PAHKAKUPPI. (continued 2)

Lesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä huomannut, puhui vaan omaa puhettaan.

— Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet kalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?

Hän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa äidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.

— Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.

— Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen huuto raollaan olevasta akkunasta.

— Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. — Kuulehan, Mari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.

— Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.

— Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla sinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.

— Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein epätoivoisella äänellä.

— Heti, heti! — Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä pannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen — kuinka nyt tuumitaan. Mamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun poikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. "Häntä käy niin sääliksi", sanoi mamma. "Ei hän missään liiku, siellä vaan yksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan."

— En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan kuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään yhteen ja hypähti ikkunan eteen.

— Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin Akselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään keväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin ovat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka Akseli nyt riemastuu — —

Silloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka lapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua näpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.

Leski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan, sulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät, melkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset vavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan, vaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.

— Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta ulos — — —

Kohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että tömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä. Ja vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset oikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka hytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu helottaa.

— Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset, sanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja nenällään. — Ja mitä se mammakin minua sinne — —? Hän tietysti saa usein sellaisia kouristavia kohtauksia. — Ajattele, että hän juuri tällä kerralla olisi sattunut kuolemaan — jonka hän tietysti kerran tekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet? Oli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty — ehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. — Uh! saada tuollaisia kouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.

— Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa vieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, — saitpa kauniin ruusun sieltä.

— Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin menestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä kumppaninsa huulia silmät palaen — — —

Vanhapoika.

Tuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä kasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä syystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti pilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän hämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.

Mutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä säveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.

Harvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät tavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.

Istuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat hartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista Helsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla tahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja tyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää vanhapoika.

Paljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat vanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari vuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli heidän kunkin syntymäpaikkansa.

Jutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain, vakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat kaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä heidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka vilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä lasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.

Varsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin hyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat niille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän on toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan totisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.

Ei siltä, ett'ei olisi hänellä niitä ollut niinkuin noilla toisillakin, sillä kaikki he olivat samanaikuisia "kansan pyhän tahdon" kannattajia, kaikki tuon saman, innostuneen ajan innostuttamia miehiä, jolloin ilta-yöt mellastettiin keskikaupungilla ja aamuyöt laitakaupungilla — ja päivät paranneltiin kohmeloa.

Mutta vanhapoika ei puhu niistä ajoista koskaan mitään.

— Kun et sinäkin jo kerran mene naimisiin, sanoo yht'äkkiä toinen naineista vanhallepojalle.

— Mikset sinä tosiaan nai? tokasee toinenkin.

Siinä se nyt taas oli! Juuri kuin ei enää olisi muuta puhuttavaa! ajattelee vanhapoika, eikä vastaa mitään. Ottaa vaan kulauksen lasistaan ja pistää jälleen sikarin suuhunsa.

— En minä sinuna tuollaista kituvaa elämää — oikea koti se pitäisi miehellä olla.

— Ja minusta on aina niinkuin naimattomalle miehelle ei voisi antaa täyttä arvoa.

— Jotain siitä todellakin puuttuu —

— Aatteles, kun tulee kotiin ja on lapset vastassa ja vaimo — —

— Ja saa tukkapöllyä — niinkuin lapsetkin —

— Elä pistele.

— Mutta mitä tulimmaista te oikeastaan siitä minun naimisestani tahdotte? Enkö ole teille jo tuhannen kertaa sanonut, että tulen aivan yhtä hyvästi toimeen nuorena miehenä, naimattomana, akattomana, vaimottomana, tai kuinka päin te sen tahdotte, tiuskahtaa lopulta vanhapoika kiivastuen.

Tätä samaa virttä olivat nämä samat kumppanit todella jo tuhannenkin kertaa hänelle laulaneet ja yhtä monta kertaa oli hän heille saman vastauksen antanut. He olivat häntä härnäilleet ja kiusoittaneetkin, mutta ei hän sentään koskaan tätä pahemmin suuttunut, sillä hän oli hyvänluontoinen mies.

Mutta jok'ikinen kerta, kun puhe tälle alalle kääntyy — ja sille se kääntyy säännöllisesti, kun on toinen tuutinki juotu ja alettu naureskella vanhoille nuorenmiehen muistoille — niin joka ikinen kerta muuttuu vanhapoika totiseksi — vaikka hän ainakin on totisenpuoleinen — ja lähtee alakuloisena astelemaan yksinäiseen asuntoonsa, pieneen kammariinsa vanhanaikuisessa puutalossa Kampin kulmalla, missä ruokamatamin pöydälle asettamat pari voileipää ja maitolasi häntä odottavat.

Sinne hän aina astelee alakuloisena ja miettii, miettii juuri tuota samaa asiaa, mistä häntä tänäkin iltana oli härnäilty ja millä häntä oli kiusoiteltu.

Ja vaikk'ei hän siitä sanaakaan hiisku, on hän kuitenkin sitä samaa ainaista asiaa jo miettinyt monta vuotta, joka päivä, melkein joka hetki, vielä iltasilla vuoteellakin, ja varsinkin juuri iltasilla yksinäisyydessä. Eikä saa hän siltä mietteeltään koskaan rauhaa. Se on aina ja kaikkialla jymisevänä pohjasäveleenä hänen aatostensa alla, vaikka hän iloisessa seurassa kyllä osaa tekeytyä hauskaksikin, niinkuin sitä ei kuuluisi ollenkaan, sillä hän on siihen jo niin tottunut.

— Ett'eivät ne jo väsy sitä asiaa minulta kyselemästä, miettii hän kotiin mennessään. — Vaan kyselkööt, ei se siitä kuitenkaan auta! Yksinään hän on luoviva elämänsä läpi, ja eihän tuota enää paljoa jälellä lienekään — —

Hän tulee pieneen kammariinsa, jossa on monta pitkää vuotta asunut. Se on jo aivan niinkuin osa hänestä itsestään. Tuossa tuo sama iltaruoka kuin ennenkin, tuossa sama vuode — hänellä itsellään aivan samat mietteet tuolle vuoteelle laskeutuessaan kuin joka ilta ennenkin.

Mutta tänä iltana on hän tavallista alakuloisempi, hänet valtaa omituinen kaiho ja yksinäisyyden tunne. — Ett'eivät ne voi olla häntä sillä naimajutulla härnäämättä! — Jos hän tekisi siitä kerran lopun, jos hän kertoisi heille tarkkaan koko elämänsä juoksun — mutta sitä hän ei voi tehdä, sillä silloin ne alkavat suorastaan yrmiä häntä, alkavat kaihdella ja halveksua, eikä hänelle jää enää sitäkään vähää seuraa.

Hän tarkastaa voileipiä, ne näyttävät niin kuortuneilta ja tympäseviltä, maitolasin sisältö on niin valjun sinertävää — hän ei kajoa niihin tänä iltana ollenkaan. Hän riisuu vaan saappaat ja takin päältään, sytyttää iltapiipun ja heittäytyy muissa vaatteissaan vuoteelle. Kynttilä jää palamaan.

Samalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi valveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee hän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.

Ja kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea hänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta nykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi sellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!

Ne hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta pellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta koivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat yhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy, melkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja kotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun hän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan, mistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin hänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille hymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta, sitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.

Nyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena käännellä itseään.

Yht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.

— Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi jotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta kallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.

— Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä ystäviään. — Niitä on onni seurannut maailmassa — onnellinen sattuma, ei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä — — Eikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu — naida jo ennen heitä, silloin kun hanke oli vahva — ja nyt olisi hän onnellinen mies hänkin. — Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä — — oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas vuoteellaan.

Ja niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja menee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.

Se kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä ilmielävänä — unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa morsian, jonka kanssa hän on naimisissa — — onhan hän siis naimisissa — — mitä ne turhia — —

Unikuva käy yhä selvemmäksi.

Hän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä — ja emäntä hänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään kantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä — — — He ovat riihellä — Aamu on kirkas ja kylmä — On routanut maan — Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia seinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat kepakoivat ja Janne panee alausta — Janne on hänen oma poikansa, vanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään opastaa — mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti — ja taputtaa poskelle — — Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan heitä aamiaiselle — Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla — puhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä — rauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä — — He lähtevät aamiaiselle — Riihikujassa tulee karja vastaan — Tiina, se vanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan — — lapset pelkäävät sonnia — hän ottaa yhden syliinsä, tytön — poika nousee hänen selkäänsä ja puristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri — ja itse painaa hän tyttöä hellästi rintaansa vastaan —

— Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne — —

Unikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa. Hän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia vanhuuden päiviä — sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.

— — Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa — ne ovat hänen onnensa. — Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan — tekee pienemmille leikkikaluja — isompia opastaa työhön — — Laittaa pienen vesirattaan ja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli lapsena leikkinyt — hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta revetä, kun ratas pyörii purossa — ja hän iloitsee heidän kanssaan — — Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan päätyyn — huutaa lapset tuvasta ulos — ja voi sitä iloa ja huutoa ja kätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen käsissä — — Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja katselee äänetönnä sinistä taivasta — ja hän tuntee itsensä sanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi — — Hän tekee lastensa hyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi — hän tahtoo saada niistä hyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän kuin niitä todella on — täällä on niin paljon pahaa, joka olisi poistettava — hän sen tietää — —

Samassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla hänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.

