IV.

PARSIFAL JA KONVIRAMUR

I.

Mikä keveä tähti? Mikä lempeä kukkasen silmä? Parsifal virkoo kuin unesta.

Vaalea sali, salin keskelle on punaviitta Parsifal astunut, astunut keskelle salia ja seisahtunut. Untako se kuningatar? Neitojensa keskellä kuningatar, istuu vaaleahuntuisena, silmät sinenä. Sulo-untuiset ihmettelevät silmät. Hälvenisikö kuin suviyöhön niihin silmiin herätessään? Parsifal on pysähtynyt valkeana. Polvistuisiko hän, vai jäisi iäksi liikkumattomana katsomaan niihin silmiin?

Viihdyttävä kuningatar, kuningatar, sielun hyväily. Kuningatar, kuin värähtävä aukeneva lilja. Nousee kuin joutsen heleistä vesistä ja puhkee valkeana lentona sen kuningattaren edessä. Tai on rinnassaan kuin suvisten suloisten vesien huuhtelema. Niinkuin heleävärisenä ruusuna kasvaa Parsifalkin, kun hän viimein herää polvistumaan kuningattaren edessä ja viivähtävästi suutelee hänen valkeata kättänsä. Väistyykö olemasta? Värähtääkö kukkaseksi?

Hiljaa on kuningatar istunut, unhoittanut silmänsä Parsifalin silmiin, ihanana punastuksena on hän viimein oientanut kätensä, nostanut Parsifalin polvistumasta ja istuttanut rinnallensa. Istuvat rinnatusten punaviitta Parsifal ja valkoinen kuningatar, nostavat silmänsä toisiinsa ja punastuvat, istuvat rinnatusten ja heräävät kahtena ruusuna toisensa rinnalla. Mitkä valkoiset kädet heitä vetävät? Mitkä valkoiset kukkaset kirpoilevat heissä? Istuvat hiljaa ja nostavat silmänsä toisiinsa.

Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Hiljaa istuvat kuningatar ja Parsifal, istuvat rinnan. Sanat heräävät sydämessä kuin valkosiipiset linnut, he eivät puhu niitä, katsovat ainoastaan toisiansa, ja luulevat sulorintaisina kaiken puhuneensa. Eivät aina katso toisiaan silmiin, katsovat valkoiseen saliin, katsovat kukkasia puissa ikkunain edessä, mutta aina he sentään ovat kuin istuisivat he silmä toisensa silmässä, käsi toisensa kädessä ja kumpuavat ihanina.

Hetket kuluvat ja hetket kuluvat. Yhä istuvat punaviitta Parsifal ja valkoinen kuningatar rinnan, istuvat hiljaa ja ihmettelevät, kuinka he ennen elivät, kun he eivät vielä värähtäneet toisensa rinnalla. Unta oli se entinen elämä, hämärää haihtunutta unta, jota ei muista enää. Istuvat hiljaa ja valkenevat onnessansa toin'toisensa rinnalla.

Hiipii iltakin valkoiseen saliin, yhä istuvat kuningatar ja Parsifal rinnan. Viimein vasta kun kesäisen yön häilyvä hämärä on leijaillut puistoille ja hunnuttanut suuren salin, herää hento kuningatar olonsa kukkatuoksusta, nousee ja hellittää viivähtävästi Parsifalin käden. Lähtee kuningatar neitoinensa iltaisesta salista, kerran vielä hiipivät hänen silmänsä Parsifaliin neitojen keskellä oven hämärästä, sinne hän hälvenee hämärään neitoinensa. Väistyikö Parsifalin sielu, kun kuningatar katosi hämärän harsoon? Hän oli noussut seisomaan, seisoo liikkumattomana, kätensä sydämellä. Se valkosylinen kuningatar haihtui, miks'ei hän saa itkeä kaipaustansa kuningattaren valkoisessa sylissä?

II.

Yö hiipi. Yhä istuu Parsifal liikkumatta hämyhaihtuisessa salissa. Istuu hämärässä, sydämensä kuin suuri riutuinen kukkanen.

