NELJÄS NÄYTÖS.

Ruissalossa. Yö.

(Sama huone, kuin edellisessä. Kynttilät palavat lekuttaen. Ovet ja ikkunat suljetut.)

HENNEKIN (Yksin.)

Olen nähtävästi vanhentunut. — Ennen kädestäin ei miekkaa Iyöty — Onneksi ei sitä nähnyt kukaan. — Kun ma tässä oikein ajattelen, huomaan hänen olleen kunnon miehen, kosk' ei yhtään työstään kerskuellut. — Mutta mikä piru riivas miehen, kun vei toisen vaimon — se on ihme? — Se on häväistys, jot' en voi sietää! Vannon, etten Turkuun yksin palaa! Kaarina sit' ennen kotiin tulee, tulee maassa ryömien ja itkein, muuten en oo minä Kuokkinainen! Eräät merkit viittailevat siihen, että Kaarina ois' mennyt itse, vapaaehtoisesti, karanneena. Rouva Kirsti näkyi jotain tienneen, — jos vain juoruihin on luottamista. Lienenkin jo kauan aikaa sitten Kaarinani hylkäämäksi jäänyt, koska kilpakosijoita hääri ympärillä niinkuin nuoren neitseen. — Leikiksi tuon kaiken kuvittelin, semminkin kun ritarit nuo kaikki sukulaisiakin vielä oli, joskin kohta kaukaisia kaikki. — Ritar' Suomela sai hengellänsä näyttää, ett' ol' kysehessä tosi. Itsekin ma olin juonut liikaa, tuskin muistan, miten kaikki kävi: Olaus Hordinch mua käteen sipas — kehno, kun nyt vielä kivistelee! — Laulut, sanaleikit, munkin saarna, kaksintaistelu ja ruumis — pako, kädenkääntehessä kaikki kävi, niinkuin korkeamman johdon mukaan. Mikä pakana mun sekoittikin kaksintaisteluun tuon rosvon kanssa? — Jos tuon toisen häpeen jaksan kantaa, niin en tätä toista! — Luoja auta!

Talo täynnä ihmisiä oli, tanhualla kisailivat nuoret, vanhat kävelivät siellä täällä lehtokäytävillä, nurmikoilla, itse shakin peluussa ma olin. Mikä noita munkinkin lie tuonut sekaantumaan asioiden kulkuun! — Polttoroviolle mokomakin!

Käsitysten, niinkuin pariskunta, niinkuin kuningas ja kuningatar, oli Kaarina ja Olaus Hordinch vakavina ohi kaikkein käyneet, tervehtien vastaantulijoita, toivottaen ilon jatkumista. Kukaan epäillyt ei siinä mitään, oltiin totuttu jo vähitellen heidän kulkuhunsa käsi käissä. —

Hyvin suunniteltu, piru vieköön! Kuka epäellä osasikaan talon vanhaa kauppatuttavata! — Sinä ritar' Suomela liet ollut viisain meistä, jaloin, ruvetessas minun kunniaani puolustamaan!

(Lyö nyrkillään otsaansa.)

Hyi on noidanraato, sika sinä! — Annoit lyödä itses kaikkein nähden!

Huomattua heti jälkeen juostiin, mutta hyvän pohjatuulen viemät voiolaiset Airistolla kiisi Valtiasmeren ulapoita kohti. Pelkään, että joku noidan juoni sotkenut on tässä kaikki langat, ellei sitten itse pirulainen. — Noita karkoittakoon toisen noidan! Piru karkoittakoon toisen Pirun!

Isävainajani kertoi kerran vanhan jutun Pirun apajasta, jossa nuottaa vetämässä käydään.

Siinä lähistöllä oli Piru ennen asustanut, kertoi isä. (Piru sekä Kuokkinaiset aina Ruissalon on yhdess' omistaneet.)

(Nauraa.)

Ontto tammi siellä ylempänä Pirun asuntona oli ollut. Siitä rantaan polku vei, se näkyy vielä nytkin. Sitä pitkin Piru kävi aina vettä noutamassa.

