← Table of contents
Perijätär

Front matter (continued 2)

Reading edition

— Ethän sinä tuntenut setääsi, minkätähden siis itket? sanoi hänen isänsä, heittäen häneen samanlaisen saaliinhimoisen tiikerinkatseen kuin hänen oli tapana heittää kultakasoihinsa.

— Mutta, herra, kukapa ei tuntisi sääliä tuota nuorta miesparkaa kohtaan, joka nukkuu kuin saapas, tietämättä mitään kohtalosta, joka häntä odottaa? puuttui Nanon puheeseen.

— En puhu sinulle Nanon! Pidä suusi kiinni! Eugénie käsitti tällä hetkellä, että naisen, joka rakastaa, tulee aina salata tunteensa. Hän ei puhunut mitään.

— Toivon, rouva Grandet, ett'ette puhu hänelle mitään, ennen kuin palaan, jatkoi vanhus. Minun täytyy antaa pitentää niittyjeni ojitusta tielle saakka. Kun palaan kahdentoista seutuvilla syömään toista aamiaistani puhun veljenpoikani kanssa hänen asioistaan. — Mitä sinuun tulee, Eugénie neitiseni, jos tuon keikarin tähden itket, niin riittää jo, lapseni. Hän lähtee piakkoin Itä-Intiaan. Sinä et enää ole häntä näkevä.

Isä otti hansikkaansa hattunsa laidalta, veti ne käsiinsä tavallisella tyyneydellään, hitaasti sovitellen niitä jokaiseen sormeensa, ja lähti ulos.

— Oi, äiti, minä pakahdun, huudahti Eugénie, jäätyään yksin äitinsä kanssa. En ole koskaan vielä kärsinyt kuten nyt.

Nähdessään tyttärensä kalpenevan, rouva Grandet avasi ikkunan, jotta hän saisi raitista ilmaa.

— Nyt on minun parempi, sanoi Eugénie hetken kuluttua.

Tähän saakka luonteeltaan niin kylmän ja tyynen tyttären hermokohtaus vaikutti järkyttävästi rouva Grandet'hen, joka katsoi tytärtään tuolla myötätuntoisella katseella, joka vain äidillä on rakkaintaan kohtaan. Hän arvasi kaiken. Itse asiassa ei maankuulujen siamilaisten kaksoisten, jotka luonnon erehdyksestä olivat kasvaneet yhteen, elämä ollut sen läheisempää kuin Eugénien ja hänen äitinsä, joko he sitten istuivat ikkunakomerossaan kuten nyt tai menivät yhdessä kirkkoon tai nukkuessaan hengittivät samaa ilmaa.

— Lapsi parkani, sanoi rouva Grandet, painaen tytärtään rintaansa vasten.

Kuullessaan nämä sanat tytär kohotti päätään, teki äidilleen kysymyksen katseellaan, tutkiskeli hänen salaisimpia ajatuksiaan ja sanoi:

— Minkätähden hänet lähetetään Intiaan? Minkätähden emme pidä häntä luonamme, jos hän on onneton? Eikö hän ole meidän läheisin sukulaisemme?

— Kyllä, lapseni, se olisi aivan luonnollista, mutta isälläsi on syynsä, joita täytyy ottaa huomioon.

Äiti ja tytär istuutuivat ääneti, toinen rullatuoliinsa, toinen nojatuoliinsa ja tarttuivat töihinsä. Eugénie tunsi olevansa kiitollisuuden velassa äidilleen, joka oli osottanut niin sydämellistä osanottoa häntä kohtaan. Hän suuteli äitiään kädelle ja sanoi:

— Kuinka hyvä sinä olet, rakas äiti.

Nämä sanat saivat äidin kärsimyksien kuluttamat kasvot säteilemään.

— Onko hän kaunis sinun mielestäsi? kysyi Eugénie. Rouva Grandet vastasi vain hymyllään. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen matalalla äänellä:

— Ehkäpä sinä jo häntä rakastatkin? Se olisi ikävä.

— Ikäväkö, toisti Eugénie, minkätähden? Hän miellyttää sinua, hän miellyttää Nanonia, miksi ei hän miellyttäisi minua? Äiti, meidän täytyy kattaa aamiaispöytä hänelle.

Eugénie heitti pois työnsä. Äiti teki samoin.

— Oletpa hupsu! sanoi hän.

Mutta hänelle oli mieluinen tyttärensä hulluus, johon hän itsekin otti osaa.

Eugénie kutsui Nanonia.

— Mitä nyt, neiti?

— Nanon, onhan sinulla tänään kermaa päivällisiksi?

— On kyllä, vastasi vanha palvelijatar.

— Keitä hänelle oikein väkevät kahvit. Olen kuullut herra des Grassins'in sanovan, että Parisissa juodaan hyvin väkevää kahvia. Pane runsaasti höysteitä sekaan!

— Ja mistä otan kahvin?

— Osta!

— Mutta jos herra tapaa minut?

— Hän on niityllä.

— Siispä lähden juoksujalkaa. Mutta herra Fessard kysyi minulta jo, olivatko idän ruhtinaat vierainamme, kun hän antoi kynttilät. Koko kaupunki saa tietää meidän ylellisyydestämme.

— Jos isäsi huomaa jotain, sanoi rouva Grandet, voi hän lyödä meitä.

— No niin, hän lyö meitä ja me otamme polvillamme vastaan hänen iskunsa.

Vastauksen asemesta rouva Grandet nosti silmänsä taivasta kohti. Nanon otti päähineensä ja lähti. Eugénie otti esille valkean pöytäliinan, meni hakemaan muutamia viinirypäleitä, joita hän oli ripustanut köydelle vilja-aittaan. Kevein askelin kulki hän käytävässä, jottei herättäisi serkkuaan, eikä voinut olla kuuntelematta hänen ovellaan hengitystä, joka kuului aina yhtä pitkien väliaikojen kuluttua.

— Onnettomuus valvoo, sillä aikaa kun hän nukkuu, ajatteli Eugénie.

Hän otti köynnöksen vihreimmät lehdet ja pani tertut niiden päälle niin taidokkaasti kuin ainoastaan vanha kyökkimestari olisi voinut tehdä ja toi ne voitonriemuisena pöydälle. Keittiössä asetti hän isänsä laskemat päärynät pyramiidin muotoisesti lehtien väliin. Hän kulki edestakaisin, hommaili ja hääräili. Hän olisi tahtonut tuoda esille kaiken, mitä hänen isänsä talossa oli; mutta hänellä ei ollut avaimia hänen varastoihinsa. Nanon palasi, tuoden mukanaan kaksi tuoretta munaa. Nähdessään munat, halutti Eugénieta hypätä Nanonin kaulaan.

— Pehtorilla oli näitä kaksi kappaletta korissaan; pyysin ne häneltä ja hän antoi ne minulle, miellyttääkseen minua, ukko pahus.

Vihdoinkin kahden tunnin kuluttua, jona aikana Eugénie kymmeniä kertoja jätti käsityönsä, mennäkseen katsomaan tulella kiehuvaa kahvia tai kuuntelemaan, joko serkkunsa rupesi nousemaan, onnistui hänen valmistaa yksinkertainen aamiainen, joka ei maksanut paljon, mutta joka kuitenkin suuresti poikkesi talon vanhoista tavoista. Päivällis-aamiainen syötiin seisaalta. Kukin otti vähän leipää, hedelmää tai voita, ja lasin viiniä. Kun Eugénie katseli pöytää kamiinin edessä, nojatuolia, joka oli vedetty hänen serkkunsa lautasen eteen, molempia vateja täynnä hedelmiä, munakuppia, viinipulloa, leipää ja sokeria, jota oli paloitettu lautaselle, vapisi hän kaikissa jäsenissään ajatellessaan isän katsetta, jos tämä tulisi tällä hetkellä. Usein vilkasi hän myös kelloon, laskien, ehtisikö serkku syödä ennen isäukon tuloa.

— Ole rauhallinen, Eugénie; jos isäsi tulee, otan minä kaiken vastuulleni, sanoi rouva Grandet.

Eugénie ei voinut pidättää kyyneltä.

— Oi, minun hyvä äitini, huudahti hän, en ole sinua kyllin rakastanut.

Kuljettuaan tuhansia kertoja edestakaisin huoneessaan hyräillen, tuli Charles vihdoin alas. Onneksi ei kello vielä ollut kuin yksitoista. Oikeana parisilaisena oli hän pannut yhtä paljon huolta pukimeensa kuin jos hän olisi ollut sen jalon rouvan linnassa, joka matkusti Skotlannissa. Hän astui sisään huulillaan ystävällinen hymy, mikä herätti Eugéniessa surunvoittoista iloa. Hän oli jo suostunut siihen ajatukseen, ettei hän ollutkaan tullut Anjoun satulinnoihin. Hän meni tätinsä luo ja sanoi iloisesti:

— Oletteko nukkunut hyvin, rakas täti? Entä te, serkkuni?

— Hyvin, herra; entä te? sanoi rouva Grandet.

— Minä, oivallisesti.

— Teillä on varmaankin nälkä, serkkuni, sanoi Eugénie; istukaa pöytään.

— En koskaan syö aamiaista ennen kello kahtatoista, jolloin tavallisesti nousen vuoteesta. Kuitenkin söin matkalla niin vähän, että mukaudun täydellisesti mihin haluatte. Muutoin…

Hän veti taskustaan kalleimman kellon mitä Breguet oli valmistanut.

— Mitä, kello ei ole kuin yksitoista, olenpa ollut varhainen.

— Varhainenko? sanoi rouva Grandet.

— Niin, mutta minä halusin saada kapineeni järjestykseen. Sama se, syön mielelläni jotain, jonkun pienen palan, kananpojan tai peltokanan.

— Pyhä Neitsyt! huudahti Nanon kuullessaan nämä sanat.

— Peltokanan, ajatteli Eugénie, joka olisi antanut joka roponsa saadakseen peltokanan.

— Tulkaa istumaan, sanoi hänelle täti.

Keikari heittäytyi nojatuoliinsa kuin kaunis nainen leposohvalleen; Eugénie ja hänen äitinsä ottivat myös tuolinsa ja istuutuivat hänen viereensä lieden eteen.

— Asutteko aina täällä? kysyi Charles, jonka mielestä sali päivän valossa oli vielä rumempi kuin kynttilän valossa.

— Aina, vastasi Eugénie, katsellen häntä, paitsi viininkorjuun aikana. Me menemme silloin auttamaan Nanonia ja asumme kaikki Noyers'in luostarissa.

— Ettekö koskaan käy kävelemässä?

— Joskus sunnuntaisin, kun on kaunis ilma, menemme iltakirkon jälkeen joko sillalle tai katsomaan, kuinka heinää on tehty, sanoi rouva Grandet.

— Onko teillä täällä teatteria?

— Mekö menisimme teatteriin! huudahti rouva Grandet, katsomaan näyttelijöitä! Mutta, herra, ettekö tosiaankaan tiedä, että se on kuolemansynti?

— Katsokaa, herra kulta, sanoi Nanon, tuodessaan munat pöytään, olemme hankkineet teille tuoreita munia.

— Ah! tuoreita munia, sanoi Charles, joka, ylellisyyteen tottuneiden henkilöiden tavoin, ei enää ajatellut peltokanaansa. Mutta, sehän on mainiota! Olisikohan teillä vielä voitakin, rakas lapseni?

— Voita! Mutta silloin ette saa kakkua, sanoi Nanon.

— Annahan toki voita tänne, Nanon! huudahti Eugénie.

Hän tarkasteli serkkuaan tämän levittäessä voita leivälleen ja nautti siitä yhtä paljon kuin Parisin tunnekylläisin katutyttönen nauttii nähdessään melodraamaa, jossa viattomuus loistavasti vie vääryydeltä voiton. Charles'illa olikin, siron äidin kasvattama ja maailmannaisen vaikutuksen alainen kun oli ollut, kauniit sulavat liikkeet kuin jollakin pienellä parisittarella konsanaan. Nuoren tytön myötätunto ja hellyys on kuin maneetti. Charles'kaan ei voinut, huomatessaan olevansa serkkunsa ja tätinsä huomion esineenä, vastustaa mielenliikutusta, joka hänet äkkiä yllätti. Hän heitti Eugéniehen yhden noita loistavia hyvyyden ja hellyyden silmäyksiä, jotka ovat kuin hymyily. Ja hän pani merkille katsellessaan Eugénieta hänen kasvonpiirteidensä puhtaan sopusoinnun, hänen neitseellisen ryhtinsä, hänen silmiensä salaperäisen kirkkauden, jossa kuvastuivat nuoret, puhtaat, intohimottomat ajatukset.

— Tosiaankin, rakas serkkuni, jos istuisitte komeassa juhlapuvussa Oopperan aitiossa, niin olenpa vakuutettu, ettei täti kuolemansynteineen ole niinkään väärässä, sillä te herättäisitte miehissä synnillisen kaipuun ja naisissa synnillisen kateuden.

Tämä imartelu pani Eugénien sydämen ilosta sykkimään, vaikka ei hän siitä paljoa ymmärtänytkään.

— Ah, serkkuni, te teette pilkkaa pikkukaupungin tyttöparasta.

— Jos tuntisitte minua, serkkuni, tietäisitte, kuinka vihaan ivapuhetta: se haavoittaa sydäntä ja loukkaa kaikkia meidän tunteitamme…

Tätä sanoessaan vei hän murtamansa voileivän palan varsin taidokkaasti suuhunsa.

— Ei, minulla ei nähtävästi ole kyllin nerokkuutta pilkata toisia, ja tästä puutteesta olen suuresti kärsinyt. Parisissa surmataan ihminen sanomalla: "Hänellä on hyvä sydän". Tämä lause merkitsee: "Poika parka on tyhmä kuin sarvikuono". Mutta koska minä olen rikas ja koska tiedetään että minä kolmenkymmenen askeleen päästä osaan maaliini millaisella ampuma-aseella tahansa, niin säästyn minä pilkalta.

— Tuo, mitä sanotte, nuori sukulaiseni, todistaa hyvää sydäntä, virkkoi rouva Grandet.

— Teillä on hyvin kaunis sormus, sanoi Eugénie; voisinko saada katsella sitä?

Charles ojensi hänelle kätensä ja Eugénie veti sormuksen hänen sormestaan, punastuen, kun kosketteli sormenpäillään serkkunsa punaisia kynsiä.

— Katsokaa, äiti, kuinka kaunista työtä.

— Oi, sehän on paksua kultaa, sanoi Nanon tuoden kahvia.

— Mitä tämä on? kysyi Charles nauraen.

Ja hän osoitti soikeaa ruukkua ruskeasta savesta, sisäpuolelta siloiteltua, jota ympäröi tuhkakerros ja jonka reunojen yli kahvi kiehuskeli.

— Se on kiehutettua kahvia, sanoi Nanon.

— Oi, rakas tätini, jätän ainakin jonkun hyvän jäljen täällä olostani. Te olette hyvin jälellä ajastanne! Minä opetan teitä keittämään hyvää kahvia Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.

Ja hän koetti selittää, miten kahvia keitetään Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.

— No, jos siihen tarvitaan noin paljon työtä, sanoi Nanon, niin kyllä se jää minulta tekemättä. En minä koskaan tule keittämään kahvia sillä tavalla. En totta tosiaan! Ja kuka hakisi ruokaa meidän lehmällemme silläaikaa, kun minä keittäisin kahvia?

— Minä teen sen, sanoi Eugénie.

— Lapsi! sanoi rouva Grandet, katsellen tytärtään.

Tämän sanan sanottuaan, mikä muistutti surusta, joka oli puhkeamaisillaan tämän onnettoman nuorukaisen ylitse, vaikenivat kaikki kolme naista ja katselivat Charles'ia säälivin katsein.

— Mikä teidän on, serkkuni?

— St! sanoi rouva Grandet Eugénielle, joka aikoi vastata. Tiedäthän, tyttäreni, että isäsi tahtoo puhua herralle…

— Sanokaa minua Charles'iksi, virkkoi nuori Grandet.

— Ah, teidän nimenne on Charles? Se on kaunis nimi, huomautti Eugénie.

Onnettomuuden aavistus tietää melkein aina onnettomuutta. Nanon, rouva Grandet ja Eugénie, jotka pelolla ajattelivat vanhan tynnyrintekijän kotiintuloa, kuulivat tuttua koputusta ovelta.

— Isä! huudahti Eugénie.

Hän tempasi samalla nopeasti pois sokeriastian, jättäen ainoastaan muutamia paloja pöytäliinalle. Nanon korjasi munankuoret. Rouva Grandet hypähti paikallaan kuin säikähtänyt metsäkauris. Äkillinen pelästys, joka valtasi naiset, kummastutti Charles'ia, joka ei voinut keksiä siihen syytä.

— Mikä teidän on? kysyi hän heiltä.

— Isäni! sanoi Eugénie.

— Entä sitten?…

Herra Grandet astui saliin, heitti tarkkaavan katseen pöytään ja huomasi kaikki.

— Kas vain! te kestitsette täällä parhaan taitonne mukaan veljenpoikaa, se on hyvä, oikein hyvä, erinomaisen hyvä! sanoi hän sammaltamatta. Kun kissa on poissa, tanssivat hiiret pöydällä.

— Kestitsevät?… ajatteli Charles, jonka oli mahdotonta ymmärtää, millainen järjestys ja millaiset tavat talossa vallitsivat.

— Anna minulle lasini, Nanon, sanoi herra Grandet.

Eugénie toi lasin. Herra Grandet veti taskustaan suuriteräisen veitsen, leikkasi palasen leipää, levitti sille hienosti voita ja rupesi syömään seisaallaan. Sillä aikaa pani Charles sokeria kahviinsa. Isä Grandet huomasi sokeripalaset, heitti katseen vaimoonsa, joka kalpeni ja astui kolme askelta taaksepäin, sitten kääntyi Grandet hänen puoleensa ja sanoi hänelle korvaan:

— Mistä olette saaneet kaiken tämän sokerin?

— Nanon kävi hakemassa Fessard'ilta, sillä sitä ei ollut kotona.

On mahdotonta kuvitella, kuinka tuskallinen tämä mykkä näytös oli näille kolmelle naiselle. Nanon ei myöskään malttanut olla keittiössä, vaan katseli ovelta, mihin suuntaan asiat kehittyisivät. Maisteltuaan kahvia, piti Charles sitä liian karvaana ja hän etsi sokeria, jonka Grandet jo oli ottanut pois.

— Mitä etsitte, veljenpoikani? kysyi hän.

— Sokeria.

— Pankaa maitoa, vastasi talon isäntä, niin kahvinne tulee miedommaksi.

Eugénie otti sokeriastian, jonka hänen isänsä oli kätkenyt ja asetti sen pöydälle, katsellen isää tyynesti silmiin. Charles ei koskaan saanut tietää, millaisen sisällisen taistelun alaisena hänen serkkunsa oli, johon vanhan tynnyrintekijän katse vaikutti kuin salaman isku.

— Etkö syö, vaimoni?

Onneton orjatar astui vapisten pöydän luo, leikkasi palasen leipää ja otti päärynän. Eugénie tarjosi rohkeasti isälleen rypäleitä, sanoen:

— Maistahan, isä, minun säästöjäni! — Serkkuni, tehän syötte näitä, eikö totta? Olen hakenut nämä kauniit viinirypäleet teitä varten.

— Kas vaan, jos he saavat menetellä omin päin, niin ryöstävät he pian koko Saumurin putipuhtaaksi teidän tähtenne, veljenpoikani. Kun olette lopettanut syömisen, menemme yhdessä puutarhaan; minulla on kerrottavana teille seikkoja, jotka eivät ole sokerinsuloisia.

Eugénie ja hänen äitinsä heittivät Charles'iin katseen, jonka merkitystä nuorukainen ei voinut olla ymmärtämättä.

— Mitä merkitsee teidän puheenne, setäni? Sitten äitipoloiseni kuoleman (näitä sanoja lausuessaan hänen äänensä heltyi) ei ole mikään onnettomuus ollut mahdollinen minulle…

— Veljenpoikani, ken voi tietää, millä kärsimyksillä Jumala tahtoo meitä koetella? sanoi hänen tätinsä.