Kuningatar, vaalea kuningatar. Kyynelvärjyisenä ikävänä herää Parsifalin rinta hämärässä salissa. Täyttääkö se vaalea kuningatar huntuisesti salin ja hiipii sydämelle?

Haihtuuko ihminen itsestänsä ja liihoittaa hämärän syliin? Parsifal aukenee hiljaisessa yössä ja valuu salin hämärhyväilyyn. Eikö kuningatar, vaalea kuningatar hiivi hämärästä syliin ja sydämelle, kuin kukkasen henki?

Syliin ja sydämelle? Hiljaa hän likistäisi rintaansa sen vaalean rinnan. Liittäisi huulensa hänen viileille huulilleen ja sulkisi silmänsä. Kuolisi hetkeksi, kuolisi iäiseksi.

Parsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä valkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä haihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.

Kuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee ilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava, eikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?

III.

Hiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä, keveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.

Parsifal hämärässä salissa on värähtänyt seisomaan. Seisoo kuin varjon hälveviiva, seisoo hämärään haihtuvana, kätensä rinnalla, silmänsä kasvavat kuningattareen. Miksi hiipii kuningatar hämyiseen saliin? Ikkunaan, iltavaaleaan ikkunaan, jonka edessä suviyön kukkaset nukkuvat, hiipii valkopukuinen kuningatar.

Kaksi hentoista kättä ikkunan marmorilla. Kaksi häämöittävää silmää sinne ulos keveäusvaisille hiljaisuuksille. Vaaleahuntuinen kuningatar ikkunassa. Kuinka muuttuu hetki toiseksi? Parsifal on hämärässä, hän on seisahtunut näkemästä, hänen silmänsä vaan riippuvat kuningattaressa, ja tuntevat sitä vaaleahuntuista yönhämyyn haihtuvaa kuningatarta.

Kuningatar, vaaleahuntuinen, vaaleamielinen, kuningatar, sinne vaaleaan yöhön katsova. Niinkuin liihoittava uneksumus, niinkuin hiljaisen liikutuksen haihtumus. Se kuningatar, sielua syleilevä mielen viihdytys, väräjöivän huokauksen hivelyhenki, auteren liina keväisillä koivuilla.

Parsifal värisee ja väräjöi. Tohtisiko hän liikahtaa? Huo'untana hiipii valkomielinen Parsifal kuningattaren rinnalle yö-untuiseen ikkunaan, seisoo kuningattaren rinnalla ikkunassa, varjossa vielä, häämöittävässä yössä. Hetket värähtävät, hiljaiset hetket. Kuningatar ikkunassa, silmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä kuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma sielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun. Koivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin viihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen.

Miksi on kyynel kuningattaren silmässä? Parsifal jää hiljaiseksi suviyön edessä. Miksi oli suuri kyynel kuningattaren kummassakin silmässä, kummassakin suurena ulos yöhön katsovassa silmässä? Parsifal valkenee ja valkenee. Hän haihtuisi sen kuningattaren rinnaksi, kun se huntuisena nousee, laskeuisi kuin illan utu sen huokaavan rinnan ympärille, ja ottaisi sen huokaukset itseensä.

Parsifal polvistuu kuningattaren rinnalle. Hänen sydämessään sulaa: kuinka ottaisi hän huokaukset kuningattaren sydämeltä? Hiljaa ottaa hän kuningattaren käden, ja nostaa sen hiljaa polvistuvana huulilleen; hänen sydämensä herkkyy ja silmänsä katsovat värähtävinä kuningattareen, kun hän hiljaisesti vavahdellen suutelee kuningattaren valkeata kättä suvisessa yössä. Kuningattaren silmä herää niistä valkeista koivu-unista, hänen silmänsä sulaa Parsifaliin. Miks'ei hän hämmästy? Oliko hän Parsifalia uneksinut, sinne yöhön kyynelsilmäisenä katsoessaan, koska hän sanattomana, silmänsä sieluna jää katsomaan Parsifalia, joka hiljaa nostaa hänen kättänsä huulilleen ja suutelee sitä, silmänsä kuningattaren silmissä, toinen käsi sydämellään, polvistuvana.

