TOINEN OSAKE.

Opettavaista.

1.

Maailman rakennus.

Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. — Me sanomme heitä tähdiksi.

Kaikista tähdistä näyttää meille aurinko suurimmalta. Sen säteet ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla. Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä kuu meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon, eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota me sanomme taivaaksi, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko, kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös maailman kappaleiksi, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.

Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko maailmaan. Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi maata. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä, kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät. Merkuurio, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee 365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä auringosta on näiden tähtien joukosta Neptuuno, joka matkallansa aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. — Tykin kuula lentää nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.

Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä kierto-tähdiksi. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. — Muut lukemattomat tähdet taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme, valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään loistavia tähtiä sanotaan kiintonaisiksi. Meidän aurinkomme on siis kanssa tämmöinen kiinto-tähti, mutta luultavasti muita suhteen sangen pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos eivät olisi sitä paljoa suuremmat?

Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta, joka kaikki nämä ihmeet loi! —

2.

Maasta ja sen asukkaista.

Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. — Varmaan olette jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä, sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.

Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita, mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen. Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa, vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.

Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on vettä. Tätä taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee joka haaralla suuret valtameret, joissa vesi on suolaista. Isompia maita näiden vesien keskellä sanomme mantereiksi ja ja'amme heidät viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: Euroopa, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Austraalia.

Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen kansaan kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta, joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla valkea iho, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja Austraalian kansoilla musta, sametti-siliä iho eli karva, kähärä villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme näitä Neekeriläisiksi yhteisellä nimellä.

Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa kellanruskiat ja Amerikan alkuperäiset asujamet vaskipunaiset. — Melkein kaikissa tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi. Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. — Siellä täällä tavataan mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi. Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy. Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.

3.

Maasta ja sen tuotteista.

Ilma kuin ei kaikissa tienoin maata ole yhtäläinen mutta muutamissa maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat. — Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä nimellä maan tuotteiksi. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme, joita sanomme luontokunniksi. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista, jotka nimeltänsä ovat: eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi kivennäis-kunta.

Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat, vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten kansain kesken kaupankäynti syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.

Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin esimerkiksi Lapissa, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset suojelevat sitä kovassa kylmässä. — Tavallista karjaa ei näillä tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon poroja, joista on Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan jäkälää ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan vaatimiksi, lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa. Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä peninkulmaa. Lapin reki taikka ahkio on näöltään kuin keskeltä katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta eri-nimellä pulkaksi.

Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja tavara.

Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä. Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat sietää ja kärsiä. Niinpä on Elehvantta tahi Elehva noin seitsemän kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen. — Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan säännöstä Kameli. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.

Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon satonsa perähän. — Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja laatunsa.

4.

Ajan luku muinaisina aikoina.

Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva pituus ja koko johdatti vähitellen tiima-lautojen tekohon. Tämmöisiä patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä. Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden vesi-uuriksi. Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan, joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten Kyyros-nimisen kuninkaan aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390 jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio Harun al Raschid vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle Suurelle Kaarlolle. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet, joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.

Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia. Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä. Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua, kumottiin koko näin laadittu hiekka-uuri toiselle päällensä. Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat. Semmoisia tiima-lasia nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.

5.

Nykyisten kellojen keksintä.

Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki rattailla käyvät kellot, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.

Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä luoti-kelloja käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen, vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla teki Ranskalainen munkki Gerbert, joka sittemmin hallitsi paavina II:n Sylvesterin nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344 valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan maalta mainion Heinrich von Wich-nimisen kelloinekijän joka valmisti Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.

Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia, ett'eivät heilurin taikka pendelin puutteessa käyneet tarkasti. Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija Galilei (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka sitä alati piti liikkeessä.

Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä, kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa lakkarissa. Tämmöisiä lakkari-kelloja valmisti ensiksi eräs Saksalainen, nimeltään Pietari Hele, Nyrenberg'in kaupungissa noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki Nyrenbergin muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello sopimahan sormuksen kantaanki.

6.

Luonnon ihmeitä Islannin saarella.

Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.

Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat, niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä, tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.

Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki Hekla, vaikka hän ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen. Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä; jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta tuntuu ihan kuumalta.

Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen, kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita. Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.

Yhdenlainen vuori on Katlegja. Se ei tosin tulta usein suihkuta, vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti rasittavia vesitulvia. — Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia, kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä. Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt. Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin päiväsydämellä.

7.

Ukosta kuussa.

Keskustelu.

Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa, haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin silmänsä etsisi meitä? — Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin katsella!"

Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli kappale kuu oikeastaan ompi?"

Antti: "Enkä tiedä. — Miksi häntä itse arvelet?"

Elsa: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."

Antti: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on tuolla äitimme aitassa."

Elsa: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"

Antti: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; — nyt sen vasta havaitsen! Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."

Elsa: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi lysti tietääksemme! — No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme, kysykäämme häneltä."

Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä, ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän istuu tuolla tähtien joukossa?"

Setä: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."

Elsa: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt? Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"

Setä: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"

Elsa: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on mahdollista?"

Setä: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä mikään ukko, niinkuin luulette."

Elsa: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä, niinkuin teilläkin setäni."

Setä: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin hyvästi näette."

Elsa: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"

Setä: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."

Elsa: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole toisilla tähdillä?"

Setä: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot, notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee vuoret, laaksot ja lakeudet."

Antti: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman avaruuteen heitetyksi?"

Setä: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän Luoja."

Elsa: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."

Setä: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen töitänsä."

Antti: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"

Setä: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä Raamattu."

Elsa: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"

Setä: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo, tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).

Antti: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"

Setä: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."

Elsa: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"

Setä: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin, sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."

Elsa: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"

Setä: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä löytyvät olennot tykönsä."

Elsa: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme kuuhunki kohota?"

Setä: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."

Antti: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"

Setä: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."

Antti: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa; mikä tähän on syynä?"

Setä: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko, taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan täysikuuksi, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja auringon välille ja hän meille on näkymätöin."

Antti: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."

Setä: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."

Antti: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"

Setä: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin taivaan tähtihin."

Antti: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"

Setä: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa jo alallensa."

Antti ja Elsa: "Niinpä jää hyvästi nyt ukkonen kuussa! Ehkä toiste vielä joskus yhteen yhdymme."

8.

Androklon leijona.

Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki, jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa. Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona. Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä. Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.

Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona, jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan, että hänet viimeinkin oli tunnettu.

Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita. Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä, käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.

"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona, jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen, sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun syliini kipeän käpälänsä. — Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. — Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti minut henkihin."

Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja, kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"

9.

Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.

I.

Eräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku selässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. "Ainahan toki lienee suojaa vieraanki varaksi," vastasi isäntä. Opistolainen riisui nyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa laittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: "mistäs kaukaa ja millä asialla tämä vieras on?" — "Olenpahan," vastasi vieras, "tullut Helsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä, kasvuja ja muita Jumalan luomia."

Isäntä: "Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan isä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli Turusta käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita matoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta silloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan näistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa sittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti teiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin vaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska viimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä sitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi tavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin isäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen kolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla sanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt vasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään tyhjällä kukkarolla kotiinsa."

Opistolainen: "Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa käyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin muutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä ja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä pettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni, että tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat täällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin hyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan mitänä."

Isäntä: "Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä elävistä ja madoista jotakin hyötyä?!"

Opistolainen: "Niin on kyllä, ett'ei koko maailmassa mitään tavata, jolle ei hyödyttävä toimensa olisi määrätty."

Isäntä: "Olisiko esimerkiksi noista ilkeistä sisiliskoistakin minkäänlaista hyötyä. — Eihän ne muuta te'e kuin vahinkoa ihmiselle ja jos kaksi-haaraisella kielellään saavat ketä pistellä, niin vieläpäs kuoleman tuottavat hänelle."

Opistolainen: "No semmoista se on! Tietämättömässä tyhmyydessään nurkuvat ihmiset Jumalan ihmeellisiä rakennuksia luonnossa. Täten saavat he kaikkein viattomistakin luontokappaleista julmia otuksia ja epäluulossaan pelkäävät ja vihaavat he semmoisiakin eläviä, joista ei ole mitään vahinkoa."

Isäntä: "Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että tointanne katsoin niin halvaksi ja sitä pilkalla puhelin; kyllä nyt jo ymmärrän, että olette viisas ja taitava mies. Pyytäisin siis, että minulle tarkemmin selittäisitte noiden meidän talonpoikaisten mielestä niin ilkeiden sisiliskojen luontoa."

Opistolainen: "Mielelläni minä sen voimani mukaan olen teille selittävä. Suomessa löytyy kahdenlaatuisia sisiliskoja. Toinen laji heistä on hoikempi ja vikkelämpi, toinen paksunläntäisempi ja varreltansa lyhempi. Edellimäinen asuu yltänsä kivikko- ja koivikkomaalla, jälellinen parhaastansa hieta-perällä. Näitä kumpaakin pitää kansa aivan syyttä vaarallisena, koska eivät niin kovasti taida hampaillaan purra eli kielellään pistellä, että haavoittaisivat ihoa. Sisiliskon kieli on muka pehmeä kuin pumpulinen lanka ja hampaansa niin pienet, ett'ei se niillä voi vahinkoa tehdä, jos kuinka koettaisi."