— Ta-ta-ta-ta, sammalsi Grandet, sellaisia typeryyksiä. Katselenpa murheella, veljenpoikani, kauniita valkeita käsiänne.

Ja hän näytteli veljenpojalleen eräänlaisia lampaanlapoja, jotka luonto oli sijoittanut hänen omien käsivarsiensa päähän.

— Näillä käpälillä voi kerätä taalereita? Te olette tottunut käyttämään kenkiinne samaa nahkaa kuin muut lompakoihin. Sellainen ei kelpaa! Ei ensinkään!

— Mitä tarkoitatte, setä hyvä? Enpä kuolemakseni ymmärrä puheestanne sanaakaan.

— Tulkaa, sanoi Grandet.

Saituri sulki taskuveitsensä, joi loppuun valkoviininsä ja avasi oven.

— Rohkeutta, orpana!

Se äänenväri, jolla Eugénie lausui nuo sanat, kylmäsi Charles'in mieltä. Hän seurasi hirvittävää sukulaistaan kuolettavan levottomuuden vallassa. Eugénie meni äitinsä ja Nanonin seurassa kyökkiin, josta he uteliaina katseillaan seurasivat näytöstä pienessä kosteassa puutarhassa. Setä ja veljenpoika olivat ääneti hetken ajan.

Grandet'sta ei tuntunut erikoisen vaikealta ilmoittaa Charles'ille hänen isänsä kuolemasta, mutta jonkinlaista sääliä tunsi hän ajatellessaan, ettei mies paralla ollut penniäkään omaisuutta, ja sentähden etsi hän sanoja, voidakseen ilmoittaa hänelle tämän viimemainitun asian niin varovaisesti kuin mahdollista. Hänestä ei tuntunut miltään sanoa: "Te olette kadottanut isänne!" Isäthän kuolevat ennenkuin lapset. Mutta: "Teillä ei ole ensinkään mitään!" Kaikki maailman onnettomuudet olivat yhdistettynä näihin sanoihin. Ja Grandet kulki jo kolmannen kerran edestakaisin keskitietä, jonka santa narskui jalkojen alla. Elämän tärkeinä hetkinä sielumme kiintyy lujasti paikkaan, jossa meitä on kohdannut joku suru tai ilo. Niin Charles'kin tutki erikoisen tarkkaavaisesti pyökkejä tässä pienessä puutarhassa, kellastuneita lehtiä, jotka putoilivat, rikkoutunutta muuria, hedelmäpuiden omituisuuksia, yksityiskohtia, jotka painuivat hänen mieleensä, ja jotka tulivat hänen eteensä samalla kertaa kuin muisto näistä surullisista hetkistä.

— On hyvin lämmin, hyvin kaunis ilma, sanoi Grandet, syvään hengittäen.

— Kyllä, setäni… mutta…?

— No niin, poikani, jatkoi setä, minulla on ikäviä uutisia kerrottavana sinulle. Isäsi on hyvin sai…

— Minkätähden olen siis täällä? huudahti Charles. Nanon, nopeasti tänne kyytihevoset! Voinhan saada täältä vaunut, lisäsi hän, kääntyen setänsä puoleen, joka seisoi liikkumattomana.

— Hevoset ja vaunut ovat tarpeettomat, vastasi Grandet, katsellen Charles'ia, joka oli vaiti ja tuijotti eteensä. — Niin, poika parkani, sinä arvaat. Hän on kuollut. Mutta se ei ole vielä mitään, on jotain vielä vakavampaa, hän on ampunut kuulan otsaansa…

— Isänikö?…

— Niin, mutta se ei ole mitään. Sanomalehdet kirjoittelevat tästä ikäänkuin tietäisivät muutakin. Kas tuossa, lue.

Grandet, joka oli lainannut lehden Cruchot'lta, levitti tuon kohtalokkaan kirjoituksen Charles'in silmien eteen. Silloin nuorukaisparka, vielä melkein lapsi ja siis siinä iässä, jossa tunteet ovat herkimmillään, puhkesi kyyneliin.

— Hyvä, ajatteli Grandet, hänen silmänsä peloittivat minua. Nyt hän itkee, hän on pelastettu. — Tämäkään ei ole vielä mitään, rakas veljenpoikani, jatkoi Grandet ääneen, tietämättä, kuunteliko Charles häntä, tämä ei ole vielä mitään, sinä unohdat surusi; mutta…

— En koskaan! En koskaan! Isäni! Isäni!

— Hän on syössyt sinut perikatoon. Sinulla ei ole mitään omaisuutta.

— Mitä minä siitä välitän? Missä on isäni, isäni?

Itku ja valitus kaikuivat vanhojen muurien siimeksessä sydäntäsärkevällä tavalla. Kaiku vahvisti niitä, kolme naista yhtyi, säälin tunteen valtaamina itkuun. Kyynelet ovat yhtä tarttuvat kuin nauru. Kuuntelematta enempää setäänsä, Charles kiiruhti sisään, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi pitkälleen vuoteelleen, kätkien kasvonsa lakanoihin, voidakseen itkeä rauhassa.

— Täytyy antaa ensi puuskan mennä ohi, sanoi Grandet, palatessaan saliin, jossa Eugénie ja hänen äitinsä olivat nopeasti kiiruhtaneet paikoilleen ja tekivät työtä vapisevin käsin, pyyhittyään kuiviksi kostuneet silmänsä. Tuo mies parka on houkka, hän suree enemmän vainajaa kuin menetettyä omaisuutta.

Eugénieta puistatti, kun hän kuuli isänsä puhuvan sillä tavalla pyhimmistä tunteista. Hän alkoi tästä hetkestä lähtien arvostella isäänsä.

Vaikkakin tukahdutettuina kuuluivat Charles'in nyyhkytykset tässä hiljaisessa talossa; ja hänen syvä valituksensa, joka tuntui tulevan kuin maan alta, ei lakannut ennenkuin myöhään illalla, ensin asteettain heikonnuttuaan.

— Poika parka! huokaili rouva Grandet.

Onneton huokaus! Isä Grandet katseli vaimoaan, Eugénieta ja sokeriastiaa; hän muisti sitä erikoista aamiaista, jota oli valmistettu onnettomalle sukulaiselle, ja asettui taisteluasentoon keskelle salia.

— Niin, minä toivon, sanoi hän tavallisella tyyneydellään, ett'ette jatka tuhlaavaisuuttanne, rouva Grandet. En ole antanut teille rahojani, jotta te syöttäisitte sokeria tuolle narrille.

— Äidilläni ei ole mitään osaa tässä, sanoi Eugénie. Minä olen…

— Senkötähden, että sinä olet täysi-ikäinen, keskeytti Grandet tytärtään, tahdot sinä vastustaa isääsi? Ajattele Eugénie…

— Isäni, teidän veljenpojaltanne ei saa puuttua teidän luonanne…

— Ta, ta, ta, ta! sammalsi tynnyrintekijä neljällä puoliaskeleisella äänenvivahduksella, aina vaan veljenpoika! Charles ei liikuta meitä vähintäkään: hänellä ei ole ropoakaan; hänen isänsä on tehnyt vararikon; ja kun tuo keikari on itkenyt itsensä väsyksiin, saa hän lähteä matkoihinsa täältä; minä en salli, että hän kääntää nurin koko taloni.

— Mitä merkitsee, isä, vararikko? kysyi Eugénie.

— Vararikko, vastasi isä, on häpeällisin teko, mitä mies koskaan voi tehdä.

— Se mahtaa olla hyvin suuri synti, sanoi rouva Grandet, ja syyllinen saa siitä kyllä rangaistuksensa.

— Siinäkös sinä olet taas jaarituksinesi, sanoi hän vaimolleen, kohauttaen olkapäitään. — Tehdä vararikko, Eugénie, jatkoi hän, on varkaus, jonka laki pahaksi onneksi ottaa suojansa alle. Ihmiset ovat antaneet rahojaan Guillaume Grandet'lle, koska häntä on pidetty kunniallisena ja rehellisenä miehenä; mutta hän on vienyt heiltä kaiken, jättämättä heille muuta kuin silmät, joilla voivat itkeä rahojaan. Maantien rosvo on asetettava korkeammalle kuin vararikon tekijä: edellinen ahdistaa teitä, te voitte puolustaa itseänne, hän panee oman henkensä alttiiksi, mutta jälkimäinen… Niin, Charles on häväisty.

Nämä sanat kaikuivat tyttöparan sydämessä ja musersivat hänet koko painollaan. Hän ei tuntenut maailman ajatuksia eikä sen viekkaita viisasteluja; hän oli vilpitön kuin kukkanen, joka kasvaa syrjäisessä metsän katveessa. Hän uskoi täydellisesti isänsä selitykseen, joka ei tehnyt eroa tahallisen ja tahdottoman vararikon välillä.

— Mutta, isä, ettekö te olisi voinut estää tätä onnettomuutta?

— Veljeni ei ole pyytänyt minun neuvojani, sitäpaitsi on hänellä neljän miljoonan velat.

— Kuinka paljon on miljoona, isä? kysyi Eugénie lapsen viattomuudella, luullen jo keksineensä keinon.

— Miljoonako? sanoi Grandet. Se on miljoona kahdenkymmenen sou'n rahaa. Viidestä kahdenkymmenen sou'n rahasta tulee viisi frangia.

— Jumalani! huudahti Eugénie, sedällänihän on siis ollut hallussaan neljä miljoonaa? Onko ketään koko Ranskassa, jolla olisi yhtä monta miljoonaa.

Ukko Grandet hiveli leukaansa ja hymyili; hänen sieramensa näyttivät laajenneen.

— Mutta kuinka käy serkkuni Charles'in?

— Hän lähtee Intiaan, missä hän isänsä toivomuksen mukaan koettaa ansaita rahaa.

— Mutta onko hänellä varoja matkustaa sinne saakka?

— Minä maksan hänen matkansa… aina Nantes'iin saakka.

Eugénie kavahti isänsä kaulaan.

— Oi, isäni, kuinka hyvä te olette!

Hän syleili isäänsä niin sydämellisesti, että Grandet häpesi, sillä hänen omatuntonsa soimasi häntä hiukan.

— Tarvitaanko paljon aikaa miljoonan kokoamiseen? kysyi Eugénie.

— Jumala paratkoon! sanoi tynnyrintekijä, tiedäthän millainen 20 frangin kultaraha on; no niin, sellaisia tarvitaan viisikymmentä tuhatta, jotta saataisiin miljoona.

— Äiti, me annamme lukea yhdeksän messua hänelle.

— Minäkin sitä jo ajattelin, vastasi äiti.

— Siinä ollaan taas! aina tuhlata rahaa, huudahti isä. Luuletteko, että sillä tavalla ansaitaan satoja ja tuhansia!

Samassa äänekäs valitus, sydäntäsärkevämpi kuin edelliset, kuului ylhäältä. Eugénie ja hänen äitinsä kalpenivat säikähdyksestä.

— Nanon, mene katsomaan, ettei hän tapa itseään, sanoi Grandet. — Kas niin! jatkoi hän, kääntyen vaimonsa ja tyttärensä puoleen, ei mitään tyhmyyksiä. Minä jätän teidät. Menen hollantilaistemme luo, jotka lähtevät tänään. Sitten käyn Cruchot'n luona keskustelemassa näistä asioista.

Hän lähti. Kun Grandet oli sulkenut oven jälessään, vetivät äiti ja tytär helpoituksen huokauksen. Ennen tätä aamua ei Eugénie ollut koskaan tuntenut ahdistusta isänsä läsnä-ollessa, mutta sitten muutaman tunnin olivat tunteet ja ajatukset saaneet hänessä uuden käänteen.

— Äiti, paljonko saadaan viinitynnyristä?

— Isäsi myö niitä sadasta, sadasta viidestäkymmenestä, joskus kahdestakin sadasta frangista, mikäli minä olen kuullut kerrottavan.

— Kun hän siis korjaa neljätoista sataa tynnyriä viiniä, niin…?

— Tosiaankin, lapseni, minä en tiedä, paljonko hän siitä saa; isäsi ei koskaan kerro minulle kauppa-asioistaan.

— Mutta, isän täytyy olla rikas.

— Ehkä. Herra Cruchot sanoi minulle, että isäsi osti kaksi vuotta sitten Froidfond'in, joka maksoi hänelle luultavasti paljon rahaa.

Eugénie, joka ei voinut päästä selville isänsä omaisuudesta, keskeytyi laskuissaan.

— Hän ei edes huomannut minua, poika parka! sanoi Nanon, astuen saliin. Hän makaa pitkällään vuoteellaan kuin vasikka, ja itkee kuin Magdaleena, niin että valitus vain kuuluu! Mikä suru onkaan kohdannut tuota kunnon nuorukaista!

— Menkäämme heti lohduttamaan häntä, äiti; ja kun koputetaan ovelle, tulemme alas.

Rouva Grandet ei voinut vastustaa tyttärensä rukoilevaa ääntä. Eugénie oli säälivä, hän oli nainen! Molemmat nousivat sykkivin sydämin Charles'in huoneeseen. Ovi oli auki. Nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Kyyneliinsä unohtuneena voihki hän ääneen.

— Kuinka hän rakastaa isäänsä! sanoi Eugénie hiljaa. Oli mahdotonta olla tuntematta näitä sanoja lausuttaissa tytön palavan sydämen sisimmät toiveet. Rouva Grandet heittikin tyttäreensä äidillisen katseen; sitten kuiskasi hän hiljaa hänen korvaansa.

— Varo, ettet rakastu häneen.

— Rakastu häneen! toisti Eugénie. Oi! jos tietäisit, mitä isäni on sanonut!

Charles kääntyi, ja huomasi tädin ja serkkunsa.

— Olen kadottanut isäni, isä parkani. Jos hän olisi uskonut minulle onnettomuutensa salaisuuden, olisimme tehneet työtä molemmat ja saaneet asiat jälleen hyvälle tolalle. Jumalani, minun hyvä isäni! olin niin varma siitä, että näkisin hänet jälleen, että luulenpa melkein että syleilin häntä kylmästi jäähyväisiksi…

Nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa.

— Me rukoilemme hänen puolestaan, sanoi rouva Grandet. Antautukaa Jumalan tahdon alle.

— Serkkuni, sanoi Eugénie, rohkaiskaa mielenne! Isänne on auttamattomasti kuollut, ajatelkaa nyt, millä tavalla pelastaisitte kunnianne…

Naisen vaiston hienoudella, joka aina tulee esille, silloinkin kun hän lohduttaa, Eugénie tahtoi kääntää serkkunsa huomion surusta häneen itseensä.

— Kunnianiko?… huudahti nuorukainen, pyyhkäisten äkisti hiukset otsaltaan.

Ja hän istuutui vuoteelleen pannen käsivartensa ristiin.

— Ah! se on totta. Isäni on tehnyt vararikon, kertoi setä.

Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja kätki kasvot käsiinsä

— Jättäkää minut yksin, serkkuni, jättäkää minut yksin! Jumalani! Jumalani! antakaa anteeksi isälleni, hän on mahtanut hirveästi kärsiä!

Oli jotain kaamean liikuttavaa nuorukaisen tuskan ilmaisussa, joka näytti olevan niin tosi, niin vilpitön. Se oli ujoa tuskaa. Eugénien ja hänen äitinsä yksinkertaiset sydämet ymmärsivät sen, kun Charles liikkeellä pyysi heitä jättämään hänet yksin. He menivät alas, istuutuivat tavallisille paikoilleen ikkunan eteen ja tekivät työtä noin tunnin verran, sanomatta sanaakaan toisilleen. Eugénie oli huomannut, heittäessään pikaisen silmäyksen nuorukaisen tavaroihin, — nuoret tytöt näkevät yhdellä silmäyksellä kaiken — hänen pukimensa pienet yksityiskohdat, hänen saksensa ja kullalla koristetut partaveitsensä. Ja tämä loisto, jonka hän näki surun keskellä, saattoi Charles'in hänen silmissään vielä viehättävämmäksi, ehkä juuri vastakohdan tähden. Ei koskaan niin vakava tapaus, ei koskaan niin draamallinen näytös ollut järkyttänyt näiden molempain olentojen mielikuvitusta, jotka tähän saakka olivat eläneet keskeytymättömässä levossa ja yksinäisyydessä.

— Äiti, sanoi Eugénie, meidän täytyy pukeutua mustiin sedän kuoleman johdosta.

— Isäsi ratkaiskoon sen asian, vastasi rouva Grandet. Sitten vaikenivat he taas molemmat. Eugénie neuloi pistoksensa niin säännöllisin liikkein, että tarkkaava silmä olisi voinut lukea hänen surulliset, syvät ajatuksensa niissä. Tämän nuoren naisen suurin toivo oli ottaa osaa serkkunsa suruun.

Kahdeksan tienoilla sai kiivas koputus ovelle rouva Grandet'n säpsähtämään.

— Mikä mahtaa olla isäsi mielessä? sanoi hän tyttärelleen.

Viinikauppias astui sisään iloisena. Vedettyään hansikkaat kädestään, hieroi hän käsiään niin lujaan että hänen ihonsa olisi mennyt rikki, ellei se olisi ollut vahvempaa kuin parkittu venäläinen nahka. Hän kulki edestakaisin, väliin vilkaisten kelloa. Vihdoin tuli hänen salaisuutensa ilmi.

— Vaimoni, sanoi hän sammaltamatta, olen saanut heidät kaikki ansaan. Viinimme on myyty! Hollantilaiset ja belgialaiset lähtivät tänä aamuna, minä kuljin edestakaisin heidän majatalonsa ohitse ja tekeydyin kuin olisin ollut pulassa. Silloin tapahtui se, minkä jo sinulle kerroin. Kaikkien suurten viinimaitten omistajat säästävät viininsä ja tahtovat odottaa, minä en ole estänyt heitä siitä. Belgialaisemme oli epätoivoissaan. Minä huomasin tämän. Asioista sovittiin ja hän ottaa viinimme maksaen kaksi sataa frangia tynnyristä, josta puolet käteistä. Sain rahat kullassa. Vekselit ovat valmiit, kas tuossa kuusi louis'ta sinulle. Kolmen kuukauden kuluttua viinin hinta laskeutuu.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin tyynellä, mutta samalla syvästi ivallisella äänellä, että Saumurin asukkaat, jotka joukoissa seisoivat torilla ja olivat tyrmistyneitä Grandet'n tekemästä kaupasta, olisivat syvään huo'anneet, jos olisivat tämän kuulleet. Äkillinen pelästys olisi saanut viinin hinnan laskeutumaan viisikymmentä prosenttia.

— Te saatte tänä vuonna tuhat tynnyriä, isä? kysyi Eugénie.

— Niin, ty-ty-tyttöseni.

Tämä esiin sammallettu sananen todisti tynnyrintekijän olevan onnen kukkuloilla.

— Siitähän tulee kaksi sataa tuhatta kertaa kaksikymmentä sou'ta.

— Aivan niin, neiti Grandet.

— Silloinhan, isä, te voitte auttaa Charles'ia.

Kummastusta, vihaa, Belsazarin mielenkuohua hänen nähdessään Mene Tekel Upharsinin seinällään, ei voisi verrata Grandet'n kylmään suuttumukseen, kun hän huomasi veljenpoikansa asustavan tyttärensä sydämessä ja hänen suunnitelmissaan.

— Siitä lähtien kun tuo keikari pani jalkansa minun talooni, käy kaikki täällä nurinpäin. Te tahdotte ostaa makeisia, valmistaa häitä ja juhlia. Minä en halua, että asiat käyvät sillä kurin. Minun iälläni tietää jo, mikä sopii, mikä ei. Sitä paitsi, en tahdo, että tyttäreni tulee minua opettamaan, enemmän kuin kukaan muukaan. Minä teen veljenpoikani puolesta mitä näen parhaaksi tehdä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne siihen asiaan. — Minä sinuun tulee, Eugénie, jatkoi hän kääntyen tyttärensä puolen, älä puhu minulle enää mitään veljenpojastani tai lähetän minä sinut jo huomispäivänä Noyers'in luostariin Nanonin kanssa. Missä hän on tuo, nuorukainen? Onko hän tullut alas?

