SISÄLLYS: (continued 2)
Aarni Voipio translation
— Tahdon puhua pari sanaa Kommodorin kanssa, ja tuolla ylhäällä on mukavaa ja hiljaista. Mene sinä soittamaan Daisylle, niin hän saa unta ja musiikki tekee teille molemmille hyvää. Istu ovisyvennyksessä, että voin pitää sinua silmällä niin kuin lupasin, ja taputtaen Natia äidillisesti olkapäälle Jo lähti kiipeämään katolle, ei sentään seinäristikkoa myöten niin kuin ennen muinoin, vaan sisäportaita pitkin.
Emil oli kattoparvekkeella kaivertamassa nimikirjaimiaan puukaiteeseen merimieslaulun säestyksellä.
— Astu laivaan, täti, ja ole kuin kotonasi, hän huikkasi huolettomasti. — Piirrän tähän puumerkkini, että muistaisit minut paetessasi tänne vanhaan paikkaan.
— Enpä taida unohtaa sinua vaikket piirtäisikään puustaavejasi joka puuhun tai kaiteeseen, sanoi Jo ja istuutui kaiteella ratsastavan sinisen hahmon lähelle miettien, miten aloittaisi sen pienen saarnan, jonka hän aikoi pitää.
— Hyvä ettet itkeä pillitä etkä ole kuin myrskynmerkki niin kuin aina ennen minun lähtiessäni. On hauskaa painua matkaan hyvällä säällä, varsinkin nyt, kun menee vuosi tai toistakin ennen kuin palataan, sanoi Emil työntäen lakkinsa takaraivolle ja tähyillen ympärilleen kuin hyvästelläkseen vanhaa Plumia.
— Taidat saada katsella kylliksi suolavettä ilman minun kyyneliänikin. Alan tuntea olevani oikea spartalaisäiti, joka lähettää poikansa sotaan tunteettomasti sanoen: "Palaa kilpeäsi kantaen tai sen päällä", pilaili Jo ja lisäsi hetken päästä: — Minun itsenikin tekee usein mieli lähteä. Saatpa nähdä, että vielä lähdenkin, sitten kun sinä olet kapteeni ja kuljetat omaa laivaa.
— Sen laivan nimeksi pannaan "Jolly Jo", ja sinä saat olla perämiehenä, lupasi Emil. — Sitten pidetäänkin hauskaa, ja minä olen mahtavaa poikaa, kun saan näyttää sinulle maailmaa.
— Aion nauttia hurjasti meritaudista ja myrskyistä huolimatta. Minun on aina tehnyt mieleni kokea haaksirikko, sellainen turvallinen vain, jossa kaikki pelastuvat huikeasta vaarasta oltuaan sankarillisia ja roikuttuaan ylimmästä raakapuusta.
— Haaksirikko on vielä kokematta, mutta koetetaan noudattaa asiakkaan toivomuksia. Kapteeni väittää minun tuovan mukanani hyvää säätä, niin että koiranilmat säästyvät sinua varten, nauroi Emil jatkaen laivan kaivertamista kaiteeseen.
— Kiitos lupauksesta. Kommodori, tämä vuoden kestävä matka on sinulle uusi kokemus. Oletko ajatellut, että kuulut nyt päällystöön ja että sinulla on entistä enemmän velvollisuuksia ja vastuuta? Välistä tuntuu kuin sinusta koko elämä olisi vain leikkiä. Mahdatko käsittää, että joudut nyt käskemään etkä vain tottelemaan. Valta on vaarallista, varo käyttämästä sitä väärin.
— Naulan kantaan puhuttu. Olen nähnyt laivoissa aikamoisia tyranneja ja luulen oppineeni jotakin. Minähän olen Petersin alainen, niin etten saa kovinkaan kummasti heilua. Mutta aion katsoa, ettei miehiä potkita päähän, kun Peters alkaa taas reivata liivaria. Hassua puhua etukäteen, mutta nyt en aio sietää sitä.
— Tuo kuulostaa salaperäisen kamalalta. Mitä kauheaa simputusta tuo liivarin reivaaminen on? kysyi Jo kiinnostuneena.
— Juopottelua. En tiedä ketään, joka sietää niin paljon väkeviä kuin Peters. Hän pysyy aina jaloillaan, mutta elämöi kuin raivopää ja panee pojat tanssimaan pillinsä mukaan. Kerran näin, kun hän iski miehen keksillä kanteen, enkä voinut tehdä mitään. Toivottavasti minulla nyt on parempi onni.
— Koeta silti välttää rettelöitä ylempiesikin kanssa, Kommodori. Sinä olet näyttänyt olevasi hyvä merimies, koeta olla myös hyvä ja oikeudenmukainen upseeri.
— Minä yritän. Juttelimme illalla pitkään enon kanssa. En unohda hänen sanojaan enkä liioin mitä olen hänelle velkaa. Ja mitä sinuun tulee, ensimmäinen laivani saa sinun nimesi ja sinun kuvasi keulaansa, usko pois. Ja lupauksensa vakuudeksi Emil suuteli tätiään. Tämä toimenpide huvitti kovin Natia, joka istui 'kyyhkyslakan' ovisyvennyksessä hiljaa soitellen.
— Minä alan jo ylvästellä siitä, kapteeni. Mutta haluan sanoa sinulle vielä yhden asian. Luin kerran, että kaikkiin Britannian laivaston köysiin on punottu punainen lanka, niin että tuuman pituisen köydenpätkänkin alkuperä tiedetään, löytyi se mistä tahansa. Siitä saan saarnani tekstin. Kunniantunto, rehtiys ja rohkeus ovat sinä punaisena lankana, joka aina paljastaa hyvän miehen, vaikka hän epäonnistuisikin. Sinun elämäsi on karua ja kovaa eivätkä toverisi aina ole sellaisia kuin toivoisit, mutta sinä voit silti olla herrasmies sanan oikeassa merkityksessä.
Jon puhuessa Emil oli noussut ja seisoi lakki kädessä vakavan näköisenä kuin käskynjaossa. Tädin lopetettua Emil vastasi lyhyesti mutta sydämensä pohjasta:
— Jumalan avulla koetan!
— Ei sitten muuta. Minä en juuri pelkää sinun puolestasi, mutta heikko hetki saattaa yllättää ja toisinaan voi ohimennen lausuttu sanakin auttaa ihmistä, sanoi Jo nousten.
— Älä huolehdi minusta, tulen ensi vuonna kotiin sellainen kirstu matkassani, että saat tusinakaupalla uusia jutunaiheita. Lähdetkö alas? Hyvä, mutta varo laskuportaita! Minä ehdin sinne siksi, kun saat kakkulaatikon esille. Viimeinen tilaisuus kunnon ateriaan maissa.
Jo lähti nauraen alas, ja Emil kaiversi vihellellen laivansa valmiiksi. Kumpikaan ei osannut aavistaa, milloin ja missä tämä katolla käyty keskustelu palaisi toisen mieleen.
Dania oli vaikeampi saada kiinni. Mutta iltapäivällä, kun Jo istui yksin kirjastossa lukemassa, Dan kurkisti ikkunasta sisään.
— Tule lepäämään, sinä olet varmaan väsyksissä pitkän retkesi jälkeen. Jo viittasi isoa sohvaa kohti.
— Taidan häiritä. Mutta Dan näytti tosiaan haluavan lepuuttaa rauhattomia jalkojaan, koska hän heilautti itsensä ikkunasta sisään ja heittäytyi sohvaan.
— Tämä oli viimeinen päivä, mutta jostakin syystä minua ei haluta ajatella koko lähtöä. Tavallisesti minä olen puolikyljin menossa jo lyhyen pysähdyksen jälkeen. Eikö se ole kummallista? Dan kysyi totisena nyppien heiniä ja lehtiä hiuksistaan ja parrastaan, sillä hän oli loikonut nurmikolla mietiskellen monenmoista hiljaisessa kesäillassa.
— Ei ollenkaan kummallista, vastasi Jo. — Olet lentänyt aikasi ja kaipaat muutosta.
— Niin, minun pitäisi kai juurtua jonnekin ja saada läheisiä ihmisiä, joista pitää huolta, myönsi Dan. — Olen väsynyt omaan itseeni. Minä olen tietämätön kulkuri. Taisin tehdä aika typerästi, kun läksin juoksemaan ympäri maailmaa enkä mennyt kouluun niin kuin muut kaverit.
Hän katsoi kysyvästi Jota, ja tämä koetti peittää hämmästystään. Tähän asti Dan oli aina halveksinut kirjoja ja kerskaillut vapaudestaan.
— Kai sinä teit oikein. Eiköhän vapaa elämä sopinut sinulle parhaiten. Nyt kun olet mies, pystyt hillitsemään kuritonta luonnettasi, mutta poikana sinun täytyi olla aina menossa, muuten olisit tehnyt tuhotöitä. Elämä on mainio kesyttäjä, ja minä olen vielä ylpeä villivarsastani, ruvetkoon hän sitten kyntämään peltoja viljelykselle tai auttamaan kuormajuhtana nälkäänäkeviä. Dan hymyili vertaukselle loikoessaan sohvannurkassa miettivä katse silmissään.
— Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.
— Kuinka niin, Dan? Koitko jotain oikein pahaa tämän viimeisen poissaolosi aikana? Se on tullut muutaman kerran mieleeni, mutta en ole kysynyt mitään, sillä tiesin sinun kertovan itse, jos voin jotenkin auttaa. Voinko?
Jo katsoi kysyvästi Dania, sillä tämän kasvoille oli äkkiä noussut synkkä ilme.
— Ei mitään kovin pahaa. Mutta Frisco ei ole mikään maanpäällinen taivas ja siellä on vaikeampaa olla pyhimys kuin täällä, Dan vastasi hitaasti. Sitten hän kohottautui istumaan ja lisäsi nopeasti, puoleksi uhmaten, puoleksi häpeissään: — Kokeilin pelaamista, ja se oli kyllä vikapisto.
— Sillä tavallako sait rahasi?
— En penniäkään. Ne on kaikki hankittu kunniallisesti, mikäli liikemiehen puuha ei ole samaa pelaamista sekin. Voitin paljonkin, mutta menetin rahat tai annoin ne pois ja jätin koko leikin ennen kuin se nielaisi minut.
— Jumalan kiitos. Älä kokeile uudestaan! Tuo intohimo johtaa helposti yhä pahempaan, sen sinä tiedät varmaan paremmin kuin minä.
Dan nyökkäsi, ja nähdessään kuinka asia huolestutti Jota hän sanoi keveämmällä äänellä:
— Älä hätäile, kaikki on hyvin nyt. Turkkinsa polttanut koira karttaa kyllä tulta. En ryyppää enkä tee muutakaan mitä sinä pelkäät. Mutta kun kiivastun, en jaksa hillitä tätä pirullista sisuani.
Hirven tai puhvelin kanssa voi tapella, mutta jos iskee mieheen, saa olla varovainen, olkoon toinen millainen konna tahansa. Kyllä kai minä vielä jonkun tapan — sitä minä pelkään. En siedä lurjuksia.
— Minä tiedän, äkkipikaisuus on aina ollut sinun onnettomuutesi, ja minä ymmärrän sinua. Minä itse olen koettanut hillitä luonnettani koko elämäni ajan enkä vieläkään ole oppinut, sanoi Jo huoaten. — Taivaan tähden, varo pahoja henkiäsi äläkä anna raivonpuuskan pilata koko elämääsi. Rukoile, Dan. Inhimillisessä heikkoudessa ei auta muu kuin Jumalan rakkaus.
Jon silmiin tuli kyyneliä hänen puhuessaan. Dankin oli liikuttunut ja vähän hämillään, niin kuin aina kun uskonnosta tuli puhe.
— On paljon helpompi väijyä piilossa olevaa karhua kuin omaa sisuaan, hän puuskahti. — Tulen mainiosti toimeen villipetojen kanssa, mutta ihmiset ärsyttävät minua hirvittävästi, enkä silloin saa purkaa sisuani selväksi tappeluksi. Tulen ehkä paremmin toimeen vuoristolaisten kanssa ja jään heidän luokseen vähän pitemmäksi aikaa — kunnes minusta tulee kyllin kesy elämään siivojen ihmisten parissa, jos koskaan tuleekaan.
— Koeta sitä apua josta puhuin, äläkä anna periksi. Ja yritä etsiä ihmisiä, joiden seurassa et ärsyynny. Täällä meidän joukossammehan sinä olet laupias kuin lammas.
— Kiitos vain. Silti tunnen olevani kuin haukka kanatarhassa, ja välistä tekisi mieli iskeä ja repiä. Vaikka ei sentään yhtä usein kuin ennen, Dan lisäsi naurahtaen Jon hämmästyneelle ilmeelle. — Muistan kyllä neuvosi, mutta eihän tällainen maankiertäjä voi nirsoilla eikä valikoida seuraansa.
— Sinun pitäisi lukea enemmän. Oikeanlaiset kirjat ovat aina hyvää seuraa. Minä voin etsiä sinulle muutaman. Jo katsahti hyllyynsä.
— Etsi vain, matkakertomuksia ja sellaisia. En huoli jumalisia kirjoja, en saa niihin makua enkä viitsi teeskennellä, Dan tokaisi katsellen haluttomasti hyllyssä olevia kirjarivejä.
Jo käännähti ja laski molemmat kätensä Danin olkapäille.
— Kuulehan, Dan, älä koskaan pilkkaa hyviä asioita äläkä tekeydy pahemmaksi kuin olet. Ei sinun tarvitse puhua uskonnosta ellet halua, mutta älä sulje siltä mieltäsi, lähestyipä se sinua missä muodossa tahansa.
Dan ei vastannut, ja hyvillään siitä, että uhmamielinen ilme oli sulanut pojan kasvoilta, Jo otti hyllystä käteensä kirjan.
— Katso, tässähän on vanha kunnon Sintram. Pidin aikoinani hänen tuittuiluistaan. Tuossa hän ratsastaa kuolema ja paholainen kintereillään.
Danin katsellessa kirjan kannessa olevaa Dürerin piirrosta, jossa ritari, hevonen ja koira kulkivat vuorensolaa mukanaan ihmisen tavalliset seuralaiset tässä maailmassa, Jo jatkoi:
— Siinähän olet sinä, Dan, juuri tällä hetkellä. Vaarat ovat lähelläsi, intohimot kiusaavat sinua, hurjat henget ajavat sinua sinne tänne, kun etsit rauhaa ja itsekuria. Muistatko, että Sintram etsi äitiään, jota hän rakasti ja kaipasi? Hän löysi etsimänsä taisteltuaan urheasti loppuun asti.
Dan selaili liikuttuneena vanhaa kirjaa, katsoi kuvan toisensa jälkeen, ja lapsena kuultu kertomus palautui elävänä hänen mieleensä. Erämaissa Daniin oli tarttunut hiven intiaanien taikauskoa, hän uskoi uniin ja enteisiin, ja Fouquén vertauskuvallisen kertomuksen maaginen tunnelma tehosi häneen voimakkaammin kuin Jo aavistikaan. Mutta sulkiessaan kirjan Dan ei sanonut muuta kuin:
— Tämän minä otan, jos se joutaa.
Hän työnsi kirjan taskuunsa ja lähti päätä pahkaa joelle selviytyäkseen yksinäisyydessä äskeisestä avomielisyyden puuskasta.
Seuraavana päivänä matkamiehet lähtivät. Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja ilmassa vilkkui valkoinen nenäliinapilvi heidän ajaessaan pois. Kun raitiovaunun kolina hiljeni, Jo pyyhkäisi silmiään ja sanoi kuin ennustaen:
— Minusta tuntuu, että jollekulle heistä tapahtuu jotakin. Joko he eivät palaa koskaan, tai sitten he palaavat uusina ihmisinä.
7
LEIJONA JA KARITSA
Poikien lähdettyä Plumfield vaipui hiljaiseloon ja perhe hajaantui eri tahoille, koska elokuu oli tullut ja kaikki kaipasivat vaihtelua. Professori Bhaer vei Jon vuoristoon. Laurencet viettivät lomaa rannikolla, ja Megin perhe ja Bhaerin pojat kävivät heidän luonaan vuoron perään, koska jonkun piti aina olla hoitamassa asioita.
