KOLMAS OSAKE.

Runollista.

Huokaus työtä aljettaissa.

Herra, Luoja taivasten, Isä armias ihmisen, Tukemme ja turvamme, Edessäis nyt nöyrrymme.

Taivahan Sä tähtineen, Maan ja ilman täytellen lhmehiä kaikki loit, Kaikki lahjat meille soit.

Sult' on päivän kirkkaus, Kukkasenki kauneus, Sulta ihmisjärki myös, Kaikki Herra on sun työs.

Suo siis, että voisimme Hyvin käyttää kuntomme, Työllemme suo siunaus, Toivollemme tointumus!

Oksanen.

Rukous-virsi.

Isänmaan suojeluksesta.

(N o 321 Runebergin virsik.)

Jumala, maamme suojele Ja voimallasi varjele, Sodan ja rauhan retkillä, Surun ja riemun hetkinä.

Tää ompi meille rakkahin Ja aina kaiken kallihin; Muu maa, jos vielä millainen, Ei meille oo sen vertainen.

Isämme täällä syntyvät, Elivät, uskoon yhtyvät; Tääll' on asunto meiänki Sama elo, elantoki.

Ja tääll' on kansa kasvava, Samoja teitä polkeva, Samaa kun mekin tunteva, Samoin kun me rukoileva.

Jumala, hoia heikkoa, Meiän suloista Suomea, Se armossasi kasvata, Kuin kastehella kasvuja.

Siunaa jokaista henkeä, Jok' ompi sille ystävä, vaan soihmaajansa sortele, Kadehtiansa kaatele!

Olkoon se aina omanas, Vapaa, väkevä, viljakas. Ja runsas rakkaudessa Ja täynnä Henkes armoa.

Oot päästänyt pimeestä sen, Kun kuorestansa kukkaisen, Se siis alati, armias, Valaise valkeudellas!

Sanasi on se valkeus, Se maan ja taivaan kirkkaus; Suo, että meille selvästi Se loppumatta loistaisi.

Kiljander.

Sionin muisto-virsi.

(N:o 102 Runebergin virsik.)

Vieressä virtain Baabelin, Oi suurta surkeuttamme! Kun itku-silmin Sionin Mietimme muistissamme. Suloiset soittimemmekin Pajujen oksiin pantihin Juur' pitkin rannikoita. Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Oli se aika riemuisa Jo mennyt maise juuri, Ja pakanoiden joukossa Surumme oli suuri. Ne lausuit meille pilkaten: "No, laula kansa riemuiten Ja veisaile ja soita!" Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Jerusalem, sun pyhäsi Jos unhottaisin milloin, Niin tarttukohon kieleni Lakehen suuni silloin. Mun rauhani, iloni maa! Tykösi taas palautua Halajaisin ja soisin. Vapaana siellä soittaa saan Ja veisaella ainiaan, Iloinen aina oisin!

Kiljander.

Lohdutus haudalla.

(Vossin mukaan.)

Ellös surko! — kaipaukses, Itku vaikein Turha on; tyhjä voivotukses, Huoli haikein. Kyyneleet ei kyllä auta, Saatunsa pitääpi hauta; Ei palaja tänne, ei, Jonka tuoni täältä vei.

Liha kaikki lankiaapi Lailla kukkasen, Neitoselta tempoaapi Surma sulhasen, Ikivanhalta varansa, Imevältä ruokkijansa; Viepi vihkimäisiltään Morsiamen yljältään.

Liha on kaikki kaatumassa, Niinkuin heinänen, Maaksi mainen maatumassa, Mut ei taivainen. Hän nyt, josta kannoit huolen, Tähtitarhan tuolta puolen Katselee jo ystävää, Hauallansa itkevää.

Tieto, taito tarkoittaapi Parempaisuutta, Sydämemme kaipoaapi Olevaisuutta; Kalmako kadotteleisi, Nekin maaksi muutteleisi? Turha'anko meiät loi Luoja, toivon meille soi?