— Ei, ystäväni, vastasi rouva Grandet.

— No, mitä hän sitten tekee?

— Hän itkee isäänsä, vastasi Eugénie.

Grandet katseli tytärtään, löytämättä sanaa vastaukseksi. Hänessä oli kuitenkin hitunen isää.

Kuljettuaan pari kertaa edestakaisin salissa, meni hän työhuoneeseensa miettimään, asettaisiko rahansa valtionpankkiin. Kaksi tuhatta auranalaa metsää, jotka hän hiljan oli antanut kaataa, oli tuottanut hänelle kuusi sataa tuhatta frangia; liittämällä tähän rahat, jotka hän oli saanut poppeleistaan, edellisen ja tämän vuoden tulot, paitsi niitä kahta sataa tuhatta, jotka hän juuri oli saanut, oli hänellä koottuna yhdeksän sataa tuhatta frangia. Ne kaksikymmentä prosenttia, jotka hän saattoi saada korkoa, houkuttelivat hänen ahneuttaan. Hän teki laskelmiaan lyijykynällä sen sanomalehden laitaan, jossa oli lukenut tiedonannon veljensä kuolemasta. Hän kuuli veljenpoikansa nyyhkytykset, mutta ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota.

Nanon koputti ovelle, ilmoittaakseen, että päivällinen oli valmis. Astuessaan alas portaita ajatteli Grandet:

— Kun olen nostanut rahani, kahdeksan päivän päästä, järjestän tämän asian. Kahden vuoden päästä voin nostaa Parisissa puolitoista miljoonaa puhtaassa kullassa.

— Kas niin, missä on veljenpoikani?

— Hän sanoo, ettei tahdo syödä, vastasi Nanon. Mutta se ei ole terveellistä.

— Taaskin säästö, vastasi Grandet.

— Niin, niin kyllä.

— Hui hai! Ei hän iankaikkisesti itke. Kyllä routa porsaan kotia ajaa.

Päivällinen oli painostavan hiljainen.

— Ystäväni, sanoi rouva Grandet, kun ruoka oli korjattu pöydästä, meidän täytyy pukeutua mustiin.

— Totta tosiaan, rouva Grandet, te olette taitava keksimään keinoja, millä saa rahan menemään. Suru on sydämessä eikä vaatteissa.

— Mutta onhan surupuku välttämätön veljen kuoltua, ja kirkkokin velvoittaa meitä…

— Ostakaa surupukunne kuudella kultarahallanne. Minulle riittää kappale harsoa.

Eugénie nosti silmänsä taivasta kohti sanaa puhumatta. Hänen uinuvat tukahdutetut tunteensa olivat heränneet, mutta ne olivat kohta herättyään taitetut. Tämä ilta oli näköjään samanlainen kuin tuhannet edelliset hänen yksitoikkoisessa elämässään, mutta samalla kauhein kaikista. Eugénie teki työtään nostamatta päätään ja käyttämättä lainkaan työrasiaa, jota Charles oli katsellut niin halveksien edellisenä iltana. Rouva Grandet kutoi kalvosimia. Herra Grandet pyöritteli peukalojaan tunnin toisensa jälkeen vaipuneena laskelmiinsa, joiden tulosten piti hämmästyttää seuraavana päivänä Saumurin asukkaita.

Ei kukaan käynyt talossa sinä iltana. Koko kaupunki puhui sensijaan Grandet'n jättiläiskaupasta, hänen veljensä vararikosta ja hänen veljenpoikansa tulosta. Kaikki viininviljelijät olivat kokoontuneet sydäntään keventämään ja neuvottelemaan herra des Grassins'in luo, missä sadateltiin entistä määriä.

Nanon kehräsi ja hänen rukkinsa hyrinä oli ainoa ääni, joka kuului salin harmajien seinien sisällä.

— Emmepä, totta vie, kuluta kieltämme, virkkoi lopulta Nanon, väläyttäen valkeita hampaitaan, jotka olivat suuria kuin kuoritut mantelit.

— Ei pidä kuluttaa mitään, vastasi Grandet, heräten mietteistään.

Hän ajatteli, kuinka hän kolmen vuoden kuluttua omistaisi kahdeksan miljoonaa, ja rakenteli niille tuulentupiaan.

— Menkäämme nukkumaan. Menen sanomaan hyvää yötä veljenpojalleni kaikkien puolesta ja katsomaan, tahtooko hän jotain.

Rouva Grandet jäi ensimäiselle portaalle kuuntelemaan, minkälainen keskustelu syntyisi Charles'in ja ukon välillä. Eugénie, rohkeampana kuin äiti, nousi kaksi porrasta.

— Kas niin, veljenpoikani, te olette suruissanne. Niin, itkekää vain, sehän on luonnollista. Isä on aina isä. Mutta meidän täytyy kantaa surumme kärsivällisyydellä. Minä pidän huolta teistä sillä aikaa kun te itkette. Olen hyvä sukulainen, nähkääs. Kas niin, rohkeutta! Tahdotteko juoda lasin viiniä? Viini ei maksa mitään Saumurissa; täällä tarjotaan viiniä kuin Intiassa teetä. Mutta, jatkoi Grandet, teillähän ei ole täällä valoa. Se on paha, hyvin paha! Täytyy selvästi voida nähdä kaikkea mitä tekee.

Grandet meni uunin luo.

— Kas vain! huudahti hän, täällähän on vahakynttilä. Mistä hitosta on vahakynttilä tänne tullut! Naisväki voisi vaikka repiä laudat lattiasta, keittääkseen munia tuolle pojalle.

Kuullessaan nämä sanat äiti ja tytär palasivat huoneisiinsa ja kiiruhtivat vuoteisiinsa nopeasti kuin säikähtyneet hiiret, jotka piiloutuvat reikiinsä.

— Rouva Grandet, teillähän on salaisia säästöjä, sanoi talon isäntä astuessaan vaimonsa huoneeseen.

— Ystäväni, minä toimitan juuri rukoukseni, odottakaa, vastasi pelokkaalla äänellä rouva parka.

— Vieköön paholainen sinun Jumalasi! vastasi Grandet vihoissaan.

Saiturit eivät usko tulevaisuuteen tämän elämän jälkeen; nykyhetki on heille kaikki kaikessa. Tämä seikka heittää hirvittävän valon nykyaikaan, jolloin enemmän kuin koskaan muulloin raha hallitsee lakeja, politiikaa ja tapoja. Laitokset, kirjat, ihmiset ja opit, kaikki pyrkivät tukahuttamaan uskoa tulevaan elämään, joka on ollut kahdeksantoista vuosisataa yhteiskunnallisen elämän tukena. Nykyään pidetään hautaa vähemmän vakavana kuin ennen. Taivas ja helvetti ovat siirretyt nykyisyyteen. Saavuttaa joko oikeudella tai vääryydellä ylellisyyden ja nautintojen maallisen paratiisin, paaduttaa sydäntä, sensijaan että muinoin kidutettiin ruumista iankaikkisen elämän toivossa, on yleinen tapa, joka näkyy kaikkialla, vieläpä laeissakin, jotka kysyvät ihmisiltä: "Paljoko rahaa sinulla on?" sen sijaan että tutkailisivat: "Mitä sinä ajattelet?" Kun tämä oppi on siirtynyt porvaristosta kansaan, mitä tulee silloin kansasta?

— Rouva Grandet, oletteko lopettanut? kysyi vanha tynnyrintekijä.

— Ystäväni, minä rukoilen sinun puolestasi.

— Hyvä! Hyvää yötä. Huomenna aamulla puhelemme.

Vaimo parka nukkui kuin koulupoika, joka, laiminlyötyään läksynsä, pelkää herätessään tapaavansa opettajansa ärtyiset kasvot. Juuri kun hän peloissaan veti peitteen päänsä yli, jottei kuulisi mitään, hiipi Eugénie hänen luokseen, paitasillaan, avojaloin. Hän suuteli äitiä otsalle.

— Oi! äiti hyvä, sanoi hän, huomenna sanon hänelle, että se olen minä, joka olen syyllinen.

— Ei, hän lähettäisi sinut Noyers'iin. Anna minun pitää huolta tästä, ei hän syö minua.

— Äiti!

— Mitä?

— Hän itkee yhä vaan.

— Mene toki nukkumaan, tyttöseni. Vilustutat itsesi, laattia on kostea.

Näin oli kulunut tämä omituinen päivä, joka painoi syvän jäljen molempien orpanain koko elämään; eikä Eugénien uni tästä lähtien enää ollut yhtä rauhallinen ja viaton kuin tähän saakka.

On tapahtumia ihmiselämässä, jotka tuntuvat mahdottomilta, kun luemme niistä kirjoista, mutta jotka kuitenkin ovat tosia. Eiköhän tämä johdu siitä, että unohdetaan kertoa niistä salaisista perussyistä, jotka johdonmukaisesti ovat aiheuttaneet nuo tapahtumat? Ehkä Eugénien syvä rakkaus voitaisiin jaotella hienoimpiin alkuosiinsa, sillä siitä kehittyi, kuten joku ehkä sanoisi, sairaus, jota kesti läpi hänen elämänsä. Useat kieltävät mieluummin näkyvät tulokset kuin ottavat huomioon ne lukemattomat siteet, solmut ja väliasteet, jotka kaikki salaa liittävät tapahtuman toiseen siveellisessä maailmanjärjestyksessä. Eugénien menneisyys oli syynä hänen ajattelemattomaan lapsellisuuteensa ja hänen tunteidensa äkillisiin vaihteluihin. Kuta rauhallisempi hänen elämänsä oli ollut, sitä kiihkeämmin naisellinen säälintunne, joka on voimakkain kaikista vaistoista, kehittyi hänen sielussaan. Päivän tapausten järkyttämänä heräsi hän useampia kertoja kuunnellakseen serkkuaan ja luulikin kuulevansa vielä huokailuja, jotka edellisestä päivästä lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan. Milloin näki hän hänen heittävän henkensä surusta, milloin uneksi hän hänen kuolevan nälkään. Aamupuoleen kuuli hän varmasti hirvittävän huudahduksen. Heti puki hän päälleen ja kiiruhti vielä hämärtäessä hiipien serkkunsa luo, joka oli jättänyt ovensa auki. Kynttilä oli palanut loppuun. Charles nukkui täysissä pukimissa, istuen nojatuolissaan, pää vuoteeseen painuneena; hän uneksi niinkuin tyhjävatsaisten ihmisten on tapana uneksia. Eugénie antoi kyynelilleen täyden vallan. Hän ihaili noita nuoria, kauniita, tuskan jalostamia kasvoja, noita kyynelten turvottamia silmiä, jotka, vaikkakin kiinni vielä, näyttivät vuodattavan kyyneliä. Charles aavisti vaistomaisesti Eugénien olevan vieressään, hän avasi silmänsä ja näki hänen liikutettuna seisovan edessään.

— Anteeksi, serkkuni, sanoi Charles, joka nähtävästi ei tiennyt mitä kello oli eikä myöskään, missä hän oli.

— Teillä on ystäviä, jotka ymmärtävät teitä, serkkuni, ja me ajattelimme, että te tarvitsisitte jotain. Teidän pitäisi panna maata, tehän väsytätte itsenne tuolla tavalla.

— Se on totta.

— Niin — hyvästi.

Hän kiiruhti pois samalla kertaa häpeissään ja onnellisena siitä, että oli tullut. Yksin viattomuus rohkenee tehdä tällaisia rohkeita tekoja. Hyve voi virittää ansoja yhtä hyvin kuin pahe. Eugénie, joka ei ollut serkkunsa vieressä vapissut, saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän tuli huoneeseensa. Hänen entinen, kaikesta tietämätön elämänsä oli kuin poispuhallettua, hän tutkisteli ja moitti itseään.

— Mitä mahtaakaan hän ajatella minusta? Hän luulee varmaankin, että rakastan häntä.

Ja kuitenkaan ei hän toivonut mitään enemmän kuin että hän luulisi, että niin oli asianlaita. Mikä tapahtuma tälle nuorelle yksinäiselle tytölle salaa hiipiä nuoren miehen huoneeseen! Eikö ole tekoja, tapahtumia, jotka rakkaudelle merkitsevät yhtä paljon kuin pyhät kihlajaiset! Tuntia myöhemmin hän astui äitinsä huoneeseen ja auttoi häntä tapansa mukaan pukeutumaan. Sitten he istuutuivat paikoilleen ikkunan eteen ja odottivat Grandet'ta levottomuudella, joka samalla jääti ja tukahutti sydäntä, ahdisti tai laajensi sitä, luonteiden mukaan. He pelkäsivät lähenevää rangaistusta. Tämä pelko on niin yleinen vaisto, että kotieläimetkin sen tuntevat, sillä ne huutavat pienimmästäkin rangaistuksesta, mutta ovat vaiti jos itse haavoittavat itseään. Isä tuli alas, puheli hajamielisen näköisenä vaimolleen, suuteli Eugénietä, istuutui pöytään ja näytti siltä kuin hän ei enää olisi ajatellut eilispäivän uhkauksia.

— Mikä on tullut veljenpojalleni? Nuorukainen ei todella tuota meille paljon vaivaa.

— Herra, hän nukkuu, vastasi Nanon.

— Sitä parempi, silloin hän ei tarvitse vahakynttilää, sanoi Grandet pilkallisella äänellä.

Tämä tavaton lempeys, tämä katkera iloisuus kummastutti rouva Grandet'ta, joka katseli puolisoaan hyvin tarkkaavaisesti.

Kunnon mies…

Tässä lienee paikallaan huomauttaa että Tourainessa, Anjoussa, Poitoussa ja Bretagnessa usein käytetty sana "kunnon mies" soveltuu yhtä hyvin julmimmille kuin lempeimmillekin miehille, kun nämä vaan ovat saavuttaneet määrätyn ijän. Siis ei tästä nimityksestä voi päätellä asianomaisen mielenlaatua.

Niin, kunnon mies otti hattunsa, hansikkaansa ja sanoi:

— Menen torille tapaamaan Cruchot'tamme.

— Eugénie, isälläsi on varmaankin jotain tekeillä. Itse asiassa nukkui herra Grandet tavallisesti vähän ja olikin käyttänyt toiset puolet viime yöstään laskuihinsa, jotka antoivat hänen suunnitelmilleen ja yrityksilleen ihmeteltävän varmuuden ja takasivat niille alituisen menestyksen, joka suuresti kummastutti Saumurin asukkaita. Kaikki inhimillinen mahti perustuu kärsivällisyyteen ja aikaan. Tarmokkaat ihmiset vartovat ja valvovat. Saiturin elämä on inhimillisen voiman alituista harjoittelua. Hänen tukenaan on kaksi tunnetta: itserakkaus ja rahanhimo — molemmat osia samasta kokonaisuudesta, itsekkäisyydestä. Tästä johtuu ehkä se harvinainen mielenkiinto, jota saiturit näyttämöllä herättävät. Jokainen ihminen on jollain siteillä kiinnitettynä tällaiseen persoonallisuuteen. Saiturit koskettelevat kaikkia inhimillisiä tunteita, koska ne kaikki yhdistyvät heissä. Sillä missä on ihminen ilman toivomuksia, ja mikä toivomus tulee täytetyksi ilman rahaa?

Herra Grandet'lla oli tosiaankin jotain tekeillä, kuten hänen vaimonsa sanoi. Hänessä syntyi, kuten kaikissa saitureissa, polttava halu saada keinotelluksi itselleen muiden rahoja. Kysytään voimaa jotta voisi täydellisesti halveksia niitä, jotka ovat heikkoja ja antavat toisten pettää itseään. Niin, kukapa on oikein ymmärtänyt Jumalan jalkojen juuressa makaavan lampaan, maallisten uhrien liikuttavan vertauskuvan? Saituri antaa tämän lampaan rauhassa lihoa, syöttää sitä, tappaa sen, paistaa sen, syö sen, samalla sitä sydämestään halveksien. Saiturin sielu elää rahasta ja ihmis-halveksunnasta.

Yön kuluessa olivat kunnon miehen ajatukset saaneet uuden suunnan: tästä hänen lempeytensä. Hän oli suunnitellut, miten hän pilkkaisi parisilaisia, kiusaisi, nylkisi ja uuvuttaisi, saisi heidät hämääntymään, hikoilemaan toivomaan, kalpenemaan; hän, vanha tynnyrintekijä, tahtoi harmaissa asuinhuoneissaan, astuessaan talonsa oksaisia portaita ylös ja alas, herättää parisilaisissa toiveita ja pelkoa; toisin sanoen, hän tahtoi tehdä heille kepposen. Hänen kaikki ajatuksensa olivat veljenpojassa. Hän tahtoi pelastaa kuolleen veljensä kunnian, mutta se ei saanut maksaa hänelle eikä veljenpojalle äyriäkään. Hänen omat rahansa olivat asetetut kolmeksi vuodeksi; hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää huolta kiinteästä omaisuudestansa; hän tarvitsi aihetta pahanilkiselle toimihalulleen, ja sellaisen sai hän veljensä vararikosta. Hänellä ei ollut nyt mitään käsillä ja hän tahtoi Charles'ille hyödyksi käydä käsiksi parisilaisiin ja näytellä helposta hinnasta mallikelpoisen veljen osaa. Perheen kunnia ei merkinnyt mitään hänen suunnitelmissaan. Hänen tunteensa oli sama, jota tuntevat pelaajat nähdessään hyvin pelattavan peliä, johon heillä itsellään ei ole tilaisuutta ottaa osaa. Tätä varten tarvitsi hän Cruchot'ita, mutta hän ei tahtonut mennä heidän luokseen. Hänelle oli mukavampaa että he tulivat hänen tykönsä, ja hän toivoi voivansa alottaa jo samana iltana huvinäytelmän, josta hän jo nautti mielessään, ja jo seuraavana päivänä oli hän oleva koko kaupungin ihailun esineenä, ilman että hänen tästä hauskuudesta tarvitsi maksaa äyriäkään.

Neljäs luku.

Isän poissaollessa oli Eugéniella onni voida avoimesti toimia rakkaan orpanansa hyväksi ja antaa ilman pelkoa valtaa säälilleen, mikä on aina yksi naisen ylevimpiä etuja — ainoa, jota hän tahtoo harjoittaa ja tuntea ja jonka hän näkee mielellään miehen ottavan vastaan. Kolme, neljä kertaa juoksi Eugénie kuuntelemaan serkkunsa hengitystä, saadakseen selville, valvoiko vai nukkuiko tämä; ja kun Charles oli noussut, olivat kerma, kahvi, munat, hedelmät, lautaset, lasit, kaikki, mikä kuului hyvään aamiaiseen Eugénien lähimpänä huolena. Sillävälin kapusi hän taas ketterästi vanhoja rappusia serkkunsa ovelle, kuunnellakseen ääntä tämän huoneesta. Pukeutuiko hän? Vai mahtoiko hän itkeä vielä? Eugénie oli tullut aivan oven taakse.

— Serkku!

— Te, serkkuseni?

— Tahdotteko syödä aamiaista vierastuvassa vaiko huoneessanne?

— Aivan niinkuin tahdotte!

— Kuinka voitte nyt?

— Rakas serkkuseni, tunnenpa häpeäväni sitä tunnustaa, mutta minun on nälkä.

Tämä oven läpi suoritettu vuoropuhelu oli Eugénielle kappale todellista romaania.

— No hyvä, tuomme teille aamiaisen huoneeseenne, jottei olisi isästä mitään pelkoa.

Hän katosi kepeänä kuin lintu kyökkiin.

— Nanon, menehän toki laittamaan kuntoon hänen huoneensa.

Nuo portaat, joita hän oli kulkenut niin usein ylös ja alas ja jotka narahtivat joka askelelta, näyttivät Eugéniesta menettäneen kaiken vanhan luonteensa, ne olivat hänestä valoisat, ilmehikkäät ja nuoret, kuten hän itsekin, nuoret kuin se rakkaus, jota ne palvelivat. Hänen hyvä ja kärsivällinen äitinsä mukautui mielellään tyttärensä rakkauden oikkuihin. Kun Charles'in huone oli siistitty, menivät he kumpikin pitämään seuraa poikaparalle. Eikö kristillinen rakkaus heitä siihen velvoittanut? Molemmat naiset löysivät uskonnosta satoja pieniä koukkuja, joilla he osasivat menettelyään tukea.