Sattui: nuottamiehet nuotiolla siinä kalasoppaa kerran keitti. Metsän pimennosta tuli Piru, tulen ääreen kyykkysilleen kävi, katsoi miesten poreilevaan pataan. Kysyi: "Kerinkö ma?" Miehet vastanneet ei ensin mitään. Kysyi toisen kerran, kolmannenkin.

Vastas miehet: "Keri!" Kohta piru ketterästi juoksi rantaan, miesten nuottavenehille. Miehet söivät soppansa ja sitten nuotionsa ääreen nukahtivat.

Syksykesän pitkä, musta yöhyt päättyi viimein, sitten päivä nousi. Miehet nuottavenheillensä riensi vetääksensä aamuapajansa. — Mutta mitä venheestään he löysi? Nuottaa ei; sen sijaan kolme kerää.

Piru, jos sa vielä täällä asut, ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin vielä säilynyt on puolestasi, kuule tämä iltarukouksein: Aivoni ja aivoituksenikin on kuin märkä nuotta tyhjin perin vedettynä viime apajastaan. Tule, Piru, kysy multa: "Kerinkö ma?"

Vastaan heti ensi kysymyksees': "Keri, keri, kolmeen silkkikerään kauneiks', alkuosihinsa keri aivoitukseni ja mietteheni! Vie ne sitten kutojalle jälleen, sano: tässä Kuokkinaisten rihmat. Kudo uudestaan ne, mutta älä kudo entisellä kalvaimella!"

Olen luottanut vain pyhimyksiin, heille uhrannut jok' ainoon hetken! Olen luottanut vain Pyhään Kirkkoon sille suonut paastot, kymmenykset, itsekidutukset aamust' aamuun. Nuoruudesta asti Sua palvoin. — Sinäkö mun johdit kiroukseen vai tuo vanha nuottarannan herra? — Kumman liittolaisekseni otan tuomaan jälleen kotiin emäntäni? Noita katkokohon noidan vihat! Piru korjatkoon, min Piru teki! — Kaikki keinot täällä ovat hyvät, jos ne tarkoituksensa vain täyttää!

PALVELIJA (tulee äänettömin askelin.)

Siellä on nuo seitsenkunta noitaa, jotka tulleet ovat Pirkkalasta.

HENNEKIN

Onko Hallin Ukko myöskin siellä?

PALVELIJA

On

HENNEKIN

Kutsu hänet tänne, toiset johda pirunkamarihin odottamaan, kunnes sinne tulen Ukon kanssa.

PALVELIJA (vie noidat pirunkamariin.)

HENNEKIN (yksin, julman näköisenä.)

Kaikki voimat asettuivat vastaan, siitä tunsin, tajusin ma selvään, että esi-isieni henget rangaista mua oli päättänehet. — Mikä oli heidän tiedossansa väärää, mikä uskossansa harhaa? Sit' en tiedä. — Jalouteen kaikkeen kehoittivat, rankaisivat pahan. — Synnin ajatusko lienee tämä, joka aivoissani pyörii tänään? Jumala, mun jätit häpeähän, oikeuden puolest' taistellessain! Vastoin uskoani varmaa annoit vihollisen katalan tuon voittaa! Miksi sua yhä palveleisin, miksen saisi muuta voimaa koettaa? Pirun julma miekka riippuu tuossa! Oispa vihamieheni nyt täällä, heti hänen päänsä halkaiseisin riemulla, kuin sodan pauhinassa! — Päätös tehty, sit' en enää muuta! Hallin Ukon puheille siis heti!

HALLIN UKKO (tulee)

HENNEKIN (menee häntä vastaan, johdattaa hänet etualalle.)

Seikka semmoinen täss' syntyi täällä, että emäntä on katehissa. Tietäjät jo tämän paikkakunnan kaiken taitons' ovat tuhlannehet aikaansaamatta tuon taivaallista. Tee siis parhaas', palkasta en tingi.

HALLIN UKKO

Liekö talossasi täällä jotain, pientä nelijalkaa, jok' ois' ennen kuulunut sun vihamiehellesi?

HENNEKIN

Oisko? Annas kun ma ensin mietin. — Onpa niinkin, musta, vanha kani.

HALLIN UKKO

Siinä asuu kiroojasi henki. Musta kani tuo on tapettava heti aamutähden koittaessa. Siihen asti pidettävä tarkoin vaari hänen kaikist' askeleistaan.