Kuvoaan ei meihin Luoja Suotta painanut; Ruumis vaan on sielun suoja, Jonk' on antanut. Tämä peite laukiaapi, Pian maaksi raukiaapi, Koska henki lasketaan, Kotihinsa kutsutaan.

Astu taivahasen taasta Ajatukseni! Hauan tuolle puolle maasta Lennä luontoni! Sielt' ei tauti, tuska tuima, Sota, rutto, kuolon voima Eroittele milloinkaan Tuttavia toisistaan.

Ahpa päivää autuasta! — Toinen toisaan Tervehtivät: vanhin lasta, Sulho neitoaan! Siellä luojan laupiuutta, Voimoa ja viisautta Levon maassa lauletaan, Voiton virttä veisataan.

Pian päivä päätynynnä Lie jo meiltäkin, Jäsenemme jäähtynynnä Ehkä kohtakin; Välttäkäämme harhateitä, Että etsittäissä meitä Valmihina oltaisiin, Kotimaahan tultaisiin!

Lönnrot.

Marian murhe.

(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)

Murehella haikealla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan. Sydän sykki surkiasti, Kyyneleitä katkerasti Silmä vuosi tulvanaan.

Voi sen tuskaa verratointa Vaivattaissa viatointa Ainokaista poikaansa! Voipa määrää huokausten, Kuin hän seisoi rinnatusten Ristin kanssa rakkaansa!

Ken ei itkun pisaroita Vuodattane katkeroita Tätä huolta nähdessään! Kuinpa äitin neidellisen Poika hurskas, taivaallinen Käytetähän kärsimään!

Jesust' äiti pilkattavan Näki, ynnä kiusattavan Synnin tähden maailman; Kuuli hänen ristin alla Nääntyenkin siunaamalla Kiusaajansa kostavan.

Voi sit' äitin kärsimystä! Hänen kanssans' yhdistystä Etsiä minun pitää; Palavalla sydämellä, Kyyneleillä kylvetellä Herran ruumista pyhää.

Poveheni, äiti, paina Haavat vuotamahan aina, Joita vuosi Poikasi, Vuosi ruoskin suomittaissa Sekä ristin naulittaissa Tähden suurten syntini!

Häntä tahdon katsastella, Hartahasti huokaella Päivieni päätteesen. Kyyneltesi kumppaliksi Ja surusi toveriksi Jään mä ristin juurehen.

Mua ellys eroittako, Luotasi pois luovuttako, Pyhä, puhdas impyinen! Veisata valitus-virttä Tahdon, ja syleillä hirttä, Joll' on poikas ainoinen.

Mua hänen haavoissansa Hautele ja vaivallansa Pojes päästä synnistä, Häntä kuulemaan kehoita, Taivahan taloon osoita Viimeisenä päivänä!

Ristinsä tukeni olkoon, Kuolostansa mulle tulkoon Turva vahva tuonelaan, Että Luoja armahtaisi, Sielu kurja onnen saisi Käydessäni kuolemaan.

Oksanen.

Orvon kuolo.

(Madjarin kielestä.)

Ken yönsä tuolla viettelöö Sisällä kalmiston? Jo kaksitoista kello lyö, Ja vaiti kaikki on.

Se orpo on, kuin kova Suru ahistelee, Kun äiti armas, ainoa Ei nousekkaan enee.

Nyt haudalla hyvän emon Kujertelee polo: "Oi, äiti, oi, niin raskas on Nyt poikasi olo!"

Sinun manalle mentyä Pois luota lapsesi, Missään ei oo nyt tuttua, Joka hyväilisi.

Ja ei sano enää kukaan: "Rakas mun poikani! Kamala nyt jo kolkko vaan Ja kylm' on suojani."

"Mut täällä vieressä sinun Miks' en jo maata saa? Ka, kylmä, kylmä talvi on — Polo minua, ah!"

Näin yöllä orpo poikanen Itkein kujertelee, — Ja talven tuuli tuimanen Yhä viheltelee.

