PAHKAKUPPI.

Kolkkalassa olivat lapset taas särkeneet vanhan pahkakupin, talon ainoan keittoruoka-astian, joka vuosien kuluessa oli jo ennen kahdesti säretty, vaan kummallakin kerralla jälleen paikattu ja pitäväksi tehty.

Se oli valtavan suuri, koivun pahkasta vuoltu kuppi, johon mahtui padallinen puuroa kerrassaan ja johon yht'aikaa soveltui koko talonväen lusikat, vaikka heitä olikin hyvän matkaa toistakymmentä henkeä.

Kahdesta kohti oli se jo ennen vahvoilla rautasinkilöillä yhteen liitetty, niinkuin tukkiruuhen pohja, ja oli siltä ollut pitävä ja sileä ja täyttänyt tarkoituksensa, mutta lapset, jotka aina tekevät kaikenlaista pahaa, halkasivat sen taas uudesta kohdasta.

He olivat jääneet omin päinsä tupaan isännöimään ja kiskoneet kupin alas hyllyltä pöydän yläpuolella. Oltiin keskellä kovinta talvea, ikkunat olivat paksussa jäässä ja suuri jääpallo pullotti ovessakin jokaisen naulankannan kohdalla, niin ett'ei lasten tehnyt erittäin mielikään mekkosillaan pihalle teutaroimaan. Sillä Kolkkalassa ei tehty pojille housuja, ennenkuin kykenivät edes hevosta ajamaan, eikä tyttölapsille hametta, ennenkuin pystyivät edes vettä kaivosta nostamaan.

Suojaisemmalla säällä vilahtelivat kyllä mekot pihamaallakin, mutta nyt piti keksiä keinoja tuvassa. Koetettiin ensin käyttää kumoon käännettyä jakkaraa kelkkana, vaan kun ei se oikein ottanut luistaakseen kuluneella lattialla, jossa korkealle jääneet oksat olivat pahana haittana, niin tulivat siinä miettiessä mieleen rattaat, kiekot ja muut kesäiset kojeet. Ja kun ei ollut muuta pyörivää esinettä saatavissa, niin otettiin pahkakuppi miehissä hyllyltä alas ja alettiin sitä jyryytellä pitkin lattiaa.

Loppu oli se, että kuppi kolahti ankarasti uunin kulmaan ja halkesi, vaikka vahva olikin. Eikä se halennut edes vanhoista liitoksistaan, vaan ihan uudesta kohdasta, sillä rautasinkilät pitivät kyllä entiset halkeamat koossa.

Kova siinä luettiin tuomio lapsille, kun asia huomattiin, ja isä, Kolkkalan jäykkä isäntä, pani sen heti vastustamattomalla voimalla täytäntöön.

Mutta kuppi pysyi siitä huolimatta kahtena kappaleena.

— Nyt siitä on taas asia sepälle, ja mentävä Soijaan saakka, kun ei ole omassa kylässä edes seppää, sanoi isäntä niskaansa kylmien ja tirauttaen pitkän, äkäisen syljen hammastensa välistä.

Hän seisoi keskellä tuvan lattiaa kupin puolikkaat kädessä, seisoi siinä kauvan ja katseli niitä. Mutta lapset istuivat vetisin silmin yhteen ahtautuneina ovinurkkauksessa, kuin säikähtyneet lampaat, ja koettivat mekkonsa liepeillä peitellä paljaita kinttujaan.

Tämä odottamaton tapaus keskellä jokapäiväistä, rauhallista elämän juoksua, oli hämmentänyt isännän kokonaan. Hän ei osannut ensi hopussa ryhtyä mihinkään. Sen hän ainoastaan tiesi, että sepälle oli mentävä.

Vihdoin asetti hän kupin puolikkaat hartaalla varovaisuudella pöydälle, rupesi niitä siinä sovittelemaan yhteen ja katseli ja tarkasteli, olisiko jotain sirua lentänyt hukkaan.

Hän tunsi ja muisti tämän kupin synnyn ja elämän yhtä tarkkaan kuin omankin elämänsä. Lehdeksessä oltaissa kerran oli hänen isänsä tämän pahkan löytänyt, iskenyt kirveellään irti koivun kyljestä ja kantanut kotiin. Monet pitkät syyspuhteet oli hän sitä sitten veistellyt ja vuoleskellut ja välillä suolavedessä liotellut, ett'ei siihen ilmestyisi halkeimia. Joulupuuro siitä oli ensimmäiseksi syöty, ja se oli ollut niin komea, se uusi ja valkea pahkakuppi, että naapuritkin olivat sitä ihannelleet, kun niitä Tapanina oli tullut heillä käymään.

Siihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan padasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin päähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja siitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli ollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita tarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen tärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne hänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu tietää.

Edellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä vallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen oli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari. Mutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä turhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita rätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna vanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään. Ruvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!

Näin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja päästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.

— Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille? tiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. — Ettäkö minä rupeisin tärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan! Ennen homehtukoot aitan parv — — —, hän keskeytti lauseensa, kun huomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei tarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia, niin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä lammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.

— Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän — ja niitä sitten vasta oikein särettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei voi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää? Jopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja niitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat kehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka lauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen tästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään ehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä nykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni nähdä.

— Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat vaivasi, ehdotteli emäntä.

Jussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja lammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.

— Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes paletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan ulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin menenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä poikanulikkain, sanoi isäntä.

Hän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista juustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti taivaltamaan Soijan sepälle.

— Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä yötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä padasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä lähteissään ovessa.

Hän oli pahalla päällä ja astui alkumatkasta niin tulisesti, että tuli hikeen.

— Rupeappas tässä vielä juonittelemaan, akka! mietti hän itsekseen kävellessään metsäistä kyläinvälin nummea. — Vai niitä uudenaikuisia lemmon vehkeitä, niitä pyöristeltyjä, siliteltyjä ja kuvitettuja saviastioita nyt tekisi mieli. Minä olen aina vastustanut kylällä käyntiä, ja pahat siitä näkyy olevan seuraukset. Mitä ei yksi piru osaa, sitä toinen piru opettaa, sanoi Heikkilä ennen, jolla oli juonikas akka. — Ja hän oli oikeassa. — Hm, vai saviastioita! Kun ei vaan olisi varsin asettanut vekaroita tätä pahkakuppia särkemään — mene tiedä. Mutta minäpä näytän, että tähän on tyydyttävä, ja paljon sitä on jo tässäkin.

Hän lauhtui, asteli hiljempaa ja oli melkein hyvillään ajatellessaan, kuinka kupista taas tulee luja, kuinka hän kotiin tultuaan lukee sellaisen lain, ett'ei häntä enää neljättä kertaa sen paikkauksella vaivata, ja kuinka siitä vielä syövät hänen poikansakin lapset.

Hän lähestyi Soijan kylää ja lumisen männikön takaa kuului jo vasaran kalke.

Seppä-Joosen paja ja tupa olivat kylän päässä hiekkakuopan äyräällä, paja lähempänä maantietä, tupa hiukan ylempänä kuopan toisella puolella. Nokinen polku kulki kuopan poikki pajasta tupaan, ja polun vieressä, ihan kuopan pohjassa, pisti lumesta näkyviin nelijalkainen pukki, jonka päällä Joose keväisittäin kiristi rautoja rattaanpyöriin. Pajan kaksipuolisiin oviin ja ovenpieliin oli poltettu hevosen kengän kuvioita ja muita, vaikeammasti käsitettäviä koukeroita, ja seinivieressä oli hirsistä rakennettu ristikko, johon seppä kengittäissään telkesi pahantapaisia ja potkuria hevosia, sellaisia, jotka eivät suosiolla antaneet lyödä rautaa kavioihinsa.

Tämä Joose, Soijan kylän seppä, oli tuiki erilaatuinen mies, kuin muut ihmiset paikkakunnalla, seikka, joka seppien suhteen usein on tavallista. Hän erosi niin paljon ympäristönsä jäykistä hämäläisistä, kuin eroaa tulinen juoksijahevonen hitaasta ajohärästä.

Hehkuva ahjo, johon hän aina tähysteli, oli tehnyt hänen katseensa teräväksi ja tuimaksi. Tulinen rauta, jota hän oli tottunut mielensä mukaan alasimellaan muovailemaan ja taivuttelemaan, oli tehnyt hänet itseensä luottavaksi ja antanut hänelle melkein ylimielisen rohkeuden käymään empimättä käsiksi mihin seikkaan tahansa, joka hänen mielestään jollain tavalla oli taivutuksen tarpeessa. Mutta aivan samoin kuin sähähteli ja kipenöitsi rautakin, kun hän sen kiehuvana tempasi ahjosta alasimelle, aivan samoin saattoi hän kiehahtaa ja säkenöidä itsekin, jos sattui tavallista enemmän kuumenemaan.

Kupin puoliskot säkissä selässään lähestyi Kolkkala pajaa.

Seppä seisoi ahjon vieressä selin oveen. Vasemmassa kädessään piteli hän pihdin varsia, oikeallaan heitteli hiekkaa ahjoon ja kohenteli pitkävartisella rautakauhalla hiiliä. Muuan Soijan mies, jonka kirveeseen parhaillaan oli kiehumassa uusi taika, painoi paletta ja vastasi Kolkkalan hyvään päivään.

Seppäkin vilkasi taakseen, hellittämättä sentään pihtiä kädestään.

— Kolkkalahan se on. Päivää!

— Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.

— Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.

— Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti Kolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä ulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.

— Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa takaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.

— Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi, yskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa, sillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua kuuman raudanpalan päälle. — Lapset vallattomat särkivät kupin ja nyt — —

— Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.

— Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni vavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.

— Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että Kolkkala peräytyi askeleen. — Siitä on jo ainakin kolmekymmentä vuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran sinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain, ja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa. Sinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden, mutta — —

Samassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut lennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.

— Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa silmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä ympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja Kolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta silloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden kaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se pihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.

— Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. — Että teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne tähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla paikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan, kesken parasta keitosta — jeekunantrastit — trastit!

Hän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä vimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle, ja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla, että jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt jälelle mitään.

Hän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin raudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten kulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi tuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt rupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää käsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin että Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun eivät tienneet mihin välttää.

Lopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi tempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan upotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.

— Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan ahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät esineet lentelivät pajassa.

— Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä, hellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka, ja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.

Kolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi takakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään kääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.

— Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois täältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.

Näytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä painui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin puuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat sepän liikkeitä.

— Minä a-a-arvelen — — sai Kolkkala sentään sammalletuksi, ennenkuin seppä vielä oli ehtinyt käsiksi häneen.

— Arvele pian, mitä arvelet, tiuskahti seppä, joka näytti jo vähän lauhtuvan.

— Minä vaan arvelen, ett'ei tämä tällainen ole oikein sopivaa tointa oppineelle mestarimiehelle, sanoi Kolkkala.

Joose-seppä hengähti syvään, pyyhkäsi otsaansa kämmenellään ja katsahti pajan ovesta ulos, aivan kuin olisi herännyt.

Soijan mies oli kömpinyt ylös ähkien ja puhkien, mutta kumminkin niellen vihansa, sillä hän tiesi, ett'ei vastustus olisi auttanut mitään. Hän oli kaivanut kirveensä hangesta ja katseli sitä nurpean näköisenä. — Siinä se nyt oli, hänen paras työkalunsa ja talvikausien leivässä pitäjä, silmä kokonaan pois palaneena ja muutenkin turmeltuneena. — Millä hän nyt huomenna työhön menee? — Ja kun oli ollut juuri kuntoon tulemaisillaan. Hän heitteli kyyräileviä katseita sekä seppään että Kolkkalaan, mutta lopulta muuttui koko hänen muotonsa toivottoman ja haikean näköiseksi, ja hänen suunsa meni melkein itkun karvaiseksi, kun hän yhä käänteli kirveensä jäännöstä käsissään, hiljalleen päätään nyykytellen.

Tämän huomasi seppä katsahtaessaan pajan ovesta ulos, ja säihky hänen silmistään katosi kokonaan. Hän otti ruhjotun lakkinsa pajan lattialta ja painoi sen päähänsä.

— Mitä me miehet turhia itkemme, sanoi hän. — Tuo tänne kirveesi, niin tehdään siihen uusi silmä kokonaan. Tuo samalla pihdit ja vasara.

Hän kääntyi ahjoon päin, hieroi kämmeniään nahkaiseen esiliinaansa ja jatkoi:

— Katsos, naapurini, kun ihmisen luonto on sellainen, että se toisinaan hiukan tuinahtaa, niin ei sille voi mitään. Mutta sillähän siitä päästään, että tehdään kirveeseesi uusi silmä, entistä parempi. Ainahan kirvestä tarvitaan, eikä sitä vielä toki romuläjään viskata. Tehdään uusi koko kalusta. Mitä me tosiaan turhia itkemme, me miehet.

Hän tuli jo kokonaan hyvälle päälle, aivan toiseksi mieheksi.

— Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän ahjoaan kohennellen. — Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat viisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja hymyili sankan partansa alta. — Olipa tässä tulla koko Jerusalemin hävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan tuinahtaa, ei niin mitään — varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka vievät hyvän kirveen silmän poroksi.

Kolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat takaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä päästä olisivat puhetta alkaneetkaan.

Vihdoin avasi Kolkkala suunsa.

— Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli? kysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta räjäystä peläten.

— Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen sisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.

Mutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja sanoi karahtavalla äänellä:

— Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.

— Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. — Kaikkia se mestari osaa. Mutta niinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin. Miks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.

— Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen kirveen ja katsasti sitä.

— Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa hyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä tarkastellen.

— Kuka seppä se sillä tavalla sanoi? kysäsi Soijan mies, joka huomasi, että Joose-mestarin kanssa taas saattoi puhua niinkuin ennenkin.

— Se oli seppä, joka ei ensi kuumentamalla saanut hitsiä pitämään, ja sellaisia on ollut monta. Sellainen oli minunkin oppimestarini, Rastilan vanha Jaakko, ja on sitä sananpartta sovitettu häneenkin. Hah, hah! Lysti äijän kämpyrä muuten. Kirosi ja noitui hitsiä tehdessään ja pyrähteli kuin harakka, niin että housut höllähteli. 'Tässä on se peijakkaan pohle, missä ne isot pihlitkin nyt ovat?' mekusi hän ja sotki koko ahjon sekaisin, vaikka hänellä monasti oli juuri hakemansa pihdit kourassaan. Sitä oli pohtija, ja monta makeata naurua hänelle naurettiin. Mutta hyviä seppiä tuli hänen oppipojistaan kaikista, puhui Joose-mestari. — Paina! sanoi hän sitten käskevällä äänellä Soijan miehelle, asettaen vahvan kangen pötkyn ahjoon kirveen silmäksi.

Pajassa vallitsi taas entinen rauha ja säännöllinen meno, eikä kuulunut muuta kuin ahjon kohina ja palkeen kantimen pitkäveteinen kitkutus.

Joose-mestari seisoi ahjon edessä, molemmat kädet pistettyinä rintapieliin nahkaisen esiliinan alle.

— Soh! sanoi hän taas lietsojalle. — Lyöpä tuohon, ohennetaan tätä vähän.

— Kas niin. Paina!

Kolkkala istui vuoron pajan kynnyksellä, vuoron seisoi ahjon takana käsiään lämmitellen, ja odotteli kärsivällisesti, kunnes Soijan miehen kirves oli valmis. Eikä se pitkältä kestänytkään valmistaa, sillä seppä takoi huitomalla, löi niin että esiliina keikahteli, löi ja jutteli ja pyyhkäsi välillä hikeä otsastaan. Kimeltäviä tähtiä alkoi kyllä jo pilkottaa pakkastaivaalla, mutta pajassa ei oltu vielä pantu pärettä pihtiin, kun kirveessä oli jo uusi silmä, uusi taika ja koko kapine muutenkin kuin aivan uusi.

— Siinä se nyt on, mutta olipa sen kanssa heilumistakin, sanoi seppä ja laski kirveen pajan kynnykselle, tarkasteltuaan vielä ovella päivän heikkenevässä valossa sen terää karkaisun jälestä. — Ja kaikki tämä liika hiki tuli sinun pahkakuppisi vuoksi. Saisit nyt maksaa puoliksi tämän, lisäsi hän Kolkkalaan kääntyen.

Kolkkala kyhnäsi korvallistaan ja tuli nähtävästi levottomaksi. — Jokohan tekee seppä niin lujan päätöksen, että hänen täytyy alistua — —

Mutta seppä jätti tuomion tekemättä, eikä määrännyt kirveen omistajaltakaan maksua kuin ihan halvimman mukaan.

— Tuo nyt sitten tänne se kuppisi, että tästä pääsee edes huoneelle ennen yötä, sanoi hän Kolkkalalle.

Kolmessa miehen tarkasteltiin siinä nyt pahkakupin puolikkaita, jotka Kolkkala kaivoi säkistään alasintukille.

— On siinä ollut pahkaa, ihmetteli Soijan mies ja nauroi. — Ja luulisipa siinä olevan jo rautaakin tarpeeksi.

— Neljä sinkilää, sanoi seppä. — Jaa'ah! Minä olin silloin vielä pahainen poika, kun nuo ensimmäiset siihen kiinnitin. Tunnenpa hyvästi poikaiset käsi-alani.

— Kyllä se on ollut mainio astia, eikä meillä vaan tultaisi ilman sitä toimeen, vakuutti Kolkkala. — Ja kun sen vielä pitäväksi saan, niin ei sitä neljättä kertaa säretä. Siitä minä vastaan.

— Onhan tuo tainnut aikoinaan olla hyväkin, silloin, kun parempia ei tunnettu, sanoi Joose-mestari. Mutta maailma muuttuu ja sinun pitäisi, Kolkkala, ottaa ajastasi vaari. Minä sanon sinulle suoraan, että kautta pitäjän käy maine tästä sinun pahkakupistasi, eikä se ruoka-astiaksi tätä nykyä enää kelpaakaan muille kuin sioille. Osta sinä kivivateja sinäkin, niinkuin muutkin ihmiset. Kuluuhan tämän hiekkauksessa jo piikain kynnetkin, joll'et muutakaan ajattelisi.

— Meillä ollaan siihen niin totuttu, että kyllä siitä vaan kaipuu tulee, ell'ei sitä ehjäksi saada, arveli Kolkkala. — Ja mitä niistä uudenaikuisistakaan astioista? Eivät niillä näy sen vauraammiksi pääsevän, jotka niitä käyttävät.

— Sinä olet auttamaton, sanoi seppä. — Tässähän on jo entisestään sinkilöitä niin, ett'ei ymmärrä, mihin uusia kiinnittäisi. Tuohon nyt sopisi juuri ja juuri yksi — vaan entä toinen? Yhdellä se ei pysy koossa, ymmärrätkö?

