SISÄLLYS: (continued 3)

Ensin Nat aikoi yrittää uhkapeliä, johon uudet ystävät olivat häntä usein houkutelleet. Mutta hän oli luvannut herra Bhaerille välttää pelisaleja eikä tahtonut enää jatkaa syntiluetteloaan. Mitä hän saattoi tehdä? Tuntikausia hän käveli edestakaisin epätoivoissaan ja keksimättä pelastusta. Sitten posti tuotiin huoneeseen, ja uusien laskujen joukosta hän löysi kirjekuoren, jonka kulmassa oli amerikkalainen postimerkki.

Se oli tervetullut! Ahnaasti hän luki kirjeen, johon jokainen kotona oleva oli kirjoittanut muutaman rivin. Tutut nimet saivat hänen silmänsä sumenemaan, ja kun hän pääsi lopussa oleviin sanoihin: "Jumala siunatkoon poikaani. Äiti Bhaer", Natista tuntui, kuin hänelle olisi ojennettu auttava käsi meren takaa.

Luettuaan kirjeen uudestaan Nat mietti tilannettaan, eivätkä vaikeudet näyttäneet enää aivan voittamattomilta. Laskut oli maksettava, joutavat tavarat myytävä ja muutettava pois tästä kalliista asunnosta. Päästyään takaisin toimeliaan rouva Tetzelin luo hän keksisi työtä, jolla elättäisi itsensä niin kuin moni muukin opiskelija. Nat tiesi, että oli raskasta laskeutua jalustalta, tulla ihmisten säälittelyn ja naurun kohteeksi, mutta hänen oli pystyttävä siihen.

Uuden vuoden ensimmäisen viikon tuhlaajapoika käytti suunnitelmansa toteuttamiseen. Hän kertoi kaiken professori Baumgartenille ja oli huojentunut kuullessaan, ettei hänen tarinansa ollut kokeneelle miehelle mikään yllätys. Professori lupasi pitää asian omana tietonaan ja järjestää Natille pitkäaikaista työtä, jotta hän voisi maksaa soittotuntinsa.

Syntymäpäivänään tammikuun alussa Nat asui jo entisessä pienessä huoneessaan rouva Tetzelin luona. Hän istui sinä iltana yksin ja allapäin takan ääressä muistellen vanhaa Plumia ja iloisia lähtiäisiltaansa. Silloin koputettiin oveen, ja sisään purjehti rouva Tetzel käsissään tarjotin, jolla oli viinipullo ja kynttilöin koristettu kakku. Hänen kannoillaan sipsutteli vanha neiti Vogelstein kantaen kukkivaa ruusua ja huudahdellen onnentoivotuksia 'rakkaalle herra Blakille'.

Huvittuneena ja liikuttuneena Nat kiitti vieraitaan, ja nämä istahtivat viettämään juhlaa hänen kanssaan. Pian kävi selville, että heillä oli pari käytännöllistä ehdotustakin Natille, jonka vaikeuksista he olivat hyvin selvillä. Rouva kertoi ystävästään, joka antaisi mielellään Natille paikkansa erään pikkuteatterin orkesterissa, koska hänen oli sairauden takia pakko luopua työstä. Ja neiti Vogelstein puolestaan kysyi punastellen, voisiko Nat ruveta antamaan englannin tunteja siinä tyttökoulussa, jossa hän opetti piirustusta; palkka oli tosin vaatimaton, mutta tuntimääräkään ei ollut kovin suuri. Nat suostui mielihyvin tarjouksiin, ja iloissaan salahankkeensa onnistumisesta ystävälliset naapurit hyvästelivät häntä.

Maailma näytti tämän jälkeen paljon valoisammalta, ja hyvät päätökset versoivat Natin mielessä yhtä elinvoimaisina kuin neiti Vogelsteinin ruusu, joka täytti huoneen raikkaalla tuoksullaan.

14

PLUMFIELDISSA NÄYTELLÄÄN

Kun jatko-opisto rakennettiin, sen yhteyteen tuli pieni teatteri, jota käytettiin myös lausuntailtoihin, luentoihin ja konsertteihin. Pääosien esittäjät ja avustajat, orkesterinsoittajat ja lavastajat olivat kaikki kotoisia voimia. Tämän teatterin tarpeisiin Jo oli Laurien avustamana kirjoittanut näytelmän, joka piti esitettämän joulujuhlassa. Ystävykset nauttivat suunnattomasti yhteistyöstään ja imartelivat itseään, kun näytelmästä tuli tosiaan hauska ja esityskelpoinen.

Kaikki oli valmista. Joulupäivää vilkastuttivat kenraaliharjoitukset, arkoja näyttelijöitä pelotti, unohdettuja esineitä etsittiin ja teatterin koristelua viimeisteltiin. Metsästä tuodut rautatammenlehvät, Parnasson kasvihuoneen kukat ja eri kansallisuuksien liput loivat iloista tunnelmaa saliin. Orkesteri viritti soittimensa tavallista huolellisemmin, kulissimiehet hoitivat taitavasti tehtävänsä, kuiskaaja sijoittautui urheasti tukahduttavan ahtaaseen kopperoonsa, ja näyttelijät pukeutuivat vapisevin käsin. Jo ja Laurie olivat läsnä kaikkialla.

— Onko hän tullut? kysyttiin kulissien takana, ja kun Tom, joka oli näytelmän vanhus, ilmoitti näkevänsä neiti Cameronin vieraiden joukossa, kävi kohahdus läpi koko joukon ja Josie vakuutti innosta läähättäen, että hänellä oli ensi kertaa elämässään esiintymiskuumetta.

— Minä ravistan sinua jos pelkäät, sanoi Jo hiukset pörrössä.

— Ennätät kyllä rauhoittua ennen kuin osuutesi alkaa. Alice ja minä olemme parkkiintuneita teatterilaisia ja tyyniä kuin kalat, vastasi Demi nyökäten Alicelle, joka oli jo valmiina markiisittaren puvussaan.

Illan aluksi esitettiin pienoiskomedia, jota oli näytelty jo aikaisemminkin. Se oli hauska pikku kappale, jossa Josie piti Alice-markiisittaren kamarineitona vauhtia yllä, kuunteli avaimenreiästä, kurkisti kirjeisiin ja pujahti sisään ja ulos aina kun huonoimmin sopi, nenä pystyssä ja kädet esiliinan taskussa, vastustamattoman lystikkään näköisenä. Kaikki sujui hyvin, ja näytelmä lähestyi loppuaan, kun kuului romahdus ja raskas sivukulissi lensi kallelleen uhaten pudota Alicen niskaan. Huomatessaan tapaturman Demi kiiruhti seisomaan seinän viereen ja pönkittämään sitä selällään kuin mikäkin Simson. Vaara oli vältetty, ja hän oli juuri lausumassa viimeisiä vuorosanojaan, kun hätääntynyt kulissimies, joka oli kiivennyt tikapuille korjaamaan vahinkoa, nojautui seinän yli kuiskaamaan "kaikki hyvin" vapauttaakseen Demin hankalasta asennosta. Miehen kumartuessa vasara luiskahti taskusta ja putosi suoraan Demin päähän.

Esirippu laskettiin nopeasti, ja yleisö menetti sievän kohtauksen, joka ei kuulunut näytelmään; markiisitar kiiruhti tukkimaan verenvuotoa huutaen hätäisesti: — Nojaa minuun! Eikä Demi kieltäytynyt tuesta, sillä häntä pyörrytti tosissaan, vaikka hän kykenikin nauttimaan lähellään olevien kasvojen huolestuneesta ilmeestä. Se teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän olisi välittänyt, vaikka koko rakennus olisi romahtanut hänen niskaansa.

Silmänräpäyksessä Nankin oli siinä ensiapurasioineen, ja haava oli jo sievästi laastaroitu, kun Jo riensi kauhuissaan kysymään:

— Voiko hän enää jatkaa vai onko kaikki hukassa?

— Sovin osaani vain entistä paremmin, haavakin on nyt omasta takaa. Olen kohta valmis, älkää hätäilkö.

Siepattuaan lattialta peruukkinsa Demi hävisi kiittäen katseella markiisitarta, joka oli hänen tähtensä tärvellyt kalliit hansikkaansa.

— Kuinka hermojesi laita on? kysyi Laurie Jolta, kun he seisoivat yhdessä henkeään pidättäen ennen kuin kello soi viimeistä kertaa.

— Entä omiesi? vastasi Jo viittoen rajusti Megiä kohentamaan myssyään.

— Rohkeutta, kumppani, seison rinnallasi tuli mitä tuli.

Meg istui maalaismummona tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä, souti kätkyttä ja parsi hyräillen sukkia kuin ei olisi elämässään muuta tehnytkään. Hän ajatteli lapsiaan, Sam-poikaa, joka tahtoi ruveta sotilaaksi, tyytymätöntä tytärtään Dollyä, joka uneksi kaupunkilaisten hyvistä päivistä ja huvituksista, ja Elisa-raukkaa, joka oli tullut kotiin kuolemaan ja jättänyt lapsensa äidilleen siltä varalta, että kelvoton isä vaatisi sitä omakseen. Yksinpuhelua säesti koukussa poriseva kattila, ison kellon naksutus ja piskuisten sinisten kenkien huiske vauvan leperrellessä.

Kauheat kasvot ilmestyivät ikkunaan. Jo nykäisi Laurieta käsivarresta ja sanoi:

— Siinä on Demi. Toivottavasti kukaan ei tunne häntä, kun hän kohta ilmestyy Samina. Minua harmittaa yhä, ettet sinä suostunut esittämään tuota heittiötä.

— Enhän minä voi ohjata ja näytellä samalla kertaa. Demin naamio oli mainio, ja hän pitää tuollaisesta paisuttelusta. Hei, siinä hän tulee.

Sisään kompuroi hurjan näköinen mies. Silmissään häijy välke hän vaati lastaan ja aikoi toisen vastustellessa ottaa sen väkisin. Mutta silloin vaimo syöksyi sieppaamaan vauvan kätkyestä, sulki sen suojelevasti syliinsä ja käski miestä Jumalan nimessä jättämään lapsen rauhaan niin kuin kuolevan äidin viimeinen tahto oli. Meg esitti osansa todella hyvin, ja väliajalla Jo syöksyi posket innosta ja jännityksestä hehkuvina sisarensa luo.

— Meg, sinä pelastat koko jutun! Kunpa sinä olisit oikea näyttelijä ja minä oikea näytelmäkirjailija!

— Älä intoile, kultaseni, vaan auta Josieta pukeutumaan. Hän on niin innostunut, että pysyy tuskin nahoissaan.

Kohtaus kohtaukselta näytelmän juoni eteni. Josie, sievä Dolly, pääsi kaupunkiin kyläilemään rikkaan sukulaisen luo ja sai ylleen upean puvun ja laahustimen, jonka pituus tyydytti hänen huikeimmatkin unelmansa. Hän sai myös rikkaan ja typerän kosijan, jonka houkkamaisuus auttoi ennen pitkää huomaamaan, miten mitätöntä se kaikki oli, mistä hän oli köyhässä kodissaan uneksinut. Demi puolestaan virui sotasairaalassa Nanin asiantuntevassa hoidossa, kunnes äiti löysi hänet ja vei haavoittuneen kotiin. Kaikki päättyi iloon ja onneen, ja viimeisessä joukkokohtauksessa olivat mukana kaikki Plumfieldin nuoret, Daisya ja Tediä myöten.

— Eipä hullumpi näin esikoistekeleeksi, sanoi Laurie helpotuksesta huoaten, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran ja näyttelijät hajaantuivat.

— Täydellinen menestys, intoili Jo alkaen jo mielessään suunnitella uutta draamaa, joka — todettakoon — jäi kyllä kirjoittamatta perheessä sattuneiden todellisten draamojen vuoksi.

Näytelmän loputtua vieraat siirtyivät ruokasaliin kahville ja esiintyjät liittyivät pian näyttämöpuvuissaan heidän seuraansa. Sekä Meg että Josie olivat mielissään saamistaan kiitoksista, ja parasta oli kun neiti Cameron tuli Megin luo ja sanoi sydämellisesti: — Rouva Brooke, nyt tiedän mistä lapsenne ovat saaneet lahjansa. Ensi kesänä teidän täytyy antaa pikku Josie minun oppilaakseni, kun menemme rannikolle.

Kotimatkalla sanoi Jo nojaten professorinsa käsivarteen, kun he kahlasivat pitkin lumista polkua:

— Fritz, joulu on hyvien päätösten tekoaikaa, ja olen päättänyt, etten ole enää koskaan kärsimätön tai kiukkuinen rakkaalle aviomiehelleni. Tästä puoleen olen mallivaimo, sillä muuten en ansaitse parasta ja kultaisinta miestä, jonka maa päällään kantaa. Ja koska Jo oli dramaattisella tuulella, hän syleili elämänkumppaniaan kuutamossa jäljessäkulkijain suureksi iloksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Jo Bhaer sai kirjeen Danilta. Se rauhoitti häntä ja teki hänet onnelliseksi, vaikkei hän voinutkaan vastata Danille, tämä kun ei ilmoittanut osoitettaan.

15

ODOTUS

— Jo, minulla on huonoja uutisia, sanoi professori Bhaer tullessaan sisään eräänä päivänä tammikuun alussa.

Jo pudotti työnsä ja nousi seisomaan kuin ottaakseen urhoollisesti vastaan iskun.

— Emilin laiva on kateissa eikä häneltä ole tullut mitään tietoja.

Oli hyvä että herra Bhaer oli ottanut vaimonsa vahvan käsivartensa syleilyyn, sillä näytti siltä kuin Jo-rouva pyörtyisi. Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja kuunteli miehensä vieressä istuen, mitä tällä oli kerrottavaa.

Joku pelastuneista oli lähettänyt tietoja tapahtumasta laivan omistajalle Hampuriin, ja Franz oli heti sähköttänyt enolleen. Koska yksi venekunta oli pelastunut, oli toiveita siitä, että toisiakin selviytyisi. Nopeakulkuinen höyrylaiva oli tuonut nämä uutiset, ja tarkempia tietoja saattoi odottaa minä hetkenä hyvänsä. Mutta Franz jätti mainitsematta, että merimiehet arvelivat maston kaatuessaan tuhonneen kapteenin veneen, vaikka savun vuoksi ei varmasti nähty miten siinä kävi. Aikanaan tämäkin surullinen huhu kyllä kulkeutui Plumfieldiin.

Kaikesta huolimatta Jo kieltäytyi uskomasta Emilin hukkuneen. Hän selitti järkkymättä, että Emil kyllä kestäisi myrskyn kuin myrskyn ja pulpahtaisi esiin terveenä ja iloisena. Professori Bhaer ei jaksanut olla näin toiveikas, mutta häntä lohdutti suuresti muiden osoittama myötätunto ja suru. Franz käytti ahkeraan lennätintä ilmoittaakseen uutisia, Nat lähetti kiintymystä uhkuvia kirjeitä Leipzigistä ja Tom kulki kaikki laivatoimistot ristiin rastiin saadakseen tietoja. Doll ja George kävivät tuomassa kukkia äiti Bhaerille, ja hyväsydäminen Ned matkusti Chicagosta asti puristaakseen ystäviensä kättä.

— Tuo käynti teki oikein hyvää. Vaikka en muuta olisikaan opettanut pojilleni, heillä on ainakin veljesrakkautta, ja sen voimalla he tukevat toisiaan halki elämän, sanoi Jo, kun Ned oli lähtenyt.

Viikot vierivät hitaasti, ja sitten eräänä päivänä tuli sähke: "Kaikki hyvin, kirjeitä tulossa." Silloin lippu kohosi salkoon, opiston kellot soittivat tunnin päättyneeksi, Tedin kauan käyttämättä ollut tykki kumahti ja ihmiset kulkivat ympäri nauraen ja itkien.

Odotetut kirjeet tulivat aikanaan ja niissä kerrottiin haaksirikon kaikki vaiheet. Koko kapteenin perhe oli liittänyt Emilin kirjeeseen oman tervehdyksensä. Milloinkaan ei kirjeitä ole luettu niin tarkkaan, Jo kantoi sitä taskussaan aina kun se ei ollut professorin mukana.

Professori hymisi taas kävellessään puistotietä opistolle kuin suuri mehiläinen ja rypyt silisivät äiti Bhaerin otsalta, kun hän kirjoitti levottomille ystäville kirjeitä ja antoi romaaniensa odottaa. Onnittelutervehdyksiä tulvi.

Nyt alkoi uudenlainen odotus, sillä pelastuneet olivat matkalla Hampuriin ja heidän piti viipyä siellä jonkin aikaa. Kapteenin oli näet annettava Herman-sedälle, "Brendan" omistajalle, meriselitys, ja Emil aikoi jäädä samalla Franzin häihin.

Tällä välin Nat kulki Leipzigissä vakaasti eteenpäin sitä tietä, jonka oli valinnut, niin vaikea kuin se monesti olikin, sillä maistettuaan kiellettyä hedelmää hän oli päässyt joutilaisuuden ja huvitusten makuun. Rikkaruohoja hänen sadossaan oli, mutta hän niitti rohkeasti mitä oli kylvänyt, ja löysi hyvääkin vehnää ohdakkeiden seasta. Päivisin hän opetti ja illan toisensa jälkeen soitti viulua rähjäisessä pikku teatterissa. Samalla hän opiskeli niin ahkerasti, että opettaja oli häneen erittäin tyytyväinen ja lupasi muistaa häntä, jos ilmautuisi etenemismahdollisuuksia.

Kevään tullessa asiat paranivat — menot vähenivät, työ muuttui hauskemmaksi ja elämä siedettävämmäksi. Velat eivät enää painaneet Natia, ja vuosi oli melkein kulunut. Jos hän tahtoi vielä jäädä, opettaja lupasi järjestää niin, että Nat voisi ainakin jonkin aikaa olla riippumaton.