Meg ja Daisy hoitivat tällä kertaa opiston kansliaa, ja Rob ja Ted olivat juuri palanneet kotiin rannikolta. Nankin oli suonut itselleen viikon loman ja oli viettämässä sitä Daisyn kanssa Plumissa.
Meri-ilma näytti kihonneen Tedille päähän, hän oli tavallista levottomampi ja piti kujeillaan tätiään ja Robia alituisessa jännityksessä. Hän ratsasti Oktoon näännyksiin ja komenteli Donia yhtä mittaa hyppimään ja temppuilemaan, niin että koira teki ilmikapinan. Opiston tytöillä oli sekä hupia että harmia niistä aaveista, joita esiintyi milloin missäkin öiseen aikaan, ja niistä hyytävistä äänistä, jotka häiritsivät heidän lukurauhaansa. Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka sai Tedin järkiintymään ja teki kumpaankin poikaan pysyvän vaikutuksen.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä — sitä päivää pojat eivät koskaan unohtaneet — reippaan kävelyn ja hyvän kalaonnen jälkeen Ted ja Rob loikoilivat ladossa, sillä Daisylla oli vieraita ja pojat pysyttelivät syrjässä.
— Uskotko, Rob, että Don on sairas. Se ei peuhaa, ei syö eikä juo ja käyttäytyy kummasti. Dan tappaa meidät, jos koiralle sattuu jotakin, sanoi Ted katsellen Donia, joka makasi koppinsa luona. Koira oli vaeltanut koko päivän edestakaisin Danin huoneen ovelta pihan varjoisaan nurkkaukseen, johon Dan oli sen jättänyt vartioimaan vanhaa hattuaan kunnes palaisi.
— Ehkä se johtuu helteestä. Mutta joskus minusta tuntuu, että se ikävöi Dania. Koirathan ikävöivät, ja ukkorukka on ollut allapäin siitä saakka kun pojat lähtivät. Tai ties vaikka Danille olisi sattunut jotakin, Donhan ulvoi viime yönä. Olen kuullut semmoisesta, Rob vastasi miettivästi.
— Pötyä, se on vain pahalla tuulella. Minä lähden juoksemaan sen kanssa, se tekee sille hyvää. Hoi, kaveri, herää. Ted napsautti sormiaan Donille, joka vain muljautti häneen haluttomasti.
— Anna olla. Viedään se huomenna tohtori Watkinsille, jos tuo ei mene ohi, sittenpähän kuullaan mitä hän arvelee. Ja Rob heittäytyi taas heinille katselemaan pääskysten lentoa ja parantelemaan latinankielistä runoa, jonka oli sepittänyt.
Mutta Tediin meni itsepäisyyden paholainen. Vain uhmatakseen Robin kieltoa hän jatkoi koiran härnäämistä muka piristääkseen sitä. Don ei ollut huomaavinaan taputuksia tai komennuksia eikä kääntänyt päätäänkään Tedin usuttaessa sitä liikkeelle. Lopulta poika sisuuntui ja päätti nujertaa koiran väkipakolla. Hän sieppasi vitsan, mutta oli kyllin viisas sitoakseen Donin, sillä tämä ei sietänyt lyöntejä vierailta. Koira aavisti mitä oli tulossa ja nousi muristen jaloilleen. Rob kuuli murinan ja nähdessään Tedin kohottavan vitsaa juoksi väliin.
— Älä koske siihen, hän huusi. — Anna koiran olla rauhassa! Ei sitä saa lyödä, Danhan kielsi!
Rob komensi harvoin, ja silloin kun hän sen teki, Tedin oli taivuttava. Mutta poika oli nyt kuohuksissaan, ja Robin kielto vain yllytti häntä. Ainakin yksi isku oli niskoittelevan koiran saatava. Hän sivalsi vain kerran, mutta isku kostautui heti. Sillä vitsan heilahtaessa koira karkasi murahtaen Tedin kimppuun, ja juostessaan väliin Rob tunsi terävien hampaiden pureutuvan jalkaansa. Samassa Don irrotti leukansa ja painautui Robin jalkoihin, sillä se piti pojasta ja oli selvästi pahoillaan, kun oli vahingossa purrut ystäväänsä. Rob taputti koiraa sovinnon merkiksi ja lähti nilkuttamaan latoon kannoillaan Ted, joka häpesi nähdessään punaiset pisarat Robin sukassa ja pienet haavat hänen jalassaan.
— Olen totisesti pahoillani. Minkä ihmeen tähden tulit siihen? Tässä on vettä, pese tuo haava, niin minä etsin riepua siteeksi, hän sanoi nopeasti kastaen pesusienen veteen ja kaivaen taskustaan likaisen nenäliinan.
Rob ei tavallisesti tehnyt numeroa tapaturmistaan, mutta nyt hän istui ääneti katsoen punaisia jälkiä niin kalpeana, että Ted tuli levottomaksi.
— Mitä, et kai sinä pelkää tuollaista pikku haavaa? hän kysyi.
— Pelkään vesikauhua, vastasi Rob irvistäen.
Pudottaen kauhistuneena sienen ja nenäliinan Ted tuijotti Robiin.
— Voi, Rob, voisiko Don olla sairas! Mitä me teemme?
— Käy hakemassa Nan, hän tietää. Mutta älä säikytä tätiä äläkä kerro kenellekään muulle kuin Nanille. Hän on takakuistilla. Tuo hänet niin pian kuin voit, minä huuhtelen sillä välin haavaa. Ehkä ei ole mitään vaaraa. Ted, älä ole noin onnettoman näköinen. Minä vain arvelin, että se on mahdollista, kun Don käyttäytyy noin omituisesti.
Rob yritti puhua rohkeasti, mutta Tedin jalkoja heikotti, kun hän riensi hakemaan apua. Onneksi ketään ei tullut vastaan, sillä hänen kasvonsa olisivat kavaltaneet kaiken. Nan loikoili ylellisesti riippumatossa ja luki juuri suureksi nautinnokseen eloisaa esitystä kuristustaudista, kun kiihtynyt poika melkein kiskaisi hänet laidan yli ja kuiskasi:
— Tule Robin luokse latoon! Don on sairas ja puri Robia, emmekä me tiedä mitä tehdä. Kaikki on minun syytäni. Kukaan ei saa tietää tästä. Pian nyt!
Nan oli heti jaloillaan, säikähtyneenä mutta valppaana. He lähtivät ääneti ja pujahtivat talon taitse, kun Daisy jutteli pahaa aavistamatta ystäviensä kanssa olohuoneessa ja Meg-täti nautti päiväillistorkkujaan yläkerrassa.
Rob oli vetäytynyt valjashuoneeseen, jottei herättäisi huomiota. Tapaus kerrottiin Nanille, ja vilkaistuaan Donia, joka nyt makasi allapäin kopissaan, tämä sanoi hitaasti:
— On olemassa yksi varotoimenpide, ja siihen meidän on pakko turvautua heti paikalla. Ei ole aikaa noutaa lääkäriä eikä jäädä katsomaan, miten Donin laita on. Minä tiedän mitä on tehtävä ja teenkin sen, mutta se koskee kovasti, ja on kamalaa tuottaa sinulle tuskaa.
Nanin ääni värähti varsin epäammattimaisesti, ja hänen katseensa sumeni, kun hän näki edessään kahdet huolestuneet kasvot, jotka luottavaisina odottivat häneltä apua.
— Minä tiedän: haava pitää polttaa. Polta pois vain, kyllä minä kestän, mutta Tedin on mentävä pois, sanoi Rob. Hän puristi päättävästi huulensa yhteen ja nyökkäsi onnettomalle veljelleen.
— En minä häiritse. Kyllä minä kestän siinä missä Robkin. Ja oikeastaan minun pitäisikin olla hänen paikallaan, sanoi Ted niin pahoillaan, pelästyneenä ja häpeissään, ettei hänen kestokykynsä näyttänyt suinkaan luotettavalta.
— Jääköön vain auttamaan, se tekee hänelle hyvää, vastasi Nan töykeästi; sisimmässään hän vapisi tietäessään, mitä pojilla saattoi olla odotettavana. — Pysykää täällä hiljaa, tulen heti takaisin, hän lisäsi ja lähti taloa kohti tehden nopeita suunnitelmia.
Oli silityspäivä ja tuli paloi vielä tyhjässä keittiössä; palvelustytöt olivat menneet yläkertaan lepäämään. Nan pisti ohuen rautavartaan kuumenemaan, ja istuutuessaan siihen odottamaan hän peitti kasvonsa ja pyysi voimia ja rohkeutta suoriutuakseen vaikeasta tehtävästään. Oli kauheata, että vaarassa oli juuri Rob, isän ylpeys ja äidin ilo, kaikkien ystävä. Muutama kyynel tipahti pöydälle, kun Nan koetti tyynnyttää mieltään ajattelemalla, että kaikki oli ehkä erehdystä ja pelko aiheeton.
Varusteinaan hehkuva rautavarras, ruukullinen jäävettä ja muutamia nenäliinoja, jotka oli siepannut kuivaustelineeltä, Nan palasi hetken kuluttua vajaan hoitamaan vakavinta sairaustapaustaan. Pojat istuivat kuin kuvapatsaat: toinen oli epätoivoinen, toinen alistunut. Tehdäkseen työn nopeasti ja hyvin Nanin oli hallittava hermonsa, joista hän aina kerskui.
— Kas niin, Rob, hetki vain, niin kaikki on ohi. Pidä varasi, Ted, häntä voi pyörryttää.
Rob sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja istui liikahtamatta. Ted polvistui hänen taakseen valkoisena kuin lakana. Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi, kuului vain heikko voihkaisu. Mutta kun Nan vilkaisi apulaiseensa saadakseen vähän vettä, Ted-parka oli pyörtynyt.
Rob naurahti, ja tämän odottamattoman äänen rohkaisemana Nan sitoi haavan vapisematta, vaikka hänen otsallaan olikin hikikarpaloita. Ja hän antoi kulauksen vettä ensimmäiselle potilaalleen ennen kuin kääntyi uuden puoleen. Ted oli häpeissään ja masentunut, kun hän toinnuttuaan tajusi, ettei ollut kestänyt tuota tärkeätä hetkeä, ja hän pyysi ettei asiasta puhuttaisi; hän ei todellakaan ollut mahtanut sille mitään.
— Älä huoli. Kaikki on nyt hyvin eikä kenenkään tarvitse tietää mitään, rohkaisi Nan, kun Ted-parka niiskutti Robin olkapäätä vasten nauraen ja itkien yhtaikaa. — Ja kuulkaa, pojat, Nan jatkoi. — Parasta ettemme säikytä vielä ketään tällä jutulla, sillä minusta tuntuu, että pelkäsimme turhaan. Don oli latkimassa vettä äsken kun tulin, eikä se näytä ollenkaan sairaalta. Mutta kaiken varalta: lähdetään nyt pienelle ajelulle kaupunkiin tohtori Morrisonin luo ja annetaan hänen vilkaista tuota haavaa. Valjasta sinä hevonen, Ted, minä käyn hakemassa hattuni ja jättämässä terveisiä Daisylle. Kaupungissa voidaan käydä meillä haukkaamassa jotain, niin ei tarvitse kiirehtiä takaisin teelle. Daisy saa seurustella rauhassa vieraidensa kanssa.
Nan puhua pälpätti purkaen jännitystään, jota ammattiylpeys ei sallinut hänen paljastaa, ja pojat hyväksyivät hänen ehdotuksensa heti, sillä on aina helpompaa toimia kuin odottaa aloillaan. Ted meni pumpulle pesemään kasvojaan ja hankaamaan vähän väriä poskiinsa, ennen kuin valjasti hevosen. Nan nouti salaa hattunsa sisältä ja jätti Daisyn neulatyynyyn kirjelapun, jossa ilmoitti lähteneensä poikien kanssa ajelulle. Sitten hän riensi takaisin ja tapasi potilaansa paljon reippaampina. He nousivat rattaille, asettivat Robin jalka koholla takapenkille ja ja lähtivät matkaan niin huolettoman näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tohtori Morrison ei ollut millänsäkään asiasta, sanoi vain, että Nan oli menetellyt oikein. Mutta kun pojat keventyneinä laskeutuivat alakertaan, hän kuiskasi Nanille:
— Lähettäkää koira karanteeniin joksikin aikaa ja pitäkää poikaa silmällä, mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Ilmoittakaa minulle heti, jos jokin näyttää olevan hullusti. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan voi olla varma.
Nan nyökkäsi huojentuneena, kun vastuu oli poissa hänen harteiltaan. Sen jälkeen kaikki kolme pistäytyivät tohtori Watkinsin luona pyytämässä, että tämä tulisi tutkimaan Donia. Hauska teehetki Nanin kotona virkisti poikia, ja kun he tulivat Plumiin iltaviileällä, koko tapaturma tuntui perin kaukaiselta. Koska vieraat vielä juttelivat etukuistilla, kolmikko vetäytyi talon taakse; Ted rauhoitti mieltään keinuttamalla Robia riippumatossa ja Nan kertoi juttuja, kunnes eläinlääkäri saapui.
Tohtori Watkins sanoi, että Don oli hiukan huonossa kunnossa, mutta vesikauhusta ei näkynyt merkkiäkään sen kummemmin kuin kissanpojassa, joka pyöri jokaisen jaloissa koko tutkimisen ajan.
— Koira kaipaa isäntäänsä ja kärsii helteestä. Ehkä sitä on ruokittu liian hyvin. Minä pidän sitä muutaman viikon ja lähetän sen terveenä takaisin, sanoi tohtori Watkins, kun Don laski ison kuononsa miehen käteen ja katseli häntä viisailla silmillään kuin vaistoten, että vihdoinkin joku ymmärsi hänen koettelemuksensa.
Don lähti murisematta eläinlääkärin mukaan, ja salaliittolaiset jäivät neuvottelemaan, miten Rob voisi lepuuttaa jalkaansa perheen huomaamatta. Onneksi Rob vietti muulloinkin tuntikausia pienessä kirjastossa, niin että hän saattoi huomiota herättämättä maata sohvalla kirja kädessä niin kauan kuin tahtoi. Ja kun hän oli luonteeltaan rauhallinen ja toiveikas, ei hän kiusannut itseään turhalla pelolla, vaan toipui pian järkytyksestä.
Mutta Tediä oli vaikeampi saada rauhoittumaan. Hän kiemurteli yhä katumuksen tuskissa ja tunsi olonsa aivan kurjaksi, kun ei edes äiti ollut kotona. Päivät hän vietti Robin luona, hosui, jutteli ja tuijotti tätä niin levottomana, että hyväntahtoinen potilas kiusaantui, vaikkei antanut veljen sitä huomata. Mutta öisin oli vielä vaikeampaa. Vilkkaan mielikuvituksen ruokkimat kauhukuvat ahdistivat Tediä niin, että hän makasi valveilla ja käveli välistä unissaan. Nan piti poikaa silmällä ja määräsi joskus rauhoittavia lääkkeitä, luki hänelle, piti saarnoja ja tavatessaan Tedin yöllä kummittelemassa uhkasi panna oven lukkoon, ellei poika pysyisi vuoteessa.
Tämä vaihe meni aikanaan ohi. Mutta oikukkaassa pojassa tapahtui muutos. Kaikki huomasivat sen jo ennen kuin äiti Bhaer palasi kysymään, mikä oli taltuttanut Leijonan sisun. Poika oli hilpeä, mutta ei yhtä vallaton kuin ennen, ja usein kun kiusanteon halu vaivasi, hän luikki yksinäisyyteen purkamaan sisuaan.
— Tässä on jotain kummaa, sanoi Jo oltuaan viikon kotona, hän oli ymmällä nuoremman poikansa hyvästä käytöksestä. — Ted on oikea pyhimys, taidamme olla menettämässä hänet. Johtuuko se Megin hyvästä vaikutuksesta vai Daisyn hienoista ruuista vaiko niistä pillereistä, joita Nan hänelle salaa syöttää? Jotakin noituutta täällä on harjoitettu minun poissaollessani.
