Front matter (continued 3)

— Kyllä Saumurin Grandet maksaa!

Kului kuusi kuukautta. Parisilaiset olivat lunastaneet kaikki langenneet vekselit ja säilyttivät niitä nyt laukuissaan. Se oli tynnyrintekijän ensi päämäärä.

Yhdeksän kuukautta ensimäisen kokouksen jälkeen maksoivat uskotut miehet kullekin velkojalle kaksikymmentä kaksi prosenttia. Summa oli saatu kokoon myömällä Guillaume Grandet'n varastoja ja kiinteää omaisuutta. Rahaksimuutto oli tapahtunut mallikelpoisella täsmällisyydellä ja huolella. Kun velkojat olivat jonkun aikaa yksimielisesti ylistäneet herra Grandet'ta alkoivat he vaatia loput saatavastaan. Siinä mielessä kirjoittivat he yksin neuvoin kirjeen Grandet'lle.

— Kas niin, siinä siis olemme, hymähti tynnyrintekijä luettuaan kirjeen ja viskatessaan sen tuleen. — Kärsivällisyyttä, ystäväiseni!

Vastaukseksi kirjeessä tehtyyn vaatimukseen esitti Saumurin Grandet, että kaikki velkakirjat jätettäisiin jollekin notariolle sekä niiden ohella kuitit tähän saakka maksetuista suorituksista, jotta saataisiin tarkka selko pesän nykyisestä tilasta. Tämä toimenpide sai aikaan tuhansia selkkauksia.

Yleensä kuuluu velkoja hullujen luokkaan. Tänään on hän lauhkea, huomenna on hän tulta ja tappuroita. Jonkun ajan kuluttua on hän taas siivo kuin lammas. Tänään on hänen vaimonsa hyvällä päällä, heidän pienoisensa on saanut hampaan, kaikki käy kotona hyvin, hän ei tahdo menettää äyriäkään; huomenna sataa, hän ei voi mennä ulos, hän tulee raskasmieliseksi ja sanoo "kyllä" kaikkiin ehdotuksiin; ylihuomenna vaatii hän varmoja takuita. Kuukauden lopussa uhkaa hän teitä uloshaulla.

Grandet oli jo ennen pannut velkojissa merkille kaikki ilmanpaineen vaihtelut, ja hänen veljensä velkojat sopivat täydellisesti hänen havaintoihinsa. Jotkut alkoivat niskoitella ja kieltäytyivät laskemasta käsistään velkakirjojaan.

— Kas niin, hyvin käy, mutisi Grandet ja hieroi käsiään lukiessaan des Grassins'in kirjettä, missä näistä asioista tehtiin selkoa.

Jotkut suostuivat tuohon velkakirjojen luovuttamiseen vain sillä nimenomaisella ehdolla, että heidän oikeuksistaan pidettiin varmaa huolta, ettei heidän tarvinnut tinkiä vaatimuksissaan ja että heille vielä jäi mahdollisuus julistaa kauppahuone vararikko-tilaan. Niin syntyi uusi kirjeenvaihto, jossa Saumurin Grandet suostui jokaiseen esitettyyn ehtoon. Hyvänahkaisemmat taivuttivat itsepäisempiä ja niin luovutettiin, joskaan ei ilman nurinaa, velkakirjat.

— Teidän kunnon porvarinne Saumurissa, sanoivat jotkut des Grassins'ille, pitää meitä narreinaan.

Kolmenkolmatta kuukauden kuluttua Guillaume Grandet'n kuolemasta olivat useat liikemiehet monimutkaisissa asioissaan jo joko tykkönään unohtaneet saatavansa Grandet'n kauppahuoneessa tai ajattelivat he noin ylimalkaan:

— Näyttääpä siltä kuin saisin tyytyä kahteenkolmatta prosenttiini.

Tynnyrintekijä oli ottanut lukuun kaikkivoivan ajan, joka hänen sanojensa mukaan oli ovela velikulta.

Kolmannen vuoden lopussa kirjoitti des Grassins Grandet'lle, että hän oli saanut velkojat suostumaan kymmentä prosenttia vastaan kuittaamaan ne kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, jotka kauppahuone Grandet vielä oli velkaa, sekä luopumaan kaikista oikeuksistaan velkakirjoihin.

Grandet vastasi, että se notario ja se vaihdonvälittäjä, joiden odottamattomat vararikot olivat aiheuttaneet hänen veljensä kuoleman, vielä elivät ja olivat hyvissä varallisuussuhteissa, joten oli toivoa saada heiltä peitetyksi osa Grandet'n kauppahuoneen veloista.

Neljännen vuoden lopussa oli vaillinki saatu kahdeksitoista sadaksi tuhanneksi. Pidettiin kuusi kuukautta kestäviä neuvotteluja toiselta puolen uskottujen miesten ja velkojain, toiselta puolen Grandet'n ja uskottujen miesten välillä. Kun Grandet'lta vaatimalla vaadittiin ratkaisua, kirjoitti hän uskotuille miehille neljännen vuoden yhdeksäntenä kuukautena, että hänen veljenpoikansa oli Intiassa tullut rikkaaksi mieheksi ja että hän oli ilmoittanut haluavansa äyriä myöten suorittaa isänsä sitoumukset. Siksi täytyi hänen kuulla veljenpoikansa mieltä asiassa, ennen kuin hän saattoi ryhtyä mihinkään ratkaisuun.

Vielä viidennen vuoden keskivaiheilla pidettiin velkamiehet kurissa tuolla lupaavalla "äyriä myöten", jonka tynnyrintekijä osasi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa viskata esille, itse partaansa nauraen ja mutisten: niitä parisilaisia…

Kun arvopaperit olivat korkeassa hinnassa, möi isä Grandet ne ja sai Parisista noin kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, ansaiten runsaasti sillä kaupalla.

Des Grassins jäi Parisiin. Hänestä tehtiin edusmies, lisäksi rakastui hän, vaikkakin perheenisä, vapautuneena saumurilaisesta ikävästään, Florineen, yhteen kauneimmista teatteritähdistä. Ei ole tarpeellista lähemmin seurata hänen vaellustaan. Saumurissa arvosteltiin se syvästi epäsiveelliseksi. Hänen vaimonsa eli pesäerossa hänen kanssaan ja omisti kyllin älyä voidakseen jatkaa liikettä vanhalla nimellä ja täyttääkseen niitä lovia, joita herra des Grassins'in huikentelevaisuus oli saanut aikaan liikkeen kassassa. Cruchot-laiset huononsivat tämän näennäis-lesken asemaa siinä määrin, että hänen täytyi naittaa varsin epäedullisesti tyttärensä ja jättää mielestään kaikki ajatukset poikansa ja Eugénie Grandet'n avioliitosta. Adolf lähti des Grassins'in luo Parisiin ja kehittyi siellä, kuten väitettiin, aika velikullaksi.

— Miehenne on menettänyt järkensä, sanoi Grandet rouva des Grassins'ille lainatessaan tälle rahasumman varmaa kiinnitystä vastaan. Surkuttelen teitä suuresti, joka olette sellainen kelpo vaimo.

— Niin, niin, kuka olisi voinut uskoa, vastasi vaimoparka, että hän lähtiessään teidän asioissanne Parisiin meni perikatoaan kohti.

— Taivas on todistajani, hyvä rouva, siitä, että viime hetkeen asti tein parhaani estääkseni häntä lähtemästä. Herra presidentti tahtoi kaikin mokomin lähteä hänen sijastaan, mutta hän pysyi päätöksessään. Nyt näemme, minkätähden.

Siten vapautui Grandet kaikista velvollisuuksista des Grassins'eja kohtaan.

Viides luku.

Kaikissa elämän vaiheissa on naisilla enemmän syytä suruun kuin miehillä. Naiset kärsivätkin enemmän. Miehellä on voimansa ja hän voi sitä käyttää: hän toimii, liikkuu, harkitsee, ajattelee, pohtii tulevaisuuttaan ja löytää siinä lohdutuksensa. Niin teki Charles'kin. Mutta nainen jää toimettomana katsomaan suruaan silmästä silmään, hän ei voi siitä irroittaa ajatuksiaan, hän tunkeutuu sen syvimpään sopukkaan, minkä hän täyttää rukouksillaan ja kyyneleillään. Niin teki Eugénie. Hän alkoi kotiutua kohtaloonsa. Tuntea, rakastaa, kärsiä ja alistua — siinä naisten tavallinen elämänohje. Eugénie sai kokea naisen kohtalon pohjaa myöten. Hänellä ei ollut mitään lohdutuksen mahdollisuutta. Hänen onnensa oli, kuten Bossuet sanoo, naulittu seinään, eikä se ollut koskaan joutuva hänen käsiinsä. Suruja taasen ei tarvitse koskaan odottaa, ja Eugénie sai niitä liiankin varhain kokea.

Heti Charles'in lähdettyä sai Grandet'n talo entisen hahmonsa. Ainoastaan Eugéniesta tuntui se käyneen hyvin tyhjäksi. Isänsä tietämättä koetti hän pitää Charles'in huoneen siinä kunnossa, missä se oli ollut hänen aikanaan. Rouva Grandet ja Nanon suostuivat mielellään tähän status quo'hon.

— Kuka tietää, eikö hän palaa takaisin, ennen kuin uskommekaan, sanoi hän.

— Ah niin, näkisinpä minäkin hänet mielelläni täällä, vastasi Nanon. Totuin jo niin häneen. Sellainen lempeä ja siivo nuorukainen — kiharatkin kuin tytöllä.

Eugénie katsoi Nanoniin.

— Pyhä Neitsyt, katsottehan, neiti, niin tuijottavin silmin kuin olisi järkenne vaarassa. Älkää toki katsoko tuolla tapaa!

Tästä päivästä lähtien muutti neiti Grandet'n kauneus luonnetta. Vakavat ajatukset, jotka vähitellen olivat juurtuneet hänen sieluunsa, ja arvokkaisuus, jota nainen tuntee, tietäessään olevansa rakastettu, antoivat hänen piirteilleen sellaisen kirkkauden, jota maalarit kuvaavat sädekehällä. Ennen orpanan tuloa olisi Eugénieta voinut verrata nuoreen Neitsyt Mariaan; nyt muistutti hän Pyhää Äitiä. Hän oli avannut sielunsa rakkaudelle. Nämä kaksi Mariaa, joita m.m. espanjalainen taide on kuvannut, edustavat kahta kauneinta naistyyppiä, mitä kristikunnassa yleensä voi tavata.

Hän kävi nykyään joka päivä messussa. Charles'in lähdön jälkeisenä päivänä osti hän, messusta palatessaan, kirjakauppiaalta maapallon kartan ja ripusti sen peilinsä laitaan voidakseen seurata orpanaansa tämän matkalla kohti Intiaa, ja voidakseen asettua hetkeksi illoin aamuin siihen laivaan, joka vei mukanaan hänen orpanansa, saadakseen hänet ajatuksissaan nähdä ja tehdäkseen hänelle tuhansia pieniä kysymyksiä:

— Onko sinun hyvä? Ethän kärsi mitään puutetta? Ajatteletko minua, kun katselet noita pilviä, joiden kauneutta olet opettanut minut ymmärtämään?

Hän istuskeli iltasin ajatuksiinsa vaipuneena pähkinäpuun alla madonsyömällä sammaltuneella penkillä, samalla paikalla, jossa he olivat kuiskanneet toisilleen niin monta suloista sanaa, niin monta pientä turhanpäiväisyyttä, samalla paikalla, jossa he olivat rakennelleet tuulentupia tulevasta kodistaan.

Hän ajatteli tulevaisuuttaan, katsellessaan taivasta, joka pilkisti autioiden muurien välistä. Sitten katseli hän muuria ja kattoa, jonka alla oli Charles'in huone.

Kun isä Grandet'n niinkutsutut ystävät tulivat illalla lottoa pelaamaan, tekeytyi hän iloiseksi. Mutta koko aamupäivän puheli hän äitinsä ja Nanonin kanssa Charlesista. Nanon otti täydestä sydämestä osaa nuoren emäntänsä kärsimykseen, rikkomatta silti velvollisuuksiaan vanhaa isäntäänsä kohtaan. Hän sanoi Eugénielle:

— Olisipa minulla ollut mies, niin olisin seurannut häntä aina… aina hornan kitaan. Olisin antanut… niin… olisin antanut vaikka tappaa itseni hänen tähtensä, mutta… Minä kuolen tietämättä, mitä elämä on. Uskoisitteko, neiti, että tuo ikäloppu Cornoiller, joka ei itse asiassa ole mikään huono ihminen, hääräilee ympärilläni pienten säästöjeni tähden, aivan samaan tapaan kuin ne, jotka ajavat takaa herran rahoja, liehakoivat teitä? Huomaan sen aivan hyvin, koska olen liukas, vaikkakin näytän tyhmältä kuin torni; niin, neitiseni, se huvittaa minua kuitenkin, vaikkakaan se ei ole todellisen rakkauden veroista.

Kaksi kuukautta kului tällä tapaa. Tämä kotoinen elämä, joka muinoin oli ollut niin yksitoikkoista, sai uutta virikettä sen salaisuuden kautta, joka liitti yhä lujemmin sitein yhteen nämä kolme naista. Salin harmaiden seinien sisällä näkivät he yhä edelleen nuorukaisen. Aamuisin ja iltasin Eugénie avasi käsityölippaansa ja katseli tätinsä valokuvaa. Eräänä sunnuntai-aamuna yllätti hänet äiti juuri kun hän etsiskeli Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvasta. Rouva Grandet pääsi silloin osalliseksi kauheasta salaisuudesta: Eugénien aarteiden joutumisesta Charles'ille.

— Oletko antanut hänelle kaikki? kysyi äiti kauhistuneena. Mitä sanot sinä isällesi syntymäpäivänäsi, kun hän tahtoo nähdä säästöjäsi?

Eugénie ei vastannut mitään. Koko aamuna eivät naiset voineet vapautua kauhistuksestaan. He olivat siihen määrin levottomia, että laiminlöivät suuren messun ja menivät vasta sotilasmessuun. Kolmen päivän kuluttua päättyi vuosi 1819 ja silloin oli kauhistuttava näytelmä alkava, porvarillinen surunäytelmä ilman myrkkyä, tikaria tai verenvuodatusta, mutta julmempi kuin yksikään kuuluisan Atrides-perheen toimeenpanemista näytelmistä.

— Mikä mahtaakaan meidät periä? sanoi rouva Grandet tyttärelleen, laskien kudelmansa syliinsä.

Äiti parka oli kärsinyt sellaisia tuskia kahden kuukauden ajan, ettei hän vielä ollut saanut valmiiksi villaisia kalvosimia, joita hän tarvitsi talvea varten. Tällä näennäisesti mitä vähäpätöisimmällä seikalla oli mitä surullisimmat seuraukset.

Koska hänellä ei ollut kalvosimia, tarttui kylmä häneen, sillä välin kun puolisonsa hirvittävä viha sai hien nousemaan hänen otsalleen.

— Minä ajattelin, lapsi parkani, että jos olisit uskonut minulle salaisuutesi, olisimme ehtineet kirjoittaa Parisiin herra des Grassins'ille. Hän olisi voinut lähettää meille samanlaisia kultarahoja kuin sinun olivat; ja, vaikkakin Grandet tuntee ne hyvin, niin ehkä…

— Mutta, mistä olisimme ottaneet niin paljon rahaa?

— Olisin pantannut omaisuuteni… Muutoin olisi herra des Grassins…

— Siihen ei ole enää aikaa, vastasi Eugénie alakuloisella, muuttuneella äänellä, keskeyttäen äitinsä. Emmekö mene huomen aamulla toivottamaan hänelle hyvää uutta vuotta hänen huoneeseensa?

— Mutta, tyttöseni, minkätähden emme voisi pyytää apua Cruchot'lta?

— Ei, ei, sen kautta antautuisimme me heille ja tulisimme riippuvaisiksi heistä. Sitä paitsi olen jo päättänyt mitä teen. Minä olen toiminut oikein enkä sitä kadu. Jumala minua varjelkoon. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa. Oi, äitini, jos olisitte lukenut hänen kirjeensä, ette olisi voinut ajatella muuta kuin häntä.

Seuraavana aamuna, tammikuun ensimäisenä päivänä 1820, valtasi äidin ja tyttären niin selittämätön tuska, ett'eivät he voineetkaan tulla juhlalliselle tervehdykselle Grandet'n huoneeseen.

V. 1819:n ja 1820:n talvi oli mitä ankarin. Lumi peitti katot.

Niin pian kuin rouva Grandet kuuli puolisonsa liikuskelevan huoneessa, sanoi hän:

— Grandet, annahan toki Nanonin lämmittää vähän huoneessani; täällä on niin kylmä, että värisen peitteeni alla. Olen jo siinä iässä että minun täytyy hiukan hoitaa itseäni. Sitä paitsi, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, tulee Eugénie pukeutumaan tänne. Tyttö parka voisi tulla sairaaksi pukeutuessaan huoneessaan tällaisessa kylmyydessä. Sitten tulemme saliin ja toivotamme sinulle hyvää uutta vuotta lieden ääressä.

— Ta, ta, ta, ta, millainen kieli! millä tavalla aloitat vuotesi, rouva Grandet! Etpä ole vielä koskaan puhunut noin paljon. Ja kuitenkin arvelen, ettet ole syönyt edes viinissä kostutettua leipäpalaa.

Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

— No niin, jatkoi viiniporvari, jota vaimonsa pyyntö kiusasi, minä teen mitä haluat. Sinä olet todellakin hyvä vaimo, enkä tahdo että sinulle vanhoilla päivilläsi tapahtuu mitään onnettomuutta, vaikkakin la Bertellièret, totta kyllä ovat olleet vahvaa rakennetta.

— Mitä! eikö se ole totta? huusi hän hetken vaitiolon jälkeen. Mutta voimme antaa sen heille anteeksi, koska olemme heidät perineet.

Ja hän rykäsi.

— Olettepa iloinen tänä aamuna, sanoi vaimo parka vakavasti.

— Minähän olen aina iloinen.

Tynnyrintekijä on nukkunut yön, tynnyrintekijä alkaa työn…

hyräili hän tullen vaimonsa huoneeseen täysin pukeutuneena.

— Todellakin, täällä on kirotun kylmä. Syömme hyvän aamiaisen tänään, vaimoseni. Des Grassins'it ovat lähettäneet minulle hanhenmaksa-pasteijoja. Menen hakemaan niitä. Hän on pannut mukaan kultarahan Eugénielle, kuiskasi tynnyrintekijä vaimon korvaan. Minulla ei ole enää kultaa, vaimoni. Minulla oli vielä muutamia vanhoja kolikoita — sinulle voin sen uskoa — mutta minun on täytynyt käyttää ne kauppoihini.

Ja vuoden ensimäisen päivän kunniaksi suuteli hän vaimoaan otsalle.

— Eugénie, huusi äiti, en tiedä millä kyljellä isäsi on nukkunut, mutta hän on erittäin ystävällinen tänä aamuna. — Ehkäpä suoriudummekin helposti.

— Mikä onkaan meidän herrallamme tänään, sanoi Nanon tullessaan sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen. Ensin sanoi hän minulle: "Hyvää huomenta, onnellista uutta vuotta, vanha aasi! Mene sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen, hänellä on kylmä." Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun hän ojensi minulle uutukaisen kuuden frangin rahan. Kas tuossa, rouva, katsokaahan! Sitä kelpo herraa! Hän on kuitenkin mainio mies. Toiset tulevat kovasydämisemmiksi, kuta vanhemmiksi tulevat, mutta hän päinvastoin tulee lempeäksi kuin teidän viinimarjanne ja joka päivältä paremmaksi. Onpa hän tosiaankin oivallinen ja mainio mies…

Salaisena syynä tähän iloon oli Grandet'n yritysten täydellinen onnistuminen. Herra des Grassins, otettuaan ensiksi pois sen, minkä tynnyrintekijä oli hänelle velkaa sadan viidenkymmenen frangin hollantilaisten vekselien diskontosta ja siitä ennakko-maksusta, jonka hän oli hänelle antanut jotta hän saattoi suorittaa sadantuhannen frangin korot, lähetti hänelle postissa kolmekymmentä tuhatta frangia taalereissa. Samalla jätti hän hänelle valtion paperien arvoluettelon. Grandet oli jo kahden kuukauden ajan saanut rahoistaan kahdentoista prosentin koron, hän oli tarkastanut laskunsa, hänelle juoksi tästälähin viisikymmentä tuhatta frangia puolivuosittain ilman että hänen tarvitsi nähdä mitään vaivaa. Hän tarkasteli siis valtiopaperien laskuja, joita kohtaan muutoin maaseutulaiset tuntevat voittamatonta epäluuloa, ja laski jo että viidessä vuodessa hänen pääomansa suuremmitta vaikeuksitta olisi kasvanut kuudella, seitsemällä miljoonalla, joka summa lisättynä hänen kiinteään omaisuuteensa muodosti melkoisen kapitaalin. Ne kuusi frangia, jotka hän antoi Nanonille, olivat ikäänkuin palkkana siitä suunnattomasta palveluksesta, jonka palvelija tietämättään oli tehnyt herralleen.

— Kas! Kas! Minne meneekään ukko Grandet näin varhain aamulla ja sellaisella innolla? sanoivat kauppiaat toisilleen avatessaan kauppapuotejaan.

Kun he myöhemmin näkivät hänen palaavan rantatietä, mukanaan kantaja täysine säkkineen, sanoi eräs:

— Nyt ovat asiat reilassa, mies käväsi noutamassa taalerejaan.

Toinen sanoi:

— Hänelle juoksee niitä Parisista, Froidfond'ista, Hollannista.

Kolmas jatkoi:

— Lopulta ostaa hän koko Saumurin.

— Hän tekee pilkkaa pakkasesta, hän ei ajattele muuta kuin kauppojaan, sanoi eräs vaimo miehelleen.

— He! he! herra Grandet, sanoi hänelle kangaskauppias, hänen lähin naapurinsa, tahdotteko että autan teitä?

— Totta tosiaan, kantamuksessa on kuparirahoja, vastasi viiniporvari.

— Hopeaapahan on, väitti kantaja hiljaisella äänellä.

— Jos haluat juomarahaa, niin pidä kitasi kiinni, sanoi Grandet avatessaan ovea.

— Kas vain, vanha kettu, luulin häntä kuuroksi; mutta näyttää siltä kuin hän kylmällä ilmalla kuulisi vallan mainiosti.

— Tässä saat frangin uuden vuoden lahjaksi ja sitten — suu kiinni! Saat mennä. Nanon tuo sinulle kärrysi.

— Nanon, ovatko varpuset messussa?

— Kyllä, herra.

— Siinä tapauksessa jalat allesi ja työhön! huusi hän ja alkoi nostella säkkejä toisen selkään.

Tuossa tuokiossa olivat rahat siirretyt hänen huoneeseensa, johon hän senjälkeen sulkeutui.

— Kun aamiainen on valmis, niin koputa seinään. Vie kärryt takaisin.

Noin kymmenen aikaan syötiin aamiainen.

— En usko, että isäsi pyytää saada nähdä rahojasi, puhui rouva Grandet tyttärelleen heidän palatessaan messusta. Sitäpaitsi voit sanoa, että olet vilustunut. Niin voitamme aikaa ja ehdimme kyllä hankkia rahat syntymäpäivääsi.

Grandet kapusi ulos huoneestaan ja ajatteli, kuinka hän vaihtaisi uudet rahansa kultaan, hyvillä mielin yritystensä onnistumisesta. Hän oli päättänyt järjestää taloutensa sillä tapaa, että korot kasvaisivat sataan prosenttiin. Nämä päätökset olivat tuhoa tuottavia Eugénielle.

Heti kun hän astui huoneeseen, toivottivat molemmat naiset hänelle hyvää uutta vuotta, tytär heittäytyen hänen kaulaansa ja hyväillen häntä, rouva Grandet vakavasti ja arvokkaasti.

— Niin, niin! lapseni, sanoi hän, suudellen tytärtään molemmille poskille, minä teen työtä sinun tähtesi, näetkös… sinun onnesi tähden. Tarvitaan rahaa, jos mieli olla onnellinen. Ilman rahaa, turha vaiva koko elämä! Katso, tuossa on aivan uusi napoleoni, olen lähetyttänyt sen Parisista, sillä niin totta kuin olen rehellinen mies, ei minulla ole kultajyvääkään enää kotona. Ei ole muilla kuin sinulla enää kultaa. Näytäpä minulle aarteesi, tyttöseni.

— Ei nyt, on niin kylmä; syökäämme ensin aamiaista, vastasi Eugénie.

— Niinpä niin, ehdimmehän sittenkin. Se edistää aamiaisen syötyämme ruuansulatustamme. Des Grassins, se kelpo mies, on lähettänyt meille tämän. Syökäämme siis, lapseni. Se ei maksa mitään. Kunnon mies se des Grassins, kunnon mies. On ottanut, hölmö, Charles'in asiat hoidettavikseen ja maksutta. Hän saattaa kyllä kuntoon Grandet-vainajan asiat. Totta vie, tämä paisti on mainiota, jatkoi hän jonkun ajan päästä suu täynnä ruokaa. Mutta miks'et syö, vaimoseni, tämä ravitsee vähintäin kahdeksi päiväksi.

— Minun ei ole nälkä. Olen pahoinvoipa, kuten tiedät.

— Ai, ai. Mutta voit huoleti syödä pelkäämättä että halkeaisit; olethan La Bertelliérejä, vankkaa sukua. Olet tosin hiukan kellahtava kasvoiltasi, mutta minä pidän keltaisesta.

Häpeällisen hirsipuu-kuoleman odotus on varmaan vähemmän hirvittävää tuomitulle kuin se tunne millä rouva Grandet ja hänen tyttärensä odottivat mitä tapahtuisi aamiaisen jälkeen. Kuta iloisemmin tynnyrintekijä puhui ja kuta ahnaammin hän pureskeli, sitä ahdistavampi tunne valtasi molempien naisten sydämet. Kuitenkin tunsi tytär itsensä rohkeammaksi kuin äiti, sillä rakkaus teki hänet voimakkaaksi.

— Hänen, hänen tähtensä, ajatteli Eugénie, kärsisin vaikka tuhat kuolemaa.

Näin ajatellessaan, heitti hän äitiinsä rohkaisevia katseita.

— Vie pois kaikki, sanoi Grandet Nanonille, kun he yhdentoista seutuvilla olivat lopettaneet aamiaisensa; mutta jätä pöytä paikoilleen. Meillä on siten mukavampi ihailla sinun pieniä aarteitasi, lisäsi hän, katsellen Eugénieta. Sinulla on, ainoastaan nimellisarvossa laskettuna, viisituhattayhdeksänsataa viisikymmentäyhdeksän frangia — siihen neljäkymmentä, jotka saat tänään, tekee yhtä vaille kuusituhatta frangia. Tässä annan etukäteen sinulle tuon puuttuvan kolikon, koska, näetkös, tyttöseni… — Mutta minkätähden seisot siinä ja kuuntelet? Menetkö heti paikalla työhösi, huudahti Grandet, kääntyen Nanonin puoleen.

Nanon katosi.

— Kuule, Eugénie, sinun täytyy antaa minulle rahasi. Ethän kiellä sitä i… isältäsi, pieni ty… tyttöseni, vai mitä?

Molemmat naiset vaikenivat.

— Minulla ei ole enää kultaa. Minulla oli, mutta minulla ei ole enää. Minä annan sinulle kuusituhatta frangia, ja sinä asetat ne niinkuin minä neuvon sinua. Sinun ei pidä enää ajatella tuota tusinaa. Kun minä naitan sinut, joka tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, niin löydän minä kyllä miehen, joka voi tarjota sinulle kauneimman morsiustusinan, josta meidän seudullamme koskaan on puhuttu. Kuulehan toki ty… tyttöni. Tässä tarjoutuu siis mainio tilaisuus, sinä voit asettaa kuusi tuhatta frangia valtiopankkiin ja saat niistä silloin puolivuosittain lähemmäs kaksi sataa frangia korkoja, ilman että tarvitset huolehtia korjauksista, veroista, rakeista, pakkasesta tai myrskystä, tai että mikään voisi vähentää tulojasi. Sinä et ehkä tahdo erota kullastasi, vai mitä, ty… tyttöseni? Tuo se minulle kumminkin. Minä kokoan sinulle kultarahoja, hollantilaisia, portugalilaisia, intialaisia, genualaisia; ja kolmessa vuodessa on pieni kulta-aarteesi entisellään. Mitä sanot siihen, ty… tyttöni? Nostahan nyt silmäsi. Kas niin, mene hakemaan ne, kultaseni. Suutelepas minua silmille, niin sanon sinulle elämän ja kuoleman salaisuudet korvaukseksi kolikoistasi. Tosiaankin, taalerit elävät ja liikkuvat kuin ihmiset: ne menevät, tulevat, tekevät työtä, lisääntyvät.

Eugénie nousi, mutta käytyään muutamia askelia ovea kohti kääntyi hän äkkiä, katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi:

— Minulla ei ole enää kultarahojani.

— Eikö sinulla enää ole rahojasi? huudahti Grandet, hypähtäen kuin hevonen, joka kuulee kanuunan pamauksen kymmenen askeleen päässä.

— Ei, minulla ei ole enää.

— Sinä erehdyt, Eugénie.

— En

— Isäni luiden kautta! Kun tynnyrintekijä vannoi tällä tavalla, vapisivat laattiapalkit.

— Hyvä Jumala! rouva pyörtyy, huusi Nanon. — Grandet, sinun vihasi tappaa minut, sanoi vaimo parka.

— Ta, ta, ta, ta! teidän suvussanne eivät naiset kuole niin helposti! — Eugénie, mitä olet tehnyt rahoillasi? huusi hän rynnäten tyttöä kohti.

— Isä, sanoi tytär, polvillaan rouva Grandet'n edessä, äiti kärsii… katsokaa… Älkää tappako häntä.

Grandet kauhistui nähdessään vaimonsa muutoin niin keltaiset kasvot kuoleman valkeina.

— Nanon, tulkaa auttamaan minua vuoteeseen, sanoi äiti heikolla äänellä. Minä kuolen…

Nanon ojensi kohta käsivartensa emännälleen, samoin teki Eugénie, ja vaivoin saivat he hänet huoneeseensa, sillä hän meni tainnuksiin joka askeleella. Grandet jäi yksin. Kuitenkin, jonkun hetken kuluttua, nousi hän seitsemän, kahdeksan porrasta ja huusi:

— Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.

— Kyllä, isä.

Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.

— Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.

— Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi, etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.

Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.

— Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei hän ole mitään. Missä ovat rahasi?

— Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa…

— Missä?

— Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?

— Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?

— Tämä on myös minun asiani.

— Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle isälleen, neitiseni.

— Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä isälleni.

— Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän liikkeen päällään.

— Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?

Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen päätään.

— Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli! minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa… Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?

Eugénie vaikeni itsepintaisesti.

— Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti…

— Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä? Olivathan ne minun?

— Mutta sinä olet lapsi!

— Täysi-ikäinen.

Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni, vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:

— Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles… Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta ryöstänyt…

Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.

— Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin minä… Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan. Kas niin, sano?

Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.

— Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto määrää, että sinun on totteleminen minua.

Eugénie painoi päänsä alas.

— Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä. Oletko ymmärtänyt? Mars!

Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.

Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa, tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus, että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen, että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin sylissä.

— Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.

— Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan huoneessanne? Mars koppiin, neiti.

— Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka kasvot paloivat kuumeesta.

— Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää molemmat kotoa… Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat joutuneet?

Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa jonka oven isä lukitsi.

— Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.

Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:

— Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle, serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.

Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä, kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen tytärtään.

— Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen, en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua, Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään, peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla syypääksi ankaraan sairauteen.

— En tahdo nähdä häntä enkä puhu hänen kanssaan. Hän saa jäädä huoneeseensa vedelle ja leivälle, kunnes hän on täyttänyt isänsä tahdon. Mitä hittoa! perheen isännän on tietäminen minne rahat joutuvat hänen talostaan. Hänellä oli ainoat intialaiset rahat, joita luultavasti on koko Ranskassa, sitä paitsi genoviinit, hollantilaiset kultarahat…

— Grandet, Eugénie on meidän ainoa lapsemme, ja vaikka hän olisi heittänyt ne järveen…

— Järveen! huusi Grandet, järveen! Te olette hullu, rouva Grandet. Sen minkä olen sanonut, olen sanonut, te tiedätte sen. Jos tahdotte säilyttää rauhan talossanne, niin ripittäkää tytärtänne, pakoittakaa hänet tunnustamaan; naiset osaavat tehdä tuollaista paremmin keskenään kuin me miehet. Oli hän sitten tehnyt mitä tahansa, minä en syö häntä. Pelkääkö hän minua? Vaikka hän olisi valanut serkkunsa kullalla kiireestä kantapäähän, niin on tämä nyt merellä emmekä voi hänelle mitään…

— Entä sitten, Grandet…

Hermokohtaus ja tyttären onnettomuus olivat tehneet rouva Grandet'n selvänäköiseksi. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä sieraimet alkoivat laajeta, kun hän asettui häntä vastaan, muutti sentähden taistelutapaansa ja jatkoi entisellä äänellään:

— Niin, Grandet, eipä ole minulla enemmän valtaa hänen ylitseen kuin teillä. Ei hän ole minulle mitään puhunut, hän tulee teihin.

— Kuinka kielenne onkin liukas tänään! Ta-ta-ta, alanpa luulla, että teette pilkkaa minusta. Olette ehkä punoneet yhteisen juonen.

Ja tynnyrintekijä katsoi läpitunkevasti vaimoonsa.

— Grandet, jos tahdotte saada minut hengiltä, niin jatkakaa sillä tavalla. Minä sanon sen teille, Grandet, ja vaikkapa se maksaisi minulle henkeni, niin toistan vieläkin: te teette väärin tyttärellemme, hän on järkevämpi kuin te. Nuo rahat olivat hänen, hän ei ole voinut käyttää niitä kuin hyvään tarkoitukseen, ja Jumala yksin tuntee meidän hyvät tekomme. Grandet, minä rukoilen teitä, antakaa anteeksi Eugénielle!… Te lievennätte sillä tavalla sitä tuskaa, jonka minuun on vaikuttanut teidän vihanne, ja pelastatte ehkä henkeni. Tyttäreni, Grandet — antakaa minulle takaisin tyttäreni!

