TOINEN OSA. (continued 2)

Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin uudella seudulla, — hän haki kauan, — kauan ja tarkasti, mutta ei havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi rakkautensa.

Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli; vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli muuttanut, silloin … silloin tunsi kornetti jotakin kummallista sydämmessään … lämpymän, suloisen, — varsin erin-omaisen, hänelle näihin asti tuntemattoman tunteen.

Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa, kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.

Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.

Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä. Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.

Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta — hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen … nyt on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli rakastunut!!!

Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin

Kolmannessa Valon-säteessä,

jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana — niin, hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.

Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia, jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt, vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään. Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien vuorten huipuille.

Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä…" Hän aikoi puhua enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä ja … kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä, on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset … sisaria, joita rakastat; — he sinua kaipaavat … palaa takaisin heidän pariinsa — ja jää heidän luoksensa … ole onnellinen … äläkä tule tänne takaisin!"

Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki hän samalla sydämmensä tilan.

"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja … voi, jätä meidät! Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä minua vahvistaa ja auttaa".

"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua … mutta yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen…"

Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.

"Sen tähden … sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "… että … Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti, ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä olla sinun kanssasi…"

Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa … ja sinä olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!" Ja hän kurkoitti kättään kornetille.

Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"

"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".

"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän tutkistellen.

"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".

[Minä tiedän hyvinkin, mitkä suuret kasat romanikultaa minä tässä silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi, hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja, siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]

Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea! minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?

Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset. Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään mikään voisi eroittaa, — he olivat toinen toisensa sekä maassa että taivaassa.

Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa; lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään helmaansa.

Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!

Neljäs Valon-säde,

loistaa yli kornetin vihan, tuon hirveän.

Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä tuli kornetti metsätaloon, hikisenä, väsyneenä, kaipaavana ja janoisena, toivoen rakastettunsa silmästä saavansa ystävällisen katseen sekä hänen kädestänsä virkistyttävän juoman. Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan. Hän juoksi ylös portaita, meni sisälle ja näki Herminan ihanampana, sievemmästi puettuna kuin koskaan ennen, istuvan kanteletta soittaen liljan-valkoisilla sormillaan, ja hänen vieressään … voi kauheata, voi tuli ja leimaus ja kuolema! tuonen temppuja ja pahuuden keksintöjä! hänen vieressään istuu — ehkä Cerberus, tuonen kolmipäinen koira, — vieläpä pahempi! ehkäpä Polyfemus, tuo yksisilmäinen jättiläinen, — vieläpä pahempi, kauheampi! — ehkä paholainen, — vielä pahempi, pahempi, hirveämpi vain! Ah, eipä se ollut "la Béte", joka istui "la Belle'nsä" vieressä, ei, tämä oli nuorukainen, niin kaunis kuin kuva, se oli toinen Azor prinssi.

Tämä kaunis, uhkea, tyyne, kylmä, hieno ja sievä Genserik G. katseli kummastuksella tuota palavoissaan olevaa, tomustunutta ja tästä odottamattomasta kohtauksesta kovin ällistyneeksi joutunutta kornetti H:ta. Pian kuitenkin hän nousi istualta, oikaisi soman vartalonsa sekä meni kohteliaasti ja sievästi vasta tulleen luokse, tarjoten hänelle kättänsä ystävällisen alhaisesti. Hän sanoi ihastuneensa, kun sai tavata kornetin täällä maalla, ja muistutti myöskin siitä kerrasta, jolloin viimeiseksi toisiaan Tukholmassa tapasivat. Kornetti ei tästä kohtauksesta yhtään ihastuneelta näyttänyt eikä lausunut ainoatakaan kohteliaisuuden sanaa. Genserik meni taaskin Herminan luokse sekä pyysi häntä laulamaan. Kornetti teki tyhjästä asiaa kävelläksensä lattian poikki, ja mennessänsä Herminan ohitse hän kuiskasi tytön korvaan: "älä laula!"

Vaativalla äänellä ja silmäyksellä määräsi paronitar tytärtänsä laulamaan. Hermina lauloi, mutta vapisevalla äänellä. Kornetti istahti akkunan ääreen ja pyyhkieli hikeä otsastaan. Hän koko aikana, jolloin Genserik oli talossa, tuskin puhui kolmeakaan sanaa, osaksi siitä syystä, ettei kukaan puhunut hänen kanssaan, sekä myöskin siitä, että nuori Genserik itse puhui lakkaamatta. Hän puhui erittäin sujuvasti, hänen keskustelunsa oli kohteliasta ja vilkasta, — hänellä oli niin paljon oppia ja tietoa, että oikein tuntui hauskalta (kornetista harmittavalta). Sitä paitsi hän tiesi oman arvonsa, ja tuopa häntä paremmin koroitti muitten silmissä.

"Minä olen — minulla on — minä teen — minä hyväksyn — minä ajattelen — minä tahdon — minun täytyy — minä olen sanonut" — tämä oli aine, jossa ja missä hänen puheensa ja ajatuksensa juoksu yhä pyöri. Niin, tämä Minä kasvoi ja paisui vähitellen niin suureksi ja mahtavaksi, että Kaarlo kornetti mielestään näki itsensä syrjään sysätyksi, jopa sulavan mitättömäksi. Hänestä tuntui huoneessa ilma tukehuttavalta, hänen täytyi mennä ulos, hengittääksensä vapaasti raittiissa ilmassa. Hän kulki edes takaisin puutarhaa pitkin harmistuneena ajatuksissaan.

"Mikä tuulen-puuska, varmaankin Saharan erämaasta on tänne tuiskannut tuon nuoren sukukartanon-perillisen, tuon turmioa tuovan Genserik G:n? Paronitarhan oikein kursaili ja liehitteli häntä. Mitäpä tämä tietää? Tuo nuorukainen on rikas, kaunis, sivistynyt, hän on perivä sukukartanon, hän on … hyvänen aika! mitä kaikkia hän olleekaan? Hän osoitti varsin selvään mieltymystänsä ihanaan Herminaan — varsinkin … (oikeinpa saattaa raivostua) hänen laulaessaan.

"Ja Hermina! … miksikä hän lauloi, vaikka minä käskin hänen olla laulamatta? Miksikä hän antoi vieraan miehen osoittaa kohteliaisuuttaan hänelle … (tuommoisen, joka vielä päällitten päätteeksi oli sukukartanon-perillinen?) Miksikä hän ei edes sen vertaa minua huomannut, että olisi tuonut lasillisen vettä juodakseni — vaan antoi minun siinä seisoa kuivin suin janoissani, kärsimässä sekä ruumiin että sielun tuskia?"

Näihin tämän onnettoman rakastajan kysymyksiin ei kukaan vastannut. Taivaan-kaarros vetäytyi pilviseksi, ja maassa kietoutui papumaan sotketut pavun-taimet hänen jalkojensa ympäri. Yht'äkkiä kuului hevos-kavioitten kopina. Tämä kumisi kornetin korvissa ikään kuin riemusoitanto; Genserik lähti matkoihinsa ja kornetti palasi kiiruusti taloon, saadaksensa selvitystä. Mutta eipä hän kumpaakaan saanut. Paronitar kohteli häntä kylmästi ja vieroittavasti. Hänen vaativa, vakoileva katseensa tarkasteli Herminaa, joka istui ompelemassa uskaltamatta silmiään neulomastansa nostaa. Tämä hetki, jolloin näin kahden puolin oltiin tyytymättöminä, juuri oli se, jona kornetin omaiset äkki-arvaamatta ilmestyivät taloon ja lukia tietää, miten sitten kävi.

Harmillinen ja ikävä oli sitä seuraava aika kornetille. Hän ei enään saattanut tulla rakastettunsa kotiin tapaamatta Genserik G:tä siellä. Hänen kilpailiansa oli varsin nähtävästi Paroni K:n ja paronittaren suosittuna. Kornettia nämät aina yhä huolettomammin kohtelivat. Hermina yksin oli lempeä ja ystävällinen, mutta alakuloinen ja ääneti sekä näytti hänen kysymyksiänsä karttavan.

Pitääksensä metsäperhettä paremmin silmällä, päätti kornetti lähteä jalkamatkalle ja matkusti nyt siten, että asettui Herminan kodon lähellä olevaan heinälatoon; täällä hän öisin lepäsi, ja päivin hän hääri Herminan asunnon ympärillä, kuten mehiläinen kukan parissa.