— Ted kasvaa, rakas ystävä, hänestä tulee aikuinen. Minusta Robkin on muuttunut. Hän on entistä miehekkäämpi ja vakavampi ja pysyttelee yhä enemmän minun seurassani. Nuoret voivat joskus hämmästyttää meitä tällä tavalla, Jo.
Professori katseli puhuessaan miettivästi Robia ja Tediä, jotka olivat juuri tulossa portaita ylös. Ted piti kättään veljensä olkapäällä kuunnellen, kun Rob puhui innokkaasti kädessään olevasta kivestä. Ennen Ted oli pilkannut Robin harrastuksia, pannut tiilenpalasia hänen tyynynsä alle ja soraa hänen kenkiinsä tai lähetellyt pikapostissa "professori R.M. Bhaerille" milloin mitäkin törkyä. Mutta nykyään hän osoitti veljeään kohtaan huomaavaisuutta, joka liikutti ja huvitti vaatimatonta Robia.
Robin jalka parantui hyvää vauhtia, mutta hän ontui vielä hiukkasen. Perheelle hän selitti kompastuneensa portaissa ja varoi näyttämästä haavaa muille kuin Nanille ja Tedille.
— Me puhumme teistä, pojat. Tulkaapas kertomaan, mikä hyvä haltija talossa on käynyt meidän poissaollessamme, kun täällä tuntuu tapahtuneen muutoksia, sanoi Jo-rouva taputtaen sohvaa kummaltakin puoleltaan. Pojat hymyilivät mutta tunsivat hiukkasen syyllisyyttä, sillä tähän saakka äiti ja isä olivat aina tienneet kaiken, mitä heille oli tapahtunut.
— Se johtuu vain siitä, että Bobby ja minä olemme olleet niin paljon kahden. Me olemme nykyään melkein kuin kaksoset. Minä hiukan villitsen häntä ja hän taas rauhoittaa minua aika lailla. Niinhän isä ja sinäkin täydennätte toisianne. Se on mukavaa, minä pidän siitä. Ted selitti mielestään asian erinomaisesti.
— Äiti ei kyllä pidä siitä, että vertaat itseäsi häneen. Mutta minä olen ylpeä jos muistutan isää, sillä siihen pyrinkin, vastasi Rob kaikkien nauraessa Tedin kohteliaisuudelle.
— Kyllä minä pidän Tedin vertauksesta, sillä se on totta. Ja jos sinä, Rob, autat veljeäsi läheskään niin paljon kuin isä on auttanut minua, et tosiaan elä turhaan, sanoi Jo-rouva sydämellisesti.
— Minustakin on hauskaa, että te pojat olette löytäneet toisenne, sanoi professori Bhaer nyökäten pojilleen, jotka eivät oikein tienneet, miten suhtautua kiitokseen. Rob pysyi hiljaa, sillä hän pelkäsi sanovansa liikaa, mutta Ted ei huomannut pitää varaansa.
— Minä vain olen havainnut, miten hyvä kaveri Bobby on. Hänhän on aina ollut hirveän viisas, mutta minusta hän oli vähän lallus, kun istui aina nenä kiinni kirjassa eikä tullut mukaan mihinkään touhuihin. Mutta nyt minä tiedän, että vanha kunnon Rob on aikamoinen sankari. Tekin olisitte samaa mieltä, jos tietäisitte kaiken.
Robin varoittava katse sai Tedin äkkiä vaikenemaan ja punastumaan.
— Emmekö sitten saa tietää kaikkea? kysyi Jo nopeasti, sillä hän huomasi hälytysmerkin ja tunsi, että häneltä salattiin jotakin.
— Muutos ei taidakaan johtua pelkästä varttumisesta, hän jatkoi. — Minusta tuntuu, että Ted on taas ollut pahanteossa ja Rob pelastanut hänet jostakin kiipelistä. Siksi minun ajattelematon poikani on laupias kuin karitsa ja minun tunnollinen poikani vääntelehtii mielenvaivassa, sillä hän ei ole tottunut salaamaan mitään äidiltään.
Rob oli nyt yhtä punainen kuin Ted, mutta tuokion epäröityään hän näytti helpottuneelta ja sanoi:
— Olet oikeilla jäljillä, äiti, mutta kaikki on nyt ohi eikä vahinkoa ole tapahtunut, niin että annetaan asian olla ainakin toistaiseksi. Tuntui pahalta salailla teiltä, mutta nyt tiedätte niin paljon kuin tarvitaankin. Meille molemmille tämä juttu on ollut vain hyväksi.
Jo katsoi Tediä, joka räpytteli silmiään, mutta kesti katseen kuin mies. Sitten hän kääntyi Robin puoleen, joka hymyili niin iloisesti, että Jo uskoi asioiden olevan tolallaan. Mutta jokin piirre Robin kasvoissa hämmästytti häntä, ja hän huomasi, että juuri tuo ilme sai pojan näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta kuin ennen. Samassa hän muisti Nanin ja poikien vaihtamat silmäykset, ja hänelle valkeni äkkiä, että Rob oli ollut jossakin vaarassa.
— Rob, sinä olet ollut sairas. Kerro heti, sillä sellaisia salaisuuksia minä en salli. Pojat saavat joskus kärsiä koko elämänsä sen vuoksi, että ovat olleet huolimattomia tai välinpitämättömiä onnettomuustapauksissa. Fritz, vaadi heitä puhumaan!
Herra Bhaer pani paperinsa pois, asettui poikien eteen ja sanoi:
— Te haluatte ehkä säästää äitiä ja minua, mutta se on turhaa. Kertokaa totuus, pojat, me kestämme sen kyllä. Olkaa rohkeita.
Ted sukelsi sohvatyynyjen väliin ja pysyi siellä, niin ettei hänestä näkynyt kuin punoittava korvapari, kun Rob kertoi tapauksen vakuuttaen, että koko juttu oli loppujen lopuksi ollut aivan mitätön, koska Don oli terve. Haavakin oli parantunut hyvin eikä vaivannut enää juuri ensinkään.
Vakuutuksista huolimatta Jo kalpeni säikähdyksestä ja isä kääntyi poispäin äännähtäen: "Ach Himmel", mikä sai Tedin lisäämään vielä yhden tyynyn päänsä päälle. Vaimea ääni, joka muistutti tukehtuvan henkäystä tai haukotusta, kuului tyynyjen alta ja Tedin pitkien jalkojen asento ilmaisi niin selvästi epätoivoa, että äiti Bhaer kumartui penkomaan tyynyjä, kunnes löysi pörröisen keltaisen pään, silitti sitä ja naurahti rohkaisevasti:
— Tule saamaan anteeksi, syntisraukka! Sinä olet kärsinyt ihan tarpeeksi, enkä toru sinua sanallakaan. Mutta jos Robin olisi käynyt huonosti, olisit tehnyt minut vielä onnettomammaksi kuin itsesi. Koeta toki hillitä itsepäisyytesi ennen kuin on liian myöhäistä!
— Äitikulta, en ikinä unohda tätä läksyä. Jollen minä siitä opi, ei minusta ole mihinkään, vastasi Ted raastaen tukkaansa.
— Kyllä sinusta on, kultaseni. Viisitoistavuotiaana minusta tuntui ihan samanlaiselta, kun Amy oli hukkua; silloin mummo auttoi minua niin kuin minä nyt koetan auttaa sinua. Olen monta kertaa kamppaillut omaa itsepäisyyttäni vastaan ja joutunut usein tappiolle, mutta en aina. Tule pahoina hetkinä minun luokseni, niin koetan auttaa sinua.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan. Äkkiä Ted nousi pystyyn, meni isänsä eteen ja sanoi lapsekkaasti:
— Minua pitäisi rangaista, isä.
— Etköhän ole jo saanut kyllin suuren rangaistuksen, kun vain et anna sen mennä hukkaan, vastasi professori ja syleili poikaa häpeämättä vähääkään tunteitaan, jotka amerikkalaisisä olisi purkanut läimäykseksi olkapäälle ja lyhyeksi "all rightiksi".
Jo katseli perhettään ja näky ilahdutti hänen romanttista mieltään. Mutta poikien kertomus askarrutti yhä häntä, eikä hän voinut olla ihailematta Nanin hienotunteisuutta ja rohkeutta.
— Olen aina tiennyt, että siitä tytöstä tulee jotakin, ja tässä on todistus. Joku toinen olisi voinut joutua pakokauhun valtaan ja pyörtyä ja ruveta parkumaan, mutta Nanissa on lujuutta ja tarmoa. Kuinka minä voin osoittaa hänelle kiitollisuuteni! hän huudahti innostuneena.
— Toimita Tom pois tieltä, että hän saa olla rauhassa, tokaisi Ted.
— Tosiaankin, Tom on kuin iiliäinen Nanin kimpussa. Minä pidän Tomista, mutta hän on Nanille maanvaiva, lisäsi Rob ja meni isänsä avuksi kirjepinon kimppuun.
— Olkoon menneeksi, sanoi Jo päättävästi. — Sen tytön elämänuraa eivät hupsun pojan mieliteot saa katkaista. Jonain väsymyksen hetkenä hän kenties myöntyy, ja silloin kaikki on mennyttä. Hankkikoon Nan ensin itselleen paikan ja näyttäköön, että pystyy työhönsä. Sitten hän voi mennä naimisiin jos haluaa ja sattuu löytämään arvoisensa miehen.
Mutta Jon apua ei tarvittu. Sillä rakkaus ja kiitollisuus saavat ihmeitä aikaan, ja kun kauneus, hyvä onni ja valokuvaus tulevat avuksi, on menestys varma. Niin tapahtui myös tunteikkaalle Tomille hänen aavistamattaan.
8
JOSIE NÄYTTELEE MERENNEITOA
Kun Rob ja Ted hankkivat kokemuksia kotona, huvitteli Josie sydämensä pohjasta rannikolla Laurencein vieraana. Bess oli kovin kiintynyt pieneen serkkuunsa, ja Laurie-setä nautti saadessaan soudella, ajella, leikkiä ja vetelehtiä kahden iloisen tyttölapsen seurassa. Josie kukoisti kuin kedon kukka tässä vapaudessa, ja molemmat tytöt olivat naapurien suosikkeja tässä pikku yhdyskunnassa, missä huvilat kiertelivät pitkin matalaa rantaa tai kallionharjoja kauniin lahden ympärillä.
Eräs kiihkeä toive häiritsi kuitenkin Josien rauhaa, se kasvoi intohimoksi ja piti häntä levottomana ja varuillaan kuin salapoliisia, joka on saanut selvittääkseen rikoksen. Neiti Cameron, suuri näyttelijätär, oli vuokrannut erään huviloista ja vetäytynyt sinne lepäämään ja luomaan uutta osaansa tulevaa näytäntökautta varten. Hän seurusteli vain muutaman ystävänsä kanssa. Hänellä oli yksityinen uimaranta ja hänet nähtiin vain kun hän oli ajelulla tai kun uteliaiden tirkistelijäin kiikarit sattuivat meressä kelluvaan siniseen olentoon. Laurencet tunsivat hänet, mutta eivät halunneet häiritä häntä ennen kuin hän itse ilmoitti toivovansa seuraa.
Mutta Josie oli kuin janoinen kärpänen suljetun hunajapurkin ympärillä. Hän olisi välttämättä tahtonut nähdä, kuunnella ja puhutella tuota kuuluisaa naista, joka lumosi taiteellaan tuhansia. Jos ystävällinen neiti Cameron olisi aavistanut, kuinka kiihkeä halu ja toivo polttivat sen tytön mieltä, jonka hän joskus näki kiipeämässä kallioilla, polskimassa uimarannassa tai ratsastamassa hänen porttinsa ohi shetlanninponilla, hän olisi toki suonut ihailijalleen sanan tai edes katseen. Mutta talven työstä uupuneena ja uuteen osaansa uppoutuneena neiti ei välittänyt nuoresta naapuristaan enempää kuin lokeista lahden selällä. Portaille jätetyt kukkavihot, piha-aidan takana pidetyt serenadit ja ihailevien silmien tuijotus olivat niin jokapäiväisiä, että hän tuskin kiinnitti niihin huomiota. Ja Josie tuli aivan epätoivoiseksi, kun kaikki hänen yrityksensä epäonnistuivat.
— Minä voisin kiivetä tuohon petäjään ja pudota mätkähtää hänen kuistinsa katolle tai panna Sheltien paiskaamaan minut maahan huvilan kohdalla, hän sanoi Bessille, kun tytöt olivat eräänä iltapäivänä menossa uimaan. — Ei kannata koettaa hukuttautua hänen silmiensä edessä, hän vain lähettäisi jonkun miehen kiskomaan minut kuiville. Mitä minä teen? Tahdon nähdä hänet ja kertoa toiveistani ja saada kuulla hänen suustaan, että saan joskus vielä näytellä. Häntä äitikin uskoisi. Ja jospa hän ottaisi minut oppilaakseen — se olisi ihanaa.
— Odota sinä vain aikaasi äläkä ole noin kärsimätön! tyynnytti Bess. — Isähän lupasi järjestää sinulle tilaisuuden ennen kuin loma päättyy. Se on toki paljon parempi kuin nuo sinun hupsut suunnitelmasi.
— Minä vihaan odottamista, mutta kai minun täytyy. Voi jos hän olisi uimassa nyt iltapäivällä. Hän oli sanonut sedälle, että hänen täytyy uida illalla, sillä aamuisin ihmiset kiikaroivat ja tulevat ihan hänen uimarannalleen. Tule, sukelletaan oikein kunnolla tuolta suurelta kalliolta. Täällä on pelkkiä lapsia hoitajineen, me voimme hyppiä ja polskuttaa mielin määrin.
Kun tytöt myöhemmin istuivat vettä valuvina isolla kalliolla, Josie töytäisi äkkiä Bessiä niin että tämä oli luiskahtaa veteen, ja huudahti innoissaan:
— Tuolla hän on! Katso, hän tulee uimaan! Voi, jospa hän joutuisi vähän vaaraan ja minä saisin pelastaa hänet hukkumasta!
— Ole katsovinasi muualle, Josie. Ei olla näkevinämme häntä, sillä hän haluaa olla rauhassa, vastasi Bess koettaen pysyä piilossa purjeveneen takana.
— Uidaan virran mukana sinne päin niin kuin oltaisiin meriruokoa. Ei hän voi pahastua, jos me kellumme selällämme vain nenä veden pinnalla. Sitten kun ei enää voida olla näkemättä häntä, uidaan aika kyytiä takaisin niin kuin olisi erehdytty. Se tekisi vaikutuksen, ja ehkä hän silloin tahtoisi kiittää kohteliaita nuoria neitejä, jotka ottavat huomioon hänen toivomuksensa, ehdotti Josie, jonka vilkas mielikuvitus suunnitteli aina jännittäviä tilanteita.
Juuri kun he aikoivat liukua alas kalliolta, näytti kuin kohtalo olisi viimeinkin antanut periksi; neiti Cameron viittilöi kovasti, hän seisoi vyötäisiään myöten vedessä ja katseli pohjaan.
— Juokse, lennä! Hän tarvitsee meitä, hän tarvitsee meitä! Josie huusi heittäytyen veteen kuin tarmokas kilpikonna ja ui hienointa tyyliään kohti kauan kaivattua riemun satamaa. Bess seurasi vähän hitaammin, ja molemmat tulivat vapisevina mutta hymyillen neiti Cameronin eteen, joka silmiään nostamatta sanoi kauniilla äänellään:
— Minä pudotin rannerenkaani. Se näkyy tuolla, mutta en saa sitä ylös. Mahtaisitko, poikaseni, löytää minulle jostain pitkän kepin? Minä pidän silmällä, ettei vesi kuljeta sitä mukanaan.
— Minä sukellan kyllä mielelläni sitä hakemaan. Mutta en minä ole poika, vastasi Josie nauraen ja ravisti kiharaista päätään, joka oli saanut neidin erehtymään.
— Anteeksi kovasti! Mutta sukella sitten! Se peittyy ihan kohta hiekkaan. Se on minulle hyvin rakas. Olen aina ennen muistanut ottaa sen pois uimaan mennessäni.
— Kyllä minä sen saan, sanoi Josie ja painui veteen noustakseen ylös koura täynnä pieniä kiviä, mutta ilman rengasta.