Nat sai palkinnon ahkeruudestaan pikemmin kuin odottikaan, ja se oli suurempi kuin hän arveli ansainneensa. Eräänä päivänä Natin opettaja ilmoitti, että hänet oli muutamien muiden lupaavien oppilaiden kanssa valittu orkesteriin, jonka oli määrä matkustaa heinäkuussa esiintymään musiikkijuhlille Lontooseen. Tämä oli arvokas tunnustus opiskelijalle, mutta se avasi Natille muutenkin iloisia tulevaisuudennäkymiä.

— Koeta olla hyödyksi Bachmeisterille Lontoossa englannin taidollasi, ja jos kaikki sujuu hyvin, hän ottaa sinut mukaansa Amerikkaan, sillä hän lähtee sinne alkusyksystä pitämään konsertteja. Olet edistynyt hyvin viime aikoina ja toivon sinusta pelkkää hyvää.

Tämä kiitos sai Natin työskentelemään entistäkin ahkerammin. Tulevassa matkassa hänellä oli jo mielestään yllin kyllin ilon aihetta, niin että kaikkien koettelemusten jälkeen tuntui miltei ylenpalttiselta, kun Franz ja Emil kesäkuun alussa ilmaantuivat pikavierailulle Leipzigiin mukanaan hyviä uutisia ja mieluisia lahjoja. Nat oli riemussaan langeta heidän kaulaansa kuin ikävöivä tyttölapsi; ennen pitkää hän purki ystävilleen koko surkean tarinansa ja oli perin helpottunut, kun he nauraen tunnustivat, että oli heillä itselläänkin ollut samantapaisia kokemuksia.

Sovittiin että Natkin tulisi Franzin häihin kesäkuun lopussa ja liittyisi retkikuntaan vasta Lontoossa. Sulhaspoikana Nat ei voinut kieltäytyä siitä uudesta puvusta, jonka Franz tahtoi tilata hänelle, ja rahalähetys, joka parahiksi saapui, sai hänet pitämään itseään miljonäärinä.

Samoihin aikoihin Dankin laski viikkoja elokuuhun, jolloin hän pääsisi vapauteen. Ilta illan jälkeen hän tuuditti itsensä uneen suunnittelemalla, kuinka Mary Masonin luona käytyään ohjaisi kulkunsa suoraan vanhojen intiaaniystäviensä luokse, kätkisi erämaahan häpeänsä ja parantaisi haavansa. Hän uskoi, että tehdessään työtä monien ihmisten hyväksi hän sovittaisi sen, että oli riistänyt hengen yhdeltä.

— Mutta kun kaikki taas on kunnossa ja minulle on kertynyt kerrottavaa, jota ei tarvitse hävetä, menen kotiin Plumfieldiin, hän ajatteli. — Ei vielä. Minun täytyy ensin päästä tästä. He näkisivät ja tuntisivat vankilan tahran minussa, enkä voisi katsoa heitä silmiin ja salata totuutta. En halua menettää Tedin rakkautta, äiti Bhaerin luottamusta ja — ja — tyttöjen kunnioitusta. Ja Dan katseli masentuneena ruskeaa kättään muistaen, mitä se oli tehnyt sen jälkeen kun eräs tietty pieni valkoinen käsi oli luottavaisesti levännyt siinä. — Vielä he ylpeilevätkin minusta, eikä kukaan milloinkaan saa tietää tästä vuodesta. Voin pyyhkiä sen pois ja niin teenkin, Jumala minua auttakoon!

16

TENNISKENTÄLLÄ

Urheilua harrastettiin Plumfieldissä paljon. Joella missä ruuhi ennen vanhaan keikkui täynnä meluisia poikia, oli nyt aikamoinen liikenne. Siellä oli kaikenlaisia veneitä pienistä kalaruuhista aina komeaan huvipurteen, ja tuon tuostakin siellä pidettiin soutukilpailuja. Laaja niitty vanhan raidan luona oli nyt opiston urheilukenttänä, jossa juostiin, hypittiin, heitettiin keihästä ja kiekkoa, silloin kun siellä ei riehunut jokin pallo-ottelu. Tytöt viettivät aikaansa turvallisen matkan päässä tästä Mars-kentästä; he pelasivat krokettia jalavien alla, ja mailat löivät tarmokkaasti monella tenniskentällä.

Yhtä kenttää sanottiin Josien hoviksi, ja siellä tämä neiti hallitsi kuin kuningatar. Hän oli innostunut tenniksestä, ja koska halusi kehittää pelitaitonsa mahdollisimman täydelliseksi, hän oli jokaisena vapaahetkenään jonkun uhrin kimpussa. Eräänä lauantai-iltapäivänä hän oli pelannut Bessin kanssa ja voittanut tämän; vaikka prinsessa oli joustavampi, hän ei ollut yhtä nopea kuin vilkas serkkunsa.

— Voi sentään, sinä olet väsynyt, ja pojat rehkivät viimeistä myöten tuolla typerässä baseball-ottelussa. Kenen kanssa minä pelaan? huokasi Josie. Hän työnsi suuren punaisen hattunsa niskaan ja katseli ympärilleen kuin vaanien uutta saalista.

— Pelaan kohta, kun olen vähän vilvoitellut. Mutta se on tylsää, kun en koskaan voita, vastasi Bess leyhytellen itseään suurella lehdellä.

Josie aikoi juuri istahtaa hänen viereensä puutarhapenkille, kun keksikin matkojen päästä kaksi miesolentoa. Heidän siniset säärensä näyttivät suuntaavan kohti baseball-ottelua, mutta he eivät milloinkaan saapuneet perille. Ilahtuneena Josie pinkaisi niitylle käyttääkseen hyväksi näitä taivaan lähettämiä apujoukkoja.

Tulijat pysähtyivät, kun tyttö lensi paikalle, ja kumpikin nosti hattuaan. Pönäkkä poika kohautti sitä veltosti ja laski hatun heti päähän kuin iloisena, että sekin velvollisuus oli ohi. Sen sijaan toinen, hoikka nuori mies, jolla oli tummanpunainen solmio, nosti hattunsa sulavasti kumartaen ja piti sitä hetken koholla niin että hänen mustat kiharansa näkyivät. Doll oli hyvin ylpeä tuosta kumarruksesta; se oli pitkän harjoittelun tulos. Kaikille sitä ei kylläkään suotu, sillä Doll oli kiinnostunut vain huomionarvoisista tytöistä, hän kun uskoi itsekin olevansa melkoinen hurmuri.

Josie ei ilmeisesti älynnyt antaa arvoa kunnialle. Hengästyneenä ja innoissaan hän houkutteli poikia tenniskentälle huomauttaen ovelasti, miten hikistä ja likaista puuhaa baseball oli näin kuumalla. Nämä kaksi syytä tehosivat, sillä Pumpulla oli jo nyt liian kuuma ja Doll oli sonnustautunut upouuteen valkotakkiseen pukuun, jota ei halunnut liata.

— Tullaan ilomielin, vastasi kohtelias poika kumartaen uudestaan.

— Pelaa sinä, minä lepään, sanoi Pumppu, joka mieluummin keskusteli rauhallisesti prinsessan kanssa vilpoisessa varjossa.

— Hyvä, sinä voit huvittaa Bessiä, sillä minä hakkasin hänet juuri ja hän tarvitsee vähän lohdutusta. Sinulla on tietysti jotakin hyvää taskussasi, George. Ajaen saalista edellään Josie palasi riemusaatossa hoviinsa.

Pumppu heittäytyi raskaasti penkille, joka narahti hänen painonsa alla. Hän otti heti esiin makeisrasian, jota ilman ei liikkunut missään, ja virkisti Bessiä sokeriorvokeilla ja muilla herkuilla sillä välin kun Doll puski lujasti töitä pitäessään puoliaan. Josie oli jälleen voitolla, sillä onnettomuudekseen Doll kompastui ja tahri uudet housunsa, mikä teki hänet hajamieliseksi ja huolettomaksi. Pelin päätyttyä Josie antoi Dollin levätä ja lohdutteli häntä hiukan ivallisesti, koska housuille sattunut tapaturma nähtävästi painoi raskaasti pojan mieltä.

— Älä viitsi olla hupsu, voihan tuon puhdistaa. Sinä olet varmasti ollut entisessä elämässäsi räätäli, jonka ainoana kutsumuksena ovat vaatteet.

— Älä lyö lyötyä, vastasi Doll nurmelta, missä hän ja Pumppu nyt makasivat, että tytöt mahtuisivat penkille. Nenäliina oli levitettynä Dollin alle ja kyynärpää nojasi toiseen, kun hän harmissaan tuijotti vihreänruskeata tahraa. — Minä haluan olla siisti, ei minusta ole kohteliasta esiintyä naisten seurassa vanhoissa kengissä ja kauhtuneessa paidassa. Meidän pojat ovat herrasmiehiä ja pukeutuvat sen mukaan, täällä ei puvulla taida olla niin väliä, hän lisäsi kiukuissaan räätälisanasta, sillä hän oli yhdelle mainitun ammatin harjoittajalle kiusallisen paljon velkaa.

— Niin ovat meikäläisetkin, mutta täällä eivät pelkät vaatteet tee herrasmiestä. Me vaadimme aika lailla enemmän, sinkautti Josie, joka heti oli aseissa puolustaakseen opistoaan. — Saat vielä nähdä, että kun sinä ja sinun hienot herrasi unohdettuina solmitte kaulanauhojanne ja panette hajuvettä tukkaanne, muutamat sinun halveksimistasi kavereista ovat kuuluisia miehiä. Minä pidän vanhoista kengistä ja inhoan keikareita. Entä sinä, Bess?

— En inhoa, jos he ovat ystävällisiä ja kuuluvat vanhaan joukkoon, vastasi Bess nyökäten kiitokseksi Dollille, joka varovasti poimi tiedonhaluisen toukan hänen pieneltä punaiselta kengältään.

— Minä pidän naisista, jotka ovat kohteliaita eivätkä katkaise miehen niskoja nurin, vaikka tällä olisikin omia ajatuksia. Entä sinä, George? kysyi Doll hymyillen ystävällisesti Bessielle ja vilkaisten Josieta harvardilaisittain nenäänsä pitkin.

Pumppu vastasi tyynesti kuorsaamalla, ja yleinen nauru palautti rauhan hetkeksi. Josie kiusasi mielellään itsevarmoja luomakunnan herroja, mutta jätti tällä kertaa hyökkäyksen sikseen, jotta saisi pelata vielä erän tennistä. Kohteliaana ritarina Doll suostui ja he jättivät Bessin piirtämään Georgea, joka loikoi pitkät koivet ristissä ja pyöreä punainen naama puoliksi hatun peitossa. Tämän ottelun Josie hävisi. Nolona hän palasi toisten luo ja rupesi herättelemään nukkujaa kutkuttaen heinänkorrella tämän nenää.

— Nouse pitämään meille seuraa! Te herrasmiehet saisitte kehittää meidän tapojamme, sillä me olemme vain 'huonosti pukeutuneita maalaistyttöjä'. Josie avasi taistelun muistaen, mitä Doll oli joskus sanonut lukutoukkatytöistä, jotka välittävät enemmän kirjoista kuin muodista.

— Enhän minä sinua tarkoittanut. Sinun vaatteesi ovat all right ja hattukin viimeistä muotia, sanoi Doll-raukka nolostuneena.

— Sainpa sinut kiinni. Kuuluuko sinusta herrasmiehen tapoihin ilkkua tyttöjä, jotka eivät pukeudu hyvin? Josie tunsi antaneensa kelpo iskun hienostelevalle pojalle.

— Siitä sait, kaveri. Josie on aivan oikeassa. Ette milloinkaan kuule minun puhuvan vaatteista ja sellaisesta roskasta, sanoi Pumppu tukahduttaen haukotuksen ja haparoi makeisia virkistyksekseen.

— Sinä puhut ruuasta, ja se on yhtä tylsää. Menet naimisiin keittäjän kanssa ja pidät vielä jonakin päivänä ravintolaa, nauroi Josie iskien heti häneen.

Ennustus vaiensi Pumpun vähäksi aikaa, mutta Doll kokosi uudelleen voimansa ja vaihtaen aihetta siirsi taistelun vastustajan alueelle.

— Koska pyysit käyttäytymisneuvoja, niin salli minun sanoa, etteivät seurapiireissä nuoret naiset tee henkilökohtaisia huomautuksia. Pikku tytöt, jotka eivät vielä ota osaa seuraelämään, voivat pitää sitä sukkelana, mutta vakuutan sinulle, ettei se kuulu hyviin tapoihin.

Josie oli hetken vaiti tointuakseen hämmästyksestään, mutta Bess sanoi ylevällä äänellä, joka oli paljon musertavampi kuin Josien nenäkkyys:

— Se on totta, mutta me olemme täällä tottuneet järkevämpään keskusteluun kuin teidän nuoret seurapiirinaisenne. Me koetamme kaikin tavoin auttaa toisiamme, siksi voimme vihjaista toisen virheistäkin. Me emme harrasta jonnin joutavaa lörpöttelyä.

Kun prinsessa moitti, pojat asettuivat harvoin vastahankaan. Niinpä Dollkin pysyi hiljaa ja Josie töksäytti:

— Meidän pojat pitävät siitä, että juttelemme heidän kanssaan, ja ottavat onkeensa meidän vihjeemme. He eivät usko olevansa täydellisiä kahdeksantoista ikäisinä niin kuin harvardilaiset näyttävät luulevan, varsinkin kaikkein nuorimmat.

Doll oli ilmeisesti loukkaantunut, sillä hän vastasi kipakasti ja katsoi merkitsevästi pallokentällä riehuvaa pölyistä ja meluisaa joukkoa:

— Teidän kaverinne tarvitsevat kyllä kaiken sen sivistyksen, mitä voitte heille antaa. Meikäläiset taas ovat enimmäkseen maan parhaista perheistä, niin ettei meillä tarvita tyttöjä opettajiksi.

— Vahinko ettei teillä ole enemmän sellaisia kavereita kuin meillä. Meikäläiset käyttävät hyödykseen kaiken, mitä opisto tarjoaa; he eivät tyydy siihen, että pääsevät joten kuten lävitse. Ja mitä tyttöihin tulee, teidän olisi parempi pysyä tieltä poissa, kun he tulevat yliopistoon ja alkavat kilpailla teidän kanssanne niin kuin me täällä.

— Miksi sinä pukeudut meidän väreihimme, kun sinulla kerran on noin kurjat ajatukset meistä? kysyi Doll kiusoitellen.

— Enkä pukeudu. Minun hattuni on tulipunainen eikä karmiini, Josie kivahti.

— Tiedänpä vain, että hurjistunut härkä ajaisi sinut pian käpälämäkeen, jos heiluttaisit tuota punaista pääkappaletta sen nenän edessä, Doll vastasi.

— Antaa härän tulla! Osaavatko sinun nuoret seurapiirineitisi tämän tempun? Tai edes sinä itse? kysyi Josie, ja haluten näyttää uusinta taitoaan hän juoksi portille, laski toisen kätensä ylimmälle puulle ja kiepsahti sen yli keveästi kuin lintu.

Bess pudisti päätään ja Pumppu taputti laiskasti käsiään. Mutta Doll loikkasi aidan yli koskematta siihen ja laskeutuen jaloilleen Josien viereen kysyi tyynesti:

— Osaatkos sinä tehdä tämän tempun?

— En vielä, mutta ennen pitkää.

Saatuaan kiistakumppaninsa hiukan nöyryytetyksi Doll lauhtui ja jatkoi ystävällisesti temppujaan huomaamatta ensinkään joutuneensa ojasta allikkoon. Vastamaalatusta portista tarttui punaista maalia hänen hartioihinsa, ja kun hän keikahti sen yli takaperin ja kohosi hymyillen seisomaan, hän sai palkakseen ärsyttävän huomautuksen:

— Jos tahdot tietää, minkä väristä karmiini on, niin katso selkääsi. Tuo maali tuskin lähtee pesemälläkään.

— Voi pahus! puuskahti Doll koettaen epätoivoisesti kurkistella selkäänsä.

— Eiköhän meidän pitäisi lähteä, Doll, sanoi Pumppu, jonka mielestä oli viisainta peräytyä ennen kuin uusi kahakka alkaisi.

— Älkää hätäilkö, jääkää tänne vain makailemaan. Te tarvitsette lepoa viikon ankaran aivotyön jälkeen. Nyt on meidän kreikkamme aika. Tule, Bess. Hyvästi, herrat. Ja syvään kumartaen Josie lähti hattu sotaisesti pystyssä ja maila voitonlippuna olalla. Saatuaan viimeisen sanan hän katsoi voivansa vetäytyä pois voittajana.

Doll kumarsi Bessille viileästi, ja Pumppu säesti mutisten:

— Pikku Josie on tänään äkäinen kuin ampiainen. Minä vedän vielä torkut. On liian kuuma pelata.

— Niin on. Olikohan se kiukkupussi oikeassa puhuessaan näistä läiskistä? sanoi Doll ja istuutui hankaamaan takkiaan nenäliinalla. — Nukutko sinä? hän kysyi aherrettuaan hetken tuhisten ja kärsimättömänä.

— En. Tuumin vain, että Josie ei tainnut olla kovinkaan väärässä puhuessaan laiskuudesta. Hävettää, kun tulee tehdyksi niin vähän. En minä itse olisikaan välittänyt koko yliopistosta, mutta holhooja pakotti minut sinne, Pumppu huokasi. Hänestä opiskelu oli kauheaa, ja jäljellä oli vielä kaksi pitkää vuotta.

