TOINEN OSA.

Päivälliset. — Sotkeloa kaikellaisista.

Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta kynttilästä, — kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä — yksi tähtönen kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta pilveilee; — niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista, että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen "Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.

Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten neljäntenä olla heillä.

Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa. Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.

Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa, kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.

"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen, tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti … (erinomaisen makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä toimissaan … eikä myöskään ahne … kovin hyvä … eikä kuitenkaan liian hyvä, hän on … varsin parahultainen!"

Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea runsaasti ja — haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä, jotka ovat kovin unettavaisia.

Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, — vaan ei varsin iloinen, mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta … voi herra! … armo kulta …" sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena ja väsyneenä: "noh älä huoli!… Eihän tuo nyt ole tarpeellista". Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?" "Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia kulta! Herra Jumala … sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta. Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo … minun täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".

Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi sanomattoman onnellinen. Sen oli hän lukenut romaneissa. Koko lopun päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta juuri paljoakaan piitannut.

Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" … muistaa tulee kuitenkin, ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana. Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta — hän ei tyytynyt Emiliaan, joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän, mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen yllensä — eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista, tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.

Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä. Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä, sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen, luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.

Emilia oli kaikin tavoin emäntämäinen, ja tämä häntä oikein kaunisti. Kornetti oli ihastunut sisareensa ja kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi hänen uudessa kodissaan — kaikki puhui oman maan kieltä, sohvat, tuolit, pöydät, akkunan uutimet, pöytä-astiat y.m. Ei mitään ulkomaalaista löytynyt, ja siksipä juuri hänen mielestään tuntui tämä koti hauskalta ja tuttavalta.

Julia tytyi hyvin Algernon'iin, joka, vaikka ei juuri liehitellyt nuorta rouvaansa, kuitenkin seurasi häntä rakastavilla katseillaan, liikkui hän sitte etäämpänä taikka lähempänä; selvään näkyi, että koko hänen sielunsa ympäröitsi Emiliaa, jonka tunteita moni kirkas, ystävällinen silmäys vei yhdistymään Algernon'in tunteihin.

Oi miten hyvältä kahvi maistuu, kun ulkona on pyry-ilma, mutta sisällä kesäistä suloa! Sen me kaikki naiset havaitsimme, jolloin jäljestä puolen päivän iloisesti keskustellen ja tuota arapialaista papua nauttien istuimme kokountuneena uunin ääressä, jossa valkea paloi, ja jolloin Emilia kertoi, millä tavoin hän aikoi järjestää taloudelliset toimensa ja askareensa, saadakseen kotinsa hauskaksi ja hyvään kuntoon, sekä mitä hän näistä oli keskustellut ja vielä aikoi keskustella miehensä kanssa — (tuo sana ei vielä oikein hyvin sujunut Emilian huulilta); ja katsokaa! kaikki hänen tuumansa olivat oikein viisaita, oikein hyviä, varsin tarpeen-mukaisia. Me valkean-loistossa ja kahvia nauttiessamme tarkasti ajatellen tutkimme kaikkia, otimme pois ja panimme lisää emmekä kuitenkaan keksineet mitään, joka olisi ollut erittäin parempaa, kuin mitä Emilia oli ajatellut.

Perhekuntaa saattaa yhtä haavaa vertailla sekä runoon että koneeseen. Sen runollisuutta eli niitä tunteita, jotka virtailevat läpi koko perheen ja yhdistävät sen jokaista jäsentä, jotka kukkakiehkuroihin kietovat elämän okaat ja toivon keväiseen pukuun vaatettavat tuon kylmän todellisen maailman, — net tuntee jokainen ihmis-sydän. Mutta konetta, (jonka hyvin hoidettua käymistä paitsi jokainen perheellinen näytelmä toki on kaikkea järjestystä vailla) monikin pitää vähäpätöisenä ja hoitaa sitä huolettomasti. Ja kuitenkin on koti-elämässä tämä osa hyvinkin tärkeä sen vastaiselle menestymiselle. Tämän koneen laita on sama kuin kellon. Jos kaikki pyörät y.m. ovat hyvässä järjestyksessä, niin heiluri tarvitsee ainoastaan pikkaisen heilauksen, ja kaikki joutuu tarpeen-mukaiseen liikuntoon, kaikki menee edelleen levollisesti ja säännöllisesti ikään kuin itsestään, ja rauhan sekä menestyksen kultaiset viisarit osoittavat joka hetken tuossa kirkkaassa taulussa.

Tämän tunsi Emilia ja tahtoi jo alusta alkaen niin järjestää kotinsa, että vaikka onnen kohtalot sattuisivatkin joskus olemaan epäsuosiollisia, se kuitenkin hauskana ja järjestettynä kestäisi loppuun saakka hänen elämänsä viimeiseen ehtooseen asti.

Tämän päämäärän edistyttämiseen on erittäin tärkeätä, että raha-asiat talouden-hoidossa järjestetään viisaasti ja tarkasti. Emilialla oli nämät hyvällä ja selvällä kannalla. Suuresta yhteisestä kassasta jaettiin ja järjestettiin monta pientä kassaa, jotka, ikään kuin purot virtaillen yhdestä lähteestä, huolellisesti eri suunnille johdatettuna tekivät kyökkitarhan hedelmälliseksi.

Emilian piti itseänsä varten joka vuosi saaman määrätyn rahasumman, jota hän käyttäisi omiin vaatteisiinsa sekä muihin pieniin tarpeisiin, — jotka eivät kuuluisi taloudellisiin asioihin. Ja koska hänen perheensä aina tulisi olemaan yksinkertainen ja sievä, kuten se oli tähänkin asti ollut, saattoi hän käyttää suurimman osan näistä rahoista sydämmensä iloksi — arvatkaa suloiset lukijattareni, eli sanokaa millä lajilla? Te sen kyllä tiedätte.