— Se on mennyttä. Antaa olla — omapa on syyni, sanoi neiti Cameron pahoillaan, mutta häntä huvitti tytön nolous, kun tämä pudisti vettä silmistään ja läähätti urheasti:
— Eikä ole. Minä hankin sen vaikka saisin olla vedessä koko illan, ja vedettyään pitkään henkeä Josie sukelsi uudestaan, niin että hänestä näkyi vain kaksi sätkivää koipea.
— Kunhan hänelle ei vaan kävisi huonosti, sanoi neiti Cameron katsellen Bessiä. Hän tunsi tytön äidin näöstä.
— Eikö mitä! Josie ui kuin kala. Se on hänestä vain hauskaa. Ja Bess hymyili hyvillään serkkunsa toiveen toteutumisesta.
— Te olette herra Laurencen tytär, eikö totta? Kuinka teillä jaksetaan? Kertokaa isällenne, että tulen pian tervehtimään. Olen ollut kovin väsynyt, mutta nyt alan virkistyä. Kas, siinä sukeltaja. Miten kävi? hän kysyi kun kantapäät painuivat veteen ja märkä pää pulpahti esiin.
Josie ei voinut aluksi kuin läähättää ja porskuttaa. Mutta vaikka hänen kätensä olivat pettäneet, hänen rohkeutensa ei silti pettänyt. Hän heilautti päättäväisesti märkää tukkaansa, katsoi kirkkain silmin kookasta neitiä ja ahmien ilmaa keuhkoihinsa sanoi tyynesti:
— "Älä hellitä" on minun tunnussanani. Minä hankin renkaan vaikka saisin mennä Liverpooliin asti sitä hakemaan. Hei! Ja taas merenneito painui veteen, nyt ihan näkymättömiin, ja kuopi pohjaa kuin oikea merikrapu.
— Sisukas tyttö! Semmoisesta minä pidän. Kuka hän on? kysyi neiti Cameron istuutuen puoleksi veden peittämälle kivelle vartioimaan sukeltajaa, kun ei enää nähnyt rengastaan.
Bess kertoi yhtä valloittavasti hymyillen kuin isänsä:
— Josie haluaa näyttelijäksi ja hän on jo kuukauden päivät koettanut nähdä teidät edes vilaukselta. Tämä oli hänelle suuri onni.
— Siunatkoon sitä tyttöä! Miksei hän ole tullut käymään. Vaikka kyllä minä tavallisesti vältän ihastuneita tyttöjä niin kuin lehtimiehiäkin, naurahti neiti Cameron.
Samassa vedestä ilmestyivät näkyviin ruskea käsi ja kiiltävä rannerengas, ja niitä seurasivat punakat kasvot. Josie oli noustessaan niin pyörällä päästään, että tarrautui Bessiin melkein menehtyneenä.
Neiti Cameron veti Josien viereensä kivelle, työnsi hiukset tytön silmiltä ja sai tämän toipumaan sanomalla: "Bravo, bravo!" Josie oli monta kertaa kuvitellut mielessään ensimmäistä kohtaamistaan jonkun näyttelijättären kanssa — miten hän arvokkaasti ja viehättävästi esittäisi suuren toiveensa, miten hänellä olisi yllään tehoava puku, miten järkevästi hän puhuisi ja miten hänen lupaavat lahjansa tekisivät syvän vaikutuksen. Mutta ei koskaan, ei huimimpina hetkinäänkään hän ollut ajatellut tällaista kohtaamista. Punaisena, hiekkaisena, vettä valuen ja äänettömänä hän nojautui kuuluisaan olkapäähän kuin sorea hylje, räpytteli silmiään ja läähätti, kunnes saattoi hymyillä ja huudahtaa ylpeänä:
— Löysin sen! Ihanaa!
— Tyyntykäähän nyt, niin minullakin on hyvä olla! Olitte kiltti, kun näitte tuon vaivan minun tähteni. Kuinka voin kiittää teitä? kysyi neiti Cameron.
Josie läimäytti yhteen likomärät kätensä ja vastasi niin rukoilevasti, että kovinkin sydän olisi siitä heltynyt:
— Antakaa minun kerran tulla luoksenne, vain yhden ainoan kerran! Tahtoisin kuulla teidän suustanne osaanko näytellä. Kyllä te sen näette. Minä seuraan teidän ohjeitanne, ja jos arvelette, että minusta on näyttelijäksi — sitten joskus, kun olen oikein kovasti opiskellut —, niin olen maailman onnellisin ihminen. Saanko tulla?
— Saatte. Tulkaa huomenna kello yhdeltätoista. Jutellaan oikein kunnolla. Näytätte sitten mitä osaatte, ja minä sanon teille mielipiteeni. Mutta ei se ole teistä mieluista.
— Ihan varmasti. En välitä vaikka sanoisitte, että olen pähkähullu. Tahdon että tästä asiasta tulee selvä, ja niin äitikin tahtoo. En minä sorru, vaikka sanoisittekin ei, mutta jos sanotte, että osaan näytellä, en kyllä hellitä ennen kuin olen tehnyt parhaani — niin kuin tekin.
— Lapsi kulta, se on raskas tie, ja vaikka ansaitsisitte lopulta ruusuja, niissäkin on okaita. Teillä taitaa kyllä olla rohkeutta ja äskeisestä päätellen sisuakin. Ehkä teistä on näyttelijäksi. Tulkaa, niin saamme nähdä.
Neiti Cameron osoitti puhuessaan rannerengasta ja hymyili niin ystävällisesti, että malttamaton Josie olisi tahtonut syleillä häntä.
— Neiti Cameron ei pääse uimaan, ja vesi alkaa jo laskea. Tule, Josie, sanoi ajattelevainen Bess, joka pelkäsi että he viipyivät jo kauemmin kuin oli soveliasta.
— Juoskaa lämpimiksenne rantaa pitkin! Monet kiitokset. Kättään heilauttaen murhenäytelmien kuningatar lähetti pois hovinsa, mutta jäi itse seuraamaan kahden solakan tytön juoksua hietikolla, kunnes he hävisivät. Uidessaan hän mietti:
— Tuolla tytöllä on näyttämökasvot, eloisat ja liikkuvat, kauniit silmät, eläytymiskykyä, rohkeutta ja tahtoa. Ehkä hän kelpaa. Hyvää ainesta — lahjakas perhe. Sittenpähän nähdään.
Josie ei tietysti nukkunut silmäntäyttäkään; hän oli odotuksesta kuin kuumeessa. Laurie-setää tapaus huvitti. Amy-täti valitsi suurta kohtausta varten sievimmän valkoisen leningin, Bess lainasi kauneimman hattunsa ja Josie itse samosi maita ja metsiä kootakseen villiruusuista, valkoisista atsaleoista, sananjaloista ja muhkeista heinänkorsista kukkavihon kiitollisuutensa osoitukseksi.
Kello kymmeneltä hän jo juhlallisesti sonnustautui ja istui sitten katsellen sieviä hansikkaitaan ja solkikenkiään, kunnes oli aika lähteä. Ajatellessaan että hänen kohtalonsa kohta ratkaistaan, hän kävi kalpeaksi ja vakavaksi. — Haluan mennä yksin, niin olemme vapaampia. Rukoile, Bess, että hän neuvoisi minua oikein, hänen sanansa merkitsivät niin paljon. Äläkä yhtään naura, setä, tämä on minulle vakava hetki. Neiti Cameron tietää sen ja kertoo sinullekin. Heilauttaen kättään niin kuin esikuvansa Josie lähti matkaan hyvin sievänä ja hyvin peloissaan.
Varmana sisäänpääsystään hän soitti nyt rohkeasti tuolla ovella, joka monille pysyi kiinni. Kun hänet ohjattiin varjoisaan olohuoneeseen, hänen katseensa kiintyi muutamiin muotokuviin. Lukemansa perusteella hän tunsi useimmat näistä näyttelijöistä ja muisti heidän roolinsa, ja huomaamattaan hän rupesi jäljittelemään kuvasta näkemäänsä rouva Siddonsia lady Macbethina. Niin syventynyt hän oli osaansa, että neiti Cameron sai rauhassa katsella häntä muutamia minuutteja. Sitten hän tytön hämmästykseksi jatkoi lady Macbethin vuorosanoja siitä, mihin Josie oli jäänyt.
— Minä en koskaan pysty esittämään sitä tuolla lailla, mutta minä yritän, jos te olette sitä mieltä, huudahti Josie unohtaen innoissaan kaikki käytöstavat.
— Näyttäkää sitten mitä osaatte, vastasi näyttelijä hypäten viisaasti suoraan asiaan, sillä hän tiesi, ettei mikään tavanomainen jaarittelu tyydyttäisi tätä tosissaan olevaa nuorta neitiä.
— Ensin tahtoisin antaa teille nämä. Arvelin että pitäisitte enemmän metsäkukista kuin kasvihuoneessa kasvaneista, enkä osannut muutenkaan kiittää teitä ystävällisyydestänne, sanoi Josie.
— Ne ovat minun lempikukkiani ja huoneeni ovatkin niitä tulvillaan, sillä jokin hyvä haltija ripustelee aina niitä porttiini. Totta tosiaan, olen tainnut löytää sen haltijan, tästä kimpusta päätellen, neiti Cameron lisäsi nopeasti.
Tyttö ja hänen pieni uhrilahjansa liikuttivat neiti Cameronia, hän veti Josien puoleensa ja sanoi luonnollisesti: — Pidän niistä ja teistäkin. Ylistykseen väsyy, mutta ihailu tekee hyvää, kun se on näin yksinkertaista ja vilpitöntä. Mutta näyttäkäähän nyt mihin pystytte! Julia tietysti, kaikkihan aloittavat siitä. Tyttöriepu, kyllä häntä rääkätään!
Josie oli tosiaankin aikonut aloittaa Romeon uskollisena morsiamena, esittää sitten Bianca Paulinea ja muita teatterihullujen tyttöjen suosikkiosia. Mutta äkkiä hän älysi, kuinka viisas Laurie-sedän neuvo oli ollut, ja päätti seurata sitä. Hän ei purjehtinutkaan neiti Cameronin odottamiin vuorosanoihin, vaan esitti Ophelian hulluuskohtauksen ja suoriutui siitä oikein hyvin, sillä hän oli harjoitellut sitä opistossa puhetaidon opettajan ohjaamana. Tietystikin hän oli osaan liian nuori, mutta valkoinen puku, hajallaan olevat hiukset ja kukat, joita hän sirotteli ympärilleen, auttoivat asiaa. Ja hän lauloi laulut herttaisesti, kumarsi juhlallisen kohteliaasti ja hävisi verhon taa.
— Oikein hyvä. Esittäkäähän jotain muuta. Se meni paremmin kuin osasin odottaakaan, kuului oraakkelin tuomio.
Josie lausui kappaleen Portian vuorosanoja. Sitten voimatta luopua siitä, mitä piti suurimpana saavutuksenaan, hän antoi mennä Julian parvekekohtauksen ja myrkytyksen ja hautaholvin. Hän uskoi onnistuneensa paremmin kuin koskaan ja jäi odottamaan taputuksia. Mutta tulikin raikuva nauru, joka sai hänet kihisemään kiukusta ja häpeästä. Hän sanoi hämmästyneenä:
— Ja minulle on kehuttu sitä. Ikävää että olette toista mieltä.
— Hyvä ystävä, se on kovin ikävää. Eikä sille kai mitään mahda? Mitä teidän kaltaisenne tyttö voi tietää rakkaudesta, pelosta ja kuolemasta? Älkää yrittäkö sitä vielä! Antakaa murhenäytelmien olla, kunnes kypsytte niihin.
— Mutta tehän taputitte Ophelialle?
— Niin, se olikin sievää. Kuka tahansa älykäs tyttö voi onnistua siinä. Mutta Shakespearen todellista tarkoitusta ette vielä aikoihin ymmärrä. Komedianpätkä oli paras. Siinä te osoititte tosiaan kykyä. Se oli samalla hupaisa ja ylevä. Jatkakaa siihen suuntaan. Se kehittää ääntä ja opettaa käyttämään sen eri vivahteita. Teillä on hyvä ääni ja luontaista suloa, kumpikin avuja joita on harjoittelemalla vaikea saavuttaa.
— Hauska että on edes jotakin, Josie huokasi istuutuen. Nöyryytettynäkin hän oli lannistumaton ja päätti kuulla tuomionsa loppuun asti.
— Rakas tyttöseni, minähän ennustin, ettette pitäisi siitä mitä sanon. Mutta voidakseni olla avuksi minun pitää olla rehellinen. Sen olen sanonut monelle teidän kaltaisellenne, mutta useimmat eivät ole koskaan antaneet sitä anteeksi. Te olette vielä liian nuori. Neroja on hyvin harvassa, eivätkä he useinkaan vielä viidentoista vuoden iässä ole näyttäneet, mitä heistä voi tulla.
— Voi, enhän minä luule olevani nero! huudahti Josie jo äskeistä tyynempänä. — Tahdon vain tietää, onko minulla sen verran lahjoja, että kannattaa jatkaa. Tuntuu kuin minussa olisi jotakin, joka ei pääse purkautumaan muuten kuin tällä tavalla. Minä olen näytellessäni hyvin onnellinen. Rakastan Shakespearea enkä koskaan väsy hänen henkilöihinsä.
Puhuessaan Josie unohti kokonaan itsensä. Hänen silmänsä loistivat ja huulet värähtelivät, kun hän koetti purkaa sanoiksi tunteita, jotka täyttivät hänet äyriään myöten. Neiti Cameron ymmärsi sen, hän käsitti, että tämä oli enemmän kuin tyttömäinen päähänpisto. Ja hänen vastauksessaan oli myötätuntoa, vaikka hän viisaasti pidättäytyikin sanomasta kaikkea mitä ajatteli. Hän näet tiesi, miten kärkkäästi nuoret rakentavat tuulentupia yhden ainokaisen sanan perusteella, ja myös kuinka katkera pettymys on silloin, kun kirkkaat kuplat särkyvät.
— Jos siltä tuntuu, en voi antaa muuta neuvoa, kuin tämän: rakastakaa ja tutkikaa edelleen suurta mestaria, hän sanoi hitaasti. — Se on koulutusta jo sinänsä eikä ihminen koko elinaikanaan ehdi oppia kaikkia hänen salaisuuksiaan. Mutta paljon teillä on työtä, ennen kuin kykenette tulkitsemaan hänen sanojaan. Onko teillä tarpeeksi kärsivällisyyttä ja rohkeutta ja voimia aloittaa alusta ja laskea hitaasti ja työläästi perustus tulevalle työllenne? Maine on helmi, monet sukeltavat sitä hakemaan, mutta vain ani harvat löytävät sen.
Viimeiset sanat hän näytti lausuvan enemmän itsekseen kuin kuulijalleen, mutta Josie vastasi hymyillen ja ilmeikkäästi:
— Löysinhän minä rannerenkaankin, vaikka kitkerä suolavesi pisti silmiini.
— Niin löysittekin, sitä en unohda. Se oli hyvä enne. Pidetäänpä mielessä.
He hymyilivät kumpikin, ja neiti Cameronin kasvot säteilivät Josielle auringonpaistetta, kun hän ojensi kätensä kuin ottaakseen vastaan näkymättömän lahjan. Sitten hän lisäsi ihan toiseen sävyyn ja sanojensa vaikutusta tarkaten:
— Nyt te petytte, kun minä neuvon teitä palaamaan kouluun ja käymään sen läpi. Se on ensimmäinen askel, sillä kaikki oppi on tarpeen. Kehittäkää henkeänne ja ruumistanne, sydäntänne ja sieluanne ja tulkaa viisaaksi, suloiseksi, kauniiksi ja terveeksi tytöksi. Sitten kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäisenä alatte harjoitella ja koetella voimianne. Parasta lähteä taisteluun vasta kun aseet ovat kunnossa. Silloin säästyy monilta katkerilta opetuksilta joita saa, kun ryntää päämääräänsä liian aikaisin. Osaatteko odottaa ja tehdä työtä?
— Osaan.