HENNEKIN

Uskallanko tuohon huomauttaa, että kanit yönsä viettää maaten.

HALLIN UKKO

Tyhmyyksiä! Heti tultuani aloittaa tuo kani retkeilynsä — jos on oikea — siit' olet vastuuss'.

HENNEKIN

(Herra ymmärtäköön lauseitasi!) Kaikki tapahtukoon niinkuin määräät!

HALLIN UKKO

Puol'yö saapuu. Toimeen heti käymme Yksi miehistäsi kanin vahtiin. Toiset täällä olkoot hiljaisesti!

(Menee pirunkamariin.)

HENNEKIN (soittaa)

PALVELIJA (saapuu.)

HENNEKIN

Vanha Kyyry-Pekka, jok' ei pelkää, menköön kanin vahtiin täksi yöksi, mustaa kaniinia — ymmärrätkö —.

PALVELIJA (on peloissaan. Yrittää jotain sanoa, mutta ei saa ääntä kurkustaan.)

HENNEKIN

Kaikki palvelijat kokoontukoot tänne saliin. Ovet suljettakoon. Täällä istukaatte kaikki hiljaa.

PALVELIJA

Mu-mu-mutta melkein kaikki — ovat kaupunkiin jo menneet, niinkuin käskit.

HENNEKIN

Ketkä kaupungissa, ne on siellä; ketkä Ruissalossa, ne tuo tänne. Pane mielees, jos on henkes kallis: Kuulua ei hiiren hiiskausta täältä saa, ei ääntä minkäänlaista!

PALVELIJA (mennessään.)

Herra ties, jos käsittää voin tätä!

HENNEKIN (menee pirunkamariin. Palvelijat kokoontuvat saliin ääneti, pelon vallassa ja niin kauas pirunkamarin ovesta, kuin suinkin. Myrsky vingahtelee. Tuuli on lyönyt yhden ikkunan luukut auki. Sieltä pääsee tuuli sisään. Kynttilän liekit lepattavat tuulessa.)

PALVELIJATAR (voimatta pidättää itkuaan.)

Toisivat ees jonkun papin tänne! — — Pääsis täältä maata vuoteeseensa!

PALVELIJA

Sielunautuutenne tähden! Hiljaa! Menen sulkemaan tuon luukun tuolta.

(Menee. Sulkee ikkunan luukun.)

ANNIKKI

Tätä menoa jo kolmas viikko! Noitajoukko noitajoukon jälkeen! Kissa tätä enää jaksaa sietää!

PALVELIJATAR II

Ole hiljaa, hyvä tästä tulee! — Edelliset noidat näihin nähden lasten leikkiä vain turhaa oli. Nytpä tuli itse valtanoidat Pirkkalasta sekä Lapinmaalta. — Kuulkaas sopotusta loitsulukuin!

Tuntuu ihan niinkuin huone huojuis, katto kaatuis, seinät siirrähtelis!

Siell' on miehet, joilt' ei sanat puutu, "Sain salat sanoilla ilmi, salat piilohon sanoilla." Miten milloinkin vain seikat vaatii.

ANNIKKI

Minusta ei täällä mikään huoju. — Näkikö ken teistä Hallin Ukon? — Oli suuttunut hän kuullessansa, että Inkoinen on asevoimin lähetetty voiolaisten perään. — "Jos jo Inkoinen on toimeen pantu rouvaa hakemahan Voionmaalta laivoin, miekoin taikka kultarahoin, tuokoon rouvan kotiin avuttani." Huutaneen niin kuului lähetille, jonka kodastansa ulos ajoi. Inkoinen jo muka sotki jäljet, asettui jo noidan silmäin eteen purjeinensa, jalojousinensa. — Kuului käyneen ukon kunnialle, että laivat lähetettiin perään. — Rouvan piti tulla ilman halki käden koskematta, loitsun siivin. "Inkoinen jos rouvan tuopi", sanoi, "muisteta ei minun mahtiani". — Herra itse rukouksin nöyrin kävi sitten ukon hakemassa. Saanut oli ukon lähtemähän annettuaan pisaraisen vertaan, — Hennekinin nimi jolla pantiin käärmeen nahkaan, Pirun nimikirjaan.