Emännällä tulee olla oma rahavaransa — iso taikka pieni, se on yhden tekevää. Kymmenen, viisikymmentä, sata taikka tuhannen markkaa, — aina varojen mukaan, — mutta omia, joista hän tiliä tekee ainoastaan — itsellensä. Tahdotteko, hyvät herrat, tietää minkä tähden; — te, jotka vaaditte vaimoanne nuppineulasta ja pennistäkin tiliä tekemään? — Juuri erittäin teidän oman hauskuutenne ja rauhanne vuoksi. Tuota ette saa päähänne! Mutta kuulkaatte! Palvelus-tyttö rikkoo teekupin, palvelianne pudottaa pirstaleiksi lasin, vieläpä äkki-arvaamatta palasiksi menee teekannu, kupit ja lasit, joita ei kukaan ole rikkonut, y.m. Emäntä, jolla ei ole omaa rahaa, tarvitsee kuitenkin kuppia sekä lasia; hän menee miehensä luo, ilmoittaa onnettomuuden ja pyytää jonkun markan korvataksensa vahinkoa. Mies moittii palkollisiansa ja vaimoansa, joka on velvollinen pitämään vaaria palkollisistansa; "rahoja, niin … vähän rahoja … rahoja ei maasta nouse eikä myöskään taivaasta putoa … monesta pienestä purosta syntyy suuri virta" — y.m. Näin käy, hän antaa rahaa vähissä erin ja tulee usein pahalle tuulelle.

81

Jos emännällä on omat käsirahat, silloin ei pienet harmit koskaan pääse hänen miestänsä vaivaamaan. Lapset, palvelus-väki ja vahingot ovat kyllä aina samallaiset; — mutta epäjärjestystä ei havaita, kaikki on paikallaan, kuten ennenkin, kaikki on järjestyksessä, eikä talon päämiehen, joka ehkä varsin tyvenellä mielellä antaisi pois ehkä varsin vaikka tuhannen markkaa, tarvitse kahdentoista markan takia, joita pienissä osissa häneltä kiskotaan, menettää mielensä tyvenyyttä, joka perheelle samoin, kuin hänelle itsellekkin, on äärettömän suuresta arvosta.

Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? — noita tuhansia pikku huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin taivaalla, — ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos hänen apunansa on vähäisen rahaa, jota sinä hänelle yht'aikaa annat vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa pienissä osissa takaisin.

Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.

Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin virkistyttävä!

Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.

Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä; mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa, hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita, mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.

Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin, tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa, toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli "hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku näytelmä, illalliset, tanssit y.m. — ja näistä saatiin aina keskusteltavaa huomispäivän varalle — joten näitten kihlattujen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi Arvid luutnantti, joka oikein eleli maailman näyttötanterella, aina tiesi jutella jotakin päivän pienistä tapauksista, jonkun sanan, minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa — ja tämä näette! oli kaikki hyvin hauskaa — Julian mielestä.

* * * * *

Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään, sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi! Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat Tiedottomuus, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, Itseviisaus, edellisen pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja Leveäpuheinen, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut heidän parissaan.

Halusta kornetti haki vanhempien ja taitavampien miesten seuraa; kotona hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, — välistä oli hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin. Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa sekä sodan että rauhan aikana oli: pyrkikäämme eteenpäin!

* * * * *

Emilia ja Algernon matkustivat huhtikuun alkupuolella Blekingeen. Siellä eli eräässä suuressa kartanossa Emilian vanha kummi-täti. Kohta häittensä jälkeen sai Emilia tältä vanhukselta kirjeen, jossa hän kutsui nuorta paria tulemaan luoksensa mitä pikemmin sitä parempi. Hänen poikansa, ainoa lapsensa, oli nykyään kuollut, ja nyt hän kuusikymmen-vuotiaana tahtoi ilahuttaa eli uudelleen virkistyttää sydäntänsä siten, että koki saada itsellensä jotain uutta rakastettavaksi, jotakin, jonka hyväksi hän eläisi. Hän pyysi näitä vastanaineita viipymään luonansa koko kevään ynnä kesän sekä jutteli naapureista ja kaikellaisista huveista ja hauskuuksista, jotka tekisivät heidän kesä-olonsa hupaiseksi. Hän vielä mainitsi aikovansa tehdä testamenttinsä ja siinä määrätä kaiken omaisuutensa heille perinnöksi, jos he häntä pitäisivät äidin arvossa.

"Katsos vain! Sehän oli kaunis kirje!" sanoi setä P. "Lähde sinä oikopäätä vaimosi kanssa … anna kohta tuoda vaunut esille ja valjastaa hevoset. Minäpä tahtoisin olla sinun sijassasi, sinä onnen lapsi! Odottaa huhtikuun alkua? Hullutusta! Entä jos ämmä sillä välin kuolisi! — silloinhan olisit antanut onnen juosta ohitsesi! Sitä minä en tosiaankaan antaisi! Julia rakas, herätä minua, kun kahvia juodaan".

Kun matkavaunut olivat portaitten edessä ja Emilia istu Algernon'in vieressä itkusilmin, sanoi hartaat, surulliset jäähyväiset vaunujen ympärillä rakkaille vanhemmillensa, silloin tarttui Algernon hänen käteensä kysyen: "tahtoisitko nyt halukkaammin jäädä tänne kuin minua seurata?"

"En, sinua tahdon seurata", vastasi Emilia.

"Oikeinko sydämmestäsi?"

"Varsin sydämmestäni".

"Ajappas nyt!" huudahti Algernon iloisesti. "Emilia, me seuraamme toisiamme — elämämme matkalla!"

Vaunut vierivät. Oi, jospa kaikki avioliiton-vaunut keinuisivat noin köykäisesti ja notkeasti.