Isäntä: "Kuka tuon niin tarkkaan tietääpi?"

Opistolainen: "Kun ette muuten asiata uskone, olen minä sen kieltämättömästi todistava. Tänne tullessani satuin juuri sisiliskon löytämään metsästä, ja se on minulla tässä tuohitötterössäni tallella. Katsokaa nyt omin silminne!"

"Elkää, hyvä herra, päästäkö sisiliskoa astiasta!" huusi isäntä säikähtyen, "se tulee mun päälleni."

Opistolainen: "Kyllä minä sen kiini pidän, elkää ollenkaan peljätkö. Tässä sen nyt näette."

Isäntä: "Niinpä toimastaan. — Tietäjä te kyllä lienettekin."

Opistolainen: "Asiasta en tahdo väitellä, jos tietäjän nimellä tarkoitat niitä, jotka eivät epäluulon suvaitse järjellisiä asioita hämmentää ja häiritä. Sitä en kyllä tahtoisi minäkään suvaita, sillä se on Jumalata vastaan synti, että Hänen luomiansa kappaleita ja olentoja kaiketta syyttä halvennamme."

Isäntä: "Mitäs tuohon voipi, kun kaikki kerran ovat tottuneet sisiliskoja ja heidän kaltaisiansa pitämään vahingollisina otuksina."

Opistolainen: "Näettehän te, ett'ei tämä ketään vahingoita. Eihän tuo koetaksaan purra eli pistellä."

Isäntä: "Kyllähän tuon näen, ja toden sanoakseni ei sisilisko koskaan vielä ole minua eikä tieten muitakaan purrut eli pistänyt."

Opistolainen: "No, miksi häntä sitte pelkäätte."

Isäntä: "En tiedä tosiaankaan. Vaan kyllä sen nyt selvästi näen ja oivallan, ett'ei sisiliskot voi mitään pahaa tehdä, vaikka tahtoisivatkin. Tohtisin minäkin nyt vaikka ottaa hänet käteeni. Antakaas tänne tuo elävänne." — Tällä puheen sai isäntä sisiliskon käteensä, ja sanoi nauraen: "Voi kuitenkin, kuinka tuo typeryydessämme useinki hulluja olemme! Minäkin jo vanha, ijällinen mies olen kaiken ikäni näitä sieviä ja sukkeloita eläviä vihannut, — jopas kuni ruttoa pelännyt. Nyt vasta häpeällä havaitsen, kuinka lapsellinen olen ollut ja vielä kukin on, joka sisiliskoja pitää ilkeinä ja vahingollisina elävinä. Kiitoksia siis neuvostanne, hyvä Maisteri. Vaan eihän ainakin voine mitään hyötyä olla tämmöisistä otuksista, josko ei kyllä vahinkoakaan?"

Opistolainen: "Kyllä niistä on hyötynsä, vaikk'ei monikaan uskoisi. Ne elävät parhaastaan kärpäsistä sekä muista syöpäläisistä, joten maasta hävittävät monta vahingollista elävätä. Muutamissa etelä-maiden tienoissa pidetään varsin sitä vasten sisiliskoja huoneissa, joista tappavat kärpäsiä, russakoita ja muita pahantekijöitä. Tätä tehdessään osoittavat he erinomaisen sukkeluuden. Olen minäkin toisinaan pitänyt sisiliskoja muutamia kuukausia huoneessani, jolla aikaa niin kesyiksi kävivät, että tulivat kärpäisiä syömään omasta kädestäni. Ruu'an puutteessa voivat he sillä väliin elää aina kolme viikkoa ja vielä kauemminki syömättä; eikä sekään ole sisiliskolle haitaksi, jos häntä jostakin syystä keskestä katkiaisi, sillä kohta kyllä kasvaa hänelle uusi häntä."

Isäntä: "Kyllä niin näkyy tosiaankin olevan, kuin sanotte, ett'ei Jumala mitään ole luonut, josta ei jotakin hyötyä olisi. — Hupaista kyllä olisi, jos vielä joutaisitte niitä, näitä minulle selittämään, niinkuin käärmeiden luontoa esimerkiksi. Vaan tänään on myöhäinen jo, ja varmaan olette matkastanne väsyksissä. Olkaa siis hyvä ja käykää levolle. Mutta mielelläni soisin, että muutaman päivän luonani viipyisitte, niin saisimme jatkaa tänään alottamaa puhettamme."