(Hälinää.)

PALVELIJA (tulee)

Sss. —! Vait olkaa sielujenne tähden!

ANNIKKI (entistä kovemmin)

Itse vaikene, se on sun virkas! — Pirunkamarissa noita huutaa; mikä estää meitä haastamasta!

(Hiljemmin.)

Pirun nimikirjaan, niinkuin sanoin, piirretty on herraraukan nimi.

PALVELIJATAR II

Uskottavalta tuo kyllä tuntuu. Mutta sanokaapas, miksi täytyy meidän täällä vangittuina olla!

ANNIKKI

Hallin Ukko meitä tarvinnevi: Naaraskokoiksi se loihtii meidät, jotka sitten kaikki tänä yönä siivetämme tuonne Voionmaalle, josta rouvan tuomme kaunihisti läpi ilman vinkuvaisen kotiin aamusuurukselle herran kanssa. — Lennellä senjälkeen ikuisesti saamme ahdistellen lintusia.

(Hiljemmin:)

Herra yksinään tääll' äsken istui tuskissaan, kuin Ketsemaanin Kiesus; oven takana ma vakoelin. — Tahdotteko tietää, mitä kuulin?

TOISET

Kaikin mokomin! Se meille kerro!

ANNIKKI

Kaikki sitten! Olkaa ihan hiljaa! — Saatte kummat kuulla, kun ma kerron Ensin kirosi, kuin ennen Joopi, kaiken hurskaan, pyhän elämänsä. Hiuksiaan raastaen hän huusi: "Äiti, miksi synnytit sa minut!" Kirkon kiros, noitui sakramentit, — noidatkin jo sanoi jättävänsä.

PALVELIJA

Noidatkinko! Mihin hän siis luottaa?

ANNIKKI (palvelijalle hiljaa:)

Sielus rauhan tähden ole hiljaa!

(Toisille kovemmin.)

Niin. "Nyt noidatkaan ei enää auta", huokas isäntämme, selvään kuulin, "Piru, jos sä vielä täällä asut ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin kotikäärmeen lailla vielä elää, kuule tämä iltarukouksein!" Niin tuo hurskas isäntämme lausui sekä lisäs': "Piru, asunnostas tule, kokoo Kuokkinaisten perhe. Iske miekallasi vihollisiin!" Sielunautuuteni kautta vannon, että totta täst' on joka tavu.

(Toiset tekevät ristinmerkkejä, toiset siunailevat. Jotkut kuuntelevat jännittyneinä Annikkia.)

Pirun miekka riippuu tuossa, näätte. — Ei nyt enää mitkään noidat auta. Pitää saada tänne itse Piru opettamaan isäntäämme oivaa hirmuraudan kostohuimauksiin.

(Annikin viimeisten sanojen aikana livahtaa sisälle Piru, kadoten äänettömästi pirunkamariin. Kaikki kirkaisevat kauhusta. Tulet sammuvat. Hennekin tulee pirunkamarista kädessään -palava kynttilä. Näyttämön tultua näin valaistuksi nähdään taustalla vasta mereltä tulleena, märkänä, Inkoinen ja hänen vierellään tuntematon merimies. Näiden läsnäoloa ei kukaan aluksi huomaa.)

HENNEKIN (ankarana)

Mikä hirmunhuuto täältä kuului? Kuka melun täällä aikaansaattoi?

PALVELIJA

Annikki on kaikkeen tähän syypää.

HENNEKIN (Annikille)

Kyllä sinut elkeistäsi tunnen, sinä rietas nainen! Et siis voinut edes hetkeä tääll' olla vaiti. Sinun, joka syypää olet kaikkeen, ennen muita vaieta ois' tullut!

ANNIKKI

Mihinkään en ole minä syypää!

HENNEKIN

Suusi kiinni, portto, kylän lautta! Sanonpa siis sulle, mikä olet! Sano, kuka rouvan viekoitteli miehestänsä synnin yhteyteen?

ANNIKKI

Sanon sulle, herra, minkä tiedän: Rouva Kirsti vikapää on siihen.