Silmä silmässä, kumartuu hento Konviramur, hiljaa hiljaa, heikosti rypistyy rinnan puhdas liina, Parsifal kuin värjyvä lehti nousee vastaan, yhtävät heidän huulensa ja kätensä. Äänetön pitkä suutelo, Parsifal yhä keveästi polvillaan, kaulansa hiukan taivutettuna, kuningatar hiljaa kumartuneena, käsi hellittämättömästi toisensa kädessä. Hukkuvatko huulet huulelle ja silmä silmään? Levittäyvätkö hetket kuin valkea väristys rinnan ylitse? Parsifal ja Konviramur suutelevat ja rintansa värjyy suutelontuntona. Kuinka lievittyvänä ja valkoisena liihoittaa rinta, kuinka hentoisena herää käsi. Haihtuisi olemasta, kuolevana. Rinta nousee ja laajenee valkeana utuliinana, joka häilyy suvisessa yössä kuin hopeaisten äänten haihtuva värjyntä iltaihanain vetten ylitse.

Viimein … viimein vasta heräävät Parsifal ja Konviramur suutelonsa kuolemasta. Heräävät suvisessa yössä suloisina, istuvat rinnan häämöittävässä yössä kuin kaksi yhtenä tuoksuna ilmaan haihtuvaa kukkasta. Valuuko sydän toisen rintaan? Valuuko suloutena toiseksi? Istuvat Parsifal ja Konviramur vaalean yön ja hämärtävät onnellisena, istuvat valkenevana aamunakin rinnan suuressa salissa, käsi kädessä ikkunassa heräävän aamun edessä.

IV.

Niinkuin hunajahuulet suullansa, niinkuin hunajahuulet sydämellänsä. Lämpimästi suullansa ja sydämellänsä. Ruusut tulvivat Parsisifalissa. Liljat ja ruusut sydämellä.

Nytkö aamun valjetessa hän on elämään herännyt? Vai joko ennen oli taivas niin syväsinisenä viserryksenä yllä, ja helistivätkö linnut ennen niin kirkkaasti korkeiden puiden vihannassa heilunnassa? Suutelisiko hän kun kaikki herää niin raikasna ympärillänsä?

Tai mitä hän suutelisi? Kättänsäkö, hiljaa painavaa kättänsä rinnallansa? Ilmaa, hyväilevää ilmaa ympärillänsä? Vai lentäisikö hän jokaisen aukenevan kukkasen rinnaksi ja haihtuisi puunlehvien väräyshämyyn?

Parsifalin silmät kostuvat. Kestääkö hän onnensa värinän? Hän on kipeä, hän on kipeä ihanuudesta. Haihtuisiko hän autuudestansa, kumpuavasta autuudestansa, joka suloisena haikeutena valuu hänen ylitsensä? Häviäisi olemattomana sinisyyksien helmaan ja häilyisi keveissä, keventävissä ilmoissa?

V.

Viihdytystähti, kuningatar Konviramur. Sieltä tulee se lempeäsilmä kuningatar. Parsifal värisee kukkaseksi lähestyvän kuningattaren edessä.

Lievittävä liljansilmä. Hiljaisen silityksen käsi. Harsoisa kuningatar, joka liihoittaa mielen valkoiseksi. Kun Parsifal saa hiljaisesti hiipiä huulilleen sen viileän valkoisen käden, ei hänellä riitä silmää muuta kuin sen kuningattaren hentomieleksi saattaville silmille.

Avaako se vaalevasti tuleva kuningatar sydämen tähdeksi? Harsoutuuko oma rinta valkohulmuiseksi sen kuningattaren edessä? Ei ikinä hellittäisi huuliansa sen kuningattaren värjyvältä kädeltä. Ei ikinä heräisi liihoitusrintaisesta polvistuksestaan.

