KUUDES LUKU

Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta, ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.

Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.

Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.

"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."

"Hän siis asuu siellä?"

"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."

"Ja nyt siellä ei asu ketään?"

"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen kesäksi, parooni Anfredi."

"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin ylpeältä..."

"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin kirjeellä..."

"Mutta te tunnette paroonin?"

"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä..."

"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"

"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei hän ole muuttanut mielipidettään..."

"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"

"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."

Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa tarkoituksen.

"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa. Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne parooni Anfredista?"

"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena. Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."

"Hän on hyvin nuori mies..."

"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."

"Ja punertava parta, eikö niin?"

"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."

"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".

"Kuinka? Te uskotte siis —?"

"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin."

Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa. Hän hykerteli käsiään.

"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan. Mutta..."

"Mutta?"

"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni ei ole Arsène Lupin?"

Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...

Louis Valméras keskeytti hänet heti.

"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."

"Pyh! Myrkytetty leipäpala..."

"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin... kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."

"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa..."

"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo. Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä, joutuisitte silti harhaan."

"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.

"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."

— — —

Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan poikkesi Valméras hänen luokseen.

"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"

"Tahdonko muka!"

"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen... Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."

Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.

"Ja tuo avain sopii —?" kysyi Beautrelet.

"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle päin, ihan metsänlaitaa vastassa..."

Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:

"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies, jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme. Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"

... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen. Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.

He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla. Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt orjantappurapensaston taa.

Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan, joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä takaisin.

He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi... ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.

"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua. Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi. Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."

Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään linnan huipukkaat tornit, — ne oli rakennettu sen korkean, terävän kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille — neula. Ei ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.

Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.

"Hiljaa!"

"Miksi?"

"Näettehän... koirat tuolla..."

Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.

"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."

Ja hän virkkoi Beautreletille:

"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."

"Oletteko varma tiestä?"

"Olen. Lähestymme juuri pengermää."

"Ja sitten?"

"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku, joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."

Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa he olivat kuistilla.

"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara, kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat johtavat isänne kamarin lähelle."

Hän astui askeleen eteenpäin.

"Tuletteko, Beautrelet?"

"Kyllä, kyllä."

"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?"

Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen lyyhistyneen permannolle.

"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.

"Ei mikään... se menee ohitse..."

"Mutta..."

"Minä pelkään..."

"Tekö pelkäätte!"

"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän... tavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus... jännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee ohi... jo tulen kuntoon..."

Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta. He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.

Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät. Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden oksien lomasta.

"Seis!" kuiskasi Valméras.

Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.

Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä hän laski pyssynsä olalleen.

Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja sydän hypähteli hänen rinnassaan.

Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon päin.

Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan hänen kasvoihinsa.

Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.

Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?

Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan, sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.

Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös, tarttuen hänen käsivarteensa.

"Pian... eteenpäin!"

Puhuja oli Valméras.

He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.

"Oikealle", kuiskasi Valméras... "neljäs huone vasemmalla".

He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät sisälle.

Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.

Hän herätti vanhuksen varovasti.

"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan... ei sanaakaan..."

Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla äänellä:

"Minä en ole yksinäni linnassa..."

"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"

"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt."

"Ken siis?"

"Eräs nuori tyttö."

"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."

"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa... ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt minulle merkkejä."

"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"

"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."

"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on helpompi saada auki."

Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi pojalleen:

"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran."

Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille hän selitti:

"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."

"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.

"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava. Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."

Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.

Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän luultavasti ei ollut linnassa.

Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan, nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään päättäen.

"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja jos emme menetä aikaa..."

Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona. Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan pääkäytävälle.

Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.

Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen. Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään muuta.

Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta, eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.

Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä, ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja unohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia, uhkauksia, epätoivon purkauksia — halveksimista ja kylmyyttä osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.

Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde. Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan kauempaa. Olen valmis kaikkeen."

Tiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut neiti de Saint-Véranin.

Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä, jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa, julkinen, yli koko maailman levinnyt!

Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta sepitettiin lauluja.

"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!" "Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin työpajoissa.

Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan alas.

Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt herransa.

Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.

Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?

Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea. Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.

Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi ajatuksiaan ja kertoivat — tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä Holmes jurotteli yrmeänä — että olivat huvijahti "Pääskysellä" tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina, jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa ulkomaisiin satamiin.

He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.

Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.

Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.

Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa. Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.

Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi, ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa. Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.

Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta tuntien.

Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta. Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de Gesvresille ja isälleen.

Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista vilkaisi osoitetulle sivulle.

"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.

Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.

"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.

Ja toiset hokivat:

"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"

Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää. Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat hänen käsityksensä Aiguille creusesta ja osoittivat, kuinka hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:

"Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje.

Herra toimittaja!

Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:

'ONTON NEULAN SALAISUUS.

Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi.'

Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori, hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen niistä vain yhden itselleen.

Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.

Ja totuus — tai ainakin osa totuutta — ei olisi konsanaan tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi, kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta, ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.

Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.

Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano. Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus, joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc; nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa: 'Ranskan kuninkaalle.'

Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta aarretta.

Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:

'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä joku sukulainen kapteenina?'

'Kyllä, sire.'

'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...

Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:

'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...

'No, kuulkaahan.'

Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä erään irti. Mutta hän katui:

'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...

Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan, sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.

'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...

'Jollei hän ymmärrä'...

'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'

Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.

Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.

Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.

Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:

'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen pojalleen.'

Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.

Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit, mutta sitten äkkiä käsittävän.

Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:

'Miksi niin myöhään?'

Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.

'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.

On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan mestauslavalle.

Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista, valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille hajautuneita mainitsemisia asiasta.

Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan, että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin, vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa ilmaisemalla Neulan salaisuuden...

Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan salaisuuden haltija'.

'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään, lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...

Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin, kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'

'Par la vertu de l'Aiguille', kirosi joskus kepuli kuningas Henrik IV.

Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520, lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'

— — —

Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu luonnollisesti jäi huomaamatta.

Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta, saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.

Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig XV:n ratsuväen kenraali.

Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää, että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna on rakennettu vuonna 1680.

1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. L'Aiguille creuse? Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna. Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja tutkimukset taukosivat.

Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat, niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n historiallisen ansan.

Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä, että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan hallitsijain viimeisenä perillisenä Aiguille creusen kuninkaallisen salaisuuden."

Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan, siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.

Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen ympärillään.

Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä vastaväitteitä hän tekisi.

Hän ei hievahtanutkaan.

Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös hänen päänsä.

Isidore Beautrelet itki.