Sopiihan sadostakin onnellinen olla, niin, heinäin ja kornetin päällä maatessa saattaa luulla joutuneensa taivaan tupiin! Mutta jos närkästyksen ja tyytymättömyyden okaat pistävät sydämmessä, niin silloin varmaankin lato sekä sen korsivuode vielä lisäävät kiviä kuormaan. Kornetti tästä kaikesta teki muistoluettelon.

Suuri muutos tapahtui vähitellen metsätalossa. Sinne tuli yllin kyllin ruokavaroja, viinejä ja monen-moista tavaraa, sinne otettiin myöskin useampia palvelioita. Paroni K. oli aina erin-omaisen hyvällä tuulella ja paronitar tuli yhä uhkeammaksi ja majesteetillisemmäksi … kornetti kävi aivan liikanaiseksi ja hyljätyksi. Genserik G. oli vallan sysännyt hänen syrjään. Nämät nuoret miehet rupesivat tulemaan toisillensa aivan vasten-mielisiksi, ja kornetti, joka oli närkästynyt, katkera ja pistävä, näytti itseänsä tavallisesti huonommalta puolelta varsinkin tuon sivistyneen, kylmän, kohteliaan ja tyvenen Genserik'in rinnalla. Sen hän tunsi sekä näki kaikkien silmistä ja tuli tästä aina alakuloisemmaksi. Hän toimitti osansa huonosti, ja jotta en hienotunteellisia lukioitani väsyttäisi, tahdomme katsella ympärillemme

Viidennessä Valon-säteessä.

Tavallista tyytymättömämpänä ja ajatuksiinsa vaipuneena kulki Kaarlo kornetti eräänä iltana hiljaisesti humisevassa honkametsässä, hän oli suuttunut Herminaan, hänen surulliseen ystävyyteensä ja umpimieliseen olentoonsa, vieläpä itseensäkkin ja koko maailmaan. Silloin tuli hän lähteen luo, jossa ensi kerran oli nähnyt Herminan, ja seisoi siinä surullisilla tunteilla katsellen lähteen tyyneessä kuvastimessa tyytymättömiä, ahvettuneita, epäkauniita kasvojansa, hän vertaili niitä ajatuksissaan Genserik'in ihanaan, kirkkaaseen ja viisaaseen muotoon. Nyt äkki-arvaamatta näki hän lähteessä toiset kasvot omiensa rinnalla. Nämät olivat ihanat, kuten enkelin, ne olivat Herminan. Ilon-värähdys tuntui kornetin sydämmessä, mutta samassa sen poisti katkera tunne.

"Hermina", sanoi hän, "varmaankin Genserik'in luulit tässä löytäväsi".

Hermina oli hetken aikaa vaiti, mutta laski sitten hiljaa kätensä kornetin olalle, sanoen ainoastaan: "Kaarlo! Emmekö enään ymmärrä toisiamme?"

Kornetti loi silmänsä Herminaan, jonka lempeä, rakastettava, mutta kyyneleinen katse kohtasi kornetin silmäystä. Rakastavaiset! jos teidän rakkautenne silkkivyyhti on sekauntunut ja te tahdotte sitä selvittää, — niin älkää puhuko. Katselkaa toisianne.

Kaarlo kornetista tuntui, ikään kuin huntu yht'äkkiä olisi pudonnut pois hänen silmiltään, usva haihtui hänen sielustansa, hänelle tuli kaikki ihan selväksi, oikeinpa taivaan selkeäksi. Kauan nämät rakastavaiset seisoivat ääneti, nauttien valoa, rauhaa ja autuutta toistensa kirkkaasti loistavista silmistä.

Sitte kun ei enään melkein yhtäkään levottomuuden kipinää ollut jäljellä heidän sydämmissään, rupesi nämät lempivät selittelemään asioitansa toisillensa.

"Sinä", sanoi muun muassa Hermina, "sinähän olet ensimmäinen, joka minua on rakastanut, sinä olet opettanut minua tuntemaan, että elämä on suloista! Ja vaikka et sitä olisikkaan tehnyt, niin kuinkapa saatat luulla, että minä sinun vertaisena pitäisin tuommoista kylmää, itsekästä olentoa, kuin Genserik G. on?"

"Mutta hän on niin hirvittävän kaunis!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin vähän häpeillään.

"Onko hän? sitä en ole havainnut. Minua hän ei miellytä. Yhden tiedän, joka minua miellyttää, — yhden, jonka kasvoja katsellessani tunnen itseni onnelliseksi; — yhden, jonka pidän kauniina… Tahdotko nähdä hänen kuvansa?"

Hän saatti kornetin lähteelle, jonka kuvastimessa tämä mielihyvällä näki ahvettuneet, ilosta säteilevät kasvonsa.

"Mutta sinun vanhempasi suosivat Genserik'iä", sanoi kornetti.

"Mutta minä suosin sinua", vastasi Hermina.

"Hän rakastaa sinua".

"Mutta minä rakastan sinua".

"Hermina!"

"Kaarlo!"

Kun ihminen on jättänyt tämän maailman elämän mennäksensä toiseen parempaan — taivaaseen, niin sanotaan lohdullisesti: "rauha olkoon hänen kanssaan!" Ja sitten ruvetaan muuta ajattelemaan.

Samati saattaa, kun kaksi rakastavaa epäilystensä surun-laaksosta ovat astuneet sovinnon kirkkaisiin taivaan-kartanoihin, sanoa: rauha olkoon heidän kanssaan, sekä sitten ruveta ajattelemaan muita asioita.

Kuitenkin tahdomme vielä viimeiseksi rauhan merkiksi laskea heidän ylitsensä

Kuudennen Valon-säteen.

Tämä hymyillen katselee tuota riemua, joka muutamina onnellisina päivinä virtaili Kaarlo kornetin suonissa. Kaarlo luotti Herminaan; ei tytön äänettömyys, ei hänen umpimielisyyteensä eikä kohteliaisuutensa Genserik'iä vastaan, ei Genserik'in taajat vieraissa käynnit, ei hänen uhkeutensa eikä liehittelemisensä … ei paroni K:n ja hänen rouvansa kylmäkiskoisuus häntä (kornettia vastaan) — ei mikään tästä kaikesta häntä nyt enään huolestuttanut. Lato hänelle tarjosi oikein taivaallisen olopaikan. Luonnon kevät kuvasti hänen sydämensä kevättä. Metsä, kukat, aallot, tuulet, linnut, kaikki lauloivat ne hänelle "iloa, iloa!" Iloako? — ah, Rinaldo, Rinaldo! Kuule! Torvet soivat kutsuen sinua Armidasi luota ja ilostasi täytyy sinun erota.

Torvet soivat! Eivät Palestinan kentältä, eivät luvatusta maasta — vaan kotomaasta, — yhtäkaikki! Uusi Rinaldo, Kaarlo kornetti, sinun täytyy jättää sen, joka on siveämpi, kainompi ja sen vuoksi myöskin ihanampi kuin Armida. Hänen haltialinnastansa (vähäisestä harmaasta talosta) täytyy sinun riistää itsesi. Sitä vaatii tuo taipumatoin, kaikkien henkirykmenttien "ylikenraali Sallimus", joka ylen vähän piittaa sydämmen vaatimuksista.

Torvet soivat, velvollisuudet kutsuvat — leiriin, leiriin! ja

Seitsemäs Valon-säde

sammuu meidän lempivien hyvästi-jättökyyneleihin.

Säästääksemme vielä omia kyyneleitämme, komennamme ajatuksemme: oikealle eteen päin mars! takaisin Tuorlinnaan. Siellä vanhojen tuttavien parissa käymme uusia toimia katselemaan, esimerkiksi

Maan läpikaivamisia y.m.

Eräänä iltana, jolloin kaikki olimme kokoontuneet Liisin vuoteen ympäri, luki provessori L. ääneensä erästä saksalaista kirjaa. Tämän kirjan aineena oli: ihmisen muodostuminen toisessa maailmassa; ne valaisevat viittaukset hänen muuttumisestansa, mitkä meille on annettu niissä muutoksissa, joita havaitsemme luonnon alhaisemmassa maailmassa, ja jotka aina ovat jalostuttamisia.