Ja hyyksi poskella pojan Se kyynel kylmistyy, Hän ei havaitsekkaan, miten Jo hanki tyrmistyy.

Mut ympärillä kirkkomaan On kuolon kolkkous Ja ääntä muut' ei kuulukkaan Kuin tuulen huokaus.

Viimein ylös yritti hän, Mut maahan vaipu vaan, Ja pois uneen ikuisehen Vajosi vaivoistaan.

Ingman.

Merimiehen morsio.

(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)

Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Viepi kullan vierahille, Teille tietämättömille.

Kauasko kuleksinee, Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen mä vielä, vaan on kyyneleeni tiellä.

Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana; Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.

Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kuin suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.

Siipiä en saanut — saan Huivin huiskehella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viitteellä.

Sitte ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Vaikka ei etäällä aivan Vieläkin näkisin laivan.

Lönnrot.

Väsyneen valitus.

Runebergin mukaan.

Jo hetken oon nyt heilunut Mä kirves käissäni, Ja hongan oisin kaatanut, vaan vaipu voimani.

Olj ennen mulla kuntoa. En siilon uupunut; vaan vehka-leivän syötyä On ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttaisin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.

Vaan vaikka siellä saisinki Ma ruu'an runsahan, Niin vaikiaa on kuitenki Mun saada matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaset? Ja oisko kummut, kukkulat Kuin meillä metsäset?

Ja tuoksuisikko tuomikko Niin siellä laaksossa? Ja laulu kullan soisikko Noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, Min tuuli tempasi, Niin raukka hänki eksyvi, Ken maansa hylkäsi.

Vaan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.

Salmelainen.

Simson ja Salamo.

(Topeliuksen mukaan.)

Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.

Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit, Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.

Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa, Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.

"Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan, Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan."

"Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks."

"Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis, Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!"

"Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais, Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais."

"Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan, Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan."

"Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa."

Salmelainen.

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan? Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan, Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivä paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukka-parvet, Hohaja honka-puut.

Jos kirkkaan silmäs' oisit Hämeessä auaissut, Niin hieta-kankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sinusta voimaa jois, Ja reunallais levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savoon tai Karjalaan, Niin oisi kuuset nousseet Norossais huojumaan, Niin oisi kuuset nousseet Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppa-miehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Veteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kes'-öillä kulkeneet Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit Liikkeelle lähtenyt, Välitse kukka-kumpuin Ja vaarain vierrellyt, Sitt' äitisi sylihin Lopulla puuhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan. Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Oksanen.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mielelleni nyt Suloinen Savon maa! Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnellensa tyytynyt. Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat Ja vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Salot sen kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä ponneton, Ja tuulet lauhkeat.

Ja kussa tähdet tuihkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok yhden vielä arvannen, Jonk' suihke armaampi. Se silmä on Savottaren, Johonka loiste taivosen Sekä sini suli.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhäks keksittiin.

Monesti pelto kultainen Sinulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin. Kuin meitä vainot löit; Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmen suut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja minust' ei mikään niin soi Kaikesta minkä luoja loi, Kuin "armas Savon maa."

Oksanen.

Pääskylle.

Pääskynen, pieni, Miksikä meille Aina kesiksi Leutosi luot? Miksikä tänne, Pohjolan maille, Aina suviksi Lempesi suot?

Laaksoset siellä, Koissasi, armas, Eivätkö aina Loistelekaan? Eikö myös taivas, Rikkahin riemuin, Paistele sulle, Kirkasna vaan?

Eivätkö immet, Palmikkopäiset, Aina ilolle, Lempeä tuo? Poikoset myöski, Leikissä lemmen, Eivätkö aina Riemuja suo?

Käköiset siellä, Armahat linnut, Eikö huhuille, Laulelekaan? Eikö myös ruusut, Kukkakedoilla, Laksoissa loista, Hohtelekaan?

Tyynöset lammit, Lauhkeat rannat Taivoa, maata Eikö kuvaa? Eikö myös kaste Taivahan mettä Lehdille, maille, Nurmelle kaa?