Hän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.

Hänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu molemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen täytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle ajattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. — Haa, sitä kirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee entistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.

Hänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä kuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan. Ja hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin teaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä — ja ylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa — saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna rauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen — joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala palalta syö — —

Hän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän. — Eikö siltä katalalta saa rauhaa — eikö se enää milloinkaan häntä jätä — Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä — sen täytyy jättää — täytyy — — —

Matami tuo aamukahvia "maisterille" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa oven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään — — Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä hirttäytyneenä.

Äidin kuoltua.

En ollut koskaan voinut ajatella, miltä tuntuisi, jos äiti kuolisi.

Ja pienempänä olin aina ollut suorastaan vakuutettuna siitä, ett'ei minun äitini kuolisi milloinkaan, vaikka kyllä tunsin toisia pikkupoikia lähiseuduilta, joiden äiti jo oli viety kotini ohitse hautuumaalle ja siellä siinä mustassa arkussaan syvään hautaan peitetty, niinkuin oma äitini minulle kertoi, kun kyselin mihin niitä vietiin. Ja usein kulki muitakin ruumissaattoja kotini ohitse, joka oli maantien varressa lähellä kirkkoa.

Kellojen soitto oli silloin kuulunut kirkontornista hautuumaan takana, jos oli sattunut myötäinen tuuli olemaan. Minä olin talvella ikkunasta katsellut pihan ylitse maantielle, ja kesällä piha-aidan raosta polvillani lähemmältä tarkastanut, kun ne menivät ohitse. Ja kaikki ihmiset — ja niitä ajoi joskus pitkä jono hevosilla perässä — olivat äänettömiä, jotkut pyyhkiellen silmiään. Eikä ne puhuneet minulle mitään, vaikka muulloin kirkkoon ajaessaan aina naurahtivat ja huusivat jotain ohimennessään, kun näkivät minut aidan takana.

Ja ne kulkivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa sen mustan arkun perässä, että hevoset toisinaan kompastuivat edellä menevän rattaisiin ja sitten ne perimmäiset seisattuivat kokonaan. Ja minä katselin yhä ja näin kuinka ne nousivat kaarevaa mäkeä ylös, niinkuin joku sieltä mäen päältä olisi hitaasti vetänyt vyyhdille pitkää, mustaa köyttä. Sen pää katosi lopulta näkyvistäni, se oli tullut kerälle mäen, päällä läpikäytävän ympärille, jonka katto näkyi kotipihaani.

Oli niitä joskus viety ohitse pieniäkin kirstuja, mutta ne eivät koskaan vetäneet niin huomiota puoleensa kuin ne suuret mustat, joiden päällä ajaja totisena istui, ja joiden näkemisessä oli jotain salaperäisen kammottavaa. Kun pieni, valkea kirstu oli poikittain ajajien polvilla ja ne silloin usein ajoivat juostenkin, tuntui minusta aina, niinkuin siinä olisi ollut jotain iloistakin seassa. Ja minä juoksin pitempää katselematta huoneelle äidin luo.

— Äiti, äiti, niin pientä sievää kirstua veivät —, polvillaan vaan sitä pitelivät ja juosten ajoivat! — Kukahan siinä oli?

— Joku hyvä pikkupoika, jonka Jumala on ostanut enkelikseen, sanoi äiti.

— Ottaako se sen sieltä haudasta enkelikseen?

— Ottaa, lapseni.

— Kuinka se saa?

— Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.

— Ottaisiko minutkin?

— Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen sanonut.

— Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi — — — minä näkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en näe siellä muita kuin hauturi-Nikon — — — Ottaisiko Jumala äidinkin?

Sellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni, että enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään koskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi. Niissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin hautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista —.

Ja niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan, naapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu "saattamaan", niinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan. Äiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono keli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä aloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.

Mutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu, jota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun hän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan — kaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut mitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun äitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten vanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas kädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni pitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta arkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun hiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin äkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi sinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin piti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.

Siellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä minun tuli.

En ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja pani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini mahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset hyvät mietteeni.

Lopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:

— Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan — —

— Sitäkö sinä, lapseni, itket!

— Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin kuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle — ja ne heittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.

Ja taas tuli uusi itku.

Mutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia silmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään huoahtaen:

— Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika —

Pitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin innokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.

— Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.

Minä rauhoituin, tulin iloiseksi ja päätin pienimmissäkin asioissa totella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan kuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä ajatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin hyvä ja häntä oli niin helppo totella.

Minä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut ollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin — —

Ainoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi, pantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta tuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto kumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle. Mutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että siinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä samasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.

En puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin kokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini kuolisi koskaan.

Se oli minun uskoni silloin.

Ja kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia poikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin ohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.

Kesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä aika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini ja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa männistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan paperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka vaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti lopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en saisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän mäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat vihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa nähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.

Kaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta pitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne ovat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.

Minä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni — tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni — ja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni, tahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä — tahi kuuntelin takkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat veljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja samalla opettelin itse lukemaan.

Elämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä kaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä ja hyvä. — Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli käsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.

* * * * *

Mutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen muutos.

Sillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi, hän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän oleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli vaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut kaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään ja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua, että "nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun."

En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys minulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein palannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta luulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen ja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt jouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta pois.

Katkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni karata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään tuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini, niin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.

* * * * *

Pari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän kokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä maailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille kotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin olin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.

Monta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien kanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta vaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla — ja niin oli mennyt nuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta ollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes mäen alle päästyään kaatuu.

Ja murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.

Tyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta menneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja äidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa sydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni kaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän kotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että "elä herran pelvossa, poikani, ja hyvyydessä."

Se uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan olisin aina hyvä. — Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin, olinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella, miltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.

Aluksi olin kumminkin nuorempana koettanut loma-aikoina kotona ollessa pitää jotenkuten vireillä lapsuuteni mielentilaa äidin suhteen, mutta vuosi vuodelta se oli himmennyt, niinkuin vanha peili, ja vihdoin kadottanut heijastuksensa kokonaan. Sillä aloinhan minä silloin jo monessa asiassa olla äitiäni viisaampi ja tietää mielestäni paljoa enemmän kuin hän. Ja kun miehistyin, oli minulla tietysti jo vakautunut kokemus elämästä ja sen tarkoituksesta, ja kaavat selvinä ajussani, joidenka mukaan sen pitäisi kulkea. Ja se miehuus oli ilmaantunut usein kotonakin ollessa sekä puheissa että töissä, ja aina olin huomannut, että äiti siitä loukkautui. Mutta enhän minä voinut sille mitään.

Kun olin aamusella palannut kotiin innostavista seuroista, joissa lasin ääressä oli ilta ja yö maamiehille suurista asioista puhuttu, luin aina äitini katseesta syvää murhetta ja kuulin hänen aina huokaavan, että "mitä enää muualla, kun kotonakin tällä tavoin", mutta en huomannut sitä, että hänkin oli silloin yönsä valvonut, joka yö oli saattanut lyhentää kokonaisen vuoden hänen elämäänsä. Koetin vaan huolettomasti lohdutella häntä, sillä enhän minä järkimiehenä enää voinut peräytyä elämän korkeista aatteista, eihän minun sopinut enää taantua ja ruveta maata tonkimaan, syrjäytyä valtaväylältä toimettomaksi ja aatteettomaksi sivustakatsojaksi ja unehtua siihen äitineni, joka ei minun korkeita pyrinnöltäni käsittänyt.

* * * * *

Minun täytyi kerran peräytyä sittenkin.

Olin kauhulla huomannut, ett'en elämän meren vellovalta ulapalta nähnyt vankkaa valkamaa missään. Täytyi peräytyä lapsuuteni kotirantaan takaisin ja siihen jäädä. Ja siinä päätin alkaa elämäni uudestaan siitä kohdasta, mihin se ensi kertaa lähteissäni oli jäänyt, elää jälleen äidin kanssa rauhassa, niinkuin lapsena ennen, ja pitää tämän maailman mellastusta pahana unena vaan, joka joskus soisi korvissani niinkuin ennen perunakuopassa ollessani se ontto kumaus Jannen äitivainaan kirstusta — — ja vihdoin haihtuisi. Kaikki pahat tekoni tunnustaisin äidille, kaikki rikokseni häntä kohtaan sovittaisin ja pyytäisin häneltä anteeksi — häneltä yksin vaan, enkä keltään muulta, sillä hän se kumminkin oli ainoa koko maailmassa, joka minua oli todella rakastanut ja aina rakasti. Hän se minua oli hyvään opastanut, maailma oli minun suhteeni ollut välinpitämätön. Ja hän antaisi anteeksi ja niin saisin levottomaan mieleeni ikuisen rauhan.