Charles huomasi olevansa mitä ystävällisimmän ja hellimmän huolenpidon esine. Ja hän tunsi syvässä surussaan tämän sametinpehmeän hellyyden sulon, näiden kahden naisen ystävyyden, jotka alati orjuudessa eläneinä hetkeksi saivat takaisin vapautensa kärsimyksissä, heidän oikeassa ilmakehässään. Sukulaisuuden nojalla katsoi Eugénie olevansa oikeutettu järjestelemään serkkunsa liinavaatteita ja toiletti-tarpeita ja hän piteli jokaista kultaista ja hopeista pikkuesinettä kauan ihaillen ja tutkien käsissään.

Charles tunsi syvää liikutusta tätinsä ja serkkunsa osanoton johdosta, sillä hän tiesi vallan hyvin, että Parisissa ei hän nykyisessä asemassaan olisi tavannut muuta kuin välinpitämättömiä ja kylmiä sydämiä. Hän alkoi nyt nähdä Eugénien koko tämän erikoisessa kauneudessa ja ihaili nyt hänen viattomia tapojaankin, joita hän oli ennen pitänyt naurettavina. Kun sitten Eugénie otti Nanonin kädestä kahvikannun tarjotakseen hänelle itse koko naisellisella sulollaan, heittäen samalla serkkuunsa kauniin katseen, kyyneltyivät parisilaisen silmät ja hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Ah, mitä te nyt teette? kysyi Eugénie.

— Ne ovat kiitollisuuden kyyneliä, vastasi Charles. Eugénie kääntyi äkkiä kamiinia kohti ja tarttui kynttiläjalkoihin.

— Nanon, ota nämä ja vie ne alas, sanoi hän.

Kun hän taas loi katseensa serkkuun, oli hän vielä punainen, mutta hänen silmänsä koettivat salata sitä hillitöntä iloa, joka liikkui hänen sydämessään. Mutta molempain katseet ilmaisivat sen, koko heidän sielunsa suli yhteen ainoaan ajatukseen: tulevaisuus oli heidän. Tämä suloinen elämys oli Charles'ille hänen suuressa surussaan sitä kallisarvoisempi, kun se oli aivan odottamaton.

Kolkutus porttiin sai molemmat naiset pakenemaan paikoilleen. Onneksi ehtivät he kavuta kyllin nopeasti portaita ollakseen työnsä ääressä, kun Grandet astui sisään. Hänen epäluulonsa olisivat jo heränneet, jos hän olisi tavannut heidät porraskäytävässä. Aamiaisen jälkeen, jonka Grandet tuota pikaa antoi luistaa kädestä suuhun, ilmestyi metsävahti, joka ei vielä ollut saanut hänelle luvattua korvausta. Hän toi Froidfond'ista jäniksen ja muutamia peltokanoja, jotka hän oli linnan metsissä ampunut, sekä ankeriaita ja pari haukea, joita myllärit olivat lähettäneet.

— Kas, kas, Cornoiller, hän tulee aina kuin pyydettynä. — Taitaa olla hyvänmakuinen, tuo?

— Totta tosiaan, jalo herra, olen tappanut sen pari päivää sitten.

— Siispä, jalat allesi, Nanon! huudahti Grandet. Valmista tämä päivälliseksi, sillä olen kutsunut molemmat Cruchot't kesteihin.

Nanon jäi ihmeissään seisomaan paikoilleen ja katsoa töllisteli huoneessa olijoita.

— Mutta mistä minä näin äkkiä saan silavaa ja höysteitä ruokiin?

— Vaimoseni, anna Nanonille kuusi frangia ja muistuta minua, että noudan hyvää viiniä kellarista.

— Herra Grandet, aioinpa, alkoi metsänvartija, joka kauan oli miettinyt, miten saada puhe johdetuksi luvattuun palkkaan, aioinpa, herra Grandet…

— Ta, ta, ta, ta, virkahti Grandet väliin, tiedän mikä sinulla on mielessäsi; sinä olet rehti mies. Katsokaamme huomenna, tänään ei minulla ole aikaa. — Vaimoseni, anna hänelle viisi frangia.

Tämän sanottuaan lähti Grandet huoneesta. Hänen vaimoparkansa oli ylen onnellinen saadessaan rauhan syntymään yhdentoista frangin hinnalla. Hän tiesi, ettei Grandet pariin viikkoon kiukuttelisi nyt, kun hän kappale kappaleelta oli poiminut häneltä ne kolikot, jotka hän oli hänelle antanut.

— Tässä on, Cornoiller, sanoi hän, pistäen kymmenen frangia miehen käteen. Kyllä muistamme kerran palkita palveluksesi.

Cornoiller ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän lähti.

— Rouva, sanoi Nanon, joka oli pannut mustan myssynsä päähänsä ja ottanut kopan käsivarrelleen, en tarvitse enempää kuin kolme frangia, pitäkää loput. Tulen hyvin toimeen kolmellakin.

— Valmistakin hyvä päivällinen, Nanon, serkkuni on tänään vieraanamme, virkahti Eugénie.

— Aivan varmasti hautoo isäsi jotain erikoista mielessään, sanoi rouva Grandet. Tämä on kolmas kerta sitten naimisiin menomme jolloin isäsi on kutsunut päivällisvieraita.

Kellon lähetessä neljää, juuri kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat kattaneet pöydän neljälle henkilölle ja isäntä itse oli mennyt kellariin noutamaan muutamia pulloja erinomaista viiniään, tuli Charles tupaan. Hän oli kalpea. Hänen käytöksessään, liikkeissään, katseissaan ja äänessään oli hienoa surumielisyyttä. Hän ei teeskennellyt surua, hän kärsi todella ja hänen kasvonsa saivat ikäänkuin verhotun ilmeen, jota naiset tavallisesti pitävät niin mieltäkiinnittävänä. Eugénie rakasti häntä sen takia entistä enemmän. Ehkäpä tunsi hän serkkunsa surun ikäänkuin lähentävän häntä itseensä. Charles ei enää ollut sama rikas ja kaunis nuorimies, joka eli hänelle saavuttamattomassa ympäristössä, vaan surun murtama sukulainen. Tuska tekee ihmiset yhdenvertaisiksi. Nainen muistuttaa siinä suhteessa enkeliä, että kärsivät sielut kuuluvat hänelle. Charles ja Eugénie ymmärsivät toinen toisensa katseet. Kukistunut, orvoksi jäänyt keikari istuutui nurkkaan mykkänä, kylmänä ja ylpeänä, mutta vähän väliä tapasivat hänet serkun lempeät ja rakastavat katseet, jotka pakoittivat hänen jättämään synkät mietteensä ja retkeilemään toivon ja tulevaisuuden maille, jonne tytön ajatukset häntä niin mielellään seurasivat.

Saumurin kaupunki oli tänään vielä enemmän kuohuissaan Grandet'n Cruchot'ille antamista päivällisistä kuin se eilen oli ollut kuullessaan petollisista viinikaupoista. Jos viekas viinikauppias olisi antanut päivällisensä samassa mielessä kuin Alkibiades muinoin leikkautti koiransa hännän, olisi hän kenties ollut luettava suureksi mieheksi; mutta hän tunsi olevansa niin paljon yläpuolella sitä kaupunkia, jonka kanssa hän harjoitti keinotteluaan, ettei hän kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota. Des Grassins'it saivat pian vihiä Charles'in isän kuolemasta ja odotettavasta vararikosta ja päättivät vielä samana iltana lähteä Grandet'n luo osottamaan osanottoaan hänen suruunsa ja antamaan siten todistuksen ystävyydestään sekä, jos mahdollista, saadakseen selvää; mitkä seikat olivat saaneet hänen nykyisessä asiaintilassa kutsumaan Cruchot't päivällisille.

Täsmälleen viiden aikaan ilmestyivät presidentti C de Bonfons, tämän eno ja notario, kiireestä kantapäähän juhla-asussa. Vieraat asettuivat pöytään ja alkoivat syödä huomattavan juhlallisesti. Grandet oli vakava, Charles hiljainen, Eugénie mykkä, ja rouva Grandet ei puhunut hänkään enempää kuin hänen tapansa oli, niin että tämä ateria oli todella omistettu surulle.

Kun oli noustu pöydästä, sanoi Charles sedälleen ja tädilleen:

— Sallitteko että poistun? Minun täytyy kirjoittaa pitkä ja surullinen kirje.

— Kyllä, veljenpoikani.

Kun Charles oli poistunut ja Grandet saattoi otaksua hänen jo niin syventyneen kirjeeseensä, ettei hän voinut mitään kuulla, katsahti viinikauppias viekkaasti vaimoonsa ja sanoi:

— Rouva Grandet, se mitä nyt aiomme puhua, olisi teille latinaa, kello on puoli kahdeksan, voitte siis jo mennä levolle. — Hyvää yötä, tyttöseni.

Hän syleili Eugénie'ta ja molemmat naiset lähtivät huoneesta.

Nyt alkoi näytös, jonka kestäessä isä Grandet käytteli hyväkseen sitä viekkautta, jonka hän oli saanut seurustelussa ihmisten kanssa, ja joka oli hankkinut hänelle niiden taholta, joita hän oli pahimmin kyninyt, liikanimen "vanha koira". Jos Saumurin määrin kunnianhimo olisi tavoitellut korkeampia päämääriä tai jos onnelliset olosuhteet olisivat viskanneet hänet ylimpiin piireihin, neuvottelupöytien ääreen, missä kansojen kohtaloja ratkaistaan, olisi hän varmaan tehnyt Ranskalle loistavia palveluksia, oletettuna että hän olisi toiminut yhtä nerokkaasti kuin silloin kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä. Mahdotonta ei ole kuitenkaan myöskään, että tämä kunnon porvari olisi Saumurin ulkopuolella tykkänään epäonnistunut. Henkisten ominaisuuksien käy usein kuin eräiden eläinten; siirrettyinä toiseen ilmanalaan osottautuvat ne voimattomiksi.

— He-he-he-herra pre-pre-presidentti, te sa-sa-sanoitte, että, va-vara rikko…

Sammaltelu, jota tämä kunnon viiniporvari jo pitemmän aikaa teeskenteli, kävi yhtä täydestä kuin se kuurouskin, jota hän pahan sään aikaan aina valitteli. Tässä neuvottelussa oli se molemmille Cruchot'ille niin kiusallinen, että he tietämättään irvistelivät viinikauppiasta vasten kasvoja, tehden samalla ikäänkuin kokeita täydentää niitä sanoja, joita tämä mielin määrin katkoili.

On kenties paikallaan kertoa tässä Grandet'n sammaltelun ja kuurouden esitarina. Kukaan ei tainnut koko Anjou'ssa niin nokkelasti kuin liukas viinikauppiaamme puhua paikallista ranskankieltä. Kerran, kaikesta hänen viekkaudestaan huolimatta, oli juutalainen hänet pettänyt. Tällä oli tapana pitää kättä korvan takana muka paremmin kuullakseen ja samalla änkyttää niin kauheasti, että Grandet piti velvollisuutenaan ihmisenä tarjota ovelalle israeliitille ne sanat, joita tämä näytti etsivän, täydentää tämän ajatuksia, puhua kuin tuo kirottu juutalainen olisi puhunut, lyhyesti olla juutalainen, sen sijaan että hänen olisi pitänyt olla Grandet. Tämä omituinen ottelu päättyi tynnyrintekijän tappioon, ainoaan kauppaan, jota hänen elämänsä aikana oli tarvinnut katua. Mutta jos hän olikin menettänyt rahaa, oli hän sen sijaan saanut hyvän läksyn, joka pian oli kantava hedelmiä. Kunnon porvari ei sentähden lakannut siunaamasta juutalaista, joka oli opettanut hänelle taidon, millä hän sai kauppatuttavansa aina askartelemaan hänen lausumatavassaan ja siten kadottamaan jäljet omilta ajatuksiltaan.

Mikään tilaisuus ei siinä määrin kuin nyt esillä oleva ollutkaan kysynyt sitä kuuroutta, änkyttelyä ja epämääräistä hämäryyttä ajatusten ilmituomisessa, jossa Grandet oli mestari. Ensiksi ei hän halunnut ottaa niskoilleen vastuunalaisuutta ehdotuksistaan; toiseksi tahtoi hän sentään pysyä sanoissaan, mutta salata samalla oikeat tarkoituksensa.

— He-he-herra Bon-bon-Bonfons…

Ainoastaan kerran ennen oli Grandet kolmen vuoden aikaan kutsunut Cruchot'n veljenpoikaa herra de Bonfons'iksi.

Presidentti alkoi melkein luulla, että ovela viiniporvari oli valinnut hänet vävykseen.

— Te sa-sa-sa-sanotte siis, että vararikkoja vo-vo-voi muutamissa ta-ta-tapauksissa estää…

— Kauppaoikeuden avulla. Sellaista sattuu joka päivä, sanoi herra de Bonfons, joka luuli arvanneensa isä Grandet'n ajatuksen ja tahtoi sen ystävällisesti hänelle esittää. Kuulkaas!

— Ky-kyllä kuu-kuu-len, vastasi viiniporvari ottaen päälleen hahmon, mikä muistutti pahanilkistä koulupoikaa, joka on tarkkaavaisesti kuulevinaan opettajaansa, mutta itse asiassa tälle sydämensä pohjasta nauraa.

— Kun kunnioitettava ja arvossapidetty mies, sellainen kuin esimerkiksi veljenne Parisissa…

— Ve-ve-veljeni, niin.

— pelkää joutuvansa maksukyvyttömäksi…

— Te sanoitte ma-ma-maksukyvyttömäksi?

— Niin… ja vararikko on häntä uhkaamassa, niin voi kauppaoikeus, jonka alainen hän on, — seuratkaa tarkoin! — määrätä hänen liikkeeseensä luovutusmiehet. Luovuttaa omaisuutensa, se on toista kuin vararikko. Konkurssintehnyt on häväisty mies, mutta se joka luovuttaa omaisuutensa, saa pitää kunniansa.

— Se on ai-ai-aivan eri asia, jol-jol-jollei se tu-tu-tule kalliimmaksi, sanoi Grandet.

— Omaisuuden luovuttamisen voi tehdä ilmankin kauppaoikeuden välitystä. Sillä, lausui presidentti, pistäen nuuska-annoksen nenäänsä, mitenkä julistetaan vararikko?

— Si-si-sitä en ole ko-ko-koskaan ajatellut, vastasi Grandet.

— Ensiksikin, jatkoi presidentti, siten että joko kauppias itse tai hänen laillisesti valtuuttamansa jättää kauppaoikeuden kanslialle selvityksen liikkeen tilasta. Toiseksi siten, että kutsutaan velkojat kokoon. Mutta jollei kauppias jätä mitään selvittelyä liikkeensä tilasta ja jollei kukaan velkoja sitä vaadi, mitä silloin tapahtuu?

— Niin, mi-mi-mitä si-si-silloin tapahtuu?

— Silloin ottaa kuolleen perhe, hänen valtuuttamansa, hänen perillisensä, kauppias itse, jollei hän ole kuollut, tai hänen ystävänsä, jos hän on lähtenyt karkuun, huolehtiakseen kauppahuoneen sitoumuksista. Kenties haluatte te maksaa veljenne sitoumukset? kysyi presidentti.

— Niin! Grandet, huudahti notario, sepä olisi jalosti tehty. Täällä maaseudulla elää vielä kunnia. Kun pelastatte nimenne, sillä veljenne nimi on myöskin teidän, niin olette…

— Jalosydäminen mies! lausui presidentti, keskeyttäen notarion.

— Nii-nii-niinpä kyllä, puuttui viiniporvari puheeseen, ve-ve-veljeni ni-ni-ni-mi on Grandet ai-ai-aivan kuin mimi-minunkin. Se on to-to-totinen to-to-tosi. Ja tä-tämä asiain sel-sel-selvittely o-o-olisi jo-jo-joka ta-ta-tapauksessa e-e-edullinen vel-vel-je-ni-pojalle, jota suu-suuresti ra-ra-rakastan. Muu-muu-mutta täytyy miettiä a-a-asiaa. Mi-mi-minä en tunne Pa-pa-Parisin ku-ku-kujeita. O-olen saumurilainen ku-ku-ten tiedätte. Mi-mi-minä tunnen viinipeltoni ja kai-kai-kaivokseni, mutta siinä kaikki. En o-o-ole koskaan tehnyt vek-vek-vekseliä. Mi-mitä on vek-vek-vekseli? Olen saa-saa-saanut useita, mutta en kos-kos-koskaan merkinnyt it-it-itse sellaista. Si-sisillä no no-nostetaan ra-ra-rahaa, ja se mak-mak-maksetaan. Sii-sii-sii-siinä kaikki mitä mi-mi-minä tiedän. O-o-olen kuullut, että vek-vek-se-se-liä voi myödä tuossa pa-paikassa…

— Kyllä, vastasi presidentti. Vekselin voi myödä siinä paikassa määrättyjä prosentteja vastaan. Ymmärrättekö?

Grandet pani kätensä torveksi korvansa eteen, ja presidentti sanoi sanottavansa toistamiseen.

— Minun i-i-iässäni ei enää y-y-ymmärretä sellaista. Mi-mi-minun täytyy jäädä tä-tä-tänne hoitamaan lii-lii-liikeasioitani. E-e-etenkin huolehti-timaan viinisadosta Froidfond'issa. Lisäksi o-o-on minulla myöskin tä-tä-tärkeitä a-a-asioita tekeillä. E-e-en hi-hitto vie voi jä-jättää ta-ta-loani. Te-te sanotte että mi-minun pi-pitäisi olla Parisissa te-tehdäkseni vara-ra-rikon tyhjäksi. Mu-mu-mutta eipä voi olla ka-kahdessa pai-paikassa y-y-y-yht'aikaa, vaik-ka olisi pie-pie-ni lintu ja-ja…

— Ymmärrän jo, huudahti notario. Kas niin, vanha ystäväni, tässä on teillä ystäviä, vanhoja ystäviä, jotka ovat valmiita uhrauksiin puolestanne.

— Kas niin! ajatteli viinitarhuri, jatkakaahan vain!

— Jospa joku matkustaisi Parisiin, etsisi käsiinsä veljenne päävelkojat ja sanoisi heille…

— He-he-hetkinen! huudahti viinikauppias, sanoisi mi-mi-mitä? Jo-jo-jo-tenkin tä-hän ta-ta-paan: Herra Grandet tä-tä-täältä Saumurista, tu-tu-tuolta Samu-ri-rista pi-pi-ti sanomani, ra-ra-rakastaa ve-ve-veljeään ja ve-ve-veljen-po-poi-kaansa. Grandet o-o-on hy-hy-vä su-su-su-kulainen ja hä-hä-hänellä on mi-mitä parhaat tarkoitukset. Hä-hä-hän on myönyt hy-hyvin viinisatonsa. Ei te-te-tee vara-ra-rikkoa. Su-su-ostukaa ly-lykkäykseen. Grandet o-on mi-ettivä asiaa. Te-te-teille on e-e-edullista, jo-jos te näytätte oi-oikeusistuimelle pi-pi-pitkää nenää. — Kas niin! Ei-ei-eikö se ole hyvin?

— Täsmällisesti, vastasi presidentti.

— Si-sillä, nä-nähkääs, herra de Bon-Bon-Bonfons, täy-täytyy ka-ka-katsoa eteensä. Se mi-kä ei käy, ei käy. Pu-pul-malli-sissa se-seikoissa on tuumit-ta-tava puoleen ja to-toiseen. Eikö niin?

— Aivan niin, sanoi presidentti. Olen sitä mieltä, että lyhyessä ajassa voi jostakin summasta saada haltuunsa kaikki velkomukset. Nähkääs! Koiran saa minne hyvänsä, kun sille näyttää lihakimpaletta. Kun ei mitään vararikkoa ole vaadittu ja teillä on kaikki velkakirjat käsissänne, olette viaton ja valkea kuin lumi.

