti muutamanlajisista puista enemmän kuin toisista, Punakettu oli laskelmissaan johtunut harhaan. Se ei voinut nyt tehdä mitään muuta kuin liittyä muuhun pakokauhun valtaamaan pakolaisjoukkoon ja rientää vinhasti eteenpäin.

Tässä pelottavassa ja käsittämättömässä tilanteessa Punakettu kuitenkin säilytti verrattoman mielenmalttinsa. Se muisti, että noin mailin päässä vähän alempana oli suo eräällä mäkisellä ylätasangolla ja kohtalaisen kokoinen majavalammikko sen ulommassa reunassa. Poiketen hiukan vasemmalle se johti joukkoansa tätä pakopaikkaa kohti nopeimmalla vauhdilla, mihin kettuperhe kykeni. Tämän nopeuden säännösteli tietysti heikoimpien jäsenten vauhti. Ja sille isolle, uhkarohkealle pennulle, joka isän oli pitänyt pelastaa vanhalta pesukarhulta ja mielettömän piisamin kynsistä, se ei suinkaan ollut kyllin nopeata. Pelästyneenä, mutta samalla kertaa itsetietoisena se kiiti edellä, rinnan kaniiniparven ja näädän kanssa, joista yhdelläkään ei tuntunut olevan mitään hänen seuraansa vastaan.

Emonsa hartaisiin kutsuihin se ei kiinnittänyt mitään huomiota, ja tuossa tuokiossa se oli jo kadonnut. Punakettu ei koskaan saanut tietää, veikö pennun voima ja sokea onni läpi vai hukkuiko se surkeasti liekkien kitaan.

Pysytellen hyvin lähellä toisiansa pienentynyt perhe riensi eteenpäin maha maata viistäen, kummallisen, pakenevien petoeläinten aiheuttaman hiljaisen kohinan läpi. Niiden takana tulen rätinä kasvoi nopeasti, samalla kun taivaan pelottava hehku näytti kallistuvan eteenpäin, ikään kuin syöksyäkseen niiden niskaan. Aika ajoin tuntui kuin tuprahteleva, sankka savu olisi pakenijat tukahduttanut ja niellyt. Eläinten pään päällä lensi sadoittain pakokauhun sokaisemia lintuja, teeriä, tikkoja, pienempiä varpus- ja laululintulajeja. Mutta viisaammat varikset sekä haukat ja pöllöt olivat kyllin älykkäitä lentääkseen korkealle ilmaan liekkien saavuttamattomiin.

Vertaillessaan oman pakonsa nopeutta takanaan tulevain liekkien nopeuteen Punakettu tunsi saavuttavansa majavalammikon ajoissa, vaikka ei ajasta tosin jäämäänkään olisi. Sen kiinteä, pieni seurue oli nyt liittynyt kahteen pesukarhuun, joiden vauhti näytti olevan aivan sama kuin nuorten kettujen. Jostakin syystä ne tunnustivat Punaketun luotettavaksi johtajaksi ja olivat turvallisempia seuratessaan sitä, kuin luottaessaan omiin neuvoihinsa. Kuitenkin näytti siltä kuin ne — päinvastoin kuin useimmat pakolaiset — eivät olisi missään mielessä olleet pakokauhun valtaamia. Niiden suuret, terävät, levottomat silmät huomasivat kaikki ja niissä oli urhean mielenmaltin ilme. Ne eivät aikoneet minkään laiminlyönnin kautta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen tässä elämän ja kuoleman kilpajuoksussa. Jos Punakettu olisi menettänyt malttinsa ja tehnyt jotakin johtaja-arvoaan alentavaa, niin ne olisivat paikalla eronneet sen seurasta.

Punakettua ja sen perhettä ympäröivä nopea, pelokas kulkue vaihtui alinomaa, vaikka se oli yhä sama mielettömässä, hämmentävässä sekasorrossaan. Muutamat eläimet, kuten hirvet ja kaniinit, olivat nopeampia kuin kettuperhe ja jättivät sen pian jälkeensä. Kerran kuitenkin rajusti hyppivä naaraspeura, joka oli jotenkin myöhästynyt ja kulki läpi tiheikköjen kolmenkymmenen jalan pituisin hyppäyksin, kavionjäljestä toiseen, laski terävät kavionsa maahan hiuksen leveyden päässä Punaketun kuonosta, niin että kettu oli onnellinen päästessään siitä ehjin nahoin.

Toiselta puolen muut eläimet olivat kettuperhettä hitaampia ja jäivät pian jälkeen, vaipuakseen nelistävän pyörteen helmaan, jonka kuumuus jo vyöryi nälkäisenä tiheikköjen alitse tuolla kaukana edessäpäin. Piikkisiat, vesikot ja haisunäädät — toivottomina, mutta tyyninä kohtalonsa edessä — eivät kauan voineet jatkaa tuota hirmuista ravia, vaan sortuivat pian. Tästä murhenäytelmästä ei kuitenkaan välittänyt Punakettu, joka ei vähintäkään huolehtinut kenenkään toisten asioista paitsi oman perheensä; siitä sen mielenkiinto tämäntapaisena hetkenä alkoi ja siihen se loppui.