Parsifal polvistuu kuningattaren liljainen käsi huulillansa, silmänsä kuningattaren värähtyvän ihanissa silmissä. Hupeneeko Parsifal sen kuningattaren vaaleauntuvaisesti nousevaan huokaukseen?

Onko ihmisen mieli liljan soittoa hopeaisessa illassa? Soiko kyynelmyrttinä sinikirkkoisen metsän siimeksessä? Ei helmeydy soiton värähdyttämä sydän sen ihanampana, kuin ihminen sen syväsilmä kuningattaren edessä.

Parsifal on kukkanen, Parsifal värähtää kukkasena Konviramurin edessä. Kuin värisevälehtinen, värisevätuoksuinen ruusu aukenee hän viihdytystähtensä edessä ja hukkuisi tuoksuna tähteensä.

VI.

Otanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan kellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?

Valkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee päilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo lumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.

Värähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna talviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa Parsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.

Kirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää Parsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen silmään.

Harras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla sinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän aukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.

Parsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä. Parsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen silmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä silmänräpäyksenä.

VII.

Parsifalin täytyy pitää rinnastaan kiinni, kun hän vaeltaa Konviramurinsa rinnalla metsien huojuvassa varjossa, jossa helmiset kukkaset puhkeavat samettiselta ruohostolta.

Kostuvilla silmillä ja ihanuuteensa kuolevana seisoo hän Konviramurinsa rinnalla korkean taivaan alla ja näkee sen valkoisen pilven liidäntää sini-sinisen taivaan keskellä. Valkenevana unhoituksena haihtuu Parsifal meren häilyvään heiluvaan peiliin, kun hän Konviramurinsa rinnalla, käsi hänen kädessään, rintansa liikkuvana seisoo kosteahäämyilevän meren rannalla, ja riutuu sairaansuloiseksi, niinkuin imisi hänen sydäntänsä.

Metsän tummassa varjossa jäisi liikahtamattomaksi ja antaisi sen tumman pehmeän varjon aina värjyvänä hivellä silmäänsä ja sieluansa. Heleäsilmäiset kukkaset tienviereltä soivat sieluun niin, että vielä kauan jälkeenkinpäin, kun ne ovat jääneet silmistä pois, tuntee itsessään heleää, hopeaisesti valuvaa äänen rihmaa.

Ihmisetkin ovat ihmeellinen lempeyden heijastus sydämelle, kun Konviramurin rinnalla aukenee ihanana tuntemaan heitä. Sillä ihmisten silmät ovat aukenevaa liikutusta, ja kun näkee ihmisen silmään ja sieluun, niin valuvana hellyytenä heräisi hänen rinnaksensa. Jälkeenkinpäin jää lämpimäksi rinnassaan, ja kun muistaa ihmisen sieluaukenevan silmän, valaisevat niinkuin korkeat, lempeävaloiset kynttilät sydäntä.

Niin oli Parsifal Konviramurin rinnalla hiljaista liikutusta ja hiljaisen rakkauden silmää, ja joka hetki, kun hän tuntee Konviramurin lämpimän käden kädessään, herää hän lämpimämpänä.

VIII.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.

Parsifal istuu ja liikkuu sieluna. Miksi on maailma liikutusreunainen edessänsä? Palavat, kultaiset liikutusreunat maailman kuvilla.

Parsifal istuu ja ihmettelee. Onko Konviramur lempeä, lempeänä valaiseva sädekehys hänen sydämensä ympärillä? Vai miksi sulaa maailman edessä liikutus-valuntana?

Kukkasten punan tuntee silmillänsä ja sielullansa. Metsän tumma varjo hukuttaa mielen. Ihmisten edessä herää ihastuspolttavana kyynelenä.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.

Helteekö rinta rakkauden aaltona ja valuu värjyvän maailman ylitse? Silmät herkkyvät kyynelinä ja sydän vapisee kauneutena.

Haihtuisiko halaukseksi, ja särkyisi kauneudesta? Kukkasten-silmistä sairastuu ja meren häilyvän levittävän sinen edessä aukenee ja puhkee itsestänsä.