Lämpimät päivät, Auringon ruskot, Huilut ja soilot Meiltä katoo; Pois sinä lennät Kotihin jälleen: Luoja sen tiennee, Tulletko taas!

Kuule sä armas, Sinne kun joudut, Kaikille kuisku Korvihin näin: Pohjolan maalla, Suomen saloilla, Talven majoiss' on Lempeä myös.

F. Polen.

Lintuselle.

(Runebergin mukaan.)

Sanoppa laulu-lintu, Selitä sirkkunen, Mitenkä niin sinulla Yhä rinta riemuinen! Varahin aamusilla Iloisen äänesi Mä kuulen, iltasilla Suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Vaan yhtä kaikki ompi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tiedä ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään.

On monta, joill' on siat Eloa täynnänsä Käsissä maat ja vallat Ja ruunut päässänsä; Mut aamuhetket heiltä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Alotat laululla.

On paljon parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi jos hengen Sinulta ottoa, Ja kuitenkin sä kiität — Hän moittii onnea.

Oh, miksipä hän aina On niin nurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' ilostelee, Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!

Ah, laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Se'ota lauluas. Te'e vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta Mua myös osahani!

Lönnrot.

Tunnon rauha

Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamatoin mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli, Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset.

Sen silmä aina kirkas on Ja otsa puhdas hohtaa, Poves' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen Ja Luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, vaan yön unittoman lepää, Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.

Jos korven-syöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevät-aamu, vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.

Oksanen.

Millon muistelet minua?

(Kallion mukaan.)

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa, Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä; Milloin mua muistat — milloin?

Sua muistan, kaunokaista. Suven armahan ajalla, Kuin ei öilläi sammu päivä. Käen — muistan — kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä; Milloin mua muistat — milloin?

Sua muistan syksy-säällä Raju-tuulten raivotessa. Puisto lehtein lentäessä, Muistan, kuinpa kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanneissa; Milloin mua muistat — milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan vaaleaisen saavat Talven tuiman joutuessa. Muistan tähtein tuikkaessa, Revon tulten tuprutessa, Kuin jos taivas ois tulessa; Milloin mua muistat — milloin?

Sua muistan kaikin aijoin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla; Milloin mua muistat — milloin?

Kallio

Oma maa.

Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä; Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees. Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi, Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä, Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi. Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot, Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös. Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!

Kallio.

Laulun muisto

Kulkiissani vainiolla Kuulin Aunin laulavan, Kuulin kuuset takalolla, Kalliotkin kaikuvan: Tuulan, tuulan tee.

Suksutellen mehu-miellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: "ka, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee.

Niin hän laulo hymy-huulin, Sima-silmin, sulo-suin: Hiljan hengiten ma kuulin. Enkä muista muuta kuin: Tuulan, tuulan tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istu vieressäin; Suuta pyysin: "toisti, toisti" vastas hän ja laulo näin: Tuulan, tuulan tee.

Vapaus on rinnastani. Rauha, riemu rientänyt, Yöt ja päivät korvissani Soittaa sama ääni nyt: Tuulan, tuulan tee.

Kallio.

Toivotus.

(Suomalainen sonetti.)

Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Yrittävä sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla. Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla, Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä, Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla. Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi, Ja tuosta Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi, Jos kautta näiden laulukahlettensa Sen kieli halvaksi havaittu voisi Siteistä muista päästä irrallensa!

Oksanen.

Varpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, —

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuullellessaan noita Jo varpu vaikenee!

Suonio.

Suksimiesten laulu.

"Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!"

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. — "Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!"

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. "Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!"

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — "Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!" — Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää, Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Suonio.

Torpan-Tyttö.

(Runebergin mukaan.)

Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta, Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta; Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi, Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.

Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna, Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna. Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi, Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna, Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna. Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

Jotakin etsi silmänsä — mi lienee miel'-alansa? Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa; Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan, Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.

Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä, Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä, Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi, Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi, Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan, Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista, Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä! Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt, Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."

"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut, Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt. Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna, Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."

Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista, Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin, Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa, Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa: "Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi, Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä, Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä; Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen, Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi, Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni. Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli, Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."

"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen. Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein, Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."

"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista, Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä. Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, — Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."

Santala.

Sota-Renki.

(Suomennos, Runebergin mukaan.)

Vanha Spelt unoutettava onko? Ei. Sota-Renki oli hän, isompi ei, Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi, Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.

Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa, Samoin hevosta, hänen ajettavaa, Oljko kaksijalka niuha askelistaan, Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.

Miten meno, siten myöskin muut kujeet, Ukon tukka hevon häntä vanuneet; Luiska toi tomunsa koti-tallistansa, Spelti nokensa omalta pankoltansa.

Missä noita nähtiin, aina viimeiset, Naurun pilkkana olivat kumpaiset; Unissaan hevoinen astui, kuormallansa Makais ukko kuin omalla tilallansa.

Matka kuitenkin edisty hiljalleen, Kohden Pohjolata mentiin verkalleen, Pian puolen pohjanmaata kulkenunna Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.

Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan, Missä kulki missä viipyi, nauretaan; Naurun alla ruoska räiskyen opettaa Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.

Ei menossa, ei menossa muussakaan Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan, Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä, Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.

Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin. Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.

Ennen iltaa ensikerran voitettiin, Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin; Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.

Mieheen miehestä ehätti sanoma: Kaikki valmiit lähtemähän huomenna, Miehet, kuormat kuntohon hyvähän, Aamu-puhteella iloiten etelähän!

Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin, vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin Uni tullut, into poltti miehen mieltä, Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.

Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö, Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö, Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä Päiviin koitto ruskottava syttymässä.

Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan, Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan, Oli kaikki entisessä laitoksessa, Olj kuin matka entinen edessä.

Entinenkö matka? Eipä aivan niin, Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin: Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.

Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan Blume silmiänsä uskonunnakaan; Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen, Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.

Niinkuin nuorukainen olj hän suorana, Hartioille riippui tukka harmoa, Posket puhdistetut paistoivat pimeessä Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.

Nuori Blume aivan olj hämmästynyt, "Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt, Muullon muita laiskempi ja nokisempi Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.

"Ken on no'en naamastasi hangannut, Ken on harjan tukkahasi tunkenut, Ken sua herätetyksi kerran saanut, Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?"

"Nuori herra", siihen vanhus vastasi, "Verkalleen omasta maasta kulkeepi, Kansa kun häpeellä jättää koto-maata, Kolkompi on olla valveella kuin maata.

"Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni? Selvemmin häpeä siitä loistaisi; Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani Huolta kannoin, siitä noki naamassani.

"Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut, Suomen sydän taas on meille au'ennut, Ei enää pilattava oo kunniamme, Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.

"Väkee nostata ja lyötä rumpua, Yö kulunut on ja päivä valkeaa. Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta, Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kiljander.

Porilaisten marssi.

(Runebergin mukaan.)

Pojat kansan urhokkaan, Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti! Suomi viel' on voimissaan, Vihollisensa veren saapi vuotamaan. Pois, pois rauha toisapäin! On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti. Eteenpäin pois, rivittäin! Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin. Kallihinta Tekoa toimitamme Ja vuodattaa Veremme on tapamme. Eteenpäin jokainen vaan Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan! Se sotaviiri, kunniamme Viitta, kulunut muinoisissa sodissa, Jalosti liehu, loista, kehoita! Viel' ompi helmanen sinua tallella. Ei oo maamme milloinkaan Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava: Ei oo kuuleva kukaan Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan. Kaatuupi urhoollisin, Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava. Kaatua, tuo sankarin Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin. Miekka käteen, Pois pelko! kuolla saamme Maamme poveen, Se ompi kunniamme. Tappeluun ehättäkääm! Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm! Harvenneet rivit kankaillamme Jaloja töitä kaunihisti toistavat. Eteenpäin voiton viitta! Seisovat Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.

Kiljander.

Armahan kulku.

(Kant. I osa, 174.)

Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi, Kangas kahta kaunihimpi, Lehto viittä leppeämpi, Korpi kuutta kukkahampi, Koko metsä mielusampi, Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta.

Etäällä minun omani.

(Kant. II osa, 42.)

Ei mun lauloa pitäisi, Ei ilota ensinkänä, Minun on kulta kulkemassa, Minun vello vieremässä, Minun armas astumassa, Valkea vaeltamassa. Etäällä minun emoni, Maalla muulla marjaseni, Mies pieni kiherätukka, Matalainen saapasjalka, Kymmenen kylän ylitse, Sa'an taipaleen takana; Tuuli ei päivässä tulisi: Lintu ei lentäisi kahessa. Tuuli kyllinki tulevi, Linnut kanssa lentelevät, Mie en tunne tuulen mieltä, Tuulen mieltä, linnun kieltä; Vaan kun tuttuni tulisi, Ennennähtyni näkyisi, Tuntisin ma tuon tulosta, Arvoaisin astunnasta, Jalan nuoren nousennasta Sukan mustan muikunnasta Käymästä kepeän kengän, Helman hienon hiipsinnästä. Virstan vastahan menisin, Virstan kahen kaapsahtaisin, Aitoja alentamahan, Siltoja siventämähän, Veräjiä aukomahan, Porttiloita purkomahan. Sitte kättä käppäjäisin, Jos ois käärme kämmenpäässä; Suuta kanssa suikkoaisin, Jos ois suu suen veressä; Kiini kaulahan kapuisin, Jos ois kalma kauluksessa; Vielä vierehen viruisin, Jos ois vierus verta täynnä.

Arvan asettaja.

(Kant. II osa, 134.)

Neito arpoa asetti, Laaitteli lastusia: "Sano totta luojan merkki, Juttele Jumalan arpa! — Saattele sanomat mulle, Varmat liitot liikkahuta, Minne neito naitanehe, Orpana otettanehe, Marja maaniteltanehe, Vesilintu vietänehe; Nainhanko naapurihin, Saaha'an salitupihin, Leivän paksun paistajaksi, Vehnäleivän leipojaksi. Sano arpa syytä myöten, Elä neien mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, Arpa lyöähän tulehen." Arpa se ajattelevi: "Kun sanoisin syytä myöten, Neiti huolelle tulisi, Poloinen pahoille mielin." Ei sanonut syytä myöten, Sano neien mieltä myöten, Eikä tungettu tulehen, Palamahan paiskattuna.

Käy unonen kätkyehen.

(Kant. II osa, siv. 176.)

Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuiseni, Väsy västäräkkiseni, Nuku, kun minä nukutan, Väsy, kun minä väsytän! Vaan eipä minussa liene Lapseni nukuttajata. Ei taia emo polonen Saaha lasta nukkumahan. Äiä on emolla huolta, Paljo pantua muretta; Uni ei tule use'in Huolellisen huonehesen, Kaihollisen kartanohon, Murehellisen majahan. Kun se ei emo polonen Saane lasta nukkumahan, Nukuta Jumala lasta, Makauta Maariainen; Saisin itseki levätä, Lapsen orja olla jouten. Uni jo ulkoa kysyvi, Unen poika porstuasta, Lausuvi lasin takoa, Alta ikkunan anovi: "Onkos lasta kätkyessä, Pientä peitetten sisässä?" Tule tuutuhun unonen, Käy unonen kätkyehen, Lapsen pienen peittehisin, Vakaisen vaattehisin; Anna maata lapsen pienen, Levätä vähäväkisen — Anna maata maan unia, Maan unia, puun unia, Maarian makeeta unta, Pyhän pohratsan lepoa!

Huoliansa haasteleva.

(Kant. I osa, 159.)