Mutta omituinen arkuus oli tullut minuun, kummallinen umpinaisuus äitiä kohtaan, vaikka kaikenlaisille maailman hylkiöille olin sitä ennen ollut kylläkin avonainen. En saanut mieltäni hänelle puretuksi, en saanut anteeksipyyntöäni tehdyksi, vaan jäi se yhä tuonnemmaksi. Ja sillä aikaa soi räminä maailmanrattaista korvissani yhä, vaivaten minua kaikkialla. Se ei lakannut kuulumasta. — Kun vaan saisin sydämmeni avatuksi, niin se lakkaisi kyllä, ja minun täytyy se avata pian, päättelin aina, kiireesti, ennenkuin äiti kuolee, sillä hän alkoi jo kovin riutua. Vaan taas lykkäytyi hänen kuolemansakin aatoksissani johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen, jota ei jaksanut ajatella.

Hän oli usein jo niin heikko, että isän ja sisareni kanssa nostimme hänet vuoteelta tuolille takkavalkean loisteesen, jota hän aina halusi, mutta hän virkistyi sentään taas. Ja joka kerta, kun tuin hänen selkäänsä tyynyllä tuolia vastaan, päätin, että nyt minä puhun. Mutta silloin säälitti minua hänen heikkoutensa ja aloin epäröidä taas. Tuskan hiki nousi päähäni ja mykkänä tuijotin eteeni.

Äiti huomasi tuskaisen oloni ja sanoi joka kerta: "elä sure minun tähteni, poikani; minun on niin hyvä olla, kun te olette kaikki tässä. Pysy itse aina vaan Herran pelvossa." Ja joka kerta oli huulillani sanat, että minun on oman itseni tähden niin tuskainen olla, sillä minä olen liian paljon surua äidille elämässäni saattanut. Vaan sanomatta ne jäivät — juuri ne alkusanat, ja aloin vaan puhua muista asioista, jokapäiväisistä huolistani ja toimistani, ja äiti kuunteli tyynenä ja antoi neuvojaan.

Kun hän sitten taas virkistyi niin, että nousi vuoteelta ylös ja liikkui huoneessa, olin minä päivän rauhallisemmalla mielellä töissäni ulkona ja menin illalla hänen kammariinsa juttelemaan kaikista muista asioista, vaan en siitä, mikä etupäässä mieltäni kalvoi.

* * * * *

Kerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä, summeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta noussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.

Ei sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen tuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista huolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli tehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi virkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni ja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan painuneena, katsellen mustiin hiiliin.

Äiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti rauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä taas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän väliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja katselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä kerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen nuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta päässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.

— Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.

— Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty — raittiimpi hänen on nukkua. Ei häiritä häntä.

Mutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja hiljaiseksi.

— Mitähän se merkitsi — —

Kamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut päältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. — Jos ei äiti heräisikään enää — kuolisi kerran kumminkin — ja kaikki jää hänelle puhumatta.

Isä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän yhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.

Lopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen kättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat kylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta, tajuunsa takaisin tulematta kuollut.

Sanomaton tuska valtasi minut sillä hetkellä.

— Nyt ei ole minulla enää äitiä, huudahdin silloin päätäni käsiini painaen ja niin tuskasta parahtavalla äänellä, että isäkin säikähtyneenä riensi vuoteen luo. Ja kaikki muistot, mihin äiti oli yhdistyneenä, kulkivat huimaa vauhtia sieluni silmäin ohitse, vähäpätöisetkin.

Muistin, kuinka äkäinen kukko minua kerran lapsena oli hätyyttänyt, äiti juossut hätiin, ottanut syliinsä ja vitsalla kukon karkoittanut, muistin, kuinka hän talvi-iltoina, tehtyään tulen pesään, oli huutanut minua tuvasta kammariin, että "tule kuuntelemaan, kun vohkottaa niinkuin juna" — ja kuinka sitten istuin jakkaralle tulen ääreen ja tavailin aapista, ja kuinka äiti minun väsyttyäni otti suuren raamatun polvilleen ja luki siitä ääneensä — muistin, kuinka hän oli itkenyt minun paatumustani ja pahuuttani, kun loma-ajoiksi tulin kaupungista kotiin hurjistelemaan — muistin, kuinka sitten oikeaan työhön ruvettuani olin keväisen yön kylvöllä ollut, ja kun aamutuulen noustessa palasin pellolta tupaan, oli äidillä kahvit keitettynä ja sitä juodessa iloittiin ihanasta keväästä — muistin hänen viimeisen heikkouden aikansa, kuinka eilenkin vielä talutin häntä tuolilleen istumaan — kaikki muistin, ja siinä oli nyt kylmänä se käsivarsi, jolla olin lapsena ilomielin istunut, sanattomana suu, joka minulle oli helliä sanoja puhunut, ja kiillottomana silmä, joka minua kohtaan oli pelkkää rakkautta heijastanut — — ja sitten viimeiseksi muistin kauhulla sen, että avaamatta oli jäänyt minulta synkkä, salaisesti kalvava mieleni hänelle, anteeksi pyyntö tekemättä.

Kenties oli hän arvannut, että minä entistä elämääni todellisesti kaduin? Mutta oli hän myöskin saattanut ajatella minua vielä niin paatuneeksi, ett'en tahtonut siitä hänelle puhua. Kuka sen tietää! Ja miksen puhunut hänelle edes eilen, tänä aamuna vielä, kun hän oli hengissä, että välimme olisi ollut selvä ja eheä, että tuntoni olisi saanut rauhan — — Nyt se oli myöhäistä! —

Ja näin minä ajattelin sillä hetkellä, näin tuskissani äidin kuoltua huokailin: kun saisin hänet takaisin vielä, niin liepeisiinsä tarraantuisin kiinni ja lupaisin olla hyvä aina, niinkuin pikkupoikana ennen, lupaisin niin, että hän selvät sanat suustani kuulisi — ja pitäisin häntä niin hellästi, niin hellästi kuin en koskaan ennen, en mitään häneltä salaisi, enkä ainoaakaan kyyneltä hänen silmäänsä saattaisi. Ja me eläisimme sitten vasta oikein tyytyväistä elämää, kun tuntoni olisi kevyt — minä pitäisin äidin kammarissa vaan, siellä hän olisi turvanani ja tukenani lohduttamassa, kun vastoinkäymisiä sattuisi, ja iloitsisi kanssani elämäni valopäille, sillä hän oli ainoa ihminen, joka minua todella on rakastanut — —

Mutta mennyt oli mennyttä ja tyhjältä näytti kaikki, tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä tullut jo itsekin vanhaksi — —

Vihdoin nousin sekavilla tunteilla vuoteen vierestä ylös. Ja kun me lampun himmeässä valossa vielä katselimme äidin valjuja kasvoja, oli niinkuin niistä yht'äkkiä olisi kirkas heijastus välähtänyt vastaani ja huojentanut kutistavaa tunnetta rinnassani — — Ja sillä hetkellä tunsin, että me tapaamme sittenkin kerran vielä toisemme, meidän täytyy tavata, saan puhua hänelle mitä puhumatta jäi, saan elää hänen kanssaan ikuisessa rauhassa ja pikkupoikaisessa uskossani, ett'ei hän koskaan kuole, saan elää hänen kanssaan erillään maailman myrskyistä ja kaikesta pahuudesta, sillä asuuhan meissä kuolematon henki — — —

Ja huojennetulla mielellä taivuin välttämättömyyden painon alle ja sanoin viimeisen kerran äidille hyvää yötä.

Tukkimetsässä.

Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä ainoastaan puolen miljoonan puut. — —

Ilma on ollut päivällä nuoskean puolista ja on hiuteillut lunta, mutta illan suussa on alkanut vahvasti pakastaa, niin että miesten vaatteet, jotka päivällä ovat kastuneet, alkavat jo hämärissä, ennenkuin he majalleenkaan ehtivät, pahasti kahahdella.

— Tehkää sukkelaan tulta, sanoo heistä yksi, kun heitä eri tahoilta kirveet olalla ja sahat kainalossa alkaa saapua puolipimeässä majalle. — Tehkää helvetissä tulta, muuten tässä jäätyy housut kinttuihin kiinni, sanoo hän toistain, ja on niin kohmettunut, ett'ei hänessä itsessään olisikaan sen tekijää.

— Vai jo Ovaskaisen housut jäätyvät, sanoo siihen eräs toinen, vanhahko mies lammasnahkaturkissa, ja alkaa ilman erityisempää kiirettä vuolla tervassälikkeestä lastuja. — Eipä niissä sitten ole hikeä, johon kesällä Lehtovaaran heinän niitossa kirosit sulavasi. — Samat liinahousuthan nuo näkyvät olevan, vaikka olet niitä vähän sarkapalasilla peitellyt.

— Anna peitellä vaan, itsepä ne kannan. — Kelpaa siinä nyt Pirtti-Taavetin ylvästellä, kun on päässyt lammasnahkasiin. Mene sinne Lehtovaaraasi takaisin vaan sontakuorman nojalle ja havuja noppimaan — luuletko täällä havunappuloita katkovasi, että tänne turkissasi tulit ylvästelemään. Mene sinne vaan, minä en talonpoikia tarvitse.