Kirjan sisällön johdosta provessori lukemisensa lopetti seuraavalla mietteellä: "Kukkanen tulee ensin näkyviin itävänä siemenenä, sitten taimena; taimeen tulee kukkasilmikko, joka vähitellen puhkee kukoistukseen. Samallaisia kehkeytymisiä ja muutoksia tapahtuu monessa elävässä olennossakin; näitten seassa perhonen on meille tuttu vertaus-kuva ihmisen muuttumisesta. Siinä nyt näet tuon ruman, törkeää aistoa noudattavan toukan; sen hetki tulee, se uupuu ikään kuin kuolemaan: se käärii itsensä kääreeseen ja sillä jo on käärin-liinansa kangas, samati kuin sillä osaksi on tulevan olentonsa elin-aineet, omassa ruumiissaan. Nyt renkaat tekevät työtä, nyt sisäiset elimet koettavat voimiansa. Hitaasti muuttuminen käy eteen päin, ja näyttääpä siltä, kuin se kokonaan turmiota tuottaisi; kymmenen jalkaa jää maahan, jonka se on päältään luonut, ja tuo uusi olento on vielä muodoton kaikissa jäsenissään. Nämät vähitellen kuitenkin muodostuvat ja tulevat järjestykseensä, mutta olento itse ei herää ennen, kuin sen muutos on täydellinen: nyt tunkee se valoon, ja äkkiä joutuu viimeinen muodostuminen. Ainoastaan muutama hetkinen — ja nuot hennot siivet tulevat viisi kertaa suuremmiksi, kuin milloin kuollon-vaippaan olivat käärittynä. Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt? Ja molemmat nämät elon-muodot ovat vain yhden ja saman olennon elämän-juoksu tässä matelevassa maailmassa. Ihanapa ollee luonnon muodostamis-voima siellä, missä elollinen piiri on laveampi, missä elämän-iät, joita se kehittää, käsittävät enemmän kuin yhden maailman.

"Tällä tapaa näyttää luonto meille myöskin näissä tulemis-verrannoissaan eli näissä muuttuvaisissa olennoissa, mitä varten se valtakuntansa luotuihin asetti kuollon-unen. Tämä on virvoittava horros, mikä verhoo olentoa, jonka elimelliset voimat pyrkivät uuteen muodostumiseen. Olennolla itsellään, olkoon sillä tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu".

Tässä L. vaikeni. Syvä, suloinen liikutus valtasi meitä kaikkia. Me istuimme ääneti, katsellen sairas-raukkaamme, jonka poskipäitä pitkin suuret kyynel-helmet vierivät, samalla kuin heikko vaikeroiva ääni tunkesi hänen huuliensa välitse. Armo hyväillen hellitteli häntä; eversti laski, ikään kuin siunaten, kätensä hänen päänsä päälle. Syvä, ääntevä, pitkältä kestävä huokaus veti tässä silmän-räpäyksessä meidän kaikkien huomiotamme Arvid luutnanttiin, joka oli nukkunut sohvan toiseen nurkkaan, jossa hän mukavasti loikoili, nenä ylöspäin ja suu selällään. Tämä torven-toitotus oli ikään kuin lähtömerkki Julialle, joka punastuneena kiirehti ulos huoneesta. Hetken perästä minä menin häntä etsimään ja löysin hänen ulkona portailla seisomassa. Hän nojautui, käsivarret ristissä, vasten rauta-aitaa ja katseli vaaleata ilta-taivasta, jossa himmeät tähdet rupesivat hohtamaan.

"Julia!" sanoin minä, laskein käsivarteni hänen ympärillensä.

"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, — minä olen kovin onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?"

Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja kylmetytät itsesi, — saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas, kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"

"Arvid!° sanoi Julia, tule sinä tänne luokseni hetkeksi", ja nyt tarttui hän ystävällisesti sulhonsa käteen ja sanoi lämpimästi: "katso, kuinka kaunista kaikki tänä iltana on, menkäämme alas puistoon, sinne, tiedäthän, jossa kerran molemmin suostuimme, että… Minä tahdon puhua kanssasi, anoa sinulta jotakin".

"Saatammehan yhtä hyvin jutella vieras-huoneessa…"

"Niin … mutta täällä on kovin kaunista tänä iltana! Katso nyt ympärillesi! Kuuletko lintusta, miten suloisesti se visertää, — kuuletko paimen-torvea tuolta kaukaa? Katsoppa nyt tuonne päin, tuonne, missä aurinko juuri on mennyt mailleen … oi miten hempeä rusoitus, ah, tämä on ihana ilta!"

"Ihastuttava, minun enkeliseni", vastasi Arvid luutnantti, koettaen samassa estää haukotustansa, "mutta minun on hirveän nälkä ja tänne tullessani, kun kuljin kyökin läpi, tunsin oikein herttaisen kallopsi-hajun; nyt halajan saliin, sillä toivottavasti saan siellä tuota taaskin nauttia. Sitä paitsi täällä nousee pahan-päiväinen sumu. Tule, enkeliseni".

"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on katsantotapamme erillainen — me olemme varsin eri mieltä, näen minä…"

"Etkö sinä pidä kalopsista?"

"Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen…"

"Niin se ei ole minun syyni".

"Ei … mutta minä pelkään, ett'emme sovi yhteen … että tulemme onnettomiksi…"

"Oih kultaseni, kyllähän tuommoiset tasoittuvat. Älkäämme murehtiko ennen aikojaan. Se vie ruokahalun. Tule, syökäämme illallista rauhassa. Tule, pikku vaimoseni…"

"Mutta minä en tahdo … enkä myöskään ole sinun vaimosi", sanoi Julia ja kääntyi samassa pois sulhostaan, "enkä", lisäsi hän hiljaa, "tahdo olla sinun morsiamesi enään…"

"Et tahdo?" sanoi Arvid levollisesti. "Niin, mutta katsos, siinä on monta vaikeutta, ennenkuin kihlaus myttyyn menee. Sinulla on minun sormukseni ja minulla on sinun … sitä paitsi minä en juuri pelkää … tytöillä on heidän oikkunsa. No, no, ne katoovat kai huomiseksi. Hyvästi Julia! Minä menen kalopsia syömään, niele sinä oikkujasi!" ja nyt luutnantti katosi porstuaan.

Julia tarttui minuun käsikynkästä ja sitte läksimme puutarhaan. Hän itki katkerasti, mutta minä kävelin ääneti hänen rinnallansa, odottaen että hän purkaisi sydäntänsä sulhasestaan valittamalla. Mutta hän oli vaiti, puristi vain useasti kättäni ja itki yhäti.

Poiketessamme sivukäytävälle tuli eräs viittaan puettu henkilö hiljalleen kävellen vastaamme. Provessori L:n ääni kuului viitasta; hän puhutteli Juliaa, laskein leikkiä hänen romantillisesta iltakävely-halustaan, mutta näki samassa, kun hän meitä läheni, Julian itkusta punastuneet silmät ja tuli oitis vakaiseksi ja äänettömäksi.

"Provessori L.", sanoi Julia puoleksi leikillisesti, vaikka vielä itku istui kurkussa, "sanokaapa minulle, miten tulee menetellä silloin, kuin havaitsee tehneensä suuren tyhmyyden eikä enään saata sitä tekemättömäksi tehdä…"

"Silloin", vastasi provessori L., "täytyy viisauden kärsiä, mitä tyhmyys on matkaan saattanut".

"Ja ihmisen täytyy tulla onnettomaksi koko elin-ajaksensa?"

"Onnettomaksi hänen ei tarvitse tulla — mutta paremmaksi ja viisaammaksi; hänen tulee käyttää tuota entistä vikaansa ikään kuin portaana, jota myöden hän astelee täydellisyyttä lähemmäksi".

"Tuo tuntuu kyllä kauniilta ja varsinkin opettavaiselta, — mutta kuitenkin on mahdollista, että saattaa väsyä viisauteen, täydellisyyteen ja koko elämään — että joka päivä tuntuu hirveän pitkältä".

"Ainoastaan hyvin heikkoluontoinen olento", sanoi provessori lempeästi, "saattaa niin vaipua haluttomuuteen ja kyllästyä elämäänsä. Synkeimmässä ja ilottomimmassakin elämän-tilassa on joitakuita valopilkkuja, jos vain tahdomme niitä nähdä. Omassa itsessämme aina varmimmasti löydämme kaikissa suruissa ja murheissa lohdutuksen lähteitä. Kun ympärillämme oleva maailma meitä kiusaa ja häiritsee, hakekaamme silloin rauhan majaa ja sisällistä eloa omassa itsessämme. Meidän tulee Hamletin kanssa sanoa: 'Oi minä saattaisin olla suljettuna pähkinän kuoreen ja pitää itseäni äärettömäin valtain hallitsiana!' Meidän oman sisällisen maailmamme tunteminen, sen selkeäksi saattaminen ja kehkeyttäminen antaa meille niin suurta nautintoa, ett'ei elämässämme mikään asema voi sitä meiltä riistää, ja tämä on nautinto, jota piankin täytyy tunnustaa riittäväksi tekemään kalseintakin maallista elämää meille rakkaaksi. Kun oppii ajattelemaan, silloin myöskin oppii elämään ja nauttimaan".