II.

Aamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen pakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: "oikein oli lystiä kuulla eileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta. Lupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi hupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia tietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen sisiliskoja pelännyt."

Opistolainen: "Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua, nimittäin vaskikäärme (anguis fragilis), vesikäärme (coluber natrix) ja kyy-käärme (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole vähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan myrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. — Vaskikäärme, joka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva, kuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut käärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas ovat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä. Sentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista eikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on hän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet ihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos joku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa ruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki helposti."

Isäntä: "Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen olevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä hännälläänki pistelevän."

Opistolainen: "Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä mitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua."

Isäntä: "Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein niin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä; mutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?"

Opistolainen: "Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja kasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea sitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä kaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa hän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat ikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite eroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen silmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein myrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan myrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä maita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa. Ennen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä lypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska luultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. — Muutamissa ulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan Suomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut."

Isäntä: "Hullukos tuota koittaneekaan!"

Opistolainen: "Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja pitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa."

Isäntä: "Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen kuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja useinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä."

Opistolainen. "Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä tulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei ole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa."

Isäntä: "No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?"

Opistolainen: "Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen. Se asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi ja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi. Kyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden on syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet muuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki käärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä on myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia."

Isäntä: "Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä tahtoo turmella."

Opistolainen: "Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on ylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden juurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä hampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella oleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta juoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja turmelee veren ihmisen ruumiissa."

Isäntä: "No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä mitään toimita."

Opistolainen: "Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa sylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka elatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa, mitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän ruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet, mitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät, kadoten ruumiista pois. — Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä ruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on murtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki sitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole, tarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä."

Isäntä: "Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme kyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä välttämättömästi kuolema?"

Opistolainen: "Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia, jos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei vielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen puremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka jäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat eli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda, mutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti. Jos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin taudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta."

Isäntä: "No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin tietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi."

Opistolainen: "Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun tietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla kovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta leviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja liha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla eli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että ensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli käden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja sillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle pannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan."

Isäntä: "Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen jotakin apua?"

Opistolainen: "Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä tavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty maahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa tiimassa tulleet terveeksi."

Isäntä: "No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?"

Opistolainen: "Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin seuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä pantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry maidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus asettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä."

Isäntä: "Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin näytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän jalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla pieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin."

Opistolainen: "Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille semmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää valhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan laatimia."

Isäntä: "Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?"

Opistolainen: "Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne sen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua."

Isäntä: "No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä, ja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?"

Opistolainen: "Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei käärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä koska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon jollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset, varsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja käräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä."

Isäntä: "Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien selviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia ihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä, itikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava."

A.E. Nylander.

10.

Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.

Suomi on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä aina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi Suomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme meille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on paras perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan ole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki muutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille asuinsioillensa etäältä idästä.

Heidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan sisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla vietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä Suomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he länsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki Uraalitunturien poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan nykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi suurempaa sukua, joista Hämäläiset elivät etelämpänä aina Uraalitunturista Laatokkaa ja Äänistä eli Oniegajärveä kohdin; ja Karjalaiset taas pohjoisempana Vienanmeren ja Vienanjoen ranteilla.

Täällä oli myöskin muinainen Perma, jossa Suomalaiset satoja vuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin Suomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja kihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin sukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan sanotaan kuninkaiksi. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä varsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä hallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä valtakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko ja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin uutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat varsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja muista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa kaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi ja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui omituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja pakanallinen.

Arvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja, mutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden muistomerkkien puutteessa täytyy seurata. — Tämmöisen tarinan mukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä korkean tarhan sisällä pyhä metsä tahi puisto, jonka keskellä seisoi kulta-koristuksilla kaunistettu epajumalan kuva; ja tarhan portilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät kaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita tallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen tavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa sitte haudattiin tähän pyhään puistohen. — Kuin taas lapsi syntyi, haudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle maahan.

Taas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman kaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella rakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja kiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä täytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva naispappi, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen hiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja, härkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi kuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. — Temppelin ulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta sisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi kiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista koristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän kaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä vahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.

Permalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös kiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin Norjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne. Ensimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan Norjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle. Tähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt muita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja kalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja hyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi; vaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa ja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa pohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt Norjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet vaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen, valaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja tavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta ja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä toisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki käyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän kotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio nimi.

Mutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet Permassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä suinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset Kaarli ja Toorer Huuti sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna 1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs Islantilainen kirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli ja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten kanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät laivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja kulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä aarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi onnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla toiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille toverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko kannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta Toorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut, tahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään Jumalan kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi maahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat torviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. — Työn tuskin pääsivät nyt Norjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.

Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa, vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin Venäläiset ja varsinkin heidän Noukorotiin vasta perustama valtansa. Tämä kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079 kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan Svietoslavitsan, joka oli tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa, mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla. Varsinkin koska Mongolialaiset siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen asunto nykyisessä Suomessa. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.

11.

Mathias Aleksanteri Kastrén.

Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia, joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset, Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua, muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan Suomalaisten veljiksi. — Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa, ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja arvossa pitää, oli Mathias Aleksanderi Kastrén. Hänen elämästänsä aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.

Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista, vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä. Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi hankkia leipänsä.

Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi. Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä muinaistarinoita.

Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä. Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran kerinnyt saada. — Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.

Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta, läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita. Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa, kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja taidolla tehty.

Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa. Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen, kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan, jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa, kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa, johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa, johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan: "vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani, turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää, rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan emosta sijinneet."

Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.

Kauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana ollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa. Jokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun lopulla suurelle matkallensa. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä, vaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in kaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta selville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin, jossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien seuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä vuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä läksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian pohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä vaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä hatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin ett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä täyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä myöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että vesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut ulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä pyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi, ja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi saattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in kivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli Kastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.

Keväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas eteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa oleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla tutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita Ostjaki- sekä Samojediheimokuntia. — Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in terveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä alinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat luulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä. Vaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää kaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849 Helmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.

Terveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä ja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi tainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa palkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan, sanoen: "Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava hädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin että luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi itseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän asti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen luopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen vastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään vieraan palvelukseen. — Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja tyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani."

Tämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen yli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista siinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi määrättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt keisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään itse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. — Siitä oli riemu suuri koko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, — mutta toisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia vaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, — jo Toukokuun 7 päivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.

12.

Kreivi Pietari Braahe.

Suomea hallitseva.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka evankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin kedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa, jonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen ko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa mainioina, ja näihin kuului Kreivi Pietari Braahekin. — Hän oli syntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä kotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen entistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni sieltä valta-virkoihin.

Osoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän vaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna 1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle omansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja tätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa tosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa ja varsinkin "nuijasodan" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti sortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä. Päähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin maakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet keskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet vaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa. Vapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti, kohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja harvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla taisivat tuskin "Isämeitää" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee ilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan uskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset. Paljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen täytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin papiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun piispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta. Arvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja kansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat toiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset muuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin jäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää apua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli kaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan tuo? Sillä aina Klas Flemmingin ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa ja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi poistettu?

Suomen päälliköksi tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi kovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen matkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki maamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin maaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä meritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri kertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen matkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin ja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta Kreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka terveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.

Näistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka silmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki ne myöskin parannella, — Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille ja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä ylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin suureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista etua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja häntä sanottiin yleisesti "maanisäksi," samoin kuin hallitus-aikaansa kauan jälkeensä päin kehuttiin "kreivin ajaksi." Tätä tarkoittaa vielä nytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen "kreivin aikoina," siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa oli aika onnellinen maassamme. — Näistä päivin alkoikin Suomi taas voimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe oli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja säännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista hyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen pakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla. Sen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden tunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon ja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava, sen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää Raamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset suomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ tulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat hinnaltaan kalliita, — ne painettiin muka Ruotsissa, — ostettiin niitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa. Braahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin asetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat pantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan eri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun, Pohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin perustettiin korkeampi opetuspaikka "kymnaasin" nimellä ja samanniminen korkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 yli-opistoksi. Kreivi Braahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti, määrättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti hän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa hallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan, nimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi vuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme hyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja rakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki, jota perustajansa nimeltä sanotaan myöskin Braaheksi. — Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli Braahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria parannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä tehden luottamuksella sanoa: "minä olin maakuntaan tyytyväinen ja taas maakunta minuhun." Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar Kristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä tyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.

Nyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa maan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta muinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella. Ja kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin Suomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi Braahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli kelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja siksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani, rakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme hyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.

13.

Kaarina Maunutar.