— Katsos, se suo miehelle arvovaltaa. Mutta näin meidän kesken sanottuna olisi tosiaan aika hauskaa, jos mukana olisi tyttöjä. Kun tässä kerran on raadettava, sietäisi joukossa olla muutamia kullanmuruja auttamassa. Vai mitä arvelet?

— Aika mukavaa, jos tällä hetkelläkin olisi kolme — yksi vilvoittelemassa viuhkalla, yksi suutelemassa ja yksi tarjoamassa jäälimonaatia, huokasi Pumppu.

— Kelpaisikos kalja? kuului heidän takaansa. Ääni sai Dollin loikkaamaan jaloilleen ja Pumpun kierähtämään ympäri kuin säikähtynyt pyöriäinen.

Aitaan nojaavalla porraslaudalla istui äiti Bhaer kaksi pulloa olan yli kulkevaan hihnaan kiinnitettynä, kimppu peltimukeja kädessä ja vanhanaikainen aurinkohattu päässä.

— Tiesin että pojat tappaisivat itsensä jäävedellä, siksi tallustin viemään heille vähän kunnon kaljaa. He joivat kuin kamelit. Silaksella oli toinen kuorma, niin että minun pullooni jäi vielä tilkkanen. Tahdotteko?

— Kiitos. Antakaa meidän kaataa!

Doll piti mukia, kun Pumppu ilomielin sen täytti. Molemmat pelkäsivät kuollakseen äiti Bhaerin kuulleen heidän äskeiset puheensa. Pian selvisi, että hän tosiaan oli kuullut, sillä istuessaan heidän välissään kuin muonitusmestari pulloineen ja mukeineen hän sanoi:

— Oli hauska kuulla, että haluaisitte tyttöjä yliopistoon, mutta toivottavasti opitte puhumaan kunnioittavammin heistä ennen kuin he tulevat, sillä sen opetuksen he antavat teille ensimmäiseksi.

— Minä laskin vain leikkiä, änkytti Pumppu hotkaisten kiireesti kaljansa.

— Niin minäkin. Tietenkin minä — minä kunnioitan tyttöjä, sammalsi Doll kauhuissaan, sillä hän näki, että tulossa oli saarna.

— Mutta et oikealla tavalla. Muutamista tytöistä on ehkä hauskaa, jos heitä sanotaan pikku kullanmuruiksi, mutta ne tytöt, jotka haluavat opiskella, tahtovat että heitä kohdellaan järkevinä olentoina eikä pelkkinä hakkailun kohteina. Minä aion todella pauhata, se on minun virkani, niin että nouskaa ja ottakaa saarna vastaan kuin miehet.

Jo nauroi, mutta hän oli tosissaan, sillä viime talvisten kuulopuheiden perusteella hän tiesi, että Doll ja Pumppu olivat alkaneet 'katsella ympärilleen' tavalla, josta hän ei pitänyt. Molemmat olivat kaukana kotoaan, heillä oli rahaa tuhlattavaksi ja he olivat kokemattomia, uteliaita ja herkkäuskoisia niin kuin useimmat ikäisensä pojat. Jo oli varoittanut poikia jo monta kertaa heidän siirryttyään Harvardiin, mutta he eivät näyttäneet ymmärtäneen hänen hyvää tarkoittavia vihjauksiaan. Nyt hän uskoi heidän ymmärtävän ja aikoi puhua suunsa puhtaaksi.

— Puhun teille kuin äiti, koska omat äitinne ovat täältä kaukana, hän aloitti juhlallisesti aurinkohattunsa uumenista.

— Suuri Scott! Nyt se tulee, ajatteli Doll harmissaan. Mutta ensimmäisen iskun saikin Pumppu, kun hän koetti rohkaista itseään toisella mukillisella kaljaa.

— Tuo ei tee sinulle pahaa. Mutta minun täytyy varoittaa sinua juomasta muita aineita, George. Olen kuullut sinun puhuvan viineistä niin asiantuntevasti kuin välittäisit niistä enemmän kuin sinun ikäisellesi on hyväksi. Älä rupea leikkimään tuolla vaarallisella asialla 'huvin vuoksi', niin kuin sinä sanot, tai siksi että se on muotia ja että toiset pojat tekevät niin.

— Kunniasanalla, en juo väkevämpiä aineita kuin viiniä. Äitikin sanoo, että minä tarvitsen jotain vahvistavaa, joka korvaa lukemisesta johtuvan aivokudoksen kulutuksen, Pumppu vastusteli laskien kannun maahan.

— Kunnon pihvi ja kaurapuuro uudistavat sinun kudoksesi paljon paremmin kuin moiset juomat. Työtä ja yksinkertaista ruokaa sinä tarvitset. Kunpa saisinkin sinut huostaani muutamaksi kuukaudeksi, niin opettaisin sinut juoksemaan läähättämättä ja tulemaan toimeen ilman neljää, viittä ateriaa päivässä.

— Minä olen paksu, mutta en mahda sille mitään, me olemme kaikki lihavia. Se on suvussa, Pumppu puolustelihe.

— Sitä suurempi syy sinun on elää varovasti. Tahdotko kuolla nuorena tai olla hoidettavana koko ikäsi?

— En toki.

Pumppu näytti niin nujerretulta, ettei Jo hennonut kovistaa häntä enää muiden syntien takia. Hän lisäsi sen tähden leppeämmällä äänellä ja läpsäyttäen hiljaa Pumpun lihavaa kättä niin kuin ennen vanhaan, kun se oli kyllin pieni näpistelemään sokeripalasia hänen sokerikostaan:

— Ole sitten varovainen, sillä ihminen piirtää luonnekuvansa kasvoihinsa, etkä varmaan tahdo näyttää syömäriltä ja juopolta.

— En todellakaan. Laatikaa minulle terveellinen ruokalista, niin seuraan sitä jos voin. Ei minusta ole hauskaa olla näin lihava, minulla on sydämentykytystä ja päänkivistystä.

Pumppu huokasi osaksi surren kaikkea hyvää, josta lupasi luopua, osaksi helpotuksesta kun sai kätensä vapaaksi ja saattoi avata vyönsä.

— Minäpä laadinkin. Seuraa sitä, niin jo vuodessa olet mies etkä jauhosäkki. Ja Doll, sanoi Jo kääntyen toiseen syntisäkkiin, joka toivoi ettei olisi tullutkaan. — Luetko sinä ranskaa yhtä uutterasti kuin viime talvena?

— En. Minusta se on ikävää — toisin sanoen — minä olen harrastanut k-kreikkaa nykyään, Doll aloitti aavistamatta mihin odottamaton kysymys tähtäsi, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti asia, joka sai hänet änkyttämään ja tutkimaan tarkkaan kenkiään.

— Eikä mitään kreikkaa. Doll lukee vain ranskalaisia romaaneja ja käy varieteessa, kanteli Pumppu varmistaen äiti Bhaerin epäluulot.

— Niinpä minä arvelinkin, ja juuri siitä aioin puhua. Ted sai äkkiä halun oppia ranskaa samalla tavalla. Menin sen tähden itse katsomaan tuota varieteeta. Teikäläisiä siellä oli joukoittain, ja teki hyvää nähdä, kuinka monet nuorista olivat yhtä häpeissään kuin minäkin. Monet vanhemmat miehet näyttivät olevan haltioissaan, ja kun tultiin ulos, odottivat noita maalattuja tyttöjä kanssaan illalliselle. Oletko koskaan mennyt heidän mukaansa?

— Kerran.

— Piditkö siitä?

— En. Mi-minä tulin aikaisin pois, sammalsi Doll kasvot yhtä tummanpunaisina kuin hänen solmionsa.

— Tiedät hyvin, että sellainen seura voi tuoda vain ikävyyksiä ja voi aiheuttaa nuorelle miehelle ikuisen vamman.

Jo-rouvan ponteva vastalause päivän muotihuvitukseen sai pojat hämilleen, ja he odottivat hiljaa — Pumppu iloissaan, ettei ollut koskaan ollut mukana noissa iloisissa illoissa, ja Doll hyvillään, että oli tosiaan lähtenyt ajoissa pois. Käsi kummankin olkapäällä ja huolten häivät otsaltaan karkottaen Jo jatkoi äidillisesti:

— Poika-kullat, jollen rakastaisi teitä, en puhuisi koko asiasta. Tiedän ettei tämä ole hauskaa kuultavaa, mutta omatuntoni ei anna minulle rauhaa. Kunpa minä voisin antaa teille rohkeutta ja järkeä vastustaa yleistä mielipidettä ja välinpitämättömien ihmisten kevytmielistä moraalia! Viime talvena Demin äiti oli usein huolissaan, kun Demi oli myöhään ulkona uutisasioillaan, mutta kun hän varoitti poikaa kaikesta, mitä tämä näki ja kuuli kaupungilla, Demi sanoi vakavasti: "Tiedän mitä tarkoitat, mutta kenenkään ei tarvitse mennä harhaan, jollei itse tahdo."

— Se oli ihan Pastorin tapaista, huudahti Pumppu.

— Demi on oikeassa, ja juuri siksi että hän ajattelee noin, me kaikki kunnioitamme häntä, lisäsi Doll katsoen vilpittömästi höyhentäjäänsä. Tämä huomasi koskettaneensa oikeata kieltä ja oli miltei tyytyväinen saarnansa tuloksiin. Valmistautuen lähtemään oikeusistuimelta, jonka edessä rikolliset oli tutkittu ja syyllisiksi havaittu, mutta ehdotettu armahdettaviksi, Jo jatkoi:

— Tämä löylytys voi tehdä teille hyvää, vaikken minä ehkä koskaan saa sitä tietää. Ohimennen kaikessa ystävyydessä sanotut sanat saavat usein ihmeitä aikaan, ja sitä vartenhan vanhat ihmiset ovat — muuten ei heidän kokemuksistaan olisi mitään hyötyä. Nyt lähdetään etsimään toisia nuoria. Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan sulkea Plumfieldin portteja teiltä niin kuin muutamilta teidän 'herrasmiehiltänne'.

Tämä kauhea uhkaus painui unohtumattomasti Dollin mieleen ja syvän kunnioittavasti hän auttoi Jon alas korkeuksista. Pumppu otti tyhjät pullot kantaakseen ja vannoi juhlallisesti pidättyvänsä kaikista väkevistä juomista, mikäli vain heikko liha kestäisi. Tietysti he kahden jäätyään laskivat leikkiä äiti Bhaerin 'luennon' kustannuksella — mutta kaikessa hiljaisuudessa he olivat hänelle kiitollisia, ja perästäpäin heillä oli monta kertaa syytä muistella tätä tenniskentällä vietettyä puolituntista.

17

TYTTÖJEN KESKEN

Plumfieldissä uskottiin lujasti sekä molempien sukupuolten että kaikkien värien, rotujen ja yhteiskuntaluokkien oikeuteen saada opetusta. Siksi opistossa oli tilaa jokaiselle joka kolkutti, siellä otettiin yhtä ystävällisesti vastaan niin pohjoisen nukkavieru poika tai etelän vapautettu orja kuin jonkin hyvän suvun jälkeläinenkin, jolta kalliimpien koulujen ovet olivat suljetut.

Ylemmillä tahoilla oltiin yhä ennakkoluuloisia, naurettiin asialle ja ennustettiin kokeen epäonnistuvan. Mutta oppilaskunta koostui iloisista, toiveikkaista nuorista, jotka olivat nähneet suurempienkin uudistusten saavan alkunsa vähästä, ja luottamus opiston menestykseen lujittui sitä mukaa kun nuorten joukko vuosi vuodelta kasvoi.

Itsestään syntyneiden tapojen joukossa oli eräs, joka oli erityisen hyödyllinen ja kiinnosti tyttöjä. Se kehittyi vanhasta ompeluhetkestä, jota Marchin sisarukset jatkoivat vielä kauan senkin jälkeen, kun pienet ompelurasiat olivat paisuneet isoiksi koreiksi ja pursuivat paikattavaa. He olivat kiireisiä naisia, mutta lauantaisin he koettivat viettää yhteisen hetken jonkun ompeluhuoneessa.

Meg ensimmäisenä ehdotti pienen piirin laajentamista, sillä tyttöjen huoneissa hän näki murheellisen paljon järjestyksen, kätevyyden ja viitseliäisyyden puutetta. Latina, kreikka, korkeampi matematiikka ja luonnontieteet kukoistivat erinomaisesti, mutta ompelukorit saivat pölyttyä, kuluneet kyynärpäät jäivät paikkaamatta ja sinisukkia olisi sietänyt parsia. Valtioviisaasti Meg sai muutamia kaikkein huolimattomimpia houkutelluksi mukaan ja teki ompeluillan niin hauskaksi, että nämä ymmärsivät tarkoituksen, olivat kiitollisia Megille ja pyysivät saada tulla uudestaan. Kohta moni muukin pyrki piristämään raskasta työviikkoaan, ja ompeluhetkestä tuli vähitellen niin suosittu, että vanha museo kalustettiin uudestaan, sinne vietiin ompelukoneita, pöytiä, kiikkutuoleja ja rakennettiin räiskyvä tulisija, jotta neulat voisivat suihkia häiriintymättä satoi tai paistoi.

Täällä Meg oli omalla alallaan. Hän käytti saksia, koetteli pukuja ja neuvoi erityisapulaistaan Daisya muotoilemaan hattuja ja asettelemaan pitsi- ja nauhareunuksia. Amy ratkaisi tärkeät värikysymykset ja hankki myös luettavat kirjat, ja Bess puolestaan oli esilukijana. Josie esitti runoja ja katkelmia näytelmistä, Jo piti lyhyitä keskustelun alustuksia terveydenhoidosta, uskonnosta, politiikasta ja muista kysymyksistä, joita hänen mielestään kaikkien tuli harrastaa. Nämä avoimet jutteluhetket vaikuttivat ihmeen piristävästi tyttöihin. Ennakkoluulot karisivat, välinpitämättömyys vaihtui kiinnostukseen, ja älykkäät tytöt paneutuivat ajattelemaan, samalla kun nokkelat oivallukset ja vilkas kieli höystivät virinnyttä keskustelua.

Eräänä päivänä puheltiin vilkkaasti naisten elämänurasta. Jo oli lukenut jotakin tätä koskevaa ja kysyi kaikilta kahdeltatoista tytöltä, mitä he aikoivat tehdä opistosta päästyään. Vastattiin kuten aina: joku rupesi opettajaksi, toinen lääkäriksi tai opiskelemaan taidetta. Mutta melkein kaikki lopettivat sanoen: "… kunnes menen naimisiin."

— Mutta entä jollette menekään naimisiin? Jo kysyi tarkaten miettiväisiä, reippaita kasvoja.

— Jäädään sitten vanhoiksipiioiksi. Kamalaa, mutta eihän sille mahda mitään, kun naisia kerran on paljon enemmän kuin miehiä, vastasi muuan vilkas tyttö, joka oli niin sievä, ettei varmasti ainakaan vastoin omaa tahtoaan jäisi yksin.

— On hyvä miettiä sitäkin ja valmistautua olemaan hyödyksi.

— Ei vanhojapiikoja pilkatakaan enää läheskään niin kuin ennen, kun muutamat ovat saaneet mainetta ja osoittaneet, ettei nainen ole ihmisen puolikas, vaan täysi ihminen, ja hän selviää kyllä yksinkin.

— Minusta se olisi sittenkin tylsää. Eihän meistä kaikista kuitenkaan tule Florence Nightingaleja. Mitä me voisimme tehdä kuin istua nurkassa ja tuijottaa eteemme, kysyi varsin tavallisen näköinen tyttö tyytymättömänä.

— Ainakin voi olla iloinen ja tyytyväinen, ellei muuta. Mutta tehtäviä on tarjona niin paljon, ettei kenenkään tarvitse istua laiskana tuijottamassa, ellei itse tahdo, sanoi Meg hymyillen ja sovitti tytön päähän juuri koristettua uutta hattua.

— Jos teidän täytyy ansaita leipänne, koettakaa toki tehdä se makeaksi älkääkä surko sen karvautta, jatkoi Jo. — Minä itse olin nuorena katkera, kun minun täytyi pitää seuraa tuittupäiselle vanhalle naiselle. Mutta ne kirjat, joita luin hänen yksinäisessä huoneessaan, ovat sittemmin olleet minulle suunnattomaksi hyödyksi, ja tuo vanha mummo lahjoitti minulle testamentissaan koko Plumfieldin 'iloisesta palveluksesta ja hellästä huolenpidosta'. Minä en suinkaan ansainnut sitä, mutta yritin tehdä velvollisuuteni niin mieluisaksi kuin suinkin, ja siitä saan kiittää rakkaan äitini apua ja neuvoja.

— Jos minä voisin ansaita tämmöisen paikan, laulaisin päivät pääksytysten ja olisin kuin enkeli. Mutta joskus saa tyytyä kohtaloonsa ilman vaivanpalkkaa, ja se on raivostuttavaa, sanoi lännestä tullut tyttö, joka oli viettänyt ankaraa elämää vähin varoin mutta unelmat taivaita hipoen.

— Minä uurastin aikoinani kokonaisen talven saadakseni mainetta ja rahaa. Mutta kumpaakaan ei kuulunut, ja minä olin hyvin pettynyt. Vuotta myöhemmin huomasin, että olin saanut kaksi palkintoa: sujuvan kynän ja — professori Bhaerin.

Jon nauru levisi hilpeänä tyttöpiiriin, sillä elävät esimerkit piristivät keskustelua ja tytöt pitivät niistä.

— Te olette hyvin onnellinen nainen, aloitti tyytymätön neitonen.

— Ja kuitenkin hänen nimensä ennen vanhaan oli 'Onneton Jo', sillä hän ei milloinkaan onnistunut saamaan mitä tahtoi ennen kuin lakkasi sitä toivomasta, sanoi Meg.