* * * * *

Synkkänä ja ääneti hiipi sokea pimeitten päiviensä läpi; hänen terveytensä huonontui nähtävästi. Hänen sielunsa oli kuten valkea sysihaudassa, sen liekit eivät leimuele eivätkä näy, mutta hiillyttävät kuitenkin hiljaa ja varmasti asuntonsa. Ainoastaan laulussa hän joskus, jolloin luuli olevansa yksin, ilmaisi tunteitansa. Hän sepitteli laulun sanoja ja säveleitä, — net olivat onnettoman sydämmen synnyttämiä. Seurassa ei hän juuri koskaan sanaakaan sanonut. Ainoastaan siitä, että hän lakkaamatta kierteli nauhaa käsiensä ja sormiensa ympäri, havaitsi hänen sisällistä, ainaista levottomuuttansa.

* * * * *

Naisia löytyy, joittenka luonto vaikuttaa, että, mitä ikänänsä he kotonsa keskuudessa tekevät, tulee hyvin tehdyksi, mihinkä he menevät, seuraa heitä hiljainen riemu, sellainen, kuin tyyne keväinen päivä, ja missä he oleskelevat, siellä viihtyy mieltymys ja hauskuus, joka ikään kuin tarttuu kaikkiin, jotka heitä lähestyvät; tämä mielen-tila on puhtaan, hurskaan ja nöyrän sydämmen. Onnellinen hän! onnellisempi kaikkia muita, (vaikka heillä muissa suhteissa olisikin mitä runsaimpia lahjoja) jolla on nämät omaisuudet! — Ja onnellinen oli Helena, sillä hänellä on nuot ihanat lahjat. Kirjeessä, jonka hän siihen aikaan kirjoitti eräälle ystävällensä, kuvaili hän itse tuota onnellista tilaansa.

"Sinä kysyt, mitä minä teen (mainitsi hän kirjeensä loppupuolella). Minä nautitsen joka hetki elämän suloutta. Vanhempani, siskoni, työni, kirjani, kukkaseni, aurinko, tähdet, taivas ja maa, kaikki lahjoittavat ne minulle iloa; kaikki antavat ne minun tuntea, mitenkä suloista ja autuasta elämä on. Sinä kysyt, mitä minulla neuvona, kun pimeät ajatukset ja epäillykset valloittavat sieluani. Ystäväni hyvä, ei minulla saata niitä olla, sillä minä uskon Jumalaan, minä rakastan häntä ja panen toivoni häneen; — ei minulla ole mitään muretta eikä ikävää huolta, sillä minä tiedän hänen kaikki hyvin tekevän … että kerran kaikki hyväksi ja selväksi tulee. Kun näin tunnen, näin ajattelen, niin täytyyhän minun olla onnellinen…"

* * * * *

"Curro, curri, currum, currere", änkyttivät pikku tallukat. "Cucurri, cursum, currere, te senkin tallukat!" oikaisi Maisteri; ja tätä tekoa he tekivät (minä en koskaan liioittele) lähes kolmen kuukauden ajan.

"Hitaasti käypi, — mutta hyvin ja varmasti!" sanoi Maisteri, vakuutettuna ja lohduttaen, Armolle.

* * * * *

Armo … Jumala siunatkoon tuota hyvän-luontoista Armoa … mutta luulenpa, että maalle muuttamisemme olisi käynyt päinsä vähemmälläkin vaivalla, ilman noita kaikkia vohkinoita ja kohinoita, ilman noita myttyjä ja pyttyjä. Tuosta everstikin leikillään vähän puhui, mutta Armo vastasi totisena: "Se on helposti sanottu".

Kornetti, joka ei kärsinyt äitiänsä vähintäkään moitittavan eikä hänen töissään ja toimissaan koskaan tahtonut nähdä yhtäkään vikaa, oli samaa mieltä äitinsä kanssa kaikissa hänen huolissaan sekä vastusteli meitä, jotka niitä pidimme vähän tarpeettomina; ja kun liiaksi surulliselta näytti, käveli hän huoneesta huoneesen laulaen: "God save the king!" [Jumala suojelkoon kuningasta!] (tässä koko hänen Englanninkielen-taitonsa) saadaksensa meidän huomiotamme siten Armosta pois.

Armo toimitteli ja vaivasi itseänsä kaikkein meidän yhteiseksi hyväksi kokonaisen kuukauden muuttomme edellä ja jälkeen; ja itse matkapäivänä — oi taivas!

Nyt toimitetaan, Nyt puhdistetaan, Ja tuolit on niin, Ja pöydät on näin, Ei asemassaan Ole rahtunenkaan, Ja kello se soi: Hoi palvelija hoi! Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut On täytettävät, samoin kaikkikin muut, On ystävist' juttua, paistista myös, Ja padat ja lukut ja suut ovat työss' Ja rouva se hymyy ja huokailee taas: Nyt aika jo ois Täält' lähteä pois! Oi juoska nyt, juoskaa … sinne! ja tuonne! Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne! Tohusta riennän, Poijes mä lennän, poijes riennän Tuorlinnaan, everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.

Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa, mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain kyniä, — niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva, Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä, tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:

"Neiti Siiri on hassunlainen, Hänen Rakkinsa samallainen".

Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin — — eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä, sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä — torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki, miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa, joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse — — hui! minuakin jo rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia, — siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen, mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä, hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä, kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi, ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".

Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa, mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän elämän — mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen, hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin, piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät, talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui, mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".

Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.

Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen, viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en, Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista, Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin, tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, — hänen jäsen-rakennuksensa, kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima, ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn evankeliumin kautta, — hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian, siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi epäselvimmätkin kohdat — tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, — hänen kauniisti sointuva miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän, tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui, ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.

Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista taipumusta.

Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään sisällistä liikutusta.

Me myöskin keskustelimme illoin — mutta keskustelumme oli helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi: "Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua, joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"

Tämän kaikki myönsivät.

Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan ääressä, — ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä — ja me kauan olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" — ja samassa hän vaikeni.

Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"

"Sitä, että … että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?…"

"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen lempeä viisautensa".

Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.

"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.

Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" … hän vaikeni nytkin.

"Pro … sanon minä hänelle ohjeeksi.

"Niin … eikö … eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki varsin selväksi … niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".

"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin kun hän sanoo 'hiisi viek…'".