Kerran se suureksi hämmästyksekseen töytäisi suoraa päätä isoon, mustaan karhuun, joka liikkumatonna seisoi onkalossa tiheälehtisen pyökkipuun alla. Punakettu ei voinut käsittää, miksi se ei paennut muun maailman tavoin. Mutta poikettuaan sivullepäin se näki karhun takana ylen uupuneina maassa pitkällään sen kaksi pentua. Silloin Punakettu ymmärsi. Se oli ilmeisesti kuljettanut pentujansa pitkän matkaa, noiden pikku eläväin juostessa, kunnes ne enää eivät jaksaneet juosta askeltakaan edemmäksi. Ja nyt lakattuaan yrittämästäkin saada niitä pystyyn ja vaatimasta niitä kulkemaan se odotteli tyynenä tuomiotansa, isolla mustalla ruumiillansa suojaten niitä niin kauan kuin suinkin liekkien rynnäköltä. Pakolaiset vyöryivät sen ohi molemmin puolin, mutta se ei nähnyt niistä ketään, epätoivon jännittämät silmät vain vilkuilivat edes takaisin kohisevan liekin ja pentujen maassa makaavien ruhojen välillä.

Levottomana Punakettu huomasi, että hänen omat poikasensa alkoivat hidastuttaa vauhtiansa ja kompuroida juostessaan, tarviten valppaan emonsa kaiken yllytyksen, pysyäkseen vauhdissa. Hetkistä myöhemmin se näki punaisen vilkkeen heijastuvan vedestä aivan edessään. Se haistoikin vettä, ja haistettuaan sitä uupuneet pennutkin saivat rohkeutta uuteen nopeaan vauhtiin. Vielä muutama sekunti, niin ne olivat kaulaa myöten tuossa virkistävän viileässä vedessä, kaksi pesukarhua aivan vierellään ja kaikenlaisia metsänasujamia huohottaen ja loiskutellen ympärillä.

Niin suuresti kuin kettuperhe inhosikin vettä, se kuitenkin osasi uida tällaisessa hätätilassa, ja Punakettu opasti sitä suurimmalle majavanpesälle, rosoiselle risu- ja mutakuvulle, joka oli lähellä lammikon keskustaa. Useimmat isoimmista eläimistä, karhut ja hirvet, polkivat, loiskuttivat ja uivat kaikkialla, kokoontuen lammen etäisimmälle rannalle. Muutamia lammikon yli riippuvia puunoksia myöten ryömi metsäkissoja ja pari ilvestä, jotka pelkäsivät koskettaa vettä, jota ne kammosivat. Kaiken sekasorron ja pelottavien äänten keskellä majavat, jotka yleensä ovat arimmat villieläimistä, puuhasivat kylmäverisinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota ympärillään rientäviin kirjaviin laumoihin. Ne tiesivät, että pitkäaikainen kuivuus oli paahtanut niiden asumusten katot taulaksi ja nyt ne kiireen vilkkaa, mutta hyvässä järjestyksessä peittivät niitä lammikon pohjaliejulla. Ne ainakin aikoivat olla suojattuina.

Nyt oli kuumuus äärimmillään, ja liekkien rätinä oli melkein saavuttanut eläimet. Punakettu kuljetti perheensä ison majavanpesän ympäri kauimpana olevalle puolelle, mutta vartioi itse paikassa, mistä saattoi nähdä kaikki. Savu hulmahti nyt lammen pinnalle sakein tuprahduksin, punaiset kipunat sähisten putoilivat siellä täällä veteen, ja tulikielekkeet, jotka nuoleskelivat korkeita mäntyjen ja kuusien runkoja, näyttivät kerrassaan hypähtävän ilmaan sytyttääkseen palamaan puut yläpuolellaan. Koko kaakkoinen taivas muistutti nyt valettua, hehkuvaa kuparimuuria, joka ulottui keskitaivaalle ja oli syöksymäisillään maan päälle. Sitä vastassa viimeisenä toivottomana varustuksena, joka jo alkoi horjua, seisoi mustana ja uhmaillen puiden vedenrajassa oleva reunus.

Vihdoin tuo hauras varusmuuri sortui ja reuhtova tulimyrsky raivosi valtoimenaan lammikon yllä. Tuskan ja pelon vallassa monet eläimet polkivat toisensa veden alle. Toiset, jotka pelkäsivät uppoamista, tappoi hellittämätön kuumuus. Kettuperheen jäsenet, jotka olivat hyvän matkan päässä taajimmasta ja mielettömimmästä joukosta, upottivat ruumiinsa vallan veden alle, nostaen hetken päästä kuonojansa, voidakseen hengittää.