— Aina sama kiista noilla kahdella, sanoi joukosta joku kolmas. — Viikon on Taavetti jo täällä ollut, eikä ole häneltä vielä muuta kuultu kuin puulaakin moittimista ja kiistaa Ovaskaisen kanssa. Totta on, niinkuin Ovaskainen sanoi, että pysyköön täältä poissa, pysyköön talonpoikain uunin pankolla, koska niitä aina kehuu. — Mutta johan tuli on valmis.

— Onhan se, kun on kuka tekee, tokasi Taavetti.

— Missä on kahvipannuni? jatkoi sama äskeinen mies, alkaen kiivaasti penkoa kodan nurkassa, missä oli pannuja useampia, sekä kaikellaista muuta sälyä, kontteja, laatikoita ja muutamia peitteitä hujan hajan. — Tuohonhan minä sen puolisilta päästyä olin pistävinäni.

— Tuossa on omasi, ja tässä on minun, sanoi muuan toinen. — —

Nuotio loimusi jo täydessä liekissä, sillä siinä oli vaan pientä puuta ensin illasta, ja vasta yöksi pantiin siihen suutasuksin kaksi suurta honkatukkia, jotka kestivät kyteä aamuun saakka. Se loi toisesta oviaukosta kajastuksen harjun rintaan ylös ja toisesta alas korpeen niin pitkälle kuin metsä salli, mutta keskeltä, katon katkeamasta nousi punertava loiste ja savu kohti kylmää pakkastaivasta ja saattoi näkyä virstojen päähän.

Kohta kiehui seivästen neniin pistettynä nuotiolla jo kymmenkunnan nokista kahvipannua ympyrässä, ja jokainen kohenteli ja hoiteli omaansa. Muutamissa oli useampi mies samassa yhtiössä.

— On se tämä kahvikin sentään poikaa, tuumailtiin yksimielisesti, kun sitä alettiin kuumana ryypiskellä ja käänneltiin nuotiolle kylkeä ja toista.

— Ei vedä vertoja ryypylle, sanoi Ovaskainen. — Jos tuossa olisi, niin nuijan kulauttaisin yhteen henkäsyyn, ja takaanpa, että tulisi lämmin. Ei olisi yhteen päivään vilu eikä nälkä. Puhhuh! riivatustipa tänä iltana värisyttääkin. Ja hyristellen hartioitaan heitti Ovaskainen hiukan kateellisen katseen Pirtti-Taavetin turkkiin.

— Kyllä viina voittaa, päättivät muutkin, mutta mistä sitä nyt tähänkään viluun sieppaa.

Ei ollut sitä ainetta todella otettavissakaan, sillä puulaakin päälliköt eivät sallineet sitä työmailla pideltävän. He olisivat kyllä kernaasti sallineet ja pitäneet vaikka itse, ottaneet sillä tyystin samat rahat takaisin, mitä miehille antoivatkin, ja oli sitä ennen joskus koeteltukin, mutta kun töistä silloin ei tahtonut tulla mitään tolkkua, oli se tapa hylätty ja suorastaan työmailta kielletty. Eikä päässyt Rannan Maijakaan Kirkonkylän laitakulmalta talvella viinojaan salolle kulettelemaan, vaikka keväällä uittoaikana kyllä hameet kainalossa kahlaili jokivarsia, korpia sompi, ja hämärinä kevät-öinä lahtien poukamia veneellään souti ja rantakivien kainaloissa tuohipäällispullojaan piilotteli — ei päässyt hän nyt paksun lumen aikana penikulmia salolle, eikä oikein tohtinutkaan. Niin että miehet saivat nyt härppiä vaan kahvia, höystellä sitä vehnäsellä ja ryypätä vaan mielikuvituksissaan "karvaampaa".

Mutta kahvia ja vehnästä olikin sitä runsaammin. Sitä, niinkuin ruokatavaroitakin, hankki ja piti työmaalla varastossa puulaakin oma työnjohtaja, ja oli hän nytkin parhaallaan noutamassa pötyä hevosellaan. Hänen sijaisenaan toimi sillä aikaa salolla eräs alempi työnjohtaja, joka oli sentään kouluutettu mies hänkin ja osasi "kirjoittaa".

— Ei vaan tahdo lähteä tuo vilutus, valitti Ovaskainen kahvia ryyppiessään. — Kun olisi kuka keittäisi, niin joisin vaikka kannun yhteen kyytiin.

— Ja minusta on kupissa kyllin, sanoi Taavetti. — Mitä sen hyvän paljoudesta!

— Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.

— Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa vaatetta — —

— Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin päälle. — Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa lienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.

— Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta päällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.

— Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin rikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein silmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli aina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma mökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä. Ei hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot niissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan hiukan "lisärahoja", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa uuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla niin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua Pirtti-Taavetiksi.

— Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen ojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. — Ja onko siellä vielä vehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. — Syönmä häntä edes puolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana rukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun vehnäsveroni tältä viikolta.

— Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen kirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. — Ja kahvit sekä sokeri puolitoista.

— Eikö muuta kuin neljä ja puoli markkaa yhteensä, ja nyt on jo tuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei tulisikaan huomiseksi uutta. — Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi, niin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.

— Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa vaatteissa. — Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan vehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo sentään.

— Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.

— Ei toki. Miehillä on eroa.

— Lyödäänpä vetoa!

— Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi tuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.

Asia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että sen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi hankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi sitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin, mutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi tilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata sotkemaan.

— Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan epäröiden.

— Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää rahankin, sanoi eräs miehistä. — Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana. Eikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne ensin Helsingistä saakka siltä — siltä — — mikä se nyt onkaan, jolla siellä on parasta?

— Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.

— Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.

— Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista tarkemmin minäkään. Kun olisi annakka — —

— Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän on pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät tietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman vahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.

— Ala keittää, veto pitää, sanoi Ovaskainen.

Useimmat joukosta olivat vankan kahvinjuonnin jälkeen jo alkaneet syödä illallistaan.

Pari nuorta miestä, kuleksivia maankiertäjiä, ahmi pelkkää vehnäleipää Ameriikan läskin kanssa, jota he viilsivät suuria paloja kerrallaan suuhunsa.

Mutta kahvin kiehuttua alkoivat vedonlyöjät koetella kumpi voittaisi, ja koko miesparvi seurasi tarkkaavaisena heidän suurta kilpailuaan, laskien mikä minkinmoisia arveluita ja sukkeluuksia joukkoon ja kohennellen nuotiota.

Pirtti-Taavetti oli vetäytynyt syrjemmäksi konttineen, josta naverteli suuhunsa leipää ja suolaisia muikkuja. Oli hänellä siellä pieni rasiallinen voitakin, mutta sitä otti hän vaan silloin tällöin murenan suupalan päälle, ja istui koko syöntinsä ajan melkein selin toisiin, pimennossa, aivan kuin olisi vältellyt tuoda konttinsa sisältöä nuotion valoon kaikkien nähtäville. Syötyään otti hän tupakkavehkeensä, täytti hiljalleen ja hartaan näköisenä piippunsa, kurkotti sitten nuotiosta hiilen, jota pompotteli puhallellen kämmenellään, ja laski sen siitä osavasti piippunsa pesään. Vetäytyi tämän tehtyään syrjemmäksi taas ja alkoi vakavana ja mietteihinsä vaipuneena katsella muuta joukkoa.

— Jättikö Makkonen tänne paperossia? kysyi nuorista miehistä yksi, pyyhkiellen nuttunsa hihaan hyytynyttä rasvaa suupielistään ja hangaten kämmeniään saapasvarsiinsa.

— On niitä vielä.

— Annapa tänne puntti!

— Kyllä nyt Ovaskainen hävisi, koska jo noin hitaasti ryyppii, kuului samassa nuotiolta.

— Sano sitten vasta, kun hävisi, vastasi Ovaskainen pahasti röyhtäisten.

— Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän asiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli äänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. — Liian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä vielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.

— Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen yhä pahemmin röyhtäisten. — Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän elättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.

— Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime viikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun osasi hyvästi suutansa käyttää.

— No eikö se ole hyvä, että aina saa?

— Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin — —

— Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä saamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää? intti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.

— Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen vuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. — Eipä olisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät tilalliset niitä ylläpitäisi.

— Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan, nylkyreitä.

— Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.

— Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään nylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana asiantuntijana.

— Niistäpä olemme kumminkin lopultakin riippuvia jokainen tässäkin joukossa, väitti Taavetti, alkaen jo kiivastua. — Mihin luulisitte loisiksi pääsevänne, kenen kirjoihin, joll'ei niitä olisi. Vai tässäkö eläisitte ikänne puulaakin metsässä kuin sudet ilman kattoa, eikä ole paljon katoista tietoa puulaakin taloissakaan.