— Ku-ku-ku-in lumi, toisteli Grandet pannen kätensä korvan taakse. E-e-enpä oi-oi-kein ym-märrä, ku-ku-in lu-lu-mi?

— Kuulkaahan nyt! huusi presidentti.

— Ky-ky-kyllä kuulen.

— Vekseli on kauppatavara, jonka arvo voi nousta ja laskea. Se on yksi herra Jeremias Benthamin sääntöjä. Tämä kirjailija on päivänselvästi osottanut, että kaikki ennakkoluulot korkokeinottelua vastaan ovat hulluutta.

— Ahaa, arveli viiniporvari.

— Oletettuna, Benthamin mukaan, että raha on kauppatavara samoinkuin kaikki minkä voi asettaa rahan sijaan, jatkoi presidentti; oletettuna edelleen, että, kuten luonnollista on, tavaran arvo nousee ja laskee sen mukaan, onko siitä puutetta jollakin paikkakunnalla vai onko sitä ylenmäärin… niin olenpa varma, että te voitte ostaa veljenne vapaaksi kahdellakymmenellä viidellä prosentilla.

— Ku-ku-ku-inka hänen nimensä o-o-olikaan? Je-Je-Je-re…

— Jeremias Bentham, eräs englantilainen.

— Tämä Jeremias on säästävä meiltä monta jeremiaadia, virkkoi notario naurahtaen.

— Nuo e-e-englantilaiset o-o-ovat joskus jä-jä-jär-kimiehiä. Siis o-o-ovat veljeni vek-vek-selit laskeneet, Be-Be-Benthamin mukaan? Ve-ve-velkojat myö-vät niitä mie-mie-mielellään. Jo-jo a-lan y-y-ymmärtää.

— Sallikaa, että minä selitän kaikki juurta jaksain, sanoi presidentti. Jos te lunastatte velkojilta kaikki kauppahuone Grandet'n vekselit, niin ei veljenne tai hänen perillisensä ole velkaa yhdellekään ristin sielulle. Eikö niin?

— Niinpä niin, toisteli Grandet.

— Kun veljenne vekselit ovat myötävänä (ymmärrättehän, myötävänä?) niin tai niin monesta prosentista ja kun joku teidän ystävistänne matkustaa paikalle ja ostaa kaikki paperit, niin on kuolinpesä vapaa velkojista.

— Se on to-totta, lii-lii-ke-asia kuin lii-lii-ke-a-asia, myönsi tynnyrintekijä. O-olkoon menneeksi. Mutta, ku-ku-kuitenkin, se-se on vaikeaa, y-y-ymmärrättehän. Mi-mi-nulla ei ole rahaa eikä aikaa eikä…

— Siitä älkää huolehtiko. Minä suostun lähtemään puolestanne Parisiin. Te maksatte vain sen pikkuerän, mikä menee matkaan. Minä haen velkojat kynsiini, selittelen heille asian, suostutan heidät lykkäykseen, ja niin järjestyy kaikki pienellä maksuosasella, jonka te suoritatte, ja niin olette te ainoa velkoja.

— Ka-ka-katsokaamme sitten; e-e-en vo-vo-voi, e-e-en tahdo pä-pä-päättää ilman e-e-että… Se mi-mi-kä ei käy, se e-e-ei käy. E-e-eikö niin.

— Aivan niin.

— Pä-pä-pääni on jo a-a-ai-van pyö-rä-rä-rällä kaikesta mi-mitä olette ko-ko-korviini so-so-soittaneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella, tä-tämä on ensi ke-kerta…

— Niin, te ette ole lakimies.

— Mi-mi-minä olen vain köy-köyhä viininviljelijä, e-enkä y-ymmärrä mitään kaikesta mi-mitä te olette sa-sanoneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella asiaa.

— Hyvä, vastasi presidentti, valmistautuen uudistamaan selityksiään.

— Veljenpoikani, puuttui notario puheeseen, äänessään nuhteleva sävy.

— Niin, setäseni? kysyi presidentti.

— Annahan toki herra Grandet'n selittää tarkoituksiaan. Tässä on kysymys tärkeästä asiasta. Ystävämme tulee tarkoin antaa määräyksensä…

Koputus, joka ilmoitti des Grassins'ien tulon, heidän astumisensa vierastupaan sekä heidän tervehdyksensä estivät Cruchot'ta päättämästä lausettaan. Notario oli iloinen tästä keskeytyksestä. Herra Grandet sitävastoin katseli häntä salaa sivulta ja hänen nenänsä korina todisti sisäistä myrskyä. Toiselta puolen piti varovainen notario sopimattomana että tuomioistuimen presidentti matkustaisi Parisiin hieromaan kauppoja velkojain kanssa tai jotenkuten puuttumaan tähän lain kannalta jonkun verran epäillyttävään asiaan, toiselta puolen ei isä Grandet ollut tehnyt etäisintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän korvaisi asiamiehensä vaivat. Hän pelkäsi niin ollen vaistomaisesti veljenpoikansa sotkeutumista tähän juttuun. Käyttäen sentähden des Grassins'ien tuloa hyväkseen vei hän presidentin käsipuolesta ikkunansyvennykseen.

— Oletpa osottautunut kyllin palvelevaiseksi, veljenpoikani, mutta älä mene pitemmälle jalomielisyydessäsi. Halu valloittaa tytär itsellesi tekee sinut sokeaksi. Piru! eipä sovi kohta olla kuin se varis sadussa, joka hylkäsi pähkinän! Annas kun minä tartun peräruoriin, auta sinä voimiesi mukaan ohjailussa. Onko sopivaa että sinä panet alttiiksi arvosi tuomarina vain…?

Hän ei päättänyt lausettaan; hän kuuli miten herra des Grassins sanoi vanhalle tynnyrintekijälle, pitäen tätä kädestä:

— Grandet, me olemme kuulleet siitä hirveästä onnettomuudesta, joka on kohdannut teidän perhettänne, Guillaume Grandet'n kauppahuoneen perikadosta ja veljenne kuolemasta; me tulemme lausumaan teille osanottomme näiden surullisten tapausten johdosta.

— Ei ole sattunut mitään muuta onnettomuutta, keskeytti notario pankkiirin, kuin herra Grandet vanhemman kuolema. Eikä hänkään olisi päättänyt päiviään, jos hänen päähänsä olisi pälkähtänyt pyytää apua veljeltään. Vanha ystävämme, joka on kiireestä kantapäähän kunnian mies, aikoo kuitata Grandet'n kauppahuoneen velat. Veljenpoikani, presidentti, on juuri lupautunut lähtemään hänen puolestaan Parisiin sopimaan velkojain kanssa, säästääkseen siten häneltä vaivat tässä lakiasiassa.

Nämä sanat, jotka viiniporvari vahvisti hivelemällä leukaansa, hämmästyttivät suuresti des Grassins'eja, jotka vielä matkan varrella olivat panetelleet Grandet'ta saituruudesta ja melkeinpä syyttivät häntä veljenmurhasta.

— Niin, tiesinhän sen! sanoi pankkiiri katsahtaen vaimoonsa, mitä sanoinkaan matkalla tänne? Grandet on itse kunniantunto sormenpäihin asti, eikä hän voi sallia että pieninkään tahra jää hänen nimeensä! Raha ilman kunniaa ei ole siunaukseksi. Vielä elää kunnia näillä mailla! — Hyvin tehty, Grandet, hyvin tehty! Olen vanha sotilas, enkä voi salata ajatuksiani. Sanon siis teille suoraan: se oli jalosti tehty, tuhat tulimmaista.

— Muu-muu-mutta tämä ja-ja-jalous tulee hyvin ka-kalliiksi, vastasi kunnon viiniporvari, pankkiirin sydämellisesti puristaessa hänen kättään.

— Mutta, kunnon Grandet-ystäväni, tämä on, herra presidentin luvalla, yksistään kauppa-asia ja kaipaa liikemiestä suorittajakseen. Täytyy tuntea sitä varten kauppakirjat, liikelaskut ja sensemmoiset. Minun täytyy lähteä omissa asioissani Parisiin ja voisin sentähden…

— Ko-ko-koettakaamme sopia ke-keskenämme tu-tuottamatta mi-minulle turhia ku-kustannuksia, sammalteli Grandet. Sillä herra presidentti on luonnollisesti pyytänyt minulta matkarahat.

Kunnon tynnyrintekijä ei änkyttänyt viimeisiä sanoja lausuessaan.

— Ah! huudahti rouva des Grassins, mutta sehän on sangen hupainen tehtävä, kun kerran on Parisissa. Maksaisinpa mielelläni matkan saadakseni asian huostaani.

Ja hän antoi miehelleen rohkaisevan merkin, millä hän kehoitti, maksoi mitä maksoi, keinottelemaan valtit vastustajain kynsistä. Senjälkeen katsahti hän ivallisesti kumpaankin Cruchot'hon, jotka puolestaan menivät nolon näköisiksi. Grandet taasen tarttui pankkiiria nutun napista ja vei hänet syrjään huoneen nurkkaan.

— Minulla on enemmän luottamusta teihin kuin presidenttiin, kuiskutteli hän. Sitä paitsi on tässä muutakin tekeillä, lisäsi hän vetäen ilmaa nenäänsä. Aion ostaa arvopapereita muutamien tuhansien frangien arvosta, mutta en haluaisi maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä prosenttia. Niiden arvonhan sanotaan laskevan kuun lopussa? Tehän ymmärrätte sellaista eikö totta?

— Tulimmaista! Minä saan siis asiakseni hankkia teille muutamien tuhansien edestä noita arvopapereita?

— Varovaisesti, alussa. Ja hiljaa! Kukaan ei saa koko leikistä mitään tietää. Te päätätte kuun lopussa yhdet kaupat minun puolestani, mutta älkää antako Cruchot'ille vihiä asiasta, se harmittaisi heitä. Ennen kuin lähdette Parisiin teemme jotain veljenpoika-paran hyväksi ja katselemme mitä maata valtit ovat.

— Se olkoon päätetty. Lähden huomenna postin mukana, lausui des Grassins kovalla äänellä, ja saan teidän viimeiset määräyksenne kello — kello…?

— Kello viisi, ennen päivällistä, vastasi viinikauppias hieroen käsiään.

Molemmat puolueet jäivät vielä joksikin hetkeksi vastakkain. Des Grassins virkkoi, pienen vaitiolon jälkeen, taputtaen Grandet'ta olalle:

— Mikä onkaan sen ollakseen, jolla on sellaisia sukulaisia kuin te…

— Niin, niin, ilman että annan sen näkyä, olen hyvä sukulainen. Olen rakastanut veljeäni ja tahdon sen osottaa, jos… jos se ei… vain… maksa…

— Meidän täytyykin jo lähteä, Grandet, sanoi pankkiiri, keskeyttäen onneksi isäntänsä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lausettaan. Koska matkani on niin kiireinen, täytyy minun lähteä järjestämään asioitani.

— Hyvä, hyvä. Minun taas täytyy… tiedättehän, miksi… mennä neu-neu-neuvottelusaliini, kuten presidentti Cruchot sanoi.

— Kas, kas! Nyt en olekaan enää herra de Bonfons, ajatteli tuomari surumielisesti. Ja hänen kasvonsa saivat saman ilmeen kuin oikeussalissa, kun joku väsytti häntä jaarituksillaan.

Molempien kilpailevien perheiden päät lähtivät yhdessä. Kumpikaan ei ajatellut enää sitä petollista juonta, jonka Grandet oli valmistanut viininviljelijöitä vastaan. Kumpikin koetti vain, vaikka turhaan, saada selville, mitä toinen ajatteli viiniporvarin uudesta yrityksestä.

— Lähdettekö meidän kanssamme rouva Dorsonvalin luo? kysyi des Grassins notariolta.

— Me tulemme myöhemmin, vastasi presidentti. Jos setäni sen suo, käväisen ensin neiti de Gribeaucourt'in luona, kuten olen luvannut.

— Siis näkemiin, hyvät herrat, sanoi rouva des Grassins.

Ja kun des Grassins'it olivat muutaman askelen päässä molemmista Cruchot'ista, sanoi Adolf isälleen:

— He saivat nenälleen!

— Hiljaa, poikani, vastasi hänelle hänen äitinsä, he voivat vielä kuulla. Muuten, se minkä juuri sanoit, ei todista hyvää makua ja tuoksahtaa poikamaiselta.

— Huomasitko, setäseni, huudahti tuomari puolestaan, kun Grassins'it olivat edenneet, että aloin olemalla presidentti de Bonfons ja lopetin olemalla pelkkä Cruchot.

— Näin kyllä hyvin, että sinua harmitti, mutta tuuli oli Grassins'eille myötäinen. Sinä olet pässinpää kaikkine viisauksinesi!… Anna sinä heidän sälyttää kaikkensa Grandet'n "saammehan nähdä" niskaan ja pysy aivan rauhassa, poikani. Eugénie'sta tulee joka tapauksessa sinun vaimosi.

Muutamassa hetkessä oli tieto Grandet'n jalomielisestä päätöksestä tullut kolmeen perheeseen, ja ennen pitkää puhui koko kaupunki hänen veljellisestä uhrautuvaisuudestaan. Jokainen antoi hänelle anteeksi satokaupan, jonka hän oli tehnyt vastoin viinitarhanomistajain keskenäistä sopimusta ja ihmetteli sitä kunniantuntoa ja jalomielisyyttä, johon häntä tätä ennen ei oltu pidetty mahdollisena. Ranskalaiselle luonteelle on ominaista tulisesti innostua ja lämmetä hetken epävakaisista ilmiöistä, ja näyttääpä siltä kuin puuttuisi kansalta, rahvaalta, kokonaan muistia.

Kun isä Grandet oli sulkenut oven, huusi hän Nanonia.

— Älä päästä koiraa vielä irroille äläkä nuku, meidän on tehtävä työtä yhdessä. Kello yhdentoista aikaan ajaa Cornoiller Froidfond'in pienet rattaat portin eteen. Pidä vaari hänen tulostaan, niin ettei hän nosta mitään melua. Polisiasetus kieltää kaiken yöllisen hälinänpidon. Sitäpaitsi ei naapurien tarvitse tietää, että minä lähden matkalle.

Kun Grandet oli tämän sanonut, meni hän työhuoneeseensa. Nanon kuuli hänen siellä kävelevän edes takaisin, muuttelevan esineitä ja kaivelevan arkkuja, kuitenkin hyvin varovaisesti. Hän ei nähtävästi tahtonut hätyyttää hereille vaimoaan ja tytärtään, vielä vähemmän herättää uteliaisuutta veljenpojassaan, jonka huoneen hän suureksi harmikseen näki olevan valaistun. Sydänyöllä luuli Eugénie, jonka ajatukset lakkaamatta liikkuivat serkussa, kuulevansa jonkun valittavan, surullisesti kuin kuoleva, ja hän päätteli, että se oli Charles. Hän olikin heidän illalla erotessa ollut niin kalpea ja epätoivoisen näköinen. Ehkä surmaa hän itsensä! Tuota pikaa tempasi Eugénie vanhan viitan hartioilleen ja teki lähtöä huoneesta. Samassa huomasi hän oven raosta väkevän valon ja alkoi peljätä, että tuli oli päässyt valloille. Hän rauhoittui kuitenkin kohta, kun hän kuuli Nanonin raskaat askeleet ja hevosten hirnuntaa.

— Mahtaakohan isä viedä pois serkkuni? ajatteli hän, raottaen varovasti ovea, juuri sen verran, että hän saattoi nähdä jokaisen, joka kulki käytävässä.

Kohta sattuivat hänen silmänsä isään, jonka katse kaikessa epämääräisyydessään ja huolettomuudessaan sai hänet pelosta jähmettymään. Tynnyrintekijä ja Nanon kantoivat olkapäillään kummastakin päästä vahvaa kankea, johon oli kiinnitetty pieni metallivati, yksi niitä, joita isä Grandet joutohetkinään valmisteli työpajassa.

— Pyhä Neitsyt! kuinka tämä painaa, kuiskasi Nanon matalalla äänellä.

— Mikä vahinko, että se sisältää vain kuparirahoja! vastasi Grandet. Varo työntämästä kynttiläjalkaa kumoon!

Tätä kohtausta valaisi yksi ainoa talikynttilä, joka oli asetettu kaidepuun rakoon.

— Cornoiller, sanoi Grandet metsänvartijalleen, oletko ottanut pistooleja mukaan?

— En, herra. Suokaa anteeksi. Mutta mitä syytä teillä olisi peljätä kuparikolikoitanne?

— Niin, niin, ei mitään.

— Muuten, matkamme on sujuva nopeasti. Pehtorinne ovat valinneet teille parhaat hevoset.

— Hyvä, hyvä. Mutta ethän ole heille sanonut, minne olen matkalla?

— En sitä itsekään tiedä.

— Hyvä. Ovatko nuo rattaat kestävät.

— Nämä, herra Grandet? Ne kantaisivat helposti kolmetuhatta. Mutta mitä tuo painaa tuollainen vati?

— Ho-hoi, huokasi Nanon. Tämä painaa hyvin kahdeksantoista sataa.

— Suu poikki, Nanon! Vaimolleni saat sanoa, että olen lähtenyt maalle. Tulen takaisin päivällisiksi. Aja nyt hyvin, Cornoiller, meidän täytyy olla Angers'issa ennen kello yhdeksää.

Ajoneuvot lähtivät. Nanon lukitsi pääoven, päästi koiran vapaaksi, asettui särkevine hartioineen levolle, eikä kukaan naapurustossa aavistanut herra Grandet'n lähtöä eikä hänen matkansa tarkoitusta. Tynnyrintekijän salamyhkäisyys oli täydellinen. Kukaan ei ollut nähnyt äyriäkään tässä kultaa täydessä talossa. Aamulla oli Grandet sattumalta kuullut, että Nantes'issa oli lukuisien laivanvarustusten takia kullan arvo suunnattomasti noussut, ja että Angers'iin oli tullut ostajia, jotka halusivat vaihtaa itselleen kultaa. Sentähden oli hän kohta tilannut pehtoreilta hevoset ja oli nyt matkalla mainittuun kaupunkiin, myödäkseen siellä kultaansa ja vaihtaakseen sitten itselleen valtion arvopapereita.

— Isäni lähtenyt matkaan, ajatteli Eugénie, joka kätköstään oli kaikki kuullut.

Hiljaisuus palasi taasen taloon ja rattaiden jyrinä loittoni nukkuvasta Saumurista. Samassa oli Eugénie kuulevinaan valitushuudon serkkunsa huoneesta. Valoviiru, kapea kuin miekan terä, kulki oven raosta vanhan porraskäytävän yli.

— Hän kärsii, ajatteli tyttö ja astui kaksi askelta ovea kohti.

Toinen huokaus sai hänen hiipimään aivan oven taakse. Ovi oli vain kiinni työnnetty, hän aukaisi sen. Charles nukkui vanhassa nojatuolissa, pää rintaa vasten painuneena. Hänen kätensä lepäsi kylkeä vasten ja oli pudottanut kynän lattialle. Nuorukaisen raskas hengitys, joka johtui hänen epämukavasta asennostaan, säikähdytti Eugénieta ja hän astui huoneeseen.

— Hänen on täytynyt olla hyvin väsynyt, ajatteli tyttö, nähdessään nuorukaisen edessä kymmenkunnan suljettua kirjettä. Eugénie luki osotteet: "Herra Farry, Breilman ja Kumppanille, vaunuliikkeelle" — "Herra Buissonille, räätälille" j.n.e.

— Hän on laittanut kaikki asiansa järjestykseen varmaankin voidakseen lähteä maasta, ajatteli Eugénie.

Samassa sattuivat hänen silmänsä kahteen avoimeen kirjeeseen. Toinen alkoi sanoilla "Rakas Annette'ni". Tytön sydän alkoi rajusti lyödä ja hänen jalkansa tarttuivat maahan.

— Hänen rakas Annette'nsa! Hän rakastaa ja häntä rakastetaan! Kaikki toivo on hukassa! Mitä hän mahtaakaan kirjoittaa?