"Mutta", huokasi Julia, "kuinkapa saattaisi oppia ajattelemaan…"

"Miehen kanssa, joka vain ajattelee kalopsia?" lisäsin minä itsekseni.

"Hyvät kirjat", jatkoi provessori, "ovat lempeät lohduttajat ja ystävät. Niitten avulla me, jos vakaasti tahdomme, varmaan saamme järjestykseen ja menestykseen sisällisen elomme". Hän oli hetken ääneti, mutta lisäsi sitten liikutettuna ja innokkaasti: "minun kirjani, teitäpä minun tulee paljostakin kiittää!"

"Te olette onnetoin ollut?" sanoi Julia ystävällisesti.

"Kaikki, mitä maailmassa hartaimmin rakastin, olen kadottanut enkä ainoastaan kuoleman kautta. Aina lapsuudestani asti nämät koetukset ovat minua seuranneet. Moni katkera hetki on kulunut, ennenkuin olen saattanut taivuttaa itseäni nöyryydellä vastaan ottamaan iankaikkisen Jumalan säätämisiä, ja vieläkin…"

"Oi, jospa voisin teitä lohduttaa!" huusi Julia, lapsellisen hartaalla innolla.

"Minä olen", jatkoi L. "koettanut karaista sydäntäni, varjellakseni sitä noin katkeroista kärsimyksistä, olen kauan taistellut sen tunteellisuutta vastaan, — minä en enään ole nuori — ja kuitenkin (tämän sanoi hän surullisesti hymyillen) täytyy minun ehkä piankin, lohdutusta hakeakseni, palata takaisin kirjojeni luokse".

"Minä tahtoisin kirjana olla", sanoi Julia itkussa silmin.

Provessori L. katseli häntä isällisellä … eipä juuri isällisellä, mutta kuitenkin sanomattomalla hellyydellä, sanoen kauniilla, hyvin sointuvalla äänellä: "Hyvä, suloinen tyttö!" ja hetken perästä hän levollisempana jatkoi: "valitus on heikkoutta vain. Vahvistusta kärsimystemme kantamiseen saamme rukouksesta ja velvollisuuksiemme harjoittamisella. Etsikäämme siis voimia näistä lähteistä!"

Hän kurkoitti Julialle kättään, johon tämä itkevänä laski omansa.

Tällä hetkellä tulimme erääseen lehtimajaan, jossa kolme mustaa olentoa nousi ikään kuin maasta meidän ihmettelevien silmiemme eteen. Ja tuskin vähemmän kummastuimme, kun tunsimme pikku tallukat sekä yhden heidän kumppaninsa, jotka syvissä mietinnöissä seisoivat uumissa asti kuopassa. Monta kertaa kysyttyämme, mitä siellä tekivät, saimme hetken vaiti-olon perästä vastaukseksi jonkunlaisia sekavia ääniä, sitten vihdoin he ilmaisivat sekä jotenkin hämärästi selittivät tuon suuren salaisuutensa. He nimittäin olivat ruvenneet kaivamaan maan läpi, tehdäkseen omaisillensa, varsinkin everstille, odottamattoman ilon.

Mikä heidän työnsä jatkamista nyt pidätti, ei suinkaan ollut työn vaikeus, mitä vielä! vaan syvä ajatus, joka oli pistänyt pikku Klausin aivoihin: hän mietti, että, kun olisivat maan kaivaneet läpi, olisi ehkä mahdollista, että itse samassa putoaisivat sen lävitse, ja mihin he sitten joutuisivat … sitä provessori L. nyt hyvän-tahtoisesti heille ehkä selvittäisi.

Meidän täytyi nyt kaikkien nauraa.

Provessori L. jätti selityksensä seuraavaan päivään sekä lähetti, ystävällisesti leikkiä laskein, kääpiöt jättiläis-tuuminensa kotia. Samassa tuli sekä meille että heille sana, joka ilmoitti, että meitä odotettiin illalliselle. Tuo pieni kolmikko lähti nelistämään. Me seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin "pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna. L. otti viittansa ja tahtoi sillä verhota Juliaa, mutta tämä ei siihen ollenkaan aikonut suostua, koska provessorin terveys oli heikonlainen. Siinä he ehkä vielä kävelisivät taistellen ja väitellen, jollen minä olisi tullut väliin sovinto-ehdoituksella. Minä esittelin, että he molemmat käyttäisivät hyväkseen provessorin viittaa, joka oli jotenkin leveä. Tämä hyväksyttiin, ja Julian hieno, lännetärmäinen olento katosi provessorin viittaan, jonka tyttö nauraen kääri ympärilleen. Ja eteen päin matkustimme yön pimeyden ja usvan lävitse.

Tämä ehkä oli kuitenkin vähän hullusti asetettu, ajattelin sitten. Ei rouva Genlis vainaja eikä herra Lafontaine ensinkään olisi sallinut romani-maailmassaan kahden rakastuneen kävelevän yhden viitan alla, käyttämättä tätä sopivaa tilaisuutta rakkautensa ilmoittamiseksi, ja haluttaisipa juuri tietää, eiköhän Luonto rouva tälläkin kertaa saa jotakin toimeen, eikö hän anna jonkun huokauksen, jonkun sanan…

Minä kuuntelin tarkasti, mennessäni viitan alla kävelevien jäljessä, mutta — he olivat vaiti — ei yhtäkään sanaa, ei ääntäkään. Jopa nyt!… Mitä se oli? Julia aivasti. No, L. sanoo kai "onneks' olkoon!" ja sepä saattaisi sitten johdattaa heitä muu …, ei, hän ei mitään sanonut.

Me olemme tulleet puutarhasta, me menemme pihan poikki. Eivätkö he nyt kumpikaan puhu? nyt! … eipä vain. Me astumme portahia; me menemme ovesta; no nyt sitten! … ei sittenkään. Viitta putosi Julian olalta, hän kiitti ja kumarsi, provessori noikkasi kohteliaasti.

Kun tulimme kotiin, istui Arvid luutnantti kalopsia syömässä. Meitä oli jo kauan odotettu. Puolustukseksemme kerroin minä tuosta provessorin ja Julian viitta-taistelosta. Koko illallisen aikana Armo, Juliaan katsoessansa, aina ravisteli päätään, siten nuhdellaksensa häntä tuosta äärettömästä varomattomuudesta, että hän meni myöhään ulos ilman saaliansa.

Kun Arvid luutnantti äkkäsi morsiamensa punastune silmät, näytti hän jotenkin ällistyneeltä, mutta ajatteli varmaankin: "kyllä kai hänen mielensä tyyntyy, jahka hän saa syödä ja maata", sillä hän ei illallis-pöydästä kiirehtinyt eikä sittemmin myöskään koettanut päästä morsiamensa puheille, vaan ratsasti pois tavalliseen aikaan ja tavallisen levollisella mielellä.

Mutta Julian tyytymättömyys ei haihtunut, päin vastoin näytti se enentyvän. Turhaan Arvid kehoitti häntä nojaamaan päätänsä hänen rintaansa vasten, pitämään häntä tyynynä, johon sopi nukahtaa. Mutta Julia ei siinä enään lepoa löytänyt. Turhaan vanha kenraali P., Arvidin isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi. Armo, joka nyt myöskin tuon huomasi, rupesi tulemaan varsin levottomaksi ja oli aina valmiina jollakin hyvän-tahtoisella, sovittavalla leikkisanalla kokoon solmimaan tuota katkennutta sovintolankaa. Tämä onnistui vielä, mutta joka päivä sai lanka useampia solmuja.

Tätä kesti jonkun aikaa. Kaarlo kornetti lähti leiriltä päästyään Roslagen'iin. Sieltä kirjoitti hän kirjeitä, joissa varsin suuttuneena kertoi tomusta, kuumuudesta, ikävästä ja tiesi mistä. Kasvi-opista ei hän sanaakaan maininnut.