"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin, joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa hyvän-tekiäisiksi.

Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi, hänen entinen iloisa, tasainen mielensä … rupesi käymään epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan paljo toimitettavana.

Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle, pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä, ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja, siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki. Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi ja alhaiseksi".

Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa, mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys, rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.

Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana; provessori L:n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.

Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä. Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.

Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin, tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja tutkivasti seurasi tyttöä…

Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.

Kornetin kai oli … pääjohdatus poikakoulussa — niin ehkä joku luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo — — — kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä, y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että varhain.

"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen, että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että melkein pelkään hänen purevan".

"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi eversti.

Helena hymyili päätään puistaen — niin tein minä myöskin — samoin teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat, että hän … mutta vaiti, vaiti siksi … älkäämme ilmoittako salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo vieraisiin.

Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä tuulella.

Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan. Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa — ja luuli sen vuoksi itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".

"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan muuttanut".

"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.

Sillä välin, kuin herra kamreeri Mellander vei everstiä pieneen puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä nuoresta miehestä.

"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.

"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen nimensä on Ingeborg".

"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.

"Jaa — sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina … Ja siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä — —".

Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo Frithiof?"

"Frithiof — — — niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä nimitettiin".

"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.

"Ten — niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".

Julia katsahti taivasta kohti.

Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta, oliko kreivinna B. … jo muuttanut kartanoonsa.

"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä, ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, — nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo varmaankin tuntee — — —?"

"En!" vastasi Armo.

"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, — häntä, joka oli nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias Bredström'in tyttären — — tietäähän Armo? — — Bredström'in — kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"

"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.

"Vai niin — — vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin, ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B:ksi ja minä hänelle noikkaan ja noikkaan, … mutta mitäpä luulette? — Hän katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään — — — eikä ole minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta — minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"

Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.

Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän koskaan saattanut rakastua eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti hänen luontoansa vastaan.

Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.

Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä, värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.

Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi, ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät, ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.

Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"

Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.

Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun, joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen sointui yhteen.

Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun, laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin, mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen hajoavan.

Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti — hänen kyllä sopi moittia, hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää — tämä on ikään kuin velvollisuus — mutta jollemme sitä hyvällä omalla tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.

Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä yölepoa, — — ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta, ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. — Ja päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän virkansa puolesta on velvollinen tekemään".

"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa, se itsensä kuluttaa.

"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.

"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".

"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"

"Ei. hän on yksin".

"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.

Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.

"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.

"Kynttilää, isäseni … se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"

* * * * *

Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon, mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata. Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin. Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.

"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".

"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea borealis tekee häntä viiropääksi".

Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.

Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat puutoksiansa ilmoittaa.

Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.

"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä iltana!"

Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja. Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan. Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.

"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia — eiköhän siellä metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"

"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista … siellä on todellakin talo … savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo meille teetä, sehän oivallista!"

"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat meille teetä, jos me — mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että me … sanalla sanoen, että olemme janoissamme".

Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.

"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"

"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.

"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan… Mahdollista myöskin, että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".

"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin kristillinen, että antaa meille kupin teetä".

Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa, vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa matkaamme yhtä kyytiä.

Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin — naksis! meni toinen pyörä paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.

Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.

Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata, ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa (likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin, raappivat huolissaan päätään.

Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh … voh!" Ainoastaan eversti teki työtä toden takaa — mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.

Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa kohti.

"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni —. emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"

"Ei tule sadetta", vastasi eversti.

"Jo sataa!" huudahti Armo.

"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.

Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona. Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni, kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.

Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan. Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes, nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja änkytti: "nouskaa ylös portaita … herrasväki on kotona".

Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin lämmitetystä uunista.

"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen, vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.

"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi paikallemme seisomaan.

Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit, kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi — vaikka hän minusta näytti ikään kuin leijailevalta — nuori … ja todellakin ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana, että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta, enkelimäistä olentoa.

Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin apua saadaan ja teille laitetaan teetä … niin hyvää kuin saan aikaan. — Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori, hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.

Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana, mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen, puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!

Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen, mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.

Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso hänen suutaan! … ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen jalkaansa! … ja katso hänen silmiään! … hei, Kaarlo veikka! … nyt varmaankin olet kiinni! … hän on tosiaankin enkeli!"

Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä, että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.

Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.

Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia (kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; — leipää eli nisusia ei ollut nimeksikään.

Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten saaminen tänne oli vaikea. — Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän närkästyikin.

Eversti joi par'aikaa mielihyvällä toisen kuppinsa teetä, jolloin äkkiä kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen, kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti ylpeyttä ja ylenkatsetta.

Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä, mitä hän sanoi: "niin, niin … ei nyt sada enään … kyllä saattaa mennä!…"

Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan, kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle…"

Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt, vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; — taivas synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"

Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"

Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa meitä matkoihimme.

"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen, "taikka aiotko vielä hakea sirkunkell—?"

"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!" huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.

Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat vähissä varoissa … enempää hän ei heistä muka tietänyt … ei ollenkaan muuta…

"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna — semmoiset pitsit!"

Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".

"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.

"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä luonto … muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään…"

Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.

Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin säestääksensä omia ajatuksiaan.

Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin korvissani!"

"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.

"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.

Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.

"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi…"

"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös akkunat … taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi … niin paljoa … tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin…"

"Kiitoksia huolestasi, poikani, — minun ei ole mitään hätää. Sinun puolestasi paremmin on pelkäämisen syytä, että esimerkiksi saatat jonkun kivun itsellesi noilla kasvitutkimismatkoillasi, että kylmetytät itsesi … ja joudut vilutautiin…"

"Vilutautiin!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin punastuen, "pikemmin saattaisin joutua jonkunlaiseen kuumeeseen…"

"Minä tahdon ruveta lääkäriksesi", sanoi eversti, "ja koska jo näen arveluttavia kivun oireita, määrään sinulle…"

"Kiitän nöyrimmästi, isä hyvä! mutta vielä en ole vaarassa — sen vakuutan! Sitä paitsi minä kovin pelkään lääkityksiä".