— Minä heitän kaikki hiiteen! huusi Grandet. Taloni on tuomittu, sillä äiti ja tytär ovat poissa suunniltaan… Hui! Olette antanut minulle julman uudenvuodenlahjan, Eugénie! raivosi hän. Niin, niin, itkekää! Teillä on omantunnon vaivoja sen johdosta mitä olette tehnyt, ymmärrättekö? Mitä hyödyttää teitä nauttia pyhää ehtoollista kuusi kertaa kolmen kuukauden aikana, jos annatte isänne rahoja salaa tyhjäntoimittajalle, joka riistää teiltä sydämen, kun teillä ei ole enää muuta hänelle tarjottavana? Te tulette kyllä näkemään, mihin hän kelpaa teidän Charles'inne sahviaanisaappaineen ja hienoine hipiöineen. Hänellä ei ole sydäntä eikä sielua, koska hän uskaltaa viedä tyttö-raukan aarteen ilman vanhempain suostumusta.

Kun ovi sulkeutui, lähti Eugénie huoneestaan ja tuli äitinsä luo.

— Te olette ollut hyvin rohkea puolustaessanne tytärtänne, sanoi Eugénie.

— Näetkö, lapseni, minne luvattomat teot saattavat meidät!… Olet saanut minut lausumaan valheen.

— Oi! minä rukoilen Jumalaa, että hän rankaisee minua yksin.

— Onko totta, sanoi Nanon, tullen sisään läähättäen, että neidin tulee viettää loput elämästään vedellä ja leivällä?

— Mitä se tekee, Nanon? sanoi Eugénie tyyneesti.

— Oh! Minäkö söisin piirakkaa, kun talon tytär syö kuivaa leipää… En, ikinä.

— Ei sanaakaan tästä asiasta, Nanon, sanoi Eugénie.

— Minun suuni pysyy kyllä kiinni, mutta saatte nähdä! Grandet söi yksin päivällistä, mitä hän ei ollut tehnyt neljäänkolmatta vuoteen.

— Tehän olette kuin leski, herra, huomautti Nanon. On hyvin hullua olla leski, kun on kaksi naista talossa.

— Minä en ole puhutellut sinua. Pidä kitasi kiinni tai ajan sinut pois talosta. Mitä sinulla on kattilassa, joka kiehuu tuolla?

— Rasvaa sulatan…

— Tänne tulee vieraita illalla, pane tuli takkaan.

Cruchot't, rouva des Grassins ja hänen poikansa tulivat kahdeksan aikaan ja hämmästyivät, kun eivät tavanneet rouva Grandet'ta eivätkä Eugénieta.

— Vaimoni on hiukan pahoinvoipa ja Eugénie on hänen luonaan, selitti vanha viinitarhuri, jonka kasvoissa ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta.

Kun oli noin tunnin verran juteltu yhtäkaikkisista asioista, palasi rouva des Grassins, joka oli mennyt rouva Grandet'ta tervehtimään, takaisin seuraan. Kaikki kysyivät kuin yhdestä suusta:

— Kuinka voi rouva Grandet?

— Ei lainkaan hyvin, ei lainkaan hyvin, vastasi rouva des Grassins. Hänen tilansa näyttää sangen huolestuttavalta. Hänen iällään on syytä olla mitä varovaisin.

— Saammehan nähdä, sanoi viinitarhuri hajamielisesti. Seura toivotti isännille hyvää yötä. Kun oli tultu kadulle, sanoi rouva des Grassins Cruchot'ille.

— Grandet'n talossa on tapahtunut jotain. Rouva on heikompi kuin hän itsekään luulee. Tyttärellä on silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi itkenyt pitkät ajat. Tahtoisivatkohan he naittaa hänet vastoin hänen tahtoaan?

Kun ukko Grandet nukkui, hiipi Nanon varpaillaan Eugénien huoneeseen ja toi piirakan, jonka hän oli paistanut kattilassa.

— Kas tässä, neiti, puhui tuo kunnon palvelija. Cornoiller on antanut minulle jäniksen. Te syötte niin vähän, että tämä piirakka riittää teille viikoksi; ja koska on näin kylmä, ei ole mitään pelkoa, että se pahenee. Niin ei teidän ainakaan tarvitse syödä kuivaa leipää, sillä se ei ole ensinkään terveellistä.

— Nanon parka! sanoi Eugénie puristaen hänen kättään.

— Olen valmistanut piirakan oikein hyväksi, kerrassaan maukkaaksi, ja hän ei ole huomannut mitään. Olen ostanut silavaa ja laakerinmarjoja niillä kuudella frangilla, jotka vasta sain; saanhan tehdä niillä mitä haluan.

Samassa Nanon riensi tiehensä, sillä hän oli kuulevinaan Grandet'n askeleita.

Muutaman kuukauden kuluessa tynnyrintekijä tuli aina eri aikoina päivästä katsomaan vaimoaan, lausumatta tyttären nimeä, näkemättä häntä tai antamatta pienintäkään viittausta hänen olemassaolostaan. Rouva Grandet ei poistunut koskaan huoneestaan. Päivä päivältä hänen tilansa huononi. Ei mikään voinut taivuttaa vanhaa tynnyrintekijää. Hän pysyi horjumattomana, korskeana ja kylmänä kuin graniittipatsas. Hän kulki ja toimitti asiansa kuin ennenkin; mutta hän ei sammaltanut enää; puheli vähemmän, ja oli kaupoissaan vielä kitsaampi kuin ennen. Usein teki hän virheitä laskuissaan.

— Jotain on sattunut Grandet'lle, sanoivat Cruchot'laiset ja Grassins'it.

— Mitähän on tapahtunut Grandet'n talossa? oli kysymys, joka yleisesti tehtiin Saumurin iltakutsuissa.

Eugénie meni messuun Nanonin saattamana. Jos rouva des Grassins kirkosta tullessa teki hänelle muutamia kysymyksiä, vastasi hän niihin välttelevästi, tyydyttämättä toisen uteliaisuutta. Kuitenkin oli mahdotonta salata Cruchot'ilta ja rouva des Grassins'ilta Eugénien vankeutta kauemmin kuin kaksi kuukautta. Puuttui lopulta tekosyitä, millä selittää hänen alituinen poissaolonsa. Sitten, ilman että voitiin sanoa kenen kautta, oli salaisuus tullut ilmi, koko kaupunki sai tietää että vuoden ensimäisestä päivästä saakka neiti Grandet, isänsä määräyksestä, oli suljettuna huoneeseensa vedelle ja leivälle, että Nanon leipoi hänelle piirakoita ja toi ne hänelle yöllä; ja tiedettiinpä myös, että Eugénie sai ainoastaan silloin nähdä ja hoitaa äitiänsä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa.

Grandet'n menettelyä tuomittiin hyvin ankarasti. Koko kaupunki julisti hänet tavallaan lainsuojattomaksi, rupesi muistelemaan hänen petoksiaan, hänen kovuuttaan, pani hänet pannaan. Kun hän kulki ohitse, osoitettiin häntä sormella. Kun hänen tyttärensä vaelsi mutkikkaita katuja matkalla messuun tai iltakirkkoon Nanonin seuraamana, asettuivat ihmiset ikkunoihin uteliaasti tutkimaan rikkaan perijättären käytöstä ja kasvoja, joissa kuvastui surumielisyys ja enkelimäinen lempeys. Hänen vankeutensa, isän epäsuosio, kaikki oli hänelle yhdentekevää. Kauan aikaa oli hän tietämätön siitä että oli yleisenä puheenaiheena kaupungissa, samoinkuin hänen isänsäkin oli tietämätön siitä. Uskollisena ja puhtaana Jumalan edessä, auttoi hänen hyvä omatuntonsa häntä kärsivällisesti kestämään isän vihan ja koston. Syvä sieluntuska tukahutti hänessä kaikki muut kärsimykset. Hänen äitinsä, tuo lempeä ja hellä olento, jonka piirteet kaunistuivat ja kirkastuivat hänen hautaa lähetessään, huononi päivä päivältä. Usein Eugénie syytti itseään siitä, että hän oli syynä tuohon julmaan ja hivuttavaan tautiin. Nämä omantunnon tuskat, joita äiti koetti lieventää, kiinnittivät tyttären vielä lujemmin äitiinsä. Joka aamu, niin pian kuin isä oli lähtenyt, tuli hän istumaan äidin vuoteelle, ja Nanon toi hänelle sinne aamiaisen. Eugénie parka murtuneena äitinsä kärsimyksistä, teki mykän liikkeen Nanonille päällään ja purskahti itkemään. Orpanasta ei hän uskaltanut puhua kenellekään.

Rouva Grandet oli ensimäinen, joka ei voinut olla kysymättä:

— Missä hän lieneekään? Minkätähden hän ei kirjoita?

Äiti ja tytär eivät voineet ensinkään käsittää, kuinka kaukana hän oli Ranskasta.

— Ajatelkaamme häntä, äiti, vastasi Eugénie, älkäämme puhuko hänestä. Te kärsitte, te ennen muita.

— Lapseni, sanoi rouva Grandet, minä en valita elämääni. Jumala on armossaan antanut minulle voimaa ottaa vastaan ilolla kärsimykseni.

Äidin puhe todisti aina kristillistä nöyryyttä ja hurskasta mieltä. Kun hänen puolisonsa hänen sairautensa ensimäisinä kuukausina tuli hänen huoneeseensa ja uudelleen ja uudelleen toisti samat kysymyksensä, niin vastasi hän hänelle samalla tavalla kuin ensimäisenä päivänä, yhtä lempeästi, mutta myös naisen lujuudella, joka tuntee kuoleman olevan lähellä ja ammentaa siitä rohkeutta, jota häneltä on puuttunut koko elämän ajan.

— Grandet, kiitän teitä siitä osanotosta, jota te osoitatte minua kohtaan, vastasi hän, kun hänen miehensä oli tehnyt yhden jokapäiväisimmistä kysymyksistään; mutta jos tahdotte lieventää viimeisten hetkien katkeruutta ja tyynnyttää tuskaani, niin armahtakaa tytärtämme; osoittakaa, että olette kristitty, puoliso ja isä. Kuullessaan nämä sanat Grandet istuutui vuoteen luo ja käyttäytyi kuin mies, joka huomaa rajuilman lähestyvän ja asettuu porttikäytävään sadetta odottamaan: hän kuuli vaimonsa puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Kun liikuttavimmat, hellimmät, hartaimmat rukoukset soivat hänen korvissaan, sanoi hän vain:

— Oletpa hiukan kalpea tänään, vaimo parkani.

Hänen marmoriotsallaan ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi ajatellut tytärtään, ja huuliaan ei hän avannut. Häntä eivät ensinkään liikuttaneet kyyneleet, joita hänen tunnottomat sanansa saivat virtaamaan pitkin hänen vaimonsa valkeita kasvoja.

— Jumala antakoon teille anteeksi, Grandet, sanoi vaimo, kuten minä itse annan teille anteeksi. Tarvitsette vielä kerran armeliaisuutta.

Vaimonsa sairaudesta lähtien ei Grandet ollut uskaltanut enää käyttää hirvittävää änkytystään: ta-ta-ta-ta. Kuitenkaan ei tarvitse otaksua, että hänen itsevaltaisuuttaan olisi vähentänyt tämä lempeä enkeli, jonka rumuus katosi päivä päivältä, jättäen sijaa hänen siveellisten ominaisuuksiensa kauneudelle, joka loisti hänen kasvoistaan. Hän oli pelkkää sielua. Rukouksen henki näytti puhdistavan ja pienentävän karkeat piirteet hänen kasvoissaan ja niitä ympäröi ikäänkuin pyhäinen kirkkaus. Kuka ei olisi huomannut tuota omituista ilmettä hurskaiden kasvoilla, joissa sielun tottumukset vähitellen saavat voiton kovimmistakin piirteistä, painaen niihin ajatusten puhtauden ja aateluuden leiman? Tämä kärsimysten aikaansaama muutos, joka vähitellen teki lopun vaimo paran elämästä, vaikutti varsin heikosti vanhaan tynnyrintekijään, jonka luonne pysyi kovana kuin pronssi.

Hänen puheensa ei enää ollut halveksivaa, mutta hänen käytöksensä todisti perheen isän ja yliherran kylmää vaiteliaisuutta.

Kun uskollinen Nanon näyttäytyi torilla, sai hän kuulla joka taholta purevia huomautuksia ja ivallisia sutkauksia; mutta vaikka yleinen mielipide tuomitsi isä Grandet'n, puolusti palvelija häntä kuitenkin talon kunnian vuoksi.

— No niin, sanoi hän herra Grandet'n ahdistajille, emmekö kaikki tule ankarammiksi kun vanhenemme? Minkätähden tekisi herrani siitä poikkeuksen? Lopettakaa toki valheelliset jaarituksenne. Neiti elää kuin kuningatar. Hän on yksin; entä sitten, se häntä miellyttää. Sitä paitsi on isäntäväelläni tärkeämpiä syitä.

Vihdoin, eräänä iltana, loppupuolella kevättä, rouva Grandet, jota vaivasi enemmän suru kuin sairaus, ja jonka ei ollut onnistunut rukouksillaan taivuttaa herra Grandet'ta, uskoi salaiset surunsa Cruchot'ille.

Panna kolmenkolmatta vuotias tyttö vedelle ja leivälle! huudahti presidentti de Bonfons, ja aivan ilman syytä! Sehän on laitonta väkivaltaisuutta; hän voi nousta vastaan uhalla että…

— Riittää, rakas veljenpoikani, sanoi notario, jättäkää nuo lakimiehen viisautenne… Rauhoittukaa, rouva, minä lopetan tyttärenne vankeuden jo huomispäivänä.

Kuullessaan, että hänestä puhuttiin, tuli Eugénie huoneestaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen heitä ylpeänä, pyydän, ett'ette sekaannu tähän asiaan. Isäni on herra talossaan. Niin kauan kuin asun hänen luonaan, on minun totteleminen häntä. Hänen menettelynsä ei kaipaa maailman hyväksymistä eikä paheksumista, hän ei ole siitä vastuunalainen muille kuin Jumalalle. Ystävyytenne perusteella toivon, ett'ette puhu tästä asiasta kenellekään. Jos moititte isääni, käytte samalla koko talon kunnian kimppuun. Olen teille suuresti kiitollinen, hyvät herrat, siitä myötätunnosta, jota osoitatte minua kohtaan; vielä suuremmassa määrässä olen teille kiitollinen, jos koetatte ehkäistä niitä loukkaavia huhuja, jotka kiertävät kaupungilla, ja jotka sattumalta ovat tulleet tietooni.

— Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet.

— Hyvä neiti, paras keino estää ihmisiä juoruilemasta teistä on, että te saatte takaisin vapautenne, vastasi kunnioittavasti vanha notario, joka ihmetellen oli pannut merkille, kuinka kauniiksi vankeus ja surumielisyys olivat tehneet Eugénien.

— No niin, tyttöni, jätä herra Cruchot'n huoleksi järjestää tämä asia, koska hän vastaa seurauksista. Hän tuntee isäsi ja tietää mitä hänelle on tehtävä. Jos tahdot nähdä minua onnellisena tänä lyhyenä aikana, joka minulla enää on jälellä, niin on isäsi ja sinun ennen kaikkea sovittava.

Seuraavana päivänä kulki Grandet edes takaisin pienessä puutarhassaan. Tyttärensä vankeuteen sulkemisesta saakka oli hänellä ollut tapana tehdä tämä aamukävely juuri silloin kun Eugénie suki hiuksiaan. Kun ukko saapui suuren pähkinäpuun luo, piiloitti hän itsensä puun rungon taakse ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan tyttärensä pitkiä hiuksia. Hän horjui kahden mielihalun välillä, joita hänessä herättivät toiselta puolen hänen luonteensa järkähtämättömyys ja toiselta halu lähestyä tytärtään.

Usein jäi hän pitkäksi aikaa istumaan pienelle puupenkille, jolla Charles ja Eugénie olivat vannoneet ikuista rakkautta. Tytär katseli isäänsä salaa uutimien takaa tai peilistä. Jos Grandet nousi ja alkoi uudestaan kävellä, istuutui hän ikkunaan ja rupesi tarkastamaan muurin reunaa, jota pitkin riippui mitä erilaisimpia kukkia: Venuksen hiuksia, köynnöskasveja, sekä keltaisia ja valkeita sedumeja, joita tavataan runsaasti viinikentillä Saumurissa ja Tours'issa.

Herra Cruchot tuli varhain taloon ja tapasi vanhan viiniporvarin istumassa pienellä penkillä, kauniina kesäkuun päivänä, selkä nojautuneena muuria vastaan sekä tähyilemässä tytärtään.

— Miten voin palvella teitä, mestari Cruchot? sanoi hän, huomatessaan notarion.

— Tulen puhumaan teille kauppa-asioista.

— Vai niin! vai niin! onko teillä kultaa vaihetettavana minun taalereihini?

— Ei, ei, ei ole kysymys rahasta, vaan tyttärestänne, Eugéniestä. Kaikki ihmiset puhuvat hänestä ja teistä.

— Mitä kuuluvat heihin toisten asiat? Kukin on herra omassa talossaan.

— Myönnetään, kukin on oikeutettu tappamaan itsensä, tai, mikä on vielä pahempaa, heittämään rahansa ikkunasta.

— Kuinka niin?