— Sittenhän nähdään. Mutta muistakaa, pelkkä kauneus ja komeat puvut eivät tee näyttelijätärtä. Minun sydämelläni on näyttämön uudistaminen. Kaikki on nykyään silmänlumetta ja petosta. Miksi yleisö tyytyykään pelkkään roskaan, kun kokonainen maailma totuutta, kauneutta, runoutta ja henkeä odottaa tulkitsemistaan ja nauttijoitaan!
Neiti Cameron oli unohtanut kenelle puhui, hän käveli edestakaisin täynnä ylvästä paheksumista, jota jokainen sivistynyt ihminen tunsi ajatellessaan näyttämötaiteen alennustilaa.
Keskustelu jatkui vilkkaana ja pysytteli teatterissa, kunnes Josie yhtäkkiä nousi. Hän oli vilkaissut kelloon ja huomasi viipyneensä jo kauan. Hattuunsa tarttuen hän lähestyi neiti Cameronia, joka seisoi katsellen häntä niin tarkkaan, että Josie tunsi itsensä läpinäkyväksi kuin lasiruutu ja punastui sievästi sanoessaan ääni värähtäen:
— En osaa kyllin kiittää tästä hetkestä ja kaikesta, mitä olette minulle sanonut. Teen niin kuin sanotte, ja äiti on iloinen, kun näkee taas minut kirjojen ääressä. En kuvittele liikoja, vaan teen työtä ja odotan ja koetan noudattaa neuvojanne, sillä vain siten voin maksaa teille velkani.
— Tuostapa muistankin, että minun velkani on vielä maksamatta. Pikku ystävä, pitäkää tämä muistona minulta! Se sopii merenneidolle ja muistuttaa teitä sukelluksestanne. Toivottavasti seuraavalla kerralla sukellatte paremman jalokiven — saamatta karvasta suolavettä suuhunne!
Puhuessaan neiti Cameron irrotti kaularöyhelöstään akvamariinineulan ja kiinnitti sen kuin ritarimerkin Josien rintaan. Sitten hän kohotti tytön onnelliset kasvot, suuteli niitä hellästi ja jäi katsomaan, kun Josie hymyillen poistui.
Kaikki kuuntelivat kiinnostuneina Josien kuvausta käynnistä ja myönsivät, että neiti Cameronin neuvo oli hyvä. Amy tunsi helpotusta, kun ratkaisu lykkäytyi, sillä hän ei olisi halunnut sisarentyttärestään näyttelijää vaan toivoi tytön haaveitten haihtuvan.
Tämä tapaaminen ei jäänyt viimeiseksi. Neiti Cameron oli todella innostunut asiasta ja keskusteli monta kertaa vakavasti Laurien kanssa.
Josie kirjoitti kotiin paksuja kirjeitä. Ja kesämatkalta tultuaan hän ilahdutti äitiään käymällä niin kärsivällisen tarmokkaasti kirjojen kimppuun, että se hämmästytti kaikkia.
9
TOMIN UUTISET
Kaksi korkeata polkupyörää mennä huristi Plumfieldin tietä syyskuisena iltapäivänä satulassaan ruskea ja tomuinen polkija; nämä näyttivät palaavan onnistuneelta matkalta. Vaikka jalat tuntuivatkin raskailta, heidän kasvonsa loistivat, kun he katselivat yläilmoistaan maailmaa tyytyväisinä niin kuin kaikki pyöräilijät opittuaan ajamaan.
— Mene sinä, Tom, edeltä ja kerro koko juttu. Minä jään tänne. Tapaamme sitten myöhemmin, sanoi Demi astuen pyöränsä selästä Kyyhkyslakan ovella.
— Jos olet kunnon kaveri, et puhu mitään. Anna minun ensin selvittää asia äiti Bhaerin kanssa, vastasi Tom ja huokasi syvään ajaessaan portista sisään.
Demi nauroi, ja hänen toverinsa ajoi hiljaa pitkin puistokäytävää toivoen hartaasti, että reitti olisi selvä. Tom oli aivan varma, että kuultuaan hänen uutisensa koko perhe saisi hämmästyksestä ja tyytymättömyydestä halvauksen.
Suureksi ilokseen hän keksi Jo-rouvan yksin korjausarkkikasan keskeltä. Tämä laski paperit käsistään tervehtiäkseen sydämellisesti matkamiestä. Mutta ensi silmäyksellä Jo näki, että jotakin oli tapahtunut, sillä viime viikkojen sattumukset olivat tehneet hänet entistä terävänäköisemmäksi.
— Mitä hätänä, Tom? hän kysyi, kun poika lysähti nojatuoliin tiilenkarvaisilla kasvoillaan hullunkurinen ilme, joka kuvasti yhtaikaa pelkoa, häpeää, iloa ja epätoivoa.
— Minä olen pahassa pulassa.
— Tietysti, sinähän tuot aina pulmia tullessasi. Mitä sinä olet tehnyt? Ajoitko nurin jonkun vanhan naisen, joka vaatii siitä laillista hyvitystä, vai? Jo kysyi hilpeästi.
— Pahempaa, huokasi Tom.
— Et kai ole myrkyttänyt ketään herkkäuskoista, joka on pyytänyt sinulta lääkkeitä?
— Vielä pahempaa.
— Oletko jättänyt Demin huonoon seuraan ja puikkinut tiehesi?
— Vieläkin pahempaa.
— Minä luovun. On inhottavaa odottaa huonoja uutisia. Saatuaan kuulijansa kylliksi innostumaan Tom jyräytti lyhyesti koko totuuden ja jäi odottamaan sen tehoa:
— Minä olen kihloissa.
Jon korjausarkit lehahtivat lentoon, kun hän löi kätensä yhteen ja huudahti huolissaan:
— Jos Nan on suostunut, en koskaan anna sitä hänelle anteeksi.
— Ei hän olekaan. Se on toinen tyttö.
Tomin kasvot olivat niin hullunkurisen näköiset, ettei Jo voinut olla nauramatta. Sillä poika oli samalla sekä hämillään että hyvillään, vieläpä huolissaankin.
— Sepä hauskaa, todellakin hauskaa! Välipä sillä, kuka hän on. Ja toivottavasti menette pian naimisiin. Mutta kerro nyt koko asia, kehotti Jo niin rauhoittuneena, että tunsi voivansa kuulla mitä hyvänsä.
— Mitähän Nan sanoo? Tom kysyi nolona.
— Hän riemuitsee päästessään ikuisesta kiusanhengestään. Älä ole huolissasi Nanista! Kuka tämä tyttö on?
— Eikö Demi ole kirjoittanut?
— Vain jostakin neiti Westistä, jonka kuulut keikauttaneen kanootilla kumoon Quitnossa. Minusta siinä oli jo tietämistä ihan tarpeeksi.
— Se oli vasta alkusoittoa. Onnenpotku minulle! Tietysti minun piti olla kohtelias pideltyäni pahoin tyttöraukkaa. Ihmiset olivat sitä mieltä, enkä voinut muuta, ja niin oli kaikki mennyttä ennen kuin aavistinkaan. Demin syytä se oli. Hän tahtoi ottaa kuvia. Katsokaa vain näitä. Näin me kulutimme aikaa silloin, kun emme pelanneet tennistä, sanoi Tom ja veti kourallisen valokuvia taskustaan; monissa niistä hän itse oli varsin näkyvällä paikalla, joko pidellen päivänvarjoa sievän tytön suojana kalliolla, loikoen tämän jaloissa nurmella tai kiikkuen kuistin kaiteella.
— Tämä on tietysti hän? kysyi Jo näyttäen sirokenkäistä naista, jolla oli maila kädessään.
— Se on Dora. Eikö hän olekin suloinen, huudahti Tom unohtaen hetkeksi kaikki vaikeutensa ja puhui innokkaasti kuin rakastunut mies konsanaan.
— Oikein hauskan näköinen. Toivottavasti hän ei ole Dickensin Dora? Tuo kiharainen pää on sen näköinen.
— Ei vähääkään. Hän on etevä tyttö. Taitava talousihminen, ompelee hyvin ja osaa paljon muuta. Kaikki tytöt pitävät hänestä, hän on hyväsydäminen ja iloinen, laulaa kuin lintu, tanssii kauniisti ja pitää kirjoista. Hänen mielestään sinun kirjasi ovat erinomaisia.
— Tuon sanoit imarrellaksesi minua ja saadaksesi minulta apua. Kerro ensin miten kaikki kävi, sanoi Jo ja asettui tarkkaavaisena kuuntelemaan.
Tom siveli päätään otsasta niskaan asti kuin selvittääkseen ajatuksiaan ja ryhtyi tarmokkaasti kertomaan:
— Me olimme jo ennestään tuttuja, mutta en tiennyt, että hänkin oli siellä. Demi tahtoi tavata erästä toveriaan, ja kun siellä oli kaunista ja viileätä, viivyimme yli pyhän. Kohtasimme muutamia hauskoja ihmisiä ja läksimme soutelemaan. Dora oli minun kanootissani, ja me törmäsimme kirottuun kariin ja kaaduimme. Hän osaa kyllä uida, niin ettei sattunut vahinkoa, pelästyimme vain ja puku tietysti meni pilalle. Hän otti asian hienosti, ja meistä tuli heti ystävät, kun kompuroimme kurjaan alukseemme toisten nauraessa. Tietysti meidän piti jäädä seuraavaksi päiväksi katsomaan, oliko Dora kunnossa. Demi tahtoi. Siellä oli Alice Heath ja pari muuta tyttöä meidän opistosta, niin että tulimme viipyneeksi kauemminkin. Demi otti valokuvia, me tanssimme ja panimme toimeen tenniskilpailun, sehän on oikeastaan yhtä hyvää urheilua kuin pyöräilykin. Mutta rehellisesti sanoen tennis on vaarallinen peli, siinä hakkaillaan aika tavalla.
— Minun aikoinani ei paljon pelattu tennistä, mutta minä ymmärrän kyllä, sanoi Jo.
— Totta puhuen, en aikonut vähääkään ruveta vakavaksi, Tom jatkoi verkalleen. — Mutta kun kaikki muut hakkailivat, niin minäkin. Dora näytti pitävän siitä ja odottavan sitä, ja tietysti minusta oli hauskaa kun huomasin, että minusta välitetään. Miehestä tuntuu aika mukavalta, kun saa arvoa jonkun silmissä vuosikausien halveksimisen jälkeen. Niinpä niin, teki hyvää nähdä sievän tytön aina hymyilevän minulle, punastuvan suloisesti, kun sanoin hänelle jotain kaunista, ilahtuvan tulostani ja käyvän surulliseksi, kun läksin pois. Dora ihaili kaikkea mitä tein ja sai minut yrittämään aina parastani. Semmoisesta kohtelusta mies pitää, ja sellaista hänen kuuluu saadakin, jos käyttäytyy hyvin. Ei nenännyrpistyksiä eikä olankohautuksia vuodesta toiseen, niin että tuntee itsensä höperöksi, vaikka on tosissaan ja on rakastanut tyttöä uskollisesti pikku pojasta asti. Totta totisesti, se on kohtuutonta.
Tom lämpeni ja tuli kaunopuheiseksi ajatellessaan kärsimäänsä vääryyttä. Hän nousi kävelemään ympäri huonetta, heilutti päätään ja koetti olla suutuksissaan, mutta huomasi ihmeekseen, ettei häntä surettanutkaan yhtään.
— Juuri niin. Jätä vanhat haaveesi — sillä muuta ne eivät olleetkaan — ja tartu uuteen, jos se on kestävää. Mutta kuinka sinä tulit kosineeksi? Jo uteli.
— Se oli ihan vahinko. En edes tarkoittanut sitä, mutta aasipas tarkoitti, enkä minä päässyt pulasta, muuten olisin loukannut Doran tunteita, selitti Tom tuntien päässeensä kertomuksen huippukohtaan.
— Taisikin olla kaksi aasia, vai mitä? kysyi Jo.
— Se kuulostaa hassulta, mutta siitä olisi voinut tulla vaikka mitä kamalaa, vastasi Tom synkkänä, vaikka silmien välkkeestä näki, etteivät lemmenkoettelemukset olleet sokaisseet hänen silmiään näkemästä seikkailun hullunkurista puolta.
— Tytöt ihailivat meidän uusia pyöriämme, ja tietysti me halusimme näyttää taitoamme. Otimme heidät mukaan pyörille ja hulluttelimme yhdessä. Dora istui kerran takanani ja me ajoimme kauniisti pitkän matkan, kunnes muuan aasinkoni juoksi suoraan tien poikki. Minusta sen olisi pitänyt väistyä, mutta sepä ei väistynyt, niin että minä potkaisin sitä. Se potkaisi takaisin ja siinä sitten mentiin mukkelismakkelis, niin aasi kuin mekin. Aikamoinen sekamelska! Minä ajattelin vain Doraa, ja hän oli aivan suunniltaan. Hän nauroi ja itki, ja se peto rupesi kiljumaan, ja minä olin ihan pyörällä päästäni. Kenelle ei niin kävisi, kun tyttö läähättää keskellä tietä ja saat pyyhkiä hänen silmiään ja pyydellä anteeksi tietämättä onko häneltä luita poikki vai ei! Minä sanoin häntä kullakseni ja menin hädissäni niin pitkälle, että hän kalpeni ja sanoi: "Saat anteeksi, Tom. Nosta minut ja jatketaan matkaa."
— Eikö se ollutkin herttaista, minä olin sentään kaatanut hänet jo toisen kerran? Se liikutti minua sydänjuuria myöten, ja minä sanoin, että ohjailin vaikka kuinka pitkälle tuommoista enkeliä, ja — en tiedä mitä oikein mahdoin sanoakaan, mutta minut olisi voinut vaikka höyhenellä sipaista maahan, kun Dora otti minua kaulasta ja sanoi: "Rakas Tom, sinun kanssasi en pelkäisi leijoniakaan." Hänen olisi kai pitänyt sanoa aaseja, mutta hän oli tosissaan ja säästi minun tunteitani. Mutta nyt minulla on kaksi mielitiettyä yhtaikaa ja olen hitonmoisessa pulassa.
Jon oli mahdotonta pysyä totisena, tämä Tomille luonteenomainen juttu nauratti häntä niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia. Tom loi häneen moittivan silmäyksen, mutta purskahti samassa itsekin nauruun niin että huone raikui.
— Tommy Bangs! Kukaan muu kuin sinä ei voisi joutua tuommoiseen onnettomuuteen, sanoi Jo, kun hän taas sai vedetyksi henkeä.
— Kaikki on ihan päälaellaan ja minut pilkataan hengiltä. Saan sanoa hyvästit vanhalle Plumille pitkäksi aikaa, vaikeroi Tom pyyhkien kasvojaan ja koettaen sopeutua kauheaan asemaansa.
— Älä toki! Minä puolustan sinua, sillä minusta tämä on koko kesän paras juttu. Mutta tahdon tietää ensin, oletko sinä tosissasi. Näissä asioissa minä en hyväksy leikittelyä.
— Dora kyllä katsoo olevansa kihloissa ja kirjoitti heti kotiinsa. Minä en saanut sanaakaan suustani, kun hän suhtautui asiaan niin vakavasti ja oli niin onnellisen näköinen. Hän on vasta seitsemäntoista eikä ole koskaan pitänyt kenestäkään toisesta, ja hän uskoo kaiken olevan kohdallaan, koska hänen isänsä tuntee minun isäni emmekä ole kumpikaan ihan köyhiä. Minä olin niin ymmällä, etten voinut sanoa muuta kuin: "Voitko sinä oikeastaan rakastaa minua, kun me tunnemme toisiamme niin vähän?" Mutta hän vastasi hellästi: "Kyllä vain, Tom. Sinä olet niin iloinen ja hyvä ja kunnollinen, etten voi olla rakastamatta." Enhän minä voinut kaiken tämän jälkeen tehdä muuta kuin antaa mennä, jäin sinne hänen ilokseen ja luotin siihen, että koko sotku vielä selviää.
— Aito tomimaista kevytmielisyyttä! Kai sinä kerroit asian heti isällesi?