Eversti oli vaiti. Armo huokasi. Julia vilkasi veitikkamaisesti minuun. Vaunut seisattuivat, ja me olimme perillä. Ilta olikin jo joutunut myöhän-puoliseksi.

Illallista syödessämme sanoi eversti pojallensa: "Kuules Kaarlo, milloinka sinä niin onnelliseksi tulit, että löysit tuon sirkun-kellosi?"

Rohkeasti vastasi kornetti: "juuri tänään, isäni!" ja otti samalla taskukirjansa, aukaisi sen sekä veti sieltä ulos erään vähäisen kuivan kasvin, sanoen: "tässä pohjolan pienessä kasvissa, joka löytyy, paitsi Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ainoastaan Sveitsissä ja eräällä vuorella Ameriikassa, on varsin erinomaisen hyvä haju, etenkin yön aikana. Tämä tässä rupeaa jo kuivahtamaan, mutta vieläpä se toki hyvältä tuoksuu, — koetappas, Julia…"

"Jopa peräti, Kaarlo hyvä", huudahti Julia, "siinähän on väkevä koiruohon haju! … taikka ei … mitä mä sanon … se tuoksahtaa…"

"Koiruoho!" sanoi kornetti hämmästyksissään ja katsoi vähän häpeillään kädessään olevaa koiruohoa. "Minä erehdyin … minä hukkasin, minä olin…"

Eversti hymyili vähän ivallisesti ja sanoi: "Myöntää täytyy, että tuo sirkun-kello on hyvin kummallinen kasvi!"

Se, joka varmaankin pian kyllä sai kuulla enemmän tuosta Sirkun-kellosta, oli Armo. Äidin ja pojan välillä vallitsi niin sydämmellinen hellyys, että toisen kysymykset epäilemättä toivat ilmi toisen salaisuudet silloinkin, jolloin ei niitä muuten vapaaehtoisesti ilmoitettu. Kaikista lapsistaan rakasti Armo enimmän vanhinta poikaansa, vaikka hän ei tahtonut myöntää, että sydämmensä heidän välillään teki mitään eroitusta. Kaarlo olikin kaikista paraiten äitinsä näköinen sekä muotonsa että hyvän, hellän sydämmensä puolesta. Sitä paitsi oli hän lapsena ollessaan ollut heikko ja kivulloinen, jonka vuoksi äiti oli saanut hänestä nähdä niin paljon huolta ja vaivaa, että hän silloin menetti suuren osan terveydestänsä ja voimistaan; tämä ehkä enemmän, kuin mikään muu, sitoi häntä tähän lapseen, joka ainoastaan noin suurten uhrausten kautta varjeltui. Josta näin paljon vaivaa näemme, se käy meille kalliiksi. Kyllä poika häntä nyt palkitsi suurimmalla lapsellisella rakkaudella.

Jos Armo tiesikin jonkun salaisuuden, niin emme kuitenkaan muut siitä selkoa saaneet. Eversti ei näkynyt tietävän enempää kuin mekään, sillä iloisella mielellä ollessaan hän usein laski leikkiä kasvitieteestä ja sirkun-kelloista, jotka sanat kornettia oikein olivat ruvenneet peljästyttämään ja joitten mainitsemista hän aina koetti estää sillä, että äkkiä otti jotakin muuta puheen aineeksi, mitä hädin parhaaksi näki.

Tällä välin hän kuitenkin häiritsemättä jatkoi matkustuksiansa. Vieläpä hän kerran lähti lähiseutuihin jalkamatkalle, joka kesti viikon päivät; sitten … vaan tästä toisten.

Eversti sanoi tavallisella tyvenellä tavallaan: "neljäntoista päivän perästä nuoren herran täytyy lähteä leiriin, ja sitten sotatoimet häntä koko kesän pidättävät rantamailla; rakkaus kasviin ja sirkun-kelloihin kyllä haihtuu hänestä pois sillä välin".

Kaarlon poissa ollessa Julia oli melkein pahoissa päivissä. Arvid luutnantti, joka maalla kaipasi sitä puheen ainetta, jota kaupungin elämä tuottaa, ei tietänyt, kun hän kahden-kesken oli morsiamensa parissa, hänelle sanoa mitään muuta kuin: "minun pikku Juliani!" jota lauselmaa suutelo aina seurasi ikään kuin puuttuvan puheen jatkoksi; tuota pikku Julia toki välimiten vältti. Kun sitten nämät rakastuneet pitkän ajan olivat ääneti tarkastaen toisiaan istuneet rinnatusten, rupesivat he haukottelemaan. Silloin sanoi Arvid, "sinun on uni, pikku Juliani!"

"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos olkoon".

"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, … tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"

Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua täydestä todesta sellaisena pitämään".

Sokea.

"Näen — mustana kaikki".

Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa ilmassa.

Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, — keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, — ja kävellä minun täytyi.

Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka huuliltamme lähtivät.

Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"

Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta hänen sydämmeensä.

Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu, joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah, mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen runollisuus hänelle lausui.

Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti, välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti, ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita. Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.

Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään, melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.

Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole minuun mitään osaa".

Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti auringon-säteet loistamasta meihin.

"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta, mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä, joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois, sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! — Sitä ei kenenkään tule tehdä, — ei kenenkään tarvitse minua surkutella, — ei kenenkään minua armahtaa; — minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, — opi kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, — tämä käsi on tehnyt murhan! — Minä kuljen nyt — sen tiedän — sen tunnen — kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin kädestä".

Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä. Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan vielä lähelläni?" — "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä, kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.

"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema, minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! … Sinun siipesi viileä leyhkä antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen… Pian tämä kylmä sydän on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa… Äidillinen maa, sinä suljet kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän pitkänä, pitkänä päivänä!… Mutta miksikä valitan? Saadakseni surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!… Minä olen viheliäinen olento!"

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! — tänään — tänään — satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia, vaatii sydämmeni minua puhumaan, … tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon, huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä rikoksellinen vaivainen muissa herättää… Liekki tahtoo vielä kerran leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi sammuu.

