KOLMAS NÄYTÖS.

Kuninkaan hovileiri Chalons'issa Marnen varrella.

Ensimmäinen Kohtaus.

DUNOIS ja La HIKE.

Dunois. Me ystävät ja sotaveljet oltiin, Me yhtä asiata puolustettiin Ja kuolemahan rinnatuksin käytiin. Tää liitto, kohtaloissa koeteltu, Nyt naisen tähden älköön rikkuko!

La Hire. Oi prinssi!

Dunois. Ihmeneittä rakastatte, Ja hyvin tiedän, mik' on päätöksenne. Luo kuninkaan on teidän mieli mennä Ja neitokaista hältä lahjaks' pyytää — Hän urhoudeltanne palkkiota Ei kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen- Kuin toisen kainalossa Johannan Ma nään —

La Hire. Oi, kuulkaat, prinssi!

Dunois. Hänen luokseen Ei silmän äkki hehku mua temmaa. Tää mieli voittamaton naisehen Ei koskaan taipununna, ennenkuin Tuon taivahisen näin, joss Herran tahto Soi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks', Ja sinä hetkenä ma valan vannoin, Ett' morsianna hänen kotihin Ma veisin. Sillä väkevälle kelpaa Vaan väkevä, ja leimusydän tää Ei tyydy, ellei liity rintaan, joka Sen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.

La Hire. Kuin voisin, prinssi, urhokunniaanne Mun vähät ansioni verrata! Miss' kreivi Dunois käy kilpasille, Ei tanterelle jäädä tohdi kenkään. Vaan halpa paimentyttö puolisoksi Ei teille käy. Se veri kuninkainen, Jon suonissanne tiette juoksevan, Niin alhakaista yhdistystä hylkää.

Dunois. Hän luonnon suuren lempilapsi on, Kuin mie, ja mulle yhden vertainen. Hän kättä ruhtinaista halventaisi, Hän, jok' on enkeleitten morsian, Hän joka päänsä sulkee loistohon, Maa-ilman kruunuloita kirkkahampaan, Hän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa, Niin piennä jalkojensa alla näkee? Sill' ruhtinasten kaikki istuimet Jos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais, Ei sinne ennättäis, miss' yllä maan Hän seisoo majesteetissaan.

La Hire. No, kuninkaamme päättäköön.

Dunois. Ei itse Hän päättäköön. Hän Franskan vapautti Ja sydämeltään vapaa olkoon itse.

La Hire. Kas, tuoll' on kuningas!

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KAARLO. AGNES SOREL. Du CHATEL ja CHATILLON.

Kaarlo (Chatillonille). Hän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette, Mua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.

Chatillon. Tääll' kuninkaallisessa kaupungissaan, Chalons'issa, mun herrani Burgund Sun jalkais juureen lankee. — Minun käski Hän kuninkaana sua tervehtää. Hän mua seuraa, itse kohta saapuu.

Sorel. Oi, auringota kaunokaista päivän, Jok' auvon tuo ja suosion ja rauhan.

Chatillon. Hän kahden sadan huovin kanssa tulee Ja jalkais juureen tahtoo langeta; Vaan hänpä oottaa, ettet tuota salli, Ett' orpanana häntä syleilet.

Kaarlo. Mun sydämeni häntä kohden hehkuu.

Chatillon. On pyyntö herttuan, ett' riidastanne Ens' kohtelussa hiiskumallakaan Ei mainittaisi.

Kaarlo. Lethe-virta nielköön, Mit' ollut on. Me riemupäiviä, Nyt alkavia, katselemme vaan.

Chatillon. Ne jotka Burgundia puolustit, Ne kaikki suostumukseen pääsköhöt.

Kaarlo. Niin valtakuntani ma suurennaan.

Chatillon. Ja Isabella kuninkaatar rauhaan On suljettava myös, jos siihen suostuu.

Kaarlo. Hän mua vastustaa, ma häntä en. On riita loppunut, kun hän sen päättää.

Chatillon. Kaks' toista ritaria sanas taatkoon.

Kaarlo. Se pyhä on.

Chatillon. Ja arkkipiispa sun Ja hänen kesken, rauhan vahvistukseks' Ja sinetiksi, rippileivän jaatkoon.

Kaarlo. Niin taivaan autuus mulle suotakoon, Kuin sydän käden-antoani seuraa. No, mitä muuta vaatii herttua?

Chatillon (silmäillen Du Chatelia). Tääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi Ens' tervehdystä myrkyttää.

(Du Chatel lähtee ääneti).

Kaarlo. Niin, lähde, Du Chatel! Kunnes herttua sun kasvos Voi kärsiä, sa piiloksissa ollos! (Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte hänen perässänsä ja syleilee häntä). Oi Ystäväni! Enemmän kuin sen Mun eestäni sa tehdä tahtoisit!

(Du Chatel menee).

Chatillon. Muut pykälät tää kirja mainitsee.

Kaarlo (Arkkipiispalle). Tää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme. Me ystävästä emme hintaa kiellä. Te Dunois, nyt sadan ritarin Kanss' hertuata vastaan lähtekäät. Puunlehvät käissä sotajoukot kaikki, Ne veljiänsä vastaan astukaat. Kaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön, Ja kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska Burgundin kanssa liittyy uudestaan. (Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu). Kah! Mitä tietää torventoitotus?

Hovipalvelia. Burgundin herttua käy kaupunkiin.

(Menee).

Dunois (menee La Hiren ja Chatillonin kanssa). Pois, häntä vastaan!

Kaarlo (Sorelille). Sa itket, Agnes! Tuskin itsekään Tän hetken ankaruutta kestää jaksan Kuin monta miestä kuolo korjas, ennen- Kuin rauhallisna yhteen tulla voimme! Vaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän Yön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki On tullut, heelmät myöhät kypsyvät.

Arkkipiispa (ikkunassa). Hän ahdingossa viipyy. Ratsahilta Hän nostetaan ja hänen jalkojansa Ja liepeitänsä kansa suutelee.

Kaarlo. Tää oiva kansa on, niin lemmessään Kuin vihassansa kiivas. — Kuinka pian Se unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset Tää herttua on heiltä surmannut: On tuokiossa elin-aika pitkä! Oi malta, Sorel! Riemus innokas Voi häntä pistää myöskin; häntä täällä Ei loukata, ei huolestuttaa saa.

Kolmas Kohtaus.

BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen syliinsä.

Kaarlo. Te meitä heijahdatte — Teitä vastaan Me panna hankittiin — Vaan ripeät On hevosenne.

Burgund. Velvollisuuteeni Ne mua toivat. (Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa). Sallikaattc, serkku! Tää oikeus on Arras'in haltialla, Ja nainen kaunis tottumusta vanha Ei kieltää saisi.

Kaarlo. Kartanonne, kuuluu On lemmen valkama ja kauppapaikka, Miss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.

Burgund. Me kauppakansaa oomme, kuninkaani! Mit' oivallista kaikkialla kasvaa, Se Brüggen kaupungissa näytteheksi Ja nautteheksi pannaan; eellä kaiken On naisten kauneus tok' meille kallis.

Sorel. On naisten lempi kallihimpi vielä; Vaan myytävillä sit' ei nähdä missään.

Kaarlo. Te epämainehessa ootte, serkku, Ett' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.

Burgund. Se synti mulle maksaa. Onni teidän! On sydän teille varhain neuvonut, Mit' olo hurja mulle vihdoin viimein! (Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä). Oi arvon herra, siunausta teiltä! Te hurskauden tiellä aina löytään: Ken teitä etsii, oikeassa käyköön.

Arkkipiispa. Jos koska mestarini mua kutsuis, Oon kylliks saanut, ilomielin lähden, Kun silmilläin tän riemupäivän näin.

Burgund (Sorelille). Te juvelinne hukkasitte, kuuluu, Ett' asehiksi mua vastahan Ne ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas? Ja täyttä tottako mua vainositte? Vaan loppunut on taistelumme nyt: Kaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas. On juvelinne myöskin löytyneet; Ne mulle turmioksi määrättiin, Vaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.

(Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta hämmästyneenä).

Kaarlo. Se lahja ottaos, se kallis pantti On lemmen suloisen ja sovun kauniin.

Burgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa). Miks' Franskan kruunu tää ei olla saa? Ma yhtä mieluisalla sydämellä Tän kassapäänne sillä kaunistaisin. (Tarttuu hartaasti hänen käteensä). Ja — minuun luottakaat, jos ystävää Te joskus tarvitsette!

(Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi, kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä molempiin ruhtinaisin).

Burgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin). Kuninkaani!

(Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in, La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).

Ja teitä vainosin! Ja teidän heitin!

Kaarlo. Oi hiljaa! Malttakaat!

Burgund. Tuon Brittiläisen Ma kruunautin! Häntä tottelin! Ja teitä, haltiaani, surmaan syöksin!

Kaarlo. Ei siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki Tää ainokainen hetki pyyhkii pois. Se sattumaa, se onnen juonta ol!

Burgund (tarttuu hänen käteensä). Ma kaikki korvaan! Mua uskokaat! Kaikk' kärsimykset teille palkitaan, Te valtakunnan kaiken saatte jälleen — Maakylää pientä ei se vaille jää!

Kaarlo. Me yhtynynnä ollaan. Vihollista En pelkää.

Burgund. Uskokaat, ett' ilomielin En kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte — Miks' ette häntä luokseni te panneet? (Osottaen Sorelia). En hänen itkuaan ois kestää voinut, — Nyt hornan valta meitä toisistamme Ei riistä, rinta rintahan kun liittyi! Nyt paikkani ma löysin oikean: Tän syömen luona harhatieni loppuu.

Arkkipiispa (astuu heidän väliinsä). Te yhtynynnä ootte. Franska nousee Kuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan, Ja loiston aika vastahamme koittaa. Maan haavat käyvät kiinni, kaupungit Ja kylät raastetut, ne raunioistaan Niin uljahana taasen nousevat, Ja ruoho uusi tantereita verhoo — Vaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat, Ei nouse; kyyneltulva tuottamanne On vuotanut ja vuotaneeksi jää; On polvi kasvavainen kukkiva, Vaan mennyt surman saalihina ol', Ja lasten onni isiä ei nosta. Se heelmänä on veljesriidastanne! Siit' oppikaatte! Sodan jumalaa Te kammokaat, kun miekan paljastatte. On helppo suurten vaino nostattaa, Vaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä Taas miehen käille laskee, ihmis-ääntä Tuo raivojumala ei kuulla tahdo. Ei vasta päin, kuin äsken, taivahista Käy avuntuoja oikeahan aikaan.

Burgund. Oi Sire! On rinnallanne enkeli — Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?

Kaarlo. Miss', missä on Johanna? Miksi puuttuu Hän tänä suurra juhlahetkenä, Jonk' itse meille tuotti?

Arkkipiispa. Neitsyt pyhä Ei joutohovin laimeutta kestä, Ja ellei taivon käsky häntä vaadi Maa-ilman markkinoille, kainostellen Hän kansan turhaa silmäilystä karttaa! Hän Herran kanssa haastaa luultavasti, Kun Franskan eestä ei hän työtä tee: Sen tähden häntä seuraa siunaus.

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).

Kaarlo. Johanna, pappeuden koristeissa Käyt liittoa, jon laadit, vihkimään.

Burgund. Kuin kauhea ol' neitsyt tappelussa, Ja kuinka rauha häntä kirkastaa! — Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos Nyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?

Johanna. Sull' itselles teit parhaan palveluksen, Nyt siunatussa loistehessa hohdat, Sie, joka veripunaisessa välkkehessä, Kuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit. (Katsellen ympärillensä). On monta kunnon ritaria täällä, Ja kaikki silmät riemun tulta välkkyy, Vaan yhden huoleisen ma tiedän tok'. Jon riemun riehuessa piillä täytyy.

Burgund. Ja kenpä velkoa niin suurta tuntee, Ett' suosioomme turvata ei tohdi.

Johanna. Hän tulla saako? Lausu, että saa! Tee täydeks' ansios. Se sopimus On tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin Yks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt, Voi siunauksen juoman myrkyttää. — Ei loukkausta moista, jota Burgund Tän ilopäivänä ei unhottaisi.

Burgund. Sun ymmärrän!

Johanna. Ja tahdot anteeks antaa? Sa tahdot, herttua? — Du Chatel, tullos! (Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle; tämä jää etäälle seisomaan). On vihamiehillensä herttua Nyt leppynyt ja sulle myös.

(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin ja etsii herttuan silmistä vastausta).

Burgund. Oi, miksi Mun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?

Johanna. On hellän herran portit aina auki, Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana, Kuin taivon kansi maata ympäröitsee, Niin armo ystävän ja vihamiehen Myös sulkekohon; päivä sätehillään Kaikk' avaruuden ääret valaisee, Ja kastettansa taivas tasaisesti Suo tantereille; mit' on oivallista Ja taivahista saatua, se kaikki On yhtehistä myös ja ehdotointa; Ja laskoksissa vaan on synkeys.

Burgund. Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan: Häll' sydämeni on kuin meden vaha. — Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä, Sua surmannutta, lempeästi painan. Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa Ett' koston lupausta hirveää En täytä. Siellä kuolon iki-yössä Ei sydän liiku, ikikestävää Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin On täällä päivän valkeassa laita. Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen, On hetken valtiaisen helppo saalis.

Kaarlo (Johannalle). Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo! Kuin ihanasti lupaukses täytit! Kuin nopeasti kohtaloni muutit! Mull' ystäväni voitit, vihamieheni Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken. Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!

Johanna. Oo laupiainen onnen päivinä Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa: Sen alhaisuudessas sa tuta sait. Äl' armoa ja oikeutta kiellä Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks' Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla; Sun oksas kirkkahammin loistavat, Kuin valta-istuimellas ennen olleet. Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin Se kansan lemmen säilymähän saa. Se ylpeyden kautta lankee vaan, Ja hökkeleistä, joista avuntuoja Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa Syyn-alaisille jälkeisilles turma.

Burgund. Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä! Jos silmäs vastaisiin voi tunkea, Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks', Kuin alku ennustaa, se leviääkö?

Johanna. Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti, Teet istuimes ja vielä ylemmäksi Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan Sen kasvamista estää äkkiä. Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki! Se neitsyessä loistokkaana jatkuu, Ja valtikkaita, kansankaitsioita, Sen helmasesta kukkimahan käy. Kaks' suurta valtakuntaa heillä on, Maa-ilma tuttu heitä tottelee, Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä Tois puolla merten käymätöinten kätkee.

Kaarlo. Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö Tää ystävyyden liitto, jonka nyt. Me uudistimme, jälkeisemme myös?

Johanna (hetken vaiti oltuansa). Te kuninkaat ja herrat! Vainoa Te kammokaat! Karttakaatte riitaa, Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta: Se myöhän jällen talttuu! Lapsia Se siittää, rautahisen sukukunnan, Ja liekki liekin voimaa kartuttaa. — Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat, Ja vastaisuus mun peittää antakaat.

Sorel. Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit, Sa tiedät, loistoako etsin turhaa: Oi, anna lempivastausta mullekin.

Johanna. Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan; Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!

Dunois. Vaan minkä kohtalon sa itse saat, Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii? Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan Maa-ilman suurin onni kukkii.

Johanna. Onni On kaikkivallan kainalossa tuolla.

Kaarlo. Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon! Sun nimes Franskan maassa loistavaksi Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta Sen täyttän. Polvilles laske! (Vetää miekan ja koskee häntä sillä). Nouse Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan Sun esivanhempas ma aateloitsen — Sa liljan vaakunassas kantaa saat, Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt, Ja veri Valois'in, tää kuninkainen, Sun vertas korkeampi olkoon vaan! Sun kättäs suuren suuret pyytäköön; Ma itse puolisolle ylevälle Sun naittaa tahdon.

Dunois (astuu esiin). Sydämeni hänen On alhaisuudessansa valinnut: Tää uusi loisto, häntä ympäröivä, Ei hänen arvoansa nosta eikä Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon, Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.

Kaarlo. Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan Sa voitit, joka lemmen valtaa aina On pilkannut.

La Hire (astun esiin). Jos Johannan ma tunnen, On sydän nöyrä paras lahja hällä. Hän suurten suosimusta ansaitsee, Vaan heihin ei hän toivoansa nosta. Hän korkeutta joutavaa ei pyydä; Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.

Kaarlo. Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos Sa, joka vainojaani suositit Ja maani yhdistit, mult' ystäväni Nyt erotta? Yks hänen saada voi, Ja kumpikin sen palkan ansaitsee. No, Agnes sydämes nyt päättäköön.

Sorel (astuu lähemmäksi). Ma jalon neidon näen hämillään, Ja kainouden hehku posket punaa. Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa Ja rinnastansa murtaa salpaus. On hetki tullut, jolloin sisarena Tät' ankarata urhoneittä miekin Voin luotua ja helmaa uskollista Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme Niin kauvan oottakaatte.

Kaarlo (aikoo lähteä). Olkoon niin.

Johanna. Ei, Sire! Mun poskiani kainous Ei punannut. Tän jalon rouvan kanssa En haastaa saata, mitä miesten eessä Ma häpeäisin. Kunniaksi mulle On näitten urhoritarien pyyntö; Vaan lammaslaumastain en luopunut Maa-ilman turhan korkeuden tähden Ja vihkiseppelettä hartoen En vaski hankkinahan sulkeunna. On mulla toinen toimi tykkänään Sen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa. Ma korkehimman käskyläinen olen Ja miehen puolisoks' en tulla voi.

Arkkipiispa. Miespuolle rakkahalle kumppaniksi On nainen syntynyt — jos luontoa Hän tottelee, hän taivon mieltä parhain Myös noudattaa! Jos Herran käskyä Sa tehdä taisit, tappotanterella Kun sinun huusi, asees luotas laske Ja hempeämpään sukukuntaan käänny, Jon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu Oo miekan tuhotöitä laatimaan.

Johanna. En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa, Min henki mulle työksi antanee; Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu, Ja tuota kuulen. Työni täyttämään Se mua vaatii nyt. Mun herrani Ei otsallansa kanna kruunua Ja voitelusta kiirehensä puuttuu, Ei kuninkaaksi häntä puhutella.

Kaarlo. Me Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.

Johanna. Ei viivytystä, sillä kaikkialla On vainojia tietäs sulkemassa. Vaan halki kaikkien sun saatan tok?

Dunois. Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu, Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan, Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä —

Johanna. Jos voiton seppelellä taivas suo Mun tästä kuolon taistelusta päästä, On työni loppu — paimenella ei Oo tointa muuta kuninkaansa luona.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä). Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti On kiihtyneessä sydämessäs lempi: Vaan aina ei se vaiti oo, se usko! Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo: Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää, Ja tunnot lempeämmät sydämissä, Nyt elpyneissä, vallan saavat taas — Ne sunkin sydämessäs vallan saavat, Ja kaipauksen kyyneleitä itket, Niinkuin et koskaan ennen — sydämes, Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla — Sa tuhansia onnistuttaa sait Ja päätät yhtä onnistuttamalla!

Johanna. Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen Jo suuttunut, kun Herran astian Sa särkeä, tän neidon puhtahan Maan rikkasihin tempauttaa tahdot? Te sokeat! Te heikko-uskoiset! Te taivon kirkkautta nähdä saatte, Se ihmehiä teille ilmaisee, Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan. Oi, voiko nainen vaskivaattehissa Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua, Jos Herran kostomiekkaa käissä Ma kantaisin ja sydämessä toki Miespuolen rakkautta kätkisin! Mun syntymättäkin ois huokeampi! Ei siitä sanaakaan, se muistakaat, Jos mua ette raivouttaa tahdo! Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää, Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.

Kaarlo. Ei, laatkaat! Hän ei taivu!

Johanna. Käsky anna Ett' sotatorvi taasen kaikukoon! Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa! Se uupumasta nostaa jällehen, Se työhöni mull' uudet voimat lainaa, Mua sallimaani kohden temmaten.

Viides Kohtaus.

ERÄS RITARI (pikaisesti).

Kaarlo. Mik onpi?

Ritari. Marnen yli vainolainen On kulkenut ja hyökkäystä hankkii.

Johanna (innoksissa). No eija! Siteistään nyt sielu pääsee. Aseisin! Ma joukot järjestän.

(Kiiruhtaa pois).

Kaarlo. La Hire, Sa häntä seuraa — Rheims'in eessä vielä Me kruunustamme kiistaella saadaan!

Dunois. Se urhoutta ei. Se epätoivon On viime hurja puuha vaan.

Kaarlo. Burgund, En teitä kiihota. Nyt päivä on Niin monta turman päivää palkita.

Burgund. En moitteen syytä anna.

Kaarlo. Edellänne Ma itse kuljen tiellä kunnian, Ja kruunun saantikaupunkimme eessä Ma kruunun voitan. — Agnes, ritaris Jäähyväiset sull' lausuu!

Agnes (syleilee häntä). En itke enkä sinun tähtes pelkää, Ma uskon vaakuudella tähtiin katson. Niin monta armotyötä taivas ei Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta. Ma Rheims'in kartanoissa herroain Saan helmaella voitollisna kerta.

(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).

(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).

Kuudes Kohtaus.

TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa. Kohta sen jälkeen LIONEL.

Talbot. Tänn' puitten alle mua saattakaat, Ja tappeluhun jällen kääntäkäät: Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.

Fastolf. Oi onnetointa, surkeata päivää! (Lionel astuu esiin). Oi mitä nähdä saatte, Lionel! Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.

Lionel. Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi! Ei aikaa uuvuksissa maata nyt. Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne, Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.

Talbot. Ei turhaa! Koston päivä tullut on, Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa. Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt Ma nuolen iskemänä loijun, enkä Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu On, Parisia auttakaatte siis!

Lionel. Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt; Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.

Talbot (temmaa kääreen auki). Niin vuotakaatte virrat purpuraiset, Tää päivä kirkas mua inhottaa.

Lionel. En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa Me tällä paikkaa emme kestää voi. Pois kaikkialta meikäläiset karkaa, Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —

Talbot. Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy; Ei typeryyttä voita jumalatkaan! Sa, järki, taivahisen päästä saatu, Maa-ilman viisas luoja, tähtien Tien johtaja, oi, missä valtas on, Jos typeryyden raivohevon häntään Niin takerruit, ett', turhaan huutaen, Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan! Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen Ja suuren eestä miellä viisahalla Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle Maa-ilma kuuluu. —

Lionel. Monta hetkeä Ei elämänne kestä. — Jumalaanne Jo aatelkaat!

Talbot. Jos meidät urhona Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks' Meill' olla sallimus, jok' ensinkään Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa — Vaan ilki-juonen tähden uupua! Tää vieras elämämme eikö voinut Ois julkisemmin päättyä.

Lionel (kurottaa hänelle kättä). Mylord! Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään, Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu, Jok' oikeutta tappotanterella Viel' istuu arpojansa puistaen. Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt On pitkän ystävyyden suhteen ero.

(Menee).

Talbot. On kohta loppu, maalle ikuiselle Ma tomurahdut annan, jotka tuskan Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain — Ja mahtavasta Talbotista, joka Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta Ei jää kuin kouran täysi multaa. — Niin Käy ihmisen — ja voitto ainoa, Jon elon taistelusta saavutamme, On varma tieto mailman tyhjyydestä Ja harras kammo niihin kaikkihin, Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.

Burgund. Me vallin saimme.

Dunois. Päivä meidän on.

Kaarlo (havaiten Talbotin). Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti Jäähyväisiä auringolle heittää? Se hankinnaltaan halpa mies ei oo. Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.

(Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).

Fastolf. Pois! Kunniata kuollehelle, jota Te elämässä aina kavahditte!

Burgund. Oi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!

(Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).

Fastolf. Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä Ei haahmo petturin saa myrkyttää!

Dunois. Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin! Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan, Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs Ei voinut tyydyttää. — Nyt vasta, Sire, Ma kuninkaaksi teitä tervehdän: Niin kauvan otsallanne kruunu horjui, Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.

Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa). On ylhäisempi hänen voittanut, Me emme! Franskan tanterella nukkuu Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat! (Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois). Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.

Fastolf (antaen miekkansa pois). Sun vankis, herra, oon.

Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin). Ei tunnon työtä Ei sota julma estä, vapaana Te haltianne hautaan saattakaat. Du Chatel — Agnes pelkää, tuskastaan Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin Hän loistehella saattakaat!

(Du Chatel menee).

Kahdeksas Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Dunois. La Hire, Miss' neitsyt on?

La Hire. Kuin? Tuota kysyn teiltä. Hän teidän rinnallanne taisteli.

Dunois. Ma teidän luulin häntä suojaavan, Kun kuningasta riensin auttamaan.

Burgund. Ma vihollisten ahdingossa äsken Näin valkolipun vielä liehuvan.

Dunois. Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään! Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. — On into hänen liian kauvas vienyt. Hän saarroksissa yksin taistelee. Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.

Kaarlo, Hänt' auttamaan!

La Hire. Ma käyn.

Burgund. Me kaikki käydään!

(Rientävät pois).

Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.

Yhdeksäs Kohtaus.

RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä. JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.

Johanna. Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan! Mun valhekarkailulla tappelusta Oot houkutellut, monta Brittiläistä Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan Nyt turmio sun itses sauttaa.

Musta Ritari. Miksi Mua tavotat ja kintereissäni Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.

Johanna. Sua sydämeni pohjukasta kammon, Kuin yötä, jonka muodon lainasit. Sua maalimasta pyyhkimähän pois Mua vihan kiihko vaatii ankarasti. Ken ootkaan? Silmäs näytä. — Talbot'in Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.

Musta Ritari. No, etkös ennushengen ääntä kuule?

Johanna. Se rinnan pohjukasta julki huutaa, Ett' eessäni on turmio.

Musta Ritari. Johanna D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut Oot voiton lentimillä. Kunniaas Jo tyydy. Laske onni, joka sua Kuin orja palvellut on, ennen kuin Se suutuksissa karkaa: vakavuutta Se kammoo, isäntänsä pettää aina.

Johanna. Miks' kesken kulkuani käsketkään Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen Ma täytän, lupaukseni ma suorin.

Musta Ritari. Sua vastustaa ei auta. Taistelussa Jok' ainoassa voitat. — Taisteluun Äl' lähde toki. Varotusta kuule!

Johanna. Ma luotani en miekkaa laske ennen Kuin korskan Englannin ma lannistan.

Musta Ritari. Kas, tuolla nousee tornin korkehin Rheims, matkas määrä — hiippakirkkojen Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät, Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses Sa suoritat. — Vaan käännä takaisin! Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!

Johanna. Ken oot sa valhekieli liukas, joka Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät? Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta Mull' viekkahasti lausua! (Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä). Ei, vastaa Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.

(Hankkii sivaltaa häntä miekalla).

Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).

Tapa mitä kuolon on!

(Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).

Johanna. Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu Ol' tuonelasta, henki ilkeä, Jok' allikosta tulta suitsuvasta Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä Ma Herran miekan kanssa pelkäisin? Ma voitollisna tieni käydä tahdon, Ja vaikka horna itse ahdistaisi, Se rohkeuttani ei lannistaisi!

(Hankkii mennä).

Kymmenes Kohtaus.

LIONEL. JOHANNA.

Lionel. Käy taisteluhun hylky. — Molemmat Me elävänä emme täältä lähde. Sa uljahimmat meistä lyönyt oot; On Talbot jalo suuren elämänsä Mun helmahani heittänyt. — Sen sulle Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen, Ken kunniaa sull' tuo — Oon Lionel Englantilaisten viime päällysmies, Ja voittamatta miekkani on vielä. (Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä). Oi, onnen juonta!

(Ottelee neitsyen kanssa).

Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).

Kärsi mitä etseit! Mun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!

(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi, jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).

Lionel. Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät? Vie henki myös, kuin kunniankin veit; Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä! (Neitsyt viittaa häntä pakenemaan). Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!

Johanna (silmät toisaalle käännettynä). En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes Mun vallassain on ollut.

Lionel. Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä En pyydä — Tapa vihamiehes, joka Sua tappaa tahtois.

Johanna. Tapa minä! — Ja karkaa!

Lionel. Mit' on tää?

Johanna (kätkee silmänsä). Voi minua!

Lionel (astun häntä lähemmäksi). Englantilaiset kaikki tappelussa Sun tiedän tappavan — Miks' minua Vaan säästät?

Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).

Pyhä neitsyt!

Lionel. Miksi häntä Sa mainitset? Hän sinua ei tunne; Sa häntä et.

Johanna (tuimimmassa tuskassa). Oi, mitä tehnyt oonkaan! Ma lupaukseni oon rikkonut!

(Vääntää toivotoinna käsiänsä).

Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi). Oi tyttö raukka! Sua surkutan. Mua liikutat; mull' yksin jaloutta Oot osottanna; vihani ma tunnen Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy! Ken ootkaan? Mistäs tulet?

Johanna. Joudu! Karkaa!

Lionel. Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin! Sun silmäs sydämeeni tunkevat. Sua auttaa tahtoisin — Vaan lausu, kuinka? Käy, kauheasta yhtyydestä luovu — Nuo sota-aseet heitä!

Johanna. Kelvotoin Oon niitä kantamaan.

Lionel. Ne heitä, joutuin, Ja mua seuraa!

Johanna (kauhistuksella). Sua seuraisin!

Lionel. Voit autetuksi tulla. Mua seuraa! Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan. Sun tähtes huolen tunnen haikean Ja halun oudon sua auttamaan —

(Tarttuu hänen käsivarteensa).

Johanna. Burgund! He kaikki! Mua etsivät! Jos sinun huomaavat —

Lionel. Sua suojaan.

Johanna. Jos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!

Lionel. Sull' kallis oonko?

Johanna. Taivaan pyhät!

Lionel. Näänkö Sun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?

Johanna. Ei milloinkaan!

Lionel. Tuo miekka pantiks', että Sun vielä nään.

(Temmaa häneltä miekan).

Johanna. Oi, hurja, rohkenetkos?

Lionel. Ma heitä väistän nyt, sun vielä nään.

(Menee).

Yhdestoista Kohtaus.

DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.

La Hire. Hän hengiss' on.

Dunois. Johanna, älä pelkää! Sun luonas ystäväs on voitollisna.

La Hire. Tuoll' eikö juokse Lionel?

Dunois. No juoskoon! Johanna, oikeus on voiton saanut. Rheims porttilonsa avaa, riemastellen Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.

La Hire. Mi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?

(Johanna horjuit ja on kaatumallansa).

Dunois. Hän haavotettu on — Pois pantsari — Se kyynär'varsi on — ei haava suuri.

La Hire. Oi, hänen vuotaa veri!

Johanna. Henkeni Sen kanssa juoskoon pois!

(Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).