— Minäkin lakkaan heti paikalla toivomasta, saa nähdä toteutuuko toiveeni. Minä tahdon vain auttaa kotiväkeä ja suoriutua hyvin luvuista.

— Ottakaa oppaaksenne sananlasku: "Pidä rukkisi valmiina, niin Herra lähettää pellavia", Jo vastasi.

— Niin meidän kaikkien pitää tehdä, jos meistä tulee vanhojapiikoja, sanoi sievä tyttö lisäten valoisasti: — Loppujen lopuksi vanhanpiian elämä voisi olla mukavaakin, se on ainakin itsenäistä. Jenny-tätini saa tehdä mitä tahtoo kysymättä lupaa keneltäkään, mutta äidin pitää aina neuvotella isän kanssa kaikesta. Minä luovutankin mahdollisuuteni sinulle, Sally, ja rupean ylijäämänaiseksi.

— Sinä olet ensimmäisenä kahleissa, katsotaan vain. Mutta kaikesta huolimatta: kiitos!

— Hyvä! Minä pidän rukkini kunnossa ja otan vastaan pellavat, tahtokoon kohtalo sitten millaista lankaa tahansa.

— Rouva Brooke, mittaanko oikealta vai nurjalta puolelta, kysyi luokkansa paras kreikantaitaja katsellen epätoivoissaan mustaa silkkiesiliinaa.

— Oikealta, neiti Pierson, ja jättäkää vähän laskosvaraa, niin siitä tulee sievempi.

— Minä en ikinä kyllä tee toista tämmöistä. Mutta suojeleehan se vaatteita mustetahroilta ja on hyvä olemassa. Ja oppinut neiti Pierson uurasti esiliinan kimpussa, vaikka se oli hänestä vaikeampaa kuin kreikan kielen kantasanat.

— Meidän paperintuhrijoiden täytyy oppia tekemään itsellemme kilpiä tai joudumme tappiolle. Minä annan teille mallin semmoiseen esiliinaan, jota itse pidin 'pyörremyrskykautenani', sanoi Jo menneitä muistellen.

— Minäkin haluaisin tulla kirjailijaksi. Jumaloin kuuluisia ihmisiä ja aion vielä joskus mennä Lontooseen katsomaan kaikkia, jotka vain saan säikytetyksi esille.

— Jos tahdotte nähdä kuuluisan naisen, niin voinpa kertoa, että rouva Laurence aikoo tänään tuoda erään tänne. Lady Ambercrombie lounastaa hänen luonaan ja katseltuaan opistoa hän tulee meille. Hän haluaa erityisesti nähdä meidän ompelukerhomme.

— Varjelkoon! Ja minä kun olen aina luullut, etteivät lordit ja ladyt tee muuta kuin ajavat vaunuillaan ja kuusivaljakoillaan, käyvät tanssiaisissa ja tulevat esitellyiksi kuningattarelle pyntättyinä hienoihin hattuihin, laahuksiin ja höyheniin, huudahti muuan nuori suorasuu, jonka kotiin Maineen joskus eksyi kuvalehtiä.

— Lordi Ambercrombie ainakin on täällä tutkimassa vanhainkotia, ja hänen rouvansa tutustuu kouluihin. He ovat erittäin vaatimattomia ja herttaisia ihmisiä. He pukeutuvat yksinkertaisesti eikä kumpikaan ole enää nuori, niin että älkää odottako mitään häikäisevää.

— Nousemmeko seisomaan? kysyi muuan tyttö odottaen hartaasti juhlallista tapausta.

— Olisihan se kohteliasta.

— Annammeko kättä?

— Ette. Minä esitän teidät kaikki yhtaikaa.

— Kyllä kotiväki on kummissaan kun kerron, että täällä on käynyt oikea lady, päivitteli joku.

— Älä vain töllötä sen näköisenä kuin et olisi ikinä ennen tavannut herrasväkeä. Emme me kaikki ole metsäläisiä, varoitti arvokas nuori neiti, joka oli mielestään Euroopan kruunupäiden vertainen, koska hänen esi-isänsä olivat tulleet Amerikkaan "Mayflowerilla".

— Hei, nyt hän tulee!

Tytöt olivat todella pettyneitä nähdessään vieraan, jonka esi-isät olivat kymmenissä polvissa kreivejä. Hän oli pitkä, vaatimattomasti pukeutunut nainen, päässään nukkavieru hattu, paperikäärö toisessa ja muistiinpanokirja toisessa kädessä. Mutta hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset, ääni sointuva ja ystävällinen, käytös valloittavaa. Koko hänen olemuksensa oli jollakin tavoin ylhäisen sukuperän leimaama, niin ettei kauneudesta ollut väliä eikä pukua muistettu.

Jo johti pian keskustelun Englannissa suoritettuun yhteiskunnalliseen työhön. Tyttöjen oli hyvä kuulla iltakouluista, joiden rahoittajina ja opettajina toimivat tunnetut naiset; pontevasta protestista oikeusturvan hankkimiseksi sorretuille perheenäideille; vankeinhoidon uudistamisesta; rouva Taylorista, joka luovutti huoneen historiallisesta kodistaan palvelijoiden kirjastoksi; lordi Shaftesburyn uusista vuokrataloista Lontoon köyhälistökortteleissa. Kaikki tämä vaikutti nuoriin syvästi, ja he tunsivat, että myös Amerikassa oli vielä paljon tehtävää, ennen kuin se olisi todella oikeamielinen, suuri ja vapaa maa.

Tytöt huomasivat, että lady Ambercrombie puhutteli kaikkia vertaisinaan ja yhtä kiinnostuneena, ylväästä rouva Laurencesta pikku Josiehen asti. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että hän omisti ison talon Lontoossa, linnan Walesissa ja suuren tilan Skotlannissa, kun hän puhui ihastuneena Parnassosta, kiitteli Plumfieldin kodikkuutta ja totesi jatko-opiston tuottavan kunniaa kaikille, joilla oli sen kanssa tekemistä. Sen kuullessaan tytöt tietysti kohottivat hiukan päätään, ja ladyn lähtiessä jokainen pudisti sydämellisesti hänen kättään.

— Kunpa olisi yhtä tarmokas kuin lady Ambercrombie, huokasi joku tytöistä.

— Kiitän tähtiäni, että napinreiät ovat onnistuneet, sillä hän katsoi niitä ja sanoi: "Aivan kuin ammattilaisen tekemät", lisäsi toinen tuntien pumpulileninkinsä kohonneen arvossa.

— Hän ei ollut ollenkaan ylpeä tai jäykkä, niin kuin odotin. Te, rouva Bhaer, sanoitte kerran, että jalosukuisen ihmisen tuntee kaikkialla. Nyt taidan aavistaa mitä tarkoititte.

Äiti Bhaer sanoi:

— Tunnen kyllä sellaisen kun tapaan, mutta minusta itsestäni ei tule koskaan käyttäytymisen mallikappaletta. Hauskaa että vierailu oli teille mieleen. Jollette te nuoret halua, että jäämme Englannista monessa suhteessa jälkeen, teidän pitää ponnistella sen rinnalle. Sikäläiset sisaremme eivät hukkaa aikaa tuijottamalla luokkarajoja, vaan käyvät työhön kaikkialla minne velvollisuus kutsuu. Tytöt nyökkäsivät innostuneina ja marssivat pois käsityökoreineen tuntien, että vaikkei heistä koskaan tulisikaan Elizabeth Browningeja tai George Elioteja, heistä silti saattoi tulla hyödyllisiä ja itsenäisiä naisia.

18

TUTKINTOPÄIVÄ

Päivä paistoi kauniisti Plumfieldiin, kun kevätjuhla tuli mukanaan tavanomaiset tuomisensa: ruusut ja mansikat, valkopukuiset tytöt ja hienoiksi sonnustautuneet nuorukaiset, koulun ystävät ja arvohenkilöt, jotka olivat tyytyväisiä vuoden tulokseen. Tämän laitoksen erikoisuutena oli opiskelijatyttöjen mukanaolo. Se loi tilaisuuteen vilkkautta, joka puuttui tyystin niistä kouluista missä kauniimpi sukupuoli oli vain katsomassa.

Jatko-opiston kukkulalla, Parnassossa ja vanhassa Plumissa parveili iloisia ihmisiä. Laurie ja Amy kuuluivat vastaanottokomiteaan, Meg, Daisy ja Josie auttoivat tyttöjen puolella myöhästyneitä pukeutumaan, pitivät silmällä pöytien kattamista ja ohjasivat koristamista. Jolla oli kädet täynnä työtä, ja lisäksi hänelle tuli aika urakka, ennen kuin Ted saatiin esiintymiskuntoon.

Ei Ted pukeutumista vastustanut, kaukana siitä. Hän herrasteli mielellään hienoissa pukimissa, ja juhliin hän kiskoi ylleen frakin, jonka eräs turhamainen ystävä oli lahjoittanut hänelle. Se näytti aika hullunkuriselta hänen päällään, mutta Ted piti sitä itsepintaisesti toisten naurusta huolimatta. Silinterihatunkin hän olisi halunnut, mutta sitä hän kärtti turhaan, sillä tällä kohtaa vanhemmat tekivät tenän. Ted vetosi siihen, että englantilaiset pojat käyttivät silinteriä kymmenvuotiaasta lähtien eivätkä olleet hiukkaakaan hienostelevia, mutta hänen äitinsä taputti vain tyynnyttävästi pojan keltaista harjaa.

— Sinä olet jo ilmankin ihan tarpeeksi eriskummallinen. Jos antaisin sinun pitää tuota naurettavaa päähinettä, johtokunta potkisi meidät molemmat pois Plumfieldistä.

Kun tämä jalo miehuuden tunnus näin jäi pelkäksi unelmaksi, Ted lohduttautui pukeutumalla tyrmistyttävän korkeaan ja kankeaan kaulukseen ja rusetteihin, jotka olivat naisten silmissä kerrassaan merkillisiä. Tämä päähänpisto oli kosto kovasydämiselle äidille, sillä kaulukset saattoivat silittäjän epätoivoon, kun niitä ei saanut moitteettomiksi, ja rusetit vaativat sellaista sidontataitoa, että joskus kolmekin naista sai uurastaa, ennen kuin Ted oli tyytyväinen. Kiiltävät ja puristavat kengät nähtiin Josien sanojen mukaan pitkän mustan vaateripustimen toisessa päässä, toisessa taas nuoret mutta juhlalliset kasvot. Vaaleat käsineet, keppi ja — voi katkeraa pisaraa ilon maljassa! — halveksittava olkihattu täydensivät tämän huomiotaherättävän pojan puvun.

— Miltäs tämä nyt näyttää? hän kysyi ilmestyen pää kallellaan äitinsä ja serkkujen pariin, joiden mukana hänen piti lähteä juhlapaikalle.

Naurun pyrskähdys ja kauhun huudahdukset tervehtivät häntä, sillä tuo vintiö oli kiinnittänyt huuliinsa pienet vaaleat viikset, joita hän usein näytellessään käytti. Ne sopivat hyvin ja korvasivat Tedin mielestä jotenkuten puuttuvan silkkipytyn.

— Ota ne pois heti paikalla, senkin lurjus! Isäsi kauhistuisi nähdessään sinun ilveilevän tuolla tavalla juuri tänään, kun meidän pitää olla mallikappaleita, pauhasi Jo.

— Anna hänen pitää ne, täti, nehän pukevat häntä. Kaikki luulevat häntä vähintään kahdeksantoistavuotiaaksi, huudahti Josie, jota valepuvut aina viehättivät.

— Ei isä sitä huomaa, hän on niin syventynyt arvovieraisiin ja tyttöihin. Eikä hätää vaikka huomaisikin, hän olisi mukana leikissä ja esittelisi minut vanhimpana poikanaan. Rob ei näytä miltään, kun minä olen täysissä tamineissa. Ja Ted asteli edestakaisin kuin mikäkin riikinkukko.

— Poika, tottele! Jo komensi sellaisella äänellä, että hänen sanaansa oli uskottava. Myöhemmin viikset kuitenkin ilmestyivät takaisin, ja moni vieras luuli varmaan, että oli olemassa kolme nuorta Bhaeria. Näin Tedkin löysi edes yhden valonsäteen surkeuteensa.

Päivällistä ja kestitystä riitti varsinaisen päättäjäisjuhlan jälkeen koko iltapäivän, mutta auringon laskiessa oli jo hiljaisempaa, kun kaikki lepäsivät ennen iltatilaisuuksien alkua. Rehtorin vastaanotto oli vielä jäljellä, samoin tanssiaiset Parnassossa.

Vaunuja tuli ja meni, ja nuoret, joita istui ryhmissä kuisteilla, nurmikoilla ja ikkunasyvennyksissä, katselivat vieraita kiinnostuneina. Heidän uteliaisuutensa vain kasvoi, kun Bhaerin oven eteen pysähtyivät pölyiset ajoneuvot, joihin oli kuormattu paljon matkalaukkuja, etenkin kun vaunuista hyppäsi pari ulkomaalaisen näköistä herraa mukanaan kaksi nuorta naista, joita kaikkia Bhaerit tervehtivät riemastuneina. Sitten koko joukko hävisi taloon tavaroineen päivineen jättäen katsojat aprikoimaan, keitä salaperäiset vieraat mahtoivat olla, kunnes muuan opistolainen selitti, että he olivat kai professorin sisarenpoikia.

Hän oli oikeassa. Franz esitteli ylpeänä vaalean, tanakan morsiamensa Ludmillan, ja heti perään Emil talutti esiin sievän Marynsä ilmoittaen iloisesti:

— Eno ja Jo-täti, tässä on teille toinenkin tytär. Onko teillä tilaa minunkin vaimolleni?

— Varjelkoon, miksette kirjoittaneet, että olisi voitu valmistautua ottamaan vastaan kaksi morsianta yhden asemesta, nuhteli Jo, joka näytti kuin myrskyn kourista karanneelta kampausnutussaan ja neulat törröttäen päässä, sillä hän oli rynnännyt alas kesken iltavalmistelujen.

— Minä muistin, että Laurie-sedän naimisiinmeno oli teistä aikoinaan mainio pila, ja päätin järjestää samanlaisen yllätyksen, nauroi Emil. — Toivoimme että ehtisimme perille jo eilisillaksi, mutta hyvä kun päästiin edes ilonpidon loppuun.

Olohuoneessa kävi aikamoinen puheenpälpätys. Kaikilla oli paljon kerrottavaa, varsinkin Emilillä ja Marylla. Heidän oli tarkkaan kuvattava haaksirikko, pelastuminen ja vielä matkan onnellinen ja odottamaton päätöskin, josta kotiväki ei ollut tiennyt mitään.

— Maryn isä kehotti meitä odottamaan vähän, mutta minä sanoin, että tuskin me sen pahempaan mylläkkään enää joudumme kuin oli yhdessä kestetty ja että jollemme tämmöisen vuoden jälkeen tunne toisiamme, ei meistä ikinä tuttuja tulekaan. Niin sain tahtoni läpi ja pestasin itselleni pienen laivakumppanin.

— Aiotko tosissasi lähteä Emilin mukana merelle? kysyi Daisy Maryltä ihailevasti.

— Ei minua pelota, Mary hymyili. — Olen kokeillut tätä kapteenia niin kauniilla säällä kuin myrskyssäkin, ja jos hän vielä joutuisi haaksirikkoon, olisin mieluummin hänen mukanaan kuin rannalla odottamassa.

— Siinä on oikea merimiehen vaimo! Oletpa sinä onnenpoika, Emil, sanoi Jo ihastuneena. — Minä tunsin luissani, että sinä tulet takaisin, ja kun muut olivat epätoivoissaan, minä väitin vain sinun riippuvan jostakin raakapuusta.

— Niinhän minä riipuinkin, sanoi Emil yksinkertaisesti. — Ja koko ajan mietin sitä punaista lankaa, josta puhuit ennen lähtöäni. Päätin että jos palanenkaan köyttäni jää ajelehtimaan, niin siinä pitää olla punainen säie.

— Olihan siinä! Kapteeni Hardy todistaa sen ja tässä on palkkasi, sanoi Jo suudellen Maryä.

Emil silmäili huonetta, jota ei ollut uskonut enää milloinkaan näkevänsä, ja sanoi:

— Kummallista miten selvästi pikku asiat muistuvat mieleen vaaran hetkellä. Kun ajelehdimme kurjina ja nälkäisinä, olin kuulevinani Tedin koluavan alakertaan ja Jo-tädin kutsuvan: "Pojat, tulkaahan syömään." Tunsin kahvin tuoksun, ja kerran melkein itkin, kun heräsin nähtyäni unta Pöpön piparkakuista. Elämäni katkerimpia pettymyksiä oli herätä nälkäisenä, kun tunsi yhä nenässään tuon makean tuoksun. Antakaa ihmeessä minulle piparkakkuja, jos niitä on!

Tädit ja serkut mutisivat säälivästi, ja Emil vietiin juhlasaatossa syömään piparkakkuja, joita aina oli varastossa. Jo liittyi sisarineen toiseen joukkoon kuulemaan mitä Franz kertoi Natista.

— Heti paikalla kun näin, kuinka laiha ja nukkavieru hän oli, tiesin että jokin oli hullusti. Mutta hän viis veisasi siitä, oli vain niin iloissaan meidän käynnistämme, että en viitsinyt liikoja kysellä häneltä. Mutta kävin professori Baumgartenin ja Natin opettajan, professori Bergmannin luona. Heiltä kuulin, miten hän oli elänyt yli varojensa ja koetti sovittaa asian ylimääräisellä työllä. Baumgarten arveli, että se oli Natille vain terveellistä, eikä ollut puhunut asiasta muille kuin minulle. Nat onkin maksanut velkansa ja ansainnut leipänsä otsa hiessä, niin kuin kunnian mies ainakin.