Punakettu itse päättäväisen uteliaana, olipa hätä millainen tahansa, piti päätänsä vedenpinnan yläpuolella niin kauan kuin suinkin ja sujahutti sen veden alle niin vähäksi aikaa kuin mahdollista, kärsien kuumuutta, kunnes silmät tuntuivat kärventyneen ja sieraimet olivat melkein rakoilla, jotta huomaisi kaikki mitä tapahtui. Se näki suuren ilveksen, jonka turkki oli siinä määrin korventunut, että se näytti tuskin puoleksikaan niin suurelta kuin tavallisesti, kiljahtaen harppaavan kauas veteen, josta ei enää noussut. Toisten isojen kissaeläinten se myöskin näki uivan vimmatusti ja kapuavan ylös tuosta oudosta olopaikasta hirvien ja karhujen selkään, näiden kiinnittämättä lainkaan huomiota oudon ystävällisiksi käyneihin taakkoihin. Eräs suurenpuoleinen metsäkissa, joka oli pahasti kärventynyt, pääsi lopulta majavan pesän huipulle, missä se kyyristeli muristen ja sylkien liekkeihin, sillä välin kun tavalliset ja juovikkaat oravat parveilivat sen ympärillä estelemättä. Sukelluksesta läpimärkänä sen tuuhea turkki näytti vastustavan kuumuutta jonkin aikaa. Sitten tuli järki sille avuksi, ja se hiipi jälleen veteen, silmät tuijottaen suurina mielettömästä kauhusta.

Minuutissa tai parissa olivat liekit kiitäneet ympäri lammikon molemmin puolin ja yhtyneet jälleen, ympäröiden veden kuohahtelevalla ja kohisevalla tulimuurilla. Etäisemmälle rannalle kokoontunut eläinten alhaiso hyökkäsi nyt ulvoen ja raivoissaan takaisin lammikon keskustaa kohti, ja Punakettu valmistui huolekkaana viemään perhettään pois riehuvan joukon tieltä. Mutta onnettomat olennot, jotka olivat liiaksi yhteen sulloutuneet voidakseen uida, polkivat vain toisensa alas ja useimmat niistä hukkuivat, ennen kuin pääsivät lammen keskelle. Isommat ja vahvemmat selvisivät tietysti hengissä taistelusta, mutta monet näistäkin sortuivat pian liekkeihin ja savuun. Niin oli Punaketun pelkäämä hyökkäys täysin ehkäisty. Vain muutamat harhailijat pääsivät keskustassa oleville majavan pesille, missä märästä liejusta kohosi höyrypilviä.

Lammikko ei enää ollut täyteen ahdettu, vaan näytti melkein autiolta hirveässä verenpunaisessa hehkussaan, sillä kaikki eloonjääneet joko uivat keskuksen ympärillä, sukeltaen vähän päästä, estääkseen päänsä palamasta, tai kyyristelivät muuten Punaketun tavoin tuon suojaavan aineen alla. Viisaat majavat vain olivat täysin tyytyväisiä vesimajojensa sisäpuolella, samoin kuin piisamitkin syvissä koloissaan ja vesikko, joka piileskeli rämeisten, esiin työntyvien äyräiden alla.

Jonkin ajan kuluttua kuumuus tuntuvasti väheni, kun alusmetsä, oksat ja pienemmät puut lammikon tuulenpuolisella rannalla paloivat loppuun tuimassa tuulessa, joka jätti vain korkeammat puunrungot loimuamaan ja lepattamaan puoleksi kuluneiden soihtujen lailla. Tuuli vei tietysti osittain mukanaan kuumuuden suojanpuolisesta hehkuvasta alusmetsästä. Vähitellen palokeskus siirtyi edemmäs ja hyppivät tulikiemurat liikkuivat eteenpäin, jättäen jälkeensä sakeaa savua ja punaisena hehkuvia hiilipuikkoja ja pylväitä pimeyttä valaisemaan.