"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!… Seuraa auringon esimerkkiä — — se on minusta yhden tekevää — taikka oikeimmin, sekin on hyvä; minulla on vielä jotain menetettävää — sinun sääliväisyytesi. Hyvä, minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa…"

Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:

"Isänmaa, vapaus, kunnia! — oi, joska olisin voinut elää, taistella ja kuolla edestänne … silloin en olisi tullut täksi huonoksi, langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies, silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän, jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! … oi, onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta, tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä, mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä haudan.

"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka voittajaksi luulin olevani kutsuttu … mutta se voitti minun — se on minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.

"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät, jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet — ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!

"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima, jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta, jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää — oo, jospa hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento, hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi — kas siinä lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan … koeta voittaa itsesi … muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!

"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä — voimani ovat menneet, haluni mennyt! Tuli on päässyt valtaan — temppeli palaa, palaa, palaa — ja tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin tuhan… Rovioni olen itse sytyttänyt — minä palan ja kärsin! Sinä ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet minut helmaasi … turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet … minä en sinua ymmärrä — minä kärsin!

"Kun olin nuori … mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata … silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin … nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori — vielä varsin nuori — minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi lempeni esineenä oli isänmaani … sinä ehkä hymyilet sekä pidät tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat muutkin tehneet; vaan kuitenkin — isänmaani! Minun isäini jalo, rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun sydämmeni — heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet ollut urojen kotopaikkana … Euroopan jalopeurana.

"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista, joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle. Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja, kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! — minä rukoilin Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.

"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan lävitse, … ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme. Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat, kiihkeimmät tunteet… Ah, minä olin ainoastaan nainen! … minun haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat närkästyksen kyyneleet — ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.

"Vanha tuli, ja sanat: isänmaa, vapaus, jotka sodan tulen leimahtaessa loistivat häikäisevän kirkkaana, kadottivat nyt rauhan siimehessä monta noista viehättävistä säteistään. Minunkin rinnassani nuot ihanat sanat menettivät luontevan jännitys-voimansa, kun ei niihin enään yhdistynyt muisto vaaroista, taisteluista ja kunniakuolemasta. Rauha oli päätetty, kaikki mielen-jännitykset herkenivät. Ympärilläni oleva maailma oli entistä jokapäiväisempi ja yksitoikkoisempi. Mutta minun sydämmeni jäi yhtäläiseksi kuin ennenkin, se tahtoi elää, vaikuttaa; minä olin kiihkeä kuten ennen, vieläpä enemmänkin, minä halasin valloittamaan elämän korkeimpia kukkuloita, vaan ihmiset, yhteiskunnalliset järjestykset ja kaikellaiset olot vaativat minua iäksi jäämään tuohon tyhjään elooni. Laiva-orja ei koskaan ole saattanut onnettomampana olla kuin minä. Väsymättömänä, kuin myrsky-ilman henki, työskenteli sieluni, se syleili maailmaa ja tahtoi koroittaa itseänsä tähtitarhaan asti, tunkea kaikkein tunteitten ja tiedetten salaisuuksiin, mutta minun ruumiini ja huomioni kiinnitettiin siihen, mitä elämässä on vähäpätöisintä ja jokapäiväisintä. Minussa eli kaksi olentoa yhdessä olennossa ja toinen oli toisen vaivana.

"Yhden ainoan intohimon maailma naisen sydämmelle suo … kasvatuksessa sitä tavallisesti kehitetään romanien ja sulavien runojen ynnä muitten sellaisten lukemisella. Tämä ainoa on rakkaus, ja sitä minä tulin tuntemaan. Sanotaanpa, että se jalostuttaa naista ja tekee häntä sanomattoman onnelliseksi … minua on se vienyt rikokseen ja saattaa minua nyt hautaan.

"Isäni kuoli. Hän ei koskaan minua käsittänyt, ei koskaan minua rakastanut eikä koskaan minua onnelliseksi tehnyt! Miksikä antoi hän minulle elämäni? — Jospa äitini olisi elänyt, oo, hän olisi käsittänyt ja rakastanut minua! Minä olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, hän oli kovat kärsinyt … ja paljon taistellut. — Minä olin hänen viimeisen huokauksensa hedelmä ja tuon huokauksen imin ensimmäisessä hengen-vedossani, … äitini ensimmäisessä ja viimeisessä suutelossa. Sen vuoksi oli koko elämäni kuoleman-kamppauksen kaltainen, iäinen kamppaus, taistelu. Vaan pian siitä jo ehkä loppu tulee!

"Minun setäni, josta näihin asti olin elänyt kauaksi eroitettuna, otti minua luokseen. Sinä tunnet hänen … vaan ei, sinä et häntä tunne! Sinä luulet hänen olevan täydellisimmän, mitä maailmassa löytyy — mutta hän on kova, taipumatoin mies, — leppymätöin, kova tuomari. Oo, kuinka kovan kova hän on ollut minulle! Ja voi kuitenkin, miten äärettömästi häntä rakastin! Minulla ei ollut ketään eikä mitään koko maailmassa. Hän tuli minun kaikekseni. Minä en nähnyt ketään enkä mitään paitsi häntä. Sen hänelle sanoin. Oi jospa hän olisi osoittanut vähintäkin lempeyttä, pienintäkin armahtavaisuutta minua kohtaan, mutta hän oli kova vain. Hänen katseensa oli kylmä, hänen sanansa rankaiseva. Minä olin toivotonna, mutta jumaloitsin häntä kuitenkin.

