III.

PARSIFAL SURUNA

I.

Seisovatko puut harmaina, ja onko lintujen liverrys ilmassa tyhjää tuskallista helinää? Parsifal seisoo ja katsoo, sininen ilma on sammunut hänen silmiltänsä, ja kuolleena paahtaa uumottava aurinko aution taivaan keskellä.

Miks'ei hän nöyrtynyt tuhaksi, kun hän hiipi Graalin temppelin musertavan korkeuden alla? Korkean ankarana seisoi Anfortas, silmänsä hänessä. Miks'ei hän kutistunut näkymättömäksi siinä Anfortaan silmiä paetessaan?

Tyhjä lasinkiliseväinen maailma. Tyhjä tuhkainen maailma. Graalin ankarakasvoisen pyhyyden edessä oli hän ollut tyhjä, keveyden köykäinen höyhen. Verensä lentää polttavana häpeänä.

Vihastuksen mustassa yltymisessä nousevat nyrkkiin puristetut kädet ylös. Vielä hän loimahtaa. Vielä hän loimahtaa! Nousee kuin punainen, taivasta nuoleksiva valkea ja valaisee synkeästi sen tuskakiiluisen maailman.

Tuskakiiluinen maailma! Taivaan autio laki runtelee yllä ja auringon laimeanpistävä kuollut silmä tuikottaa sen keskellä. Metsät uikuttavat nääntymyshaaveena ja niityt makaavat painajaisrintaisina.

II.

Miekastansa Parsifalin silmä juo lohdutuksensa. Kirkkaasta miekastansa. Sen terä on leveä ja punaisena välähtelee se auringossa, kun heilahuttelee sitä.

Salama asuu miekassa, nopea sykähtävä salama. Ihanaa on sitä salamaa lennättää vihastuneen mielen ja vihastuneen käden. Kypäröille kipinän väläyksenä. Haarniskoille nopeana salamana. Räikeänä hyväilee miekan heläys kirkahtavaa mieltä.

Miekka on laulua, miekka on viiniä, viinin välähtävää silmää. Heleät suonet avaa miekka. Humaltunutta on nostaa ja laskea tulikieli miekkaa. Rinnassa säkenöi tähtenä jokaisen kirkahtavan iskun ilo. Kirkkaat kimakat soitot herättää miekka.

Musta mieli, punaisen miekan väläys sille valaistuksen heittää. Punervan valaistuksen. Parsifalilla on miekkansa punaisena ilona. Leveä- ja kirkasterä miekka, mustan ilon nopea hypähtely. Vihan ilon.

III.

Parsifal on heittänyt sinisen viittansa, Parsifal ratsastaa punaisessa viitassa.

Parsifal on unhoittanut ilman siniset hyväilyt ja hiljaisen väristyksen hartaus-ilot, Parsifal on myrskyn punaista paloa ja Parsifalin kädessä liekehtii synkeä miekka. Parsifal, pimentokatsantoinen punaviittaritari lentää leimuna maailmaa.

Haarniskat ovat hauraat sen synkeän ritarin edessä. Väkevienkin kädet hervottuvat, kun sen musertavan ritarin salamakäsi lankee. Kaameat pimentometsät, joissa harmaaniljaiset louhikäärmeet kivetys-silmineen tuijottavat vuorien sumuisista rotkoista, kulkee se Graalin tulipuna ritari, kulkee synkeät synninpunaiset kaupungitkin, jotka liehuvat jylhien ritarien irstausjuhlaa, kulkee suorana satulassaan, miekkavasamansa kädessään.

Tulen lentävänä punastuksena heittää se ritari maineensa maailmalle. Iloiset nuoret ritarit, joiden rinta on vallattoman virran hypähtelevää tulvaa, ja käsivarsi leimuvan voiman hykähdystä, ne voitontähtiritarit suistaa Graalin muserrus-ritari, suistuvat jylhätkin arpirintaiset ritarit, jotka luulivat käsivarsissaan harmaan vuoren murtumattoman mahdin, louhikäärmeiden mustanpunaisen veren vuodattaa se ritari ja korkeatornisten kaupunkien jykeät rautaportit jysähtävät maahan sen hirmuisen ritarin rynnätessä.

Pimeä armahtamaton ritari. Vihastuksen tulipunainen ritari. Parsifalin maine kasvaa maailman ylitse, kuin pilvien jylhät pilarit synkeän rannattoman meren ylitse.

IV.

Parsifal vaeltaa — — —

Metsät, laajat hämärät metsät, joissa äänettömyyden aave tuijottaa puiden välissä päivät ja yöt, metsien kylmässä varjossa viileät lähteet. Niiden lähteiden rannoilla hämärissä metsissä istuvat vangitut kaiho- ja lumirintaiset neidot, joita kylmät hyydytys-silmäiset hirviöt vartioitsevat. Ovat ritarit kulkeneet vapahtamassa niitä neitoja hämärissä metsissä, nuoret ritarit, joiden rintoihin ne lähdeviileät neidot ovat hiipineet sinisenä sairautena. Ne nuoret ritarit ovat sortuneet ja kylmäsilmäiset kosteaselkäiset hirviöt ryömivät heidän murskatuilla haarniskoillaan siellä kyynelkylmien metsien keskellä neitojen edessä, jotka kätkeytyvät pitkien keltaisten hiustensa varjoon.