Pensaitten jäännökset pitkin rantaa, joita vielä eloisan ilkeät kipinät näykkivät, paksu sammal ja maatuneet lehdet, jotka mattoina verhosivat metsän lattiata, kytivät hehkuvan turpeen lailla. Kuumuuden vähitellen lientyessä monet eloonjääneet eläimet pyrkivät rantaan, mutta epäonnistuivat, kun rantaäyräs poltti jalkoja. Liian viisaana tuollaisia turhia yrittelemään Punakettu vei perheensä majavanpesän katolle ja odotteli maltillisesti kamalan yön loppumista. Kuukausilta tuntuvien tuntien jälkeen vihdoinkin tuo kamala hehku luoteisella taivaalla alkoi hälvetä aamunkoiton lähetessä, ja puhtaita, keltaisia ja vaaleanpunaisia viirejä pujahteli varkain tuon kauhean hävityksen poikitse. Keskipäivällä, vaikka tuli yhä kulki kytien sammalessa ja pistävä savu tuprusi sakeana joka puolella ja siellä täällä mustuneet oinaanpeitset yhä kytivät oikullisina, olivat tuhotut puut kyllin viileitä Punaketun viedä perheensä niiden lomitse, kun se huolellisesti harkitsi kulkunsa. Ponnistellen oikealle käsin se tuli viimein, jalat arkoina, kärventyneenä ja janon tukahduttamana ensimmäiselle alemmista laitumista, joka nähtävästi oli ollut liian laaja liekkien mennä yli. Laitumen toisella puolen oli puita, vielä vihreitä, varjokkaita, vahingoittumattomia. Kuin hurmion vallassa riensivät ketut tuon mäkisen ahon poikki ja syöksyivät suinpäin siunattuun vilpoiseen varjoon.

15. luku

PUNAISEN SAKSANHIRVEN NENÄKKYYS

Metsäpalon jälkeen saapuivat pitkät, liottavat sateet, jotka sammuttivat kytevän sammalen ja puunkannot, täyttivät purot ja lammet, palauttaen toivon ja elämänilon Ringwaakin maahan. Mutta se jätti jälkeensä hirmuisen mustan arven yli maiseman, kallionharjanteen ylemmille rinteille, ulottuen alempana sijaitsevien järvien tienoolta kaiken matkaa, aina viljelemättömään Ottanoonsis-laaksoon asti. Se oli arpi, jota vasta toisiaan seuraavat keväät parantaisivat pensaiden, ruohojen ja lehtien palsamilla, vaikka kahden sukupolven työ tuskin kykenisi sitä poistamaan. Punakettua asia suututti, koska laaja ja rikasantiminen pyydystysalue nyt oli turmeltu. Pieni niitty ei kumminkaan ollut kärsinyt korvaamatonta vauriota, sillä siellä ei kasvanut pensaita tulenruoaksi ja siten eivät ruohojen juuret olleet kokonaan palaneet. Heti sateiden jälkeen nousi niitylle yltyleensä nuori, veres ruohopeite puron rannalta metsään saakka, ja se loisteli jalokiven kaltaisena, ainoana nuoren, vihreän elämän merkkinä mustuneella, hävitetyllä, avaralla alueella.

Punakettu perheineen palasi niityn yläpuolella olevalle pesälle ja löysi sen turmeltumattomana. Sitä ympäröivä hävitys teki sen todella vain huomiolta ja hyökkäykseltä turvatummaksi. Muutamien lähiviikkojen aikana poikaset, jotka nyt olivat emonsa kokoisia ja mieleltään hyvin tuntuvasti isänsä lailla itsenäisiä, hajaantuivat, tullakseen toimeen omin neuvoin, ja helpotuksen tuntein Punakettu lyöttäytyi takaisin niihin elämänsä mieluisiin tottumuksiin, joita sillä ennen poikasten tuloa oli ollut. Se vieraili nyt maataloissa useammin kuin ennen, koska tiesi sekasikiökoiran kadottaneen kaiken mielenkiintonsa ajoon toverinsa, mustanvalkoisen sekarotuisen, kuoleman jälkeen. Se tähysteli varovaisesti ympärilleen, välttääkseen joutumasta yhteen Jabe Smithin kanssa. Mutta muun väestön ja heidän omaisuutensa suhteen se empimättä käyttäytyi liian vapaasti. Kerran tosin sekasikiö keksi hänen tuoreen jälkensä ja seurasi sitä jonkinlaisella entisajan innolla. Mutta kun Punakettu leikkiin kyllästyneenä pyörsi ympäri, näyttäen hampaansa ryhtyäkseen vastarintaan, niin koira muisti jonkin tärkeän, talossa toimitettavan asian ja riensi huolehtimaan siitä.

Ison ketun jokapäiväinen elämä oli nyt jonkin aikaa vailla seikkailuja, vaikkakin se hänestä itsestään oli täynnä loputonta mielenkiintoa. Sen herruus, missä se tuli kysymykseen, oli niin varma ja tunnustettu, ja se tunsi niin hyvästi vanhat vihollisensa, että tavallinen varovaisuus riitti sitä turvaamaan. Tosin se tällä elämänuransa asteella tarvitsi kaiken sen ymmärryksen terävyyden, mitä luonto ja Punaketun oivalliset esi-isät olivat sille niin auliisti antaneet, sillä sen varmat voitot kaikenlaisissa tiloissa olivat täyttäneet sen mielen itsetietoisella ylpeydellä, joka usein osoittautuu ansaksi omistajalleen.