— Herroiksi eletään missä vaan, eikä kaivata maanmyyrien apua, hihkasi se pitkä mies, joka Ovaskaisen kanssa joi kilpakahvia. — Ja kun eivät pitäne kirjoissaan, pankoot kansiinsa. Ja jos asia taas siksi tulee, että me koviksi rupeamme ja oikeutta vaadimme, niin elättää saavat kokonaan, sillä ei laki sentään salli köyhääkään puulla päähän lyötävän, ehei. On niillä rahoja talollisilla maksaa kassoihin, koska eivät palkkaakaan maksa, jos niille työnkin tekisi. Rahoja keräävät kirstunsa pohjille ahneuksissaan ja sen verran tarjoovat päiväpalkkaa, ett'ei sillä mies elä. Ja rupeatko niiden ruokaan, niin tulee nälkä niiden kurnaalilla maatessakin. Mutta puulaaki maksaa, eikä kitsastele. En ole tänäkään talvena alle neljän markan päivää tehnyt minäkään.

— Mitäpä niistä suurista paloista on ollut sinullekaan hyötyä, koska repäisevän näkyvät tuossa juuri Ovaskaisenkin suun, vastasi Taavetti, sillä juuri samalla hetkellä alkoi Ovaskaisen sisältä purkautua kahvia sellaisella voimalla, että oli koko nuotio sammua.

Kaikki alkoivat nauraa.

— Jopa mies hävisi.

— Kyllä tämä on surkeata ja hävytöntä, päätti Taavetti vielä toistain äkäisenä, vaikka naurattaa oli tahtonut vähän häntäkin ensin.

— Eipä olisi näin käynyt, mutta en ole muuten oikein ramussani, sanoi Ovaskainen painuneella äänellä, vatsaansa pidellen. — Tuosta vasemmasta kylestäkin alkaa pistää kuin puukolla ja yhä viluttaa. Olisi nyt tässä jo se koljakki edes, että saisi lämpimän.

— Luuletko siitä sinun suuhusi tipahtavan, sanoi voittaja pilkallisesti.

— Annathan toki vähän — —

— Annan jos tahdon.

— Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä — —

— Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä vielä paljonkin palkkaa sisässä?

— Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan taas ensiksi kirjaansa.

— Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.

— Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. — Ja sitten ensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää saapua.

Mutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo ääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.

Kaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.

Toisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi karhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi jäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina etuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat miehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen peitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.

Sijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön mielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin karhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi suurta kelohongan puolikasta.

Toiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat heti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset taas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden, hiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä, jotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa tamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He lisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen vedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä kortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen, ett'ei ollut tilaa missä makaisi.

Kauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi muuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin toisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.

— Hm! ymähti hän. — Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun aattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan. — Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin hyvät — — Mutta ei hankita, ei huolita — ei surra huomista päivää ollenkaan — hm!

Tuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka ei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli niin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan selällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta kappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan, joka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion kohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät. Toisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä heikon pihahduksen.

Yksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja kylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei voinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat, alkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun puikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut vuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut lumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? — Jo alkaa tehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko suurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja paksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa niitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua ahdistaa — — Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka tuo uusi jääteli luo ympärilleen — Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko hänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän kuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa menee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara keuhkokuume. —

* * * * *

Aamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli lähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa huolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.

Taavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa kodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan työpäiväänsä hävittää.

— Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli Taavetti vakavana.

— Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. — Ettäkö ajettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas. Minäkö hänen sairauteensa olen syypää — elä joutavia. — Onko sillä edes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa Taavetin kanssa.

— Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan kaksitoista markkaa ansaittuna.

— Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen löylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi täälläkään pitää.

Samassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa kodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia päättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi markkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa kyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että käski hänet työstä pois.

Kun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui loisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. — Mitä sille nyt tekee? Pitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta eihän sillä onnettomalla ole rahapenniä — kukkaro on ihan tyhjä — kun ei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt — kuuluu ennenkin varastetun siltä siellä salolla — ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään — — Oi voi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua — — ja pitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman lapun apteekkiin.

Vasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta ja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai kirkonkylästä lääkkeitä.

Tauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle, mutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita viikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen työn eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä ja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän keuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.

Isäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää, sillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja niin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa kunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta tehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä maailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään niin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja tunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan, siellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa sitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei olisi hän tukkimetsään mennyt — mutta kun ei maksanut, saituri, eikä lainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt vaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea — —

Ja siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli kärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, — siitä hänen köyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.

"Meren Valloittaja."

He olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa kaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin. Sillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.

He riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin nälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat raa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan pellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.

He polttivat kaikkialla ryöstämäänsä maahan kultaisten kruunujensa leimat, ja nyt he aikoivat painaa oman leimansa mereenkin ja käyttää ulapoita astinlautoinaan, aivan samoin kuin heidän rautaisten jalkainsa alla vaikeroi ja huokaili poljettu maa.

Ja he panivat orjansa maalla takomaan merelle kahleita.

Orjat painoivat paletta ja heiluttivat moukaria, kalke kävi ja ahjot hehkui, miehiä murtui toisia nousi, kullan voimasta he kaikki pusersivat viimeisen hikensä ja mehunsa. Ja vihdoin saatiin sitkeimmästä teräksestä, mitä maa povestaan antoi, syntymään uljas linna, joka uhkamielin ja riemun raikuessa työnnettiin hyrskähtäen mereen.

Se ui vesillä kuin valas, sen kyljet olivat vankat kuin vuoret, sen terästorneista ammottivat suurisuisimmat ja kauheimmat kanuunat, mitä koskaan oli nähty, ja varmoina voitosta kastoivat maan ryöstäjät uivan linnansa "Meren Valloittajaksi."

Meri oli rauhallinen eikä säikähtänyt. Se antoi oudon linnan mielin määrin ihailla ylpeätä ja korskaa kuvaansa tyynessä pinnassaan, ja sai sen upealla komentosillalla astuskelevat uljaat, kultatakkiset herrat siihen vankkaan vakuutukseen, että nyt oli meri heidän: he laskisivat ulapalle vaan ja ottaisivat sen ainiaaksi omaksi saaliikseen.

Ja kun sen uuden linnan voimaa koeteltiin, kun sen teräsputkista huumaavalla tärinällä laskettiin vonkuvia kuulia halkaisemaan ilmaa, kesti meri tyynenä senkin, otti kuulat kohahtaen helmaansa ja kuljetti kaijun ylitsensä kaikkiin saariinsa ja toisille rannoilleen saakka, niin että sielläkin vielä vavahti maa ja luotojen kalastajat, meren lapset, kummeksien nostivat päätänsä kokeissaan verkkojaan. "Se on se huhuttu 'Meren Valloittaja'", sanoivat he toisilleen, "mutta ei se sentään merta masenna, ei emoamme lannista".

Eikä se masentanutkaan, ei taivuttanut valtikkansa alle, vaikka ylpeydessään luuli ja uhkamielisenä varustihen sitä valloittamaan. Se ei tuntenut merta, eikä se tuntenut taivasta, sitä ikuisen ja korkean vapauden kuivumatonta lähdettä, joka on meren voimakas liittolainen. Sillä meri uinaili kyllä rauhallisen näköisenä, sen silmä loisti kirkkaana ja viehättävänä tummasta syvyydestään, ja sen olisi luullut yhdellä tempaisulla ottavansa. Mutta se uinaili vaan omaa voimaansa ja vapauttaan.

Kanuunain kidat ahneina ammollaan lähti "Meren Valloittaja" viiltämään ulappaa, ja ne, jotka olivat maan ryöstäneet, päättivät nyt mereenkin rajansa piirtää ja leimansa lyödä. Mutta vaikka heidän uiva linnansa syliä syvältä ulapoita kynti ja terässiivillään veden harjoille hajoitti, niin umpeen meni jälki, ja meri takana hymyili yhtä tyynenä taas, kuin jos sotkaa olisi sylissään uittanut.

Ja kun ei saatu merkkiä mereen, kun ei saatu siihen rajaa reväistyksi, ei kultaisen kruunun leimaa lyödyksi eikä omia loistavia värejä painetuksi, niin tyrmistyi "Meren Valloittaja", käänsi kaikki tuliputkensa kohti taivasta, että kaiku kuuluisi meren etäisimpiinkin sopukoihin saakka, ja tahtoi siten koko voimallaan julistaa, että meri oli ääriään myöten hänen sekä niitten, jotka hänet lähettäneet olivat.

Kaiku kiiri entistä repäisevämpänä kauvas ja korkealle ja taivas vastasi siihen niinkuin isäsen iskiessä. Se vastasi pitkällä juminalla, se synkkeni ja musteni ja alkoi henkiä voimakkaasti, loukkautuneena maan anastajain rajattomista pyyteistä. Ja samalla synkkeni ja musteni myöskin meri, joka on taivaan pettämätön kuvastin. Ja jota kiivaammin taivas puhalsi henkeä keuhkoistaan, sitä raskaammin myös alkoi kohoilla meren vapaa rinta. Sen silmä tuimeni, vaikka oli äsken vielä ollut niin kirkas ja viehättävä, se rypisti kulmiaan, veti otsansa kurttuun. Se pudisti hartioitaan, joilla hetki sitten oli valloittajaansa tyynenä kantanut, se ärjyi ja heittelehti ja sen joka hermo alkoi väristä.