— Teidän vaimonne on hyvin sairas, ystäväni. Teidän pitäisi kysyä neuvoa herra Bergeriniltä, hän on kuoleman vaarassa. Jos hän kuolee saamatta tarpeellista hoitoa, ette te saisi koskaan rauhaa, sen uskon.

— Ta-ta-ta-ta! te tiedätte mikä vaimoani vaivaa. Kun lääkärit kerran ovat panneet jalkansa taloon, tulevat he sitten viisi kuusi kertaa päivässä.

— Samantekevää, Grandet, te teette kuten parhaaksi näette. Me olemme vanhoja ystäviä; ei ole koko Saumurissa toista, joka vilpittömämmin ottaa osaa teidän asioihinne kuin minä; sentähden on minun täytynyt sanoa se teille. Olette viisas mies, te tiedätte kyllä mitä teette. Ei ollut kuitenkaan tämä se asia, joka toi minut tänne. On kysymyksessä ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ettehän tahdo tappaa vaimoanne, sillä hän on teille kovin tarpeellinen. Ajatelkaahan toki, mihin asemaan joutuisitte tyttäreenne nähden, jos rouva Grandet kuolisi. Teidän täytyisi antaa Eugénielle hänen osansa, koska teillä on yhteisiä omaisuuksia vaimonne kanssa. Teidän tyttärellänne on oikeus vaatia osansa teidän omaisuudestanne, myydä Froidfond. Lyhyesti, hän ottaa haltuunsa äitinsä omaisuuden, jota te ette voi periä.

Nämä sanat olivat kuin salaman isku herra Grandet'lle, joka ei ollut yhtä selvillä laki- kuin kauppa-asioista. Hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi minkäänlaista perintöselkkausta.

— Sentähden kehoitan teitä kohtelemaan häntä lempeästi, sanoi Cruchot lopuksi.

— Mutta tiedättekö sitten, Cruchot, mitä tyttäreni on

tehnyt?

— Mitä? sanoi notario, ihastuneena mahdollisuuteen, että saisi itse Grandet'lta tietää riidan varsinaisen syyn.

— Hän on antanut pois rahansa.

— Olivatko ne sitten hänen? kysyi notario.

— Kaikki sanovat minulle tuon saman! sanoi Grandet, pudottaen käsivartensa ikävystyneenä alas.

— Tahdotteko, jatkoi Cruchot, mitättömän asian tähden tehdä itsellenne elämän raskaaksi. Voitte olla varma, että äitinsä kuoleman jälkeen tytär osoittautuu vielä itsepäisemmäksi kuin nyt.

— Vai niin, tekö pidätte kuutta tuhatta frangia mitättömänä summana?

— Mutta, vanha ystäväni, tiedättekö, mitä tekee vaimonne perintö-osa, jos Eugénie sitä vaatii.

— Mitä?

— Ehkä kaksi, kolme tai neljäsataa tuhatta frangia! Ehkäpä pitäisi arvioida ja myödä, jotta saataisiin tietää todellinen arvo? Sen sijaan, jos sovitte…

— Isäni luiden kautta! huudahti viiniporvari, istahtaen kalpeana, saammehan nähdä, Cruchot.

Oltuaan vaiti hetken ajan, katsahti Grandet notarioon ja sanoi hänelle:

— Elämä on todellakin kovaa! Ja tuskaa on yllin kyllin. Cruchot, jatkoi hän juhlallisesti, ettehän tahdo pettää minua, vannokaa kunnianne kautta, että mitä olette puhunut minulle on täyttä totta. Näyttäkää minulle lakikirja, tahdon tutkia lakia!

— Ystäväiseni, vastasi notario, enkö tuntisi omaa ammattiani?

— Onko se siis totta? Minut siis ryöstetään, petetään, tapetaan, raadellaan, ja sen tekee vielä minun oma tyttäreni.

— Hän perii äitinsä.

— Mitä hyödyttävät meitä sitten lapset? Oi, minun vaimoni, minä rakastan häntä. Onneksi on hän vankkaa tekoa; hän on La Bertellièrejä.

— Hän ei elä enää kuukauttakaan.

Tynnyrintekijä löi otsaansa, kulki edes takaisin ja heittäen säikähtyneen katseen Cruchot'hon, sanoi hän:

— Mitä tehdä?

— Eugénie voi yksinkertaisesti luopua oikeuksistaan äitinsä perintöön. Ettehän tahdo tehdä häntä perinnöttömäksi, vai mitä? Mutta voidaksenne saada häntä kieltäytymään osastaan, ette saa kohdella häntä tuolla tavalla. En puhu ensinkään oman hyötyni kannalta, kun sanon tämän, vanha ystäväni. Mitä minulla olisi tässä tehtävää?… Tilinselvityksiä, kalustoluetteloja, huutokauppoja, jakoja…

— Saammehan nähdä, saammehan nähdä. Älkäämme puhuko enää tästä, Cruchot. Te revitte sisälmykset ruumiistani. Oletteko saanut rahoja?

— En, mutta minulla on muutamia vanhoja louis'ta, kymmenkunta, annan ne teille. Ystäväni, sopikaa Eugénien kanssa. Nähkääs, koko Saumur heittää kiviä teidän jälkeenne.

— Houkat!

— Valtiopaperien arvo on nyt yhdeksässäkymmenessä seitsemässä. Olkaahan nyt tyytyväinen kerrankin elämässänne.

— Yhdeksässäkymmenessä seitsemässäkö, Cruchot?

— Niin.

— Hyvä! hyvä! yhdeksänkymmentä seitsemän! huudahti Grandet, saattaen vanhan notarion kadunpuoleiselle portille saakka.

Sitten, levottomana vielä sen johdosta, mitä vastikään oli kuullut, meni hän vaimonsa luo ja sanoi tälle:

— Kas niin, äiti, sinä voit viettää tämän päivän tyttäresi kanssa, minä menen Froidfondiin. Olkaa kilttejä kummatkin. Tänään on hääpäivämme, vaimoseni, kas tuossa kymmenen taaleria, jotta voit nauttia Herran ehtoollista. Olethan jo kauan sitä kaivannut! Huvitelkaa nyt oikein ja voikaa hyvin. Eläköön iloisuus!

Hän heitti kymmenen kuuden frangin rahaa vaimonsa vuoteelle ja suuteli häntä otsalle.

— Vaimoseni, voithan jo paremmin?

— Kuinka voitte ajatella, että Jumalan siunaus asustaisi teidän talossanne niin kauan kuin suljette sydämenne tyttäreltänne? sanoi hän liikutettuna.

— Ta-ta-ta-ta! lauloi isä lempeällä äänellä, saammehan nähdä.

— Laupias taivas! Eugénie! huusi äiti, punastuen ilosta, tule syleilemään isääsi, hän antaa sinulle anteeksi!

Mutta Grandet oli kadonnut. Hän kiiruhti nopein askelin viinimailleen, koettaen selvitellä sekavia ajatuksiaan. Grandet'lla oli seitsemäskymmenes kuudes vuosi menossa. Erittäinkin kahtena viimeisenä vuonna oli hänen kitsautensa kasvanut kuten yleensä kasvavat kaikki intohimot kuta enemmän ikää karttuu. Samoinkuin kaikilla ihmisillä, joiden elämä on pyhitetty yhdelle ainoalle hallitsevalle ajatukselle, oli Grandet'llakin vertauskuva, jota hän erikoisella rakkaudella palveli, ja se oli kulta. Kullan katseleminen, kullan omistaminen oli tullut hänelle todelliseksi intohimoksi. Hänen yksinvaltaisuutensa oli kasvanut rinnan hänen saituruutensa kanssa ja hänestä tuntui luonnottomalta luopua pienimmästäkään osasta omaisuuttaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänenkö pitäisi ilmoittaa omaisuutensa suuruus tyttärelleen ja tuomareille!… Antaa arvioida irtaimistonsa ja kiinteän omaisuutensa…

— Mieluummin antaisin kuristaa itseni, sanoi hän ääneen, seisoen keskellä viinimäkiään.

Vihdoin oli hän tehnyt päätöksensä. Hän palasi takaisin Saumuriin päivällisen aikaan ja päätti nöyrtyä Eugénien edessä, imarrella häntä, mielistellä häntä, saadakseen viimeiseen hengenvetoon saakka pitää hallussaan miljoonansa. Vanhus oli sattumalta ottanut portin avaimen mukaansa ja saattoi siten kenenkään huomaamatta tulla sisään. Juuri kun hän hiljaa hiipi portaita ylös mennäkseen vaimonsa luo, levitteli Eugénie äitinsä vuoteen vieressä kaunista ompelulipastaan. Grandet'n poissaollessa huvittelivat he itseään katselemalla Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvassa.

— Aivan hänen otsansa ja hänen suunsa! sanoi Eugénie juuri kun isä avasi oven.

Huomatessaan katseen, jonka Grandet heitti kultaan, huudahti rouva Grandet:

— Jumalani, armahda meitä!

Ukko Grandet hyökkäsi ompelurasiaan käsiksi yhtä himokkaasti kuin tiikeri nukkuvan lapsen kimppuun.

— Mikä tämä on? sanoi hän, tarttuen aarteeseen ja asettuen istumaan ikkunan luo.

— Oikeaa kultaa! Kultaa! Paljon kultaa! tämä painaa kaksi puntaa. — Aah! Charles on antanut sinulle sen rahoistasi vai mitä? Minkätähden et ole sanonut minulle? Olet tehnyt hyvät kaupat, tyttöseni! Sinä olet tyttäreni, minä tunnen sinut omakseni.

Eugénie vapisi kaikissa jäsenissään.

— Olethan saanut tämän Charles'ilta? jatkoi isä.

— Kyllä, isä, mutta se ei ole minun. Se on pyhä pantti.

— Ta-ta-ta-ta! hän on ottanut sinun omaisuutesi, ja sinun täytyy saada se takaisin.

— Isäni!…

Grandet avasi veitsensä irroittaakseen rasiasta kultapalasen, ja sitä varten täytyi hänen asettaa rasia tuolille. Eugénie yritti temmata sen pois, mutta tynnyrintekijä, joka samalla kertaa oli pitänyt silmällä tytärtään ja rasiaa, työnsi tytärtään niin tuimasti, että tämä kaatui äitinsä vuoteeseen.

— Grandet! Grandet! huusi äiti, nousten istualle vuoteessaan.

— Isä, huusi Eugénie, heittäytyen polvilleen, ryömien isän luo ja nostaen kätensä häntä vastaan; isäni, kaikkien pyhien ja Neitsyt Marian nimessä, Kristuksen nimessä, joka on kuollut ristillä! Teidän menestyksenne nimessä, isäni, oman elämäni nimessä pyydän teitä, älkää koskeko siihen. Tämä rasia ei ole teidän eikä minun; se on erään onnettoman sukulaisen, joka on uskonut sen minulle ja minun tulee jättää se hänelle koskemattomana.

— Minkätähden katselet sinä sitä, jos se on pantti?

— Isä, jos särette sen, häväisette te minua! Isäni, kuuletteko?

— Grandet, armoa! sanoi äiti.

— Isä! huusi Eugénie niin kimakalla äänellä, että Nanon säikähtyneenä syöksyi huoneeseen.

Eugénie sieppasi veitsen joka oli pöydällä ja rupesi puolustautumaan sillä.

— Mitä nyt? kysyi Grandet kylmästi naurahtaen.

— Grandet, te tapatte minut! sanoi äiti.

— Isäni, jos viillätte palasenkaan tuota kultaa, niin lävistän itseni tällä veitsellä. Te olette jo tehnyt äitini kuolemansairaaksi, te tapatte vielä tyttärenne! Jatkakaa vain samalla tavalla!

Grandet piti terää rasialla ja katseli epäröiden tytärtään.

— Kykenisitköhän sinä siihen, Eugénie? sanoi hän.

— Kyllä, Grandet, sanoi äiti.

— Hän tekee kyllä sen, minkä on sanonut, huusi Nanon. Olkaahan toki järkevä, herra, kerrankaan elämässänne.

Tynnyrintekijä katseli vuoroin kultaa vuoroin tytärtään hetken ajan. Rouva Grandet pyörtyi.

— Näettekö, herra kulta, että rouva tekee kuolemaa! huusi Nanon.

— Kas niin, tyttöseni, älkäämme riidelkö tuollaisesta rasia-pahasesta. Ota se toki! huudahti tynnyrintekijä kiivaasti, heittäen lippaan vuoteelle.

— Sinä, Nanon, mene hakemaan herra Bergerinia.

— No, äiti, sanoi hän suudellen vaimonsa kättä, älä ole milläsikään, me olemme jo sopineet. — Eikö totta, tyttöseni? Pois nyt kuiva leipä — saat syödä kaikkea mitä tahdot… Ah! hän avaa silmänsä. — Kas niin, äiti, pikku rakas äiti. Katso kun syleilen Eugénieta. Hän rakastaa serkkuaan, hän saa mennä naimisiin hänen kanssaan, jos tahtoo; hän saa säilyttää hänelle tuon pienen rasian. Mutta sinun täytyy elää kauan aikaa, vaimo parkani. Liikuhan toki! Kuule, sinä saat nauttia Herran ehtoollista niin komeasti että sellaista ei ole vielä nähty Saumurissa.

— Jumalani, voitteko kohdella tuolla tavalla vaimoanne ja lastanne! sanoi rouva Grandet heikolla äänellä.

— En tee sitä enää! huusi tynnyrintekijä. Saat nähdä sen, vaimo parkani.

Hän meni huoneeseensa ja toi sieltä kourallisen louis'ta, jotka hän levitti vuoteelle.

— Katso, Eugénie, katso, vaimoseni, kas tässä teille, sanoi hän heitellen rahoja. Kas niin, tule taas iloiseksi, vaimoni; tule terveeksi, pian, sinulta ei tule puuttumaan mitään eikä Eugénielta myöskään. Tässä on sata louis'ta hänelle. Ethän anna näitä pois, Eugénie, vai mitä?

Rouva Grandet ja hänen tyttärensä katselivat toisiaan kummastuneina.

— Ottakaa pois, isä, emme kaipaa muuta kuin teidän rakkauttanne.

— No niin, samapa se, sanoi hän, pistäen rahat takaisin taskuun, olkaamme taas hyviä ystäviä. Menkäämme kaikki yhdessä saliin syömään päivällistä, ja sitten voitte joka ilta pelata arpapeliänne. Eikö niin, rouvaseni?

— Niin mielelläni, jos se voisi olla teille joksikin huviksi, sanoi kuolemaatekevä; mutta minä en jaksa enää nousta.

— Äiti parka, sanoi tynnyrintekijä, sinä et tiedä, kuinka paljon minä sinua rakastan. — Ja sinä, tyttäreni!

Grandet syleili ja suuteli tytärtään.

— Kuinka suloista syleillä tytärtään riidan jälkeen. — Katso, näetkö äitiseni, että olemme täydellisesti sopineet. — Menehän kätkemään tuo, sanoi hän Eugénielle, osoittaen lipasta. Mene, äläkä pelkää mitään. Minä en puhu sinulle siitä enää koskaan.

Herra Bergerin, Saumurin kuuluisin lääkäri, saapui samassa. Tutkittuaan potilasta sanoi hän Grandet'lle, että rouvan tila oli hyvin huono, mutta että täydellinen mielenrauha, tarkka ruokajärjestys ja huolellinen hoito kuitenkin voisivat; mahdollisesti pitää häntä elossa syksyyn saakka.

— Tuleekohan se kalliiksi? kysyi tynnyrintekijä. Tarvitaanko lääkkeitä?

— Vähän lääkkeitä, mutta pääasiassa huolellista hoitoa, vastasi lääkäri, joka ei voinut olla hymyilemättä.

— Toisin sanoen, herra Bergerin, vastasi Grandet, tehän olette kunniallinen mies, eikö niin? Minä luotan teihin, tulkaa katsomaan vaimoani niin usein kuin luulette sen tarpeelliseksi. Pelastakaa minulle hyvä vaimoni; minä rakastan häntä suuresti, katsokaa, vaikken sitä näytä, sillä minussa tapahtuu kaikki syvällä sydämessä. Minulla on huolia. Huolet ovat tulleet talooni veljeni kuoleman kautta, sillä minun täytyy pelastaakseni hänen kunniansa tuhlata niin paljon rahaa että saan kohta antaa silmät päästäni. Hyvästi, herra Bergerin. Jos on mahdollista pelastaa vaimoni, niin tehkää se, vaikkakin se maksaisi sata jopa kaksikin sataa frangia.

Huolimatta Grandet'n kiihkeistä toivomuksista, että hänen vaimonsa paranisi — sillä perintöjäkö oli saiturille katkerampaa kuin kuolema — huolimatta siitä että hän aina oli valmis täyttämään äidin ja tyttären tahdon, niin että naiset eivät voineet kyllin kummastella tätä hänen myöntyväisyyttään; huolimatta mitä uhrautuvimmasta huolenpidosta, jolla Eugénie hoiti potilasta, rouva Grandet kuitenkin läheni nopein askelin loppuaan. Päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja kalpeammaksi. Hän kävi läpikuultavaksi kuin puitten lehdet syksyllä, ja taivaallinen valo kirkasti hänen piirteitään, niinkuin syysaurinko kultaa ja kirkastaa lehtiä. Hänen kuolemansa oli hänen elämänsä arvoinen, kristillinen kuolema, jota todella voi sanoa yleväksi. Lokakuussa v. 1823 loistivat hänen hyveensä, hänen enkelimäinen kärsivällisyytensä ja hänen äidillinen rakkautensa täydessä loistossaan; sitten hän hiljaa sammui kertaakaan valittamatta.