HENNEKIN

Valehtelet, kurja, tiedän kaiken!

ANNIKKI

Tiedätkö siis senkin, minkä minä? Kuulin oven läpi omin korvin, kuinka Kirsti rouva emännälle —

HENNEKIN

Jätä rauhaan hurskaan rouvan nimi! Tunnustatko tässä kaikkein kuullen sanoneesi tässä huonehessa häpeemättömästi rouvallesi: "Ei pitäisi neien nuoren miestä vanhoa valita". Sekä paljon muuta samanlaista?

ANNIKKI (hetken taistelun perästä, ylpeästi.)

Rouvallenne totuuden ma lausuin.

HENNEKIN

Ylpeilet sa sillä vielä, konna! — Kaksinkertainen on rikoksesi: Myrkyllisen kieles kautta ensin viekoittelit rouvan synninteille, ajain hänet siten kodistansa. Ja nyt täällä kirkumisellasi tietäjien mahdin lamautit, juur' kun loveen lankes' Hallin Ukko ja ois' saanut kaikki entiselleen. Tuohon paikkaan sinut lävistäisin miekallani, ellet olis nainen.

ANNIKKI (ottaa seinältä Pirun miekan.)

Vaikka olen nainen, taistelkaamme! — Käykääs, tytöt, vähän syrjemmäksi! Ritari, mi sanoin loukkaa naista, taistelkoon myös miekoin naisen kanssa.

(Nauraa ivallisesti ja asettuu taisteluasentoon.)

HENNEKIN

Joutaisit sa palaa roviolla. — Pane, hurmanhenki, ase syrjään! — Lähde heti täältä matkoihisi! Katso, ettei sua Ruissalossa taikka Turussakaan koskaan nähdä!

ANNIKKI (tehden ritarikumarruksen, suloisesti:)

Lahjoitat siis mulle elämäni. — Minulle on yhdentekevätä, olen vainaana tai elävänä — yhtä vaarallinen aina sulle! — Ole varuillasi, ukkoparka!

(Viskaa miekan menemään ohi Hennekinin. Poistuu ylpeäryhtisenä. Joku huudahtaa:)

"Pirupa tais' itse siinä mennä, miekkansa hän viskas lähteissänsä."

(Seuratessaan silmillään Annikin menoa huomaavat kaikki oven pielessä seisovat miehet. Kuuluu yhdessä ja yksitellen hämmästyksen huudahduksia: "Juho Inkoinen! Juho Inkoinen!" Auki jääneestä kaksoisovesta näkyy -päivänkoitto. Inkoisen vierellä seisoo vanha merimies.)

INKOINEN (muuttamatta asentoaan.)

Palannut on retkikunta juuri, tyhjin toimin Voionmaalta asti.

HENNEKIN

Sano, mikä Joopin viesti sulla? Miks' ei Kaarina oo vierelläsi?

INKOINEN

Rouva Kaarina jo täältä muutti mananmaille ikiautuaille. — Herra armahtakoon sielukurjaa!

HENNEKIN

Kuollutko, ah? Sano, onko kuollut?

INKOINEN

Kuollut.

HENNEKIN

Varo sanojasi, vanha miesi! Lahjonut lie sinut voiolainen!

INKOINEN

Lahjottavanko siis matkaan laitit! — Suruanne pyydän hillitsemään. — Kerron tapauksen juurtajaksain: Toissayönä, aamun sarastaissa, keinuilimme pitkän matkan jälkeen tyynen meren aavaa veltoin purjein luona Voionmaan, sen lännen puolla. Äkkiä, kas meitä kohti soutaa kilpaa satakunta haapiota. Luullen tulijoita hyökkääjiksi annoin heti ampua ma niitä. Kivi maalihinsa tarkkaan sattui. Ensi venhe pirstaleiksi lensi. Kohtas tuho rouva Kaarinata, joka siinä ensi venheess' istui.

HENNEKIN

Henkes säästät, jos tuon toteen näytät.

INKOINEN

Kaiken! Kuinka haluat vain, herra. — Ensi venheen soutaja jäi eloon, uiden pelastui hän laivahamme sekä seisoo tässä vieressäni. — Hänpä tietää, miten kaikki kävi.