Käyn mä kymmenen kyleä, Samoan saan taloa, En löyä sitä sisarta, En sitä emosen lasta, Jolle ma sanon sanani, Haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, Niin sanois sisar savulle, Savu sen saisi patsahalle, Patsas pihtipuoliselle. Pihtipuolinen pihalle, Piha pellonkyntäjälle, Kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, Veikon nainen naisellensa Veikon nainen naapurihin, Naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, Mainitsen kylän Matille, Vieras sen viieksi panevi, Kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, Haastan mielihauteheni, Ettei muut muretta saisi, Miero mieltä arvoaisi? — Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtyisille, Pakajan pajun vesoille, Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.

Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

(Kalevala 14 run. 297-528.)

Neito parka huokaiseikse, Huokaiseikse, henkäisekse, Itse itkulle hyräytyi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lässäp' on nyt muien lähtö, Liki saanut muien liitto, Minun lähtöni lähemmä, Minun liittoni likemmä, Vaikk' on läyli lähteäki, Erota tukala tunti Tästä kuulusta kylästä, Kaunihista kartanosta, Jossa kasvoin kaunihisti, Ylenin ylen ehosti, Kaiken kasvanto-ikäni, Lapsi-puolen polveani." "Enkä tuota ennen luullut, Enkä uskonut ikänä, En mä luullut luopuvani, Uskonut eroavani Tämän linnan liepeheltä, Tämän harjun hartiolta; Jo nyt luulen, jotta luovun, Jopa uskon ja eroan, Ero- on tuopit tyhjettynä, Ero- juotuna oluet, Kohta korjat kännettynä Päin ulos, perin tupahan, Lappein ison latohon, Kaiten katja-huonehesen." "Millä nyt erotessani, Lähtiessäni katala, Millä maksan maammon maion Sekä taattoni hyvyyen, Millä veikon armauen, Mielisiivot siskoseni?" "Kiitän mä iso sinua Entisistäni eloista, Murkinoista muinaisista, Parahimmista paloista." "Kiitän mä emo sinua Nuorna tuuviteltuasi, Pienoisna pieltyäsi, Rinnoin ruokkieltuasi." "Vielä kiitän veikkoseni, Veikkoseni, siskoseni, Kostelen koko perehen, Kaikki kasvin-kumppalini, Joien joukossa elelin, Kasvoin kanssa kasvin-aian." "Ellös nyt hyvä isoni, EIlös ehtoinen emoni, Tahi mun sukuni suuri. Heimokuntani heleä, Tuosta huolelle ruvetko, Saako suurelle surulle, Jos menenki muille maille, Kulkenen johon kuhunki! Paistanevi luojan päivä, Kuu luojan kumottanevi, Tähet taivon välkkynevi, Otava ojentunevi Ilmassa etempänäki, Maailmassa muuallaki. Ei yksin ison pihoilla, Näillä kasvin-kartanoilla." "Lähen nyt tästä kuin lähenki, Tästä kullasta koista, Ison saamasta salista, Äitin kesti-kellarista; Heitän suoni, heitän maani, Heitän heinikko-pihani, Heitän valkeat veteni, Heitän hiekka-rantaseni Kylpeä kylän akoille, Pasikoia paimenille." "Heitän suot sorehtijoille, Maat heitän maleksijoille, Lepikot lepeäjille, Kanervikot kaahlajille, Aita-vieret astujille, Kujavarret kulkijoille Pihat pitkin juoksijoille, Seinä-vieret seisojille, Silta-lauat siivojille, Lattiat lakasijoille, Pellot heitän peuran juosta, Salot ilveksen samota, Ahot hanhien asua, Lehot lintujen levätä." "Lähen tästä kuin lähenki Toisen lähtijän keralla, Syksyisen yön sylihin, Keväisen kierän päälle, Jott' ei jälki jäällä tunnu, Jalan isku iljangolla, Hangella hamosen toimi, Helman hiepsintä lumella." "Sitte toiste tultuani, Kotihini