Syyskuun viimeisellä viikolla eräänä iltana auringonlaskun aikaan Punakettu juuri oikoi jäseniään mielihyvin, torkuttuaan katajapensaan alla, kun näki suuren, korkeasarvisen punaisen saksanhirven seisovan noin kymmenen jalan päässä ja tuijottavan ilmeestä päättäen vihamielisen uteliaasti. Nyt oli kiima-aika, jolloin — sen Punakettu tiesi — saksanhirvet aina haastoivat riitaa. Mutta se tiesi myös, että tuolla kauniilla, ylpeännäköisellä eläimellä ei voinut olla mitään syytä riitaan hänen kanssansa. Huolettomasti se sen tähden lakkasi venyttelemästä, istahti sitten takakintuilleen ja töllisteli vierasta varsin hyväntahtoisesti. Kettu varsin hämmästyikin, kun saksanhirvi, nähtävästi vihoissaan siitä, että tuo pieni punainen eläin katajapensaan luona ei näyttänyt pelkäävän, yhtäkkiä hypähti Punakettua kohti kauniin ja ylevän hurjana ja suuntasi terävät etukavionsa kettua kohti.

Ei olisi Punakettu pahemmin hämmästynyt, jos joku noista isoista, mustista mäenrinteen puunkannoista olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hämmästys ei saanut sitä ymmälle. Salamana se livahti syrjään, ennen kuin murhaava kavio laskeutui. Suuttunut saksanhirvi ajoi sitä takaa, ponnahdellen suuren pallon tavoin ja yhä uudelleen hyökäten pientä sutihäntäistä elukkaa kohti, joka niin notkeasti sen edessä väisteli. Joka kerta epäonnistuessaan se kävi yhä vihaisemmaksi, mutta vihdoin, rajujen ponnistustensa hengästyttämäna se pysähtyi ja suuret, punaiset kyljet kohoilivat taajaan. Epävarmana se tuijotti Punakettuun hetken, sillä välin kun kettu istahti kintuilleen kymmenen metrin päähän ja tuijotti vastaan tyynin, välinpitämättömin ilmein. Sitten — huomaten nähtävästi erehtyneensä — tuittupäinen eläin pyörsi sirosti ympäri ja asteli pois niityn poikki.

Mutta eipä se vain niin helposti päässyt tiehensä. Veri kiehui Punaketun suonissa. Hyökkäys oli ollut aiheeton ja aivan mieletön. Kettujen ja hirvien kesken oli aina vallinnut jonkinlainen tavallisuudesta poikkeava rauha, niiden harrastukset kun eivät millään tavalla olleet ristiriidassa keskenään. Punakettua halutti saada tuo ylpeä eläin kärsimään tuhmanrohkeudestaan. Poiketen heimonsa tavoista se nyt hiipi nopeasti eteenpäin — kuten koira tekisi tai susi ollessaan tekemisissä hirven kanssa — ja näykkäsi kipeästi saksanhirveä takajalkaan.

Syvästi loukkaantuneena saksanhirvi pyörsi ympäri ja ponnahutti kavionsa julkeata hyökkääjäänsä kohti. Mutta Punakettu oli jo poissa sen ulottuvilta. Parin turhan hyökkäyksen perästä se luopui yrityksestään ja asteli taas ylevänä pois puuhiinsa sellaisin ilmein, kuin olisi tuuminut, että ketut, jos sellaisia oli olemassa, olivat aivan hänen huomionsa ulkopuolella. Mutta tuskin se oli kääntynyt, kun jälleen tunsi Punaketun pitkät, kostavat hampaat takajalassaan.

Silloin tuskasta raivostunut saksanhirvi kääntyi vielä kerran. Mutta tällä erää se teki vain yhden yrityksen tavoittaakseen ketterän vastustajansa. Sitten se seisoi ja silmäili Punakettua ravistellen komeita sarviansa ja polkien maata teräväsärmäisillä etukavioillaan. Sen jälkeen Punakettu juoksi sen ympäri puolisenkymmentä kertaa eri puolilta tietä sokaisevan nopeissa ympyröissä, joka sai tuon korkean eläimen alinomaa käännähtämään hermostuneesti, ollakseen päin kettua. Vihdoin kettu syöksyi sen luo niin ovelasti, että sai taas näykätyksi sen takajalkaa. Nöyryytettynä saksanhirvi teki nyt hurjan hyppäyksen ja lähti tiehensä pitkin loikkauksin, poikki niityn, yli puron ja toisella puolella kasvavien korventuneiden puiden lomitse.