Nämä ajatukset kulkivat halki tytön pään ja sydämen. Hän näki nuo lukemansa sanat kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna edessään.

— Minun täytyy hänestä luopua! Ei, en aio lukea tuota kirjettä! Minun täytyy lähteä… Mutta jos kuitenkin lukisin?

Hän katsahti Charles'iin, tarttui varovasti hänen päähänsä ja nosti sen tuolin selkämystä vastaan. Charles antoi sen tapahtua heräämättä, kuin lapsi, joka unessakin tuntee äitinsä ja sallii hänen hyväillä ja suudella itseään. Kuin äiti nosti Eugénie tuolinnojaa vasten nuorukaisen riippuvan käden ja suuteli hellävaroin hänen hiuksiaan.

"Rakas Annette!" Hornan henki huusi nuo sanat tytön korviin.

Hänen rehellisyytensä teki vielä vastaväitteitä. Hän käänsi päänsä pois. Ensi kerran elämässä taistelivat hyvä ja paha hänen sydämessään. Tähän saakka ei hänen ollut tarvinnut punastua tekojaan. Rakkaus ja uteliaisuus saivat nyt voiton. Joka lauseelta, minkä hän luki, löi hänen sydämensä voimakkaammin, ja se hehku, joka virtasi hänen suonissaan, antoi hänen kirjettä lukiessa tuntea ensi lemmen entistä suloisempana.

"Rakas Annette'ni, mikään ei voisi meitä eroittaa, jollei se onnettomuus, joka on minua kohdannut ja jota ei mikään ihmisviisaus osannut aavistaa. Isäni on surmannut itsensä, hänen omaisuutensa ja minun on tykkänään mennyt. Olen jäänyt orvoksi siinä iässä, jossa minä, kasvatukseni tähden, en ole vielä enempää kuin lapsi; kuitenkin täytyy minun miehenä nousta siitä rotkosta, johon olen pudonnut. Olen käyttänyt juuri osan yötä suunnitelmien tekoon. Jos tahdon kunnian miehenä lähteä Ranskasta, ja sitä aion tehdä, ei minulle jää sataa frangia, millä koettaa onneani Intiassa tai Amerikassa. Niin, rakas Annaseni, minä lähden etsimään onnea maapallon epäterveellisimmiltä seuduilta. Siellä, niin on minulle sanottu, on se nopeasti ja varmasti löydettävissä. Parisiin en voi jäädä. Minun ylpeyteni ei voisi kestää niitä loukkauksia, sitä kylmyyttä ja sitä ylenkatsetta, jotka tulevat langenneen miehen, vararikontehneen perillisen osaksi. Hyvä Jumala, olla velkaa kaksi miljoonaa… Jo ensi viikkona surmattaisiin minut kaksintaistelussa. Siksi en halua sinne enää palata. Sinun rakkautesi, syvin ja hellin rakkaus, mikä milloinkaan on tehnyt miehen sydämen onnelliseksi, ei voisi saada minua sinne palaamaan. Ah, rakkaani! minulla ei edes olisi kyllin varoja voidakseni tulla sinne, missä sinä olet, antamaan ja saamaan viimeisen suudelman, ja siten noutamaan voimaa päätöksieni toimeenpanoon…"

— Charles-parka, oli hyvä, että luin tämän kirjeen. Minulla on rahaa, annan hänelle kaiken, sanoi Eugénie itsekseen.

Hän ryhtyi taas lukemaan, tukahdutettuaan huokauksensa:

"En ole vielä koskaan ajatellut köyhyyden kurjuutta. Jos minulla olisikin ne sata frangia, jotka tarvitsen matkaani varten, niin ei minulla ole sen yli äyriäkään muihin välttämättömiin menoihin. Mutta minullahan ei ole noita sataa frangia, enempää kuin mitään muutakaan, enkä tiedä mitä minulle voisi jäädä, kun sitoumukseni ovat Parisissa suoritetut. Mutta vaikk'ei minulla mitään olekaan taskussani, aion yhtäkaikki Nantes'issa ottaa pestin matruusina ja alkaa, kuten niin monet tarmon miehet, joilla ei ole lähtiessä ollut äyriäkään, mutta jotka ovat palanneet rikkaina Intiasta. Tästä aamusta lähtien olen katsonut kylmästi kohtaloani kasvoista kasvoihin. Se on oleva minulle katkerampi kuin kaikille muille, minulle, jota ihaileva äiti on hemmoitellut ja isistä parhain rakastanut, minulle, joka ensi askeleitani maailmaan ottaessani olen kohdannut naisen sellaisen kuin Annan rakkauden. Olen tuntenut vain elämän kukkaistarhat. Sellainen onni ei voinut kestää. Kuitenkin on minulla, Annette, enemmän rohkeutta kuin mitä voisi odottaa nuorelta mieheltä, joka on tottunut Parisin suloisimman naisen hellyyksiin, joka on tuuditellut itseään perhe-elämän iloissa, jolle kaikki on hymyillyt vastaan, ja jonka toivomukset ovat isälle olleet laki… Ah, isä rakas! Nyt hän on kuollut, Annette!… Olen ajatellut omaa asemaani ja myöskin sinun. Olen neljässäkolmatta tunnissa paljon vanhentunut. Rakas Anna, jos sinä, pidättääksesi minut läheisyydessäsi Parisissa, kieltäytyisit puvuistasi, aitiostasi Oopperassa, et kuitenkaan voisi säästää niin paljon rahaa kuin minä tarvitsisin toimettomaan elämääni. Sitä paitsi en voisi ottaa sellaista uhria vastaan. Me eroamme siis nyt iäksi."

— Charles jättää hänet, pyhä Neitsyt! Mikä onni! Eugénie hypähti onnesta. Charles liikahti samassa. Tyttö säpsähti. Onneksi ei nuorukainen herännyt. Eugénie jatkoi:

"Milloin palaan? Sitä en tiedä. Intian ilmanala vanhentaa pian europpalaisen, etenkin sellaisen, joka tekee työtä. Ajatelkaamme, mitä olemme kymmenen vuoden päästä. Kymmenessä vuodessa on tyttäresi tullut kahdeksantoista vuotiaaksi, hänestä on tullut alituinen seuralaisesi ja vakoilijasi. Silloin olisi maailma hyvin julma sinua kohtaan, tyttäresi kenties vielä julmempi. Me olemme nähneet esimerkkejä maailman tuomiosta ja tyttärien kiittämättömyydestä. Käyttäkäämme niitä hyväksemme. Säilytä sydämesi syvyydessä, kuten minäkin teen, muisto neljästä onnen vuodesta ja ole, jos voit, uskollinen onnettomalle ystävällesi. Vaatia en sitä voi, sillä minun täytyy, rakas Annette, mukautua asemaani, katsella käytännöllisin silmin elämää ja tarkoin laskea, mitä teen. Niin täytyy minun nyt ajatella avioliittoa, sillä se on oleva yksi uuden elämäni välttämättömiä edellytyksiä; ja täytyypä minun jo sinulle ilmoittaa, että olen täällä Saumurissa, setäni talossa, tavannut tytön, serkkuni, jonka tavat, olento, äly ja sydän varmaan sinua miellyttäisivät, ja joka sitä paitsi näyttää…"

Pitemmälle kirje ei ollut valmistunut.

— Hänen on täytynyt olla hirveän väsynyt, koska on jättänyt kirjeen kesken, ajatteli Eugénie.

Tyttö puolusteli sydämessään nuorukaista. Sitä paitsi, olihan tälle kokemattomalle tyttöselle mahdotonta huomata sitä kylmyyttä, joka henki tästä kirjeestä. Nuorille, viattomille tytöille on kaikki rakkautta, kun he kerran ovat astuneet jalallaan rakkauden lumottuun tarhaan. He vaeltavat siinä taivaisen valon ympäröiminä, joka lähtee heidän sydämestään ja säteilee heidän rakastettujaan vastaan. He ympäröivät rakastettunsa oman rakkautensa tulella ja lainaavat heille parhaat ajatuksensa. Naisen hairahdukset johtuvat melkein aina tästä heidän uskostaan hyvään, heidän luottamuksestaan totuuteen. Eugénien korvissa puhuivat nuo sanat, "rakas Annette" rakkauden kauneinta kieltä ja ne hivelivät hänen mieltään, kuten muinoin, lapsena, hartaan, uruilla soitetun "Venite, adoremuksen" sävel oli hivellyt kuuloa. Sitä paitsi todistivat kyynelet, jotka vieläkin kimalsivat Charles'in silmissä, Eugénielle sitä mielenjaloutta, joka niin helposti viettelee nuoren tytön sydämen. Saattoiko tyttö tietää, että Charles kaivatessaan ja itkiessään isäänsä, vähemmän todisti oman sydämensä hellyyttä kuin isänsä hyvyyttä? Aviopuolisot Guillaume Grandet olivat tyydyttäneet kaikki poikansa oikut, suoneet hänelle kaikki rikkauden edut, niin ettei hänen tarvinnut kärsiä yhtään niistä hirveistä pettymyksistä, jotka tulevat useimpien osalle, kun he sydän täynnä toivoa ja odotusta astuvat Parisin elämään. Isän anteliaisuus oli niin rajaton, että se oli Charles'issa herättänyt todellisen pojanrakkauden ilman mitään sivuajatuksia.

Joka tapauksessa oli Charles Parisin lapsi. Parisin tottumukset ja itse Annettekin olivat tehneet hänestä, vaikka ulkomuodoltaan vielä nuorukainen, aikamiehen. Hän oli saanut kurjan kasvatuksen siinä maailmassa, missä yhden illan kuluessa tehdään ajatuksilla ja sanoilla enemmän syntiä kuin mitä oikeustuvassa vuoden mittaan rikoksina rangaistaan, siinä maailmassa, missä sukkelilla sanoilla surmataan suurimmat aatteet, missä ketään ei pidetä täytenä miehenä, ellei hänellä ole "oikeata" katsetta elämään; oikealla katseella ymmärretään sitä, ettei saa mitään uskoa, ei tunteita, ei ihmisiä, eipä edes tosiasioita. Oikealla katseella ymmärretään sitä, että joka aamu punnitsee ystävänsä kukkaron ja menettelee poliittisesti, mitä ikinä tapahtuikin, että ei ihaile mitään, ei taideteoksia, ei jaloja tekoja, vaan antaa mieskohtaisen edun vallita elämäänsä. Tuhansien mielettömyyksien avulla opetti tämä suurmaailman nainen, tämä kaunis, Annette Charles'in ajattelemaan maltillisesti; hän puhui Charles'ille hänen tulevasta asemastaan, silittäen hajuvesiä tuoksuvalla kädellään hänen päätään; pannen paikoilleen yhden hänen kiharoistaan, antoi hän hänen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän teki nuorukaisen naiselliseksi ja materialistiseksi. Hän sai aikaan kahtalaisen pahennuksen, pahennuksen, jonka samalla piti todistaa hienoutta ja hyvää makua.

— Te olette yksinkertainen, Charles, oli hänen tapana sanoa. Minulla on paljon vaivaa, ennenkun saan teidät tuntemaan maailman. Te olette menetellyt hyvin pahoin herra des Lupeaulx'ia kohtaan. Tiedän kyllä hyvin ettei hän ansaitse kunnioitusta, mutta odottakaa siksi, kunnes hän on syösty vallasta, silloin voitte häntä loukata mielenne mukaan. Tiedättekö, mitä rouva Campan on sanonut? "Lapseni, niin kauan kuin mies on ministeri, ihailkaa häntä; kun hän on kukistunut, niin auttakaa häntä luisumaan alas. Valtansa kukkuloilla on hän kuin Jumala, kun hän on syösty, on hän Marat'n alapuolella — sillä Marat on kuollut, mutta hän elää. Elämä on sarja erilaisia suhteita; niitä täytyy tuntea ja pitää silmällä, jos mieli säilyttää asemansa."

Charles oli liiaksi muodin orja, liian maailman ja onnen hemmoittelema, jotta hänellä olisi voinut olla väkeviä tunteita. Se kultajyvä, jonka äiti oli kylvänyt hänen sydämeensä, oli Parisin elämässä hukkunut. Mutta Charles oli vasta yhdenkolmatta vuotias. Siinä iässä pitäisi, niin arvellaan, elämän tuoreuden ja sydämen puhtauden tarjota kättä toisilleen. Ääni, katse, vartalo näyttävät olevan sopusoinnussa sydämen kanssa. Ankarin tuomari, epäluuloisin asianajaja ja ovelin koronkiskurikaan eivät mielellään epäile sydämen vilpittömyyttä, kun nuorukaisen silmissä on vielä se kirkas kosteus, joka on lapselle ominainen, ja kun hänen otsansa on vailla vakoja. Charles'illa ei ollut koskaan tilaisuutta toteuttaa parisilaisen siveysoppinsa määräyksiä ja oli sentähden kokemattomana saanut pitää kauneutensa. Kuitenkin oli, hänen tietämättään, itsekkäisyys imeytynyt häneen. Parisilaisen käytännöllisyysvaiston, joka uinui salassa hänen povessaan, täytyi nopeasti kehittyä, jotta hän voisi muuttua toimettomasta katsojasta näyttelijäksi tosi-elämän draamassa.

Melkein kaikki nuoret tytöt antautuvat kauniin ulkokuoren lumoihin; mutta vaikka Eugénie olisikin ollut älykäs ja teräväkatseinen kuten jotkut maaseudun tytöt voivat olla, olisiko hän voinut olla luottamatta serkkuunsa, jonka kaikki tavat, puheet ja teot olivat sopusoinnussa hänen sydämensä vaatimusten kanssa? Tytölle onneton sattuma salli hänen tulla nuorukaissydämen viimeisten tositunteiden ilmausten todistajaksi ja kuulla, jos niin saa sanoa, tämän omantunnon viimeiset huokaukset.

Tyttö laski hänelle niin rakkaan kirjeen käsistään ja alkoi mielihyvällä katsella nukkuvaa serkkuaan. Eugénie näki vastikään koettujen elämänpettymysten vielä väreilevän noilla kasvoilla, ja hän vannoi itsekseen valan aina häntä rakastaa.

Sitten heitti hän silmäyksensä toiseen kirjeeseen, panematta paljon huomiota menettelynsä sopimattomuuteen. Ja hän alkoi sitä lukea saadakseen uusia todistuksia niistä jaloista ominaisuuksista, jotka hän, kuten kaikki naiset, liitti siihen olentoon, jonka hän oli valinnut rakastetukseen:

Rakas Alphonse, sillä hetkellä, kun sinä luet tämän kirjeen, ei minulla ole enää ystäviä. Kuitenkin myönnän, etten ole koskaan epäillyt sinun vilpittömyyttäsi, kuten niiden maailmanmiesten, jotka ovat tottuneet käyttämään väärin ystävyys-sanaa. Pyydän sentähden sinua ottamaan huoleksesi asiaini hoidon ja mahdollisuuden mukaan pitämään puoltani. Sinä tunnet jo asemani. Minulla ei ole enää mitään. Aion lähteä Intiaan. Olen kirjoittanut kaikille niille henkilöille, joille luulen olevani velkaa ja tässä kirjeessä löydät heistä luettelon, niin tarkan kuin muistostani olen voinut tehdä. Kirjastoni, huonekaluni, vaununi, hevoseni j.n.e. toivoakseni riittänevät peittämään velkani. En tahdo pidättää itselleni mitään arvokkaampaa. Rakas Alphonse, lähetän sinulle tässä valtuutuksen myyntiin siltä varalta, ettei sitä sinulle muuten sallittaisi. Kaikki aseeni voit minulle lähettää. Ota sinä Briton. Kukaan ei maksaisi täyttä hintaa siitä ihmeellisestä eläimestä, luovutan sentähden sen mieluummin sinulle, samalla tapaa kuin kuoleva antaa testamentin toimeenpanijalle sormuksensa, jota hän itse tavallisesti käytti. Olen tilannut kalliit matkavaunut Farry, Breilman & Kumppaneilta; koeta saada heitä pitämään itse vaununsa ilman korvausta. Joll'eivät he siihen suostu, niin vältä kaikkea, joka voisi saattaa nykyisissä oloissa rehellisyyteni huonoon valoon. Olen pelissä menettänyt kuusi frangia, älä unohda…

Hän ei voinut lukea pitemmälle.

— Rakas serkkuni, sanoi Eugénie itsekseen ja meni lyhyin askelin palava kynttilä kädessä huoneeseensa.

Sinne tultuaan avasi hän ilmeisellä mielihyvällä vetolaatikon vanhasta tammikaapista, joka oli hienointa renessanssityötä ja jossa vielä, vaikkakin kalvenneena saattoi nähdä kuuluisan kuninkaallisen salamanterin. Sieltä etsi hän käsiinsä punaisen kultatupsuisen samettikukkaron, joka oli kirjailtu kuluneella kultalangalla. Se oli hänen isoäitinsä perua. Hän punnitsi ylpeydellä tätä kukkaroa ja alkoi laskea unohtuneita rahojaan.

Hän eroitti ensin muista kaksikymmentä portugalilaista, vielä sangen kiiltävää, vaikka ne olivat lyödyt Juhana V:nnen aikana 1725 ja olivat arvoltaan kukin satakuusikymmentä kahdeksan frangia ja kuusikymmentä neljä centimeä, kuten hänen isänsä oli selittänyt, mutta joista itse asiassa tavallisesti maksettiin satakahdeksankymmentä frangia, nämä kultarahat kun olivat harvinaisuuksia ja loistivat ja kiiltivät kuin pienet auringot.

Item, viisi genovinia eli genovalaista satafrangista — nykyään harvinainen raha, josta maksettiin kaupassa kahdeksankymmentäseitsemän frangia, mutta josta kokoilijat antoivat sata. Ne oli hänelle antanut vanha herra La Bertellière.

Item, kolme espanjalaista Filip V:nnen aikaista kultakolikkoa, v. 1729 lyötyä. Ne hän oli saanut rouva Gentillet'ltä, joka oli antaessaan ne hänelle sanonut kolme kertaa: "Tämä pieni keltalintunen on yhdeksänkymmenen yhdeksän frangin arvoinen. Pidä se hyvässä tallessa, tyttöseni, se on oleva kaunein aarteesi."

Item, isän lempirahat — ne kun olivat kolmenkolmatta ja puolen karaatin kultaa —, sata Hollannin dukaattia, lyötyjä v. 1756, kukin arvoltaan lähes kolmetoista frangia.

Item, kolme vaa'an kuvalla lyötyä kultakolikkoa ja viisi Neitsyen kuvalla varustettua — kaikki suuria harvinaisuuksia, lyötyjä rahankerääjiä varten. Ne olivat kahdenkymmenen neljän karaatin kultaa ja olivat arvoltaan, painon mukaan arvostellen, kolmekymmentä seitsemän frangia neljäkymmentä centimiä, mutta tuntijat maksoivat niistä kernaasti viisikymmentä frangia.

Item, neljänkymmenen frangin napoleonin, jonka hän oli toissapäivänä saanut ja huolellisesti kätkenyt punaiseen kukkaroonsa.

Tämä aarresäiliö sisälsi vain käyttämättömiä, neitseellisiä rahoja — todellinen valikoima taidetta, jota isä Grandet silloin tällöin tahtoi itse nähdä ja tarkastaa, painaakseen tyttärensä mieleen sen sisäisen arvon, kauneuden ja merkityksen. Mutta Eugénie ei nyt ajatellut sen harvinaisuutta, ei sitäkään, minkä surun hän tuottaisi isälleen riistäessään tältä tämän rakkaan aarteen. Hän ajatteli vain orpanaansa ja sai vihdoin selville, tehtyään ensin muutamia laskuvirheitä, että hän omisti noin viisi tuhatta kahdeksansataa frangia, minkä kuitenkin saisi vielä edullisemmin myödyksi jollekin rahainkokoilijalle. Katsellessaan kaikkia rikkauksiaan alkoi hän taputella käsiään kuin lapsi, jonka täytyy ruumiin liikkeellä tulkita ylenmääräistä iloaan. Niin olivat isä ja tytär laskeneet omaisuutensa: edellinen myödäkseen kultansa, jälkimäinen upottaakseen sen rakkauden mereen. Eugénie pani rahat takaisin vanhaan kukkaroon, ja lähti kulkemaan aarteineen tyynesti rappusia ylös. Hänen orpanansa onnettomuus sai hänet unohtamaan öisen ajan ja sopivaisuuden säännöt. Hänen puhdas omatuntonsa teki hänet voimakkaaksi.