"Minä olin ihana, älykäs, nuori, minulla oli sydän eloa ja tunteita täynnänsä. Ikään kuin laineet, jotka turhaan loiskivat vasten kalliota, joka, järkähtämättä vastustaen, niitä aina takaisin viskaa, niin liehui turhaan kaikki minun tunteeni, kaikki luonnon-lahjani esiin uhriksi hänen alttarillensa. Voi! lainehet saavat kuitenkin kyyneleillään kastella sitä kovaa rintaa, joka heidät kukistaa ja hylkää, — minun kyyneleeni eivät saaneet vieriä sille kädelle, joka minua poijes sysäsi, joka antoi minulle kuoleman iskun. Hän, jota minä rakastin ja kunnioitin enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän sanoi, että tunteeni häntä kohtaan olivat väärät. En tiedä, mitä silloin olivat. Tavalliset eivät kuitenkaan olleet — eivätkä sopivia täällä maan päällä. Minä en silloin olisi peljännyt, vaikka enkelit olisivat katsahtaneet sydämmeeni … sillä he olisivat minua ymmärtäneet… Rakastavathan taivaan enkelit! ja rakastavat tietysti jalommin, puhtaammin kuin maailman lapset, sillä he rakastavat korkeinta, pyhintä — he rakastavat Jumalaa!… Ah minä jumaloitsin häntä! Miksikä oli hän minulle vain ankara, rankaiseva kostaja? Hänen kurituksensa vaikutti minussa ylenkatsetta itseäni kohtaan, vaan häntä jumaloitsin yhä enemmän.

"Hetkeksi nousi maailmallinen ylpeys rintaani. Minä tahdoin voittaa himoani — rangaista sen esineen heltymätöintä kovuutta.

"Minä menin kihloihin eräälle nuorelle miehelle, … hyvälle ja rakastettavalle, kuten luulen … joka rakasti minua; häntä tuskin muistankaan. Minä tahdoin rangaista ja luulin tällä keinoin hyvin onnistuvani … niin, sillä olinpa kuitenkin väliin siinä luulossa, että hän, joka minulle oli kaikkea kalliimpi, minua rakasti. — Olisikohan rakkaus yksistään tuli, jonka voimat eivät riittäisi lämmittämään sitä esinettä, johon sen kaikki polttavat säteet loistavat? — — Ja sitä paitsi olin ihana — ja hän oli, sen tiesin, sen näin, naisen kauneuden ihailia … naisen kauneus saattoi hänen heikoksi… Vaan mitä sanonkaan! Koskapa hän olisi heikkona ollut? Koska olisin nähnyt häntä horjuvana, tuota ylevää, jaloa, voimallista? oi minä — oi minä olin tuo heikko, tuo eksynyt, hurmaantunut, viheliäinen!

"Minun häitäni valmistettiin, morsius-vaatteet olivat jo valmiit, lahjoja, hyväilyjä ja mairituksia oikein kiertyi ympärilleni … minä katsoin häneen, jota rakastin … hän oli hyvin kalpea.

"Hääpäivä tuli, vihkimys-hetki tuli … minä katsoin häneen — hän oli kalpea, hänen silmissään paloi synkkä tuli — vaan hän ei sanonut mitään. Viimeisessä tärkeässä silmän-räpäyksessä katsoin vielä häneen, — silloin käänsi hän kasvonsa minusta pois; jalot, rakkaat kasvonsa käänsi hän minusta pois — katseella — oo muisto! Papin kysymykseen vastasin: 'Minä lupaan!' Hornan tuli paloi sydämmessäni.

"Samana iltana menin pois ja piiloitin itseni, piiloitin itseni kaikilta ihmisiltä. Kummalliselta tuntui pääni ja rintani. Ja minuakos haettiin! … ha ha haa! tuo oli hullun-kurista!

"Minä olin ottanut rahoja mukaani ja onnistuin matkustamaan vieraan nimen varjossa erääseen Ruotsin ranta-kaupunkiin.

"Siellä näin meren … myrsky-ilma kuohutti sitä … aamu-taivas kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä … ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, — kohisten, kuohuen … poispäin … poispäin … kaukaisuuteen, ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi — huu! se oli kauheata, mutta komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi. Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla, kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.

"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta, jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti, sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.

"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui hauskasti myötäisessä tuulessa … pian olin keinuva vilpoisten aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; … niitten laulun seasta kuului yht'äkkiä ääni … minä tunsin tukevan käden tarttuvan minuun … ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja puhui minulle rakastettu ääni … niitä tuskin ymmärsin … kaikki näytti minusta kummalliselta, — käsittämättömältä. Kuten vankia, vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain kummallista päässäni ja rinnassani, — — siellä tanssi ja pyöri — mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä — minä tulin totta sanoakseni — hulluksi.

"Eräänä päivänä … en tiedä mihinkä minua silloin oli viety … enkä kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä, julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, — mutta kohina sai helyn, muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.

"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:

"Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".

"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.

"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni tuohon lauluun — selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni — jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni … ja kuullessani sanat: 'Suo meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta rauhaani, ah, sitä minä en saanut … ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.

"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä … enkä pyhitystä edes halunnutkaan!

"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi kärsinyt, — nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle — ja jos mahdollista — antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä, kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.

"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä. — Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, — minulle antoi hän vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.

"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan. Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, — se tukehutti — se vei minulta ilman. — Ellei häntä olisi … hengittäisin minä! Ellei häntä olisi … olisin minä! Ellei häntä enään olisi olemassa, — silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi jälkeen jääneitten muistosta… Minä saattaisin … voih! minua tukehuttaa … kostaa … rangaista häntä — kostaa! Tänä päivänä, tänä päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi … huomenna!…

"Rikos on sanan kaltainen, — ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, — mutta sen seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.

"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon, jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.

"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin, sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin … katua.

"Oletko sinä tuntenut katumusta?"

Minä en rohjennut vastata.

Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi … kylmä kuin marmorikivi oli ruumiini — siltä tuntui myöskin sydämmeni … sen sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä liikettä ja levotointa melua.

"Silloin valtasi minua hirveä tuska … minä menin alas ja näin uhrini, kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.

"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen … sitä en koskaan unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. Se oli katumus.