käytyäni Eipä äiti ääntä kuulle, Iso ei itkua tajunne, Jos ma kulmilla kujerran, Pää-laella laulattelen, Jo on nousnut nuori nurmi, Kasvanut kataja-pehko Iholle imettäjäni, Kasvopäille kantajani." "Minun toiste tullessani Näille pitkille pihoille Muut ei tuntene minua, Kun ne kaksi kappaletta: Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs, Nuo on piennä pistämäni, Neitona vitsastamani." "Emoni mahonen lehmä, Minun nuorna juottamani, Vasikkana vaalimani Ammoa rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla, Talvisilla tanterilla, Tuo minua tuntenevi Kotoiseksi tyttäreksi." "Isonen iki-oronen, Minun piennä syöttämäni Neitona apattamani Hirnua rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla Talvisilla tanterilla, Tuntenevi tuo minua Kotoiseksi tyttäreksi." "Veikkoni ikuinen koira, Minun lasna syöttämäni, Neitona opastamani Haukkua rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla, Talvisilla tanterilla, Tuo minua tuntenevi Kotoiseksi tyttäreksi." "Muut ne ei minua tunne Kotihini tultuani, Vaikk' on vanhat valkameni, Entiset elo-siani, Sioillansa siika-salmet, Asemillansa apajat." "Jää nyt pirtti terveheksi, Pirtti lauta-kattonesi, Hyvä on toiste tullakseni. Kaunis kaaputellakseni!" "Jää nyt sintsi terveheksi, Sintsi lauta-siltanesi, Hyvä on toiste tullakseni, Kaunis kaaputellakseni!" "Jääpä piha terveheksi, Piha pihlajaisinesi, Hyvä on toiste tullakseni, Kaunis kaaputellakseni!" "Jätän kaikki terveheksi, Maat ja metsät marjoinensa, Kuja-vieret kukkinensa, Kankahat kanervinensa, Järvet saoin saarinensa, Syvät salmet siikoinensa, Hyvät kummut kuusinensa, Korpinotkot koivuinensa!" Silloin seppo Ilmarinen Koppoi neien korjahansa, Iski virkkua vitsalla, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jää hyvästi järven rannat, Järven rannat, pellon penkat, Kaikki mäntyset mäellä, Puut pitkät petäjikössä, Tuomikko tuvan takana Katajikko kaivotiellä, Kaikki maassa marjan varret, Marjan varret, heinän korret, Pajupehkot, kuusen juuret, Lepän lehvät, koivun kuoret!" Siinä seppo Ilmarinen Läksi Pohjolan pihoilta; Jäivät lapset laulamahan, Lapset lauloi, jotta lausui: "Lenti tänne musta lintu, Läpi korven koikutteli, Suostutteli meiltä sorsan, Maanitteli meiltä marjan, Otti tuo omenan meiltä, Vietteli ve'en kalasen, Petti pienillä rahoilla, Hopeilla houkutteli: Ken nyt vie ve'elle meitä, Ken joelle juohattavi? Saapi saavit seistäksensä, Kolataksensa korennot, Olla sillat siivomatta, Lattiat lakaisemalta, Pinttyä pikarin laiat, Tuopin korvat tummentua!" Itse seppo Ilmarinen Nuoren neitonsa keralla Ajoa kahuttelevi Noita pohjan rannikoita Simasalmien sivutse, Hietaharjun hartioitse, Somer soitti, hiekka helkki, Reki vieri, tie vilisi, Rahe rautainen ramasi, Jalas koivuinen kolasi, Kapia patvinen pasasi, Vemmel tuominen tutasi, Vinkui vitsaiset saverkot, Vapoi vaski-renkahaiset Juostessa hyvän hevoisen, Hyvän laukin laukatessa. Ajoi päivän, tuosta toisen, Ajoi kohta kolmannenki, Käsi ohjassa orosen, Toinen neien kainalossa, Jalka laialla rekosen, Jalka toinen viltin alla. Virkku juoksi, matka joutui, Päivä vieri, tie lyheni, Päivänäpä kolmantena Aletessa aurinkoisen Jo sepon koti näkyvi, Tuvat ilman tuulottavi, Noki nousi nuoraisena, Savu paksuna pakeni, Tuprusi savu tuvasta, Ylös pilvihin kohosi.