HENNEKIN

Kuka lienetkin, mies, kerro kaikki! Jos vain taidat meidän kieltä, kerro!

MERIMIES

Tuskaa suurempaa ei voine olla, kuin on mulla tässä, kertoessain kuolemasta, itse eloon jääden. — Viime matkallaan toi morsiamen jalo herramme, nuor' Olaus Hordinch. — Ensi päivät onnekkaina meni. Luultiinkin jo kaiken hyvin käyneen. Sitten alkoi rouva tuumaella, kyynelissä nähtiin hänet usein. Turusta kun olin, niinkuin hänkin, uskoi rouva mulle aikehensa: Sanoi palaavansa heti Turkuun jonkun hansalaisen aluksessa, johon pyysi mua soutamahan. Sanoi palaavansa Turkuun jälleen, vaikka tiell' ois kaikki meren kauhut. "Säkkiin, tuhkaan pukeuneena", sanoi, "menen polvin rukoilemaan anteeks' polomieheltäni, jonka jätin". — Yötä päivää siitä asti rouva, ootti laivaa, jolla kotiin pääsis! Inkoisen kun sitten laiva näkyi, lähdimme me heti sitä kohti, luullen tulevan sen Lyypekistä sekä Turunmaalle purjehtivan. Salaa lähdimme me satamasta, kohti laivaa soudin minkä jaksoin. Luulimme jo paon onnistuvan, aikeemme kun nähtiin Voionmaalta. Satakunta soutajata heti jälkehemme nuorin voimin lähti. Vaikka vanha olen, olisimme turvaan ennättäneet, pelastuneet, ellei laivasta ois' kivi tullut, joka jollapahaseni murti. Tämän nähtyänsä ajajamme venheet käänsi, hiljaa maihin sousi. Uiden jatkoin matkaa, auttain häntä Viimein väsyneenä, uupuneena kuolonuneen nukkui turvattini, jonka hamaan laivankylkeen autoin, itsekin jo melkein lopuss' ollen. Neljä vahvaa merimiehen kättä ensin hänet, sitten minut nosti laivan kannelle. — — Kuin kuollut olin.

Viime sanoiksensa lausui vainaa: "Herra Hennekin jos rikokseni katsoo anteeksantamattomaksi, älköön kuiten kurjaa ruumistani hylätkö ja poies käännyttäkö. Jos taas anteheksi antaa voisi, suokoon hautakammionsa luona mulle leposijakseni nurkan. — Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks' minullekin edessä tuon suuren Tuomarimme!" Lausui vainaja sen kirkkain silmin, niinkuin Tuomarin jo nähnyt oisi, Haudattavaksi kun toivoi Turkuun, toimme ruumiin tänne mukanamme.

(Munkit kantavat sisään valkeisiin puetun Kaarinan ruumista paareilla, laulaen surullisen juhlallisella äänellä:)

"De profundis clamavi ad te, Domine…"

HENNEKIN

Minun uskonvoimaaniko luottain! —

(Katsoo miekkaa lattialla.)

Minun uskonvoimaaniko luottain!

(Katsoo ruumiiseen.)

Siihenkö sa huusit syvyydestä! — Mua kurjaa, voi mua kurjaa, kurjaa! — Hän ei tiennyt, että olen halpa uskonluopio ja kirkon hylky Pirun palvelija, sielunmyyjä. — Katso, tuoss' on lattialla miekka, teräksen sen kuulu noita katsoi, itse Piru vihki koston aseeks! —

(Väkijoukolle, joka tunkeilee lähellä)

Juuri lähti teidän tultuanne. — Älkää lähestykö miekkaa liioin, henkenne voi siitä saastan saada.

(Kaikki väistävät kauhuissaan miekkaa)

Uskonluopio ma olen, hylky, sieluni ma olen menettänyt. Tuolla paholainen ilmaa liitää sielulleni sijaa valmistamaan. —

(Katsoen ruumiiseen.)

Toivoit pelastusta uskostani! — Oisko mulla vielä pelastusta? Uskallanko sitä mistään pyytää?

(Ihmisjoukko seisoo ympärillä.)

ÄÄNI JOUKOSTA

On kaniikki Hordinch jossain täällä. Hän vois kirvoittavan ripin antaa.