Kun hän astui kynnykselle, kynttilä toisessa, kukkaro toisessa kädessä, heräsi Charles, keksi hänet ja jäi hämmästyksestä mykäksi. Eugénie astui sisään huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja lausui liikutetulla äänellä:

— Orpanani, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi vaikeaa rikosta, jonka olen teitä vastaan tehnyt. Jumala on minulle antava sen anteeksi, jos te sen teette.

— Mikä se olisi? sai Charles sanotuksi, hieroen silmiään.

— Olen lukenut nämä kaksi kirjettä.

Charles punastui.

— Kuinka se on voinut tapahtua? jatkoi tyttö, kuinka olen tänne tullut? Toden totta, en sitä enää itsekään tiedä. Mutta en tunne mitään katumusta sen johdosta, että olen nämä kirjeet lukenut, sillä sen kautta olen oppinut tuntemaan teidän sydämenne, teidän sielunne ja…

— Ja mitä? kysäsi Charles.

— Ja teidän aikeenne, teidän tarpeenne saada joku rahasumma…

— Rakas serkkuseni…

— Sst, sst! orpana, ei niin kovaan, ettei kukaan heräisi. Kas tässä, jatkoi Eugénie avaten kukkaronsa, erään tyttösen säästöt, tyttösen, joka ei itse mitään tarvitse. Charles, ottakaa te nämä rahat. Tänä aamuna en tiennyt, mitä raha on, te olette sen minulle opettanut, se on keino, välikappale, siinä kaikki. Orpana on melkein kuin veli, te voitte hyvin ottaa sisarenne kukkaron.

Charles oli vaiti. Eugénie, joka oli yhtä paljon nainen kuin tyttö, ei ollut valmistunut ottamaan vastaan kieltoa.

— Mitä ajattelette? kysyi hän.

Charles painoi päänsä alas.

— Te kieltäydytte? kuiskasi Eugénie, jonka sydämen lyönnit kuuluivat yön hiljaisuudessa.

Orpanan epäilys nöyryytti häntä. Mutta se hätä, jossa tämä oli, tuli vielä elävämpänä hänen mieleensä, ja hän lankesi polvilleen.

— En nouse tästä ennen kuin olette suostunut ottamaan nämä rahat. Orpanani, vastatkaa, minä pyydän!… Annatteko minulle mitään arvoa, oletteko jalomielinen…

Kun Charles kuuli tämän puhtaan epätoivon rukouksen, putoilivat kyynelet hänen silmistään tytön käsille, joihin hän oli tarttunut nostaakseen tytön jaloille. Kun Eugénie tunsi nämä lämpimät kyynelet, hypähti hän seisaalleen ja viskasi kukkaron pöydälle.

— Te suostutte, eikö totta? huudahti hän, itkien ilosta. Älkää olko huolissanne, orpana, te tulette rikkaaksi. Tämä kulta tuottaa teille onnea; te voitte kerran maksaa sen minulle takaisin. Muutenhan voimme tehdä sopimuskirjat. Suostun kaikkiin teidän ehtoihinne. Mutta älkää panko liian paljon arvoa tähän pieneen lahjaan.

Nyt vasta saattoi Charles tulkita tunteitaan.

— Niin, Eugénie, minulla olisi todella kovin pieni sydän, ellen ottaisi näitä rahoja vastaan. Mutta luottamus luottamuksesta!

— Mitä tarkoitatte? huudahti tyttö säikähtyneenä.

— Kuulkaa, rakas serkkuseni, minulla on…

Hän keskeytti puheensa ja meni noutamaan arkusta nelikulmaisen, nahalla päällystetyn lippaan.

— Tämä lipas on minulle kallisarvoinen kuin oma elämäni. Se on lahja äidiltäni. Tänä aamuna ajattelin, että hän varmaan olisi myönyt kaiken sen kullan, minkä hän rakkaudessaan on minulle lahjoittanut, jos hän voisi nousta haudastaan. Mutta jos itse sen tekisin, olisi se pyhyyden häväisemistä.

Eugénie puristi suonenvedon tapaisesti serkkunsa käsiä kuullessaan hänen viime sanansa.

— Minä en tahdo, jatkoi Charles pienen vaitiolon jälkeen, jonka aikana molemmat olivat vaihtaneet liikutuksesta kostean katseen, minä en tahdo sitä menettää enkä panna sitä alttiiksi matkan vaaroille. Rakas Eugénie, ottakaa se haltuunne. Ei ole koskaan ystävä uskonut ystävälleen pyhempää esinettä kuin tämä on. Arvostelkaa itse.

Charles otti lippaan käsiinsä, irroitti sen päällyksen ja näytteli surumielisesti aarrettaan ihmettelevälle orpanalleen. Lipas oli hienoa kultatyötä, ja sen taidearvo oli vielä suurempi kuin sen metalliarvo.

— Se, mitä nyt ihailette, ei ole mitään, virkkoi Charles, painaen vieteriä, jonka avulla kaksinkertainen pohja ponnahti näkyviin. Katsokaas, tämä on minulle enemmän arvoinen kuin koko maailma.

Hän otti lippaasta kaksi rouva de Mirbelin muotokuvaa, jotka molemmat olivat runsaasti helmillä koristetut.

— Ah, kuinka kaunis nainen! Hän on varmaan sama, jolle olette kirjoit…

— Ei lainkaan, vastasi Charles hymyillen. Tämä nainen on äitini, ja tässä on isäni — teidän tätinne ja setänne. Eugénie, pyydän teiltä polvillani, että ottaisitte tämän aarteen huostaanne. Jos joutuisin perikatoon, vieden mukanani teidän pienen omaisuutenne, on tämä kulta oleva teidän korvauksenne. Yksin teille voin uskoa nämä kaksi kuvaa. Te olette kyllin arvokas niitä säilyttämään. Mutta hävittäkää ne, ennenkuin annatte ne jonkun toisen käsiin…

Eugénie oli ääneti.

— Eikö totta, te lupaatte? lisäsi Charles lempeästi.

Kuullessaan nämä sanat loi Eugénie orpanaan katseensa, rakastavaisen naisen ensimäisen katseen, yhden noita katseita, joissa on yhtä paljon miellyttämishalua kuin todellista syvyyttä. Charles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Puhdas enkelini, meidän välillämme, eikö totta, ei raha merkitse mitään? Kaikki perustuu tästälähin toistemme ymmärtämiseen.

— Te muistutatte äitiänne. Oliko hänelläkin niin lempeä ääni kuin teillä?

— Ah, paljon lempeämpi…

— Niin, kun hän puhui teille, kuiskasi Eugénie laskien alas silmäluomensa. Mutta nyt, Charles, täytyy teidän nukkua. Te olette väsynyt. Huomisiin.

Ja hän otti hellävaroin kätensä serkkunsa kädestä. Charles lähti häntä saattamaan kynttilä kädessä.

— Ah, miksi olenkin nyt rutiköyhä! huudahti Charles, kun he olivat tulleet ovelle.

— Mitäs siitä, minun isäni on rikas, niin ainakin luulen, vastasi tyttö.

— Lapsi parka, jatkoi Charles, astuen toisella jalallaan Eugénien huoneeseen ja nojaten selkänsä seinää vasten, siinä tapauksessa ei hän varmaankaan olisi sallinut omaisteni kuolla, eikä antaisi teidän asua näin köyhästi, ja eläisi itsekin toisin.

— Mutta hänellä on Froidfond.

— Ja minkä arvoinen on Froidfond?

— Sitä en tiedä; mutta hänellä on myöskin Noyers.

— Parisen mitätöntä talonpoikaistaloa!

— Hänellä on viinitarhoja ja peltoja…

— Jotka eivät ole minkään arvoisia, keskeytti Charles huolettomasti. Jos isällänne olisi vuosittain edes neljäkolmatta tuhatta frangia korkoja, ette varmaankaan asustaisi tässä kylmässä ja alastomassa huoneessa.

Charles astui täyden askelen huoneeseen.

— Täällä siis tulevat kalleuteni säilytettäviksi, täydenteli Charles ajatuksiaan, tarkastellen vanhaa kajuuttamaista huonetta.

— Teidän täytyy mennä nukkumaan, sanoi Eugénie, estellen häntä tulemasta etemmäs huoneeseen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä.

Charles peräytyi, ja molemmat toivottivat toisilleen äänettömästi hymyillen hyvää yötä.

Molemmat näkivät nukahtaessaan saman unen.

Siitä lähtien oli Charles'in suruun tullut ikäänkuin ruusunkukkia.

Seuraavana aamuna tapasi rouva Grandet ennen aamiaista tyttärensä kävelyllä Charles'in kanssa. Nuorukainen oli vielä surumielinen niinkuin vain se voi olla, joka on vajonnut onnettomuuden kuiluun ja turhaan koettaa mitata sen syvyyttä.

— Isäni palaa vasta päivällisen aikaan, virkkoi Eugénie huomatessaan äitinsä huolestuneen ilmeen.

Oli helppoa nähdä Eugénien käytöstavasta, hänen äänensä lempeydestä ja hänen koko olennostaan, että hänen ja orpanan välillä vallitsi joku salainen ajatusten yhtäläisyys. Heidän sydämensä olivat liittyneet tulisesti toisiinsa jo ennen kuin he itse ymmärsivät sen tunteen voimaa, joka heidät yhdisti. Charles jäi arkitupaan, mutta talon naiset, jotka kukin lähtivät töihinsä, panivat merkille hänen suruisuutensa. Grandet oli jättänyt silleen kaikki asiansa ja sentähden kävi talossa paljon kansaa. Katonkattajia, lyijynvalajia, muurareita, kirvesmiehiä, maatyömiehiä ja pehtoreita ilmestyi tavan takaa, kuka sopimaan välttämättömistä korjauksista, kuka tuomaan, kuka perimään rahaa. Rouva Grandet'n ja Eugénien täytyi sentähden hääriä sinne tänne ja vastailla käsityöläisten ja maamiesten loppumattomaan sanatulvaan. Nanon kätki tuomiset keittiöönsä. Hän odotteli aina ensin herransa määräystä siitä mikä oli säilytettävä taloa varten, mikä myötävä torilla. Grandet'lla oli tapana, kuten niin monella maaseudun pomolla, juoda vain omaa huonointa viiniään ja syödä pilaantuneita hedelmiään. Noin viiden aikaan palasi Grandet Angers'ista. Hän oli saanut neljätoista tuhatta frangia kullastaan ja laukussa oli hänellä hyvät valtionpaperit. Cornoiller'n oli hän jättänyt Angers'iin pitämään huolta lopen väsyneistä hevosista ajaakseen ne sitten hiljalleen kotia.

— Olen käynyt Angers'issa, vaimoseni. Minun on nälkä.

Nanonin ääni kuului keittiöstä:

— Ettekö ole syönyt mitään sitten eilisen?

— En mitään.

Nanon toi liemen sisään. Des Grassins saapui taloon kuulemaan klienttinsä käskyjä juuri kun perhe oli istuutunut pöytään. Isä Grandet ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota veljenpoikaansa.

— Syökää rauhassa, jutteli pankkiiri. Voimmehan näinkin keskustella. Tiedättekö minkä arvoinen kulta on Angers'issa? Nantes'ista on sinne saapunut rahanvaihtaja ja olenpa minäkin aikonut lähettää sinne kultani.

— Ei ole syytä lähettää. Siellä on jo yltäkyllin, vastasi Grandet. Olemme liian hyviä ystäviä voidakseni olla teitä varoittamatta tyhmyydestä.

— Mutta siellähän maksetaan kolmekymmentä ja puoli frangia.

— Sanokaa: maksettiin.

— Mistä hitosta teillä on nuo tiedot?

— Olen ollut tänä yönä Angers'issa, vastasi Grandet, laskien ääntään.

Pankkiiri ponnahti pystyyn hämmästyksestä.

Sitten kehittyi Grandet'n ja des Grassins'in välillä keskustelu, joka kävi korvasta korvaan ja jonka aikana kumpikin useampia kertoja merkitsevästi katsahti Charles'iin. Pian kävi des Grassins'ille kuitenkin mahdottomaksi salata ihmetystään, joka puhkesi vilkkaaseen eleeseen. Entinen tynnyrintekijä oli nähtävästi kaupinnut hänelle sadantuhannen arvopapereita.

— Herra Grandet, sanoi pankkiiri kääntyen Charles'in puoleen, minä lähden Parisiin. Olisiko teillä ehkä minulle uskottavana joitakin tehtäviä…?

— Kiitos, ei lainkaan, herraseni, vastasi Charles.

— Kiittäkää häntä sydämellisemmin, veljenpoikani. Tällä herralla on tarkoitus lähteä järjestämään Guillaume Grandet'n kauppahuoneen asioita.

— Olisiko vielä olemassa joitakin toiveita? kysyi Charles.

— Tuhat tulimmaista, huudahti tynnyrintekijä ylpeällä äänellä, ettekö ole minun veljenpoikani? Teidän kunnianne on myöskin meidän. Eikö teidänkin nimenne ole Grandet?

Charles nousi, astui Grandet'ta kohti, syleili tätä, kävi kalpeaksi ja poistui. Eugénie katseli ihmetellen isäänsä.

— Herran haltuun, kunnon Grassins'ini, luottakaa minuun! Teidän asiaksenne jää vain houkutella miehet satimeeni.

Molemmat valtioviisaat puristivat toistensa käsiä. Tynnyrintekijä saattoi vieraansa ulko-ovelle saakka. Senjälkeen palasi hän entiselle paikalleen, ja nojatuen tuoliinsa huusi hän Nanonille:

— Tuo viiniä!

Hän oli kuitenkin liian kiihottunut voidakseen pysyä yhdessä paikassa. Hän nousi, katsoi herra de La Bertellièren muotokuvaa ja alkoi hyräillä, liikehtien tavalla, jota Nanon kutsui "tanssiksi":

Ja Ranskan kaartiss' on isäni…

Nanon, rouva Grandet ja Eugénie katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Viinitarhurin iloisuus peloitti heitä aina, kun se alkoi saavuttaa vissin määrän. Perhe hajosi sinä iltana tavallista varhemmin. Isä Grandet halusi mennä ajoissa levolle, ja kun hän oli vuoteessa, täytyi koko perheen nukkua — aivan samoin kuin koko maan tuli olla juovuksissa, kun kuningas August suvaitsi itse sitä olla. Sitä paitsi olivat Nanon, Charles ja Eugénie yhtä väsyneitä kuin talon isäntäkin. Mitä rouva Grandet'hen tuli, niin oli hänen tapansa nukkua, syödä, juoda ja liikkua täsmälleen herransa tahdon mukaan. Niinä kahtena tuntina, jotka päivällisen jälkeen olivat varatut ruuan sulattamiseen, oli tynnyrintekijä sukkelakielisempi kuin milloinkaan ennen. Kaikki hänen mietelmänsä kuvastivat hänen hyvää tuultaan. Kun hän oli juonut viininsä, katsahti hän lasiinsa ja sanoi:

— Tuskin ehtii panna huulensa lasin reunaan, kun se jo on tyhjä! Se on meidänkin tarinamme. Ei voi samalla kertaa olla ja olla ollut. Kolikot eivät voi vieriä matkaansa ja kuitenkin jäädä kukkaroomme, sillä silloin olisi elämä liian ihanaa.

Hän oli iloinen ja lempeä. Kun Nanon ilmestyi tupaan rukkineen, huudahti hän:

— Olet varmaankin väsynyt. Jätä jo kehruusi.

— Kuinka?… Mitenkä saisin silloin ajan kulumaan, vastasi palvelija.

— Nanon-parka! Tahdotko viiniä?

— No, viinistä en tahdo kieltäytyä. Rouva tekeekin viinin paremmin kuin apteekkarit. Se mitä ne kaupittelevat ei olekaan muuta kuin rohtoja.

— Niin, ne panevat liian paljon sokeria. Sillä tavalla katoaa koko maku.

Kun seuraavana päivänä kahdeksan aikaan oli taas kokoonnuttu aamiaista varten, oli perhekuva mitä sydämellisin. Onnettomuus oli pian vienyt yhteen rouva Grandet'n, Eugénien ja Charles'in. Nanonkin oli yhtynyt heidän liittoonsa siitä itse tietämättä. He alkoivat neljän muodostaa ikäänkuin saman perheen. Mitä vanhaan viinitarhuriin tuli, niin oli hänen ahneutensa juuri tyydytetty ja hän eli siinä varmassa tietoisuudessa että hänen keikarimainen veljenpoikansa pian lähtisi talosta ilman että oli tarvis hänelle luovuttaa enempää kuin matkarahat Nantes'iin. Sentähden ei hän kiinnittänyt Charles'in olemassaoloon talossa sen suurempaa huomiota. Hän antoi lasten — niin nimitti hän Eugénieta ja Charles'ia — seurustella toistensa kanssa miten mieli teki, rouva Grandet'n valvovien silmien edessä, joihin hänellä oli ehdoton luottamus kaikissa uskonnon ja siveyden asioissa. Ketojen ja ojien oikomiset, poppeli-istutukset Loiren rannoilla ja talvityöt viinitarhoissa ja Froidfond'issa veivät kaikki hänen ajatuksensa.

Eugénielle oli tämä rakkauden kevättä. Yöllisen kohtauksen aikana, kun hän oli antanut orpanalleen säästönsä, oli hänen sydämensä seurannut mukana. Kantaen molemmat yhteistä salaisuutta, katsahtivat he toisiinsa usein, antaen tietää keskenäisen ymmärtämyksensä, jonka kautta heidän tunteensa tulivat vielä syvemmiksi. Molemmat olivat ikäänkuin astuneet jokapäiväisen elämän ulkopuolelle. Oikeuttihan läheinen sukulaisuus eräänlaisen äänenpainon lempeyden ja katseen hellyyden? Niin nukutti Eugénie orpanansa surut heräävän rakkauden lapsellisiin iloihin.

On olemassa viehättävä yhtäläisyys rakkauden kevään ja elämän kevään välillä. Lasta tuuditetaan lempeillä lauluilla ja ystävällisillä katseilla. Lapselle kerrotaan ihmeellisiä satuja, jotka kultaavat hänen tulevaisuutensa. Toive levittää hänen edessään loistavat siipensä. Lapsi vuodattaa kyyneliä vuoroin ilosta, vuoroin tuskasta. Pienet asiat merkitsevät hänelle suuria, piikiven palaset, joista hän on koettanut rakentaa hauraan palatsinsa, kukkaset, jotka ovat unohdetut samalla hetkellä kuin ne ovat poimitut. Aika ei kulu hänelle kyllin nopeaan, hän palaa halusta päästä eteenpäin, elämään. Rakkaus on meidän toinen lapsuutemme. Eugéniella ja Charles'illa oli heidän ensimäinen rakkautensa täynnä lapsellisia päähänpistoja, sitä suloisempia heidän sydämilleen, kun niihin liittyi kalvava surumieli. Tämä rakkaus, joka syntymänsä hetkellä pyrki esiin suruharson alta, olikin täydelleen sopusoinnussa raunioituvan talon maalaisen vaatimattomuuden kanssa.

Vaihtaessaan kaivon partaalla muutamia sanoja Eugénien kanssa, istuessaan hänen seurassaan talon puiston sammaltuneella penkillä auringon laskuun saakka, keskustellessaan pienistä ja kuitenkin niin tärkeistä asioista, tai nauttiessaan hänen kanssaan siitä hiljaisuudesta, joka kuin kirkon hartaus vallitsi talon ja vallin välisellä asumattomalla maalla, tunsi Charles rakkauden pyhyyden. Hänen maailmannaisensa, hänen rakas Annette'nsa oli antanut hänen tuntea vain rakkauden myrskyt. Nyt vaihtoi Charles parisilaisen, teeskentelevän, turhamaisen intohimon puhtaaseen, todelliseen rakkauteen. Pian alkoi hän pitää tästä talostakin, jonka tavat olivat hänestä alussa näyttäneet niin naurettavilta.