Kolkkalalle tuli hätä. Hänen sormensa ihan vapisivat ja silmäin väliin tuli tuskallinen kurttu, kun hän kiihkeästi etsi sopivaa sinkilän kohtaa kuppinsa puolikkaissa.

— Panisiko häntä toisen tuohon kohtaan? osoitti seppä sormellaan.

— Siihen, juuri siihen! Eipä parempaa kohtaa voisi keksiäkään. Ihan siihen se pannaan, ja tästä tulee vielä mainio kalu, parempi kuin uusi, huudahti Kolkkala innoissaan ja hyvillään, valmiina tarttumaan vuorostaan palkeen painimeen.

— Paikataan nyt sitten, pannaan paikkaa paikan päälle ja sinkilää sinkilän selkään vaikka tuhanteen ristiin, koska sinä et uusia astioita osta, silloin kun niitä jo on hyviä tarjolla. Paina!

Ja seppä pisti palasista jatkellun, pitkän ja hoikaksi taotun naulakangen pään ahjoon, tehdäkseen siitä sinkilät Kolkkalan pahkakuppiin.

Iltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään kiirettä ja hänkin jäi vielä pajaan tupakoimaan, jutustelemaan ja katselemaan Kolkkalan kupin paikkausta. Sillä paja on sellainen paikka, jossa aika kuluu hyvästi, jolla on oma erityinen viehätyksensä. Siellä on uteliaisuudelle laajat alat, siellä näkee aina vanhaa kaikellaista, monenmoisia loppuunsa käytetyitä ja hylyksi heitetyitä esineitä hajallaan pitkin nurkkia ja seiniä ja pitkin nokista, kovaksi tallattua maapermantoa, monta sellaista kapinetta, jonka aika jo on ollut ja mennyt. Mutta siellä näkee myös saman vanhan romun ohessa joka hetki syntyvän jotain uutta, sillä jokainen vasaran isku, jonka seppä rautaan pudottaa, on uusi syntysana, on jonkun uuden muodon alku. Pajassa on aina miettimisen ja arvailemisen varaa, että mikähän tuokin on ollut — ja mitähän tuostakin tulee —?

— Pistähän pärettä pihtiin aikasi kuluksi, koska tässä jo alkaa hämärtää, sanoi seppä Soijalaiselle.

Hän seisoi taas miettivän näköisenä ahjoon katsellen, kädet pistettyinä rintapieliin nahkaisen esiliinan alle, niinkuin hänen tapansa oli, kun rauta oli kuumenemassa. Vasemman jalkansa oli hän nostanut alasintukille ja nojasi samanpuolista kyynäspäätään polveensa.

Yht'äkkiä vetäsi hän oikean kätensä poveltaan, heilautti sitä ja sylkäsi kämmeneensä, niinkuin kiivaasti johonkin tarttuakseen, mutta oli sentään yhä mietteissään ja katseli ahjoon.

Kolkkala ja Soijalainen huomasivat sen ja hymähtivät salavihkaan, mutta eivät hiiskuneet mitään. Edellinen painoi vaan hartaasti paletta.

Tämä sepän temppu tunnettiin laajalta. Se tiesi sitä, että joku uusi tuuma oli äkkiä pistänyt hänen päähänsä, ja sattui monasti, että hän sen saman tempun teki kirkon penkissäkin, keskellä parasta saarnaa.

Pian olivat sinkilät valmiit ja niitä alettiin kiinnittää kupin puolikkaihin, jotka kiristettiin tiukasti yhteen.

Kolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin puolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän nuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia alasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. — Ah, tuleepa siitä hyvä! mietti hän. — Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei sitä niin vaan — —. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka — tahallaanhan se aivan varmaan teki sen. — Mutta minäpä olen viisaampi. — Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut onnistua. — Kyllä tulee hyvä! — Mitähän tuosta ottanee seppä — ehkä kymmenen kopeekkaa. — Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta jos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan — kun vaan saan näyttää niille siellä kotona — —.

Kuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.

— Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.

Kolkkalan suu meni leveään hymyyn.

— Niin, kyllähän Joose-mestari — alkoi hän puhua ja oli juuri ottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä, sieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti sen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen, niin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin ja kattoon.

Eräs joulu.

— Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan! Kiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin ei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta olisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä tarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä ladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin päästä? — Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun sitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.

— Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan? Taisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin ensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.

— Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni, ja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun kohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.

— Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat lauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto Pietarille. — Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin tämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja alkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan? Kummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta kuin itä jo olisi sarastanut. — Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa ja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo päivän valjeta.

— Pitäisi kylläkin, veljeni, jos vanhoihin merkkeihin on luottamista.

— Siunatkoon hyvä isä sielujamme tänä jouluaattona ja antakoon meille valkeuden. Eihän tällaisessa pimeydessä näe heinäkuormaa edes tehdäkään, vielä sitten umpisella tiellä kotiin viedä. — Liian pitkälle ryypittiin. Olisi pitänyt ajatella, ett'ei tänne ole edes jälkiä, ja tehdä sittenkin jo eilen tämä heinämatka.

— Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Mutta kelpaisipa vaarille nauraa, sanon minä, ell'ei tulisi ollenkaan päivää!

— Elä veikkonen sellaista toivo.

— Enhän minä sitä toivo, koska minusta tuntuu, että se jo on tapahtunut. Pimeys on ottanut vallan maailmassa, ja ihan joulu-aattona. Ai ai! Kynsiäni kimoilee aatellessani sitä päreitten kiskomista!

Näin keskusteli pimeällä talvipuhteella, jouluaattona, päivää odotellen, kaksi miestä heinäladossa kohisevan kuusikon rannassa.

Ne olivat Vuorenalustan veljekset, isäntä Eero ja hänen vanhempi veljensä Matti, joka oli naimaton mies ja teki talon töitä veljensä kanssa "sedän" nimellä.

Kaksi hevosta, tyhjät häkkireet perässä, purra murskutteli heinää ladon ovella. Ne ojensivat toisinaan päänsä pitkälle ladon sisään ja repivät sieltä heinää itselleen, parhaita paikkoja valiten ja puhallellen huuraista henkeä latoon. Väliin ne taas peräytyivät niin pitkälle, kuin pellavaiset, ovenpieliin sitaistut marhaminnan perät ylettyivät, ja haukkelivat ahnaasti lunta.

Ilma oli nuoskea, niinkuin usein sattuu joulun aikana, pilvinen ja pimeä.

Korpi ladon takana kohisi hiljalleen ja tavan takaa kuului sieltä kahahtavia ääniä, kun kuusien oksille satanut lumi putoili suojan vaikutuksesta maahan, ja toisinaan risahti ja paukahti pahasti, jos oksa sattui taittumaan. Ladon räystäistä tipahteli vesi.

Veljekset olivat olleet Linnalla Tuomaan markkinoilla ja verojyviä viemässä, olivat alkaneet jo siellä iloisen joulun ja sitten jatkaneet sitä vielä kotiin tultuaan yhteen menoon pari päivää, jouluaattoon saakka.

Se oli siihen aikaan hyvin tavallista tuollainen rento elämä, sillä joka talon kodasta tupruili yötä päivää pannun savu melkein koko talvikauden, ja joka ei miehisistä miehistä ollut jollain erityisellä tavalla "herännyt", siltä usein luiskahti hyvin helposti kokonainen viikkokin annakasta, solahti miehen tietämättä huimassa humalassa, niinkuin hämärä uni.

Vaari, Matin ja Eeron isä, joka oikeastaan vielä piti peräsintä talossa, oli vihdoin kolmantena päivänä närkästynyt poikainsa lallatusta, kun nämä eivät saaneet edes jouluheiniä kotiin tuoduksi. Ja ylen pahaa oli jo puhunut muorikin sekä Eeron emäntä.

Kaksi raavasta miestä talossa, ja pitääkö minun vanhan vapisevan tästä lähtemän jouluheinään, oli vaari morissut, asetellessaan puhtaita joulupäreitä ristikolle pirtin lakeen.

— On niissä miehiä meidän veljeksissä! Pitääkö tästä akkain lähteä heiniä pyhiksi noutamaan? Tuo heti aitan avain tänne! oli muori, veljien äiti sähissyt ja temmannut suuren avaimen Eeron kädestä, kun tämä taas oli hoippuroinut aittaan nelinurkkainen pullo povessa, vanha, tuopinvetoinen "kanttiini" ruohonkarvaista lasia. Sitten oli muori koko aaton-aatto-illan häärinyt tuimana aitan avain vyöllään, kulkenut pirtissä sisään ja ulos joulua varustellen ja aina välillä sähähdellyt veljeksille, jotka torkahdellen istuivat rahilla ja heittelivät vetisiä katseita muorin vyötäreillä keikkuvaan avaimeen.

— Menkää tuosta järkenään maata, että jaksatte aamulla heinään! oli Eeron vaimo kehoittanut.

Mutta tuskin olivat miehet mielestään vielä päässeet nukahtamaan, kun jo vaari oli rytyyttänyt heidät ylös, Eeron vasemmanpuolisesta pirtinperäkammarista, Matin pirtistä uunin pankolta.

— Ei sitä minun nuorena ollessani ollut aikaa maata joulun edellä. Jopa kai! Mutta mitä nämä tämänaikuiset nuoret! Akkoja, vetelyksiä. Kun saadaan hiukankin miestä väkevämpää, niin sitten nukutaan nahitetaan kuin naatit. Ei viitsittäisi edes joulujuhlaksi elukoille heiniä tuoda. Ylös!