Tämä oli voitto, joka saattoi paisuttaa Punaketunkin sydäntä ylpeydellä — ja sen puoliso oli kaikkea tätä katsellut pesänsä suulta. Ainoa tehtävä, mikä voittajalle nyt luonnollisesti ja ketun tapojen mukaan kuului, oli olla tyytyväinen sellaiseen voittoon. Mutta Punakettu halusi kostaa. Se oli lisäksi oppinut aika paljon koirien sitkeästä jälkien seuraamisesta noina päivinä, jolloin ajokoira ja sekarotuinen olivat sitä ahdistaneet. Ajokoiran tapaan se sen tähden lähti ajamaan takaa pakenevaa saksanhirveä, seuraten sitä metsän alastomien raunioiden lävitse.

Hyvin pian saksanhirvi aikaisempien ponnisteluittensa hengästyttämänä pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Tuokiossa se huomasi matalan, punaisen olennon, maha maata hipoen ja raajat ojossa tulevan hyvin nopeasti kohti mustuneitten kantojen lomitse. Kauhun valtaamana se juoksi eteenpäin taas, kunnes takaa-ajaja oli poissa näkyvistä. Sitten se jälleen pysähtyi hengähtämään juosten takaisin vähän matkaa heimonsa tavan mukaan, painuen maahan, kasvot vaaraan päin. Mutta niin pian kuin se näin oli asettunut kylkien kohoillessa ja hienojen sieraimien laajetessa, tuli punainen ahdistaja jälleen näkyviin, seuraten sitä leppymättömästi. Sydän halkeamaisillaan kiusattu saksanhirvi hypähti jaloilleen ja lähti taas pakenemaan puunrunkojen lomitse.

Kun tämä oli uudistunut kaksi tai kolme kertaa lyhenevin väliajoin pakolaisen tuskan lisääntyessä, poikkesi ajo palaneiden puiden keskeltä vahingoittumattomaan metsään. Punaketun verrattain huonon jäljillä kulkemiskyvyn takia olisi saksanhirvi täällä ollut voitonpuolella, jos olisi ollut virkku. Mutta sen sijaan se nyt oli äärimmäisen uupumuksen vallassa. Kun se kerran oli kunnialla päässyt lehtiverhon suojaan, pysähtyi se, kykenemättä juoksemaan askeltakaan edemmäksi. Sen jalat vapisivat niin, että ne töin tuskin kannattivat sitä, mutta se kääntyi ja ryhtyi vastarintaan, valmiina taistelemaan viimeistä kertaa tuota salakähmäistä vihamiestä vastaan, jonka niin päättömästi oli haastanut tappeluun.

Hetkinen vielä, ja Punakettu saapui paikalle. Saksanhirvi hyökkäsi raivoisasti sitä kohti, mutta kettu pysytteli ulottuman ulkopuolella, kaarrellen ja arvioiden tilannetta. Sitten se istahti noin parinkymmenen jalan päähän ja silmäili tyynesti onnetonta saksanhirveä. Se huomasi pullistuneet silmät, kiihtyneet sieraimet, kohoilevat kyljet ja vapisevat polvet. Voitto oli todella täydellinen, kosto varmasti taattu. Se ei oikein ymmärtänyt, mitä muuta piti tehdä. Eläin ei ollut tapettu, vaikkakin oli voitettu, eikä Punakettu lainkaan halunnut antautua loppukahakkaan noita epätoivoisia kavioita vastaan. Tässä uudenlaisessa ajossa ei ollut ajatustakaan saaliinhausta, vaan loukkauksen sovittamisesta.

Vihdoin, joskin hiukan epäröivästi, Punakettu nousi, nuoli huuliaan, heitti viimeisen voitokkaan silmäyksen masennettuun viholliseensa ja juosta hölkytteli pois alusmetsän läpi pyydystämään hiiren tai kaniinin. Saksanhirvi tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia ja laskeutui sitten maahan vihdoinkin tointuakseen.

16. luku

VIHOLLISEN KÄSISSÄ

Sillä välin, aina metsästäjien nolaamisesta ja mustanvalkoisen sekarotuisen kuolemasta saakka, Punaketun maine oli kasvanut uutisasukkaiden keskuudessa. Harvat tietysti olivat sen nähneet, mutta kaikki olivat kuulleet siitä ja olivat valmiit kertomaan enemmän tai vähemmän todenperäisiä juttuja sen taitavista ja rohkeista urotöistä, samoin kuin sen tavattomasta koosta ja huomattavan kauniista väristä. Lukemattomia tarinoita oli liikkeellä siitä, kuinka sitä turhaan oli yritetty ampua tai saada ansaan. Ja vähitellen oli käynyt niin, että jokainen onnistunut haukan tai pöllön, näädän tai metsäkissan ryöstö pantiin tuon pelätyn punaisen seikkailijan laskuun. Hyvä juttu sai kymmenkertaisen mielenkiinnon, jos Punakettu tehtiin sen sankariksi. Niin toimelias ja uupumaton kuin se olikin, olisi sen pitänyt kyetä olemaan yhtaikaa kymmenessä paikassa, voidakseen suorittaa puoletkaan siitä, mitä sen ansioksi luettiin.