Kuin tahraton lammas meni hän taivaaseen, eikä hän surrut erota muista kuin kalsean elämänsä lempeästä kumppanista, tyttärestään, jolle hänen viimeiset katseensa näyttivät ennustavan tuhansia kärsimyksiä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää tämä karitsa, yhtä turvaton kuin hän, yksin keskelle itsekästä maailmaa, joka tahtoi riistää häneltä hänen aarteensa.

— Lapseni, sanoi hän, vetäessään viimeisiä hengenvetojaan, ei ole onnea muualla kuin taivaassa, sen tulet vielä kerran kokemaan.

Heti äitinsä kuoleman jälkeen löysi Eugénie uusia siteitä, jotka kiinnittivät häntä tähän taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän oli niin paljon kärsinyt, jossa hänen äitinsä juuri oli kuollut. Hän ei voinut katsella ikkunaa eikä rullatuolia salissa vuodattamatta kyyneliä. Hän luuli ymmärtäneensä väärin vanhaa isäänsä, huomatessaan nyt olevansa hänen hellimmän huolenpitonsa esineenä. Isä tarjosi hänelle käsivartensa, kun he menivät aamiaiselle, ja katseli tuntikausia tytärtään lempein katsein, hoidellen häntä kuin olisi hän ollut kullasta. Vanha tynnyrintekijä vapisi tyttärensä edessä ja oli siihen määrin muuttunut että Nanon ja Cruchot't, jotka huomasivat hänen heikkoutensa, luulivat sen johtuvan hänen korkeasta iästään ja epäilivät hänen järkeänsä. Mutta samana päivänä, jolloin perhe pukeutui surupukuun, tuli selville syy vanhuksen käytökseen. Mestari Cruchot, joka yksin tunsi potilaansa salaisuuden, oli kutsuttu taloon tuona päivänä.

— Rakas lapseni, sanoi Grandet Eugénielle, kun päivällinen oli syöty ja ovet huolellisesti suljettu, nyt olet sinä äitisi perijätär, ja meillä on pieniä asioita järjestettävänä keskenämme. — Eikö totta, Cruchot?

— Kyllä.

— Onko välttämätöntä järjestää tuo asia juuri tänään, isä?

— On, on, tyttöseni. En voi enää kauemmin jäädä tällaiseen epävarmuuteen. En usko että sinä tahdot tuottaa minulle surua.

— Oi! isäni…

— No niin, täytyy järjestää kaikki tänä iltana.

— Mitä pitää minun sitten tehdä?

— Mutta, tyttöseni, se ei koske minua. — Sanokaahan te se hänelle, Cruchot.

— Neiti, teidän isänne ei tahdo jakaa eikä myödä omaisuuttaan, samoinkuin ei myöskään maksaa suuria verosummia siitä puhtaasta rahasta, jota hän omistaa. Sentähden pitäisi estää esivaltaa pistämästä sormeaan siihen osaan omaisuudesta, joka nyt on jakamattomana teidän ja isänne välillä…

— Cruchot, oletteko tarkasti punninnut kaiken, mitä sanotte? Otatteko huomioon, että puhutte lapselle?

— Antakaa minun puhua, Grandet.

— Kyllä, kyllä, ystäväni. Ettehän te enempää kuin tyttärenikään tahdo ryöstää minua. — Eikö totta, tyttöseni?

— Mutta, herra Cruchot, mitä on minun siis tehtävä? kysyi Eugénie kärsimättömänä.

— Niin, sanoi notario, teidän pitäisi allekirjoittaa asiakirja, jossa luovutte äitinne jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja jätätte isällenne käyttöoikeuden jakamattomaan pesään, pidättäen itsellenne omaisuuden isänne jälkeen…

— En ymmärrä mitään kaikesta siitä, mitä sanotte minulle, vastasi Eugénie; antakaa minulle asiakirja ja näyttäkää minulle minne minun pitää kirjoittaa nimeni.

Isä Grandet katseli vuoroin asiakirjaa vuoroin tytärtään, ollen siihen määrin kiihdyksissä, että hänen alinomaa täytyi pyyhkiä otsaltaan hikipisaroita.

— Ty-tyttöseni, sanoi hän, sen sijaan että allekirjoitat tuon asiakirjan, jonka kirjoihin paneminen maksaisi suuria summia, tahtoisin että luopuisit ihan yksinkertaisesti rakkaan äiti vainajasi jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja luottaisit vastaisuudessa täydellisesti minuun; se olisi minulle hyvin mieluista. Maksan sinulle joka kuukausi sata frangia käsirahaa. Näetkö, sillä summalla saat luetuksi niin monta messua kuin tahdot, niille, joita ajattelet… Hm! sata frangia kuussa… kullassa.

— Teen kaiken, mitä te tahdotte, isäni.

— Neiti, sanoi notario, minun velvollisuuteni on huomauttaa teille, että annatte riistää itseltänne suuren omaisuuden…

— Jumalani, mitä se minua liikuttaa, sanoi Eugénie.

— Vaikene, Cruchot. — Mikä on sanottu, se on sanottu, huudahti Grandet, puristaen tyttärensä käsiä omissaan. Eugénie, ethän ota takaisin sanojasi, sinä olet kunnon tyttö, eikö totta?

— Oi! isäni…

Vanhus syleili tytärtään kuumeisesti ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että oli vähällä tukehuttaa hänet.

— Niin, lapseni, sinä annat elämän isällesi. Sinä annat hänelle takaisin mitä hän on sinulle antanut: me olemme kuitit. Katso näin täytyy menetellä kauppa-asioissa. Minä siunaan sinua! Sinä olet kunniallinen tyttö ja rakastat isääsi. Nyt voit tehdä mitä haluat.

— Huomiseen siis, Cruchot, jatkoi hän, luoden katseen säikähtyneeseen notarioon. Pitäkää huolta siitä, että luopumus-asiakirja tulee oikein kirjoitetuksi tuomarin kansliassa.

Seuraavana päivänä kahdentoista aikaan allekirjoitettiin asiakirja, jonka kautta Eugénie luopui perintöosuudestaan.

Huolimatta lupauksestaan ei vanha tynnyrintekijä vielä ennen ensimäisen vuoden loppua ollut antanut sou'takaan niistä sadasta frangista, jotka hän niin juhlallisesti oli luvannut tyttärelleen. Kun Eugénie leikkiä laskien otti puheeksi hänen lupauksensa, ei hän voinut olla punastumatta. Nopeasti meni hän huoneeseensa ja toi palatessaan noin kolmannen osan niistä kalleuksista, jotka hän oli ottanut veljenpojaltaan.

— Kas tässä, pienokaiseni, sanoi hän ivallisella äänellä, tahdotko nämä korvaukseksi kahdestatoista sadasta frangistasi?

— Oi isäni, annatteko ne todellakin minulle?

— Annan niitä sinulle yhtä paljon ensi vuonna, sanoi hän heittäen ne hänen esiliinaansa. Siten saat vähitellen kaikki hänen korukalunsa, lisäsi hän, hieroen käsiään, onnellisena siitä että saattoi keinotella tyttärensä rakkauden kustannuksella.

Kuitenkin tunsi vanhus, vaikkakin oli vielä hyvissä voimissa, välttämättömäksi tehdä tyttärensä osalliseksi taloutensa salaisuuksista. Seuraavan kahden vuoden aikana antoi hän tyttärensä hänen läsnäollessaan järjestää pienempiä talon toimia, ottaa vastaan taloon tulevat rahat ja opetti häntä vähitellen tuntemaan viinimäkiensä ja arentitalojensa nimet ja arvon. Kolmantena vuonna oli hän siihen määrin totuttanut tytärtään kaikkiin saiturin salaisuuksiin, että hän huoletta uskalsi jättää hänelle varastoaittojensa avaimet, ja antaa hänelle talon emännän aseman.

Viisi vuotta kului tällä tapaa ilman että mitään huomattavaa oli tapahtunut Eugénien ja hänen isänsä yksitoikkoisessa elämässä. Kaikki talon toimet tehtiin vanhan seinäkellon täsmällisyydellä. Neiti Grandet'n syvä surumielisyys ei ollut salaisuus kenellekään; mutta vaikkakin jokainen aavisti syyn siihen, ei hän koskaan ollut lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt uskottaviksi ne arvelut, joita koko Saumurin väestö muodosti rikkaan perijättären sydämen tilasta. Hänen ainoana seuranaan olivat kolme Cruchot'ta ja muutamat heidän ystävistänsä, jotka he huomaamatta olivat tuoneet taloon. He osasivat pelata whist'ia ja joka ilta saapuivat he siinä tarkoituksessa taloon.

Vuonna 1825 tunsi isä vanhuuden heikkouden lähestyvän ja oli sentähden pakoitettu tekemään tyttärensä osalliseksi koko omaisuutensa salaisuudesta. Hän neuvoi tytärtään vaikeimmissa tapauksissa turvautumaan notario Cruchot'hon, johon hänellä oli täysi luottamus. Saman vuoden lopulla sai vanhus, joka nyt oli 82:n vuoden vanha, halvauskohtauksen, ja hänen tilansa huononi nopeasti. Herra Bergerin tuomitsi Grandet'n tilan toivottomaksi.

Eugénie ajatteli, että hän pian olisi ihan yksin maailmassa ja liittyi sentähden lujemmin isäänsä, vahvistaen siten jossain määrin sitä ainoaa sidettä, joka enää yhdisti hänet ihmisiin. Hänelle samoinkuin kaikille rakastaville naisille muodosti rakkaus koko maailman. Koska Charles ei ollut läsnä, käänsi hän kaiken uhrautuvan huolenpitonsa isäänsä, jonka voimat vähitellen vähenivät, sillävälin kuin hänen itaruutensa samassa mitassa kasvoi. Tämän miehen kuolema oli sopusoinnussa hänen elämänsä kanssa.

Varhain aamulla antoi hän viedä itsensä rullatuolilla huoneensa uunin ja työhuoneensa oven väliin. Täällä istui hän liikkumattomana, vilkuillen levottomana milloin niitä, jotka tulivat häntä tervehtimään, milloin kaksinkertaista rautaovea. Pienimmästäkin risahduksesta oli hänelle tehtävä tiliä; ja notarion suureksi kummastukseksi kuuli hän koiran haukotuksenkin pihalla.

Hän heräsi näennäisestä tylsyyden tilastaan, kun koitti se hetki ja päivä, jona arenti maksettiin ja sovittiin viininkorjaajien kanssa. Silloin liikutti hän rullatuoliaan siksi kunnes hän pääsi huoneensa ovelle saakka. Tytär avasi oven ja vanhus valvoi miten tämä kasasi rahasäkit toinen toisensa päälle ja sulki senjälkeen oven. Sitten palasi hän hiljaa paikalleen heti kun tytär oli jättänyt hänelle avaimet, jotka hän aina piti liivinsä taskussa, ja joita hän alituisesti tunnusteli. Hänen vanha ystävänsä notario osoitti kaksinverroin huomaavaisuuttaan Grandet'ta kohtaan, koska oletti varmaksi, että rikas perijätär menisi naimisiin hänen veljenpoikansa, presidentin kanssa, ellei Charles Grandet palaisi. Joka päivä tuli hän kysymään olisiko Grandet'lla määräyksiä annettavana, meni hänen pyynnöstään Froidfondiin, arentitiloille, niityille ja viinimaille, möi viinisadot ja vaihtoi kaikki tulot kultaan ja hopeaan, jolla täytettiin jo pulleat säkit työhuoneessa. Vihdoin alkoivat kuolinkamppailun päivät. Vanhuksen vankka ruumis taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän tahtoi jäädä istumaan uunin nurkkaan huoneensa oven eteen. Kaikki peitteet, jotka pantiin hänen päälleen, kääri hän kokoon ja antoi Nanonille sanoen:

— Pane pois nämä, pane, ettei niitä varasteta minulta.

Niin pian kun hän saattoi avata silmänsä, jotka jo olivat aivan elottomat, käänsi hän ne työhuoneensa ovea kohti, jossa olivat hänen kalleutensa, ja sanoi tyttärelleen:

— Onko kaikki tallessa? Onko kaikki tallessa?

Ja nämä sanat lausui hän sellaisella äänenpainolla kuin olisi äkillinen pelästys vallannut hänet.

— On, isäni.

— Pidä huolta rahoista! Anna minulle niitä tänne!

Eugénie levitti kourallisen kultarahoja hänen eteensä pöydälle, ja ukko Grandet katseli niitä tuntikausia, tuijottaen niihin kuin lapsi, joka ei vielä oikein osaa nähdä. Ja hän hymyili raukeasti kuin lapsi.

— Tämä lämmittää minua! sanoi hän vähäväliä ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Kun pappi tuli hänen luokseen, antaakseen hänelle viimeisen voitelun, saivat hänen näennäisesti elottomat silmänsä eloa, kun hän näki ristin, hopeiset kynttiläjalat ja vihkiastian. Hän tuijotti niitä yhtämittaa, liikuttaen sieraimiaan viimeisiä kertoja. Kun pappi lähenteli ristiä hänen huulilleen, teki hän tuskallisen liikkeen tarttuakseen siihen ja tämä ponnistus maksoi hänelle elämän. Hän huusi Eugénieta, jota hän ei nähnyt, vaikka tämä oli polvillaan hänen edessään ja kostutti kyynelillään isän kylmenevää kättä.

— Isäni, siunatkaa minua, pyysi hän.

— Pidä hyvin huolta kaikesta! Sinun on tehtävä tili minulle siitä toisessa maailmassa, sanoi kuoleva, todistaen siten viimeisellä sanallaan, että kristillisyys saitureillekin on ainoa lohtua tuottava uskonto.

Eugénie Grandet oli siis yksin maailmassa, tässä talossa, missä Nanon oli ainoa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä varmana siitä että tämä ymmärtäisi häntä. Nanon oli ainoa, joka rakasti häntä hänen itsensä tähden ja jonka kanssa hän saattoi puhella surustaan. Suuri Nanon oli kohtalon sallimus Eugénielle. Hän ei ollutkaan enää palvelija, vaan nöyrä ystävä.

Isänsä kuoleman jälkeen Eugénie sai tietää herra Cruchot'lta että hän sai kolme sataa tuhatta frangia korkoa Saumurin ympäristöllä olevista kiinteistä pääomistaan, että hänellä sitäpaitsi oli kolmesataa viisikymmentä tuhatta, asetettuna kolmen prosentin korolle, lisäksi kaksi miljoonaa kullassa ja sata tuhatta frangia taalereissa lukuunottamatta vielä saamattomia arentimaksuja. Koko pääoma nousi seitsemääntoista miljoonaan frangiin.

— Missähän onkaan nyt orpanani? ajatteli hän.

Sinä päivänä, jolloin mestari Cruchot jätti hoidokilleen hänen perintöosuutensa ja ilmoitti, että hänen asiansa nyt olivat järjestyksessä, vietti Eugénie iltaa kahden Nanonin kanssa. He istuivat molemmin puolin uunia vanhassa, harmajassa asuinhuoneessa, joka nyt oli niin tyhjä ja kuitenkin niin rikas muistoista, aina tuolista saakka, jolla äiti oli istunut, lasiin saakka, josta orpana oli juonut.

— Nanon, me olemme yksin!

— Niin olemme, neiti; jospa tietäisin, missä hän on, tuo rakas nuorukainen, menisin vaikka jalan häntä hakemaan.

— Meri eroittaa hänet meistä, sanoi Eugénie.

Sillä aikaa kun perijätär parka itki yhdessä vanhan palvelijansa kanssa tässä kylmässä, kolkossa talossa, joka muodosti hänen koko maailmansa, ei Nantes'ista Orleans'iin saakka puhuttu muusta kuin neiti Grandet'n seitsemästätoista miljoonasta.

Ensi työkseen määräsi hän kahdentoista sadan vuotuiset korot Nanonille, josta nyt tuli rikas tyttö. Ennen kuukauden loppua olikin hän jo naimisissa Antoine Cornoiller'n kanssa, joka samalla sai neiti Grandet'n maatilojen ja muun omaisuuden ylivalvojan toimen. Rouva Cornoiller erosi edukseen aikalaisistaan. Vaikka hän oli viidenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, näytti hän vasta olevan neljissäkymmenissä. Hänen karkeihin piirteihinsä ei aika ollut koskenut. Luostarimaisen elämänsä ja ankaran ruokajärjestyksensä avulla oli hän säilyttänyt kirkkaan ihonsa ja rautaisen terveytensä. Niinpä oli hän tuskin koko elämänsä aikana ollut kauniimpi kuin hääpäivänään. Hänellä oli etuja, jotka ovat ominaisia rumuudelle, hän oli suuri, lihava, roteva, ja onnellinen ilme kuvastui hänen silmissään niin että moni aviomies kadehti Cornoiller'lta hänen vanhaa morsiantaan.

— Hän on tuoreen näköinen, sanoi verkakauppias.

— Hän voisi vielä saada lapsiakin, sanoi suolakauppias, hän on luvalla sanoen säilynyt kuin olisi hän maannut suolavedessä.