— Kirjoitin hänelle heti ja sain kaiken mahtumaan kolmelle riville. Näin: "Isä rakas! Olen kihloissa Dora Westin kanssa ja toivon, että hän sopii perheeseen. Minulle hän sopii täsmälleen. Tom." Hän oli hyvillään, sillä hänhän ei ole koskaan pitänyt Nanista, mutta Dora miellyttää häntä kaikin puolin.
— Mitä Demi sanoi näin vauhdikkaasta ja hullunkurisesta rakkausseikkailusta? Eikö hän paheksunut sitä? kysyi Jo-rouva naurua pidätellen, kun hänen mieleensä tuli kaikkea muuta kuin romanttinen näky: aasi, polkupyörä, poika ja tyttö sikin sokin maantiellä.
— Ei yhtään. Se kiinnosti kyllä häntä ja hän oli oikein ystävällinen. Puhui minulle isällisesti. Demihän on aina kuin Salomo, varsinkin kun sattuu itse olemaan samassa veneessä, vastasi Tom ymmärtäväisen näköisenä.
— Et kai tarkoita —? Jo läähätti säikähtyneenä.
— Tarkoitanpa hyvinkin, juuri sitä. Demiä minä saan kiittää koko sotkusta. Hän sanoi menevänsä Quitnoon Fred Wallacea katsomaan, mutta ei tavannut koko kaveria, ei tietenkään voinut tavata, kun Wallace ei ollut mailla halmeilla. Alicea hän sieltä haki, ja minut jätettiin oman onneni nojaan, kun Demi ja Alice sipisivät kaksistaan ja kulkivat ympäri kamera kainalossa. Tässä jutussa oli kolme aasia, enkä minä suinkaan ollut niistä hölmöin, vaikka minulle tässä nauretaan. Demi tietysti on vakavan ja viattoman näköinen eikä kukaan sano hänelle mitään.
— Juhannuskuume on siis puhjennut, ties kuka saa seuraavana tartunnan. No, jääköön Demi äitinsä huostaan ja tuumitaan, mitä sinun pitäisi tehdä.
— En tosiaankaan tiedä. On kurjaa olla rakastunut kahteen tyttöön samalla kertaa.
— Ajattele toki asiaa järkevästi. Dora rakastaa sinua ja uskoo sinun rakastavan häntä. Nan ei välitä sinusta etkä sinäkään tosissasi hänestä, roikut vain hänen perässään pelkkää härkäpäisyyttäsi, kun hän koettaa häätää sinut pois. Jos suoraan sanon, luulen että olet rakastunut Doraan tai joka tapauksessa hyvää vauhtia menossa sinnepäin; vaikka lasketkin leikkiä, sinä puhut hänestä ihan eri sävyssä kuin olet ikinä puhunut Nanista. Pidä sinä nyt kiinni Dorasta ja anna Nanin mennä menojaan; aikanaan näkyy, kuinka aito tunteesi on.
Tomin kasvot valkenivat Jon puhuessa, ja tämän päästessä loppuun ne suorastaan paistoivat helpotuksesta.
— Oikeastaan minun teki alun perin mieli vain kiusata Nania, hän tunnusti. — Käskin Demin kirjoittaa puuhistani Daisylle, jotta Nan saisi kuulla. Mutta sitten kävi hupsusti: unohdin Nanin kokonaan enkä ajatellut kuin Doraa, kunnes tuo siunattu aasi viskasi hänet syliini. Mutta mitähän vietävää Nan nyt sanoo, kun saa kuulla!
— Kuulla mitä? kysyi kirkas ääni, joka sai molemmat säpsähtämään ja kääntymään, sillä Nan itse katseli heitä tyynesti ovelta.
Jo halusi päästää Tomin jännityksestä ja nähdä, kuinka Nan suhtautuisi uutiseen, siksi hän sanoikin nopeasti:
— Että Tom on kihloissa Dora Westin kanssa.
— Ihanko totta? Minä tiesin, että reseptini saa aikaan ihmeparannuksen, jos Tom vain noudattaa sitä kyllin kauan. Tom-kulta, onpa se hauskaa! Ja Nan pudisti sydämellisesti pojan kättä.
— Se sattui vahingossa, Nan, ei se ollut tarkoitus. Mutta minähän aina sekoitan asiat, ja tästä sotkusta en ollut selvitä ollenkaan. Äiti Bhaer kertoo sinulle kaiken. Minun täytyy lähteä siistiytymään. Menen Demin luo teelle. Näkemiin.
Änkyttäen ja punastellen, ujon ja kiitollisen näköisenä Tom painui ovesta jättäen naiset setvimään keskenään asiaa ja nauramaan tätä odottamatonta käännettä. Nan tunsi Doran ja oli varma, että tästä tulisi aikaa myöten Tomille mainio vaimo.
— Tietysti minun tulee ikävä Tomia, kun hän haihtuu näiltä mailta, mutta toisaalta tämä on helpotus sekä minulle että hänelle. Joutilaisuus on pojalle pahaksi. Nyt hän menee isänsä liikkeeseen ja menestyy hyvin ja kaikki tulevat onnellisiksi. Minä annan Doralle tyylikkään lääkelaatikon häälahjaksi ja opetan häntä käyttämään sitä. Tomille sitä ei voi uskoa, Silaskin sopisi lääkärin ammattiin paremmin kuin hän.
Puheen loppuosa kevensi Jo-rouvan mieltä, sillä Nan oli aluksi vilkaissut ympärilleen kuin olisi kadottanut jotain arvokasta, mutta näytti piristyvän ajatellessaan lääkelaatikkoa ja Tomin uutta vaaratonta elämänuraa.
— Sinun orjasi on vihdoinkin vapaa. Anna hänen mennä menojaan ja uppoa sinä työhösi, sillä sinä ainakin sovit lääkärin ammattiin ja tuot aikaa myöten sille kunniaa, sanoi Jo rohkaisevasti.
— Siitä muistankin, että kylässä on tuhkarokkoa. Sinun pitäisi kieltää tyttöjä käymästä sellaisissa paikoissa, missä on lapsia. Olisi ikävää saada tuhkarokkotartunta juuri lukukauden alkajaisiksi. Nyt minä menen Daisyn luo. Saa nähdä mitä hän sanoo Tomille. Eikös tuo poika olekin mainio? Ja Nan meni tiehensä naureskellen.
Jo jäi miettimään Tomin yllättävää uutispommia. Sen vaikutus saattoi ulottua laajalle, sillä vaikkei yksi pääskynen kesää teekään, niin yksi kihlaus saa helposti aikaan toisia, ja useimmat Jon nuorista olivat tartunnalle alttiissa iässä.
— Onneksi kaikki kaksitoista eivät sentään ole minun vastuullani. Se veisi minulta viimeisetkin järjen rippeet, sillä arvaan hyvin, että tulossa on paljon pahempia selkkauksia ja pulmia kuin nuo Tomin kanootit ja polkupyörät ja aasit, mietti Jo palatessaan laiminlyötyjen korjausvedostensa pariin.
Tom itse oli perin tyytyväinen siihen valtavaan kohuun, jonka hänen kihlauksensa aiheutti Plumfieldin yhdyskunnassa. Useimmat Tomin ystävät olivat niin ällistyneitä, etteivät tulleet edes härnänneeksi häntä. Se että juuri hän, uskollisuuden perikuva, luopui palvontansa kohteesta ja kääntyi vieraiden jumalattarien puoleen, järkytti kaikkia romanttisia sieluja.
Hupaista kyllä, Tom sai näinä aikoina kokonaan uuden roolin, sillä jutun hullunkuriset yksityiskohdat, jotka olivat vain harvojen tiedossa, haudattiin ystävällisesti unholaan, ja Tom sukelsi esiin täysiverisenä sankarina, joka oli pelastanut nuoren naisen hukkumasta ja voittanut rohkeudellaan tämän rakkauden. Dora säilytti salaisuuden ja nauroi sydämestään jutulle, kun hän tuli tervehtimään äiti Bhaeria ja tutustumaan koko perheeseen.
Isänsä iloksi Tom luopui lääketieteestä ja valmistautui liikemieheksi. Ainoa oka Tomin ruusukimpussa oli Nanin tyyni suhtautuminen asioiden uuteen käänteeseen ja se silminnähtävä helpotus, jota hän tunsi Tomin 'uskottomuuden' paljastuttua. Tom ei toki halunnut Nanin kärsivän, mutta hänestä olisi ollut mieluista, jos tyttö olisi tuntenut edes rahtusen murhetta menetettyään ihailijansa. Niin monen vuoden uskollinen palvelus ja vakava kiintymys olisi toki edellyttänyt apeaa ilmettä tai edes muutamaa kateellista silmäystä, kun Tom kulki ohitse ihaileva Dora käsipuolessaan. Mutta Tomin harmiksi Nan kohteli häntä pelkästään äidillisesti ja taputti Doran kiharaista päätä suojelevasti ja kokeneesti.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Tom sai entiset ja uudet tunteensa sopivasti järjestykseen, mutta Jo auttoi häntä ja Laurie selitti kokemuksesta, miten hämmästyttäviä hyppäyksiä ihmissydän saattaa tehdä pelkästään tervehtyäkseen. Lopuksi Tom saavutti tasapainonsa, ja kun syksy tuli, häntä näkyi enää harvoin Plumfieldissä, sillä hänen uusi johtotähtensä oli kaupungissa ja liikeasiat pitivät häntä lujasti työssä. Hän oli nyt selvästi oikealla paikallaan ja menestyi ennen pitkää erinomaisesti.
10
DEMI VAKIINTUU
— Äiti, saanko keskustella kanssasi vakavasti? kysyi Demi eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä nauttimassa syksyn ensimmäisestä takkavalkeasta. Daisy oli yläkerrassa kirjoittamassa kirjeitä ja Josie lukemassa pikku kirjastossa.
— Tottakai, kultaseni. Toivottavasti sinulla ei ole huonoja uutisia, sanoi Meg nostaen katseensa käsityöstään.
— Taitavat pikemminkin olla hyviä, vastasi Demi hymyillen ja pani pois sanomalehden. Hän meni istumaan äitinsä viereen pieneen sohvaan, johon parahiksi sopi kaksi henkeä.
— Kerrohan sitten.
— Tiedän ettet pidä reportterintoimestani. Sinusta on varmaan hauskaa luulla, että olen ottanut lähtöpassit.
— Tosiaan hauskaa! Lehtityö on kovin epävarmaa, eikä siinä pääse eteenpäin. Sinun pitäisi päästä hyvään paikkaan, johon voisit jäädä pysyvästi. Haluaisin sinut virkauralle, mutta koska et itse pidä siitä, niin jokin vauras liikeyrityskin kävisi laatuun.
— Mitä sanoisit rautatiellä olosta?
— Ei, siitä en pidä. Meluisa ja kiireinen paikka, jossa on kaikenkarvaisia ihmisiä ympärillä. Toivottavasti et aio sinne.
— Olisin voinut saada sieltä paikan. Entä miellyttääkö sinua kirjanpitäjän paikka nahkatukkuliikkeessä?
— Ei, tulet kumarahartiaiseksi kirjoittaessasi korkean pöydän ääressä, ja kirjanpitäjä pysyy aina kirjanpitäjänä.
— No, entä kauppamatkustajan toimi?
— Ei se ainakaan. Kuolisit tai menettäisit terveytesi huonon ruuan takia, onnettomuudet ja vaarat uhkaisivat joka puolelta ja saisit yhtä mittaa olla menossa.
— Voisin myös ruveta erään tiedemiehen yksityissihteeriksi, mutta palkka on pieni ja työ voi ennen pitkää loppua.
— Sellainen puuha olisi kyllä enemmän minun mieleeni. En tietenkään vastusta mitään kunniallista työtä, mutta en soisi poikani ahertavan parasta nuoruuttaan pimeässä konttorissa pienestä palkasta tai heittelehtivän hiukan suuremman palkan vuoksi edestakaisin kehnoissa ja tärisevissä vaunuissa. Tahtoisin saada sinut sellaiseen paikkaan, jossa taitosi ja taipumuksesi kehittyvät ja ovat hyödyksi ja johon voisit ehkä lopuksi päästä osakkaaksi. Silloin oppivuotesi eivät kuluisi hukkaan. Puhuin tästä kaikesta jo aikoinaan isäsi kanssa.
Demi kiersi käsivartensa äidin harteille ja sanoi niin isänsä tapaan, että äidin silmät kostuivat:
— Äiti rakas, olenkin tainnut saada juuri sellaisen toimen, jota sinä toivot. En halunnut puhua siitä ennen kuin asia oli varma, sillä olisit vain huolehtinut ja hätäillyt, mutta Jo-täti ja minä olemme olleet puuhassa jo jonkin aikaa ja nyt paikka on selvä. Tiedäthän että Jo-tädin kustantaja herra Tiber on menestyneimpiä miehiä alallaan. Lisäksi hän on aulis, ystävällinen ja ehdottoman kunniallinen. Olen suorastaan himoinnut hänen palvelukseensa. Työssä tarvitaan kirjallisuuden tuntemusta ja arvostelukykyä, siinä pääsee kosketuksiin ihmisten kanssa ja se on hyvin kasvattavaa. Aina kun käyn kustantajan luona Jo-tädin asioissa, tahtoisin jäädä tuohon suureen kauniiseen huoneeseen, jossa herra Tiber istuu pöytänsä ääressä melkein kuin kuningas ottamassa vastaan alamaisiaan; suurimmatkin kirjailijat ovat siellä nöyriä poikia ja odottavat jännittyneinä ratkaisua. Tietenkään minulla ei ole mitään tekemistä tuon kanssa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Mutta sitä on hauskaa katsella, ja koko ilmapiiri eroaa tyystin monista konttoreista, joissa ei puhuta muusta kuin rahasta. Se on kuin toinen maailma, ja minusta tuntuu siellä hyvin kotoiselta.
Tässä Demi pysähtyi vetämään henkeä ja Meg, jonka kasvot olivat kaiken aikaa kirkastuneet puuskahti innokkaasti:
— Juuri tuollaista minä toivoin. Oletko saanut sieltä toimen? Poikakulta, on erinomaista, jos pääset tuohon hyvin järjestettyyn ja menestyvään kustannusliikkeeseen.
— Luultavasti pääsen sinne, vaikka en uskalla vielä olla aivan varma. Voihan olla etten sovi tuohon työhön; minut otettiin vain kokeeksi. Herra Tiber oli hyvin ystävällinen ja lupasi, että jos selviydyn hyvin, pääsen kohoamaan niin nopeasti kuin toisiin nähden on kohtuullista. Aloitan kuun ensimmäisenä päivänä, toimitan aluksi tilauksia, käyn hankkimassa uusia ja teen muuta sentapaista. Se on minusta mukavaa. Olen valmis tekemään mitä tahansa mikä koskee kirjoja, vaikka vain tomuttamaan niitä, nauroi Demi tyytyväisenä tulevaisuuden näkymiin. Kokeiltuaan monenlaista hän näytti viimein löytäneen alan, josta piti.
— Eikö Jo-täti ole mielissään tästä? kysyi Meg ja näki jo sielunsa silmin kustantajan oven yläpuolella kilven: "Tiber, Brooke & kumpp."
— Niin mielissään, ettei tahtonut millään malttaa pitää suutaan kiinni. Minun suunnitelmani ovat tuottaneet sinulle niin usein pettymyksen, että tahdoin tällä kertaa olla varma. Rob ja Tom lupasivat pidättää Jo-tätiä kotona tämän illan, että saan itse kertoa uutisen; hänellä oli kova halu hyökätä tänne päätä pahkaa. Äiti kulta, tuntuu kuin olisin päässyt telakalta vesille!
— Arvaan sen. Minustakin tuntuu hyvältä, sillä olen välistä pelännyt olleeni sittenkin liian saamaton teidän suhteenne. Sinusta saan nyt olla huoletta. Jos vain Daisy vielä pääsisi selville vesille ja Josie jättäisi haihattelunsa, olisin ihan tyytyväinen.