Eero ja Matti olivat sentään kauniilla puheella saaneet hiukan evästä mukaansa, sillä matka oli pitkä saloniitylle, eikähän sitä tiennyt, mikä kipeä tarve matkan varrella olisi voinut sattua.

Ja niin olivat he lähteneet, lammasnahkasiin ja tallukoihin puettuina, kintaissa ja puuhkalakissa, miehuullisesti, vahvasti varustettuina pimeään talviseen yöhön, ja varoittaneet vaaria, että sauna lämmitettäisiin jo puolisen ajaksi.

Ennenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen metsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.

* * * * *

Pitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen äänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää. Kaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan hevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja heinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset tempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.

— Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä he polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. — Ei ainoaakaan tähteä näy, ei edes koita.

— Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä tuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.

Kului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä ja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.

— Ihmeellistä! sanoi hän.

— Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi jo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka vaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.

— Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.

— No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi seisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari aamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.

— Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo itä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi minua niin riivatun tavalla raukaista.

— Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron kodasta, selitti Eero. — Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin lähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon olla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama pitkänämme.

— Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, — vaikka minä en nukkunut juuri ollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.

Veljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä heillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi jotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin kohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan päivää ollenkaan.

Pimeys oli yhä sama.

— Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa ääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku olisi puhunut ladon seinän takaa.

— En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta puhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. — Vaari ajoi meidät varmaan jo illasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.

— Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.

— Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli Matti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta ilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä huomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen tapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta tämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko nähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän muistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat — silloinhan oli kirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä seikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä sekavammaksi.

— Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle ylemmäksi heiniin. — Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä tähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?

Eero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta läpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka ovesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran valoa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.

— Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut suoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään kylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.

— Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain entistä yötä —? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene unessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä haparoiden tunnustella veljensä käsivartta.

— Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa tuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme — mitä sinä unista hupsit? — Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan Murrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki ylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen kumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet illalla vaiko aamulla.

— Joka sanoo veljestään "sinä tyhmä" — kuule, kuule Eero, minä varoitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle. Ehkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se heidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot veljestäsi: "sinä tyhmä", intti Matti.

— Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle ajaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.

— Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne Murrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän taalalainen — —

— Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä päivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille syntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että hirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea ja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan oikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.

Pimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan ja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.

— Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä nykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi Matti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. — Jos me jälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme Murrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.

— Jokohan? tokasi Eero, koettaen olla niin välinpitämätön kuin suinkin, vaikka hänen oma aatoksensa heti iski samaan kuin Matinkin. — Eihän nyt ole kuulunut sotaakaan mistään päin sittenkuin isolta Turkilta pää katkaistiin ja heitettiin Punaiseen mereen.

— Mistä tiedät, epäili Matti. — Ehkä rynnistää ristitty sotajoukko jossain muita pakanoita vastaan ja tarvitsee siellä pitemmältä päivää.

— Niin, herran tiet ovat ihmeitä täynnä. Ei tiedetä mitä kulloinkin tapahtuu, myönsi jo Eerokin.

Ilma kääntyi yhä suojemmaksi, korpi alkoi kohahdella ja henkäillä raskaammin, vesi tippui puista. Paksu sumu laskeutui niitylle, niin ett'ei enää voinut eroittaa edes valkeaa lunta, vaan maakin näytti mustalta niinkuin syksyllä. Kaikki alkoi tuntua nuoskealta, heinät ja miesten vaatteetkin, kun he niitä koettelivat.

Pelko rupesi hiiviskelemään yhä lähempänä veljesten ympärillä ja painamaan heitä, ja heidän päässään pyöri jos jonkinlaisia mietteitä, toinen toistaan kummallisempia tästä käsittämättömästä ja loppumattomasta aamupuhteesta, joka ei ollenkaan alkanut vaaleta.

He eivät voineet enää istua äänettöminä, sillä äänettömyys lisäsi vaan salaperäistä pimeyttä, ja vaikk'ei heillä ollut halua puhumiseen eikä juuri mitään erityistä puhuttavaakaan, koettivat he kumminkin pitää ääntään toinen toisensa kuuluvilla, sillä silloin tuntui olo jotenkuten turvallisemmalta. He alkoivat jutella kaikenmoisia vanhoja asioita, joita he ennen olivat jo tuhansiin kertoihin puhuneet sekä kuulleet muitten puhuvan.

— Tämä on muorin lato, tämä tuohikattoinen, jossa nyt istumme, ja tuo toinen tuolla alempana, tuo olkikattoinen, on vaarin, alkoi Matti, vanhempi veli.

— Niinhän sitä isä on puhunut, vastasi Eero, — ja sinäkin joskus.

— Olen kyllä, sillä minä muistan paljo vanhempia asioita kuin sinä. Ja sitävarten tätä sanotaan muorin ladoksi, että hän, isämme äiti, oli ollut itse nurkalla, kun tätä tehtiin. — Se oli reipas muija, muorivainajamme. Mutta surkean lopun hän sentään sai, ja ennen aikojaan. Sinä et häntä enää muista.

— Enhän minä muista, myönsi Eero.

— Mutta minä muistan vallan hyvin. Ja vielä tälläkin hetkellä vihlasee sydäntäni, kun muistelen sitä kauheaa parahdusta, jonka hän päästi, kun pannun hattu kodassa särkyi ja koko kiehuva sisällys kuohahti hänen päällensä. Se huuto kävi läpi luitten ja kaikki juoksivat kotaan. Minä hain juuri silloin olkirödyksestä navetan katoksessa kanaa, joka oli joutunut navetasta hukkaan, ja säikähdin niin, että piilouduin olkiin ja olin siellä iltaan saakka, kunnes isä minut sieltä löysi. Kuulin kaikki ja näin kuinka muorivainajaa kannettiin kodasta tupaan, ja yhä hän vaan huusi ja valitti. Hän oli silloin juuri joulupolttoa tekemässä ja samassa poltossa oli kymmenen kappaa Korven sedän maltaita, mutta ei muori itse enää sitä joulua nähnyt. Niihin palohaavoihinsa hän kuoli.

— Niinhän sitä isä on puhunut, sanoi Eero. — Mutta ryyppäsivätkö ne sitten sitä polttoa? kysäsi hän tavallista kiihkeämmin,— nauttivatko sitä jumalan viljaa, joka poltettaissa kuohahti yli ja tappoi muorin?

— En tiedä enkä muista, vastasi Matti. — Siitä ei ole koskaan ollut puhetta. Korven setä ei sen jälestä maistanut tippaakaan, niinkuin sinäkin muistat, mutta isämme kyllä on lasia kallistellut. — Hautajaiset ne pitivät muorille hyvät, sen muistan. Muori makasi kirstussaan keskellä pirtin lattiaa ja siinä ne lauloivat kyläläiset virsiä ympärillä, ukot karkealla äänellä, naiset itkien ja uikutellen. Miehet kehuivat, että siinä oli emäntä, joka oli polttanut parasta viinaa koko kylässä, ja suuri tuohipullo keikahteli pöydällä yhtenään, se sama suuri pullo, jota isä vielä kutsuu muorin pulloksi.

— Ja se oli joulu?

— Joulu, aivan niinkuin nytkin.

— Voi sitäkin joulua, ja voi niitä kaikkia muitakin sen jälkeen! huudahti Eero väräjävällä äänellä ja astui ladon kynnykselle. Sitten viskasi hän ähähtäen jotain yli hevosten, umpimähkään pimeätä metsää kohden, ja sieltä kuului etäältä helähdys, niinkuin tapahtuu jonkun lasi-astian särkyessä. — Kuinka monta niistä olemme mekin pimeydessä lallatelleet ja pirtin pahnoissa ryömineet kuin siat, jatkoi hän, ääni yhä tuskallisemmin värähdellen, niinkuin olisi mies pelännyt, tai saanut yht'äkkiä jonkun sisällisen piston.

— Totta on kaikki, mitä sanot veljeni, myönsi Matti. — Mutta aina on sentään aurinko noussut ja päivä seurannut yötä säännöllisesti, ovatpa miehet maanneet tai valvoneet.

— Vaan nyt se seisahtui, tai romahti taivas navallaan nurin, sillä päivää ei tästä puhteesta enää tule, siitä nyt saamme jo olla varmat.

— Meiltä on ylimmäinen tainnut ottaa armonsa ja valkeutensa pois, huokasi Matti.

— Hän on meihin vihastunut. Me olemme liian paljon syntiä tehneet sekä ajatuksilla että sanoilla ja töillä, vieläpä hänen omassa huoneessaan kohmeloisina monasti torkahdelleetkin.

— Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä siunattu valkeus, huokasi taas Matti.

— Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. — Ah, veljeni, omatuntoni painaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon lattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun Mikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä Heikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut siunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen kaljan.

Eero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita hän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui katkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan ponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin märkä ryysy.

Pieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken kuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

He pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua kyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat näköhermojaan kohti ladon ovea.

Mutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi kohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.

Epätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo peljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.

— Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.

— Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat tietysti joukolla, vastasi Eero.

— Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan avuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes Murtoon saakka, sanoi taas Matti.

— Tehdään se, niinkauvan kuin vielä voimme, sillä tätä emme kestä enää. Vähemmästäkin on piminnyt syntisen ihmisen järki, ja minä tunnen, että sellainen kauheus meitä uhkaa, ell'emme tästä pääse muitten ihmisten pariin. — Mutta muistakaamme viattomia eläinparkoja, jotka eivät mitään pahaa ole tehneet. Pitäisihän meidän koettaa viedä edes hiukan heiniä mennessämme.