— Juuri tuosta minä Natissä pidän. Se on ollut kova läksy, ja hän on oppinut sen hyvin, sanoi herra Bhaer tyytyväisenä.

— Sanoinhan sinulle, Meg, että pojassa on ainesta ja että rakkaus Daisyyn pitää hänet oikealla tiellä. Olisipa hänkin nyt täällä, huudahti Jo unohtaen kokonaan viime kuukausien epäilyt ja pelon.

— Olen siitä iloinen, ja kai minä taivun tässäkin asiassa niin kuin aina, varsinkin kun täällä näyttää raivoavan oikea kulkutauti. Sinä ja Emil olette panneet kaikkien pään pyörälle. Kai Josiekin on tässä tahtomassa sulhasta ennen kuin ennätän edes kääntyä, vastasi Meg epätoivoisesti.

Mutta Jo huomasi, että Natin koettelemukset olivat liikuttaneet sisarta, ja hän kiiruhti kertomaan pojan menestyksestä, jotta voitto olisi täydellinen.

— Eikö tuo Lontoon matka ole Natille hieno saavutus? hän kysyi.

— Kerrassaan. Nat saa erinomaista harjoitusta Bachmeisterin orkesterissa. Minä onnittelin häntä, ja hän oli hyvin iloinen. Hän ihailee yhä uskollisesti Daisya ja pyysi kertomaan kaiken hänelle. Minä jätän sen puolestani sinun tehtäväksesi, Meg-täti, ja voit myös kautta rantain kertoa, että Natilla on oikein tyylikäs vaalea parta. Ludmillalla on valokuva hänestä.

Franz kuvaili Natin elämänvaiheita niin elävästi, että Meg oli melkein voitettu. Hän päätti pitää pienen keskustelutuokion Daisyn kanssa. Hän saattaisi heltyä vähitellen ja vaihtaa epäröivän "sittenhän nähdään" sydämelliseen "tule onnelliseksi, kultaseni".

Kellonlyönti herätti Jon haaveista todellisuuteen ja hän huudahti kauhuissaan:

— Hyvät ihmiset, teidän pitää syödä ja levätä ja minun pukeutua kiireesti, muuten saan ottaa vieraat vastaan näissä kauheissa riekaleissa. Meg, saata sinä Ludmilla ja Mary yläkertaan ja pidä heistä huolta! Franz tietää, missä ruokahuone on. Ja me, Fritz, lähdemme siistiytymään.

19

VALKOISET RUUSUT

Sillä aikaa kun matkustajat asettuivat taloksi ja rehtorin rouva pujottautui parhaaseen pukuunsa, Josie juoksi puutarhaan poimimaan kukkia morsiamille. Jännittävien vieraiden odottamaton tulo oli kiihdyttänyt haavemielisen tytön pois tolaltaan, hänen päänsä oli täynnä sankaritekoja ja dramaattisia kohtauksia, samalla kun häntä askarrutti naisellinen kysymys, aikoivatko morsiamet esiintyä hunnuissaan. Hän seisoi tuuhean valkoisen ruusupensaan vieressä ja valikoi kauneimpia ruusuja, jotka aikoi sitoa valkoisella nauhalla kimpuiksi ja asettaa uusien serkkujensa peilipöydille. Kesken puuhansa hän kuuli askelia ja näki veljensä tulevan polkua pitkin käsivarret ristissä, pää painuksissa ja kasvoilla hajamielinen ilme.

— 'Sinua odotan', sanoi Josie ja hymyili ymmärtäväisesti imien peukaloaan, johon ruusunpiikki oli pistänyt.

— Mitä sinä täällä teet, kujeilija, kysyi Demi, joka pikemmin tunsi kuin näki, että joku oli häirinnyt hänen haaveitaan.

— Poimin kukkia morsiamille. Eikö olisi mukavaa jos sinullakin olisi?

— Morsian vai kukka? kysyi Demi tyynesti, mutta katseli äkkiä kiinnostuneena ruusupensasta kuin jotakin hyvin harvinaista ilmiötä.

— Molemmat. Jos hankit itse toisen, saat toisen minulta.

— Jospa voisinkin, sanoi Demi poimien ruusunnupun ja huokaisten niin syvään, että Josien sydän heltyi.

— Mikset sitten tee jotakin? Nyt sinun on toimittava, jos ylipäänsä aiot. Hän lähtee pian pois ainaiseksi.

— Kuka? Demi kiskaisi irti puoleksi auenneen nupun ja oli niin hämmentyneen näköinen, että Josieta nauratti.

— Älä ole olevinasi. Tiedät ihan hyvin, että tarkoitan Alicea. Ja Demi, minä tahtoisin auttaa sinua. Nämä kihlaukset ja häät ja muut ovat niin jännittäviä, etten millään antaisi yksienkään mennä sivu suun. Ota sinä vaarin minun neuvostani, puhu kuin mies suusi puhtaaksi ennen kuin Alice lähtee.

Pikku sisko puhui niin tärkeänä ja tosissaan, että Demiä nauratti, mutta neuvo oli erinomainen, sillä se sopi täsmälleen hänen omiin mietteisiinsä. Siksi hän ei härnännyt tyttöä kuten tavallisesti, vaan sanoi:

— Kun kerran olet noin viisas lapsi, niin vihjaisepa vielä, miten minä puhun 'suuni puhtaaksi'.

— Hyvänen aika, onhan niitä tapoja. Näytelmissä kosijat polvistuvat, mutta se on kamalaa, jos heillä on pitkät jalat. Ted ei milloinkaan polvistu kunnolla, vaikka harjoitan häntä tuntikaupalla. Jos tahdot olla hyväntuulinen ja leikkisä, voit sanoa: "Tule omakseni, tule omakseni", niin kuin vanhus, joka heitti kurkkuja aidan yli rouva Nickelbylle, tai sitten voit kirjoittaa jotakin runosotkua. Sitähän olet koettanutkin tietääkseni.

— Ole vakavissasi, Josie! Minä rakastan todella Alicea ja luulen, että hänkin tietää sen. Tahtoisin sanoa sen hänelle, mutta minua pökerryttää jo pelkkä ajatus.

Demi koetti puhua selkeästi, mutta unohti hämmennyksissään arvokkuutensa ja tavanomaisen pidättyvyytensä niin, että nöyrtyi kysymään pikku siskoltaan, kuinka olisi parasta kosia. Onnellisten morsiusparien tulo ja myös Alicen loistava puhe kevätjuhlassa olivat kiirehtineet hänen ratkaisuaan. Daisy oli tavallisesti Demin uskottu, mutta nyt sisarella oli omat murheensa, ja Demistä olisi ollut sydämetöntä kertoa hänelle toiveistaan.

Josie ja ruusupensas näyttivät tulleen kohtalon sormena Demin tielle, ja hän turvautui pikku sisareensa kuin hukkuva oljenkorteen.

— Ehkä minä kirjoitan hänelle, hän aloitti hitaasti hetken vaitiolon jälkeen.

— Minä keksin keinon, oikein hienon keinon, huudahti Josie äkkiä hyppien. — Se sopii hänelle erinomaisesti ja myös sinulle, koska olet runoilija.

— Mitä sinä keksit? Älä viitsi pilailla, rukoili ujo kosija innoissaan, mutta hän pelkäsi hiukan tuota teräväkielistä naissuvun edustajaa.

— Se oli eräässä Edgeworthin kertomuksessa. Mies lähetti valitulleen kolme ruusua: nupun, puoleksi puhjenneen ja aivan aukinaisen. En muista minkä tämä valitsi, mutta Alice tietää, sillä hän oli mukana kun se luettiin. Tässä on kaikki mitä tarvitset. Nuput sinulla jo on. Taita nyt kaunein ruusu minkä löydät, niin minä sidon ne ja vien hänen huoneeseensa. Hän tulee Daisyn luo pukeutumaan, niin että kaikki sujuu kuin rasvattu.

Demi tuumi hetken, ja sitten hänen kasvoilleen levisi hymy, ja hän liitti Josien kädessä olevaan kimppuun auenneen ruusun.

Ihastuksissaan siitä, että sai olla mukana näin romanttisessa jutussa, Josie sitoi varret yhteen. Sillä välin Demi kirjoitti korttiin:

"Rakas Alice! Tiedät mitä nämä kukat tarkoittavat. Tahdotko kiinnittää yhden tai kaikki rintaasi tänä iltana? John."

Antaessaan sen sisarelleen hän sanoi niin että tyttö tunsi tehtävänsä tärkeyden:

— Luotan siihen, ettet nyt kujeile, Josie. Tämä on minulle tärkeä asia.

Josie lupasi ja juoksi täyttämään tehtäväänsä. Demi jäi haaveilemaan ruusujen keskelle.

Hymy ja kyynelet vuorottelivat Alicen kasvoilla, kun hän luki kukkien mukana tullutta viestiä ja mietti, mitä siihen vastaisi. Hiukkaakaan epäröimättä hän tiesi mitä olisi halunnut vastata, mutta velvollisuus pidätti häntä. Kotona oli sairas äiti ja vanha isä, siellä tarvittiin häntä ja rahallista apua. Hitaasti hän pani syrjään täysin puhjenneen ruusun istuessaan peilin edessä tuumimassa elämän suurta kysymystä.

Olisiko oikein pyytää Demiä odottamaan ja sitoa hänet lupauksella? Vai olisiko parempi olla edes ilmaisematta hänelle rakkauttaan? Demi oli nuori ja saattoi unohtaa, ja hän itse ehkä pystyisi paremmin täyttämään velvollisuutensa, jos malttamaton sulhanen ei odottaisi häntä. Silmiä hämärsi ja käsi viipyi ruusunvarressa, kun hän asetti puoleksi puhjenneen ruusun jo avoimen viereen ja mietti saattoiko panna edes nuppua rintaansa. Se näytti hyvin kalpealta toisten rinnalla, ja oli väärin antaa vähän toiveita, ellei kerran enempää voinut.

Istuessaan siinä mietteissään ja alakuloisena hän kuuli Daisyn ja tämän äidin juttelevan viereisessä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista, ja avonaisista ikkunoista äänet kantautuivat niin selvästi, että hänen oli mahdotonta olla kuulematta. Muutaman hetken perästä hän ei enää saattanut vetäytyä pois, sillä he puhuivat Demistä.

— Kyllä Ludmilla on kiltti, kun toi meille kaikille oikeata kölninvettä! Se virkistää näin väsyttävän päivän jälkeen. Johnkin taisi saada pullollisen?

— Niin sai. Näitkö miten hän hypähti pystyyn, kun Alice lopetti puheensa päättäjäisissä? Hän olisi mennyt päätä pahkaa Alicen luo, ellen minä olisi pidättänyt häntä. Enkä ihmettele, että hän oli ylpeä ja hyvillään. Minäkin taputin käsineeni melkein riekaleiksi enkä edes muistanut, että vastustan naisia puhujalavalla.

— Onko John puhunut sinulle mitään?

— Ei, ja arvaan kyllä miksei. Hän pelkää pahoittavansa minun mieleni. Vaikka se on kyllä erehdys. Mutta minä tiedän hänen tapansa ja toivon, että hänelle kävisi hyvin.

— Hyvin hänen käykin. Ei kukaan täysjärkinen tyttö antaisi rukkasia Johnille, vaikkei hänestä milloinkaan tule rikasta. John kertoi muuten eilisiltana, mitä hän teki rahoillaan. Hän lähetti Barton-raukan sairaalaan ja maksoi kulut, kunnes miehen silmät oli pelastettu — se oli aika kallis juttu. Mutta Barton kykenee nyt työhön ja voi huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Hän oli epätoivon partaalla, sairas ja köyhä. Kun John sai tietää asiasta, hän antoi jokaisen penninsä eikä kertonut edes minulle ennen kuin pakotin hänet siihen.

Alice ei kuullut mitä Daisy vastasi, sillä onnen tunne valtasi hänet, ja päättävästi hän kiinnitti rintaansa ruusun.

Meg-rouva puhui yhä Johnista.

— Jotkut sanoisivat, että hän menetteli tyhmästi ja ajattelemattomasti, koska ei itsekään ole varakas, mutta minusta hänen ensimmäinen sijoituksensa on hyvä ja varma, sillä se joka antaa köyhille, lainaa Jumalalle. Ja minä olin niin tyytyväinen ja ylpeä hänestä, etten tahtonut pilata asiaa tarjoamalla hänelle rahaa.

— Luulen ettei hän puhu mitään Alicelle, koska hänellä ei ole mitään tarjottavana. Mutta hän unohtaa, että rakkaus sinänsä on kaikki. Ja tiedän että kuka tahansa nainen olisi iloinen hänen rakkaudestaan.

— Niin, siltä minustakin aikoinaan tuntui, ja olin valmis tekemään työtä ja odottamaan oman Johnini kanssa ja hänen puolestaan.

— Niin Alicekin odottaa, ja toivottavasti heidän asiansa selviää. Pitäisitkö sinä siitä, äiti?

— Kaikesta sydämestäni, sillä parempaa tyttöä ei ole. Juuri hänen laistaan vaimoa olen pojalleni toivonut, enkä aio menettää häntä, mikäli se minusta riippuu. Alicen sydämeen mahtuvat kyllä sekä rakkaus että velvollisuus. Ja Alicen ja Johnin on helpompaa odottaa yhdessä — sillä odotettava heidän tietenkin on.

Alice ei kuullut enempää, hän sulki ikkunansa kasvot loistaen vaikka hiukan syyllisyydentuntoisena. Koko asia näytti nyt toiselta kuin ennen. Hän tunsi itsekin, että hänen sydämensä oli kyllin avara sekä rakkaudelle että velvollisuudelle. Hän tiesi, että äiti ja sisar toivottaisivat hänet tervetulleeksi. Hän muisti Daisyn kohtalon, Natin koettelemukset, pitkän odotuksen ja ehkä ikuisen eron — kaikki nuo asiat tulivat niin elävästi mieleen, että oli julmaa olla varovainen ja sulaa hulluutta uhrautua. Siinä miettiessään hän pani nupun puoleksi auenneen viereen. Ja hetken perästä hän suuteli auennutta ruusua ja liitti senkin kielittelijäkimppuun tuumien itsekseen juhlallisesti kuin valaa vannoen:

— Haluan rakastaa Johnia ja tehdä työtä ja odottaa hänen kanssaan ja hänen puolestaan.

Oli hyvä, ettei Demi ollut saapuvilla, kun Alice pujahti alas liittyäkseen vieraisiin, joita pian alkoi virrata taloon. Hänen tavallisesti mietteliäistä kasvoistaan säteilevä ilo ei herättänyt kummastusta, koska kaikki onnittelivat häntä puheesta, ja hämminki, jonka saattoi nähdä aina uuden herraryhmän lähetystössä, meni pian ohi, kun kukaan heistä ei huomannut hänen rinnassaan olevia kukkia.

Demi oli opastanut muutamia arvohenkilöitä ympäri opistorakennusta ja auttoi isoisäänsä pitämään heille seuraa keskustelemalla Pestalozzista, Fröbelistä ja muista, jotka hän olisi kernaasti lähettänyt Punaisen meren pohjaan. Viimein hän luotsasi 'vaikutusvaltaiset ja kunnioitettavat herrat' onnellisesti Plumfieldiin ja laski heidät maihin setä ja täti Bhaerin eteen. Nämä ottivat vieraat juhlallisesti vastaan, professori paistoi hyväntahtoisuutta kaikkia ja kaikkea kohtaan ja rouva hymyili puristaessaan kättä toisensa jälkeen koettaen sivuuttaa huomiotta sen ikävän tosiasian, että mahtipontinen professori Plock oli leiriytynyt hänen samettisen juhlapukunsa laahukselle.

Syvästi huoaten Demi katseli ympärilleen nähdäkseen Alicen. Tuntui mahdottomalta noin vain käden käänteessä keksiä valkopukuinen tyttö joukosta, joka tunkeili vastaanottohuoneissa, hallissa ja kirjastossa, mutta Demin silmät kääntyivät kuin magneettineula juuri siihen nurkkaan, missä tumma palmikkokruunuinen pää kohosi — hänen mielestään kuningatarmaisena yli ympäröivän joukon.

Oli, oli Alicella kukka povellaan: yksi, kaksi, voi ihanaa näkyä! Kaiken tämän Demi erotti halki suuren huoneen, ja hän huokasi niin syvään, että neiti Perryn käherretty leikkotukka heilui. Avonaista ruusua ei näkynyt, sillä pitsin poimu peitti sen. Ehkä olikin hyvä, että onni tuli asteittain, muuten Demi olisi saattanut ällistyttää vieraita hyökkäämällä suin päin epäjumalansa luo, sillä nyt ei ollut Daisya pitelemässä takin liepeestä.

Muuan komea nainen, joka halusi tietoja, kävi Demin kimppuun tänä tärkeänä hetkenä, ja pojan täytyi pakottautua esittelemään hänelle merkkihenkilöitä. Totisesti Demi oli kärsivällinen kuin pyhimys, mutta hänen ajoittainen hajamielisyytensä ja epäjohdonmukaisuutensa saivat tuon kiittämättömän lesken kuiskaamaan ensimmäiselle ystävälleen, jonka tapasi Demin päästyä livahtamaan:

— En näe missään viiniä, mutta nuori Brooke on aivan varmasti ottanut liikaa. Hän käyttäytyi kyllä moitteettomasti, mutta oli selvästi hiukan päissään.