Konviramurko, maailmako rinnan avaa? Konviramurin silmänä tuntee maailman, Konviramurin rintana sairastaa maailman sulohivelyn.

Konviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.

IX.

Graal, jonka malja tulvehtii tulvivarintaisen ihmisen edessä. Graal, jossa syvälaineisin ihminen lainehtii maailman sydämenä. Parsifalin sydän kasvaa. Graaliin on hänen mielensä.

Konviramurin, suloriutumuksensa edessä herää Parsifal muistamaan Graalia. Kun hän iltana istuu Konviramurinsa rinnalla ja herkkyneenä katsoo hänen sieluunsulavia kasvojaan, silloin herää hänellä mielessä Graal kuin lievityksen kukkanen.

Kipeä on tulvehtivan sydämensä noususta herkyntähukuttavan Konviramurin edessä. Raukenisi maailman ylitse valuvana tunneusvana. Riutuisi kauneuskärsiväksi huokaukseksi. Graalissa, Graalissa kevittyisi täyteen kumpunut sydän ihanana tulvana maailman ylitse.

Sinne Graaliin, jossa ihminen aaltoo sydämensä suurta liikutusta. Graaliin, jossa sulanut ihminen väräjöi maailman sieluksi. Sinne on Parsifalin mieli, kun hän tunnehimmentyvänä värjyy Konviramurinsa, sieluunsärkyvän puolisonsa edessä.

X.

Parsifal on ottanut Konviramuria kädestä, punaviitta Parsifal ja liljarinta Konviramur vaeltavat, ihanimmat vaeltavat Graaliin.

Sydämissänsä valoa ja silmissänsä syttymyksen tähteä vaeltavat Parsifal ja Konviramur, vaeltavat käsi kädessä. Niinkuin sinisen taivaan valkeusylentymys, niin on Graal herännyt heidän sydämellensä ja valutoivoisina vaeltavat he sinne.

Siellä Graalin pyhässä kuorissa on rinta kumpuava ylitulvehtivana ihanuuden maljana. Siellä ovat he aukeavat toin'toisensa edessä, kuin kaksi iäisyys-silmää, jotka yhtenä autuudentykähdyksenä värähtävät toisiinsa. Sinne vaeltavat käsi kädessä, kevein askelin.

Ihana on maailma, ihana on ihminen itsekin, kun vaeltaa maailmaa ja etsii Graalia, sydän vedettynä kuin tuuleen levitetty liina sinne. Luulisi linnuksi itsensä, luulisi häilyvänsä taivaan sinenä. Näkee merta, maata; ihmiset näkee, sydämen liikuntaa ovat ne meret ja maat ja ihmiset, jokainen yrtti tien varrella, jonka ohitse keveämielisenä astuu, virittää rinnan hartaudeksi.

Parsifal ja huountarinta Konviramur vaeltavat ihanatoivovina maailmaa, vaeltavat maailmaa ja etsivät Graalin temppeliä, kumpuillen onnen hetkiä.

Xl.

Onko Graalin temppeli hiljaisempi vielä kuin ennen? Graalin korkea valkea temppeli?

Kuorissa neitsyen edessä polvistuvat Parsifal ja Konviramur. Polvistuvat rinnatusten, käsi kädessä. Siellä takana hymisee temppeli, pilarit huojuvat valkoiseen korkeuteen ja huntuisena levittäytyy valkopukuisten neitsyitten virsi sielulle. Polvistuu, polvistuu. Ei liikahtaisi, ei huokaisikaan.

Liihoittaako neitsyt ylhäältä ihmisen sieluun? Vai itsekö nousee valkoliihoituksena ja hupentuu sen katsovan neitsyen armosilmään? On vaaleuden kumartumusta. Hiljaa, hiljaa on kaula taipuneena, rinta nousee hentona ja arkana valkean puvun alla, tuntee kätensä raukeina rinnalla ristissä. Polvistuu hiljaa, on kuin liljaa, korkeakaulaista hiipiväoloista liljaa, joka aukenee väristyksenä. Sinne armosulattavan neitsyen avattuun syliin keventyisi.