— Hän on rikas ja Cornoiller poika teki hyvät kaupat, sanoi kolmas naapuri.

Kun Nanon jätti vanhan talon ja astui mutkikkaita katuja pitkin kirkkoon, tervehdittiin häntä joka puolelta, sillä kaikki pitivät hänestä.

Eugénie antoi vanhalle uskolliselle palvelijalleen kolme tusinaa pöytäkalustoa. Cornoiller hämmästyneenä sellaisesta ylellisyydestä kiitti emäntäänsä kyyneleet silmissä ja olisi mennyt vaikka tuleen hänen edestään. Rouva Cornoiller oli kaksinverroin onnellinen, sillä hänellä ei ollut ainoastaan mies, vaan hän oli lisäksi Eugénien uskottu. Hänellä oli nyt itsellään hoidettavansa, aitat suljettavana ja joka aamu ruokatarpeet annettavana, kuten hänen isäntä vainajallaan muinoin. Sitä paitsi tuli hänen valvoa kahta palvelijaa, keittäjää ja ompelijaa, jonka tuli pitää huolta talon liinavarastosta ja ommella neidin puvut. Cornoiller toimitti isännöitsijän ja kirjanpitäjän tointa. On ehkä tarpeetonta sanoa, että Nanonin valitsemat keittäjä ja ompelija olivat todellisia helmiä. Neiti Grandet'lla oli siis neljä palvelijaa, joiden uskollisuus oli rajaton. Täten huomasivat pehtorit tuskin, että heidän isäntänsä oli kuollut, sillä niin syvään oli hän juurruttanut hallituksensa tavat ja niin tunnollisesti jatkoivat niitä herra ja rouva Cornoiller.

Kuudes luku.

Eugénie oli jo kolmenkymmenen vuotias, mutta hän ei ollut vielä kokenut mitään tämän maailman iloista. Hänen väritön surullinen lapsuutensa oli kulunut äidin rinnalla, joka väärinymmärrettynä ja syrjäänsysättynä alati kärsi. Eroten itse ilolla tästä maailmasta, oli äiti jättänyt tyttärensä mieleen pienet omantunnon vaivat ja loppumattoman ikävän. Eugénielle oli hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ollut vain kalvavan surun lähde. Hän oli ollut rakastettunsa seurassa vain muutamia päiviä ja lahjoittanut silloin hänelle sydämensä kahden salaisesti otetun ja annetun suutelon välissä. Sitten oli hänen rakastettunsa lähtenyt ja kokonainen maailma oli tullut heidän välilleen. Tämä rakkaus, jonka isä oli kironnut, oli yhtenä aiheena äidin kuolemaan ja hänelle itselleen tuotti se surua, jota vain heikko toivo lievensi. Tähän saakka oli hän kuitenkin ponnistellut onneaan kohti, käyttänyt siihen kaikki voimansa, vaikka turhaan. Henkisessä elämässä on samoin kuin ruumiillisessa olemassa eräänlainen sisään- ja uloshengitys: jokaisella sielulla on tarve hengittää toisen sielun tunteita, elähdyttää niitä itsessään ja säteillä niitä rikkaampina takaisin. Ilman tätä kaunista inhimillistä ilmiötä ei ole mahdollinen mikään sydänten elämä, ilman sitä puuttuu niiltä ilmaa, ne kuihtuvat ja kuolevat.

Eugénie oli alkanut riutua. Hänen rikkautensa eivät antaneet hänelle valtaa eikä lohdutusta. Hänen ainoa olemassa-olonsa oli rakkaudessa, uskonnossa ja tulevaisuuden toivossa. Rakkaus kirkasti hänelle iankaikkisen elämän. Hänen sydämensä ja pyhä evankeliumi näyttivät hänelle toisen maailman. Hän syventyi päivin ja öin kahteen loppumattomaan ajatukseen, jotka tavallaan muodostuivat hänelle yhdeksi. Hän vetäytyi yksinäisyyteensä, rakastaen ja kuvitellen olevansa rakastettu. Seitsemän vuoden aikana oli hänen rakkautensa saattanut kaiken muun varjoon. Hänen aarteensa eivät olleet hänen miljoonansa, jotka kasvoivat korkoa korolle, vaan Charles'in jättämä lipas, valokuvat, jotka riippuivat hänen vuoteensa yläpuolella, jalokivet, jotka hän oli lunastanut isältään ja kätkenyt huolellisesti pumpulien keskelle laatikkoonsa sekä äidin Charles'ilta saama sormustin, jota hän hartaudella käytti joka päivä ommellen kankaalle todellista Penelope-kuviota. Työnsä keskeytti hän silloin tällöin hypistellen sormissaan tuota muistoista rikasta kulta-esinettä.

Ei näyttänyt luultavalta, että neiti Grandet menisi naimisiin tällaisen surun aikana. Hänen uskonnollinen hartautensa oli yleisesti tunnettu. Cruchot'n perhe, jonka sotasuunnitelmia johti viisas vanha abbé, tyytyi sentähden pitämään etäämpää silmällä rikasta perijätärtä ja osoittamaan hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Joka ilta oli hänen vierastupansa täynnä hartaita Cruchot'n liittolaisia, jotka tekivät voitavansa, laulaakseen kaikissa äänilajeissa perheen emännän kunniaa. Hänellä oli oma henkilääkärinsä, uskonnonopettajansa, kamariherransa, ensimäinen hovinaisensa, ensimäinen ministerinsä ja ennen kaikkea kanslerinsa, joka tahtoi sanella hänelle jokaisen hänen sanansa. Jos perijätär olisi toivonut laahustimenkantajaa, olisi hänellä ollut tilaisuus valita. Hän oli kuin kuningatar ja häntä imarreltiin kuin kuningatarta. Imartelu ei kuulu koskaan suurille sieluille, se on pienten ihmisten perintö-osuus, ihmisten, jotka sen kautta toivovat pääsevänsä lähemmäksi sitä henkilöä, jonka edessä he nöyryyttävät itseään. Imartelu on aina luonteeltaan itsekästä. Niille ihmisille, jotka saapuivat neiti Grandet'n tai neiti de Froidfond'in luo, kuten he häntä kutsuivat, olikin erinomaisen helppoa laulaa ylistyshymnejä. Tämä omituinen konsertti sai Eugénien alussa punastumaan, mutta hän tottui pian kuulemaan mitä mahdottomimpia ylistyksiä kauneudestaankin, ja itse asiassa, jos joku olisi sanonut häntä rumaksi, olisi se häneen nyt koskenut kipeämmin kuin kahdeksan vuotta sitten. Lopulta hän alkoi rakastaa noita mairittelevia kohteliaisuuksia, jotka hän salaa kantoi epäjumalansa jalkojen juureen. Niin tottui hän vähitellen siihen että häntä kohdeltiin kuin yksinvaltiasta hallitsijatarta ja että hänen hovinsa oli joka ilta täynnä alamaisia.

Herra presidentti de Bonfons oli suurin sankari tässä pienessä piirissä, joka osasi antaa arvoa hänen henkevyydelleen ja hänen ainaiselle rakastettavuudelleen. Kaikki tiesivät, että hän oli viimeisen seitsemän vuoden aikana runsaasti kartuttanut omaisuuttaan, että Bonfons, joka kuten kaikki Cruchot'iden tilat, oli rikkaan perijättären maa-alueiden ympäröimä, tuotti ainakin kymmenen tuhatta frangia korkoja.

— Tiedättekö, neiti, sanoi yksi Eugénien iltavieraista, että Cruchot'illa on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja.

— Lukuunottamatta heidän säästöjään, lisäsi muuan vanha Cruchot'lainen, neiti de Gribeaucourt. Aivan hiljan on eräs parisilainen tarjonnut herra Cruchot'lle sata tuhatta frangia hänen asianajotoimistostaan. Hänen täytyy se myödä, jos hän tahtoo päästä rauhantuomariksi.

— Hän haluaa päästä herra de Bonfons'in seuraajaksi tribunaalin presidenttinä ja siksi täytyy ryhtyä valmistuksiin, jatkoi neiti d'Orzonval, sillä presidentistä tulee kuninkaallinen raatiherra ja hovimies. Hänellä on liian paljon lahjoja, jättääkseen niitä käyttämättä.

— Niin, hän on harvinainen mies, puuttui taas joku puheeseen. Ettekö tekin ole samaa mieltä, neiti?

Herra presidentti teki kaikkensa näytelläkseen hyvin osaansa. Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan ja karkeista kasvonpiirteistään kulki hän puettuna kuin nuori keikari, heilutteli keppiään, kieltäytyi nuuskasta neiti de Froidfond'in seurassa, käytti suuria valkeita kaularöyhelöitä, jotka saivat hänet muistuttamaan kalkkunaa. Hän puheli aina hyvin tuttavallisesti kauniin perijättären kanssa ja käytti hänestä lausetapaa "meidän rakas Eugéniemme".

Näissä iltaseuroissa oli asema aivan sama kuin siinä, joka on kuvattu kertomuksemme alussa, sillä eroituksella vain, että herra ja rouva Grandet olivat poissa ja että lotto-pelin sijasta oli käyty whist'iin. Ajokoirat seurasivat samalla tavalla kuin ennen Eugénieta ja hänen miljooniaan, ne olivat vain nyt entistä lukuisammat, haukahtelivat paremmin ja piirittivät saaliinsa nyt yhteisvoimin. Jos Charles olisi äkkiä palannut Intiasta, olisi hän tavannut aivan samat henkilöt ja harrastukset tullessaan kuin lähtiessäänkin. Rouva des Grassins, jota kohtaan Eugénie osoitti aivan erikoista ystävällisyyttä, jatkoi hänkin yhä vanhaan tapaan kiusantekoaan Cruchot'iden kanssa. Charles olisi nyt kuten vuosia sitten nähnyt miten Eugénie oli parasta mitä tässä seurassa oli ja hän olisi saanut nytkin kokea oman vaikutusvaltansa kuten ensi kerralla. Yhden edistysaskelen olisi hän sentään huomannut. Hän olisi saanut nähdä, miten se kukkavihko, jonka presidentti tavallisesti lahjoitti Eugénielle kaikissa juhlatilaisuuksissa, nyt oli muuttunut jokapäiväiseksi. Illasta iltaan toi presidentti nyt rikkaalle perijättärelle suuren loisteliaan kukkavihon, jonka rouva Cornoiller hänen nähtensä asetti maljakkoon, mutta hänen mentyään viskasi pihan romuläjään.

Alkukeväästä koetti rouva des Grassins särkeä Cruchot'n puolueen onnea kertomalla Eugénielle markiisi de Froidfond'ista, jonka perikatoon joutunut suku muka voisi uudelleen päästä jaloilleen, jos perijätär luovuttaisi aviosopimuksen kautta takaisin hänelle hänen maansa. Rouva des Grassins puhui pitkin ja poikin hovista, markiisinarvosta j.n.e. ja pitäen Eugénien pilkanhymyä ihastuksen ilmaisuna, jutteli hän tämän jälkeen joka paikassa, että avioliitto presidentti Cruchot'n kanssa ei lähimainkaan ollut niin päätetty asia kuin luultiin.

— Vaikkakin herra de Froidfond on viisikymmenvuotias, selitteli hän, ei hän näytä yhtään vanhemmalta kuin Cruchot. Tosin on hän leskimies ja tosin on hänellä lapsia, mutta hänhän on joka tapauksessa markiisi, tulee pian Ranskan pääriksi, eikä meidän aikanamme usein tehdä niin loistavia naimatarjouksia. Ja tiedänpä varmaan, että isä Grandet'lla, kun hän liitti Froidfond'in tiluksiinsa, oli tarkoitus päästä Froidfond'ien sukupuuhun. Sitä hän minulle usein itse sanoi. Hänellä oli omat tuumansa, sillä kunnonmiehellä.

— Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään vuoteen!

Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle, oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan, hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion, että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta. Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt, käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä, missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden, joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia, niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset, javanittaret ja kaikenlaiset hurjistelut Eugénien muiston, samoinkuin Saumurin, sedän talon, kivipenkin, käytävässä ryöstetyn suudelman muiston.

Hän muisti vain neljän vanhan muurin ympäröimän puutarhan, koska hänen seikkailuretkensä oli sieltä alkanut. Omaisistaan ei hän halunnut mitään tietää. Hänen setänsä oli vanha lurjus ja oli häneltä vienyt hänen kalleutensa. Eugénie oli yhtä vähän hänen ajatuksissaan kuin hänen sydämessään. Eugéniella oli vain paikkansa yksistään hänen liikekirjoissaan kuuden tuhannen frangin velkojana.

Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian miehenä.

Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna 1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella, joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi. Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X:nnen kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.

Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen — muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen; lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin. Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen, petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.

Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä vävypoikaa.

Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra, rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin. Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.

D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle, Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut, miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle, että hän hankkisi Kaarle X:ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan tuhannen vuositulon.

— Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin — sillä teen teistä kamariherran — silloin ihmisellä on kaikkea mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.

Tämän naisen kunnianhimoisten unelmien kiihoittamana näki Charles jo laivalla ylimenon aikana edessään kaikki vanhat toiveensa, joita naisen taidokas käsi kehitteli esiin. He osoittivat toinen toiselleen sydämellistä luottamusta. Luullen, että setä oli järjestänyt isän asiat, näki Charles tuossa tuokiossa itsensä keskellä Saint-Germainia, jonne kaikki siihen aikaan pyrkivät ja missä hän neiti Mathilden sinisen nenän varjossa muuttuisi markiisi d'Aubrioniksi, kuten Dreux't olivat kerran muuttuneet Brézéiksi. Innostuneena kuningasvallan voittoon, joka hänen lähtiessään vielä oli epätietoinen, hurmautuneena ylimyksellisten ajatusten loistoon, jatkui hänen laivalla alkunsa saanut kiihkonsa Parisissa ja hän teki varman päätöksen pyrkiä kaikin voimin siihen korkeaan asemaan, jonka hänen tuleva anoppinsa oli hänelle viitannut. Tämän loistavan näköalan rinnalla ei hänen serkkunsa merkinnyt mitään.

Hän tapasi Annett'en. Maailmannaisena neuvoi tämä innokkaasti vanhaa ystäväänsä pitämään kiinni tästä suhteesta ja lupasi hänelle apuaan kaikissa hänen kunnianhimoisissa hankkeissaan. Annett'en lumosi ajatus, että Charles menisi naimisiin ruman ja ikävän neitosen kanssa. Itse oli Charles Intiassa tullut entistä viettelevämmäksi: hänen ihonsa oli ruskettunut, käytöksensä oli tullut päättäväiseksi ja käskeväksi, kuten aina käy miesten, jotka ovat tottuneita toimimaan nopeasti, hallitsemaan ja onnistumaan. Charles hengitti helpommin Parisissa, huomatessaan että hän siellä saattoi näytellä osaa. Des Grassins, saatuaan kuulla Charles'in paluusta, hänen tulevasta naimiskaupastaan ja hänen rikkauksistaan, riensi hänen luokseen puhumaan niistä 300,000:sta frangista, joilla hän saattoi hyvittää isänsä velkojat. Hän tapasi Charles'in keskustelemassa jalokivisepän kanssa, joka näytteli piirustuksia jalokivikoristeista, aiottuja neiti d'Aubrionin morsiuspukuun. Huolimatta siitä että Charles oli itse tuonut muassaan Intiasta kallisarvoisia timantteja maksoivat koristeet töineen päivineen enemmän kuin 200,000 frangia. Charles otti vastaan des Grassins'in hermostuneella kärsimättömyydellä, niin kuvaavalla nuorelle miehelle, joka oli Intiassa tappanut neljä vastustajaa kaksintaistelussa. Herra des Grassins oli nyt kolmatta kertaa Charles'in luona. Tämä kuunteli kylmästi ja vastasi kohta, viitsimättä ottaa täysin selvää toisen puheen sisällöstä:

— Isäni liikeasiat eivät ole omiani. Olen kiitollinen teille, herraseni, kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt, mutta en voi käyttää sitä hyväkseni. En ole kerännyt paria miljoonaani heittääkseni ne isäni velkojain kitaan.

— Mutta jos isävainajanne jonkun päivän päästä tuomitaan vararikkolaiseksi?

— Hyvä herra, jonkun päivän päästä olen minä markiisi d'Aubrion. Ymmärrätte siis, ettei tämä asia minua lainkaan liikuta. Sitäpaitsi tiedätte paremmin kuin minä, että mies, jolla on satatuhatta korkoja vuodessa, ei voi olla vararikontehneen poika.

Ja hän viittasi des Grassins'ille kohteliaasti ovea.

Oli eräs elokuun alkupäivistä samana vuonna. Eugénie oli istuutunut sille pienelle puutarhapenkille, jolla hänen serkkunsa aikoinaan oli vannonut ikuista rakkautta. Eugénien oli tapa syödä tällä penkillä istuen suuruksensa aina kun oli kaunis ilma. Tyttö muistutti taas tänä kauniina aamuna itselleen kaikki rakkautensa pienet ja suuret tapahtumat sekä niiden katkerat seuraukset. Aurinko kultasi säteillänsä vanhaa, melkein rauniona makaavaa muuria, jota perijätär huolimatta Cornoiller'n ennustuksista, että se vielä tulisi syöksymään alas, ei millään ehdolla suostunut korjauttamaan. Samassa kolkutti postinkuljettaja portille ja antoi rouva Cornoiller'lle kirjeen, minkä tämä juoksutti puutarhaan, ääneen huutaen:

— Neiti, kirje!