(Jotkut rukoilevat, useat itkevät. Kuuluu ulkoa aseiden helinää ja komentavia ääniä. Sisään astuu miesjoukko. Sen keskellä nähdään Olaus Hordinch vangittuna. Joukon johtaja lähestyy epäröiden väen muodostamaa piiriä ja Hennekiniä.)

JOHTAJA

Jalo Hennekin, on toivomukses' vihdoin täyttynyt, ja saanut voiton kaunis oikeuden kilvoittelus'. — Meidät ensin lyötiin, peräännyimme aina Saksan rannikolle asti. Väijyilimme, viimein hyökkäsimme laita laitaa vasten voiolaista, jonka kannelta tään vangitsimme hetken tuiman tappeluksen jälkeen. Sano, mitä vangillemme teemme!

HENNEKIN (katsoo lattialla olevaa miekkaa.)

Tuossa rauta säihkyy, noidan tuoma! Kiilto sinussa on Pirun luoma. Voima sen jo näkyy vaikuttavan, vaikk'ei ihmiskäsi mikään ole kamalaa sun kahvaas koskettanut. — Ottaisinko sinut — sivaltaisin — kostokseni halki kallon tuolta.

(Ojentaa vapisevat sormensa kohti miekkaa, mutta samalla osuvat hänen silmänsä ruumiiseen. Ojentautuu jälleen. Miehille:)

Mieheni, oi rakkaat ystäväni, kuuliaiset sotasankarini, hänet jälleen vapaaks' päästäkäätte!

(Sotilaat siirtyvät pois Hordinchin ympäriltä ja pistävät miekkansa tuppeen. Hennekin vaipuu maahan. Kaunis kesäaamu näkyy avoimesta ovesta. Jakob Hordinch on saapunut joutuisana ja hätäisenä. Hän astuu Hennekinin luokse ja jää siihen seisomaan.)

HENNEKIN (Hordinchille, päätään kohottaen:)

Katsot minuun, mustaa mustempahan mitä taivaan kannen alla lienee Mieti, voinko edes sormen saada jälleen puhtaaks; edes yhden sormen, pyhää ristiä ma että voisin ennen kuolemaani kosketella?

HORDINCH (panee siunaavasti kätensä Hennekinin ylle:)

Hairahtunut kurja ihmisparka! — Usko ainoastaan, Luojaan luota! Toivon sammuessakin sa toivo! Puhtaaks vielä tulet kokonansa!

HENNEKIN

Sanoin joskus: "Voitto sille, joka uupuneena maasta nousee, nousee sekä iskee vielä viime iskun." Nytpä selkenee tuo totuus mulle: Käsitän: ken koston jättäin nousee, iskee parahimman voiton iskun!

HORDINCH

Mutta mikä outo miekka siinä?

(Lähestyy miekkaa väkijoukon hulmahtaessa.)

Peloittava ase, mutta — poikki.

VÄKIJOUKKO

Poikki? Poikki!

ÄÄNI MIESJOUKOSTA:

Jos on poikki, sido ei se ketään koska antajalta putos, murtui.

HENNEKIN (kasvot kirkastuneina:)

Murtunutko ois tuo hirmurauta! Sano Jakob Hordinch kerran vielä, huojennusta tuo se sielulleni!

HORDINCH

Poikki, poikki, tässä näet itse.

(Erottaa miekan osat toisistaan.)

Sielusi jos siitä olit myydä, ole onnellinen nähdessäsi, että Herra soti puolestasi hävittäen häijyn pahat elkeet ennen tuhon silmänräpäystä! Nouse maasta ylös, katso tuonne, avoinna on armo sulle jälleen! Kaarina toi sulle tervehdyksen: "Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks' minullekin, edessä tuon suuren Tuomarimme."

HENNEKIN (nousee.)

Ihanat, oi, sanat: Armo, armo, pelastus, — oi, meille molemmille!

(Katsoo ylös autuaallisena. Aamu on täydellisesti kirkastunut. Valo tulvii ovista ja akkunoista sisään. Kaukaa kuuluu munkkien Te Deum Laudamus ja urkujen soittoa.)

LOPPU.