Miten olikaan, ei asutuksella ollut ehkä puoltakymmentä henkeä, jotka olisivat voineet kerskailla todella nähneensä tuon kuuluisan ketun, ja oli vain kaksi, jotka tosiaan tiesivät siitä paljon. Nämä kaksi, tuon kohtalon oikun tai yhteenkuuluvaisuuden takia, joka huvikseen vetää määrätyt olennot usein toinen toisensa tielle, olivat tietysti Jabe Smith ja Poika. Mielenkiinto veti Punakettua Pojan luo. Pelko veti häntä Jabe Smithin puoleen.

Kun se sattui Jabe Smithin jäljille, pakotti kiihkeä levottomuus sitä tavallisesti seuraamaan niitä, jotta saisi varmuuden siitä, ettei tuo salaperäinen mies sitä seurannut. Kolme tai neljä kertaa oli takaliston erämies kääntynyt äkisti ympäri, tuntiessaan terävät silmät itseensä kiinnitetyksi, ja ennättänyt vain vilaukselta nähdä punaisen olennon katoavan tiheikköön. Hän alkoi lopulta tuntea, että tässä välttelevässä silmälläpidossa oli jotakin kamalaa, jotakin selittämätöntä vihamielisyyttä, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta. Pelko Punaketun sydämessä näytti herättävän vastaavan, melkein sukulaistunteen sen ihmisvihollisen rinnassa.

Poikaa seuratessaan Punakettu sai aivan toisenlaisen kokemuksen, sellaisen, joka säännöllisesti sai sen hämmästymään ja kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen. Ovelasti seurattuaan Pojan jälkiä puolisen tuntia hiljaisten, auringon täplittämien puiden lomitse se saattoi yhtäkkiä tavata harmaan, liikkumattoman olennon, — joka ketun silmissä ei suuresti eronnut kannosta — istuvan kannon luona tai puunrunkoa vasten nojaten.

Jäykistyen paikalla yhtä liikkumattomaksi se silmäili tätä salaperäistä olentoa levottoman epäluuloisena ja tarkasteli häntä erittäin tutkivasti. Kun se sai katseensa tuohon hahmoon kiinni ja erotti yksityiskohdatkin (tapaus, joka eläimistä näyttää tuntuvan vaikealta, kun on kysymyksessä liikkumattomat esineet), niin se kävi yhä enemmän Poikaa muistuttavaksi. Mutta sehän tunsi niin hyvin Pojan liikkeellä ollessa, ja tässä aivan hievahtamattomassa olennossa, joka oli liikkumaton kuin kivi, oli sen mielestä aina jotakin salaperäistä ja pelottavaa. Sen järkkymättömyys kesti aina lopuksi kauemmin kuin ketun. Silloin Punakettu liikahti muutaman askeleen, silmäillen edelleen tuota harmaata hahmoa ja yrittäen ymmärtää sitä paremmin, tarkastellessaan sitä toiselta taholta. Kiertäen ympäri hiljalleen ja vetäytyen yhä lähemmäksi se pian joutui tuulta vasten ja vainusi oudon, liikkumattoman olennon hajun. Tämä oli lyhyen näytöksen loppu. Ketun kuonon todistus näytti hänestä aina selvemmältä ja ratkaisevammalta kuin silmien. Se alkoi verkalleen poistua, arvokkaasti ja täysin tyynesti, kunnes eteen sattui joku sopiva kanto tai pensas, joka peitti harmaan olennon näkyvistä.

Silloin se pyyhälsi tiehensä ja katosi silmänräpäyksessä, jättäen kaiken arvokkaisuuden sille paikalle. Ja viikkoon tai kahteen ei Pojan latu lainkaan vetänyt sitä puoleensa. Mutta epämääräisesti se tajusi, että Poika oli pitänyt käsissään hänen henkeänsä monta kertaa eikä sen tähden ilmeisesti voinut olla hänen vihamiehensä, kuten Jabe Smith. Kaukana siitä, että ketun ovelat, tuumivat aivot silti olisivat luottaneet yhteenkään ihmisolentoon, olipa tämä näköjään kuinka vaaraton tahansa.

Syksyn kuluessa Jabe Smithin päähän pälkähti, että hänen erämiesmaineellensa oli sopimatonta antaa kavalan ja rohkean ketun kauemmin voitonriemuisena uhmailla pyssyä, koiraa ja satimia. Saatuaan kaikki viljansa latoihin ja samalla hiukan joutoaikaakin hän päätti vakavasti asettaa järkensä tuon eläimen kavaluutta vastaan, ennen lepäämättä, kuin voitto oli hänen.