* * * * *

Ja taas syytivät kanuunain kidat tulta ja jyskyivät, ammottavampina kuin koskaan ennen. Terästornit tärähtelivät, kalpeina ja hikeä valuen työnsivät miehet panoksia putkiinsa, hätäisiä, väräjäviä komentosanoja huudettiin, ja rämisten räikyivät vaskitorvet ja paukkuivat rummut.

Mutta laukaukset olivat nyt hätälaukauksia, hiki miesten otsalla oli kalman hikeä, ja kuoleman tuska ahdisti komentajain rintaa. Ja vaikka olisivat koko teräslinnansa yhtenä ainoana tulipallona ilmaan lennättäneet, ei olisi heidän hätäänsä kuultu sittenkään eikä apua tullut mistään. Sillä meri ärjyi ja ulvoi niinkuin raivoon kiihoittunut karhu, joka ei kärsi hätähuutoa, vaan omalla äänellään tukahuttaa saaliinsa valitukset.

"Meren Valloittajasta" oli tullut meren leikkikalu.

Ja vaikka oli taottu sitkeimmästä teräksestä, mitä maan povesta löydettiin, niin kasaan luuhistui se lopulta niinkuin vanha astia, josta vanne isketään poikki, luuhistui harmaakivistä kallioluotoa vastaan, jonka sileällä harjalla aallot vaahtona temmelsivät. Se painui pohjaan, missä meri on aina tyyni, missä ikuinen pimeys ja kylmä hiljaisuus vallitsee, eikä jäänyt siitä aaltojen ajeltavaksi muuta kuin kappale sitä hienoimmasta puusta tehtyä siltaa, jolla kultakauluksiset herrat olivat uljaasti astuskelleet ja suuntailleet suuria tuumiansa.

Meren kalat uiskentelivat kanuunain kidoista sisään ja ulos, ja pienet äyriäiset, jotka pohjassa asuvat, tarkastelivat niitten ihmeellistä lukkorakennetta, mutta sillan kappale ajautui rannikolle ja joutui kalastajain omaksi. He sen vetivät saareensa maihin, ja nyt se on heidän astinlautanaan, porraspuuna pienessä suon silmänteessä kahden kallion välissä, jonne he sen kantoivat ja josta heidän polkunsa kulkee rantaan ja kala-aittoihin.

Siitä he iltasin astuskelevat ylitse mennessään valkamaansa ja lähtiessään verkoilleen, siitä he aamusella palaavat tyytyväisinä takaisin majaansa korjattuaan saaliinsa aittoihinsa.

Ja sen saman porraslaudan yli he astuskelevat silloinkin, kun meri on vimmastunut ja he odottavat sitä lauhtumaan. He käyvät kalliolta katselemassa, minkä muodon se milloinkin ottaa, äityykö se vai onko rauhoittumaan. Ja he odottavat tyynellä mielin, sillä he tuntevat meren ja tietävät, ett'ei se kärsi uhkaa. He tietävät, ett'ei sitä väkisellä oteta, ett'eikä siltä pakkokeinoilla mitään saa, vaan sen siltä saa, minkä se suosiosta antaa.

Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.

Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä aljettaissa, että isäntä, Vilho, kysäsi pariakymmentä vuotta vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:

— Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meilän äjes on?

Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja piippu suussa, suupielet tipahdellen, kyhninyt niskaansa.

Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokasi sitten vihdoin emännälleen:

— Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?

Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin, lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä kämmentä." Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä piti komennon.

Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää, ja näkyi heti ensimmäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta tahansa. Ja Laukealasta taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä oli harmaja ja ikäänkuin matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen alla, aivankuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.

Laukeala yksin kohosi keskellä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.

Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut, kuin jonkun kerran koko elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan, eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu. Omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.

Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla, senaikaisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa — niille tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli sattunut yöksi eräs kuleksiva pohjalainen.

Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljon ja jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sen tähden, että tahtoivat vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.

Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkälle rahille ikkunan alla ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taampana heistä ja kuinka Vilho torkkui takan suun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.

Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. — Mutta sitä puukkoa!

Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herenneet kehräämästä ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.

— Oi ihmeellistä kalua!

Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin päinpuusta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vaan näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vaan höllästi vasemmassa kädessä ja lastuja tuli vaikka minkä näköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vaan hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.

— Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. — Kunpa nyt olisi talossa makkaran teko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka, kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.

— Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin — mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. — Erinomaisesti tekee sileän jälen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.

Vilho oli juossut isänsä luo porstuakammariin.

— Etteköhän osta isä minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.

— Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaarivainaa, joka ensimmäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. — Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsellut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.

Siihen se asia oli jäänyt.

Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä sellaisella puheella tarkoitti.

Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään hyvillään, ett'ei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu, että se oli juuri se puukko, jolla "heijän puolehna plaattihin miestä lyyä."

Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut, eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.

— Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen.

Puukkoja hän ei sentään mielin määrin saanut, niinkauvan kuin isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.

Ja puuta hän vuoli, milloin vaan siihen tilaisuutta sattui, mutta hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi makkaratikuksi. Aina se loppui kesken.

Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.

— Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.

Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaran teon vuoleksimaan tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.

— Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. — Mutta malttakaahan!

Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.

Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.

Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.

Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.

Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti — hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna — ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.

— Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.

— Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako täynnä.

Niitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.

— Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.

Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut mikään. Sillä ei hän ilennyt puukon vuoksi mennä varta vasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!

Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.

Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimmäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki. — Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.

Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla, kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvän, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.

Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi, ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.

Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla, kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikkupoikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepäntekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin kuin toinen ehti sitä ajatella ja jätti sileän jälen.

— Siinä oli taika, sanoi seppä. — Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.

— No minä en lähde niin kauvas kotoa, en, vaikka saisin koko Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.

— Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.

Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainaansa ja oli kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkko-ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.

— Löpisköön mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.

Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin varalle, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin sattui vetämään.

Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun oikein sileäksi.

— Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.

— Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. — Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä hankaa.

Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä lohkaistuun puupalikkaan.

— Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja, kuin pohjalainen ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ett'ei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi. Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten kammarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja. Hiukan pötyä jää ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.

Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.

Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti taiteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät vajavuudet.

— Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihe Vilho, kun hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista kärjistä. — Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämmestä. Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämmet suoraksi pingotetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin vaan — noin! Mutta se täisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.

Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin — ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä." Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken.

Silloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.

— Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. — Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.

Ja aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:

— Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet — ja vielä useampi sitä syö — mutta tarvitaan siinä tikkujakin — tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu — heh!

Ratsumestari.

Kerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia koolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla lyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan hämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.

Siinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä lorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta alettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista, jotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia vanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen "rekordin". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa, arvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas kiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja huomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä lämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä synnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas valaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.

Joku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä paikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli viimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä ja arvellut, että "tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle matkalle", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä tilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:

— Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?

— Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän hautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?

— Sitä juuri.

— En muista minä, vastasi yksi.

— En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle paikkakunnalle, vastasi toinen.

— En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi olla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas haudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja elelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi kolmas.

Kukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka jokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.

— Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari täällä eleli, paitse sinä Laurila — niin, ja Pehkonen myös, mutta te molemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi isäntä. — Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. — Ei ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin manöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka kyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota poti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen sotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei hänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään, että hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta — tai oikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa löytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei suoraa kunnioitusta.

— Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.

— Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. — Ikävätä, ett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen eläissään, paitse minä, vanha rähjä.

— Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin kotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?

— Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. — Hän putosi tänne niinkuin pilvistä ja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka ei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla maailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen vuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan täällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät hänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä yksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. — Teitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä pudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin hänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat ryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.

— Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.

— Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin, niinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten alkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista — yhtä ja toista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä asemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna oli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä iso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja ihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä kokouspaikka siinä olisi — ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.

— Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?

— Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän ihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella, pystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki päässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset saumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä — istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta harrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.

— Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean hautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.

— Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina pysyä asiassa, vastasi isäntä. — Hän oli ollut Helsingistä tulossa, oli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään konduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän asemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään junasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on aina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto, toisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse tuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan ihmeteltävänä.

'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä vielä näytän'. — 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel djeevel varasti minun kapsäkki?' — Tähän tyyliin oikeastaan kävi hänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen murrettansa, kun olen selvä suomalainen.

Kaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta kysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.

'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' — hän osoitteli käsillään — 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri, juuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri — tämä on viiden kannun tässä, mutta se oli puolta suurempi!'

Kaikki remahtivat nauruun. Hän suuttui ja nousi hoiperrellen istuiltaan ylös, mutta kuullessaan pulpahduksen nassakastaan, jonka noustessaan potkasi jalallaan kumoon, lauhtui hänen kiukkunsa ja hänen omakin suunsa meni irvistävään nauruun, niin että pitkän, pörröisen huuliparran alta tuli näkyviin rivi suuria, mustuneita hampaita.

'Ei sotamies saa surra yhtä kapsäkkiä, sanoi hän; menköön menojaan, mutta me otamme nyt yhden pienen pirun'.

Hän kopeloi nassakan suullisen auki ja antoi sen sisällön pulputa kauvan aikaa suuhunsa niin että hölisi.