Demi piti hetken tauon antaakseen iloisen uutisen vaikuttaa; sitten hän aloitti suojelevalla äänellä, jota hän aina vaistomaisesti käytti puhuessaan sisaristaan:
— Mitä tyttöihin tulee, alan uskoa että isoisä on oikeassa: ihmisen täytyy saada olla oma itsensä, se miksi hänet on luotu. Daisynkin pitäisi saada kulkea omaa tietään. Jos Nat palaa onnellisesti kotiin, niin sinuna minä antaisin heille siunaukseni. Ja sitten auttaisimme yhdessä Josieta saamaan selville, onko teatteri hänen oikea uransa.
— Daisy on kiintynyt Natiin, se on selvä, ja jos Natissä on kylliksi miestä, he saavatkin tehdä tahtonsa mukaan. Mutta pelkään että Josiesta tulee vielä hankaluuksia. Minä rakastan teatteria, mutta en ymmärrä miten voisin antaa pikku tyttöni ruveta näyttelijäksi, niin lahjakas kuin hän ilmeisesti onkin.
— Kenenhän syytä hänen teatteri-innostuksensa on? Demi hymyili.
— Tietysti minun. Minähän näyttelin Daisyn ja sinun kanssasi "Metsän lapsia" ennen kuin osasitte puhua. Siinä sitä ollaan, äidin taipumukset puhkeavat lapsissa, ja äidin täytyy maksaa syntinsä antamalla lapsien tehdä oman päänsä mukaan. Meg nauroi, vaikka pudistikin päätään sille tosiasialle, että Marchin perheessä oli näyttelijänlahjoja.
— Kuule nyt, miksi perheessä ei saisi olla näyttelijää yhtä hyvin kuin kirjailija tai pappi tai kustantaja? Tunnusta pois, sinäkin näkisit mielelläsi Josien loistokkaana parrasvaloissa. Anna vain periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia teitään.
— En kai muutakaan mahda. Silti minua pelottaa, sillä teatterimaailman jännitys nielaisee ihmisen niin, että siitä on vaikea luopua vaikka haluaisikin. Minä tiedän siitä jonkin verran, sillä luultavasti minusta itsestäni olisi tullut näyttelijä Marchin tädistä ja kaikista kunniallisista esi-isistä huolimatta, jollei siunattu isäsi olisi tullut väliin.
— Vaikea sinun olisikin vastustaa tyttäresi uraa, varsinkin nyt, kun aiot itse jouluna niittää laakereita näytelmän sankarittarena, kiusoitteli Demi seisoen selkä takkatulta vasten siinä asennossa, johon miehet mielellään asettuvat ollessaan voiton puolella.
Meg punastui. — Hassua että lupauduin siihen, mutta en voinut vastustaa, kun Jo ja Laurie sepittivät osan juuri minua varten ja te lapsetkin näyttelette mukana. Ja heti kun saan päälleni tuon vanhan äitimuorin vaatteet, minua värisyttää samalla tavalla kuin ennen vanhaan näytellessämme ullakolla. Kunpa vain Daisy suostuisi näyttelemään oman osansa.
— Eikö sinusta Alice sopisi siihen paremmin? Daisy ei osaa näytellä tippaakaan, mutta Alice saa eloa kuiviinkin repliikkeihin. Demi käveli huoneen poikki, kuin tulen hehku olisi äkkiä saanut punan kohoamaan hänen kasvoilleen.
— Sopisi varmasti. Alice on suloinen tyttö, minä pidän hänestä. Mitä hän tekee tänä iltana?
— Pänttää kai kreikkaansa. Niin hän tavallisesti tekee, ikävä kyllä, Demi mutisi tuijottaen kirjahyllyyn.
Meg oli ottanut käsityönsä esille ja tarkasteli keskentekoista napinläpeä, niin ettei tullut huomanneeksi poikansa ilmettä.
Demi oli järkevä nuorimies, jolla oli malttia pitää salaisuutensa ominaan. Niinpä Tomin lisäksi vain teräväkatseinen Josie oli huomannut, että liikkeellä oleva kulkutauti oli iskenyt Demiinkin, koska Josie tunsi terveellistä pelkoa isoaveljeään kohtaan, hän asettui vain viisaasti väijyksiin valmiina hyökkäämään kimppuun heti kun toinen paljastaisi heikon kohtansa. Demi oli alkanut iltaisin soitella tunteikkaasti huilua. Meg ja Daisy eivät kiinnittäneet mitään huomiota näihin iltakonsertteihin, mutta Josie kikatteli pahanilkisesti itsekseen ja odotti kostonhimoisena aikaansa, sillä hänen mielestään Demi asettui aina Daisyn puolelle, kun tämä torui häntä vallattomuuksista.
Tänä iltana hän sai tilaisuutensa. Kun äiti oli syventyneenä käsityöhön ja Demi kuljeskeli rauhattomana ympäri, viereisestä huoneesta kuului kirjan paukahdus ja Josie ilmestyi huoneeseen haukotellen, mutta silmissään pahanenteinen pilke.
— Täällä mainittiin minun nimeni. Oletteko te panetelleet minua? hän kysyi istahtaen tuolin käsinojalle.
Josie sai kuulla Demiä koskevan uutisen ja ilahtui siitä, mutta oli huomaavinaan isonveljen suhtautuvan kovin armollisesti hänen onnitteluunsa. Tytön mielestä moinen itsetyytyväisyys ei ollut Demille hyväksi. Hän pisti heti piikin tämän ruusukimppuun.
— Olen miettinyt meidän näytelmäämme ja keksinyt, että voin piristää omaa osaani laululla. Miltä tämä kuulostaa? Ja istahtaen pianon ääreen hän alkoi laulaa vanhalla sävelellä:
"Oi kuinka sinulle sen kertoisin, mä että silmiisi kun katselin, sä uudeksi teit koko maailman. Suloinen tyttö. Sinua odotan."
Pitemmälle hän ei päässyt, kun Demi hyökkäsi kiukusta punaisena hänen kimppuunsa, ja pöydät ja tuolit lennähtelivät, kun nopsajalkainen nuori neiti ravasi ympäri huonetta kannoillaan Tiber & Kumppanin tuleva osakas.
— Senkin marakatti, kuinka sinä uskallat koskea minun papereihini, karjui suuttunut runoilija tavoitellessaan julkeaa tyttöä, joka hyppeli sinne tänne ja heilutti kiusoitellen hänen edessään paperilappua.
— Minä löysin sen tietosanakirjan välistä. Ähä, ähä, mitäs jätät roskiasi joka paikkaan! Etkö sinä pitänyt laulustani? Sehän on oikein herttainen.
— Jollet anna tuota pois, saat oppia laulun, joka ei ole ollenkaan herttainen, puhisi takaa-ajaja.
— Tule ottamaan jos pystyt. Ja Josie katosi kirjastoon saadakseen rauhassa kinata, sillä äiti ehätti sanomaan: — Lapset, lapset, älkää toki riidelkö!
Paperi oli jo liekeissä kun Demi tuli, ja hän rauhoittui nähdessään, että riitakapula oli tiessään.
— Hyvä että se paloi, minä en siitä välitä. Se oli vain erään tytön tekele, johon koetin sepittää sävelen. Mutta tästedes jätät minun paperini rauhaan, tai minä pyörrän äskeiset sanani. Minä näet neuvoin äitiä, että hän antaisi sinun näytellä niin paljon kuin ikinä haluat.
Josien naama venähti hänen kuullessaan julman uhkauksen ja hän kärtti Demiä kertomaan mitä oli puhuttu. Kooten tulisia hiiliä tytön pään päälle Demi selosti keskustelun ja sai tällä valtioviisaalla tempulla Josiesta heti liittolaisen.
— Kunnon kaveri! Saat minun puolestani tästä lähtien haikailla ja huokailla vaikka yökaudet, minä en sinua härnää. Jos sinä lupaat olla minun puolellani, niin minä lupaan olla vaiti kuin muuri. Tuossa on. Kirje Alicelta. Kai se kelpaa sovintolahjaksi?
Demin silmät välähtivät, kun Josie ojensi kolmikolkkaisen paperin, mutta koska oli miltei varma, mitä se sisälsi, hän nolasi tytön sanomalla huolettomasti:
— Ei siinä mitään ole. Hän vain ilmoittaa, tuleeko hän meidän kanssamme konserttiin huomisiltana. Lue itse jos haluat!
Naisten nurinkuriseen tapaan Josie menetti heti uteliaisuutensa, kun sai luvan lukea kirjeen. Hän työnsi lappusen Demille, mutta jäi vahtimaan, kun veli tyynesti silmäili nuo pari riviä ja viskasi paperin tuleen.
— Mutta hyvä mies! Minä luulin sinun säilyttävän jokaisen liuskan, johon 'suloinen tyttö' on koskenut. Etkö sinä välitäkään hänestä?
— Tietysti välitän, kaikkihan me välitämme. Mutta 'haikailu ja huokailu' eivät sovi minulle. Tyttöriepu, näytelmät panevat sinun romanttisen pääsi pyörälle, ja koska Alice ja minä joskus näyttelemme rakastavaisia, sinä hupsuparka ajattelet heti, että me olemme tosissamme. Älä vaivaa päätäsi typeryyksillä, vaan pidä huoli omista asioistasi ja anna minun hoitaa omani. Saat anteeksi tällä kertaa, mutta käytöksesi osoittaa huonoa makua, eivätkä tragedian kuningattaret hassuttele.
Tämä tukki Josien suun; hän pyysi nöyrästi anteeksi ja meni nukkumaan. Demi oli kohtalaisen tyytyväinen; mielestään hän oli rauhoittanut viisaasti sekä itsensä että uteliaan pikku sisarensa. Mutta jos hän olisi nähnyt tytön kasvot tämän kuunnellessa hiljaista huilunsoittoa, ei hän olisi ollut siitä kovinkaan varma. Sillä tyttö näytti ovelalta kuin vanha varis pyhähtäessään halveksivasti:
— Älä luulekaan, että sinä minut petät. Puhu mitä puhut, mutta serenadia sinä siellä soitat.
11
EMILIN KIITOSJUHLA
"Brenda" kulki täysin purjein nousevassa tuulessa, ja jokainen laivassaolija oli iloissaan, sillä pitkä matka lähestyi loppua.
— Neljä viikkoa enää, rouva Hardy, sanoi toinen perämies Emil Hoffman pysähtyessään kahden naisen viereen kannen suojaiseen nurkkaukseen.
— Tuntuu varmaan hyvältä seistä taas tukevasti maankamaralla, vastasi vanhempi nainen hymyillen. Emil oli hänen suosikkinsa, sillä tämä oli ottanut huolekseen pitää seuraa laivan ainoille matkustajille, kapteenin rouvalle ja tyttärelle. — Nouseekohan tuolta myrsky? rouva Hardy jatkoi vilkaisten levottomana länttä kohti, jonne aurinko laski punaisena.
— Vain lakillinen tuulta, juuri sopivasti puskemaan meitä eteenpäin, vastasi Emil vilkaisten miettiväisenä taivaalle.
— Laulakaa meille, herra Hoffman, me kaipaamme musiikkia, sanoi Mary pyytävästi.
Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:
"Hei, tuuli raikas antakaa ja hyökylaineen tyrskyt ja aimo aallonkyntäjä, jota ei kaada myrskyt! On hauska merta viilettää ja maiset kahleet heittää, kotimme kun on aalloilla, ne kerran meidät peittää".
Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät, rouva Hardy huudahti äkkiä:
— Mitä tuo on?
Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen rauhallisesti:
— Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.
Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:
— Tuli irti ruumassa, sir.
"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä. Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin. Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä, joista lieskat pyrkivät esiin.
Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona, ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä, sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.
Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä. Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä tahansa tapahtua räjähdys.
Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää. Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat. Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin, että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri antaa kuolleensa takaisin.
Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat. Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin, samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä. Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa pelastusta odottaen.
Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista, että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.
Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.
Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko hänen omassa sydämessään kasvoi.
Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille, mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän veneessä vallitsi rauha.
Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.
Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.
Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.
Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:
— Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti. Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan täysin purjein!
Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: — Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan enää näkisi heitä.
Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa, ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.
Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.
Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn. Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet: tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat hahmot.
Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli, huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.
Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat, että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä ilosta.
Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.
Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: — Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt ajantajun.
— Kiitosjuhlan päivä, hyvä mies! Ja saatte oikean uusenglantilaisen juhla-aterian jos tahdotte, vastasi lääkäri sydämellisesti.
Mutta Emil oli liian voipunut tehdäkseen mitään, hän lepäsi vain hiljaa ja kiitti palavammin kuin koskaan ennen, olihan hän saanut elämän siunatun lahjan, joka oli vielä autuaampi, kun hän tiesi täyttäneensä uskollisesti velvollisuutensa.
12
DANIN JOULU
Missä oli Dan? Vankilassa. Samaan aikaan kun jouluvalot loistivat vanhassa Plumissa, Dan istui yksin kopissaan lukien Jon antamaa pientä kirjaa ja kaivaten kaikkea minkä oli menettänyt.
Niin, Dan oli pahassa ahdingossa. Niin kuin usein käy, tämä suistuminen aallonpohjaan oli tapahtunut juuri silloin, kun hän oli erityisen toiveikas ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.
Hän tapasi junassa hauskan nuoren miehen, Blairin, ja huomasi saavansa tästä matkatoverin, sillä Blairkin oli menossa Kansasiin, jossa hänen veljellään oli maatila. Tupakkavaunussa oli käynnissä korttipeli, ja pitkään matkaan kyllästynyt poika — hän oli vain kahdenkymmenen — kulutti aikaansa pelaamalla mukana.
Jolle antamansa lupauksen takia Dan ei halunnut liittyä peliin, mutta hän katseli sitä kiinnostuneena. Hänelle selvisi pian, että Blairin pelitoverit olivat parkkiintuneita huijareita; ilmeisesti he olivat päättäneet kyniä pojan, joka oli ajattelemattomasti näyttänyt heille pullean lompakkonsa. Dan tunsi aina suojelevaa kiintymystä nuorempia ja heikompia kohtaan, ja tämä poika muistutti jollakin tapaa Tediä. Siksi hän piti Blairia silmällä ja varoitti tätä pelitovereista.
Tietenkin se oli turhaa. Kun pysähdyttiin yöksi erääseen suureen kaupunkiin, Dan vei pojan omaan hotelliinsa, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tämä oli hävinnyt. Saatuaan kuulla kenen kanssa Blair oli mennyt, Dan lähti etsiskelyretkelle. Hän haukkui itseään hulluksi ryhtyessään moiseen vaivannäköön, mutta ei hennonut jättää herkkäuskoista poikaa oman onnensa nojaan.
Dan löysi Blairin. Tämä istui pahamaineisessa paikassa pelaamassa korttia junatoveriensa kanssa, ja kun Dan ilmestyi näkyviin, hänen huolestuneille kasvoilleen levisi niin huojentunut ilme, että oli helppo havaita asioiden olevan hullusti. Poika oli liian myöhään huomannut vaaran.
— En voi tulla vielä — olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää. Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin. Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan, että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava pois tieltä.
Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. — Painu pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!
Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni. Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt, ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain vuoden kuritushuonerangaistuksen.
Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa. Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.
— Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta. Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin kiihtymys.
Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei valittamaan.
Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla. Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa kädet edelläastujan olkapäillä — kaikkea muuta kuin sotilaiden reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä, söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:
— Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä jonakin päivänä.
Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia, jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.
Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin yksityiskohdista ja pantaisiin — jos mahdollista — toimeen äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.
Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa. Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.
— Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa minua. Ei kekälettä voi pelastaa.
Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä, minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.
Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä, mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi hänen kärsimyksensä.
Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä 'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi, että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.
Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa. Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.
Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.
— Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita, puhuja sanoi. — Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen. Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden, niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat teille hyvää.
Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä. Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa, josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi uutta voimaa ystäviltään.
Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.
Pimeänä iltahetkenä pilkisti valo ovenraosta, salpa aukeni hiljaa ja sisään astui vankilan pappi. Hän oli ennenkin odottamatta saapunut Danin luo, mutta aina tavannut hänet jörönä, välinpitämättömänä tai kapinallisena ja poistunut kärsivällisesti odottamaan aikaansa. Nyt se oli tullut; vangin kasvoilla oli helpottunut ilme, kun valo sattui niihin, ja ihmisääni kaikui oudon mieluisalta, kun oli tuntikausia kuunnellut kopissa kummittelevaa intohimon, epäilyn ja pelon kuisketta.