— Eläin raukat! Kyllä todellakin. Mutta eihän tässä pimeydessä näe edes kuormaa tehdä ja kuinka sitä sitten kuljetat umpisella, upottavalla tiellä?

— Pannaan edes vähän häkkien pohjille.

He astuivat vapisevin polvin ladosta ulos ja alkoivat hätäisesti päästää irti hevosiaan, jotka pitkään aikaan eivät enää olleet maistaneet heinän korttakaan, vaan levottomina kuopineet ladon edustaa, niin että maa siitä oli ihan lumesta puhdas, kamaraan saakka. Vaan nyt, kun tunsivat olevansa irti, tulivat ne niin vauhkoiksi ja vallattomiksi, että miesten oli mahdoton pidellä niitä molempia yht'aikaa ja samalla saada heiniä häkkiin.

— Pelko ja kauhistus valtaa jo luontokappaleetkin, päätti Matti. — Soh, soh, katsos nyt tuota! Sitaise sinä liinaharja takaisin tuohon nurkkaan kiinni, minä pitelen tätä suitsista ja pannaan sitten tämä vuorostaan kiinni. Muu tässä ei auta. Siunaa ja varjele!

Matti piteli suitsista hevostaan ja Eero alkoi hätäisesti ajaa heiniä häkkiin.

Hän ei ollut ennättänyt vielä nostaa kuin pari sylillistä, kun niityn toiselta puolelta, viidakosta, kuului paha rääkähdys, jota seurasi ihmeellinen, vinkuva suhina ja kotkottava ääni kaikkiin ilman suuntiin. Ja siltä puolelta korpea, joka oli latoa lähinnä, alkoi samassa rääkähdykseen vastata outo raksutus, melkein kuin olisi taiteltu poikki kuivia kuusen oksia, tai joku siellä olisi kopautellut kalikalla kuivasen kylkeä.

— Sielumme kautta! huusi Matti ja hellitti kätensä hevosen suitsista.

Hevonen riipasihen heti täyteen laukkaan, häkin liisteet työnsivät Matin lumelle kumoon, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului häkkineen, rekineen kotiin päin nelistävästä hevosesta vaan säännöllinen pauke, joka syntyi, kun se iski takakavioitaan reen sepilautaan. Ja kohta haipui sekin kalkutus pimeään, sumuiseen korpeen.

Toinen hevonen hyppi ja korskahteli ladon nurkalla ja vaara pyöri, ett'ei sekin päässyt valloilleen, samalle tielle toisen jälkeen. Mutta marhaminta kesti sentään, vaikka tiukalla siinä oli kolmisäinen, pellavainen nuora.

Veljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen istuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien rinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet raukeina vavisten.

— Ne — o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan parahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin Matti hätäisesti sammaltaneeksi.

— Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.

Eivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat miehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa ja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut miehille tämän kauhean pelästyksen.

Tuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se lähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja nuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon kohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta vihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle puolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa. Siellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta makuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä lentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja toisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan partaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun tiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla hiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja kallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten varovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti päänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.

Mutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon nurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti jäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin hukkuva ainoaan pelastukseensa.

Siinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa, polkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle, milloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki kallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana, hillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja itse jääneensä jälkeen.

Oksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä kasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä valahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä selvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää rekeä kaatumasta.

Huonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron aukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta tulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.

Siinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten, huohottaen ja melkein horjahdellen.

— Voi kauhistusta! sanoi Matti syvään hengähtäen. — Että pitää hevosenkin mennä kuin henkensä edestä. — Kovinpa iski siellä korvessa nenääni, koska tuntuu verta vuotavan.

— Minulta on tainnut mennä lakki, sanoi Eero. — Mutta kiitetään, että sillä päästiin.

— Niin, tarvittaneeko tässä enää maallista verhoa ja pään suojaa, huokasi Matti, pitäen yhä vielä lujasti kämmenensä häkin rehdoissa.

Murron pihalla näkyi liikuttavan suurilla päresoihduilla ja ikkunasta loisti tuli. Ja lähemmäksi tullessaan kuulivat veljekset kovan, järeä-äänisen virren veisuun, joka toisen hetken kajahti ihan selvästi korviin, toisen hetken taas oli ihan kuulumattomissa.

— Siellä liikutaan joukolla, sanoi Eero.

— Ja kuljetaan ahkerasti ovessa, koska Matin veisuu kuuluu noin katkonaisesti. Minä tunnen hänen äänensä. Hän pirtissä veisaa ja toiset kulkevat tuohuksilla ulkona. Ovat suuressa tuskassa ja ahdistuksessa ihmisparat hekin. Kukin osaltaan! puhui Matti. — Mutta tuntuupa niinkuin pallo sydänalassani sulaisi lähestyessämme muita ihmisiä.

Silloin hirnahti hevonen, otti äkkiä täyden laukan taas, ja miehet horjahtivat istuilleen rekensä pohjiin. Ja ennenkuin ennättivät kohentautua, räjähti jo häkin liiste Murron pihaveräjän pieleen säpäleiksi, veljet kiirahtivat tielle ja hevonen hyökkäsi oikopäätä alapihalle, saunan ja navetan välikössä olevalle kaivolle, josta kuului kulkusten helinää ja huutoja.

— Nyt on itse paha irti ja heinään menossa joulu-aamuna! Eikä ole juottanut hevostaan. Tämähän on janoissaan niin, että syöksyy väkisellä kaivoon. Anna sille vettä, Heikki, muuten se survoo minut jalkoihinsa, kuului huuto kaivolta.

Siinä juotti parhaillaan pari metsäkulmalta saapunutta rekikuntaa hevosiaan, ollen joulukirkkoon menossa. Murron pojat säälivät omaansa aseihin tallin katoksessa ja sitoivat porokelloa aisaan. Veljesten tamma, joka oli heiltä ladolla karkuun päässyt, seisoi katoksessa myös, hiukan reen jätteitä perässään. Ja nyt hyökkäsi heidän liinaharja ruunansa kaivolle, kirkkoon menijäin niskaan.

— Lähde nyt jo, Jussi, katsomaan Tulittoman niitylle, eläkä vitkastele, kuului toinen ääni kaivolta päin. — Tässä on Vuorenalustan miesten ruuna ja tyhjänä tulee tämäkin, reki särkyneenä. Siellä on varmaan onnettomuus tapahtunut ja nämä hevoset palaavat nyt vasta tällä tavalla eilenaamuiselta menoltaan, ja ihan janoon kuolemassa.

— Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan! Minä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.

— Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. — Aattele, että olisi oma isämme siellä.

— Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu pirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän edessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa, minä en tärvele joulujuhlaani.

— Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen ääni.

— Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. — Käännähän vähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. — No mutta missä kummassa ne ovat miehet?

— Luoja ties, kuului vastaus. — Eilen aamulla varhain ne hyvässä kohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa sitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä luultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän tämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta kirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.

— Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat kirkkomiehet. — Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on tapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää — —

Pirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla ulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli säestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko voimallaan kuuluviin.

Veljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä hölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan sanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.

— Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. — Ja kirottu viina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!

— Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. — Mutta sano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä pahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.

— Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme, arveli Eero.

Silloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin, heiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.

He eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein yhteen heidän kanssaan.

— Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan, huusi tulija. — Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?

Hän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä päällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa Vuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä veressä ja silmät pulkkina päässä.

Alkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon naurettiinkin.

Murron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä paitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä jouluryypylle.

Mutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja kohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.

Ja kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt koivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat kirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli estää hengen kulkemasta.

Taivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi kiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan, ajoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin kankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten toinen ja kolmas — ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä vyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien rannoille.

Matti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken aamuyötä olevan kulumassa.

Köyhän hauta.

Juho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella hautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet piessä.

Ei se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen kaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti ruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista kokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu mustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää harmaata sahan jälkeä.

Varsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan pään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta luonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt kyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle kyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.

Nykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen ennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja lopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen ainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.

Jalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon, lestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin puurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit ja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän tallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän tuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista, jonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla selkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä paikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.

Vikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta jota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja muuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan asettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä hengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta vaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset uudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää ottaneet taipuakseen.

Mutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia pidellyt eikä nahkaa nakutellut.

Kerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita puolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen levitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran, työntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen pikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten sammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen — —.

Ja silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä koskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka tosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän sai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.

Mutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan nytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja saunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton ilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli vieressään käypää keskustelua.

Talon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä häkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli ahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään toisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut mukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen hänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.

— Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi kirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa ohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa keskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.

— Ei! vastasi isäntä jyrkästi.

— Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä huutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta kuulutuksen.

— Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen kaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa puuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa tai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu, vakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.

— Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa, tuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.

Näytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja kuulostanut. — Kaksiko markkaa vaan — ja kaikkein parhaat enkelska hohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä pingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan — —

— Ei niistä vanhoista naskalipahasista eikä lestikalhuista moniakaan makseta, joshan nyt juuri vasarasta ja hohtimista saisikin markan verran, väitti isäntä. — Mutta kirstu ja hautaan tuominen maksavat jo kaksitoista, joka ei suinkaan ole liikaa tällaisella kevätkelillä, kun ei tiedä lähteäkö reellä vai rattailla. Sitten kahden kuun hyyry, se on kolme markkaa — ja entä saunan siivous? Eihän siellä kuolleen jäleltä voi kukaan kylpeäkään, ell'ei sitä perin pohjin siivota, ja siihen menee piioilta ainakin kaksi päivätyötä, jos heitä siihen toimeen saa ollenkaan ryhtymäänkään. Niin että siitä toimesta on laskettava vähintäin kolme markkaa — ja vielä yksi markka karpuuniveteen, sillä siellä on sellainen löyhkä — ja kanttori tuntee kyllä kunnalliset terveys-ohjesäännöt. — Kaikkia viheliäisiä tulee ottaneeksikin huoneihinsa!

Nykänen melkein liikahti laatikossaan. — Kun tämän kaiken olisi aikoinaan arvannut, niin ennemmin melkein olisi itsensä suohon upottanut, syvimpään silmänteeseen sukeltanut, sinne pohjaan itsensä kiinni puraissut ja sinne jäänyt kuin ammuttu sorsa — — Eikö hän ollut siihenkin taloon kymmeniä kenkäparia pelkillä ruokapalkoilla paikannut — —

— Niin, niinhän se on tässä maailmassa, sanoi lukkari mietteissään, mutta jonkunhan niistäkin täytyy huolta pitää. Mutta kovin paljon te määräsitte kirstusta ja hautaan tuonnista.

— Sitten olisi kanttorin pitänyt toimittaa ne itse, antoi isäntä kiivaan vastauksen. — Kun ei ollut edes lautoja valmiina, vaan nekin piti luuvan laipiosta repiä. Ja onko tämä sitten keli, kuten jo sanoin?

— No no, ei kiivastuta! Teidän laskunne tekisi siis yhdeksäntoista markkaa.

— Osavasti. Eikä siinä ole tinkimisen varaa, vaan pikemmin päinvastoin.

— Ja ottaisitte sen rahan nyt heti?

— Niin, aivan tällä matkalla. Sitävartenhan juuri tänne itse lähdinkin, sillä ei tässä köyhällä olisi aikaa odotella. Kyllähän kanttori sitten saa myödä ne kalut.

— No tulkaa sitten jumalanpalveluksen päätyttyä luokseni, niin teemme tilin, sanoi kanttori. — Mutta tuoltahan tuleekin jo kirkkoherra, jatkoi hän, katsahdettuaan sivulleen. — Täällä on meillä tämä toinen toimitus, joka on ensiksi tehtävä. Alakylän rusthollari, niinkuin tiedätte. Hän on laulettava ja saatettava ensiksi. Tämän nyt olisitte voineet tuoda jonakuna arkipäivänäkin, kyllähän sitten olisi ensi pyhänä siunattu.

— Mikä sitä lämpimällä kevätsäällä talossaan pitää. Mutta kanttori toimittaa sieltä sitten hauturin ja pari muuta miestä kantamaan tätä, huusi isäntä vielä lukkarin jälkeen.

— Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta kiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä, paareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän rusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.

Hyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu, hiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.

Nyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä viimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.

Isäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa olivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin, tervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja ihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan pallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.

— Mitähän maksaneekaan?

— Sata markkaa tietenkin.

— Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. — Ja on sille kuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.

— Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi Nykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään, kun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.

Kirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille tulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana olevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.

Lukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä juhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin kirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään, mistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien aina rusthollarin haudalle saakka.

Rusthollarin leuka hiukan nytkähti joustavalla päänalasella, jolla hänen niskansa oli tuettu, ja hän oli kaikesta tympäisevästä tyhjyydestä huolimatta sentään tyytyväinen pimeässä kirstussaan, että toimitus kävi niinkuin käydä pitikin, että kaikki tapahtui hänen arvonsa ja niitten määräysten mukaisesti, jotka hän jo hyvissä ajoissa ennen muuttoaan oli omaisilleen antanut.

— Äh häh! — Näin ne häntä veivät — näin niitten täytyi viedä — — sadan viidenkymmenen markan kirstun ostivat — erityisen kammion kaivattivat — jo kuuluivat hautakiveäkin kyselleen määräyksensä mukaan — —. Tunnin soitattivat sanomakelloja — — ne minua surevat — itkevän kuuluvat — mutta niitten täytyy — hän oli niille niin paljon hyvyyttä koonnut ja jättänyt — ooh! monta taloa ja ainakin kuorman rahaa — —. Siitä riitti koko hänen suurelle suvulleen ja vielä muillekin —. Kaikkia hän oli muistanut — jokaista ansionsa mukaan — — kirkkoa hän oli muistanut — pakanoita oli muistanut — vielä köyhiäkin oli ennättänyt muistaa ihan pikkuista ennen tuota kauheata hetkeä. — Kiitollisessa muistossa ne saavat kaikki hänen nimeään säilyttää — ja sen ne tekevät — sillä hän oli aina hyvä — rehellinen ja kaikille hyvä — —. Uh, sitä pimeyttä ja ahtautta —!

Kirstu jysähti havutetun haudan pohjaan, mustat kantovyöt vedettiin ylös, ja sinne rusthollari jäi — — —

Kellonsoittaja sai rahaa, lukkari sai rahaa ja kirkkoherra tiesi saavansa rahaa vielä enemmän kuin molemmat edelliset yhteensä, ja kaikki he panivat parastaan, yksi ponnistaen käsivarsiaan, toiset kurkkuaan avittaakseen rikasta rusthollaria taivaan iloon ja kiinnittääkseen muiston hänen hyvistä töistään maan päälle.

* * * * *

Mutta alakuloisena ja surkastuneena kuin vasta lumen alta päässyt keltainen nurmi, ja sama toivoton ilme parransänkisillä kasvoillaan makasi Nykänen laatikossaan, jonka kansi yhä vielä oli kiviaidan nojalla pystyssä.

Kaikki olivat seuranneet rusthollarin saattojoukkoa aidan sisäpuolelle, ainoastaan kaksi keskenkasvuista tyttöä halvoissa tamineissa seisoi Nykäsen laatikon vieressä.

Ne olivat hänen orvot tyttärensä, jo pienuudesta mieroa kiertäneet, huutolaisina olleet, sitten varttuneemmiksi päästyään palvelukseen joutuneet, ja nyt, kuultuaan isänsä kuolleen ja ehkä tänään hautaan tuotavan, tulleet toiselta laidalta pitäjää häntä viimeisen kerran katsomaan.

Äitiään eivät he muistaneet ollenkaan ja vähän oli heillä ollut apua isästäänkään. Nykäsvainajan ansiot olivat hänen vanhemmilla päivillään olleet hyvin niukat. Mutta rakkautta sitä saattaa sentään olla köyhäinkin kesken. Nykänen oli voimainsa ja varainsa mukaan koettanut pitää tyttörievuistaan huolta, jos kohta se olikin supistunut melkein kokonaan siihen, että oli saanut heille kummallekin hommatuksi parin kunnollisia kenkiä vuodessa. Tytöille taas oli kaikki kylmä vieraitten hoteissa tuntunut siedettävämmältä, kun jalkoja ei palellut, kun oman isän tekemä kenkä niitä lämmitti.

— Voi isä parkaa, kuinka on näivettynyt ja harmaa ja synkkä katsella, sanoi toinen tytöistä, sittenkun heidän isänsä saattomiehet olivat menneet katsomaan rusthollarin hautausta.

— Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut kuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.

Ja miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot rusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä lauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.

— Hm! Alakylän rusthollari! — Niin sitä rahallista kunnioitetaan ja taivaaseen toimitetaan — aina on apumiehiä rikkaalla, — mutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin ennenkään — —?

Rusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri saattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan kyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa luo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.

— Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta, varotteli renki isäntäänsä. — Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät housuni piloille, vaikka oli loimikin allani.

Ennenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon haudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti kävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen ammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan kantamassa.

— Nykäsparka! Siinä hänkin nyt makaa! Kyllä hänessä aikoinaan oli miestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti naskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. — Sen tiedän minä, joka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. — Yhdessä käytiin rippikoulua. Ei kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ, sillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka hän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat ja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä, katsokaas! — Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän pahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. — Me pidämme puhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään katseltavan.

— Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän? vastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.

— Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa aina on ollut, selitteli isäntä.

— Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi haudankaivaja.

Kysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena haudankaivajaa.

— Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä. — Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta täysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.

Haudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan tyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois kiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.

He olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta ei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi, kun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä mitään muuta.

Ja piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi avoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. — Eivät soita hänelle — — eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään — mitä ne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan — mitä ne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei jäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin — ei häneltä jäänyt kuin kaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali — —.

— Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. — Mutta hän oli kumminkin hyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan hänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.

Isäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo ripein askelin menossa kellotorniin päin.

Rusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua. Sittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi samalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka hän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle, niinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle, koska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.

Samassa kajahtivat kellot.

Kirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.

— Eikö se ole suutari Nykänen — —?

— Sehän se on.

— Kuka sille soitattaa?

— Mitä kummaa tämä on?

— Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?

— Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.

— Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan vaan saa haudasta — —?

Lukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille. — Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole pyydetty — eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun sinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.

Samassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta laatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.

Olivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet iloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli sulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa pidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta hänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.

Moni nosti katsettaan.

— Kah, kiuru!

— Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.

— Hyvä merkki!

Kukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se oli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys kohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei kuulunut enää ollenkaan.

Mutta olikohan se kiuru — — —? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka kaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli kyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille asuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa — ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan avaruuteen — kuka tietää?