Mainion isänsä Ensimäisen Kustavin kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki 14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja Kaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan hallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä jälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he vähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus kasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska päälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa, josta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä raskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni vainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen edes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta raskaista hallitus-toimista.

Useammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa eivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki rakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina Maunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan vartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin kapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät pitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen elatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet kuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen hempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja määräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina, ijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui piankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille mieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi yhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti onnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta yksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen aikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita kaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi myös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen rakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi Kaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa, sillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa. — Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan tyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan avio-puolisoksensa.

Kansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan edellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi. Ja vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei kuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta hovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin Eerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika sekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos ei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he viekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä kuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki havaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi pahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin vihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.

Näin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden valheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia murheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen Melarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen kanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla vietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella myöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki silloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä tähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas kuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin kuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas Sauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on useampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan heistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:

"Ei Kaarinalla rikkautta, Mitäpä siitä huolinkaan; Hänellä ompi rakkautta, Ja se paras minusta vaan. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Jos ruunu päässähän ei loista Loistaapi muoto kaunoinen. Parempaa en tunne toista, Jos onki muista hupainen. Seuratkoon tuiki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Muut lennelköötkin korkialle, Mun ompi maassa matkani. Ja sen mä näytän maailmalle Ett' ompi Kaari kultani. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Hyvästi jää nyt armahani! Levätkös yösi rauhassa! Minäp' en luovu sanastani, Ja kaikk' on Herran hallussa Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua. Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti. Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.

Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. — Eerikki oli veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi Herttuakunnassaan Suomessa aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi nai Puolasta, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla. Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut, vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin Gripsholman linnassa. Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. — Kohta sen jälkeen näytti kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut, sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa Suomessa, johon viimein vuonna 1581 lisäsi Liuksialan kuninkaan kartanon Kangassalan pitäjässä.

Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana, kaksi lastansa Henrikki ja Arnolti kuolivat jo nuorella ijällä, ja poikansa Kustavi eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä Sigri oli naimisessa Suomen laamannilla Henrikki Totilla. Vävynsä, tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa. Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot, tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu muistomerkki vieläkin on tallella.

14.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.

Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla, ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen Kustavi Adolf. Hän ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.

Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista, nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa puolesta heiltä uskollisuuden valan. — Siitä ilmoitti hän alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt, Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."

Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, — kukaties ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti kyyneleitä.

Kohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa ja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa, joka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan, kunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä vasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen päästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin Ruben-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt vähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko väestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla sanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili Hänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi kaikkein läsnä olevaisten silmihin. — Sen keksi kuningas ja sanoi väellensä: "elkööt itkekö, — mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni! Sillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne, parahin kristitty on parahin sotijakin."

Saman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan julmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen irstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti Jumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa ympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki raakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti. — Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman esimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko, josta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja hänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja hurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.

15.

Johan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.

Kerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä muistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla nyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen toisensa puheella olla.

Niinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt jutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko ihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin suuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut ja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko ihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat hitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri vaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen aikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin hankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä kallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta taitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi tämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan niin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista kirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa piplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se ei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin harvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat ja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi kolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo melkoinen rikkaus ko'olla.

Vaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa sitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä saanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä hyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana tavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa raudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki kirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan veisi. — Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa kirjaansa.

Köyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä milläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän tautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen henkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli tähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei lapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa heille suullisesti neuvoa taisivat. — Tätä surkeutta olisi kyllä vielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi vihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain tekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti sulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi uusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.

On muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin kaupungissa Saksanmaalla Johan Guttenberg kirjapaino-keinon keksi ja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa keinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo kauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen tavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi hän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä vasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty kirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate painettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin sivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt.

Painanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli sittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa olisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla kirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle eripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja nämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset pian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät. Tätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli puustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste, kunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan sivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi nyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja yhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan vaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas pian kuluivat kelvottomiksi.

Guttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti ja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät kalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin että hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä hedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties keskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä hänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä Johan Fausti ja hänen veljensä Jaakoppi. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän keskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa Faustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta Guttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas toveri taas, nimeltään Pietari Schöffer, viraltaan pappi. kela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta viimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt kerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä kaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä tulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten saatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä ennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen kirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti. — Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli Davidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi kokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle sekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret rahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella halulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat tähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi, olivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin Faustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät heitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet kirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin kansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella tapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin maailmassa käypi. — Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon oli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli suuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan. Samoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan saanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli kirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja valoa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa ja mainitsee.