Kulkee Parsifalkin, punakaapu, ne vavistuksen metsät ja näkee neidot kelmeissä metsissä. Ei värähdä Parsifal neitojen sykähdyssilmistä, mustana vihana kasvaa hänen rintansa niljasuomuisten hirviöiden edessä, jotka vihervälimaisina makaavat liikutusvalkeuden ympärillä. Vihan sykäyksenä polttaa hänen miekkansa ne matelemisen hirviöt, sitte hän astuu satulastaan, ottaa niitä neitoja valkeista käsistä ja taluttaa metsien pimeystemppeleistä ulos lehdistöjen valkeuskuoreihin. Ankarasilmäinen ja sanaton on Parsifal, kun hän astuu siinä valkeapovi neidon rinnalla metsän synkeässä salissa, jossa puut seisovat aaveisen äänettöminä, huuhkajat oksilla. Kun viimein vaaleammat metsät hymyilevät ympärillä, silloin viimein pysähtää Parsifal, nostaa huulilleen neidon käden, kumartaa totis-silmäisenä ja poistuu sitte metsän varjoon, jättäen kumartuvan neidon, rinta juhlallisen ja kiitollisen liikutuksen hunnuksi valkenevana siihen vaaleiden puiden keskelle keltaishiuksisena ja suursilmäisenä ihmettelemään.

Metsän totisia temppeleitä vaeltaa Parsifal, uudet neidot ja uudet hirviöt ilmestyvät hämäristä metsistä, Parsifal murtaa ne hirviöt ja vapahtaa neidot, mutta kun hän jättää vapahdetut neidot, pyyhkii hän joka kerta rintansa valkoiseksi, eikä hänen rinnassaan väräjöi jälkeenpäin hiljaisinkaan muisto siitä silmäyksestä, joka ujona ihmetyksenä oli hiipinyt hänen yllään. Yksin ja ankarana, rintansa kuin korkea koskematon taivas, kulkee Parsifal metsien syvänteissä, otsansa synkkänä ryppynä, ankara kätensä miekkansa kahvalla. — — —

Parsifal vaeltaa — — —.

Linnat, jylhät pimeät linnat, jotka korkeilta kukkuloilta katsovat mustien metsien ylitse. Äänetöntä on niissä linnoissa ja mustat suletut rautaportit seisovat tuimina, yksinäinen teräväsilmä kotka vaan lentää joskus niiden korkeiden linnojen ylitse. Niissä pimeissä linnoissa asuvat hentousmieliset rouvat mustahaarniskaisten ritariensa kanssa. Ne kalpeat rouvat eivät ole viihtyneet ihanakumpuaviksi pimeiden ritariensa rinnalla, kaipaus-silminä istuvat he ikkunoissaan, ja yksinäinen ritari, joka kulkee metsiä niiden linnojen ohitse näkee siellä ikkunassa ylhäällä ne mustahiuksisen rouvan soukat kalpeat kasvot, jotka päivät ja päivät liikkumattomina tuijottavat metsiin. Mutta ne pimeät ritarit vartioitsevat rouviansa, ja jos sen rouvan kalpeat kasvot ovat sytyttäneet vaeltavan ritarin, niin että hän sinisenä uneksuntamielenä lähtee nousemaan sinne linnaan, niin aukenee linnan rautaportti hänen edessään, ja sieltä ratsastaa linnan mustahaarniskainen ritari ja suistaa hänen, vielä sinimielenä, ratsultansa sinne pudottaviin kuiluihin alla.

Parsifalkin vaeltaa niiden synkkäharmaiden linnojen ohitse ja näkee rouvien kalpeat kasvot ylhäällä ikkunoissa. Hänkin ratsastaa linnoihin ylös ja kolkuttaa korkeihin rautaportteihin, mutta hänen sydämensä ei ylene sinikukkasena niiden rouvien silmiä muistaessaan, hän kolkuttaa sulettuna ja kuulee holvien sisällä kajailevan rautaisesti. Peitsi laskettuna istuu hän satulassaan, kun viimein rautaportti raskaasti vingahtaa saranoillaan ja musta ritari, silmikko lyötynä kiinni ja peitsi nojossa lennättää pimeästä linnasta. Rautaan valettuna istuu Parsifal satulassaan, kun se vinha ritari lennättää; kun peitset rysähtävät yhteen, niin keveänä höyhenenä makaa se musta ritari murskattuna kivisessä maassa, mutta Parsifal kääntää kylmämielisenä hevosensa ja ratsastaa linnasta metsiin. Niin ratsastaa Parsifal metsien jylhät linnat ja vapahtaa sinimieliset rouvat pimeärintaisista ritareistaan, mutta linnojen porteilta ratsastaa Parsifal aina takaisin metsiin, eikä nosta silmiänsäkään sinne ikkunoihin taakseen, joissa kalpeat rouvat kaipaus-silmineen riippuvat ja jäävät vielä haikeampirintaisina, kun hän katoo metsien peittävään varjoon. — — —