— Kent, Mason on lähtenyt. Hän lähetti teille terveisensä ja tunsin, että minun piti tulla tuomaan niitä heti, sanoi pappi istuutuen tuolille ja katsoi ystävällisesti vuoteella makaavan jäykkiin kasvoihin. — Mason kuoli äkkiä, mutta muisti teitä ja pyysi minua sanomaan nämä sanat: "Sanokaa ettei Dan ryhtyisi siihen puuhaan, vaan koettaisi kestää, ja kun hänen rangaistusaikansa loppuu, menisi suoraa päätä Maryn luo, sillä hänellähän ei ole ystäviä näillä seuduin. Mary ottaa hänet kyllä vastaan minun tähteni. Sanokaa hänelle minulta terveisiä ja hyvästi. Hän oli minulle hyvä, ja Jumala siunaa häntä." Sitten hän kuoli rauhallisesti ja pääsi kotiin saatuaan Jumalan armahduksen, kun ihmiset eivät sitä ajoissa toimittaneet.
Dan ei sanonut mitään, nosti vain käsivarren silmilleen ja makasi ääneti. Nähdessään että terveiset olivat tehneet tehtävänsä paremmin kuin hän uskalsi toivoakaan, pappi jatkoi aavistamatta, kuinka rauhoittavalta hänen isällinen äänensä kuulosti vangista, joka ikävöi kotia, mutta tunsi menettäneensä siihen oikeuden.
— Mason oli vaatimaton mies, mutta ette varmaankaan voi olla välittämättä siitä, että hänen viimeinen ajatuksensa kohdistui teihin. Tiedän että täällä on tulossa ikävyyksiä. Uskokaa pois, tuo yritys ei onnistu — ne eivät onnistu koskaan —, ja olisi vahinko, jos pilaisitte siinä paperinne, sillä te olette täällä hyvissä kirjoissa. Pysykää rohkeana ja lähtekää rangaistusaikanne päätyttyä täältä vapauteen muistaen Masonin terveisiä. Teillä on nyt paikka mihin mennä, ellei teillä ole täällä ystäviä.
Dan kuunteli pastorin sanoja aivan toisin kuin ennen, sillä koti-ikävä, yksinäisyyden tunne ja kuolinsanoma olivat herkistäneet hänen mielensä. Ja tänä iltana hänessä tapahtui muutos, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin pastori. Toisia kohtaan Dan oli sama vaitelias ja tyly mies kuin ennenkin. Hän käänsi selkänsä niin pahoille kuin hyvillekin, ja hänen ainoana ilonaan olivat kirjat, joita pappi hänelle toimitti. Niin kuin pisara kovertaa kiveä, pastori voitti kärsivällisyydellään vähitellen Danin luottamuksen, ja hänen opastamanaan Dan alkoi etsiä tietä eteenpäin. Hän sai vielä kokea monta luiskahdusta, monta raskasta hetkeä, joina elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta ja Masonin kohtalo näytti ainoalta pelastukselta. Kuitenkin koti-ikävä ja halu sovittaa menneisyys paremmalla tulevaisuudella antoivat hänelle kärsivällisyyttä ja voimia.
Jouluna Danille tuli niin ikävä Plumfieldiin, että hän mietti, kuinka voisi lähettää sinne tervehdyksen ilmaisematta olinpaikkaansa. Lopulta hän kirjoitti Mary Masonille ja pyysi tätä postittamaan kirjeen. Siinä hän ilmoitti olevansa terve ja työssä ja luopuneensa maamiehen urasta; suunnitelmistaan hän kertoisi myöhemmin. Hän ei tulisi todennäköisesti kotiin ennen syksyä eikä kirjoittaisi usein, mutta hän lähetti terveisiä ja toivotti hauskaa joulua kaikille.
13
NATIN UUSI VUOSI
— En odota vielä tietoja Emililtä ja Nat kirjoittaa säännöllisesti, mutta missä Dan on? Vain pari kolme kirjettä lähdön jälkeen. Hänenlaisensa toimelias mies olisi tänä aikana ehtinyt jo ostaa kaikki Kansasin maatilat, tuskaili Jo eräänä aamuna etsittyään turhaan postissa tulleista korteista ja kirjeistä Danin kulmikasta käsialaa.
— Eihän hän koskaan kirjoita usein. Dan tuskin huomaa kuukausien ja vuosien kulumista kaikkien suunnitelmiensa keskellä, vastasi professori Bhaer syventyneenä Natin pitkään kirjeeseen.
— Mutta hän lupasi kirjoittaa heti, miten hänen hankkeensa ovat sujuneet, ja Dan pitää kyllä sanansa jos vain voi. Pelkään että hänelle on tapahtunut jotakin, sanoi Jo ja lohduttautui silittämällä Donin päätä, kun se isäntänsä nimen kuultuaan tuli katselemaan häntä viisailla silmillään.
— Älä sure, äiti. Se kaveri putoaa aina jaloilleen. Ennen pitkää hän sukeltaa taas esiin ja tulla tallustelee kotiin kultakaivos toisessa ja preeria toisessa taskussaan eikä tiedä murheista mitään, vakuutti Ted, jolla ei ollut pienintäkään hoppua luovuttaa Oktoota sen oikealle omistajalle.
— Hän on voinut lähteä Montanaan ja hylätä farmisuunnitelmansa. Minusta hän näyttikin pitävän enemmän intiaaneista, sanoi Rob ja meni auttamaan äitiään valtaisan kirjepinon käsittelyssä.
— Sitä minäkin toivon. Se sopisi hänelle parhaiten. Mutta olisi hän toki kertonut meille, jos hänen suunnitelmansa ovat muuttuneet, ja pyytänyt rahaakin. Ei, tunnen vanhoissa luissani, että jokin on hullusti, sanoi Jo vakavana kuin kohtalotar.
— Kyllä siitä tieto tulisi, sillä hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Älä huolehdi turhia, Jo, vaan kuuntele Natin hyviä uutisia! En aavistanutkaan, että poika välittäisi muusta kuin musiikista. Hyvä ystäväni Baumgarten on auttanut häntä alkuun, ja menestys tekee pojalle hyvää, kunhan hän vain pitää päänsä kylmänä. Hän on kunnon poika, mutta kovin kokematon, ja Leipzig on täynnä ansoja sille, joka ei ole varuillaan. Kunpa hän selviytyisi!
Nat kuvasi kirjeessä haltioissaan muutamia kirjallisia ja musikaalisia kutsuja, joihin oli osallistunut, komeaa oopperaa ja uusia tuttavia. Hän kertoi, kuinka ystävällinen professori Baumgarten oli hänelle ollut, ja ihaili suunnattomasti viulunsoiton opettajaansa.
— Kuulostaa hyvältä, sanoi Jo tyytyväisenä. — Jo ennen Natin lähtöä minusta tuntui, että hän on lujempi ja miehekkäämpi kuin aavistimmekaan. Hänellä oli paljon hyviä suunnitelmia.
— Saadaanpa nähdä. Varmasti Natinkin on maksettava oppirahansa, nuoruus on sellaista aikaa. Toivotaan vain, ettei läksy ole liian kova, vastasi professori, ja hän hymyili muistaessaan omia ylioppilasvuosiaan.
Professori oli oikeassa. Nat oli saanut jo läksynsä ja edistyi sen oppimisessa sellaista vauhtia, että se olisi hämmästyttänyt kotona olevia ystäviä. Miehekkyys, josta Jo iloitsi, oli alkanut kehittyä odottamattomaan suuntaan, ja hiljainen Nat antautui vilkkaan kaupungin huvituksiin niin innokkaasti kuin kokematon nuorukainen ainakin. Vapaus ja riippumattomuuden tunne kiehtoivat häntä. Kukaan ei täällä tuntenut hänen entisyyttään, ja kun hänellä oli hyvin varustettu vaatevarasto, sievä rahasumma pankissa ja Leipzigin paras opettaja, hänen oli helppo astua seuraelämään, semminkin kun Laurie Laurencella oli Leipzigissä paljon ystäviä, jotka mielellään avasivat kotinsa ovet hänen lahjakkaalle suojatilleen. Näin Nat pääsi nopeasti piireihin, joihin moni kunnianhimoinen nuorukainen turhaan pyrki.
Tämä pani Natin pään melkein pyörälle. Kun hän istui juttelemassa naisten kanssa kahviseurassa tai pyöritti jonkun kuuluisan professorin tytärtä tanssisalin lattialla koettaen kuvitella tyttöä Daisyksi, hänestä usein tuntui, ettei hän voinut olla sama henkilö kuin se pieni koditon katusoittajaparka, joka kerran sateessa seisoi Plumfieldin portilla. Vähitellen Natin heikkoudet pääsivät pinnalle: turhamaisuus vei harhateille, huvittelu päihdytti hänet, eikä hän vähään aikaan ajatellutkaan muuta kuin tämän uuden elämän iloja. Hän ei suinkaan halunnut pettää ketään, mutta tuli silti antaneeksi ihmisille sen käsityksen, että oli varakkaan perheen poika, jolla oli hyvät tulevaisuudentoiveet. Hän puhui mielellään Laurien rikkaudesta ja vaikutusvallasta ja kehui sitä erinomaista oppilaitosta, jota oli käynyt. Josta kerrottiin tunteellisille nuorille neideille, jotka lukivat hänen kirjojaan.
Mutta kaikesta tästä oli ikävät seuraukset. Sillä ennen pitkää Nat ei mielestään voinut asua halvassa asunnossaan tai viettää suunnittelemaansa ahkeraa, hiljaista elämää. Hän vuokrasi paremman asunnon hienommasta kaupunginosasta jättäen kelpo rouva Tetzelin valittamaan menetystään ja musiikkia harrastavan naapurinsa neiti Vogelsteinin pudistamaan huolestuneena harmaata kiharapäätään.
Se rahaerä, joka oli talletettu Natin käytettäväksi, oli hänen omasta mielestään kokonainen omaisuus, vaikka se olikin pienempi kuin antelias Laurie ensin oli ehdottanut. Professori Bhaer oli kehottanut Laurieta varovaisuuteen, koska Nat ei ollut tottunut käsittelemään rahoja ja täysi kukkaro saattaisi hyvinkin johdattaa pojan tuhlaamaan.
Soittaminen oli Natille yhä pääasia, eikä hän jäänyt kertaakaan pois oppitunnilta. Mutta ne tunnit, jolloin hänen olisi pitänyt kärsivällisesti harjoitella, kuluivat liian usein tanssiaisissa ja ravintoloissa. Aluksi huveista ei ollut muuta haittaa kuin että hän kulutti niihin kallista aikaa ja rahaa, joka ei ollut hänen omaansa.
Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan päin, ja hän oivalsi sen myös itse. Ensi askelet ruusuisella tiellä veivät alaspäin eivätkä ylöspäin, ja pysyvä uskottomuuden tunne, joka pian alkoi vaivata Natia, saattoi hänet harvoina yksinäisinä hetkinä tuntemaan, etteivät hänen asiansa olleet kunnossa.
— Vielä kuukausi, sitten minä vakavoidun, hän mietti useammin kuin kerran koettaen puolustautua sillä, että kotiväki toivoi hänen olevan onnellinen ja että seuraelämä soisi hänelle tarpeellista silausta. Mutta kuta useampia kuukausia kului, sitä vaikeampaa oli vetäytyä pois tuosta kaikesta.
Natin tuttavien joukossa oli muuan miellyttävä rouva, jolla oli musiikkia harrastava tytär; he olivat hienoa sukua mutta varattomia, ja rouva toivoi tyttärensä Minnan löytävän rikkaan miehen. Molemmat olivat ihastuneita Natiin, ja äiti alkoi kaavailla Minnan tulevaisuutta tämän ystävyyden varaan. Nat kävi usein heidän luonaan, sillä hiljainen kodin ilmapiiri tuntui rauhoittavalta vilkkaamman seurustelun lomassa. Minnan äidille hän oli jo tuttavuuden alkaessa kertonut olevansa kihloissa; niinpä hän ei voinut lainkaan aavistaa, mitä toiveita rouva ja tytär hautoivat mielessään hänen suhteensa.
Jokunen vihjaus uusista kokemuksista pujahti tietysti myös kirjeisiin, joita Nat uskollisesti joka viikko kirjoitti kotiin. Daisy iloitsi hänen menestyksestään ja pojat nauroivat kuvitellessaan 'livertelijää' salonkileijonan osassa; sen sijaan vanhempia kirjeiden sävy huolestutti, ja he pohtivat pitäisikö poikaa varoittaa. Mutta Laurie sanoi:
— Antaa hänen liehua vähän, poika on ollut kyllin kauan lieassa. Pitkälle hän ei pääse niillä rahoilla, jotka hänellä on käytettävänään, enkä usko hänen tekevän velkaa — siihen Nat on liian arka ja rehellinen. Poika maistaa nyt ensi kertaa vapautta, nauttikoon siitä niin kauan kun voi. Sitä paremmin hän tekee työtä aikaa myöten, uskokaa pois.
Kuukausi toisensa jälkeen vierähti, tulivat joulunpyhät lahjoineen ja kutsuineen. Nat huvitteli sydämensä pohjasta — kunnes hän uuden vuoden päivänä sai maksaa kalliisti ajattelemattomuudestaan. Tuona päivänä kaikki oli kuin noiduttua, kuin paha haltijatar olisi valmistanut hänelle yllätyksen toisensa jälkeen.
Ensimmäinen koettelemus tuli aamulla, kun Nat meni kallis kukkakimppu ja makeisrasia mukanaan Minnan luo kiittämään joululahjoista. Rouva otti hänet herttaisesti vastaan, mutta kun Nat kysyi Minnaa, rouva selitti, että nämä tiheät vierailut olivat jo aiheuttaneet juoruja ja että Natin oli selvitettävä aikomuksensa tai pysyttävä poissa talosta.
Silloin Nat säikähti tosissaan, sillä hän huomasi liian myöhään, että täällä asiat tulkittiin toisin kuin Amerikassa. Seurasi surkea näytelmä; Natin oli pakko karistaa yltään kaikki kuvitelmat, tunnustaa olevansa vain köyhä opiskelija ja pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan. Minnan äiti oli erittäin loukkaantunut huomatessaan tuulentupiensa luhistuvan, ja Nat lähti nöyryytettynä talosta.
Toisen ikävän yllätyksen Nat koki ollessaan samana päivänä aterialla professori Baumgartenin luona. Eräs opiskelijatoveri tuli hilpeänä ilmoittamaan, että hän oli lähdössä Amerikkaan ja kävisi mielellään tervehtimässä siellä professori Bhaeria. Natin sydän jähmettyi, kun hän ajatteli mitä paljastuksia toinen voisi tehdä Plumfieldissä — hän ei toki ollut tahallaan petkuttanut kotiväkeä, mutta oli jättänyt monen monta asiaa mainitsematta kirjeissään. Ja kun lähtijä kiusoitellen vihjasi Minnaan ja sanoi, että hän voisi valmistaa Natin ystäviä tulossa olevaan kihlaukseen, Nat huomasi hartaasti toivovansa, että meri nielaisisi toisen ennen kuin tämä ehtisi Plumiin asti. Mutta koettaen pysyä rauhallisena Nat antoi pojalle niin sekavat matkaohjeet, että olisi ollut sula ihme, jos tämä koskaan olisi löytänyt Amerikan manterelta professori Bhaerin. Tämän keskustelun jälkeen Natin mieliala oli synkkä, ja hän poistui niin pian kuin saattoi.
Kun Nat käveltyään pitkän aikaa kaupungilla vihdoin tuli kotiin, siellä oli odottamassa kolmas harmin aihe, postissa saapunut laskupino, joka hautasi hänet lopullisesti katumukseen, epätoivoon ja itseinhoon. Laskujen yhteissumma oli niin suuri, että Nat kauhistui, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut käsittelemään rahaa. Maksaakseen kaikki heti hänen olisi otettava viimeinenkin dollari tililtään ja jäätävä puille paljaille seuraavaksi kuukaudeksi, jollei hän sitten pyytäisi kotoa apua. Mutta siihen hän ei aikonut alentua vaikka kuolisi nälkään.