Ja niin hän todella oli, vaikka sen oli aiheuttanut jalompi viini kuin se mikä kimalteli päivällislaseissa. Kun Demi selvisi naisesta, hän kääntyi taas etsimään Alicea saadakseen kuulla edes yhden sanan tämän suusta. Hän näki tytön seisovan pianon luona selaamassa nuottivihkoa ja juttelemassa muutamien herrojen kanssa. Kätkien intonsa Demi luovaili lähemmäksi valmiina astumaan esiin heti kun onnellinen hetki koittaisi, ja hän panetteli kaiken aikaa mielessään vanhoja ihmisiä, joiden piti itsepintaisesti ahdistaa nuoria sen sijaan että istuisivat järkevästi ikäistensä seurassa. Vanhemmat vetäytyvät vihdoinkin pois, mutta heidän tilalleen tuli heti kaksi innokasta nuorukaista, jotka pyysivät neiti Heathia kanssaan Parnassoon tanssimaan. Demi himoitsi heidän vertaan, mutta rauhoittui kun kuuli Pumpun ja Dollin puhuvan Alicen kanssa tämän kieltäydyttyä. Pumppu sanoi:

— Ajattele, minä olen täysin kääntynyt yhteisopetusaatteeseen ja toivoisin melkein että olisin jäänyt tänne. Kreikkakin tuntuu varmaan helpommalta, kun näkee sieviä tyttöjä sen kimpussa.

— Niinpä niin, pahus vie! Meidän poikien on pakko katsoa eteemme, tai te tytöt nappaatte kaikki palkinnot meidän nenämme edestä. Sinä olit suurenmoinen tänään, piti kuunnella joka sanaa, vaikka oli niin kuumakin, että olisin varmasti livistänyt, jos joku muu olisi esiintynyt, Doll koetti olla kohtelias ja osoitti todella liikuttavaa ihailua. Hänellä oli ollut niin kuuma, että kaulus oli pehmennyt, kihara tukka suoristunut ja hansikkaat menneet pilalle.

— Opistossa on kyllä tilaa kaikille. Jos te vain jätätte meille kirjat, niin me luovutamme mielellämme teille pallopelit, soutamisen, tanssimisen ja hakkailun, jotka näyttävät teistä olevan pääasia, vastasi Alice suloisesti.

— Nyt sinä olet julma! Ei aina voi ahertaa, ettekä te tytötkään näytä panevan pahaksenne noita viimeksi mainitsemiasi opiskelunhaaroja, sinkosi Doll.

— Jotkut harrastavat kyllä niitä ensimmäisinä vuosinaan. Mutta myöhemmin lapsellisuudet jäävät. Älkää antako minun estää teitä lähtemästä Parnassoon, ja hymyillen Alice nyökkäsi hyvästiksi pojille, jotka katkerasti tunsivat olevansa vielä kovin nuoria ja kokemattomia.

— Siitä sait, Doll. Parasta olla ryhtymättä suukopuun tuollaisten tyttölasten kanssa, sanoi Pumppu laahustaen tiehensä hiukan liian kylläisenä.

— Olipas tyttö kirotun ivallinen! Eikä varmaan ole paljonkaan vanhempi kuin me. Tytöt kehittyvät aikaisemmin, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut kohdella meitä kuin isoäiti, mutisi Doll tuntien uhranneensa karitsansa perin kiittämättömän Athenen alttarille.

— Mennään hakemaan jotain syötävää. Minä olen väsynyt paljosta puhumisesta. Vanha Plock sai minut käsiinsä ja pani pääni pyörälle Kantilla ja Hegelillä ja muilla suuruuksilla.

— Lupasin Dora Westille tanssittaa häntä vähän. Katsotaan missä hän on. Dora on mukava pikku otus ja hänelle riittää, kunhan pysytään tahdissa.

He löntystivät käsikoukkua tiehensä ja jättivät Alicen lukemaan nuotteja, niin kuin seuraelämä ei häntä ensinkään viehättäisi. Kun hän kumartui kääntämään lehteä, pianon takana seisova nuori mies näki avonaisen ruusun ja mykistyi onnesta. Hän tuijotti sitä hetken ja syöksyi sitten pianon viereen ennen kuin uusia kiusanhenkiä ilmestyisi.

— Alice, ihan tottako, ymmärsitkö? Kuinka voin kiittää sinua, sammalsi Demi kumartuen muka katsomaan laulua, vaikka ei nähnyt ainoatakaan nuottia tai sanaa.

— Ei, älä nyt! Me olemme vielä liian nuoria ja meidän täytyy odottaa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, John!

Ties mitä olisi voinut tapahtua tämän kuiskauksen jälkeen, ellei Tom Bangs olisi hyökännyt Demin ja Alicen luo huomauttaen iloisesti:

— Musiikkia, se on hyvä keksintö! Väki harvenee ja täällä tarvitaan jotain virkistystä. Korvissa ihan surisee se tieteellinen sekasotku, jota olen kuunnellut koko päivän. Laula tämä sievä skotlantilainen laulu, Alice.

Demi murjotti, mutta Tom ei sitä huomannut, ja Alice arveli, että laulu voisi kelvata vaikeasti kätkettävien tunteiden varaventtiiliksi. Hän istuutui pianon ääreen.

ODOTA VÄHÄN

On isä, äiti köyhiä, heikkoja kumpikin. He eivät sitä kestäisi, jos heidät jättäisin. On puute leivän, särpimen ja karja pikkuinen. Ei rakkahimmat jäädä voi. Siis varro hetkinen!

John tiesi Alicen laulavan hänelle ja antavan vastauksensa surumielisen balladin sanoilla. Hän ymmärsi tarkoituksen ja hymyili niin lämpimästi, että tyttö nousi heti laulun loputtua kuumuutta valittaen:

— Niin, sinua väsyttää, eikä ihmekään. Tule ulos piristymään! Ja muina miehinä Demi saattoi Alicen tähtien tuikkeeseen Tomin jäädessä räpyttelemään silmiään aivan kuin hänen nenänsä edestä olisi lentänyt raketti.

— Varjelkoon! Pastori teki tosikauppoja viime kesänä, vaikkei puhunut minulle mitään. Ja Tom lähti levittämään tietoa.

Mitä puutarhassa puheltiin, sitä ei koskaan saatu tarkkaan tietää, mutta Brooken perhe valvoi sinä iltana myöhään ja utelias silmä olisi voinut nähdä, kuinka Demi otti vastaan onnitteluja naisväeltä. Josie oli hyvin tärkeä ja väitti järjestäneensä koko jutun. Daisy iloitsi ja Meg oli niin mielissään, että Josien ja Demin mentyä rupesi puhumaan Daisylle Natista ja sanoi lopuksi:

— Odota kunnes Nat tulee kotiin. Silloin sinäkin saat kantaa valkoisia ruusuja!

20

HENKI HENGESTÄ

Demin kihlauksesta kerrottiin vain omaisille, koska hänen avioliittonsa joka tapauksessa siirtyisi kauas tulevaisuuteen. Nuoret olivat niin onnellisia, että aika tuntui heistä pysähtyneen. Ja viikon kuluttua he erosivat — Alice mennäkseen kotiin ja John ryhtyäkseen työhön uudella innolla.

Daisy iloitsi heidän onnestaan eikä koskaan väsynyt kuulemaan veljensä tulevaisuuden suunnitelmia. Ja kun hän nyt kulki talossa puuhakkaana ja laulellen, äiti tunsi, että alakuloisuuteen oli löytynyt oikea lääke. Meg hautoi yhä huolia ja epäilyksiä, mutta salasi ne taitavasti ja piti tarkasti silmällä Lontoosta tulevia kirjeitä. Jokin salaperäinen viesti oli näet lentänyt valtameren poikki ja Daisyn tyytyväisyys näytti kuvastuvan Natinkin nykyisessä hilpeässä mielialassa.

Läpäistyään näin Wertherin ikäkauden ja kokeiltuaan pikkuisen Faustia, johon näköjään kuului tutustuminen Mefistofeleeseen, Blocksburgiin ja Auerbachin viinikellariin, Nat tunsi olevansa Wilhelm Meister, joka palveli oppipoikana suuria elämän mestareita. Päästyään selville Natin pienistä synneistä ja vilpittömästä katumuksesta Daisy vain hymyili sille lemmen ja filosofian sekoitukselle, jota hänen kirjeensä uhosivat.

— Sydän hänellä on paikallaan. Ja hänen päänsä selvenee pian, kun hän vain pääsee pois siitä tupakan, oluen ja filosofian katkusta, jossa nyt elää. Raikas meri-ilma puhaltaa pois kaikki hulluttelut, Jo sanoi iloissaan viuluniekkansa lupaavasta urasta. Natin kotiinpaluu oli hänen mielipahakseen lykkäytynyt kevääseen, mutta viivästys oli vain eduksi opinnoille.

Josie vietti kuukauden neiti Cameronin seurassa meren rannalla ja oli heittäytynyt niin innokkaasti opiskeluun, että hankki uutteruudellaan ja kärsivällisyydellään ystävyyssuhteen, josta hänelle oli paljon hyötyä tulevina vuosina. Sillä pikku Josien vaisto osui oikeaan. Marchien dramaattiset taipumukset puhkesivat hänessä vähitellen kukkaan, ja hänestä tuli kuuluisa ja suosittu näyttelijä.

Tom ja hänen Doransa kulkivat rauhallisesti kohti vihkialttaria. Isä Bangs pelkäsi niin kovasti, että hänen huikenteleva poikansa muuttaisi taas mieltään ja yrittäisi kolmatta ammattia, että hän antoi mielellään Tomin ankkuroitua mahdollisimman pian. Kaikesta päättäen Tomista tulisi äveriäs mies, sillä liikemiesuralla hän oli lahjakas.

— Syksyllä menemme naimisiin ja asumme aluksi yhdessä isän kanssa. Johtaja vanhenee ja meidän on pidettävä hänestä huolta. Myöhemmin hankimme oman kodin.

Tämä oli heidän mieluisin puheenaiheensa ja sille hymyiltiin, sillä kaikista jotka Tommy Bangsin tunsivat, oli kerrassaan hullunkurista ajatella häntä perheenpäänä.

Näin hyvin olivat asiat; Jo arveli voittaneensa sen vuoden vaikeudet, kun eteen nousi uusi pulma. Pitkien väliaikojen jälkeen Danilta oli silloin tällöin tullut postikortti, osoitteena oli "M. Masonin luona". Tällä tavalla Danin oli mahdollista saada uutisia kotoa ja lähettää lyhyitä tiedonantoja. Viimeinen syyskuussa tullut kortti oli päivätty Montanassa ja kertoi lyhyesti:

'Vihdoinkin täällä, yritän taas kaivostyötä, vaikka en aio viipyä kauan. Kaikki hyvin. Luovuin maanviljelystuumasta. Kerron pian suunnitelmistani. Voin mainiosti, teen työtä ja olen onnellinen.

D.K.'

Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.

Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen. Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan, hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä nöyrempänä.

Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi, mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon, jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:

— Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse! Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja miten hän nykyään voi.

Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja ja huohotti yhteen hengenvetoon:

— Kaivos sortunut — kaksikymmentä miestä sisällä — kaikki pääsytiet tukossa — vesi nousemassa — Dan tiesi vanhan aukon — pelasti heidät henkensä uhalla — puolikuolleina — kaikki sanomalehdet täynnä — minä tiesin, että hän on sankari — eläköön kunnon Dan!

— Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.

Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaa Tedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robin kysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiin Daniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.

Dan oli ollut ainoa, joka muisti kaivokseen johtavan vanhan tukkeutuneen aukon. Hän laskeutui yksin alas ja käski muita pysymään paikallaan, kunnes pääsisi varmuuteen siitä, ettei ollut vaaraa; hän kuuli kuinka miespoloiset hakkasivat epätoivoissaan henkensä edestä seinämän toisella puolella, hän ohjasi heidät koputuksilla ja huudoilla oikeaan paikkaan ja johti pelastusjoukkoa, joka sai miehet ulos ennen kuin vesi kohosi kaivoksessa liian korkealle. Kun hänet viimeisenä hinattiin ylös, katkesivat kuluneet köydet. Dan putosi ja ruhjoutui pahasti, mutta jäi kuitenkin henkiin. Miehet kantoivat hänet sairaalaan, ja kaivoksen omistajat lupasivat hänelle loistavan palkinnon urotyöstä.

— Hänen täytyy jäädä eloon! Hänet on saatava kotiin hoidettavaksi heti kun hän vain voi matkustaa, vaikka minun pitäisi itseni mennä häntä hakemaan! Minä olen aina tiennyt, että hän tekee vielä jonkin suuren teon, ellei häntä vain sitä ennen ammuta tai hirtetä jonkin hurjan kepposen tähden, Jo sanoi kiihtyneenä.

— Lähde hakemaan ja ota minut mukaan, äiti. Danhan pitää minusta ja minä hänestä, Ted sanoi, ja hänestä tuntui, että siitä tulisi oikein hänen mielensä mukainen matka.

Ennen kuin hänen äitinsä ennätti vastata, ryntäsi Laurie sanomalehteä heiluttaen sisään melkein yhtä kovalla melulla kuin Teddy.

— Oletko nähnyt uutisen, Jo? Mitä arvelet, lähtisinkö heti katsomaan poikaa?

— Olisi mainiota jos menisit. Mutta uutinen voi olla liioiteltu, sellaista sattuu usein. Ehkä saamme piankin aivan toisenlaisen kuvauksen tapahtumasta.

— Soitan Demille, että hän ottaisi tarkasti selvää asiasta. Jos uutisessa on perää, lähden heti. Ja jos Dan vain kykenee, tuon hänet kotiin. Jollei, jään vähäksi aikaa hänen luokseen. Kyllä hän siitä selviää, Dan ei kuole vaikka putoaisi pää edellä. Hänellä on yhdeksän henkeä eikä hän ole menettänyt niistä vielä puoliakaan.

— Setä, enkö minä saa tulla mukaan? Olisi hauskaa nähdä kaivokset ja Dan ja kuulla kaikki ja auttaa. Minä olen hyvä sairaanhoitaja, enkö olekin, Rob, kärtti Teddy.

— Varmasti olet. Mutta kyllä minäkin lähden mielelläni, jos äiti ei tule toimeen ilman sinua ja setä tarvitsee jonkun, Rob vastasi tyynesti näyttäen paljon sopivammalta matkakumppanilta kuin kiihtyvä Ted.

— Minä en tule toimeen ilman teitä kumpaakaan. Minun poikani joutuvat heti hankaluuksiin, jollen pidä heitä tiukasti kotona. Muita minulla ei ole oikeutta pidättää, mutta teitä en tahtoisi päästää silmistäni, ettei mitään tapahtuisi. Ikinä ei ole ollut tällaista vuotta, haaksirikkoja ja häitä, vedenpaisumuksia ja kihlauksia ja kaiken maailman mullistuksia, Jo huudahti.

— Muuta et voi odottaakaan, rouvaseni, kun olet tekemisissä nuorten kanssa. Pahin aika on sitten toivottavasti ohi, kun omat poikasi lentävät pesästä. Koetan olla silloin sinun puolellasi, sillä sinä tarvitset apua ja tukea, varsinkin jos Ted livistää. Jon voivottelut huvittivat Laurieta.

— En usko, että minua voi mikään hämmästyttää. Mutta Danista olen huolissani, ja minusta jonkun pitäisi tosiaan mennä hänen luokseen. Paikkakunta on kurjaa seutua, ja hän tarvitsee huolellista hoitoa. Poikaparka, hänelle näyttää riittävän kolauksia. Mutta ehkä hän tarvitsee niitä asettuakseen.

— Demi ilmoittaa kyllä ennen pitkää mitä kuuluu, ja minä olen heti valmis matkaan.

Lisätiedustelut vahvistivat uutisen. Laurie matkusti heti ja Ted lähti hänen mukanaan kaupunkiin toivoen yhä pääsevänsä mukaan. Hän viipyi koko päivän poissa. Mutta äiti Bhaer sanoi rauhallisesti:

— Ted on kiukuissaan kun ei saanut tahtoaan läpi. Hän on varmaan Tomin tai Demin luona ja palaa illalla kotiin nälkäisenä ja leppyneenä. Kyllä minä hänet tunnen.

Mutta Jo erehtyi. Tediä ei kuulunut illallakaan kotiin eikä kukaan ollut nähnyt häntä. Professori Bhaer oli juuri lähdössä etsimään kadonnutta, kun tuli sähke, jossa oli Laurien matkan varrella olevan aseman leima:

'Löysin Tedin junasta. Otan hänet mukaani. Huomenna kirjoitan.

Laurie.'

— Älä välitä, äiti. Kyllä setä pitää hänestä huolen. Ja Danista on hauskaa tavata hänet, Rob sanoi, kun Jo istui siinä käsittämättä, että hänen nuorin poikansa todellakin oli matkalla kohti villiä länttä.

— Tottelematon poika! Kyllä minä sen junkkarin löylytän, kun saan hänet takaisin. Ja Laurie on varmaan mukana juonessa. Ihan hänen tapaistaan. Siellä ne lurjukset nyt pitävät hauskaa, saisinpa olla heidän mukanaan! Eikä tuo hupsu poika varmaan ottanut mukaansa edes yöpaitaa tai päällystakkia. Saadaan hoitaa kahta potilasta, kun he tulevat takaisin — jos ylipäänsä tulevat. Nuo hurjat pikajunat suistuvat aina jyrkänteistä tai palavat poroksi tai törmäävät toisiinsa. Voi Ted, rakas poikakulta! Ja Jon uhkaukset muuttuivat helläksi vaikerteluksi niin kuin äideillä tavallisesti.

Mutta samaan aikaan poika mennä huristi manteren poikki hyvillään ensimmäisen kapinansa onnistumisesta. Laurieta huvitti kun Ted väitti, että koko idea syntyi hänen sanoistaan: "Jos Ted livistää." Siksi Laurie tunsi olevansa pojasta vastuussa ja alistui heti, kun tapasi karkurin vaunussa nukkumassa matkatavaranaan vain pullo viiniä Danille ja kenkäharja itseään varten. Ja kuten Jo aavisti, näillä lurjuksilla oli mainion hauskaa.