Parsifal vaeltaa — — —

Lippuheiluiset valkoloistoiset kaupungit, joiden ylitse iloiset linnut lentelevät, ja joissa kuningattaret hallitsevat, nuoret keltahiuksiset, kultasilkkiset kuningattaret, joita ei ihminen saa katsoa muuta kuin punainen ruusu kädessään. Ne kuningattaret ovat neitsyitä, ja se ritari, joka voittajana on rinnassaan kantanut kuningattaren ruusua turnajaisissa niissä valkoliehuisissa kaupungeissa, saa suudella kuningattaren hentokaunista kättä, saa suudella kuningattaren viileävärähtäviä huulia, saa silkkimielisen hentosyleilevän kuningattaren puolisoksensa. Kaukaisista maista vaeltavatkin loistavat ritarit voittamaan niitä kuningattaria omikseen, tulevat ne ritarit, notkistavat polvensa ja katsovat kuningattaria ihaniin silmiin, rintansa nousevat palmuina, korkeina kultahedelmäisinä palmuina, kun he kuningattaren kauniista kädestä ottavat ruusun ja kiinnittävät rintaansa. Iloisina turnajaisina humuavat ne kuningatarten kaupungit ja välkemieliset ritarit, ruusut rinnoissa ja ruusut käsissä liehuvat kuningatarten ympärillä.

Niihin kultavälkkyviin kaupunkeihinkin tulee totinen Parsifal, pukee rintansa kuningattaren ruusulla ja taistelee liehuvassa turnajaisjuhlassa. Keveät ovat kultaliehu ritarit Parsifalin raskaan peitsen edessä, voittajalle Parsifalille heittävät neitojen valkeat kädet kukkasia. Polvistuu Parsifalkin voittajana kuningattaren edessä ja suutelee kuningattaren hentoherkkyistä kättä, ei nouse rintansa kultapalmuna, silmänsä pysyvät kylminä ja totisina, kylmänä ja totisena irroittaa hän kuningattaren ruusunkin rinnastansa ja laskee sen kuningattaren käteen. Ihmettelevänä hiljenee kuningatar, kun Parsifal sanattomana nousee, palaa ratsullensa ja ratsastaa välkkeisten väistyväin ritarien keskitse suorana ja taakseen katsahtamatta pois. Istuu kuningatar pitkän hetken unhoittuneena, rintansa ihmetyksen harsoissa. Miks'ei nostanut syliinsä se punaviitta ritari, vaikka olisi hentona kukkasena värissyt hänen sylissänsä?

Niin kulkee Parsifal humuavat kaupungit, suistaa kultamieli ritarit ja vangitsee silkkirintaisten kuningatarten silmät ja sydämet, mutta itse ratsastaa hän totisena ja väräyksettömänä, eikä muistakkaan kaupunkeja, ja tähtimieli kuningattaria.

V.

Värähtämättömänä vaeltaa Parsifal maailmaa. Ankara Parsifal. Silmänsä on kylmä ja sydämensä selkeä, liikutuksensa hän seisahtaa kivettyneiksi. Niin on vaeltavan Parsifalin mieli liikkumaton ja kylmän ankara, kuin korkean talviaamun raikas seesteinen ilma.

Mitä liikuttaa ihmistä elämä? Haihtuvaa ja hupenevaa ovat sydämen väräykset. Haihtuvaa ja hupenevaa elämän hetket. Pysyy ylhäällä kuin viiltävä kotka, joka ankararintaisena leikkaa ilmojen selkeitä lakeuksia maahan katsomatta. Asettuu rinnassaan kuin liikkumaton meri, joka lepää rajatonvoimaisena rauhana, ja rannattomassa povessaan kätkee hillittömät myrskynousut.

Parsifal vaeltaa, päivät nousevat ja laskevat. Ei valaise hänen silmäänsä ihmisliikutuksen välke. Ei sula hänen rintansa huokauksen aaltona. Armahtamattomana ja voittamattomana ritarina kulkee hän ihmisten ohitse, synkeänä masentaa hänen silmänsä, musertavana lankeaa hänen kätensä. Puhdistajana ja rankaisijana kulkee synkeä Parsifal, ja rikolliset ja mustamielet vapisevat hänen miekkansa edessä, mutta ilon ja lempeydenkin arka silmä kuihtuu autiona, kun se kohtaa hänen kylmäsulomattoman silmänsä.