Hän antoi sen emännälleen sanoen:

— Onkohan tämä nyt se, jota te olette odottanut.

Nämä sanat kajahtivat niin voimakkaina vastaan Eugéniessa, että saattoi selvästi kuulla hänen sydämensä lyönnit puutarhan ja pihan hiljaisten muurien keskellä.

— Parisista!… Se on häneltä! Hän on palannut! Eugénie kalpeni ja piti hetken kirjettään aukaisematta kädessään. Hän vapisi liiaksi voidakseen rikkoa kuorta ja ruveta lukemaan.

Suuri Nanon seisoi hänen edessään, kädet vyötäisillä ja ilo näytti loistavan kuin aurinko hänen ruskettuneilla kasvoillaan.

— Lukekaa toki, neiti…

— Ah, Nanon, miksi palaa hän Parisiin, vaikka hän lähti Saumurista.

— Lukekaa, niin saatte nähdä.

Eugénie aukaisi kirjeen vapisevin käsin. Osoitus "Rouva des Grassins ja Corret"-kauppahuoneelle putosi siitä maahan. Nanon korjasi sen talteen.

— "Rakas serkkuni…"

— En ole enää Eugénie, ajatteli tyttö ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

— "Te…"

— Hän sanoi minulle ennen: sinä!

Hän pani käsivartensa ristiin eikä uskaltanut lukea enempää ja suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

— Onko hän kuollut? kysyi Nanon.

— Silloin hän ei kirjoittaisi, vastasi Eugénie. Ja hän luki koko kirjeen:

Rakas serkkuni!

Teille on varmaan, toivon minä, hauskaa kuulla, että minulla on ollut menestystä. Te olette pannut onneni alulle, olen tullut rikkaaksi seuratessani setäni neuvoja, jonka kuolemasta, samoinkuin tätini, olen juuri saanut tietää herra des Grassins'in kautta. Vanhempiemme kuolema on luonnollinen asia ja me seuraamme heitä itse aikanamme. Toivon, että olette jo lohdutettu. Mikään ei voi vastustaa aikaa, olen sen itse kokenut. Niin, rakas serkkuseni, ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nuoruusunelmieni aika nyt on ohi. Se on maailman meno! Matkustaessani maasta maahan olen paljon ajatellut elämää. Lähtiessäni olin vielä lapsi, nyt olen kypsä mies. Nyt ajattelen paljon sellaista, mikä ei ennen tullut mieleeni. Te olette vapaa, serkkuseni, ja minäkin olen sitä vielä. Mikään ei näköjään ole lapsellisten suunnitelmiemme tiellä. Olen kuitenkin liian avosydäminen salatakseni Teiltä nykyistä asemaani. En ole unohtanut vanhaa lupaustani. Olen joka päivä pitkien matkojeni kestäessä muistanut pientä puupenkkiä…

Eugénie nousi penkiltä ikäänkuin hän olisi istunut hehkuvilla hiilillä ja asettui eräille pihan portaista.

… pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte minut velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo muistot antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että Te ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen tällä hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni aviosäädystä. Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni ovat minulle opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään noudattaa maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän välillämme ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin Teidän tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän kanssa eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin suunnitelmiini. Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa salongissani vastaan hienon maailman väkeä, mutta muistelen Teidän rakastaneen yksinkertaista, hiljaista elämää. Tahdon olla vielä suorempi ja tehdä Teidät tuomarikseni nykyisessä asemassani. Teidän tulee se tuntea ja Teillä on oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla on nykyään kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa. Tämä omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen nimensä, Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja muita loistavia etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten vähimmässäkään määrässä rakasta neiti d'Aubrionia. Mutta avioliiton kautta hänen kanssaan turvaan lapsilleni yhteiskunnallisen aseman, joka on sitäkin tärkeämpi, kun yksinvalta päivä päivältä voittaa yhä enemmän alaa. Jonkun ajan kuluttua voi poikani, markiisi d'Aubrion, jolla on majoraatti ja neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja, valita mielensä mukaan asemansa yhteiskunnassa. Olemme velvolliset uhrautumaan lastemme hyväksi. Näette, serkkuni, miten avomielisesti paljastan Teille sydämeni ja talouteni tilan. Ehkä olette Te puolestanne seitsenvuotisen eron aikana unohtanut lapselliset aikeemme. Mitä minuun tulee en ole unohtanut enempää Teidän hyvyyttänne kuin omia lupauksianikaan. Muistan kaikki, mitä Teille sanoin, kuinka vähäpätöistä se lieneekään ollut, jokaisen sanan, jonka kuka hyvänsä vähemmän oikeudentuntoinen nuori mies jo aikoja sitten olisi unohtanut. Kun nyt Teille tunnustan, että olen aikonut mennä maailmanmukaiseen avioliittoon ja että myöskin vielä muistan lapsellisen rakkautemme, teen sen osoittaakseni, että kokonaan luotan Teihin, että lasken kohtaloni Teidän käsiinne ja että, jos niin tahdotte, olen valmis luopumaan kunnianhimoisista pyrkimyksistäni ja mielelläni tyytymään siihen yksinkertaiseen ja puhtaaseen onneen, josta olette antanut minulle niin liikuttavan kuvan.

— Tra, la, la, tra, la, la, olisi Grandet laulanut Non più andrai'n nuottiin allekirjoittaessaan: "uskollinen serkkunne Charles". — Tuhat tulimmaista, olisi hän lisännyt, asia on saatava selväksi. Ja hakien esiin osotuskirjansa olisi hänkin kirjoittanut seuraavan jälkikirjoituksen:

P. S. — Panen tämän kirjeen mukaan des Grassins'in liikkeelle osotetun kahdeksan tuhannen frangin maksumääräyksen, joka suoritetaan Teille kullassa, korvaukseksi minulle hyvyydessänne antamastanne lainasta ja sen koroista. Odotan vielä Bordeaux'sta matka-arkkua, sisältävä joitakin esineitä, jotka pyydän saada jättää Teille ikuisen kiitollisuuteni todistukseksi. Voitte lähettää takaisin lippaani postitse osoitteella: Herra Grandet, Hôtel d'Aubrion, Hillerin-Bertinin katu.

— Postitse! toisti Eugénie. Esine, josta olisin tuhat kertaa antanut henkeni!

Isku oli kauhea. Laiva oli tehnyt haaksirikon jättämättä jälkeensä edes yhtä laudanpalaa toivomusten aavalle ulapalle. On naisia, jotka huomatessaan tulleensa hyljätyksi, rientävät tempaamaan rakastettunsa onnellisemman kilpailijansa sylistä, työntävät tikarin tämän rintaan ja pakenevat senjälkeen maailman ääriin tai päättävät päivänsä mestauslavalla. Tällainen menettely on epäilemättä kaunista. Rikoksen aiheuttaa tässä tapauksessa jalo intohimo, joka herättää vastakaikua inhimillisessä oikeudentunnossa. On myöskin olemassa naisia, jotka painavat päänsä alas, kärsivät hiljaisuudessa, kulkevat kieltäymyksessä kohti kuolemaa, itkevät ja antavat anteeksi, rukoilevat ja elävät muistoissaan viimeiseen hengenvetoonsa. Tämä on rakkautta, totista rakkautta, enkelien rakkautta, ylpeää rakkautta, joka elää ja kuolee tuskassaan. Tätä jälkimäistä laatua olivat Eugénien tunteet, kun hän oli lukenut loppuun kirjeen. Hän käänsi silmänsä taivasta kohti, ajatellen äitinsä viimeisiä sanoja, joka, kuten usein kuolevat tekevät, oli heittänyt tulevaisuuteen näkevän, profeetallisen katseen. Eugénie tunsi nyt äitinsä sanoissa ja elämässä koko tulevan kohtalonsa. Hänellä ei ollut muuta tekemistä maailmassa kuin ohjata kulkunsa taivasta kohti ja elää rukouksessa, odottaen vapautensa päivää.

— Äitini oli oikeassa, ajatteli hän kyynelet silmissä: kärsiä ja kuolla, siinä kohtalomme.

Hitain askelin palasi hän puutarhasta sisään. Vastoin tavallisuutta ei hän nyt kulkenut kyökkikäytävää. Hän meni harmaaseen arkitupaan, missä kaikki muistutti serkusta; kamiinilla oli vielä sama kuppi, jota hän oli käyttänyt einettä syödessään, samoinkuin vanha sevreläinen sokeriastia.

Aamu tuli monessa suhteessa merkilliseksi ja muistorikkaaksi. Nanon ilmoitti seurakunnan kirkkoherran.

Kirkkoherra, Cruchot'iden sukulainen, kuului presidentti de Bonfons'in puolueeseen. Muutamia päiviä sitten oli vanha Cruchot taivuttanut hänet puhumaan uskonnon nimessä Eugénielle velvollisuudesta astua aviosäätyyn. Nähdessään rippi-isänsä luuli Eugénie, että tämä oli tullut noutamaan niitä tuhatta frangia, jotka hän kuukausittain antoi jaettaviksi köyhille, ja käski Nanonin mennä niitä noutamaan. Mutta kirkkoherra alkoi hymyillä.

— Tänään, neiti, tulen puhumaan eräästä tyttöparasta, jonka kohtaloon koko Saumur ottaa osaa, ja joka rakkauden puutteesta itseään kohtaan viettää epäkristillistä elämää.

— Jumalani, tällä hetkellä askaroivat ajatukseni niin kokonaan omassa kohtalossani, etten voi niitä nyt omistaa lähimmäiselleni. Olen hyvin onneton; ainoa turvani on kirkossa. Mutta sillähän onkin kyllin avara syli, ottaakseen vastaan kaikki meidän surumme, ja aina ehtymätön lohdun lähde.

— Neiti, kun puhumme tuosta mainitsemastani tyttöparasta, puhumme juuri teistä itsestänne. Sallikaa että sanon teille: jos haluatte elää onneanne varten, on teillä valittavana vain kaksi tietä. Teidän täytyy joko luopua maailmasta tai alistua sen lakien alle. Teidän on täytettävä mainen kutsumuksenne tai elettävä yksinomaan taivaan onnea varten.

— Ah, te puhutte minulle juuri sillä hetkellä, kun halusin kuulla toisen ihmisen ääntä. Jumala on teidät tänne lähettänyt. Tahdon sanoa jäähyväiset maailmalle ja elää yksistään Jumalalle hiljaisuudessa, kaukana ihmisistä.

— Tyttäreni, neuvon teitä kauan ja perinpohjaisesti ajattelemaan, ennen kuin teette niin kohtalokkaan päätöksen. Avioliitto merkitsee elämää, nunnanhuntu kuolemaa.

— Niinpä valitsen kuoleman, nopean kuoleman, herra kirkkoherra! huudahti tyttö hirvittävällä tulisuudella.

— Kuoleman? Mutta teillä on suuria velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, neiti. Ettekö ole ikäänkuin kaikkien niiden äiti, joille annatte vaatteet, puita talvella ja työtä kesällä? Teidän suuri omaisuutenne on laina, joka teidän täytyy maksaa takaisin, ja tähän saakka olettekin käsittänyt asian tässä kristillisessä mielessä. Luostariin meno olisi teidän puoleltanne itsekkäisyyttä. Naimattomaksi ette myöskään saa jäädä. Uskotteko voivanne yksin hoitaa suunnatonta omaisuuttanne? Se voi liukua teidän käsistänne. Te voitte saada niskaanne tuhansia rettelöitä, joista teidän on vaikea suoriutua. Uskokaa minua, pappianne: puoliso on teille välttämätön, hänen avullaan voitte säilyttää mitä Jumala on teille antanut. Puhun teille rippi-isänä. Te rakastatte liiaksi Jumalaa voidaksenne luopua hänestä maailmankaan keskellä ja teidän sielunne on liian kaunis kärsiäkseen siitä vahinkoa.

Samassa antoi rouva des Grassins ilmoittaa itsensä. Hän tuli koston ja epätoivon tunteen ajamana.

— Neiti… huudahti hän. Kas, täällähän on herra kirkkoherra. Jätän asiani toiseen kertaan. Aioin puhua liikeasioista, mutta täällähän tapaan teidät hurskaassa kaksinpuhelussa.

— Hyvä rouva, virkkoi pappi, jätän teille kentän vapaaksi.

— Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie, palaattehan pian. Teidän apunne on minulle tällä hetkellä välttämätön.

— Se on totta, lapsi parka, huudahti rouva des Grassins.

— Mitä sillä tarkoitatte, kysyivät Eugénie ja kirkkoherra yhdestä suusta.

— Enkö tietäisi muka mitään serkkunne paluusta ja hänen avioliitostaan neiti d'Aubrionin kanssa?… Sellaiset asiat eivät mene koskaan naisen nenän ohi.

Eugénie punastui eikä vastannut mitään. Hän päätti nyt ja vasta pysyä yhtä järkkymättömän levollisena kuin hänen isänsä aina oli ollut.

— Rouvaseni, sanoi hän viimein ivallisesti, asiat menevät varmaankin minun nenäni ohi, sillä en ymmärrä teitä. Voitte huoleti puhua kirkkoherran läsnäollessa, tiedättehän että hän on rippi-isäni.

— Hyvä, neitiseni, katsokaa, mitä des Grassins on minulle kirjoittanut. Lukekaahan.

Eugénie luki seuraavan kirjeen:

Rakas vaimoni,

Charles Grandet on palannut Intiasta ja on jo kuukauden oleskellut Parisissa…

— Kuukauden! ajatteli Eugénie ja hänen kätensä vaipuivat alas.

Pian luki hän taas edelleen.

… Hän on antanut minun kaksi kertaa vartoa odotushuoneessaan ennenkuin pääsin hänen puheilleen, tuon tulevan kreivi d'Aubrionin. Vaikka koko Parisi puhuu hänen avioliitostaan ja vaikka jo on julkisesti kuulutettukin…

— Hän kirjoitti siis minulle samalla hetkellä, kun… sanoi Eugénie itselleen. Hän ei jatkanut yksinpuheluaan eikä huudahtanut parisittaren tapaan: konna! Mutta siitä huolimatta oli hänen halveksuntansa täydellinen.

… ei tämä avioliitto kuitenkaan, jatkoi hän lukemistaan, ole varma, sillä markiisi d'Aubrion on varova antamasta tytärtään vararikkolaisen pojalle. Kerroin hänelle siitä vaivasta, jota me, hänen setänsä ja minä, olimme nähneet hänen isänsä asiain kuntoon saattamisessa, ja siitä taitavasta sotajuonesta, jolla olimme pitäneet velkojia kurissa aina tähän päivään saakka. Tuolla heittiöllä oli kuitenkin otsaa vastata minulle, joka viiden vuoden aikana olen päivää ja yötä ahkeroinut hänen kunniansa hyväksi, etteivät hänen isänsä asiat liikuttaneet häntä! Asianajajalla olisi oikeus periä vaivoistaan kolmen, neljänkymmenen tuhannen frangin palkkio, mikä vastaisi yhtä prosenttia koko velkasummasta. Mutta malttia, hän on lain mukaan vielä maksava velkojilleen miljoona kaksisataa tuhatta frangia ja aionpa julistaa kuolinpesän vararikkoon. Otin tämän asian niskoilleni, luottaen tuon vanhan kyykäärmeen Grandet'n lupauksiin, ja velkojia olen lohduttanut suvun kunnialla. Jos herra kreivi d'Aubrion ei välitä perheensä kunniasta, välitän minä yhä edelleen omastani. Olen antava velallisille täyden selon asemastani. Kuitenkin tunnen liian suurta kunnioitusta neiti Eugénieta kohtaan, jonka liittymisestä meidän sukuumme me onnellisempina aikoina uneksimme, jotta toimisin, ennen kuin olet hänelle puhunut tästä asiasta…

Tähän kohtaan tultuaan ojensi Eugénie kylmästi kirjeen takaisin lukematta sitä loppuun.

— Kiitän teitä, sanoi hän rouva des Grassins'ille, saammehan nähdä…

— Nyt puhutte aivan kuin autuas isä-vainajanne, sanoi rouva des Grassins.

— Rouva, puuttui Nanon puheeseen, te olette maksava meille kahdeksan tuhatta frangia kullassa.

— Se on totta; tahdotteko lähteä minun kanssani, rouva Cornoiller.

— Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie ylevällä kylmäverisyydellä, jonka hänelle antoi se asia, mistä hän aikoi puhua, olisiko synti pysyä neitsyenä avioliitossa?

— Se on omantunnon asia, jota en voi ratkaista. Mutta jos tahdotte tietää, mitä kuuluisa Sanchez sanoo siitä "Summa de matrimoniossaan", niin voin siitä teille huomenna kertoa.