Suuri hyväntekijä.

Samppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli reunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja joilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan suuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen painosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja hienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan musiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin poskille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.

Soittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.

Kävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.

— Hs, hs! Nyt tulee juhlapuhe. Tohtori Baner kuuluu aikovan puhua, kuiskailtiin joka puolella. — Hän tahtoo pitää puheen isännälle, päivän sankarille, juhlan toimeenpanijalle. — Kaupunkimme ensimmäinen puhuja. — Siitä tulee varmaan mainio puhe.

Ja tohtori Baner nousi seisaalleen perimmäisen pöydän ylimmässä päässä, tarttui varmalla, tottuneella kädellä korkean samppanjalasin jalkaan, kohautti sitä vähän ja asetti sen sitten takaisin pöydän reunalle, hiukan sivummalle.

Hän oli mahtavan näköinen mies ja teki jo seisaalle noustessaan valtavan vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, jota vaikutusta lisäsi vielä se reipas liike, millä hän kohautti lasiaan ja siirsi sitä syrjemmäksi tehdäkseen etumustansa pöydällä väljäksi ja vapaaksi liiallisista esineistä.

— Hyvä, hyvä! pamahutti heti usea, jonka into jo oli päässyt täyteen vireeseen ja kielen kanta kyllin liukkaaksi.

— Hs, hs! kuului toisaalta.

Tohtori oli jo ennättänyt ryäistä kerran, mutta kun hänet heti hyvä-huudoilla keskeytettiin, vaikeni hän, jäi odottamaan hiljaisuutta ja alkoi hymyillä. Mutta hänen hymynsä oli enemmän halveksuvan kuin tyytyväisen näköistä, se oli pikemmin pilkallista kuin iloista. Outo siitä olisi saattanut loukkautua, vaan ne, jotka tohtorin tarkemmin tunsivat ja hänen hymynsä huomasivat, kuiskailivat sen tulevan siitä, että hän ylenkatsoi tuollaisia tarpeettomia kunnianosoituksia, hänellä kun oli arvoa ja kunniaa jo niin äärettömän paljon, hänellä, joka oli pankin johtaja, joka oli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli anniskeluyhtiön puheenjohtaja, joka oli — —

Tohtori rykäsi taas kaikuvasti ja nostatti hartioitaan, niin että kovaksi kiilloitettu paidan rinta paukahti, heitti ylemmyyttään uhkuvan katseen yli salin, silitti kerran pari suippoa leukapartaansa ja alkoi puhua:

— Hyvät naiset — hyvät herrat! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaupunkimme intelligensi on koolla tässä samassa salissa, tämän saman seurahuoneen katon alla.

"Intelligensin" kohdalla alkoi sellainen silkin kahina ja supatus, että seuraavia sanoja tuskin kuului.

Tohtori otti sen huomioonsa ja hengähti vähän.

Sitten puhui hän taas:

— Satoja, tuhansia katoamattomia muistoja ovat nämä seinät jättäneet. Monta ihanaa hetkeä on täällä vietetty, monta juhlaa juhlittu, joitten sankareista useat jo ovat ennättäneet painua turpeen alle.

Tällä kohdalla kuului monelta puolelta syviä huokauksia.

Tohtori jatkoi, ääni melkein väristen:

— Sadat, sanon minä, tämän kaupunkimme parhaista pojista ja iloisimmista, ihanimmista tyttäristä, jotka tämän saman laen alla ovat nuoruuden innossa ja rohkeassa toimintahalussa pyörähdelleet, sadat ovat jo menneet tuonen tuville, manalan majoille, sillä juuri tänäpäivänä, tänä iltana on ummelleen kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun tämä sali ensi kertaa valaistiin, kun täällä ensi kertaa soitto kaikui ja maljat kilahtelivat.

— Hyvä, mainiota! huudettiin monelta taholta. Tohtori hymyili taas, pitkän hetken. Mutta nyt loisti hänen hymyilystään täydellinen itseensä tyytyväisyys, oikein leppoisa mielihyvä.

— Yksi elää sentään vielä tästä vanhasta kantajoukosta, yksi, joka jo puoli vuosisataa sitten oli etummaisena niitten joukossa, jotka ymmärsivät kaupunkimme kipeimmän tarpeen. Hyvät naiset, hyvät herrat, te tiedätte ketä tarkoitan — —

— Wille, Wille! Setä, setä! — Herra Mattson, missä teidän lasinne on? kuiskailtiin, ja nyhkittiin hihasta ja hännystakin liepeistä pientä, vanhaa ja ryppyistä herrasmiestä, joka hiukan kumarassaan, silmät viekkaina vilkkuen hiiviskeli pöytien välissä, seisattuen milloin yhden, milloin toisen luo, ja viittaillen tarjoilijoille, suu myhähdellen.

— Minä tarkoitan isäntäämme, tämän Seurahuoneemme vanhaa, kunnianarvoisaa isäntää, herra Wille Mattsonia, huusi tohtori lujalla äänellä ja kohotti kättään vanhaan mieheen päin, joka samalla jäi kahden pöydän väliin yhteen kohti seisomaan ja painoi katseensa lattiaan.

— Elää viisikymmentä vuotta, on jo paljon, mutta palvella viisikymmentä vuotta yhteiskuntaa tarmolla ja suurimmalla alttiiksiantavaisuudella, se on onni, joka ei tule yhdenkään kuolevaisen osaksi tuhannesta. Mutta sen on Wille Mattson tehnyt ja sen johdosta on hän meidät kutsunut tänne tätä harvinaista riemujuhlaansa viettämään.

Salissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi, hypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään oikealle ja vasemmalle.

— Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. — Hän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan pinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit selki seljälleen — —

— Mainiosti! — Eläköön! — — — Hs, hs!

— — kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi ollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle riemujuhla — —

— Kori samppanjaa — minun maksuuni — ylimääräisestä huusi vallan kuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää herra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella kädellään tarjoilijaa.

— Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan pilkkaajaksi, jatkoi tohtori — mutta mieleni tekisi tästä riemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut meille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen ovensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa, aina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan — —

— Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä sivuovelta.

Siihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan joukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies etummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.

— Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen maksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja markan — — soh! — ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos — — no nooh — —!

Viimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu työnnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän takana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä häirinnyt salissa olijoita.

Juhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.

— Kuka se mies oli?

— Kuinka äärettömän hävytöntä!

— Kuinka sikamaista!

— Fyy, kuinka raakaa!

— Kuka on se roisto?

— Se on räätäli Itkonen.

— Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.

— Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari. Retuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.

Tohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä parran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt katseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta samassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän jatkoi:

— Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan säästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat kuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua rauhaa. — Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille Mattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän on viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja vastoinkäymisistä huolimatta — seikka, joka jo yksinään riittäisi antamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa — ei vielä sillä hyvä, sanon minä:

— Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka minä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella saan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on tänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen markan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka johtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana — — —

Tähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä häiriö, joka jo äsken oli uhannut.

Se tuli tällä kertaa pääoven puolelta.

Kaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei räätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet oli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei riittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen räätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.

— Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen tohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. — Mattsonniko ne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan puheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en — — räätäli puhuu kerran kans' — —

Pari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli hyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun, ja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.

Mutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli luultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää, eikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.

Syntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:

— Me ne olemme lahjoittaneet — minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne veroa kannamme — me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat — — Pois kurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro —! Alakerrassa tuolla — tillikkapuolella — siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut — — siellä hän ei anna velaksi penninkään edestä — — Tämä ei ole yhtä rosenttia niistä — ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme kantaneet —

Ennenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut ovea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle kovalla ryskeellä ja helähdyksellä.

Kuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.

Joku pyörtyi.

— Apua — apua! — Tuokaa kylmää vettä.

— Kaatakaa etikkaa ohimoille — kiireesti — jumalan tähden!

— Lääkäriä — tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?

Eräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.

Itkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen suutaan ei saatu tukituksi.

Hän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin että tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta, monipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta kokonaisuudessaan.

— Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä samppanjalla, huusi hän. — Onhan se hyvä, että lapset saavat edes hiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä uhranneet — — — Elä revi partaani! — — — Pitäkää te puheita minulle — ja meille kaikille juopoille — pitäkää te kerran juhlapuhe itse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin ovenvartijoita — —

Hänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen tuhkauksensa:

— Eläköön viina — hip, hip hurraa-aa — ja olut myös — — eläkööt viinan juojat — — hip — — —!

Joukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä kovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka korjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen hännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä hypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä hetki sitten olivat riippuneet nenärillit.

Hämmennys oli ollut suuri.

Siitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän masentuneeksi.

Isäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan ympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä sitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli jättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön käytettäväksi niinkuin ainakin.

— Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki anniskelu siellä, mutta — tjaah! — hän levitti käsiään ja nypersi nenäänsä.

— Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa kävijöitä kohtaan — —

— Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin — velvollisuuksien ristiriita, näetkös — —

— Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee, hyvä setä —

— Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.

— Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.

Tohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin kiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa, kääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan kuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa taas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä tyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä pilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua tyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.

Hän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin taikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta merkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.

— Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. — On todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin juuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme nähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän sankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt lahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen raakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin — että se jo alussaan — kaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja sivistävän kasvatuksen kuriin.

Innostus nousi korkeimmilleen.

— Hyvä, hyvä! — Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät kiihkeillä soittajien parvelle.

— Marssia — marssia!

Torvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä, ja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien käsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille Mattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.