Hän tuli alas huoneestaan varhain aamuisin voidakseen hetken keskustella Eugénien kanssa, ennen kuin Grandet vielä oli alkanut vaelluksensa talossa. Kun isännän askelet kaikuivat portaissa, pakeni hän nopeasti puutarhaan. Se rikollisuuden varjo, mikä liittyi näihin aamuisiin kohtauksiin, jotka tapahtuivat Eugénien äidiltäkin salassa, ja joista Nanon tekeytyi tietämättömäksi, antoivat tälle viattomalle rakkaudelle kaiken kielletyn hedelmän viehätyksen. Jos taas isä Grandet aamiaisen jälkeen lähti tarkastamaan tilojaan ja töitään, jäi Charles äidin ja tyttären luo ja tunsi ennen kokematonta hyväntunnetta pitäessään käsiensä välissä Eugénien lankaa, jota tämä punoi kerälle, tai nähdessään hänen tekevän työtä tai kuullessaan hänen puheitaan. Charles'ia viehätti suuresti tämän melkein luostarimaisen elämän yksinkertaisuus, mikä tiesi, että maailma oli näille molemmille olennoille tuntematon. Hän oli luullut, että tällainen elämä olisi aivan mahdoton Ranskassa, että sitä korkeintaan löytäisi jostakin Saksasta tai ehkäpä vain Auguste Lafontainen kertomuksista. Pian oli Eugénie hänelle kuin Goethen Margareta, kuitenkin ilman tämän puutteita.

Hänen katseensa ja hänen puheensa kietoivat kokonaan tyttöparan, joka antautui täydellisesti rakkauden lumoihin; Eugénie kurkottautui onnea kohti niinkuin uija tavoittelee rannan pajunoksia, vetääkseen itsensä kuiville ja päästäkseen lepäämään. Hän oli sitä kiihkeämpi, kun lähenevä eronhetki uhkasi pian tehdä lopun onnen päivistä. Joka aamu saivat nämä nuoret ihmiset jonkun muistutuksen pikaisesta erostaan. Niinpä vei Grandet kolme päivää des Grassins'in lähdön jälkeen Charles'in kaikella sillä juhlallisuudella, mikä maaseudulla liittyy virallisiin toimituksiin, ylioikeuden eteen vahvistamaan omakätisellä nimikirjoituksellaan luopumisensa isän perinnöstä. Se oli pelottava toimitus, jonkunlainen irtisanoutuminen omasta suvustaan. Sen jälkeen piti Charles'in mennä Cruchot'n luo, saadakseen kaksi valtakirjaa, toinen herra des Grassins'ia varten, toinen ystäväänsä varten, jolle oli uskonut irtaimistonsa myönnin. Sen tehtyään oli hänen vielä täytettävä kaikenlaisia muodollisuuksia ulkomaa-passia varten. Kun hänen tilaamansa suru-puku saapui Parisista, kutsutti hän luokseen erään Saumurin räätäleistä ja möi tälle kaikki tarpeettomat vaatekertansa, toimenpide, joka suuresti miellytti isä Grandet'ta.

— Kas niin, nyt näytätte todella mieheltä, joka astuu laivaan lähteäkseen etsimään onneaan, sanoi Grandet, kun hän näki Charles'in pukeutuneena karkeaan mustaan pitkääntakkiin. — Kas niin, tuosta minä pidän.

— Voitte olla varma siitä, että olen kyllin viisas mukautuakseni asemaani, vastasi Charles.

— Mitä nuo ovat? huudahti äkkiä tynnyrintekijä, kun hän näki Charles'in kourassa joukon kultaesineitä.

— Olen kerännyt kaikki nappini, sormukseni ja muut ylellisyysesineeni, joilla on jotakin arvoa, ja aioin jo tänä aamuna, kun en tunne ketään täällä Saumurissa, pyytää teitä…

— Myömään ne teitä varten? keskeytti Grandet.

— Ei, setäseni, vaan neuvomaan minulle jonkun kunniallisen miehen, joka…

— Antakaa ne tänne, veljenpoikani. Minä osaan äyriä myöten sanoa minkä arvoinen mikin noista esineistä on. Ahaa, hymähti hän, hypistellen käsissään pitkiä vitjoja, kahdeksantoista ja yhdeksäntoista karaatin kultaa.

Grandet pyyhki leveällä kädellään hellävaroin kultaesineiden pintoja.

— Rakas serkkuseni, sanoi Charles, kääntyen Eugénien puoleen, sallikaa minun lahjoittaa teille nämä kaksi nappia, te voitte kiinnittää ne rannenauhaanne. Sehän on tapa tällä hetkellä.

— Otan ne vastaan ilman epäilystä, orpanani, vastasi Eugénie, luoden Charlesiin ymmärtävän katseen.

— Kas tässä, täti, ottakaa äitini sormustin, jota olen huolellisesti säilyttänyt matkakapineideni joukossa, jatkoi Charles ja ojensi rouva Grandet'lle siron kultaisen sormustimen. Juuri sellaista oli rouva Grandet aina itselleen toivonut.

— En tiedä, kuinka osaan teitä kiittää, vastasi vanha perheenäiti, jonka silmät täyttyivät kyynelillä. Illoin ja aamuin olen muistava teitä, poikaseni, kun olette matkalla. Jos minä kuolisin, on Eugénie säilyttävä teille tämän kalleuden.

— Tämä on arvoltaan yhdeksän sataa kahdeksankymmentä yhdeksän frangia seitsemänkymmentä viisi centimeä, veljenpoikani, huudahti Grandet, avaten oven. Mutta säästääkseni teiltä vaivan olen minä maksava teille niiden hinnan livreissä.

Sana "livreissä" merkitsee Loiren rantamilla samaa kuin että suostui maksamaan kuudesta livrestä kuusi frangia ilman mitään lyhennystä.

— En uskaltanut sitä teille ehdottaa, vastasi Charles; ja kuitenkin olisi minulle ollut vastenmielistä myödä kalleuteni tähän kaupunkiin, jossa te asutte. Täytyy pestä pyykkinsä perheen keskuudessa, oli Napoleonin tapa sanoa. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne.

Grandet kynsi korvallistaan ja hetken aikaa oli aivan hiljaista.

— Rakas setä, alotti Charles, katsahtaen arastellen Grandet'hen, ikäänkuin peljäten haavoittavansa hänen hienotunteisuuttaan, serkkuni ja tätini ovat hyväntahtoisesti ottaneet minulta vastaan pienen muiston; suvaitkaa puolestanne ottaa nämä kalvosnapit, jotka nyt käyvät minulle tarpeettomiksi. Teille ne muistuttavat poikaparasta, joka kaukana täältä varmaan ajattelee niitä, jotka nyt ovat koko hänen sukunsa.

— Poikani, mutta sinähän riistät itsesi putipuhtaaksi. Mitä sinulla siinä on? jatkoi Grandet kääntyen mielenkiinnolla vaimonsa puoleen. Kas vain! Kultasormustin. Ja sinulla, tyttöseni? Mitä näenkään, agrafeja ja timantteja. Olkoon menneeksi, poikaseni, minä otan nappisi, jatkoi hän ja puristi Charles'in kättä. Mutta sinä sallinet, että minä maksan sinun… sinun matkakulusi Intiaan. Niin, tahdonpa kustantaa matkasi. Sitäpaitsi, poikaseni, kun äsken arvioin kalleuksiasi, olen ottanut huomioon vain puhtaan kullan. Työkin on sentään jonkun arvoinen. On toki. Annan sinulle tuhat viisisataa frangia… livreissä. Cruchot lainaa kyllä minulle rahat, sillä minulla ei ole äyriäkään talossani, ennenkuin Perrotet tulee ja maksaa arentirahansa. Kas niin, nyt lähden toimittamaan asioitani.

Hän otti hattunsa ja hansikkaansa ja lähti.

— Lähdette siis todella täältä? virkkoi Eugénie, luoden Charles'iin samalla kertaa surullisen ja ihailevan katseen.

— Minun täytyy, vastasi Charles, painaen alas päänsä.

Jo muutamia päiviä oli Charles'in olennossa, käytöstavassa ja sanoissa ollut syvää surumielisyyttä, ja kuitenkin huomasi hänestä samalla, että hän oli, tuntiessaan velvollisuuksien painon, saanut uutta rohkeutta. Hän ei valitellut enää, hänestä oli tullut mies. Eugénie näki paremmin kuin koskaan ennen orpanansa koko mielenlaadun, kun tämä tuli häntä vastaan portaissa puettuna karkeaan mustaan pukuun, joka niin hyvin sopi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja hänen koko surumieliseen olentoonsa. Naisetkin olivat sinä päivänä pukeutuneet surupukuihin, kun he Charles'in kanssa menivät seurakuntansa kirkkoon, ollakseen läsnä Guillaume Grandet'n sielunmessussa.

Toisen aamiaisen aikana sai Charles Parisista kirjeen, jonka hän kohta luki.

— Noh, orpanani, oletteko tyytyväinen kauppoihinne? kysyi Eugénie matalalla äänellä.

— Sellaiset kysymykset eivät sovi sinulle, tyttöseni, puuttui Grandet puheeseen. Eihän minullakaan koskaan ole tapana tehdä sinulle selkoa toimistani, miksi siis pistät nenäsi serkkusi asioihin? Jätä poika rauhaan.

— Ei suinkaan! Minulla ei ole mitään salaisuuksia, sanoi Charles.

— Ta, ta, ta, ta! Nuori sukulaiseni, opi pitämään kielesi kurissa liikeasioissa.

Kun molemmat rakastavat istuivat kahden puutarhan vanhalla penkillä pähkinäpuun alla, sanoi Charles Eugénielle:

— Kuten arvasin, on Alphonse toimittanut tehtävänsä mitä parhaiten. Hän on menetellyt sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Kaikki velkani Parisissa ovat maksetut, huonekaluni ovat muutetut rahaksi ja ylijääneellä kolmella tuhannella frangilla kertoo hän vanhan kokeneen merikapteenin neuvosta hankkineen kaikenkaltaista pientä europpalaista korua, jota voi Intiassa edullisesti myydä. Hän on lisäksi toimittanut kaikki tavarani Nantes'iin, mistä pian lähtee laiva Javaan. Ennen kuin viisi päivää on kulunut on meidän sanottava toisillemme jäähyväiset kenties ikiajoiksi, joka tapauksessa pitkäksi aikaa. Vähäiset tavarani ja kymmenen tuhatta frangia, jotka olen saava lainaksi parilta ystävältäni, ovat varsin vaatimaton alku. En voi ajatella moneen vuoteen paluuta. Älkää panko samaan vaakaan minun elämääni ja omaanne. Ehkä joudun piankin surman suuhun, ja teillä voi olla tilaisuus rikkaihin naimisiin…

— Rakastatteko minua? kysyi tyttö.

— Ah, rakastan, rakastan.

— Silloin odotan, Charles. — Jumalani, isä on ikkunassa, huudahti hän orpanalleen, joka tuli lähemmäksi, aikoen suudella häntä.

Eugénie pakeni käytävään, Charles seurasi häntä. Huomatessaan tämän pujahti Eugénie keittiön etehiseen, ja tietämättä minne mennä, joutui hän käytävän pimeimpään sokkeloon ja sieltä Nanonin asuinkomeroon. Siellä tavoitti Charles hänet, tarttui hänen käteensä ja veti hänet hellästi sydäntään vasten. Eugénie ei enää vastustanut, hän otti vastaan ja antoi puhtaimman, hienoimman ja samalla täydellisimmän kaikista suuteloista.

— Rakas Eugénie, orpana on parempi kuin veli, sillä hän voi naida sinut, kuiskasi Charles.

— Niinpä niin, huudahti Nanon, avaten oven komeroonsa.

Säikähtyneet rakastavaiset pakenivat arkitupaan, missä Eugénie kävi käsiksi työhönsä ja Charles rouva Grandet'n rukouskirjaan.

— Kas vain, kaikki rukoilevat tätä nykyä tässä talossa, puheli Nanon itsekseen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Charles oli ilmoittanut lähdöstään, teki Grandet kaikkensa antaakseen sen käsityksen, että hän syvästi huolehti veljenpoikansa menestyksestä. Hän osottautui anteliaaksi kaikessa mikä ei maksanut mitään. Kun hän pelkäsi, että Charles ei voisi kunnolla maksaa hänelle niiden matka-arkkujen hintaa, joita hän tarvitsi, alkoi hän itse valmistaa niitä vanhoista laudoista. Hän nousi aamuvarhaisesta sahaamaan ja höyläämään ja valmisti työpajassaan pian muutamia siroja kirstuja, joihin Charles'in maallinen omaisuus sijoitettiin. Toimittipa hän lisäksi matka-arkut Loirelle laivaan, ollakseen varma siitä, että ne tulivat määrä-ajassa Nantes'iin.

Käytävän sokkelossa vaihdetun suudelman jälkeen oli aika livahtanut pelottavalla nopeudella Eugénien käsistä. Toisinaan tuntui hänestä, että hänen oli lähdettävä matkaan orpanansa kanssa. Jokainen joka on tuntenut voimakkainta kaikista intohimoista, rakkautta, jota joka hetki uhkaa äkillisellä lopulla ikä, aika, kuolemantauti tai joku muu lukemattomista inhimillisistä kohtaloista, hän on ymmärtävä Eugénien kärsimykset. Hän itki usein liikkuessaan puutarhassa, joka nyt oli tullut hänelle liian ahtaaksi, samoinkuin piha, talo ja koko kaupunki; hänen ajatuksensa kuljettivat hänet meren mittaamattomien välimatkojen yli.

Niin tuli lähtöpäivän edellinen päivä. Aamulla Grandet'n ja Nanonin poissa ollessa kätki Eugénie kallisarvoisen lippaansa Charlesin hänelle uskomine muotokuvineen vanhan arkun ainoaan lukittavaan osaseen, jossa jo oli ennestään hänen tyhjä kukkaronsa. Tämän aarteen kätkeminen ei tapahtunut ilman suudelmia ja kyyneliä. Kun Eugénie oli pistänyt avaimen poveensa, ei hänellä enää ollut voimia kieltää Charlesia suutelemasta siihen kohtaan.

— Se on aina pysyvä tässä paikassa, ystäväni.

— Minun rakkauteni, minun sydämeni on myöskin aina oleva siinä paikassa.

— Ah, Charles, se ei ole hyväksi, kuiskasi Eugénie lievästi moittivalla äänensävyllä.

— Mehän olemme kihlatut! vastasi Charles. Minulla on sinun sanasi, ota sinä minun.

— Ikuisesti sinun! vakuuttivat molemmat kaksi kertaa.

Ei ole maan päällä milloinkaan vannottu puhtaampaa valaa. Eugénien tahraton sydän pyhitti Charlesinkin rakkauden.

Seuraavana aamuna oli mieliala eineen aikaan mitä alakuloisin. Nanonkin oli, huolimatta kullalla kirjaillusta aamunutusta ja pienestä kaulassa pidettävästä rististä, jotka hän oli saanut Charlesilta, niin haikealla mielellä, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

— Voi nuorta herra-kultaa, jonka täytyy lähteä kauas aavoille merille… olkoon Jumala hänen kanssaan!

Puoli yhdentoista aikaan lähti koko perhe saattamaan Charles'ia Nantes'in postivaunuun. Nanon oli päästänyt koiran irti, lukinnut ulko-oven ja tahtoi ehdottomasti kantaa Charlesin käsilaukkua. Kaikki vanhan kadun kaupustelijat tulivat ovenpieliin katsomaan tätä harvinaista kulkuetta, johon torilla liittyi mestari Cruchot.

— Älä itke, lapseni, lohdutteli äiti Eugénieta.

— Veljenpoikani, sanoi Grandet majatalon ovella Charlesille, suudellen tätä molemmille poskille, te lähdette tyhjänä, tulkaa takaisin rikkaana, te olette tapaava isänne kunnian tahrattomana. Minä, Grandet, lupaan sen teille; vain teistä riippuu…

— Ah, setäni, te kevennätte eron katkeruutta. Se onkin paras lahja, minkä minulle olisitte voinut antaa.

Charles, joka ei ymmärtänyt setänsä viime sanoja, kostutti kiitollisuuden kyynelillä vanhan tynnyrintekijän kellastuneita kasvoja, sillä aikaa kun Eugénie puristi kaikin voimin toisella kädellä orpanansa, toisella isänsä kättä. Mutta notario hymyili, ihaillen Grandet'n oveluutta, sillä vain hän ymmärsi täydellisesti vanhan viiniporvarin. Nämä neljä saumurilaista jäivät, toisten seisoessa kauempana kehässä, vaunujen luo, siksi kunnes ne olivat lähteneet. Kun ne olivat ajaneet sillan yli ja niiden jyrinä kuului jo yhä kauempaa, virkahti tynnyrintekijä:

— Hyvää matkaa!

Onneksi oli Cruchot ainoa, joka kuuli tämän huudahduksen. Eugénie ja hänen äitinsä olivat kiiruhtaneet tienmutkaan, mistä he saattoivat vielä nähdä postivaunut, ja huiskuttivat sieltä nenäliinojaan, Charles'in vastatessa heidän tervehdyksiinsä.

— Äiti, tahtoisin omistaa hetkeksi Jumalan kaikkivaltaisuuden, sanoi Eugénie äidilleen, kun ei enää voinut nähdä Charles'in nenäliinaa.

Tässä kohden kertomustamme voimme parhaiten luoda silmäyksen niihin toimenpiteisiin, joihin viiniporvari oli Parisissa ryhtynyt lähettinsä des Grassins'in kautta. Kuukautta jälkeen pankkiirin lähdön oli Grandet'lla hallussaan sadan tuhannen frangin edestä arvopapereita, jotka hän oli ostanut kahdeksallakymmenellä tuhannella. Hänen kuolemansa jälkeen tehdystä pesänselvityksestä ei käy millään tavalla ilmi, kuinka hän oli vaientanut epäluulonsa suostuessaan ottamaan arvopapereita puhtaan rahan asemasta. Cruchot arveli, että Nanon avusti Grandet'ta salaisten rahojen siirrossa. Sillä näihin aikoihin lähetettiin palvelijatar jollakin tekosyyllä viideksi päiväksi Froidfond'iin.

Mitä Guillaume Grandet'n kauppahuoneen asioihin tulee, niin tapahtui kaikki tynnyrintekijän laskelmien mukaan.

Ranskan Pankissa on, kuten tunnettu, seikkaperäinen, täydellinen luettelo kaikista suurista rikkaista Parisissa ja maakunnassa. Des Grassins'in ja Felix Grandet'n nimet olivat siellä mainitut, ja molemmat nauttivat suurta kunnioitusta niinkuin luonnollista on, kun on kysymys valtavien, kiinnityksistä vapaiden maa-alueiden omistajista. Saumurilaisen pankkiirin tulo Parisiin, joka, kuten kerrottiin, tapahtui Grandet'n kauppahuoneen kunnian pelastamiseksi, riitti sentähden jo siirtämään tuonnemmaksi konkurssin uhkan. Velkojien läsnäollessa poistettiin sinetit ja kauppahuoneen notario teki tavanmukaisen pesäluettelon. Senjälkeen kutsui des Grassins kokoon kaikki saamamiehet, jotka yhteen ääneen valitsivat uskotuiksi miehiksi Saumurin pankkiirin sekä erään rikkaan liikkeen johtajan François Kellerin, yhden suurimmista velkojista. Nämä molemmat miehet saivat tarvittavat valtuudet pelastaakseen samalla kertaa perheen maineen ja tyydyttääkseen velkojain vaatimukset. Saumurin Grandet'n luotto ja se toivo, minkä hänen asiamiehensä des Grassins osasi herättää kaikkien sydämissä, helpotti neuvotteluja, niin ettei yksikään alkanut niskoitella. Jokainen ajatteli mielessään:

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings