VIIDES NÄYTÖS.

Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä. Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.

Ensimmäinen Kohtaus.

KOLARI ja KOLARIN VAIMO.

Kolari. On Herran ilma: taivas, tulta lyöden, On niinkuin virtaellen maahan vuotais, Ja valko päivänä on täysi yö, Niin että tähdet nähdä voisi. Niin- Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo, Maan pohja täräjää, ja vonkuen Nää ikivanhat saarnet notkuvat. Tää ilmapiirin raivo kauhea, Jok' itse metsänpedot taltuttaa, Niin että luolissansa piilevät, Ei ihmisiä rauhaan taivuta — Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken Voin ampumista kuulla; sotajoukot On toisiaan niin läsnä, että heidän Vaan metsä erottaa, ja joka hetki Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.

Kolarin vaimo. Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?

Kolari. He kuningasta eivät enää pelkää. Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks' On muuttunut, ja horna meit' ei auta, Käy kaikki taaksepäin.

Kolarin vaimo. Ken tuolta tulee?

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.

Raimond. Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs Te ette jaksa. Kolme päivää ootte Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain Ja metsän juuret ruokananne. (Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu). Täällä On armiaita kolareita. Tulkaat!

Kolari. Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää. Min huonehemme tarjoo, teidän on.

Kolarin vaimo. Miks' hennon neidon rautatamineessa Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika, Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa! Its' Isabella rouva, mainitaan, Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona, Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa, On kuninkaamme eestä taistellut.

Kolari. Miks' tässä juttelette? Mökistämme, Jo neitsyelle virvotusta.

(Kolarin vaimo menee majaan).

Raimond (Johannalle). No, näätte sen, ei kaikki julmia, Ja korpikaan ei sydämiä puutu. Oi, reippautta siis! On myrsky laannut, Ja rauhallisna päivä mailleen käy.

Kolari. Te kuninkaamme luokse matkustatte, Sen asustanne nään. — Vaan varotkaat, On Brittiläisten leiri aivan läsnä, Ja heitä metsä vilisee.

Raimond. Voi meitä! Kuin täältä sitte päästään?

Kolari. Jääkäät siksi, Kuin poikani on kaupungista tullut, Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.

Raimond (Johannalle). Pois kyperänne, tamineenne pankaat: Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.

(Johanna pudistaa päätänsä).

Kolari. On neitsyt huolissaan — Ken tuolta tulee?

Kolmas Kohtaus.

KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.

Kolarin vaimo. Se poika on, jot' ootetaan. (Johannalle). No juokaat! Teill' onnea!

Kolari (pojallensa). Anet! No, mitä kuuluu?

Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).

Voi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä Te kestitätte? Orleansin velho On tuo.

Kolari ja Kolarin vaimo. Oi Herra, meitä auta!

(Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).

Neljäs Kohtaus.

RAIMOND. JOHANNA.

Johanna (tyynesti ja lempeästi). Mua kammoo seura, kaikki karkaavat: Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.

Raimond. Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä Sitt' johdattais?

Johanna. En johdatusta puutu. Sa jyristyksen pääni päältä kuulit. Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän Mä pyrkimättänikin ennätän.

Raimond. Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset, Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.

Johanna. Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.

Raimond. Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa? Ken sairahana teitä hoitelee?

Johanna. Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen: Ma lampahista syötävät ja hyljyt Oon oppinut — Ma tähtilöitten retket Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta En kaipaakaan, ja täynnä eloa On luonto.

Raimond. Se syytös julma teidän vaikahutti? Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?

Johanna. Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon, Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.

Raimond. Ei vastausta teillä isällenne!

Johanna. Min isä lausui, Herra lausui myös, Ja isällistä kärsin.

Raimond. Taivas itse Ol' teitä vastaan!

Johanna. Taivas haastoi: siksi En hiiskunut.

Raimond. Yks' ainokainen sana Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?

Johanna. Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.

Raimond. Sen häväistyksen kaiken viatoinna Te suvaitsitte, valitusta teiltä Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn, Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy! Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs Ol' teitä syylliseksi luullakaan. Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!

Johanna. Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks', Jos umpi-silmin hänt' en tottelis? Niin huono enpä oo, kuin arvelet, Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä Ja karkurina oon, vaan erämaassa Sain itseäni tuta. Urhon loiste Kun mua ympäröitsi, rinnassani Ol' riita; kurjan kurja olin silloin, Kun onneani mailma kiitti — Nyt Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol': Se luonnon puhdisti ja munkin myös. Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä En heikkoutta tunne ensinkään!

Raimond. Oi rientäkäämme, puhtauttanne Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.

Johanna. Ken vimman tuotti, siitä päästää myös! Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo! Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta, Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa, Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä Mull' itketään.

Raimond. Ma tyynnä, äänetöinnä Nyt oottaisinko, kunnes sattuma —

Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä). Sie kappaleitten ulkopuolen näät, Ja luonnon verho silmäs himmentää. Mie näillä silmin henkimaaliman Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa, Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!

Viides Kohtaus.

Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.

Isabella (vielä näyttämön takana). Tää tie on Brittiläisten luo!

Raimond. Voi meitä! Nuo vainolaisia!

(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen, Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).

Isabella. Miks' seisahdatte?

Sotamiehet. Kies auta!

Isabella. Aavehia näättekö? Te sotureitako? Ei pelkureita! (Tunkee toisten välitse, astuu esiin ja säikähtää, kun huomaa Johannan). Oh, mitä näänkään! (Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan). Vankini sa olet!

Johanna. Niin olen.

(Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).

Isabella (sotamiehille). Rautoihin hän kohta pankaat! (Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten; hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin). Tää mahtava ja julma onko, joka Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi, Jok' itseään ei suojata nyt voi? Hän ihmehiä toimittaako, missä Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun Hän miehen kohtaa? (Neitsyelle). Miksi joukkos heitit? Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?

Johanna. Oon karkotettu.

Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin). Karkotettu? Kuinka? Dauphinin luota?

Johanna. Ällös tiedustelko? Oon vallassas, mun kohtaloni määrää.

Isabella. Oot karkotettu, siekö, joka hänen Oot turman suusta auttanunna, joka Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse? Oot karkotettu! Poikani ma tunnen! — Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät! Hän taikuriko? Hänen taikanansa On hulluutenne, arkuutenne vaan! Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa On itsens' uhrannut ja oivan palkan Nyt saapi. — Lionelin luo hän viekäät — Ma Franskan onnen kahlehissa Häll' annan.

Johanna. Lionelin luokse? Ennen Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo Mun työnnät.

Isabella (sotamiehille). Totelkaat. Hän poijes viekäät!

(Menee).

Kuudes Kohtaus.

JOHANNA. SOTAMIEHET.

Johanna (sotamiehille). Englantilaiset! Älkäät kynsistänne Mua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat Mun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä Ma päällikkönne luokse laahatkaat! Oi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat Ma surmasin, ett' teit' en säälinyt, Ett' brittiläistä verta virrottain Ma vuodatin, ett' urhopojiltanne Ma paluupäivän riemun ryöstin pois! Mun vertani nyt etsikäätte! Nyt Oon vallassanne: heikkona kuin nyt En aina liene —

Sotamiesten Päämies. Me käsky täytetään!

Johanna. Oi täytyneekö Viel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua! Oi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää! Oi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä? En jumalaa, en enkeleitä nää; On ihmeet poissa, taivas peittynynnä.

Franshan leiri.

Seitsemäs Kohtaus.

DUNOIS ARKKIPIISPAN ja Du CHATELLIN välissä.

Arkkipiispa. Tuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi! Luo kuninkaanne kääntäkäätte taas, Oi, älkäät heittäkö nyt asiaamme, Kun, ahdingossa ollen uudestaan, Me urhomiekkoanne tarvitaan.

Dunois. Miks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut On vainolainen taas? Ol' kaikki tehty, Ol' Franska voittanut ja sota loppu Te auttajamme karkotitte: itse Nyt auttajanne olkaat! Leiriä En nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.

Du Chatel. Oi malttakaatte! Moista vastausta Meill' älkäät antako!

Dunois. Du Chatel, vaiti! Ma teitä kammon, teit' en kuulla voi: Te ensimmäisnä häntä epäilitte.

Arkkipiispa. Ken eikö eksynyt ja horjununna Sin' inhopäivänä, kun kaikki Vaan häntä vastaan todistusta kantoi! Me hurmoksissa oltiin, heijahtain Se puuska sydäntämme kohtas — Kenpä Ois tutkimahan ehtinynnä silloin? Nyt malttia me saamme uudestaan; Me hänen näämme semmoisna kuin täällä Hän kulki, moittimista emme löydä — Me väärin tehnehemme peljätään — On kuninkaamme katumuksissaan, La Hire on lohdutoinna, itseään Burgundi syyttää, kaikki murheesen Nyt sulkeuu.

Dunois. Hän pettäjäkö? Totuus Jos näkyväisen muodon ottaa tahtois, Sen hänen katsantonsa kantaa täytyis! Jos puhtautta, vakavuutta maassa On niissäkään — ne hänen huulillaan Ja hänen silmissänsä olla täytyy!

Arkkipiispa. Meit' ihmehellä taivas johtakoon Ja salaisuuden ilmi tuokoon, jonne Ei kuolevaisen silmä tungekaan, Vaan kuinka tuota selvitän ja suorin, Me jomminkummin oomme rikkoneet: Me hornan juoniloilla taistelimme, Tai pyhän karkotimme, kummallai Me taivon rankaistusta kartutimme Tän kurjan maamme päälle uudestaan.

Kahdeksas Kohtaus.

Eräs AATELISMIES. EDELLISET, sittemmin RAIMOND.

Aatelismies. Yks' nuori paimen teitä etsii, prinssi, Teit' itseä hän puhutella tahtoo, Hän neitsyeltä viestit tuopi —

Dunois. Joudu! Hän tänne saata! Hältä viestit tuo hän! (Aatelismies avaa oven Raimondille. Dunois rientää häntä vastaan). Miss', miss' on neitsyt!

Raimond. Onni teidän, prinssi! Ja minun myös, ett' hurskaan arkkipiispan, Tän pyhän miehen, sorretuitten turvan Ja hyljätyitten isän, täällä nään!

Dunois. Miss', miss' on neitsyt?

Arkkipiispa. Lausu, poikani!

Raimond. Hän ilki-taikuri ei oo; Sen vannon Ma Jumalan ja pyhimysten kautta. On kansa eksyksissä. Puhtauden Te hylkäsitte; Herran valikoitun Te karkotitte!

Dunois. Missä on hän? Lausu!

Raimond. Hänt' Ardenneissa kierrellessään Ma seurasin; hän sydämensä mulle Toi ilmi. Vaivoihin ma kuolla tahdon. Ma autuudenkin panen altihiksi, Jos virheetöin ja puhdas ei hän oo!

Dunois. Ei taivon päiväkään oo puhtahampi! Miss' on hän? Lausu!

Raimona. Oi, jos sydämenne On Herra kääntänyt — niin joutukaat, Hänt' auttakaat! Hän Brittiläisten luona On vankina.

Dunois. On vankina?

Arkkipiispa. Se raukka!

Raimond. Kun Ardenneissa suojaa etsittiin, Sai kuninkaatar hänen kynsihinsä, Ja Brittiläisten valtahan hän joutui. Oi, auttakaatte hirmukuolemasta Teit' auttanutta!

Dunois. Aseisihin kohta! Nyt torvet soikohon! Nyt rummut käyköön! Kaikk' kansat, koko Franska nostakaat! Pois poijes! Panttina on kunniamme, On särkymäisillänsä valtikkamme. Nyt verta uhratkaat ja henki myös! Me ennen iltaa hänen kirvotamme.

(Menevät).

Vartiotorni, ikkuna ylhäällä.

Yhdeksäs Kohtaus.

FASTOLF. ISABELLA. JOHANNA. LIONEL. ERÄS KAPTEINI.

Fastolf (äkkiä sisään tullen). On mahdotointa kansa hillitä. Se raivokkaana neidon surmaa vaatii, Hän tappakaat ja hänen päänsä maahan Tän tornin harjakkeelta viskatkaat. Ei verta näkemättä joukot tyynny.

Isabella (tulee). He tikapuita tuovat, tänne käyvät. Jo myöntykäätte! Onko oottamista, Siks' kunnes koko tornin raivossaan He saartavat, ja surman saamme kaikki? Hänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.

Lionel. He ryntää koittakoot! He melskatkoot! Tää linna vahva on, sen raunioihin Ma ennen jään, kuin heille lannistun. — Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun, Ja koko maalimalta sua suojaan.

Isabella. Hyi, ootteko te mies?

Lionel. On omaises Sun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt Nyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin, Nuo pelkurit, on sinun jättäneet; Sun kunniaas he eivät puoltaa tohdi. Vaan mie mun kansaltani ja sunkin myös Sua suojelen. — Mun kerta luulla annoit, Ett' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin Sun vainolaisna taistelussa näin: Nyt ystäväs oon ainokainen.

Johanna. Oot maani vainolainen. Yhteyttä Ei meidän keskenämme olla taida. Sua lempiä en voi, vaan sydämes Jos mulle taipuu, anna siunausta Sen kansoillemme tuoda. — Sotajoukkos Vie isänmaani tantereilta pois, Kaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin, Jotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa, Saa vangit irti, pyhän liiton panttia Käy antamaan, niin kuninkaani eestä Ma sulle rauhaa tarjoon.

Isabella. Tahdotkos Meill' kahlehissa lakiloita säätää?

Johanna. Tee aikanaan, min tehdä täytyy toki Englannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi. Ei, eipä koskaan! Sotajoukoillenne Se haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet On parhaimpanne, paluuretkeä Jo aatelkaatte; kunnian ja vallan Te hukkasitte tok'.

Isabella. Oi, voitteko Tuot' uhmausta kuulla?

Kymmenes Kohtaus.

ERÄS KAPTEINI (tulee äkkiä).

Kapteini. Joutukaatte! Oi joutukaatte joukkojamme viemään! Tänn' Franskalaiset lippunensa käyvät, Ja heidän miekkojansa laakso vilkkuu.

Johanna (innostuksissa). Tänn' Franskalaiset käyvät! Taisteluun Englantilaiset korskat! Urhoutta Nyt koitetaan!

Fastolf. Sun riemus, hurja, häädä! Tän päivän loppua et nähdä saa.

Johanna. Mun maani voittaa, kuolla taidan! Urhot Mun kättäni sen koommin eivät kaipaa.

Lionel. Ma noita pelkureita ilkun. Heidän Kaks' kymmenesti karkotimme, ennen- Kuin urhoneitsyt heidän eellään kulki! Ma yhtä vailla koko kansaa hyljin, Ja senpä heittivät. No, Fastolf, käydään! Crecyn ja Poitierin päivä uusi Me heille hankitaan. Te, kuninkaatar Tänn' neidon vartiaksi jääkäät, siksi Kuin tappelusta päästään! suojaksenne Viis' kymment' urhoo ma torniin heitän.

Fastolf. Kuin? Vihollista vastaan lähdetäänkö, Tää hurja selkähämme jättäen?

Johanna. Naisvankia sa kauhistutkos?

Lionel. Lausu, Ett' poijes, neitonen, et päästä pyydä!

Johanna. Pois päästä ainoa on toivoni.

Isabella. Häll' kolmet raudat pankaat! Hengelläin Ma vastaan, ettei karkuhun hän pääse.

(Hänen uumillensa ja ranteimiinsa pannaan raskahammat kahleet).

Lionel (Johannalle). Sen tahdot! Meitä vaadit! Viel' on aika: Sie Franska heitä, liity Englantiin, Ja irki pääset, ja ne hurjat, jotka Nyt vertas etsivät, sun mieltäs noutaa.

Fastolf (vaatimalla). Pois, poijes, päällikkömme!

Johanna. Sanas säästä! Tänn' Franskalaiset käyvät! Miekkaan ryhdy!

(Torvet soivat. Lionel rientää pois).

Fastolf. Te tehtävänne, kuninkaatar, tiette! Jos meistä onni luopuu, armeijamme Jos pakosalla näätte —

Isabella (paljastaen tikarin). Älkäät surko, Hän tuhoamme näkemään ei jää.

Fastolf (Johannalle). Sun määräs tiedät. Ano kansalles Nyt onnea!

(Hän menee).

Yhdestoista Kohtaus.

ISABELLA. JOHANNA. SOTAMIEHIÄ.

Johanna. Sen tehdä tahdon juuri! Siit' eipä kenkään estä — Kulkaat, Kulkaat! Se Franskan marssi on! Kuin rohkeana Se sydämeeni soi ja voitollisna! Englantilaisten turma! Meidän voitto! No urhokkaani! Nouskaat! Teitä läsnä On neitsyt: edellänne niinkuin ennen Hän lippua ei kanna — raudat raskaat Hänt' estävät; vaan tyrmästään kuin lintu Pois soiton lentimillä henki kiitää.

Isabella (yhdelle sotamiehelle). Käy tannerpuolisehen vahtimoon, Ja mulle virka, kuinka onni kääntyy.

(Sotamies nousee vahtimoon).

Johanna. No, rohkeutta, kansa! Viime puuska Nyt on! Yksi voitto vaan, ja vaino vaipuu!

Isabella. No, mitä näät?

Sotamies. He yhteen sattuvat, Yks' hurja, yllä talja tiikerin, Tuoll' Berber-ratsullansa eellä syöksee.

Johanna. Se Dunois on! Rohkeutta, urho! Sun kanssas voitto on!

Sotamies. Burgundilainen Käy siltaa vastaan.

Isabella. Sata keihoa Sen pettoniekan rintaan tunkekoon!

Sotamies. Lord Fastolf miesnä häntä vastaan hyökkää. He maahan astuvat, mies miestä vastaan Käy herttuan ja meidän joukot.

Isabella. Etkös Dauphinia voi nähdä? Etkös tunne Siell' kuninkuuden merkkilöitä?

Sotamies. Kaikki On tomun peittehessä.

Johanna. Multa jos Hän silmät saisi, tai jos tuolla oisin, Ei pienen pientä huomaamatta jäisi Mie viiriäiset taivon alla luen Ja haukan ilman äärilöiltä tunnen.

Sotamies. On kaivannolla suuri tunko; siellä Ma mahtavimmat näen.

Isabella. Kannetaanko Viel' lippuamme?

Sotamies. Korkealla aivan.

Johanna. Jos muurin halkeemasta nähdä voisin, Ma silmin tappelua johtaisin!

Sotamies. Voi mua, mitä näänkään! Päällikkömme On saarroksissa.

Isabella (sivaltaa tikarin Johannaa vastaan). Kuole, onnetoin!

Sotamies (äkkiä). Hän vapaaks' pääsee. Fastolf vihollista Käy selkähän — hän heidän parveen hyökkää.

Isabella (vetää tikarin takaisin). Sen lausui enkelis!

Sotamies. He karkaavat!

Isabella. Ken karkaa?

Sotamies. Franskalaiset ja Burgundit. On tanner täynnä karkulaisia.

Johanna. Voi Herra! Niinkö minun ylön-annoit!

Sotamies. Tuoll' haavotettu viedään. Kansa häntä Käy auttamaan, hän ruhtinaalta näyttää.

Isabella. Hän brittiläinenkö?

Sotamies. Nyt kyperän Hält' ottavat; kreiv' Dunois se on.

Johanna (rytkäisee vavahtaen kahleitansa). Ja mie oon kahlehdittu nainen vaan!

Sotamies. Ken sinilevätissä, kultareunus Ymp' ympärillä käy?

Juhanaa (vilkkaasti). Se kuninkaani!

Sotamies. Hält' orhi säikähtää — se nousee — kaatuu — Hän irki ponnistaa — (Johanna noudattaa näitä sanoja kiihkeillä liikenteillä). Sinn' meikäläiset On täyttä vauhtia jo luotumassa — Hän kiinni saadaan — ympäröitään —

Johanna. Eikö Nyt enkeleitä taivahalla ookaan?

Isabella (irvistellen). Nyt aika on! Sie auttaja, nyt auta!

Johanna (lankee polvillensa ja rukoilee erinomaisen hartaalla äänellä). Mun kuule, Herra hädän hieverissä! Sun puolees, sainehesti rukoellen, Sun taivahases sieluni ma nostan. Sie hämmähäkin siimat kestäviksi Kuin laivanköydet tehdä voit; sun mahtis Voi tukevimmat vaskikahlehet Kuin hämmähäkin siimat pirstata — Sie tahdot, ja nää raudat kirpovat, Tää muuri halkee — Simsonia autoit, Kun sokeana, kahlehissaan seisoi Ja pöyhkeöiltä vainolaisiltaan Sai irvistystä. — Sinuun luottaen Hän pylvähisin voimakkaasti tarttui Ja tempasi, ja huone raukes.

Sotamies. Eija!

Isabella. No mitä?

Sotamies. Vankina on kuningas!

Johanna (kavahtaa ylös). No, Herra suuri, mua auta!

(On molemmin käsin ja kaikin voimin tarttunut kahleisinsa ja repinyt ne rikki. Hyökkää samassa silmänräpäyksessä lähimmäisen sotamiehen päälle, temmaa häneltä miekan ja kiiruhtaa ulos. Kaikki tuijottavat hänen peräänsä hämmästyneenä).

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET paitsi JOHANNAA.

Isabella (pitkän äänettömyyden jälkeen). Kuin? Unta näinkö? Kuinka pois hän pääsi? Kuin kahlehensa mursi? Koko mailma Mua tuota uskomaan ei saisi, ellen Sit' itse nähnyt ois.

Sotamies (vahtimosta). Häll' siivet onko? Vai veikö tuulenpuuska hänen maahan?

Isabella. Hän maassa onko? Lausu?

Sotamies Tappelussa Hän kulkee — näköäni vikkelämmin — Nyt tuolla on hän — ja nyt tuolla taas — Yht' aikaa hänen moniaalla nään! Hän joukot jakaa — Kaikki häntä karkaa; Hän Franskalaiset taasen järjestää! — Voi mua! Meikäläiset aseitaan Jo heittävät, ei lippujamme näy —

Isabella. Hän voiton varman meiltä tempaiseeko?

Sotamies. Hän kuningasta kohden ryntää — hänen Hän saattaa — tappelusta hänen vie. — Lord Fastolf kaatuu — Päällikkömme vangiks' On käynyt.

Isabella. Vaiti, vaiti! Alas täältä!

Sotamies. Oi paetkaatte! Teidän kimppuhun Jo luotuvat, päin torniamme käyvät.

(Astuu alas vahtimosta).

Isabella (paljastaen miekkansa). Niin taistelkaatte, kurjat!

Kolmastoista Kohtaus.

La HIRE saapuu SOTAMIESTEN kanssa, hänen tullessansa Kuningattaren väki heittää aseensa.

La Hire (lähestyy häntä kunnioituksella). Herran tahdon All' taipukaatte — Ritarinne meille On autaunna, vastustaa ei auta! Teill' apuani tarjoon. Määrätkäät, Minn' teidät viedä saamme?

Isabella. Vaikka minne, Miss' en Dauphinia vaan kohtaa.

(Antaa miekkansa pois ja seuraa häntä sotamiesten kanssa).

Näyttämö muuttuu tappelukentäksi.

Neljästoista Kohtaus.

Perällä SOTAMIEHIÄ liehuvilla lipuilla. Enemmän etupuolella KUNINGAS ja BURGUNDIN HERTTUA, molempain ruhtinasten käsivarsilla JOHANNA, kuolinhaava rinnassa, aivan tunnotoinna. Astuvat verkan eteenpäin. AGNES SOREL syöksee sisälle.

Sorel (lankee kuninkaan kaulaan). Te vapaa ootte — Teidät jällen saan!

Kuningas. Ma vapaa oon — Oon moisen hinnan eestä!

Sorel. Johanna! Voi, hän loppuu!

Burgund. Hän on kuollut! Hän enkelinä lähtee! Tuskatoinna Kuin nukkuvainen laps' hän tässä lepää. On taivon rauha hänen kasvoissaan; Ei rinta nouse, mutta henkeä Tok' hänen lämpimässä käissään tunnen.

Kuningas. Hän mennyt on — ei valvehille nouse, Hän maata matalaa ei koskaan nää. Hän tuonne kirkkahana siirtyy, hän Ei suruamme nää.

Sorel. Hän silmänsä Jo aukaisee, hän jällen hengittää.

Burgund (hämmästyksissä). Hän tuonelasta palajaako vielä? Hän nousee taas! Hän seisoo!

Johanna (seisoo varsin suorana ja katselee ympärillensä). Missä olen?

Burgund. Sun omaistes, sun kansalaistes luona!

Kuningas. Sun ystäväis, sun kuninkaasi kanssa.

Johanna (häntä kauvan tarkasteltuansa). En, velho enpä oo, en tottakaan!

Kuningas. Sa hurskas oot kuin Herran enkeli; Vaan meidän silmiämme yöhyt peitti.

Johanna (katselee ympärillensä iloisesti hymyillen). Oi, oonko tottakin nyt omaisissa, Mua eikö kammota ja hyljätä, Mua eikö sadatella, katsotaanko Mua leppeästi? — Nyt ma kaikki tunnen. Tää kuninkaani on! Nää Franskan liput! Mun lippuain en näe vaan — Miss' on se! En ilman lippua ma tulla tohdi! Sen mestarini mulle antoi, sen Mun hänen istuimelleen tuoda täytyy; Sen näyttää voin, sen uskollisna kannoin.

Kuningas (silmät pois käännettynä). Häll' lippu antakaat! (Hänelle kurotetaan lippu. Hän seisoo varsin suorana lippu kädessä. — Rusottava hohde valaisee taivasta). Oi, näättekö te, ilman kaarta tuolla? Nyt taivas kultaporttilonsa avaa. Siell' enkeleitten seurueessa loistain Hän poika kallis paarmoillansa seisoo Ja helmojansa armahana tarjoo. Kuin minun on? — Mua pilvet nostavat — Mun haarniskani siipiverhoks' muuttuu. Pois täältä — pois — maa taantuu — lyhykäinen On tuska — ijankaikkinen on rauha!

(Lippu lankee hänen kädestänsä, hän uupuu kuolleena sen päälle maata. — Kaikki seisovat pitkän aikaa äänettömässä mielenliikutuksessa. — Kuningas viittaa hiljaa, ja kaikki liput lasketaan hänen päällensä, niin että kokonaan peittävät hänen).