Vala.

Kuvaus Raja-Karjalasta.

Miihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen aikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana, hänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko vetonuora sen sevissä eheä ja kestävä.

Kun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat lapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan toiseen käteensä, ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä rinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen jalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.

Emäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee vaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.

Suon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain, penikulman tai parin päästä, nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on kadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti ja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että vielä naapureissakin eletään.

Mutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin silmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen salo Venäjän rajalle saakka, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen toisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä; vaan katselee hän sentään sitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.

Kaikki on hiljaista, niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään, ei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään katselee uuden päivän alkamista.

Ei ole mökissäkään ketään.

Poikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on jo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä, käymättä kotona ollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona, mutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla, eikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän makaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havumajassa, jonka keskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä itsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla, tuoden joka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.

Vanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena eläjänä on lehmä.

Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin ruokinnassa.

Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui matalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle kaulalle. "Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei äijää viivy", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.

Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.

Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan karjehtineilta tiluksilta.

Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran lampuoteina.

Ja lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä, käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää, samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään, sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka Miihailille oli jaossa lohkaistu.

Kuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt: samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen. Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien salojen keskellä.

Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti sieltä heinää noutamaan.

Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä innokkaammin eteenpäin — —.

Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja, ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä, eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja hiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.

— Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. — Ei ole Miha — — on hänen haamunsa — — hänelle on vahinko tapahtunut — —.

Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa edes ääntä.

Mutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja nousee tulisesti suksilta.

— Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan painuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.

Miihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee ampumatarpeet housunsa taskuun.

— Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.

— Ka särkeneet ovat —, heinät syöneet — vielä viime yönä viimeksi käyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä viidakkoon rimpisuon rannassa.

Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka Miihaili on tuonut.

Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun hän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana, tuolla suon takana, hetteesen painumassa — ja hän kuulee sen ammuvan apua, mutta ei pääse auttamaan.

Tulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.

Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan, mutisten rukouksia.

Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.

Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin — mutta niitäkään ei ole enää kuin aivan vähän — ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran rinteelle.

Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin. Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja vie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin kostein silmin.

Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle hauteen.

Päivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. — Olisiko lähteä hiihtämään hänen latuaan — eipä tiedä kuinka hänen on käynyt — on se ruotsin laki — ja ne ruunun metsänvartiat — jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen Ilja Patrosenkin — käräjissä käyttivät — Kuopiossa kuljettivat — ja tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.

Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa suksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin suolla.

Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä lymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle päin kulkeneet. — Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä — —.

Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen käteensä ja meni navettaan.

— Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.

* * * * *

Iltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.

— Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.

— Muistakaa Ilja Patrosta — kova on ruotsin laki

— Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.

He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina, nyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä, kontit selässä.

Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan kuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.

Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä, painautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan koivikkoon.

Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden tummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet yhteen kohti sieramiaan levitellen.

Hetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä napsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireeseen. Vaan he epäröivät ampua, sillä matka on liian pitkä.

Miihaili yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta samassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa Miihailin olan ylitse ja elukat katoavat metsään.

— Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miihaili, joka ensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. — Sinä olet jaloiltasi keveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa pyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan samaa latua.

Yksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta, jota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien, halki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä on Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miihaili poikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen ja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin nuttu. Sen ottaa Miihaili matkaansa.

Hurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden jälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se upottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa, että yksi niistä on alkanut jäädä jälelle — se on vasikka, jota hän haavoitti — hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.

Kahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä, kunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä, vasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös metsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee saaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä metsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen, ja harjun selällä aukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on kuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti laskeutuu pohjoista kohti, ja siinä näkee hän harvan petäjistön läpi hirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan eteenpäin.

Hän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen päälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin rinteellä vasikan alapuolelle.

Hirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan, joka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä jälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla, kosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että hongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan siltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.

Samassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa katsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään huomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo rimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.

— Hirtehinen! Siinähän kulki Lylyvaaran talvitie — —

Oikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen jälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin tavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin, ja aina siinä pohja tuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, siitä nyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän oli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään liistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella korviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen kaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet hevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin takaisin.

Hän oli seisattanut hevosensa ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen. Silloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkuin hän vielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.

— Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään. Näyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita olekaan niin rohkeita hiihtäjiä — — Kas! olipa siellä toinenkin mies, koska taas pamahti — —

Mutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja jättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren petäjän juurelle.

* * * * *

Parin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven tappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita sompien käräjille pogostaan.

— He ovat syyttömiä. — Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi heille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet Lylyvaaran kulmalla, vielä vähemmin tappaneet hirviä.

Oikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon alaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili poikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.

Seuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas käräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös saapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset tiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä on hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta estää.

— Ette siis ole tappaneet niitä kahta hirveä, jotka poliisi Solehmainen viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta tapasi ammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.

— Emme ole.

— Astukaa valalle.

Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.

— Minä Miihaili Kuismanen — ja Jyrki Kuismanen — — lupaan ja vannon — ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta — —

— Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki — siinähän se oli hankiaisen aikaan — parhaalla hiihtokelillä —

Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki ne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella toinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.

Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.

— Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari Jyrille. — Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran puolella.

— Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.

— Ja ammuit myös —

— A lienee tuo yhteen sattunut —

— Astu sivulle!

Pappi viittaa Jyriä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun, katse lattiassa.

Tuomari katselee hetkisen vanhaa Miihailia, mutta tämä seisoo vakavana yhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.

— Kuka ampui sen toisen hirven? kysyy tuomari.

— Ka, en minä! paukauttaa Miha, aivan kuin olisi lyöty vasaralla naulaa.

Miha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta ristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä edellä ovelle sekä siitä eteiseen.

Jyrki tuomitaan hirven taposta kahdensadan markan sakkoon, tai sitä vastaavaan vankeusrangaistukseen, ja kun hän astuu lakituvasta ulos, kohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja halveksuva katse ryppyisten kulmien alta.

— Miestä sinusta toivoin, sanoo Miihaili, — hyvästi päätti asiamme kihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.

Lesken ruusu.

— Katso, lapseni — katso, poikani pienoinen — isän ruusu puhkee tänään kukkaan — toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa se toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se riemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä — —

Niin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen polvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin silmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri oli aukeamaisillaan.

Hän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta juuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua katsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä välähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut ihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko puna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.

Pois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja nosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen aurinko juuri alkoi katsella sisään.

Hän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä hän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että sillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä ulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan pinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu, vaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä vilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia päitään talven painamien kuivien korsien seasta.

Auringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa, sillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt sisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta rinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle keuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä kuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia murheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka äännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten nurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla — —.

Ja lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille puhunutkaan.

— Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti tuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.

— Itä — itä — sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan äännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen käsi äidin kaulassa.

Äiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo niin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen ylettynyt.

— Itä — itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo kiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä. Hänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän oli alkanut kutsua sitä "isäksi".

— Ei sinulla ole isää — ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja vietiin mustalla hevosella hautaan — hop, hop! poikaseni, mustalla hevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui äiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.

Hänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli kirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.

— Ooh! hengähti hän raskaasti. — Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia pitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä makaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.

Hän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten tehnyt tuhansia kertoja.

— On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit silmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut vuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos kantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt — ja sentään — ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä oli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt tuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut iankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla lapsi sylissä.

— Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen — tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle loppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja epäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta sellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani voinut mitata. — Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin hän tuli ja toi tullessaan tuon ruusun — se oli kukassa silloin myös — täydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja — — ja voi! kun ruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se käsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni, kuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.

Hän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä uudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille, kaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi pelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein ilonsekaisella äänellä:

— Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu, pienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo huomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä viemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän Taavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta, jolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen juoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme, tuomme sieltä ruusun takaisin taas — hoidamme sitä ja annamme sen kukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että se hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten me sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän ja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen — keväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät pahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota ja näivettyisi. — Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja, lapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana pidämme.

— Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen hellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.

— Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on onni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät, niin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et ennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle — — mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni. Hyvin hoidetut ruusut elävät kauvan — ja minä sinua hellästi hoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, — ja hän painoi laihoilla käsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen parahti — —

Ja hetkisen viihdyteltyään lastaan, — melkein itsekin säikähtyen niin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta — ja saatuaan pojan pikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle — tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen keskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun toisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.

— Lapsoseni, puhui hän — isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen päästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä. — Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina turmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa — — Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana — hänen ruusunsa elää ja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi huojennuksen hetkeä — —!

Samassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.

Lesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli siihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin kukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.

Mutta nyt siihen pysähytti virman juoksijansa kaksi rattailla istujaa, viiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.

Herrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti polkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa, hyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin olisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen hattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi remahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.

Porttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.

Nainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen antaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se, ja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen, silmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.

Nuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle vanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen nurkemmaksi.

— No hyvää päivää, Mari. — Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma — ja niin pölyä, niin pölyä — — ai ai, millaiseksi hattuni on käynyt, ja se on ensi kertaa päässäni — — Onpa siitä aikaa, kun olen sinua nähnyt, Mari. — Kuinka sinä olet muuttunut — laihtunut ja vanhentunut, rupatti tulija.

Puhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan, hymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä hän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan, kiireellä ja hengähtämättä.

— Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko lapsinesi. Eikö täällä kummittele — miehesikin kuoli niin omituisesti, kerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa nähnyt, puheita vaan olen kuullut. —