Katumuskirje tuli aikanaan, ja vihastuneet vanhemmat unohtivat nuhteensa ajatellessaan Dania, joka oli hyvin heikko eikä moneen päivään tuntenut ystäviään. Sitten alkoi paraneminen, ja kaikki antoivat anteeksi pahankuriselle pojalle, kun tämä ylpeänä kirjoitti, että Danin ensimmäiset sanat hänen tajuihin tultuaan olivat olleet: "Kas, Ted", ja että hän oli hymyillyt mielissään nähdessään tutut kasvot vierellään.

— Hyvä että Ted lähti, en minä toru häntä enää. Mutta mitä me lähetämme Danille? Ja Jo karkotti kärsimättömyytensä lähettämällä toipilaalle niin paljon hoitovälineitä, että siitä olisi riittänyt kokonaiselle sairaalalle.

Pian alkoi tulla ilahduttavia tietoja ja vihdoin ilmoitettiin, että Dan kykeni jo matkustamaan, mutta hän ei näyttänyt haluavan vielä lähteä, vaikka olikin loputtoman kiinnostunut kotiasioista.

"Dan on muuttunut", kirjoitti Laurie Jolle, "eikä vain tämän sairautensa vuoksi, vaan myös jostain muusta syystä. En tiedä mitä on tapahtunut, ja jätän kyselyt sinun asiaksesi. Mutta hourailusta päätellen hänellä on ollut ikäviä kokemuksia. Hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta, mutta kehittyneemmältä ja tyynemmältä ja on hyvin kiitollinen. On liikuttavaa nähdä, kuinka mielellään hän katselee Tediä, niin kuin ei voisi saada kylläkseen hänestä. Hän sanoo, että Kansas oli epäonnistunut yritys, mutta en halua kysellä mitään, koska puhuminen rasittaa häntä. Täkäläiset ihmiset pitävät hänestä ja hän näyttää olevan siitä hyvillään. Ennenhän häntä kiusasi kaikki tunteiden osoittaminen. Nyt hän sitä vastoin tuntuu etsivän ihmisten ystävyyttä. Mene tiedä, saatanpa erehtyä. Pian saat itse nähdä kaiken. Ted on kuin jänis kaalimaassa, ja matka on tehnyt hänelle tavattoman hyvää. Anna minun ottaa hänet mukaani Eurooppaan! Esiliinan helmat eivät voi varjella häntä enempää kuin minua muutama vuosisata sitten, kun ehdotin, että karkaisin sinun kanssasi Washingtoniin. Eikö ollut ikävä ettet tullut mukaan?"

Tämä kirje sai Jon mielikuvituksen laukkaamaan hurjasti, ja Dan-parka joutui kokemaan kaikki rikokset, vääryydet ja onnettomuudet, mitä maailmassa ikinä oli tapahtunut. Jo odotti häntä hartaasti kotiin ja kulutti enemmän aikaa houkuttelukirjeeseen kuin teoksiensa jännittävimpiin kuvauksiin.

Sitä kirjettä ei saanut nähdä kukaan muu kuin Dan. Mutta se sai hänet myös tulemaan. Ja eräänä lokakuun päivänä Laurie auttoi heikon miehen vaunuista Plumfieldin ovelle ja Jo otti kulkurin vastaan kuin tuhlaajapojan. Ted esitti kaiken aikaa sotatanssia ryhmän ympärillä päässään villin näköinen hattu ja jalassaan ällistyttävät saappaat.

— Suoraan yläkertaan ja vuoteeseen! Nyt minä olen hoitaja. Ja tämän haamun täytyy saada ruokaa ennen kuin hän avaa suutaan, Jo käski koettaen peittää hämmästystään, sillä Dan oli todella kalpea ja kuihtunut, kuin entisensä varjo.

Dan totteli mielellään ja kävi häntä varten varattuun pitkään leposohvaan katsellen ympärilleen tyytyväisen näköisenä kuin äidin syliin päässyt lapsi. Jo hääri hänen ympärillään hilliten uljaasti kielelle pyrkivät kysymykset. Dan nukahti pian matkan rasituksista uupuneena, ja silloin Jo vetäytyi 'lurjusten' seuraan vuoroin toruen, vuoroin kiittäen heitä.

— Jo, luulen että Dan on tehnyt jonkin rikoksen ja saanut kärsiä siitä, sanoi Laurie Tedin mentyä näyttämään tovereilleen saappaita ja kertomaan hurjia juttuja kaivosmiesten elämästä. — Pojalla on ollut järkyttäviä kokemuksia, ja hän on murtunut niistä. Hän oli aivan sekaisin meidän tullessamme, ja kun valvoin hänen vierellään kuulin hänen retkistään vähän. Hän houraili jostakin johtajasta, kuolleesta miehestä ja Blairista ja Masonista ja työnsi minulle kättään kysyen, tarttuisinko siihen ja antaisinko anteeksi. Kerran kun hän oli oikein rauhaton, tartuin häntä käsistä kiinni. Hän rauhoittui heti ja rukoili, etten panisi hänelle käsirautoja. Oli totisesti hirveätä kuulla, kun hän välistä houraili vanhasta Plumista ja sinusta ja rukoili, että pääsisi kotiin kuolemaan.

— Ei hän kuole, vaan elää katuakseen sitä mitä on tehnyt, olkoon se mitä tahansa. Älä säikytä minua noilla hämärillä viittauksilla! En välitä vaikka hän olisi rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan. Minä puolustan häntä, ja niin teet sinäkin, ja me nostamme hänet jaloilleen. Hän ei ole turmeltunut, se näkyy hänen kasvoistaan. Älä puhu mitään kenellekään, minä otan ennen pitkää selvän kaikesta, Jo vastasi yhä uskollisena pojalleen, vaikkakin masentuneena kuulemastaan.

Muutaman päivän Dan lepäsi tapaamatta juuri ketään. Sitten hyvä hoito ja tuttu kotoinen ympäristö alkoivat vaikuttaa, ja hän tuntui olevan taas ennallaan, vaikkei halunnutkaan kertoa viimeaikaisista kokemuksistaan. Hän vain vetosi siihen, että lääkäri oli kehottanut välttämään puhumista. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, mutta hän ei laskenut luokseen muita kuin vanhat ystävänsä ja kieltäytyi jyrkästi sankarin osasta. Ted oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi halunnut näyttää kaikille urhoollista Dania.

— Jokainen mies siellä olisi tehnyt samoin. Miksi pidätte minusta niin suurta melua? Dan kysyi enemmän häpeissään kuin ylpeänä katkenneesta kädestään.

— Mutta eikö tunnu hyvältä ajatella, että sinä pelastit kaksikymmentä henkeä ja annoit hätääntyneille perheille takaisin heidän rakkaansa, Jo kysyi eräänä iltana, kun he olivat jääneet kahden kesken.

— Tuntuu. Se yksin on pitänyt minua hengissä — ainakin luulen niin. Tämä merkitsi minulle enemmän kuin jos minusta olisi tullut presidentti tai muu maailman mahtava. Kukaan ei voi aavistaa kuinka lohdullista on ajatella, että olen pelastanut kaksikymmentä ihmishenkeä maksaakseni niillä. Dan pysähtyi äkkiä katkaisten mielenpurkauksen, jonka syytä hänen kuulijansa ei voinut käsittää.

— Arvasin että ajattelet niin. On jaloa pelastaa ihmishenki omansa uhalla, sanoi Jo toivoen, että Dan jatkaisi.

— 'Joka kadottaa henkensä, hän pelastaa sen', Dan mutisi tuijottaen takkavalkeaan, joka valaisi huonetta ja loi hänen kasvoilleen punertavan hohteen.

Jo hämmästyi kuullessaan pojan sanat ja huudahti iloisesti:

— Sinä olet lukenut sitä pientä kirjaa, jonka minä annoin. Sinä pidit lupauksesi!

— Luin usein sitä. En tiedä vielä paljon, mutta haluan oppia.

Ja onhan se jotakin.

— Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi kevenee.

— Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin pelkään painuvani pohjaan.

— Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma kääntäisi sinulle selkänsä!

Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta kertaakaan ylös.

— Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää entistä vankia talossasi?

Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen, joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon ja ylpeyden.

— Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.

— Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi, niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi. Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.

Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä kasvoille.

— Minua järkyttää rikos, mutta olen hyvilläni ja kiitollinen siitä, että olet katunut ja sovittanut sen ja valmis ottamaan oppia kohtalostasi. Riittää kun Fritz ja Laurie saavat tietää asiasta. Heillä on siihen oikeus, ja he ajattelevat samoin kuin minäkin, vastasi Jo ymmärtäen, että avomielisyys oli parempi lääke kuin liian suuri myötätunto.

— Ei, eivät he ajattele samalla tavalla. Miehet eivät anna anteeksi niin kuin naiset. Ja se on ihan oikein. Kerro sinä minun puolestani heille, sitten se on tehty. Laurie sen kai tietääkin, vaikka hän on ollut hyvin ystävällinen. Jaksan kyllä kestää, että he tietävät asian. Mutta voi, älä kerro Tedille äläkä tytöille!

Dan tarttui Jon käsivarteen anovasti ja sai tämän kiireesti vakuuttamaan, ettei kenellekään muulle kerrottaisi. Ja Dan rauhoittui kuin häveten äkillistä pelästymistään.

— Se ei ollut murha, se tapahtui itsepuolustukseksi. En aikonut tappaa. Mutta minä en sure tuota tapausta niin kuin minun pitäisi. Olen maksanut rikoksestani täyden hinnan, ja semmoisen roiston on parempi joutua pois maailmasta kuin olla täällä näyttämässä pojille tietä pahaan. Kyllä minä tiedän: sinusta on kauheaa, kun ajattelen näin. Mutta en mahda sille mitään. Minä vihaan konnia. Ehkäpä olisi ollut parempi, että hän olisi tappanut minut. Minun elämäni on mennyttä.

Ja vankilan pimeys näytti taas luovan varjon Danin kasvoille. Jo kauhistui nähdessään häivähdyksen siitä helvetistä, jonka halki Dan oli kulkenut. Hän sanoi reippaasti:

— Ei suinkaan mennyttä. Sinä olet oppinut pitämään elämääsi suuremmassa arvossa ja käyttämään sitä paremmin. Tuo vuosi voi osoittautua kaikista vuosistasi hyödyllisimmäksi. Koeta ajatella niin ja aloita uudestaan! Me autamme sinua ja luotamme sinuun entistä lujemmin. Teemme kaikki niin ja jatkamme yhdessä taistelua.

— Entistä Dania minusta ei koskaan enää tule. Tunnen itseni kuusikymmenvuotiaaksi. Antakaa minun jäädä tänne, kunnes pääsen pystyyn. Sitten korjaan luuni enkä vaivaa teitä enää, Dan sanoi masentuneena.

— Sinulla on heikko ja nöyrä sydän. Se on hyvä. Vähitellen pääset työhösi intiaanien pariin. Siellä tarvitset entistä tarmoasi, mutta myös niitä ominaisuuksia, jotka nyt olet oppinut: kärsivällisyyttä, malttia ja viisautta. Kerro minulle vielä siitä papista ja Mary Masonista ja naisesta, jonka sanat auttoivat sinua. Tahdon kuulla tarkkaan tarinasi.

Jon myötätunto vaikutti Daniin. Hän tuli hilpeämmäksi ja purki kaiken, mikä koski tuota katkeraa vuotta. Hän tunsi olonsa helpommaksi, kun oli saanut keventää kuormaa.

21

ASLAUGAN RITARI

Professori ja Laurie saivat siis kuulla Danin vaiheet, mutta puhuessaan pojan kanssa he eivät viitanneet siihen sanallakaan, ystävälliset katseet ja kädenpuristukset sen sijaan ilmaisivat myötätuntoa ja ymmärtämystä. Laurie ryhtyi heti toimimaan. Hän muokkasi vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa maaperää Danin pyrkimyksille ja pani liikkeelle laajan koneiston, joka tarvitsee paljon voitelua ennen kuin voidaan ryhtyä mihinkään, mikä koskee maan hallitusta. Herra Bhaer piti puolestaan huolta siitä, että Danin ajatuksilla oli askartelua, ja auttoi häntä ymmärtämään omaa itseään.

Pojat ajeluttivat Dania ja huvittivat häntä kujeillaan. Ja naiset hoitivat ja hemmottelivat toipilasta niin, että hän oli kuin uskollisen orjalauman ympäröimä sulttaani.

Dan kapinoi lääkärin antamaa liikkumiskieltoa vastaan. Tarvittiin Jon koko vaikutusvalta ja tyttöjen kekseliäisyys pidättämään häntä vuoteessa siihen asti, että venähtänyt selkä ja haavoittunut pää olivat parantuneet. Daisy oli hänen keittäjänsä. Nan piti huolta lääkkeistä. Josie luki ääneen lyhentääkseen hänen pitkiä toimettomia tuntejaan, ja Bess toi hänen nähtäväkseen kaikki piirustuksensa ja pystytti Danin erikoistoivomuksesta muovailupöytänsä hänen huoneeseensa.

Iltapäivät olivat Danista päivän hauskin osa. Jo saattoi viereisessä huoneessa työskennellessään nähdä kaikki kolme ystävystä ja nauttia heidän reippaasta seurustelustaan. Tytöt pitivät potilaan viihdyttämistä kunnia-asianaan ja olivat mielissään onnistumisestaan. He seurasivat naisenvaistollaan Danin mielialoja. Kun hän oli hyvällä tuulella, huoneessa kaikui nauru ja meteli. Hänen ollessaan allapäin tytöt lukivat tai puuhailivat vaiteliaina, kunnes potilas reipastui. Ja kun hänellä oli tuskia, he leijailivat sohvan ympärillä kuin kaksi enkeliä, kuten Dan sanoi.

Dan kutsui Josieta usein pikku äidiksi, mutta Bess oli aina prinsessa. Hän suhtautui serkuksiin hyvin eri tavalla. Välistä hän hermostui Josiehen, kun tyttö hosui ja hälisi ja piti mielellään äidillisiä nuhdesaarnoja Danin rikkoessa määräyksiä. Tytöstä oli näet niin hauskaa komennella edes yhtä luomakunnan herraa, että hän olisi hallinnut valtikalla, jos mies vain olisi siihen alistunut. Bessille Dan ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä tai väsymystä, vaan totteli hänen jokaista sanaansa, ponnisteli näyttääkseen reippaalta hänen läsnäollessaan ja oli loputtoman innostunut hänen puuhistaan.

Näinä aikoina Jo oli pyörremyrskyn partaalla, sillä hänen kirjansa valmistuminen oli lykkäytynyt viimeaikaisten kotitapahtumien vuoksi. Kun Jo istui pöytänsä ääressä papereitaan järjestellen tai hypisteli mietteissään kynäänsä innoitusta odottaen, hän unohti usein mielikuvitussankarinsa ja jäi tutkimaan edessään olevia eläviä malleja. Näin hänelle paljastui katseista, sanoista ja liikkeistä pieni romanssi, jota kukaan muu ei aavistanutkaan.

Huoneiden välinen väliverho oli tavallisesti vedetty syrjään, niin että hän saattoi nähdä sivuikkunan ääressä olevan ryhmän — Bessin muovailupöytänsä ääressä, Josien kirja kädessään ja heidän välissään leposohvalla Danin yllään Laurien lahjoittama kirjava itämainen viitta; hän käytti sitä tyttöjen mieliksi, vaikka piti paljon enemmän vanhasta nutusta, jossa "ei ollut kirottua häntää kiusaamassa". Danin kasvot olivat Jon huoneeseen päin, mutta hän ei näyttänyt tätä koskaan huomaavan, sillä hänen silmissään oli vain hoikka neitonen, jonka sirot kädet näppärästi muovasivat savea. Josie kiikkui hurjasti pienessä tuolissa vuoteen pääpuolen kohdalla, ja hänen tytönäänensä sorisi yhtä mittaa, ellei huoneessa keskusteltu kirjasta tai Bessin muovailemasta puhvelinpäästä.

Danin silmät, jotka näyttivät laihoissa ja kalpeissa kasvoissa entistä suuremmilta ja mustemmilta, katsoivat kiinteästi samaa kohdetta. Niiden ilme alkoi kiinnostaa Jota ja hän rupesi seuraamaan sen vaihteluita. Dan ei ilmeisesti kuunnellut kertomusta, sillä häneltä jäi usein nauramatta tai huudahtamatta hullunkurisissa ja yllättävissä kohdissa. Joskus hänen silmänsä olivat herkät ja unelmoivat — onneksi kumpikaan tyttö ei huomannut tuota vaarallista ilmettä, sillä heidän puhuessaan se katosi —, joskus katse oli innokas ja kiihkeä, mutta yleensä synkkä ja surullinen, ikään kuin nuo silmät olisivat etsineet vankeudesta tietä kiellettyyn valoon tai iloon. Tämä ilme toistui niin usein, että se jo huolestutti Jota ja hänen teki mieli kysyä, mikä katkera muisto himmensi noita hiljaisia hetkiä.

Hän ymmärsi, että rikos painoi yhä Danin mieltä. Mutta miksi varjon piti synkistää juuri niitä hetkiä, jotka Dan vietti näiden viattomien ja ystävällisten tyttöjen seurassa? He eivät näyttäneet sitä koskaan huomaavan, ja heidän katsahtaessaan Daniin tai sanoessaan jotakin vastaukseksi välähti hymy kuin päivänpilkahdus pilvistä. Jo teki edelleen havaintojaan, kunnes muuan sattuma vahvisti hänen arvelunsa.

Josien piti eräänä päivänä mennä asioille, ja Bess tarjoutui työhönsä kyllästyneenä lukemaan, mikäli Dan halusi.