— Olipa siinä viinamiestä. Viidenkannun nassakan suusta vaan!

— Siitä vaan. Ja vaikka oli jo niin humalassa, ett'ei tahtonut jaloillaan pysyä, niin eipä pudottanut astiaansa, vaan keikkui sen kanssa kuin merimies laivan kannella. Ja mitä viinaa valahti partaan, niin ei hukkaan heittänyt sitäkään. Kiersi pitkän huulipartansa, ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta peukalon ja etusormen väliin ja veti imasta massauttaen läpi huuliensa, aivan kuin särpimen puutteessa kitunut köyhä ihminen vetää suolaisen silakan, ennenkuin rupeaa sitä syömään. Sitten tarjosi hän nassakastaan kaikille, koko joukolle. Joka miehen piti ryypätä — ja sillä ensi tempauksellaan ihastutti hän heti kaikkien, mielen. 'Ihmeellinen mies, liiankin hyvä mies, vaikka vähän kiroilee', sanoi jokainen.

— Ei hän ainakaan ollut kitsas.

— Ei ollenkaan kitsas, silloin kun vaan oli ainetta runsaasti, olipa se sitten hänen omaansa tai muitten, mutta hukkaan hän ei sallinut sitä tärvättävän tippaakaan, sanoi isäntä. — Niin, matkalaukkunsa hän unohti heti, ja liekö sitä hänellä ollutkaan. Pitkät ryypyt humalluttivat hänet uudestaan niin, että hän kykertyi maahan. Siinä alkoi hän sorista ja soperrella hevosestaan ja korttieristaan, johon hänen nyt välttämättä pitäisi päästä.

— Mutta eihän hänellä ollut mitään korttieria, huomautti eräs seurasta.

— Niin sitä luultiin mekin siinä silloin, naurahti tilanomistaja, mutta hänelläpä oli sellainen. Hän kirosi ja vannoi, että kruunua palvelleella miehellä, vanhalla sotilaalla pitää olla korttieri joka paikassa missä vaan ihmisiä asuu — ja vielä sielläkin missä niitä ei asukaan. — Se on esivallan määräys. Ja kun hän todella alkoi meitä kaikkia jo vähän huvittaa ja olimme uteliaita saamaan tietoa, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja niillä asioilla hän kulki, niin otin minä hänet viinalekkerineen rekeeni ja vein kievariin. Sinne tuli jälessämme muitakin, ja kun oli hänen lekkeristään taas otettu 'pieni piru kylmästä tultua', kuten hän sanoi, ja hän oli komentanut tulta pesään niinkuin kotonaan ainakin, alkoi hän kertoa elämänsä vaiheista.

Hän oli omain sanainsa mukaan ollut uljas sotilas, urhoollisin kaikista, ja kohonnut kunniakkaassa ammatissaan ratsumestariksi. Olisi nyt varmaan kenraali, mutta haava, kirottu haava, jonka hän sai Krimillä jalkaansa, oli ehkäissyt hänen kohoamisensa. Hänen oli sentähden täytynyt maata sairashuoneessa kokonainen vuosi, ja sill'aikaa varastettiin kaikki hänen tavaransa, paperinsa ja kunniamerkkinsä, joita viimemainitulta yksinään oli sellainen lipas täynnä kuin 'kahden kannun viina-ankkuri'.

— Mutta maistetaanpa välillä, kehoitti tilanhaltija vieraita, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet hänen kertomustaan.

— Otetaanpa sen hauskan veitikan muistoksi, sanoivat vieraat,

— Niin, sitä hänen viimeistä vertaustaan kunniamerkeistään emme oikein ottaneet uskoaksemme, jatkoi taas isäntä, mutta siitä hän julmistui, iski nyrkkiä pöytään, ja vannoi sekä pyhän- että pahanhengen nimessä, että se lipas oli vieläkin suurempi, melkein kuin puolenkolmatta kannun ankkuri, ja yksi ainoa kunniaraha oli niin suuri kuin sotamiehen sarkan pohja. Sen oli keisarivainaja itse kiinnittänyt hänen kaulaansa, kun hän eräänä päivänä oli tappanut viisitoista turkkilaista murkinatyökseen. Kaikki ne kunniarahat häneltä oli varastettu — ja kun jalkakaan ei oikein ottanut parantuakseen, — ei hän ollut viitsinyt ruveta uusia ansaitsemaan, vaan otti eron ja eläkkeen, huolimatta siitä suuresta kaipuusta, joka oli jäänyt hänen jälkeensä rykmenttiin. Oli sitten asunut vähän siellä, vähän täällä ja tullut lopulta Suomeen, joka oli hänen alkuperäinen syntymämaansa. Mutta kun kaupunkielämä ei häntä täällä huvittanut — mistä syystä, sitä hän ei maininnut — oli hän päättänyt lähteä maalle asumaan — ja siinä hän nyt oli.

'Mutta eikö ratsumestarin matkan pitänyt olla edemmäksi?' kysyttiin häneltä.

'Ei kuin ihan tähän, juuri tähän kammariin', vastasi hän, riisui nutun päältään ja viskautui vuoteelle pitkälleen.

— Olipa siinä poikaa.

— Oli kyllä. Sitte aloimme kysellä, kuinka hän tuli haavoitetuksi, ja silloin koko hänen sotilaallinen uljuutensa ilmeni täydessä kukassaan. Horastuaan ensin juomalasillisen viinaa suuhunsa ja nuolaistuaan huulipartaansa, tempasi hän nurkasta rautaisen hiilihangon ja alkoi sillä manövreerata ja rynnätä nurkasta nurkkaan, niin että meillä oli täysi työ vältellessämme saamasta iskua häneltä.

'Romtoti romtoti romtom, pum pum, pom pom, pif puf — — — siellä oli saakelin kuuma paikka', puhui hän tehdessään sotaliikkeitä hiilihangolla. 'Oli vasta aamiaisen aika', jatkoi hän, 'ja minä olin jo halaissut pään viideltäkymmeneltä engelsmannilta'.

'Nyt tuli ilmeinen vale', huomautti joku.

'Peruuta sanasi', karjasi hän. 'Tiedätkö sinä, että tämä loukkaa minun kunniaani, ja vanhan eläkettä nauttivan sotilaan kunnia maksaa enemmän kuin tällainen kylä'.

Ja kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa, lauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin, vieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin suuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten ko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta tarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä rykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei se sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi tuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän ja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen vuoteelle.

— Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan kertomukselle.

— No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun tilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.

— Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen keskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain jommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa väleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä rupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut antaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin entiselle uskolliselle palvelijalleen.

Ratsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa' kaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti joka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja häpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt koko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin kuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan aiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt täälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja antaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään heiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti vahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja — ratsumestari käytti yleensä kovin vähän hampaitaan — ja huikean summan viinavelkaa.

Sen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja nämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat hänen hyyryjään, kehuen häntä "intelligentiksi ja hienoksi mieheksi, niinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan menevä".

Ja autoin häntä jo vähän minäkin.

— Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen? Ainahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin ammatteihin, kysyi vieraista joku.

— Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse, sanoi isäntä ja alkoi nauraa. — Nämä herrat hommasivat hänet viinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa uusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin tarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala vai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet täällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi, ja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen ottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa vanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki päälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle tarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä maaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä hän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.

Se olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä vuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei missään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka kuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti — hän sai sitä todellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa — ja kun se loppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä pitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta iltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti koko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin se paremmin riittäisi koko kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi työnteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.

— Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki luiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.

— Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. — Jaah, kuinka tämä aika sentään kuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin kun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin jo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän torpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan. Mutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta, ennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.

— Kuinka niin?

— Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko hän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija kuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat niin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki esivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat hautakiveä, siunattiin ruumis.

Jaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia tapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan väsyneesti ja maistoi lasiaan.

— No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä kuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. — Mutta näyttää siltä, kuin olisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.

— Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. — Täällä oli toinen hyvä hummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei kukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari ja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse tähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan. Ratsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa aika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät he Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.

Kun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari hevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan puuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan kaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi liiaksi epäluotettava.

Mutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas rattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta. Satuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja räikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla, punalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina sivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen sitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään huutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia lasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu piru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun ankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' —

Mutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.

Vaan kuinka ollakaan, en ollut siitä vielä ennättänyt mihinkään lähteä, kun jo ratsumestari tulla heittää "yks'kolmattaan", paljain päin ja suu veressä, niin taajassa tahdissa kuin voi, ja huutaa jo portilta, että toisin hänelle jonkun puuastian, 'joka sittenkin on kaikkein turvallisin, puhuttakoon mitä tahansa'. 'Sillä me kaaduimme', jatkoi hän, 'se hullu ei totellut minua ja pullot menivät rikki. Anna kiireellä astia, jäi sinne pohjiin vielä vähän. Minä yhdestä otin pienen, pyhhyh!' — hän sylkäsi ja pyyhkäsi kämmenellään veristä partaansa.