Liisin tila pysyi kesän kuluessa aina yhtäläisenä, ja Armo piti yhä edelleenkin rintani sekä alakuloisuuteni paranemiseksi maidon-juomista hyvin tarpeellisena.

Onnettaret kehräsivät muitten tämän perheen jäsenien elämän-langat tavallisilla pellavilla, jotka vähän olivat rohtimilla, mutta kuitenkin enemmän silkillä sekoitettuja, kunnes he Elokuun lopulla — tarttuivat saksiinsa. Katsokaamme

Miksikä?

Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt, haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.

Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus. Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen monelta taholta.

Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.

Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena, sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä, matalalla äänellä:

Nyt on yö, nyt on yö; Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ; Sydän rauhaa kaipaa;

Lepo suo, lepo suo! Majahan minä vie, vaan toukkien luo, Oi kuolema kalpee!

Suo nukkuani! Väsynyt minä oon, jopa itkustani Oon kyltynyt eloon!

Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle. Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla nuotilla, laulamaan:

Jospa koittavi koi, Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi, Elohon mikä kutsuu…

Niin mä loistoosi saan, Oi mun ruhtinaani! täält' mullasta maan Kun päätäni nostaa…

Tässä rupesivat hänen kyyneleensä vuotamaan, ja toisella nuotilla lauloi hän nyt itkevänä sekä katkonaisissa jaksoissa:

Oi äiti, oi äiti! Helmahas sulje Eksynyt raukka, Langennut lapsi! Opeta häntä Rukoilemaan… ………. Hellitse häntä, Viihdytä häntä!

Oi äiti, oi äiti! Sulje ma syliis, Painele vasten Rintaasi hellää! Anna mun tuta Lempeä taivaan, Sykkäilevästä Sydämmest' äidin!

Ah! sit' en koskaan Tuntea saanut. ………. Yksin mä kuljin, Yksin mä lemmin, Yksin mä kärsein, Haikean haikeast'! ………. Yksin mä lemmin Kuolemassainkin.

Oi äiti, oi äiti! Vie minut täältä Mailmasta luokses Kiusauksesta! ………. Välkkyvä liekki Tomusta kutsu! Pimeydestä Valohon nosta!

Kamala ukkosen jylinä, joka kajahteli koko linnan lävitse, keskeytti hänen lauluansa. Sitte seurasi aina kiihtyneempänä jyrinä jyrinän perästä; hirveä myrskyinen tuuli rupesi myöskin raivoamaan.

"Onko kukaan täällä?" kysyi sokea. Minä menin hänen luoksensa. Hän sanoi: "minä kuulen soitannon, joka minulle hyvää tekee. Vie minua akkunan luokse!"

Sinne tultuansa laski hän käsivarret ristiin rintansa päälle ja käänsi kasvonsa taivasta kohti. Salamat leimahtivat hänen ihanille, kalpeille kasvoillensa, ja hirveät ukkosen jyrähdykset näyttivät surmalla uhkaavan sitä olentoa, joka ikään kuin kerskaavalla ilolla kohotti levollista otsaansa turmion henkiä kohden.

Olipa ikään, kuin Liisin sydämmeen vähitellen olisi syntynyt kiihkeitä tunteita ja luonnon taistelot löytäneet hänen sielussaan vastakaikua. Äkkiä huudahti hän: "minä näen jotakin, liekkikäsi tulisine sorminensa välähti silmieni ohitse!"

Hän seisoi hetkisen, ikään kuin kiihkeässä odotuksessa, ja sanoi sitten hiljaisella innostuksella: "kuinka ihanasti, kuinka ihanasti tuolla ylhäällä pilvissä soi! Sydämmeni kutsuu sitä siskoisten soinnoksi. Täällä, sydämmessäni on ensimmäinen ääni; — tuolla soi nyt toinen. Nyt on sopusointu, nyt on iloa ja riemua! Taivaan valta! äidin helma! sulje minua palavaan syliisi! äiti, äiti, sinunko äänesi kuulen? — sinunko kätesi näin? … näen … minä näen taaskin! Viittaatko minua? Kutsutko minua? — Ilmaa!" kirkasi hän nyt raivoisasti ja vaativasti, "vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Minä tahdon kuulla äitini ääntä, — minä tahdon lentää hänen sylihinsä ja tulla lämpymäksi taas. Tuolla ulkona on valkeasiipiä, net minua kannattavat. Siellä on vaunut … kuule, kuinka ne pyörivät! net minua tulevat viemään. Pian, pian! etkö näe kättä? Se viittaa. Kuule ääntä! se kutsuu! hoi! kuuletko?"

Minä tartuin hellästi häneen ja pyysin häntä pysymään hiljaisena. Hän keskeytti minua, sanoen juhlallisesti: "Jumala ei kuule viimeistä rukoustasi, jos sinä nyt et kuule minun. Hän on sinua siunaava, jos sinä nyt tottelet minua. Vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jotain pyydän. Sinä et tiedä, mitenkä koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä. Vie minua ulos valtakuntaani — myrskyn valtakuntaan … siellä, ainoastaan siellä saatan minä saada rauhaa. Piete, Piete hyvä! katso, minä olen hiljaa, olen tyvenellä mielellä, minä en ole hullu. Kuule minua … kuule rukoustani! olen kahleissa ollut koko elämäni ajan … anna minun vain hetkeksi tulla vapaaksi … silloin kaikki minun monituiset, vertä vuotavat haavani paranevat!"

Minä en voinut tuota ääntä enkä noita sanoja vastustaa. Minä talutin häntä alas eräälle penkereelle, joka oli linnan edustalle laitettu vuoren kukkulalle. Tuo nuori tyttö, joka oli Liisin hoitajana, pelkäsi ukkosta eikä sen vuoksi seurannut meitä.

Pian sain katua myöntyväisyyttäni, Tuskin olimme ennättäneet tuohon raivoavaan luontoon, ennenkuin Liisi riisti itsensä minusta irti, juoksi muutaman askeleen eteenpäin ja seisattui sitten, huutaen äänellä, joka oli kerskaavan ja mielettömän iloinen. Tämä oli kamalan ihana näytös. Salaman leimahdukset viskasivat punaisia nuoliaan ympäri koko seutua; tuuli viuhui, ja ukkosen jyrinät kaartelivat päämme ylitse vuoroin kumisten ja kähisten. Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla äänellä:

Liehuvat liekit, Leimuvat laineet Valkeitten valloista! Pauhaavat myrskyt! Tyynehet hetket Poistatte mailmasta!

Ukkosen pauhut, Uhkuvat voimat Maailman kaikesta! Katsokaa naista Hallitsevaista Ääntäni Kuulkaatte!

Leimahda leimu, Laulaos laulu! Valtaani rientää saan! ………. Voitosta laulan, Siivin mä lennän, ………. Vapaaksi pääsen vaan!

Taaskin hän hurjasti nauroi ja huusi: "kuinka ihanata, kuinka ihanata! kuinka komeata! Oi, kuin olen iloinen, iloinen! Nyt on minun hallitus-päiväni tullut… Kruunu, … valkea kruunu on alas astuva synkistä pilvistä ja pantava päähäni. Päiväni on tullut, hetkeni on käsissä!"

Juuri samassa seisoi, sanomattomaksi lohdutuksekseni, eversti tuon onnettoman vieressä.

"Sinun täytyy", sanoi hän, "palata takaisin huoneeseesi".

Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa! Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe, mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"

Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä minua — niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni — hetkeni on käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen — — minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"

Nuot kerskaavaiset sanatko: "minä näytän sen" miehen vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne — mutta eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin askeleen päässä hänestä.

"Niin, minä en pelkää … minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani. Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin sinua, minä lemmin sinua!'"

Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen silmistään.

Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni ylitse … maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se, sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; — — niin, vihani … kuule kuinka se lausuu: — minä lemmin sinua! Koko olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; — syvä kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et ole sitä ymmärtänyt … eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä … äitini sen tietää … ja Hän, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla viattomat kuin ajatukset ja tunteet … oo, silloin minä olisin, kuten kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi … olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta … puhtaana uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni. Mutta sinä et sitä ymmärtänyt … sinä et minua rakastanut … sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua … ja minä tulin rikokselliseksi … mutta lemmin kuitenkin … ja lemmin vieläkin … ja aina ja ijankaikkisesti … ja yksin!"