— Sehän hauskaa. Minä kuuntelen sinun lukemistasi mieluummin kuin Josien. Hän laskettelee liian nopeasti, niin että minun tyhmä pääni menee sekaisin ja sitä alkaa särkeä. Älä sano sitä hänelle, Josie on hyvin kiltti, kun viitsii istua täällä huvittamassa minunlaistani mörköä.

Dan hymyili kun Bess meni pöydän ääreen hakemaan uutta kirjaa, sillä edellinen oli luettu loppuun.

— Et sinä mikään mörkö ole, sinä olet hyvä ja kärsivällinen. Tuntuu varmaan kauhealta olla vuoteen vankina, kun on aina ollut vapaa.

Jollei Bess olisi parhaillaan tutkinut kirjojen nimiä, hän olisi nähnyt Danin kyyristyvän kuin iskusta. Mutta toiset silmät näkivät sen ja ymmärsivät, että hänen olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja rynnätä kukkulalle juoksemaan pitkän kierroksen, niin kuin hän oli tehnyt ennen aina, kun vapauden kaipuu kävi sietämättömäksi.

Äkillisestä mielijohteesta Jo otti ompelukorinsa ja meni naapuriensa seuraan. Hän tunsi että ukkosenjohdatin oli tarpeen, sillä Dan oli kuin musta sähköinen pilvi.

— Mitähän luettaisiin, täti? Sinähän tunnet Danin maun. Jotain rauhallista, hauskaa ja lyhyttä. Josie palaa pian, Bess sanoi käännellen yhä pöydällä olevia kirjoja.

Ennen kuin Jo ehti vastata, Dan otti pienen kuluneen kirjan päänalusensa alta ja sanoi ojentaen sen Bessille:

— Lue tästä kolmas kertomus. Se on lyhyt ja kaunis — minä pidän siitä.

Kirja aukeni oikeasta paikasta, aivan kuin kolmatta kertomusta olisi luettu usein, ja Bess hymyili nähdessään nimen.

— Hyvänen aika, Dan! En olisi uskonut sinun välittävän tästä romanttisesta saksalaisesta sadusta. Muistaakseni se on aivan tihkuvan tunteellinen.

— Niin. Minä olen elämässäni lukenut hyvin vähän ja pidän eniten aivan yksinkertaisista tarinoista. Aikoinaan minulla ei ole ollut mitään muuta lukemista kuin tämä kirja. Taidan osata sen ulkoa kannesta kanteen, mutta en koskaan kyllästy sen miekkailijoihin ja taisteluihin ja enkeleihin ja suloisiin naisiin. Kunhan luet 'Aslaugan ritarin', saa nähdä, etkö sinäkin pidä siitä. Edvald oli suurenmoinen, ja kultatukkainen henki tuo aina mieleeni sinut.

Danin puhuessa Jo asettui istumaan niin, että näki hänen kasvonsa peilistä. Bess istahti isoon tuoliin Danin viereen ja rupesi sitomaan tiukempaan niskassaan riippuvaa paksua pehmeää kiharakimppua.

— Toivottavasti Aslaugalla ei ollut yhtä hankala tukka kuin minulla. Odota vähän, olen kohta valmis.

— Älä solmi sitä, anna sen riippua. Se kiiltää kauniisti juuri noin. Se lepuuttaa sinun päätäsikin ja sopii hyvin kertomukseen, Kähäräpää. Dan pyysi käyttäen lapsuudenaikaista nimeä ja oli itse poikamaisemman näköinen kuin moneen päivään.

Bess naurahti, pudisti kauniin tukkansa levälleen ja alkoi lukea hyvillään, että sai piilottaa kasvonsa, sillä hän kainosteli kohteliaisuuksia, lausuipa niitä kuka hyvänsä. Dan kuunteli tarkkaavaisena ja Jo, jonka silmät tuon tuostakin siirtyivät neulasta peiliin, saattoi päätään kääntämättä nähdä, kuinka mies nautti joka sanasta, aivan kuin niissä olisi ollut enemmän sisällystä hänelle kuin muille kuulijoille. Hänen kasvonsa kävivät valoisiksi, hänen ilmeensä muuttui niin kuin aina, kun jokin rohkea tai kaunis innoitti häntä. Luettiin Fouquen kertomusta ritari Frodasta ja Sigurdin kauniista tyttärestä, joka ilmestyi vaaleahiuksisena henkiolentona rakastetulleen riemun hetkinä ja johti hänet urotekoihin, uhrauksiin ja kieltäymykseen.

Olisi luullut, että mikä tahansa kirjan muista tarinoista olisi miellyttänyt Dania enemmän kuin tämä, ja Jo ihmetteli, että Dan ylipäänsä löysi noiden romanttisten kuvien alta tarinan perusajatuksen. Mutta hän tiesi, että Danissa oli aina piillyt syvällä rosoisen kuoren kätköissä tunteikkuutta ja hellämielisyyttä. Kärsimykset olivat teljenneet hänen tunteensa, mutta nyt myötätunnon lämmittäessä nälkäinen sydän alkoi kaivata sitä ravintoa, jota siltä oli aina puuttunut. Tämän kaiken Jo saattoi lukea hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Dan kaipasi kauneutta, rauhaa ja onnea ja näki sitä kaikkea silmiensä edessä olevassa tytössä.

Tajutessaan tämän Jo säikähti, sillä hän tiesi, kuinka toivoton Danin haave oli. Bessin täydellinen häiriintymättömyys osoitti, ettei tytöllä ollut aavistustakaan asiasta. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kun paljon puhuva katse paljastaisi totuuden? Minkä pettymyksen Dan silloin kokisi ja kuinka kauhistunut olisikaan Bess, tuo viileä ja ylhäinen kuin marmori.

— Elämä tulee käymään raskaaksi poikaraukalle! Kuinka voin tuhota häneltä tuon unelman? Kun saan omat poikani onnellisesti sijoitetuksi, se riittää, sillä tämmöisistä asioista sydän pakahtuu, mietti Jo ommellen Teddyn takin hihaan vuorin erehdyksessä nurinpäin. Kertomus oli pian lopussa, ja kun Bess heilautti hiuksensa taaksepäin, Dan kysyi innoissaan kuin poikanen:

— Etkö pitänyt siitä?

— Se on hyvin kaunis ja ymmärrän, mitä se tarkoittaa, mutta olen aina pitänyt enemmän Undinesta.

— Tietysti, se sopiikin sinulle — liljoja ja helmiä ja sydämiä ja ja raikasta vettä. Sintram oli ennen minusta paras, mutta ihastuin tähän ollessani — hm — kerran pahassa pälkähässä. Minusta tämä on rohkaiseva, sillä siinä oli tavallaan henkinen tarkoitus, ymmärrätkö?

Bessin siniset silmät revähtivät ihmettelystä selälleen, kun hän huomasi, että Dan harrasti 'henkistä', mutta hän nyökkäsi sitten ja sanoi:

— Muutamat pikku laulut olivat herttaisia ja niihin pitäisi saada sävel.

Dan naurahti: — Lauloin viimeistä niistä omalla sävelelläni joskus auringon laskiessa:

Taivaan lauluja kuunnellen, silmäsi selkeät suunnaten puoleen loistehen kirkkahan, siunattu ritari Aslaugan!

— Aslaugan ritarihan minä olinkin, hän jatkoi kuiskaten ja vilkaisi seinällä tanssivaan valoläikkään. — Mutta vähät siitä. Lue minulle lehteä! Päähäni sattunut isku teki minut ihan hulluksi.

Dan puhui lempeällä äänellä, mutta valo oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän heittelehti levottomasti niin kuin silkkityynyt olisivat olleet täynnä piikkejä. Huomatessaan Danin mielialan muuttuneen Bess laski rauhallisesti kirjan kädestään, tarttui sanomalehteen ja silmäili palstoja löytääkseen jotakin Danille sopivaa.

— Sinä et välitä rahamarkkinoista etkä musiikkiuutisista. Tässä on murha. Sellaiset uutiset olivat sinusta ennen jännittäviä. Luenko sen? Mies tappaa toisen…

— Älä lue!

Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.

Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.

Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan, joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.

Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.

— En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa, sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.

— Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.

— Näitkö sinä kuvan?

— Näin.

— Ja tiedät mikä hullu minä olen?

— Tiedän, Dan, ja olen pahoillani…

— Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.

Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:

— Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden jäädä meidän väliseksemme.

— Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä kirotussa paikassa.

Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:

— Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja voinko keventää sen kantamista.

— Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin. No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt, ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista. Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään — täällä.

Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.

— En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot. Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.

Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa: tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.

— Niin, Dan, jos tämä viaton haave auttaa ja lohduttaa sinua, säilytä se siihen asti, kun eteesi tulee todellisempi rakkaus, jolla on edellytyksiä elää ja tehdä sinut onnelliseksi. Jospa vain voisin antaa sinulle toivoa, mutta me tiedämme kumpikin, että tuo lapsi on isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeys ja ettei heidän mielestään kukaan mies ikinä ole hänen arvoisensa. Anna Bessin pysyä ylhäisenä, kirkkaana tähtenä, joka saa sinut uskomaan taivaaseen.

Silloin Jo murtui, oli julmaa riistää se heikko toive, joka näkyi Danin katseessa. Mutta hänen sydämellinen osanottonsa lohdutti, ja Danin ääni osoitti, kuinka rehellisesti hän pyrki luopumaan kaikesta, paitsi sen onnen varjosta, joka jollekin toiselle olisi saattanut olla onnellista todellisuutta.

He keskustelivat pitkään ja vakavasti hämärässä, ja uusi salaisuus liitti heidät vielä kiinteämmin toisiinsa kuin aikaisempi. Kun he vihdoin nousivat kellon kilinän kutsumina, oli häikäisevä iltarusko kadonnut ja talvisella taivaalla tuikki tähti, suuri, lempeä ja kirkas. Jo seisoi hetken ikkunan edessä ennen kuin laski verhon alas ja sanoi reippaasti:

— Tule katsomaan, kuinka kaunis iltatähti on. Sinähän rakastat sitä.

Ja Danin seisoessa hänen takanaan hoikkana ja kalpeana, entisensä haamuna, hän lisäsi lempeästi:

— Ja muista, rakas ystävä, jollet saakaan suloista tyttöä, niin vanha ystäväsi on aina täällä, hän rakastaa sinua, luottaa sinuun ja rukoilee puolestasi.

Tällä kertaa Jo ei pettynyt. Jos hän olisi pyytänyt palkkaa monista huolistaan ja vaivoistaan, nyt hän sen sai, kun Danin käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen ja poika sanoi kiitollisena:

— Sitä minä en koskaan unohda. Sillä sinä olet ollut pelastamassa sieluani ja olet saanut minut katsomaan korkeuksiin ja pyytämään Jumalan siunausta.

22

VIIMEINEN NÄYTÖS

— Totisesti, tuntuu kuin eläisin ruutikellarissa, koskaan ei tiedä, mikä tynnyri seuraavaksi räjähtää ja lennättää minut ilmaan, Jo mietti seuraavana päivänä laahustaessaan Parnassoon. Hän oli menossa vihjaisemaan sisarelleen, että oli ehkä parasta palauttaa viehättävä sairaanhoitaja marmorijumalien luo, ennen kuin haavoittunut sankari saisi lisää vammoja. Hän ei paljastanut salaisuutta, mutta pelkkä vihjaus riitti, sillä Amy vartioi tytärtään kuin kallista jalokiveä ja keksi heti yksinkertaisen varokeinon. Laurie oli menossa Washingtoniin Danin asioissa ja otti mielellään perheen mukaansa, kun sitä sivumennen ehdotettiin. Juoni onnistui erinomaisesti, ja Jo palasi kotiin tuntien itsensä pahemmaksi petturiksi kuin koskaan.

Hän odotti räjähdystä. Mutta Dan suhtautui uutiseen tyynesti, näki selvästi, että hän ei toivonut mitään. Ja Amy oli varma, että hänen sisarensa oli erehtynyt. Mutta jos hän olisi nähnyt Danin kasvot, kun Bess tuli sanomaan hyvästi, hänen äidinsilmänsä olisivat auenneet. Jo vapisi pelosta, että Dan paljastaisi tunteensa, mutta tämä oli kovassa koulussa oppinut hillitsemään itsensä ja olisi selvinnyt ankarasta hetkestä loistavasti, jollei tyttö olisi lapsellisessa ystävällisyydessään pannut häntä liian kovalle koetukselle. Kun hän tarttui Bessin käsiin ja sanoi sydämellisesti: "Hyvästi, prinsessa! Jollemme enää tapaa, niin muista joskus vanhaa ystävääsi Dania", Bess vastasi tavallista lämpimämmin:

— Kuinka voisinkaan olla muistamatta, kun me kaikki olemme niin ylpeitä sinusta? Jumala siunatkoon sinun työtäsi ja tuokoon sinut terveenä kotiin takaisin!

Danin mieleen kohosi niin elävästi kaikki se, minkä hän menettäisi, ettei hän voinut vastustaa haluaan ottaa vaaleata päätä käsiensä väliin ja suudella sitä.

— Hyvästi! hän sanoi ääni värähtäen ja ryntäsi huoneeseensa, ja se tuntui hänestä uudelta vankikopilta, johon ei näkynyt kaistalettakaan taivaan sineä.

Tämä hellyyden puuska ja äkkilähtö saivat Bessin hämmästymään, sillä hän tajusi vaistomaisesti, että suudelmassa oli jotakin ennen tuntematonta, ja hän katsoi Danin jälkeen punastuen ja huolekkaana. Jo huomasi sen, ja torjuakseen kysymyksen hän kiirehti jo etukäteen vastaamaan:

— Anna hänelle anteeksi, Bess. Danilla on ollut paljon vaikeuksia, ja siksi hän heltyy erotessaan vanhoista ystävistä. Ties vaikkei hän enää tulisi takaisin siitä levottomasta maailmasta, minne hän on menossa.

— Tarkoitatko tuota putoamista ja kuoleman vaaraa? Bess kysyi viattomasti.

— En, kultaseni. Suurempia vaikeuksia kuin ne. Mutta en voi kertoa sinulle enempää — paitsi että hän on selvinnyt siitä urheasti. Siksi sinun tulee luottaa häneen ja kunnioittaa häntä niin kuin minäkin.

— Hän on siis menettänyt rakastettunsa. Dan parka. Meidän täytyy olla hänelle oikein ystävällisiä.

Bess ei udellut sen enempää, vaan näytti tyytyvän omaan ratkaisuunsa — ja sehän olikin oikea. Jo vahvisti sen nyökäten, ja tyttö lähti siinä uskossa, että sydänsuru ja pettymys olivat saaneet Danissa aikaan sen muutoksen, jonka kaikki huomasivat.

Mutta Tediä oli vaikeampi tyydyttää, ja tavaton salaperäisyys kiihdytti hänet aivan äärimmilleen. Äiti oli kieltänyt häntä vaivaamasta Dania kyselyillä. Mutta kuultuaan Danin pian lähtevän Ted päätti hankkia selvät ja tyydyttävät tiedot hänen seikkailuistaan, joiden täytyi kuumehoureista päätellen olla jännittäviä. Niinpä eräänä päivänä kun väylä oli selvä, Ted tarjoutui viihdyttämään potilasta.

— Hei, kuule. Jos et halua minun lukevan, niin kerro sinä sen sijaan koko se Kansasin juttu, maatilasotkut ja muut. Montanasta minä tiedänkin kaiken, mutta sinä unohdat aina sen aikaisemman vaiheen. Ted sanoi tämän niin yllättäen, että Danin oli pakko irrottautua synkistä mietteistään.

— Ei, en minä unohda, mutta siinä ei ole mitään mielenkiintoista muille kuin minulle. Minä luovuin maatilahankkeesta, hän sanoi hitaasti.

— Miksi?

— Ryhtyäkseni muuhun.

— Mihin?

— No niin, harjantekoon muun muassa.

— Älä pilaile. Puhu totta!

— Ihan totta, minä tein harjoja.

— Mitä varten?

— Pysyäkseni erilläni pahanteosta, niin, ainakin siitä syystä.

— Vai niin. Sinä olet kyllä kumma kaveri, ja tuo on kummallisinta mitä olet tehnyt, Ted huudahti hiukan pettyneenä. Mutta hän ei aikonut vielä antautua, vaan aloitti uudestaan:

— Mistä pahanteosta, Dan?

— Älä välitä siitä. Ne ovat aikamiesten asioita.

— Mutta minä haluaisin tietää, koska olen sinun toverisi ja pidän sinusta mahdottomasti. Anna tulla vain, kerro pois koko juttu. Seikkailut ovat jännittäviä. Minä olen vaiti kuin muuri, jollet tahdo muiden tietävän.

— Oletko? Ja Dan katsoi häneen arvaillen, minkä näköisiksi pojan kasvot muuttuisivat, jos hän saisi äkkiä kuulla kaiken.

— Vannon vaikka nyrkkini kautta jos tahdot. Tiedän että se on jännittävä juttu.

— Sinä olet utelias kuin tyttö. Uteliaampi ainakin kuin Josie ja — Bess. He eivät ole koko aikana kyselleet mitään.

— He eivät välitä hurjista hommista. Heitä kiinnostavat vain kaivospuuhat ja urotyöt ja muut. Niin minuakin kyllä, se oli minusta uljas teko. Mutta sinun silmistäsi näkee, että ennen sitä on tapahtunut jotakin muuta ja minun täytyy saada tietää, kuka oli Blair ja kuka Mason, ketä lyötiin ja kuka karkasi ja kaikki muukin.

— Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.

— Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo muistaa.

— Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on sekaisin.

— En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.

Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.

— Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen oli — oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin. Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin niin että hän kuoli. Riittääkö?

— Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi? Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?

— Oli.

— Taidan jo tietääkin kaiken.

— Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoi Dan koettaen näyttää hilpeältä.

Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.