Polvistuu rinnan. Onko se toinen rinnalla siinä kuin värähtävä ruusun lehti? Sydän lentää lämpimäksi, nousisi kuin ihana punerrus, kun herää muistamaan sen toisen rinnallansa. Rinnassa niin hivelevä aalto. Haihtuisi olemasta se toinen rinnallansa, sydän ihanana. Kuin kaksi kukkasta lammin rannalla, joiden valkoiset ummut ujoina aukenevat toisensa edessä ja autuaina kumartuvat, valkoinen lehti valkoiselle värjyvälle lehdelle. Sydän liikkuu kultana, sulaneena ihanana kultana. Onko muuta oloa, kuin värjyä, tuntien sitä toista rinnallansa?

Rinnan polvistuvat Parsifal ja Konviramur Graalin kuorissa, kädet ristissä liikkuvilla sydämillään, silmät neitsyessä yllä. Neitsyen edessä leimuu Graalin kultainen malja, eivät Parsifal ja Konviramur huomaa sitä pyhää maljaa, vaan katsovat neitsyttä yllänsä ja häilyvät valkeana nousuna. Mutta malja loistaa selkeänä heidän edessään, se paaltaa hohtavammaksi joka hetki ja punainen viini tulvii sen kultaisten reunojen ylitse. Siitä säteilevästä maljasta herää ihana valaistuskin, se leviää neitsyelle yllä, häilyy kuoriin ympärillä ja lankee lämmintähtisenä polvistuvain Parsifalin ja Konviramurin sydämille. Polvistuvat Parsifal ja Konviramur, liihoittavat neitsyeen ylhäällä autuaasti keventyvinä, mutta sydämissään virkoo ihana valo.

Ihana tulviva valo. Sydän kasvaa. Ratkeavatko maailman kaikki kukkaset yhtenä hetkenä auki omassa rinnassa? Parsifal ajattelee Konviramuria, Konviramur Parsifalia, molempain rinnat kumpuavat punaisena purppuraisena virtana. Sulaako sydän ihananpolttavana onnena? Ei tiedä, hykertyisikö toin'toiseensa, vai levittyisikö maailman ylitse punaisena punaverhoovana rikkautena. Onko sydämessään niin ihana ja rikas?

Yhtenä hetkenä ovat Parsifal ja Konviramur värähtäneet sen tulisen avaavan maljan edessä, josta valuu kuin kultaa sydämeen, ovat värähtäneet ja käsi kädessä jääneet katsomaan siihen sydämeen sädehtivään maljaan, neitsyt on hälvennyt ylle kuin valkoinen liihoitus. Se pyhähohtoinen malja, loistaako se sydämeksi itsensä ihmiseen? Kuin suuri nouseva tähti sydämessä. Palaa keskellä ihmistä, keskellä rintaa, hälventyy itseltään loistona sen ympärille.

Parsifal ja Konviramur tuntevat sydämensä kuin auringon. Suurena valona hukkuisi maailman ylitse. Tai nousisi kuin siivitetty ilo ja liehuisi ilmoja. Maailma aukenee sydämen edessä, rakasihana maailma, valuvana hellyytenä tulvisi sen lämmin värjyvän näkynsä ylitse. Parsifalin ja Konviramurin kädet puristuvat yhteen. Rintansa kasvavat. Onko ihminen enää? Onko liikutusta vaan? Onko yhtä ihanaa liikutettua sydäntä, joka aukenee maailmana ja värisee maailmana?

Parsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä. Iäisyysihanaa on polvistua Graalin pyhän maljan edessä, sydän maailmaksi kasvavana, itsestään kuolevana. Eikö kuolekkin joka värähdyksestä, jonka sydämessään tuntee? Mahtuuko maailmassa olemankaan muuta värähdystä, kuin iäisessä hetkessä sydämen lävitse värjyvä liikutus?