"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä tavalliselta radaltaan.

"Niin, yksin…" jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut … mutta… Oo, minun Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä ansaitset — mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni — ja kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe — pyydän sinua sanomaan — sanomaan: oletko minua rakastanut?"

Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat leimahtelivat ympärillämme.

Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti juhlallisesti: "olen!"

Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua sydämmeni koko voimalla … mutta Jumalan voima sielussani oli vielä suurempi ja varjeli minua lankeemasta. — Ainoastaan minun kovuuteni on pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni turmellut — vaan taistelo himoja ja haluja vastaan … sekä suru sinun puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis … ja olet vieläkin… Liisi…"

Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä, kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan, samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua rakastanut!"

Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen huoneeseensa. Minä vapisin — ja eversti oli ikään kuin rampaantunut. Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.

Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, … mutta kun hän taas virkosi, kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain: "Hän ei ole minua ylenkatsonut! … hän on minua rakastanut!" ja oli sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.

Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.

Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä, jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"

Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, — näin hänen huulensa vapisevan kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.

"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.

Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen luonaan.

Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.

Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen otaa vastaan monta monituista vuotta, — elävät, kärsivät ja taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle — — ja kuolevat!

Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain vuoteen ääressä.

Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa. Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen. Mutta minä tunnen … minulla on yksi toivo… Minä aavistan kirkkautta!…"

"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L. hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.

Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "suo anteeksi!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi huokausten tuskallista oihkinaa.

Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"

Eversti meni hänen tykönsä — Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja hän kumartui alas, — he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo! Ensimmäinen ja viimeinen — lemmen ja kuollon!

Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".

Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan aavistamatta istui itkemässä.

"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"

Armo nousi äkkiä seisaalle, estääksensä hänen yritystään, mutta vielä nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo anteeksi!"

Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.

Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.

177

Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt! Maa, minä kiitän sinua!"

Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan, mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen ruumiinsa … vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan valittava ääni … ja kaikki oli hiljaista.

"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.

"Hän näkee nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen taivasta kohti.

Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta, ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.

Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli taistellut ja epätoivossa ollut … lepäsi nyt niin levollisena — hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. — Minä olen tuon hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla … iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.

Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä, joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun siteet! — ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut, että minulle myöskin valkenisit.

Vyhti sekaantuu.

Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne. Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.

Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä, joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.

Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa kuohumaan.

Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?… Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun tyttösi on senkin vietävä…"

"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää matki: "se — se — se … tietää … että sinun tyttäresi leikin-tekona pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi vieköön! … ja tahtoo tehdä eron Arvidista … tahtoo antaa hänelle kihlasormuksen … tuhat tulim … että Arvid on varsin toivottomana ja tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi … hän kun on niin kiivas ja hurja, ja minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta … hän ei kunnioita minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!… Minä häntä niin hellästi hyvänä pidin … kuten isä; veljeni … kuten isä; … minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa elämäni ehtoolle; … tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä … vasten silmiä, minun pojalleni … tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän naurettavaksi … hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä … ja minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".

Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.

Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua käskemään Juliaa luoksensa.

Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.

"Minä tiedän … minä tiedän…" hän vaaleten huudahti, sanaa tuodessani, "siihen sen käydä täytyi … sitä ei mikään auta…"

"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"

"Minä olen … olen melkein…", vastasi hän alakululoisena ja surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan … eilen illalla tulin Arvidille sanan sanoneeksi; … hän oli niin kylmä ja ivallinen … minä kiivastuin, hän suuttui … ja ratsasti vihoissaan täältä pois…"

Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä … ja nyt täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa silmäystä … sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"

Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli lupausten pyhänä pitämisen suhteen.

"Voi, minä en saata … minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui, näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni sisälle.

Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään. Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin teen".

"Ah, leikkaa poikki hiukseni! — minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja tuli sillä aikaa levollisemmaksi.

Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella voimalla haihduttavat surujamme.

Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia: "se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi ihmiseksi, … jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä en tee … ennen kärsin isäni suuttumusta … ennen…"

"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"

"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen herännyt — enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen yhdelle…"

"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"

"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen? Arvid — minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut — näyttää hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, — levolliselta ja tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, — ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe … ah! näin kieltoperäinen hänen luontonsa on … miksikä pelkäisin lisätä kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa — miksikä en sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä huolestuttaa; — hän ei minua rakasta, … hän ei saata rakastaa, sillä hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, — liekki muuttuisi vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".

"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, — miksikä ei sinun tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa, joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi, ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa. Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja Hedda R…."

"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania … ah! Helena kulta! noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, — mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä — ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla johtavana henkenä — sitä minussa ei ole … ei ollenkaan! Juuri minä tarvitsen johtajata — minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni. Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani — minä tunnen, että minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni … (esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin vielä tulla paremmaksi ihmiseksi — ja ennättää päämaalin, jonka minä nyt enemmän aavistan kuin näen… Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä, Arvid'in kanssa … olisi maailma minusta kuten ruokahuone, — ja minä siinä kuten homehtunut juusto".

"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"

"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati, kuin minun nyt saattaa käydä … he ovat turhaan nostaneet avioliiton purjeet, — he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan — ja ovatkin joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi … kuten syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja hakeneet hiukan päiväpaistetta … siksi, että armahtavainen laine on tullut…"

"Julia! Julia!…"

"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi hietakarin sivutse".

"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton, on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista hienotuntoisuutta, että minun mielestäni…"

"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta … minun mielestäni osoittaa tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä onnen".

"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi — isäsi rakkauden, — maailman kunnioituksen?"

"Maailman kunnioituksesta … siitä minä en monta penniä maksa, mutta niitten, joita minä rakastan … ah, Helena, Piete, — olisikohan se mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi, että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään…"

"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää…"

"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia närkästyneellä malttamattomuudella, "minä, minä tiedän tulevani onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on mennyt hukkaan, — tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen — — ja nyt, nyt minä — niinkuin ennustanut olen — konttaan elämän hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"

Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä, ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja ja hajuvettä viemään.

Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista, ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.

Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä kohtaan kentiesi epäystävälliseksi — ei! herrantieten! … mutta sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi — noin päältä nähden (mutt'ei sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi talossa muutaman päivän.

Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita, jotka veivät Julian kammariin.

Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.

Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.

Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun on?"

"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.

"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi … sinä olet kalpea … olet onnetoin!…"

"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.

"Minun lapseni … minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"

"Kaikki!"

"Kaarlo! … ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"

"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"

"Lapseni rakas! sanoppa, mitä puolestasi tehdä saattaisin … sano mitä sinulta puuttuu, — ilmoita minulle kaikki! Joku keino löytynee … minä en tahdo elää, nähdäkseni sinua onnettomana".

"Minun täytyy tulla onnettomaksi, ellen tänään saa kymmentä tuhatta markkaa tahi näin suuren summan takausta. Jollen sitä tänään saa, — on Hermina … minun Herminani muutaman päivän kuluttua toisen puolisona! Voi toki! Minun koko elämäni autuuden ja vieläpä toisenkin olennon onnen saattaisin ostaa tuosta vähäpätöisestä rahasta, vaan sitä minulta kiellettiin? Olen puhunut isäni kanssa, ilmaissut hänelle sydämmeni tunteet — sanonut hänelle kaikki. Hänellä on tuo rahasumma … minä tiesin sen … mutta hän…"

"Mutta hän on kai kieltänyt?"

"Aivan jyrkästi, järkähtämättömästi. Hän sanoo, että se raha on onnettomien ja tarvitsevaisten osa … ja noita vieraita köyhyyttä kärsiviä hän auttaa, vaan tekee sillä poikansa onnettomaksi!"

Nyt nousi kornetti kiivaasti istualta ja käveli pitkillä askeleilla lattian poikki, lausuen innossaan: "mikä ilkiö on saattanut isälleni panetella Herminaa … tuota hurskasta enkeliä? Hänkö minua pettäisi! Hän … hänkö rakastaisi tuota harmillista G:tä! Tämä ainoastaan tahi hänen lähettiläänsä ovat saattaneet…"

Tässä kornetti särki vaunut ynnä niihin kuuluvat hevoset (pikku tallukoitten ajoneuvot), ja Armo peljästyksissään siirsi poikansa läheisyydestä kukkaruukun, kuunteli tarkasti hänen valitustaan ja kysyi huolellisesti:

"Mutta miksikä?… Mutta kuinka?"