Pappi lähti. Neiti Grandet meni isänsä työhuoneeseen ja viipyi siellä yksin koko päivän, tulematta edes, Nanonin pyynnöistä huolimatta, päivälliselle. Vasta illalla tuli hän arkitupaan, kun tavanmukaiset vieraat alkoivat saapua. Milloinkaan ei Grandet'n sali ollut niin täynnä kuin tänä iltana. Uutinen Charles'in paluusta ja uskottomuudesta oli jo tunnettu koko kaupungissa. Mutta kuinka tarkkaavaisia vieraat koettivatkaan olla, ei heidän uteliaisuutensa tullut tyydytetyksi. Eugénie, joka oli tiennyt valmistautua vieraidensa uteliaisuuteen, oli täysin tyyni eikä paljastanut mitään niistä voimakkaista tunteista, jotka hänessä liikkuivat. Hän osasi ottaa nauravan ilmeen kasvoilleen vastatessaan kaikille niille, jotka surumielisin katsein ja sanoin tahtoivat todistaa hänelle osanottoaan. Hän ymmärsi täydellisesti kätkeä onnettomuutensa kohteliaisuuden verhon alle. Yhdeksän aikaan jätettiin pelipöydät ja alettiin jutella vapaasti mitä mieleen juolahti: kun kaikki vieraat vihdoin nousivat lähteäkseen talosta, sattui ikimuistoinen tapaus, josta kauan aikaa puhuttiin Saumurissa ja sen ympäristöissä jokaisella neljällä ilmansuunnalla.

— Jääkää, herra presidentti, sanoi Eugénie herra de Bonfons'ille, nähdessään tämän tarttuvan keppiinsä.

Kun nämä sanat olivat lausutut, ei seurassa ollut ketään, joka ei tuntenut olevansa liikutettu. Presidentti kalpeni ja tunsi tarvetta istua.

— Presidentti saa miljoonat, kuiskutti neiti de Gribeaucourt.

— Se on selvä, presidentti de Bonfons nai neiti Grandet'n, sanoi rouva d'Orsonval.

— Hänen pelivoittonsa on ollut suurin, virkkoi abbé.

— Mikä vekkuli, sanoi notario.

Jokainen yritti jotain sukkeluutta, mutta kaikki näkivät rikkaan perijättären miljoonineen ikäänkuin valtaistuimelle korotettuna. Näytelmä, jonka juoni oli mennyt solmuun yhdeksän vuotta sitten, alkoi selvitä ratkaisuaan kohti. Kehoittaa koko Saumurin läsnäollessa presidenttiä jäämään, se ei toki voinut merkitä muuta kuin valita hänet aviopuolisokseen. Pikku kaupungissa noudatetaan kaikkia sovinnaisia tapoja niin tarkasti, että pieninkin poikkeus niistä merkitsee samaa kuin mitä juhlallisin lupaus.

— Herra presidentti, sanoi Eugénie vapisevalla äänellä, kun he olivat jääneet kahden, minä tiedän, mikä teitä minussa miellyttää. Vannokaa, että jätätte minut vapaaksi koko elinijäkseni, ett'ette milloinkaan vaadi minua täyttämään aviollisia velvollisuuksia, ja käteni on teidän. — Ah, jatkoi hän, nähdessään toisen lankeavan polvilleen eteensä, en ole vielä sanonut kaikkea. En tahdo pettää teitä. Sydämessäni palaa tunne, joka ei ole koskaan sammuva. Ystävyyttä vain, en muuta, voin tarjota tulevalle puolisolleni. En tahdo häntä loukata, mutta en myöskään kohdella vastoin sydämeni ääntä. Sitä paitsi saatte käteni ja omaisuuteni vasta kun olette tehnyt minulle suuren palveluksen.

— Olen valmis kaikkeen, sanoi presidentti.

— Kas tässä on puolitoista miljoonaa frangia, herra presidentti, sanoi Eugénie, ja otti povestaan tukun setelirahoja, lähtekää Parisiin — ei huomenna, ei ensi yönä, vaan heti kohta. Menkää herra des Grassins'in luo, kysykää häneltä setäni velkojain nimet, kutsukaa velkojat koolle, maksakaa kaikki heidän saatavansa pääomineen ja korkoineen, viiden prosentin mukaan velkojen merkitsemispäivästä lukien. Ottakaa kaikista suorituksistanne tarkat viralliset kuitit. Te olette tuomari ja luotan siis siihen, että toimitatte tämän asian kaikkia laillisia muotoja noudattaen. Olette myöskin oikeudentuntoinen ja ritarillinen mies ja voin siis turvallisesti lähteä purjehtimaan tämän maailman merta teidän nimenne lipun alla. Osoittakaamme toinen toisellemme hienotunteisuutta. Olemmehan vanhoja tuttuja, melkein kuin sukulaisia, ette halua tehdä minua onnettomaksi.

Presidentti lankesi rikkaan perijättären jalkoihin, vavisten ilosta ja pelosta.

— Olen teidän orjanne, sanoi hän.

— Kun olette saanut kuitit, jatkoi Eugénie, luoden kylmän katseen polvistuvaan mieheen, viette ne ja kaikki velkakirjat serkulleni Grandet'lle sekä annatte hänelle samalla tämän kirjeen. Kun olette palannut, täytän lupaukseni.

Presidentti älysi, että Eugénie vain petetyn rakkauden takia tarjosi hänelle kätensä. Siksi riensikin hän kiireimmän kautta täyttämään hänelle uskottua tehtävää, jottei mikään sovinto entisten rakastavaisten kesken ehtisi tulla kysymykseen.

Kun herra de Bonfons oli lähtenyt, vajosi Eugénie nojatuoliin ja puhkesi itkemään. Kaikki oli häneltä nyt mennyt.

Presidentti lähti postihevosilla ja oli seuraavana iltana Parisissa. Tulonsa jälkeisenä aamuna meni hän des Grassins'in luo. Tuomari kutsui velkojat notarion virkahuoneeseen, jonne velkakirjat olivat jätetyt. Tavallisista velkojista erosivat nämä Grandet'n saamamiehet siinä, että he todella olivat täsmällisiä. Presidentti de Bonfons maksoi heille neiti Grandet'n nimessä heidän saatavansa korkoineen, mikä Parisin kauppamaailmassa herätti suunnatonta huomiota.

Kun kaikki kuitit olivat järjestyksessä ja des Grassins oli saanut vaivoistaan Eugénien määräämät viisikymmentä tuhatta frangia, lähti presidentti d'Aubrionien taloon, missä hän tapasi Charles'in juuri siinä silmänräpäyksessä, kun tämän tuleva appi-isä oli hänet jättänyt, annettuaan hänelle aika läksytyksen. Vanha markiisi oli hänelle ilmoittanut, ettei hän saisi hänen tyttärensä kättä, ennen kuin kaikki Guillaume Grandet'n velkojat olivat tyydytetyt.

Presidentti antoi hänelle seuraavan kirjeen:

Serkkuni.

Herra Presidentti de Bonfons on ottanut tehtäväkseen jättää Teille kaikki kuitit setäni veloista. Kuulin mainittavan vararikosta ja ajattelin, ettei vararikon tehneen poika ehkä voisikaan naida neiti d'Aubrionia. Niin, serkkuni, Te olette oikein arvostellut älyäni ja tapojani: en ole missään suhteessa maailmannainen, en tunne seuraelämän harrastuksia enkä tapoja enkä olisi niin ollen varmaankaan voinut tuottaa Teille sitä onnea, jota Te toivotte. Tulkaa onnelliseksi ja nauttikaa niistä eduista, joille Te uhraatte ensi rakkautemme. Tehdäkseni Teidän onnenne täydelliseksi en voi muuta tehdä kuin lahjoittaa Teille isänne kunnian. Jääkää hyvästi, olette aina tapaava minussa uskollisen ystävättären.

Eugénie G.

Presidentti ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kunnianhimonsa sokaiseman miehen kasvojenilmeen, kun tämä sai kuitit isänsä veloista.

— Voimme lähettää toinen toisellemme kihlauskorttimme, sanoi presidentti de Bonfons.

— Vai niin, te naitte Eugénien. Sepä hauskaa, hän on kelpo tyttö. Mutta, lisäsi hän, ja valoisa ajatus näytti iskeneen hänen päähänsä, hän on siis rikas?

— Neljä päivää sitten oli hänellä yhdeksäntoista miljoonaa, tänään vajaat seitsemäntoista.

Charles silmäili tylsämielisesti presidenttiä.

— Seitsemäntoista milj…

— Seitsemäntoista miljoonaa, niin, herraseni. Naimisiin mentyämme on meillä, Eugéniella ja minulla, seitsemänsadan viidenkymmenen tuhannen korot vuodessa.

— Rakas lankoni, sanoi Charles, saaden takaisin osan entisestä varmuudestaan, me voimme tulevaisuudessa olla toisillemme hyödyksi.

— Vielä olen saanut asiakseni jättää teidän omiin käsiinne tämän pienen lippaan, jatkoi presidentti, asettaen kantamuksensa pöydälle.

— Rakas ystävä, huudahti markiisitar d'Aubrion, joka samassa astui sisään, huomaamatta presidentin läsnäoloa, älkää välittäkö siitä mitä herra d'Aubrion lieneekin teille sanonut. Sen on herttuatar de Chaulieu ajanut hänen päähänsä. Sanon teille vielä kerran, mikään ei ole avioliittonne esteenä…

— Se on totta, rouva, vastasi Charles. Isäni velat ovat eilen maksetut.

— Puhtaassa rahassa! huudahti markiisitar.

— Niin, sekä pääoma että korot. Tahdon puhdistaa isäni muiston.

— Mikä hulluus! huudahti tuleva anoppi. Kuka on tuo herra, lisäsi hän, kuiskuttaen tulevan vävynsä korvaan, huomattuaan presidentin.

— Asianajajani, vastasi Charles matalalla äänellä.

Markiisitar tervehti ylhäisesti herra de Bonfons'ia ja poistui.

— Olemmepa nyt jo toisillemme hyödyksi, sanoi presidentti, tarttuen lakkiinsa. Hyvästi, rakas lankoni.

— Hän pitää minua pilkkanaan, tuo Saumurin kukko. Tekisipä mieleni antaa hänelle kelpo ojennus.

Kolme päivää myöhemmin, palattuaan Saumuriin, julkaisi herra de Bonfons kihlauksensa Eugénien kanssa. Kuusi kuukautta sen jälkeen nimitettiin hän Angers'in hovin neuvokseksi. Ennen kuin Eugénie lähti Saumurista antoi hän sulattaa ne kultakoristeet, jotka olivat olleet hänelle niin kalliita, ja teetti niistä ynnä serkultaan saamistaan kahdeksasta tuhannesta frangista kultaisen monstranssin, jonka hän lahjoitti sille kirkolle, missä niin usein oli hänen puolestaan rukoillut.

Hän oleskeli vuoroin Angers'issa, vuoroin Saumurissa. Hänen puolisonsa, joka oli osoittanut suurta uskollisuutta valtiollisissa tehtävissä, tuli osaston presidentiksi ja viimein jonkun vuoden kuluttua ylituomariksi. Kärsimättömänä odotti hän uusia vaaleja saadakseen tuolin eduskunnassa. Hän tavoitteli jo päärin arvoa ja sitten… sitten…

— Ja sitten tulee hänestä kuninkaan sukulainen, virkkoi suuri Nanon, rouva Cornoiller, Saumurin kansalainen.

Herra presidentti de Bonfons (hän oli vihdoinkin kokonaan luopunut isältä perimästään Cruchot-nimestä) ei saanut nähdä kunnianhimoisten unelmiensa menevän täytäntöön. Hän kuoli kahdeksan päivää sen jälkeen, kun Saumur oli valinnut hänet edustajakseen kamariin.

Jumala, joka näkee kaikki eikä koskaan lyö suotta, tahtoi varmaankin rangaista häntä hänen kunnianhimonsa sekä hänen juriidisten laskelmiensa takia, joiden mukaan hän oli accurante Cruchot mitä tarkimmin määritellyt avioliitto-kontrahtinsa. Siinä sanottiin, että aviopuolisot luovuttivat toisilleen, siinä tapauksessa, ettei heillä ollut lapsia, kaiken omaisuutensa, niin hyvin kiinteän kuin liikkuvan, ilman kaikkia rajoituksia, vieläpä vapauttivat toisensa pesäluettelon tekemisestä, kuitenkin sillä tavalla, ettei tämä vapaus ole esteenä heidän perillisilleen tai niiden edustajille j.n.e., j.n.e.

Tämä asiakirja ilmaisee, kuinka syvää kunnioitusta presidentti tunsi rouva de Bonfons'ia ja hänen tahtoaan kohtaan. Naiset pitivät herra ylituomaria erinomaisen älykkäänä miehenä, säälivät häntä, menivätpä niinkin pitkälle, että tuomitsivat Eugénien surun ja rakkauden, mutta, kuten naisten tapa on, eräänlaisella julmalla osanotolla.

— Rouva de Bonfons on varmaankin hyvin sairas, koska hän aina jättää miehensä yksin. Pikku rouva parka! Milloin hän tulleekaan terveeksi? Mikä häntä mahtaneekaan vaivata, jokin sisäinen vamma, ehkä syöpä? Miks'ei hän kysy lääkärien neuvoja? Hän on tullut niin keltaiseksi lyhyessä ajassa. Hänen pitäisi kääntyä Parisin kuuluisuuksien puoleen. Kuinka on selitettävä, ettei hänellä ole lasta? Väitetään, että hän rakastaa miestään; miks'ei hän siis lahjoita hänelle perillistä? Se on inhottavaa! Jos se on vain oikku, on se totta tosiaan tuomittava… Presidentti parka!

Eugéniella oli hieno vaisto, joka hiljaisissa yksinäisissä mietiskelyissä oli vielä kehittynyt, onnettomuus ja kasvatus olivat opettaneet hänet kaikkea arvaamaan, ja hän tiesi sentähden hyvin, että presidentti toivoi hänen kuolemaansa, päästäkseen yksin heidän suunnattoman omaisuutensa haltiaksi, mikä oli — sitten kun Jumala oli kutsunut luokseen notario ja abbé Cruchot'n — lisääntynyt parilla miljoonalla. Erakko parka sääli presidenttiä. Kaitselmus kosti hänen edestään luonnottoman puolison itsekkäät laskelmat, jotka perustuivat naisen toivottomaan rakkauteen. Jos Eugénie olisi synnyttänyt lapsen, olisi hän tappanut turvallisen itsetuntonsa, pettänyt kunnianhimonsa.

Niin heitti Jumala joukottain kultaa tämän vankinsa syliin, jolle kulta ei ollut minkään arvoista, joka odotteli vain taivasta, eläen hurskaana ja hiljaisena, pyhissä ajatuksissa, auttaen salaa köyhiään.

Rouva de Bonfons tuli leskeksi seitsemänneljättä ikäisenä, omistaen kahdeksansataa tuhatta frangia korkoja, vielä kauniina, sillä tavalla kuin nainen on kaunis neljänkymmenen vuotiaana. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, päättäväiset ja levolliset. Hänen äänensä on lempeä ja nöyrä. Hänessä on tuskan aatelia, hurskautta, joka on ominainen vain henkilöille, joiden sielua ei kosketus maailman kanssa koskaan ole päässyt likaamaan, mutta myöskin vanhan neidon ankaruutta ja pieniä maaseutuisia tottumuksia. Huolimatta suunnattomista vuosituloistaan elää hän samaan tapaan kuin Eugénie Grandet, sallii sytyttää vasta päivällä tulen kamiiniinsa, kuten isänsä aikoinaan, ja sovittaa muutenkin elämänsä nuoruusvuosiensa ohjelman mukaan. Hän on aina puettuna samalla tavalla kuin äitinsä. Tämä saumurilainen koti ilman aurinkoa, ilman lämpöä, tämä syrjäinen, iloton koti on hänen elämänsä vertauskuva. Hän kerää huolellisesti saatavansa ja hän näyttäisi ehkä saidalta, jollei hän käyttäisi niin jalomielisellä tavalla omaisuuttaan. Hurskaat lahjoitukset, vanhainkoti, kristilliset lapsikoulut, rikas julkinen kirjasto todistavat joka vuosi tyhjäksi eräiden ihmisten syytökset saituudesta. Saumurin kirkot saavat kiittää häntä monesta kaunistuksestaan. Rouva de Bonfons, jota jotkut leikillä kutsuvat neidiksi, herättää hurskasta kunnioitusta. Tämän jalon sydämen, jota kerran elähyttivät vain kaikkein hellimmät tunteet, täytyi niin kokea kaikki inhimillinen itsekkäisyys. Kulta seurasi tätä naista kylmällä loistollaan läpi elämän, antaen hänelle, joka oli itse pelkkää tunnetta, epäuskon kaikkeen tunteeseen.

— Vain sinä rakastat minua, sanoo hän Nanonille.

Tämän naisen, Eugénien, käsi sitoo kaikkien perheiden salaiset haavat. Hän kulkee taivasta kohti hyvien tekojen saattamana. Hänen sielunsa suuruus saa varjoon kaiken, minkä kasvatus ja maakunnan pienet tavat ovat häneen tuoneet. Tällainen on kertomus naisesta, joka ei ole tästä maailmasta, jolla, syntyneenä ennen kaikkea äidiksi ja puolisoksi, ei ole puolisoa, ei lapsia eikä kotia.

Joku aika sitten alettiin kertoa että hän menisi uusiin naimisiin. Saumurilaiset väittivät, että markiisi de Froidfond'illa, kuten aikoinaan Cruchot'illa, olisi aikomuksia rikkaaseen leskeen nähden. Nanon ja Cornoiller pitävät markiisin puolta, sanotaan. Mutta se on suuri erehdys. Suuri Nanon ja Cornoiller eivät ole kyllin viisaita ymmärtääkseen tämän maailman pahuutta.