'Mutta kuinka on Kaapon laita?' kysäsin minä. 'Jaa, se hullu!' tokasi ratsumestari, aivan kuin olisi vasta nyt muistanut, että Kaapokin oli ollut mukana. 'Sinne se jäi maata, ei minulla ollut aikaa katsoa.'

Minä aavistin pahaa ja lähdin tästä heti astumaan tuonne Nakkilan tienhaaraan, ratsumestarin kirotessa minua samallaiseksi hulluksi, kuin se toinenkin, ja kompuroidessa keittiöön kovistamaan piioilta kiulua.

— No oliko pulloissa vielä mitään? nauroi koko juomaseura.

Isäntä otti pienen kulauksen lasistaan ja hengähti syvään.

— Hm! sanoi hän. Sitä en ennättänyt katsoa, sillä kun tulin paikalle, menivät silmäni ensimmäiseksi Kaapoon, joka makasi selällään tien poskessa pää halki ja hengettömänä.

— Uh! Ihan kuolleena?

— Aivan kuin se kivi, jonka kyljessä hänen murskautunut päänsä retkotti. Mutta kun minä juoksujalassa riensin takaisin hakemaan ihmisiä, tuli ratsumestari vastaani lypsinkiulu kourassa ja huusi kiiluvin silmin: 'siellä oli siis vielä tilkka jäljellä!' —

Sellaisen lopun sai Kaapo, mutta ratsumestari ei saanut naarmuakaan, paitse huuleensa, kahmatessaan ryyppyä rikkeimestä pullon pohjasta. Joka on hirteen luotu, ei se veteen huku.

— Toinen, todellakin hullunkurinen tapaus sattui vuotta myöhemmin, jatkoi isäntä. — Silloin asui ratsumestari Rytkölän vinttikammarissa ja oli polttaa itsensä sekä talon.

Hän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen ja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea nenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia nuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki ratsumestarin kammarin ovi — ja huone huomattiin olevan täynnä katkua. Lattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari nukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään — ei ollut vielä onneton tukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän aina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.

Kun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin mariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli etupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos, sillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa ei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän sen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista alas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.

Tuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään tuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean harmaissa silmissään.

'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi pitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.

Hänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa rengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän kuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan. Puhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen, heilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta kun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen. Hänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon kuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös, mutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen oli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa tuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. — Sillä kertaa jäi ratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän käräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta — —

— Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa hänelle asuntoa, arveli joku.

— Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta minun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa vetävää — jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota minä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja joka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta kannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian maailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies, eikä kertaakaan horjahtanut.

— Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli suuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä soveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. — Mutta pääasia, jonka vuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina saitte tuollaisen "pienen pirun".

— En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa kerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin hän katsoi "arvonsa mukaiseksi" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan juontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.

— Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. — Oli mateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle. — Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita — ja ihmeekseni ilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.

Hän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista vaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.

'Jokohan saisi?' arvelin minä.

'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen kyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa kalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän uuden mateenpyyntitavan.

Ratsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut uskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt kuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja, hän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi määrätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes tulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä ainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut viitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut ihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa voiman — hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!

— Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.

— Niin oli, vastasi isäntä. — Hän oli todellakin saanut intoa johonkin todelliseen toimeen — olkoon nyt vaikka vaan mateenkin pyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon uuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden kannun ankkurin pohja — tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa tahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! — Sitten tehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja matikkata tuli, vakuutti hän.

Minä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää minulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet. Ensin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä istuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman niinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella matkallaan.

Kolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa tuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo mainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja, jotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut katajanoksista.

En ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla oli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen mielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.

Ihmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän oli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä, toisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla, toisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita hänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja kunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt asettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä hän tätä onkihommaa piti.

'Otamme ensin yhden pienen', sanoi hän. Ja kun se oli otettu, pistettiin läskipalanen puukoukkuun ja kumpikin istuimme kelkkaamme, vähän matkan päässä toisistamme.

Hän oli niin hartaan näköinen, että minun piti kääntyä häneen selin, peittääkseni nauruani.

'Nykäseekö?' kysäsi hän hetken päästä.

'Ei', vastasin minä.

'No otamme sitten pienen.'

Otimme pienen, vaan ei nyässyt.

'Nykäseekö?' kuului taas.

'Ei vieläkään.'

'No sitten otamme isomman.'

'En minä näin kylmässä enää ota pientä enkä isoa', vastasin minä.

'Mutta minä otan', sanoi hän; ja otti hän vielä kolmannen, neljännen ja ehkä viidennenkin, yhä isompia, kunnes humaltui kokonaan.

Minua alkoi kyllästyttää tällainen leikkipeli ja päästäkseni siitä, lupasin välillä käydä katsomassa rysiäni.

Olin astunut kappaleen matkaa, niin jo huutaa karahutti ratsumestari, että 'nyt tarttui ja iso onkin'.

Käännyin katsomaan ja näin hänen kylellään kelkassa kiskovan ja riimovan siimaansa, minkä jaksoi, eikähän se vahva sahanyöri vanhan, humalaisen ja ponnettoman miehen voimilla katkennut edes, vaikka heti huomasin, että se oli mutkaantunut kelkan sepiin.

'Ah, peijakas, kuinka painaa', ähki hän. 'Tule auttamaan — — — onkohan se kala — — mutta jos se on kala, niin elä naura enää. Kyllä on lujassa — —. Minä kerran Riiassa nostin Ivanowin kanssa trossirattaille kolmenkymmenen kannun ankkuria, rykmentin eväsviinaa, mutta ei se painanut näin paljon — —. Sooh, nyt se meni', huusi hän ja kierähti kelkastaan jäälle, huomaamatta ollenkaan, että minä nauraen olin irroittanut siiman. 'Elä naura — — kyllä minä tiedän, että se oli kala — — mahdoton made, mutta pääsi irti, kun et heti tullut auttamaan. Jumalavit' se oli made.'

Sitten otti hän vierestään jäältä, huurtuneesta pullosta vielä yhden, ja oli hetken päästä kuin ruumis.

— Ja kuoli siihen? Ei ollut ihme, kun jäistä viinaa sisäänsä kaatoi, tokasi eräs seurasta.

— Ei hän siihen kuollut, vastasi isäntä, mutta sen hän teki, että minun täytyi työntää hänet kelkassa kotiin, jossa hän kyllä virkosi taas ja alkoi uhota torpan isännälle, että häneltä pääsi karkuun sellainen made, joka painoi enemmän kuin 'kahdenkymmenen kannun viina-ankkuri. Onko kenenkään onkeen koskaan sellaista tarttunut, hä? Minä olen ensimmäinen. Haa, sellainen kala. Ei ole Volgasta vielä koskaan sellaista sampia viety keisarin pöytään. Huomenna minä koetan uudestaan. Romtoti romtoti romtom — — —'

Minä lähdin kotiin, mutta illalla tuli sana, että rientäisin? ratsumestarin luo, sillä hän on kovin sairas. Minä menin. Hän huusi vuoteella, huitoi käsiään ja heitteli päätään. Lääkettä oli hänelle kyllä annettu oman tahtonsa mukaan kaikissa mahdollisissa muodoissa. Sitä oli keitetty maitoon, sitä sipuliin, sitä annettu paljaana, mutta ei ollut hän tullut ennalleen, eikä nukkunut. Ja vihdoin oli hän alkanut tuolla tavalla huutaa ja heittelehtiä.

Minusta tuntui heti siltä, että nyt se ratsumestari meni.

Hän asettui kumminkin hetkiseksi ja näytti tulevan tajuihinsa, sillä nähdessään minut, kävi jonkunlainen elon ilme hänen silmissään. Sitten koetti hän nostaa päätään, mutta se painoi silloin todella enemmän kuin kokonainen aami, eikä noussut. Torpanmies nosti sitä, hän viittilöi peukalolla suuhunsa ja sai vihdoin sanotuksi: 'oikein iso perkele'.

'Se tahtoo ryyppyä', sanoi torppari hädissään ja riensi ottamaan pulloa.

'Elä jumalan tähden enää, kyllä hän sitä lajia jo on tarpeensa saanut, kaataa se vaan, eikä nosta', sanoin minä. 'Täytyy muita keinoja — —.'

Mutta siihen loppui puheeni, sillä samassa kuului vuoteelta paha koraus, ratsumestarin pää oli lauennut taapäin ja suusta purskui verensekainen vaahto, ja huone täyttyi silmänräpäyksessä sellaisella löyhkällä, niinkuin koko lattia olisi revennyt ja sen täydeltä tulvahtanut ylös kaiken maailman viinatehtaitten katkerin sikunan ja rankin käry yht'aikaa, niin että meidän täytyi törmätä ovi selki selälleen ja juosta ulos — —

— Uh! pääsi joka miehen suusta.

— Voi kamalaa!

— Se oli rehellinen viinamies se, jos niitä lie ollut muitakin, sanoi tilanomistaja päättäen kertomuksensa. — Mutta lasithan ovat jäähtyneet, heitetään pohjaan.

Hyvin vastenmielisesti näyttivät lasien pohjat muutamilta sillä kertaa tyhjentyneen ja jokainen alkoi hankkiutua kotiinsa.