"Älkää nyt kysykö!" huusi kornetti malttamattomasti. "Ainoastaan tämän saatan nyt sanoa: elämäni onni tahi onnettomuus riippuu siitä, saanko tänään tuon mainitun summan. Minä saatan tulla onnellisimmaksi ihmiseksi, mitä maan päällä löytyy — tahi onnettomimmaksi — enkä minä yksistään…"

"Kaarlo!" sanoi Armo juhlallisesti, "katso minuun!… Jumala siunatkoon rehellisiä silmiäsi, poikani! Niin — minä tunnen sinun, — ethän sinä tahtoisi minua askelta astumaan, jota perästäpäin saisin katua?"

"Äitini! … saattaisitko sitä katua, että olet auttanut minua saavuttamaan elämäni onnea?"

"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa. Vartoo minua tässä".

Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa. Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa, jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli, mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta ihmis-sydämmestä.

Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä. Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän luulee tekevänsä … ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta, lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet ja kalliit kivet … net ovat minun … minä saan käyttää niitä tahtoni mukaan … ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen…"

"Ja nämät … nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät … me pyydämme sinua, Kaarlo, … ota, — myy kaikki, — ja tule onnelliseksi!"

Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle, seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua pojakseni omista!"

Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.

Kornetti. Kornetti. Kornetti.

"Halloo! se metsän läpi kaikuu".

Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä rientää, — he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen — poikki järvien soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan … yhä etseilee … vaan se väistyilee … jopa uuvahtaa… Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!

Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.

Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut, jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes tupaan.

Tämä raivoisa ratsastaja, Kaarlo kornetti, ei seisahtanut ennen, kuin hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa, hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.

"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja hengästyksissään oleva kornetti.

"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.

"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi kiivaasti akkaan.

"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.

Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä matkustanut?"

"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa? Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja…"

"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".

"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy…"

"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana, "vähemmästäkin jo sappi paisuu".

"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan särjetyn kupin palaset lattialta.

Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.

"Jumala varjelkoon!… Herra siunatkoon!…" änkötti peljästynyt mummo nyt mielihyvissään.

Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta auki.

Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.

Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:

"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"

Mutta mihinkä? sano, koska … sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä? Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"

"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle, ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan tipan velliä poikaani … poju parkani, — syö, poika!"

"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä, sitä tuomaan, mene…"

"Kyllä, kyllä … minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani. Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"

"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka … mene vain, tuo kirje tänne, oitis!…´"

Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.

Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.

"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"

"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, — täällä, ei, vaan täällä — ei, odottakaa vähän … odottakaa".

Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee hampaittensa välistä:

"Se on poissa, — ei sitä ole!"

"Ei ole:" huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden huutamaan.

Kirjettä ei löytynyt. "Poika varmaankin on saanut sen käsiinsä, pureskellut rikki taikka polttanut sen". Ja akka, joka varmaankin on enemmän huolissaan poikansa hädästä kuin kornetin, sanoi äreästi: "herra menee Lehtosaareen, siellä saatte asioista selkoa. Herrasväki lähti sinne päin, ja Agnes neiti oli juuri hiljattain Hermina neidon luona".

Kornetti jätti markan tuon punaisen kaulan plaastariksi, morkkasi ja moitti puoli-ääneensä sekä kantoa että vesaa, riensi sitten Kiilto ratsunsa luo, joka herraansa odotellen oli pihasta syönyt syksyn viimeiset ruohot, ja hypähti sen selkään.

Nyt Lehtosaareen. Sinne oli lähes penikuorman matka. Kiilto tunsi kannustimet ja lähti nelistämään.

Joki juoksee maantien poikki. Silta on rikki revitty, sitä parannetaan parasta aikaa. Kyllä löytyy toinenkin tie, — mutta se vie virstan verran väärään. Yks kaks vain ja Kiilto kuorskuen ui rohkeana aalloissa, jotka viruttavat vaahdon sen kaulasta ja kuonosta sekä suutelevat satulalla seisovan ratsastajan jalkoja.

Vähän matkan päässä katseli tuota temppua kaksi matkustajaa.

"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan".

"Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka ratsastaa lemmittynsä luokse".

"Usko minua, akkaseni!"

"Usko minua, ukkoseni".

Ja "usko minua, kultani", kun sanon, että ratsastaja jo on toisella rannalla; ja eteen päin, eteen päin kiitää hän kautta maitten ja metsien.

Kiilto raukka! Kun Lehtosaaren valkoiset muurit pilkoittivat kellastuneitten puitten välistä, olet melkein sortumaisillasi, mutta nähtyänsä kartanon ratsastaja hiljentää vauhtia ja tultuansa pihaan saa Kiilto levähtää ja puhaltaa kolmen ratsun rinnalla, jotka osoittavat, että Lehtosaaressa tätä nykyä on vieraita.

Herra ruukin-patruuna istui huoneessaan, katsellen tyytyväisen tuntian muotoisena mustalla liidulla piirustettua kuvaa, jonka hänen erittäin toivokas tyttärensä Eleonora oli valmistanut, ja ruukin-patruunan rouva Emerentia D., syntynyt J., seisoi hänen vieressänsä, lukein ihastuneena ja tarkkuudella maalais-elämän ja yksinkertaisuuden suloutta kuvaavaa runoelmaa, jonka oli sepittänyt hänen kovin toivokas poikansa Lasse Antti (häntä perheen kesken kutsuttiin pikku lord Byron'iksi), kun Kaarlo kornetti kiiruusti astui huoneeseen ja, hätäpikaa anteeksi anottuansa sekä huolimatta, mitä ajateltiin hänestä, hänen mielen-kiihostansa ja kysymyksistänsä, pyysi, että hänelle ilmoitettasiin, mitä täällä tiesivät paroni K:n sekä hänen perheensä äkkinäisestä pois-lähdöstä.

"Eipä juuri paljon muuta", sanoi ruukin-patruuna D. otsaansa rypistäen, "kuin että he eilen jäljestä puolen päivän tästä ajoivat ohitse, ja että paroni K. suvaitsi tulla tänne luokseni antaaksensa minulle hyväseksi silmilleni sekä maksaaksensa neljännen osan siitä summasta, jonka minä hänelle hyvän hyvyydestä jo aikoja sitten lainasin… Oikea Dido, kornetti H. Eleonora tyttäreni tekemä…"

Rouva D. puuttui puheeseen. "Paronitar, eli miksi häntä kutsuisin — sillä minussa on se luulo, että hän vähemmän on paronitar kuin minä — ei edes tehnyt sitä hyvää, että olisi tervehtänyt minua eilen, siinä kun istui vaunuissa. Niin, niin, kauniin kiitoksen kyllä siitä saa, että ihmisille tekee 'politesseja!' Mitä vielä! Hän istui oikoisena ja komeana, kuten kuningatar vaunuissaan … vaunuissaan sanoin minä … kyllä kauniistikkin … nuoren G:n ekipaassi se oli, itse istui hän siellä myös, kuten häkkiin saatu lintu ja sepä ehkä teki rouvaa noin ylpeäksi…"

"G:n vaunuissa? G. heidän seurassaan?" kirkasi kornetti; "ja Hermina?"

"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein 'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni 'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, — he ovat käyttäneet itseänsä semmoisella tavalla, että …"

Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa — hän näki sen nyt sopivimmaksi.

"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de tromperie! Un vrai frippon est la fille, — je sais ça, — et le plus extrèmement mauvais sujet est sa père".

"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le fille et la père…"

Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin, naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:

"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa, hurraa!"

Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:

"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi! Eläköön…"

"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen: "tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää kädessään… Tule, tule vain!"

"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse Iffinä".

Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se ei mitään vaikuttanut! — tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet eivätkä edes kuulleet.

Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla, tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan, riisti yltään lakanan ja — juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi, juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! — Juoksi kumoon yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti — ja on juuri menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.

Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja ahtaat, — kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita, alastomia kivimuuria. Kornetti oli — vankihuoneessako? — Ei, vaan ruokahuoneessa.

Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta. Kornetti haki hakemistansa, mutta — turhaan. Hän istui holvissa olevan leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan, väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan eteensä mitään ajattelematta.

Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä, vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.

Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa, monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän — nälkää!

Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas! Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti — niin syödä sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä! Vaivainen ihmis-luonto!

Ja päin vastoin:

Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja ainoastaan siten saattaa ihminen elää.

Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut, ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä hakkelukset ja elintäyttelykset.

Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän … rakastaja, romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin maallinen … ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan — on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi — hän oli kornetti, oli ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä. Ajatelkaa sitä!

Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?

Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa maailmalle, — silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii itselle eikä loukkaa muuta kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"

Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, — lähteä akkunan kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan. Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä nurkasta.

Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, — se sopii suulle, ovi aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet (kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset, sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:

"Iffini, Iffini! Oih, kuin olet pelkuri! Kaunotar, miks' riennät pois? Tule taas, tule taas!"

Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä. Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.

Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:

"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään! Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" — ja nyt yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti kiivaasti:

"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet, ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko. Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle suorastaan vasten-mielisiä, … hitto niitä vieköön ja teitä myöskin!… Jättäkää minua rauhaan!"

"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa takaisin päin.

Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.

Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen, sanoen:

"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"

"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille vielä vähän sanottavaa".

"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.

"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne? 'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi, minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana, nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä … keskustellakseni kanssanne…"

"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka kädessä … se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle…"

"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa; "miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle tulemasta, — minä en halusta käytä miekkaa".

"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.

"Niin, nuppineuloja, — — tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista, mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:

"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"

Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.

Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:

"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet — on se jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona … jos elän silloin vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni … ah, anna minulle anteeksi! Hyvästi! Hermina".

Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.

"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon sinulle! vielä on aikaa!"

Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.

"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä maksan mitä vain tahdotte".

Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin, eteen päin, yli …; vaan hengähtäkäämme hetkisen.

"Huhuu! Huhuu!"

Enne-huuhka.

Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan, jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! — ja kuitenkin…

Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa, vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus kykenee käsittämään:

"Unohdukseen kaikki peittyy! Kamppailut ne rauhaks' kääntyy — Sota sullen levon suo; Henki! viihdy — muisto tuo!"

Rauhaks' kääntyy? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.

Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista silmistänsä leimahti synkkä tuli.

Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati, kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.

Levottomilla ja synkillä tunteilla katseli eversti tuota luonnon raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, — ja tämä oli hänen syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, — he olivat onnettomat hänen tähtensä; — ja tällä hetkellä, jolloin hänen omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta korkean määrän mukaan — tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, — — kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi itsensä yksinäiseksi … ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut … eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä, kyyhkysiivillä hänen ympärillään, — hän oli yksin! Kyynele tunkesi hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet hallitsevat.

Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, — sekä näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, — hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi tahtonut everstiä suojella — nyt kun kaikki muut olivat hänen hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!

Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; — everstin silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen tarttui, — nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, — sielläkin tuntui tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, — käsi pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan. Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, — hän kyllä tiesi, että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet. Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? Sovinto sulki heitä taivaalliseen helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he ymmärsivät toisiansa.

Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.

Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka, kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon — nyt näkyivät taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät kantavan jotakin raskasta.

"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.

"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.

Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita … hiljaa, varovaisesti; … ovea koputettiin, — kaikki oli hetken hiljaa, äänetöintä, — ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina paarten ympärillä.

"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.

Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta! Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö, pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla katseella saastuttako isän surua!

Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme silmämme toisaalle, — mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.

Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä. Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä, jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.

Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa, käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon. Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä; se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen, kysyvän silmäyksen, — mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, — suonen-veto oli hänen kasvonsa saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen ja silmät tuijottavina.

Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, — taaskin tuntui värähdys uudestaan; — minä katsoin nytkin everstiin.

Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse! Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte, oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.

Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni. Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen, tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan; rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan, hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan yrittänytkään.

Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; — kuun valossa oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut! mutta mitä? Sanokaa minulle … sanokaa minulle kaikki!"

Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä, sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka äsken leimahti, taaskin sammuisi — eikä kenenkään päähän se ajatus syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.

Ja kuitenkin — maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä edelleen kasvaa — kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet, tyttäret, sisaret, — naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin koskevat, joita net kovimmin musertavat! — te sen todistatte. Te olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän kanssaan — ja elätte kuitenkin — ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä sanon? — jos elätte, jos voitte suostua elämään — niin eikö se ole sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä — muistaessani sinua, ylevää Tilda R:tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, — hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, — tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, — ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit — mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, — ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä", kukapa saattoi epäillä, että hän, jonka onnesta haudan tuolla puolen sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.

"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".

Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.

Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui. Hän toipui — käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, — sillä kauan hänen lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä mainita) niin … mutta nyt olimme kaikin, ja senpä vuoksi (ja Jumalan armosta) jäi kornetti — eloon.

Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset onnettomuudet syöksevät päällemme, — silloin lähenemme toisiamme, ja enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin, kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.

Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, — oi kuinka elävästi silloin jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat — että heillä oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, — ja kovinpa peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.

Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella … mutta minä en ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen — miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, — ikään kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme siis pikimmältään vieraissa D:n perheen luona ja katsokaamme, onko siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani sekä itseäni, hetkeksi

Lehtosaareen.

Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli pöydällä ja maljoja juotiin.

"Hiisi vieköön", sanoi ääni, jonka lukia tuntenee, "luulenpa, että minua haluttaa vieläkin kerran juoda pohjaan Eleonora neitin maljan!"

Hänen vilkas naapurinsa, joka oli punainen, kuin turkin-pippuri, sanoi ystävällisesti varoittaen: "mitäpä Julia H. siitä sanoisi?"

"Julia…? Minä siitä, hiisi vieköön, vähän välitän, mitä Julia sanoo… Julia neiti katsokoon eteensä vain, miten hänen käy oikkujensa vuoksi. Saattaisipa pistää päähäni, hiisi vieköön, että minä jonakuna kauniina päivänä lähettäisin kihlasormukseni hänelle takaisin … niin niin!…"

"Arvid, sinun maljasi!" kirkasi luutnantti Mätälin, "kaikkien itsenäisten miesten malja!"

"Heidän ystäviensä myöskin!" huusi tuo pieni 'Byron'. "Minä aioin sanoa ystävättärien", kuiskasi hän Eleonoralle, "mutta ei se nyt tässä sopinut, ymmärrätkö?"

"Kyllä, siitä en minä paljon huoli", vastasi hän.

"Arvid luutnantti! luutnantti Arvid P., minä juon maljan teidän kunniaksenne!" huudahti ruukin-patruuna D.

"Minä myöskin, ja minä ja minä!" matki useat äänet.

"Kaada naapuris lasiin, Eleonora!"

"Hyvä herrasväki, minä esittelen Arvid luutnantin morsiamelle maljan … toivoen, että hän oikein miettisi asioitansa sekä kaikkea mitä hänen onneensa kuuluu — ja ottaisi sulhasensa armoonsa jälleen".

Yhdys-ääni. "Niin, että hän ottaisi…"

Yksi ääni. "Hyvä herrasväkeni … hiisi vieköön … herrasväkeni, — tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta sulkea häntä armoihini. — Minä … mutta haluan … niin minua haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen … hiisi vieköön!"

Yhdys-ääni. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"

"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.

Yhdys-ääni. "Maljanne, maljanne!"

"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.

Teetä ja illallista.

Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi yösydämmen.

Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä — — joka olen kutsunut suurille illallisille — enkä saata vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! — minä häpeän silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja makuisampi kuin… Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, — mutta (kuten Armo vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa. Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".

Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis, harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!" kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä, ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.

Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.

Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut: "Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen suhteen.

Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä, jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin tulemista.

Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään, osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan tuotti kyyneleet Armon silmiin.

Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän Helenan luo, — mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, — nyt tuli hän uskaliaasti minun luokseni suoraan.

"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).

Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora D:n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".

Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.

"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista onnea!"

"Minä myöskin!" sanoi Julia puoli-ääneensä ja hiipi isänsä luo, ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.

Provessori L. kiersi käsivartensa oman itsensä ympäri (luultavasti toisen syleiltävän puutteesta), silmäillen tuota kaunista tyttöä katseella … oi, kuinka paljon katse välistä saattaa puhua!

"Anna minulle lasillinen viiniä, Piete!" huusi eversti, "minä tahdon juoda iloisen ja iloa tuottavan maljan. Lasillinen oman maan viiniä, tietysti!"

(Ystävällinen lukiani! hän tarkoitti marjaviiniä, minun valmistamaani. Suokaatte minulle tämä vähäinen oma-kehuni anteeksi!)

Minä kaasin everstille lasillisen.