Tämän julman aikomuksensa tuo takalistoerämies eräänä sini- ja kullanvärisenä aamuna puolittain pilkallisesti uskoi Pojalle, tietäen tämän sitä jyrkästi paheksuvan. Mutta Jabe oli tehnyt mielessään päätöksen, eivätkä häntä Pojan syyt ja väitteet lainkaan liikuttaneet. He olivat useasti perinpohjin pohtineet asiaa yleispiirteissään ja molemmat pysyneet lujina omassa vakaumuksessaan, mutta tuossa erikoisessa Punaketun asiassa takalistoerämies tunsi asemansa harvinaisen varmaksi. Hän selitti, että mitä voimakkaampi ja viisaampi iso kettu oli, sitä enemmän se kykeni tekemään vahinkoa ja sitä suurempi oli tarve ottaa se kiinni. Tällä erää Poika myönsi olevansa voitettu. Mutta kuva, joka muodostui hänen mieleensä kauniista, viisaasta, satimen tai ansan ruhjomasta tai kuulan haavoittamasta ketusta, oli sellainen, jota hän ei sietänyt. Vaikkakin hän keskustelussaan oli joutunut tappiolle, ei hänen päätöksensä pelastaa ainakin eläimen henki horjunut. Hän tahtoi taistella saadakseen sopimuksen aikaan. Ja Jabe oli todella niin ylpeä saatuaan voiton taitavasta ja tavallisesti voittamattomasta nuoresta vastustajastaan, että hän oli tekemäisillään myönnytyksiä.

Myönnettyään tuon pääasian, että Punakettu piti vangita, Poika kosti takaliston siveysopin kannalta kylläkin kohtuullisesti, alkamalla epäillä erämiehen kykyä yrityksen toimeenpanoon.

"Luulette olevanne varsin viisas, Jabe!" sanoi hän vakavan ivallisena. "Mutta te ette voi tuota kettua puijata, vaikka koko talven koettaisitte."

Juuri tässä suhteessa Jabella oli omat epäilyksensä. Ja hän oli liian rehellinen sitä kieltääkseen.

"Varmasti minä osaan ampua sen", vastasi hän tyynesti, "jos otan tarpeeksi aikaa, odottelen ja pidän päälle! Kuka hupsu hyvänsä voisi sen tehdä loppujen lopuksi, ellei hänellä olisi mitään muuta tehtävänä kuin vain pitää päälle. Se, mitä minä aion tehdä, on saada se hirtehinen satimeen, jos osaan. Jos minä en osaa, et osaa sinäkään!"

"Ahaa, te annatte myöten, Jabe!" ivaili Poika. "Te ette sitä osaa. Mutta minä osaisin, jos tahtoisin!"

Jabe Smithin pitkät kasvot kävivät ivallisiin kurttuihin ja hän puraisi annoksen pikanellia, ennen kuin vastasi.

"Jos olet niin turkasen taitava", sanoi hän viimein, "annapa nähdä, että teet sen. Puhua kyllä kelpaa."

Tätä kehotusta Poika oli juuri odottanutkin ja paikalla hän heitti pilkallisen ilmeensä.

"Minä tahdon sen tehdä", sanoi hän vakavasti.

Erämies herkesi pureksimasta, sylkäisi sahapukin yli — molemmat istuivat puupinolla Jaben pihalla — ja silmäsi nuorukaista epäilevästi. Hän ei voinut uskoa kaunopuheisuutensa saaneen niin valtavaa voittoa kuin nyt Pojan sanat näyttivät ilmaisevan.

"Näin se on, Jabe!" jatkoi Poika oltuaan muutaman minuutin ääneti. "Minä tunnen tuon ketun vähän paremmin kuin te! Olenhan katsellut ja tarkastellut sitä, ja niin olen ruvennut siitä pitämään. Olisin kymmenestikin voinut sen ampua. Tunnen kaikki sen elkeet. Olen roikottanut sitä takajaloista hartioillani…"

"Hitto vieköön!" huudahti erämies, katsellen Poikaa hämmästyneenä ja kunnioittavammin. Nuo kaksi tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät voineet olla uskomatta toistensa sanoja.

"Niin, ja silloinkin se puijasi minut! Mutta nyt minä tiedän, kuinka voittaisin sen, jos haluaisin. Mutta minä en halua. Mutta jos te nyt olette pannut päähänne mennä sitä tavoittamaan, niin minä pujahdan mukaan ja näytän teille, miten se on saatavissa, sillä ehdolla, että säästätte sen hengen. Te saatte kunnian, Jabe, ja minä saan ketun."

Erämies sylkäisi tuumivaisena ja pyöritteli kysymystä mielessään. Se, mitä hän sanoi Pojan "hullutteluksi" eläinten luonnollisen tappamisen asiassa, sai hänet ajoittain kärsimättömäksi, eikä hän kernaasti näyttänyt haluavan myöntyä hänen mielipiteeseensä. Mutta tällä kertaa Poika todella mukautui puolittain, ja tahtoi tehdä hänelle mieliksi.