"Ääntevästi tunnustin rikokseni — ja rukoilin heidän kiroustansa, joittenka onnen olin hävittänyt… Minä konttasin lattialla, painaen otsaani tomuun… Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua, — — mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, — minä tahdoin niitä suudella … mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli hänen vaimonsa, — minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.

"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni, näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle pelastumisensa — ja anteeksi antamuksensa.

"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, — että halukkaammin olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi — siltä minusta näytti — kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.

"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä kirosin valoa — ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista silmistäni — sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.

"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön rauha — elämän turtumus — horros — pimeyden kehtolaulu. Se taukosi, synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti sovitusta.

"Oi ristin kuolema, — tuskat, verihiki, kivut! — kärsiä ja teidän kauttanne sovittaa — se — sepä olisi hekumallista ollut. Mutta sokeana … muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, — rikoksellisena ihmis-pirstaleena, — voimattomana, mitättömänä olentona … olin minä, — ylen-katsottava, — ylen-katsottuna, — oi kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!

"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon — jäädä eloon — heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; — hyljätäkseni jokaista säälivää kättä — ja vaivatakseni itseäni niin paljon, kuin suinkin saatin.

"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään mitään voi — se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa, minusta on tullut loppu, — loppu!"

Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä mainitsin — rukousta.

"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta monituista vuotta olen rukoillut … yöt ja päivät, joka tunti, joka hetki; — minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä, niin on rukous ollut minulle… Minä en rukoile koskaan enään!"

"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla mielellä… Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa…"

"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma — jota en enään näe, — aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta! Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! — sinä ilmoitat kostajaa… Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä sinun iäistä perus-juurtasi… Mutta Usko, — sinä vaalea enkeli, jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, — sinua en tunne. Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään kiellä, — mutta en myöskään usko mitään. Minä näen — pimeyden vain!"

"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää — ja Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.

Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:

"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta — ja monta kertaa sen aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".

[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.] "Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille, he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset lepäsivät vielä haudoissaan.

"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo, ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat: 'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'. Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, — eikä sielläkään ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet? mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen, — ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta kohti — ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko tyhjänä, mutta yht'äkkiä — hirveä näky! — kuolleet lapset, jotka taas vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen, huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' — ja kyyneleitä vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei meillä ole yhtään…'"

Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka ilmaisi hirveintä epätoivoa.

Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen. Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas, mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat kädet silmäni sulkevat!"

Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.

Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.

Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa — sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä antoivat he kättä toisillensa.

Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, — Liisi vastasi kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen, Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä välissään taluttivat kotia päin.

Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin, että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.

Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen … "miksikä?"

Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:

"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan vähäisen osan. Ihmiset kuolevat — muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".

Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo kajastaa, — ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, — valkeuteen". Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, — niin tiedämme että, — "meille avataan ovi!" No siis, — odottakaamme, toivokaamme!

* * * * *

Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.

Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.

Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:

Kevät ja Rakkaus.

"Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".

Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, — tulkaa, oi tulkaa elähyttämään uupunutta mieltäni!

Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; — suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua vielä kerran teidän laulustanne.

Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.

Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana, kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;

"Suloisna hymyi luontonen Ja nurmi vihersi, Ja rukousta kukkasen Jo leivo sävelsi, Ja puro purki hiljakseen Pois lahden tyyneeseen, Missä joutsen hopeehohteinen Ui, lauluns laulaen.

Ja päivän kultaa kohden loi Lentonsa kotkanen, Ja mehiläinen mettä joi, Vei korttaan muurainen, Ja perho kätki ruususeen Nuot punasiipensä, Ja kyyhkypari toisilleen Nyt kuiskaa lempensä.

Yks' nuorukainen toivova Käy puitten varjossa, Ja verensä on hehkuva, Ja katse kaipaava". ………………..

Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä, välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.

Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana…

Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa, kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan ympärilläni. Minä nostin kynäni — joka juuri siinä silmän-räpäyksessä oli ikään kuin villitty — paperista ja katsoin taakseni.

Mikä näkö! Huone oli täynnä pieniä loistavia kerubeja, joilla oli ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan, siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah! silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta, keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani — ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.

Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät kirjoitettuna "huvitus ensin ja työ sitten", kun pitäisi olla: "työ ensin, huvitus sitten". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme. Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka saattavat P:n menemään naimiseen ja T:n jäämään naimattomaksi sekä molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin, sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta, paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita. Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa, ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, — katselin taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole muualla ollut … paitsi ehkä Arkadiassa.

Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.

Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.

Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua, lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos

Ensimmäiseen Valon-säteeseen.

Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan, jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä kevättä.

Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa rinnalla. He näyttävät onnellisilta, — nähtävästi he nauttivat luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän. Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu? Tuon nuoren miehen rakkaudestako?

"Hui hai! Lemmest' vainko puhuttaisiin?"

Ei suinkaan, — vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli paras, mitä maan päällä löytyi.

Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen sirkkusensa eli kauniin Herminan!"

Aivan oikein.

"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita, mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön vesiruukkua saattoi häntä kotia.

Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen (en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden ystäviä), siirrymme

Toiseen Valon-säteeseen,

jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.

Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan, ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin halutaan elää vapaassa luonnossakin, — sen vuoksi, että siellä elämä meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja paremmat; sillä kun me … mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?

Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K:ta että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän tuttavuudestansa hänen kanssaan.

Tämän lupasi kornetti, sen tähden — — — sen tähden, että hän erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.

Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta, nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.

Paroni K:n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky. Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia, joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas luonnostaan, — välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa, että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, — jotakin, joka ansaitsi rakkautta.

Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten luontojen välille.

Hänellä oli ihana sielu, mutta se ei ollut, samati kuin hänen ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle. Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden alla hän miltei uupunut, — niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa. Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni K:ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.

Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään uhrata tahtoi.

Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna, kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään, kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi, joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,

Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei tehnyt isänsä — mutta Jumalan vuoksi.

Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.

Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää. Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea, vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi. Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa; kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen … ja näki joka paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut), saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut, vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja, taskuheiniä, tervakukkia y.m.