KOLMAS LUKU

Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:

"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"

"En, herra tutkintotuomari."

"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."

Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.

Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.

"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"

"Enkä nuku. Minä mietin."

"Aamusta saakka?"

"Niin."

"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän nähdä. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta. Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan totuus."

"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea. Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."

"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."

"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."

"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."

"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock Holmeskin on joutunut ansaan."

"Arsène Lupin on kuollut."

"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."

Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.

"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"

Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin rehti herra Filleul sen nyt teki.

Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen ajatusjuoksuun ja vastasi:

"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut tietää?"

"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen, minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."

"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."

"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos tehty."

"Millä tavalla?"

"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten, painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui. Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja säikähdyksissään..."

"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"

"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."

"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."

"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön, sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."

"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"

"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen, että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen. Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."

"Entä ruumis?"

"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole. Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä. Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."

"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."

"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"

"Lupin?"

"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."

"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"

"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."

Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:

"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille arvoituksen ratkaisun."

"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma siitä?"

"Ainakin toivon."

"Ja minne nyt menette?"

"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."

"Ja jolleivät sopeudu?"

"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari", ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia, taipuisampia. Maanantaina siis?"

"Niin, maanantaina."

Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen, Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.

Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?

Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko ylä- tai alapuolella Caudebecia.

Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa, isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.

La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja alkoi aamulla kuulustella lauttureita.

Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23 p:nä kuljetettu lautalla virran yli.

"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"

"Ei sellaisiakaan."

Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:

"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."

"Eikö?"

"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen, pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."

"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"

"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."

"Missä hän asuu?"

"Louvetotin kylässä."

Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La Mailleraieen!

Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin vaikuttamaan.

"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat alas pinassiin."

"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."

"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."

Isidore hätkähti.

"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"

"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut hyvä mennä kajoamaan. — Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan vaaleat!"

"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."

Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo pani hänen päänsä pyörälle.

Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä odotti kirje, joka sisälsi sanat:

"Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin..."

"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."

Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.

"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"

Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.

"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."

"Toisin sanoen?"

"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."

Hän näytti herra Filleulille kirjeen.

"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä teitä..."

"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää... osan totuutta."

"Osan?"

"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."

"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten olette voinut keksiä...?"

"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."

"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"

"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"

"Niin, kyllä muistan..."

"Mitä oli tuo muu? Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota muutakin, jota hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen ryhtyäksensä."

"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."

"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."

"Niin, Rubens-taulut, mutta..."

"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin, jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin Rubens-taulut."

"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."

Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja astelivat pitkin kappelin reunustaa.

Beautrelet seisahtui.

"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"

"Totta totisesti!"

Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin että tämä särkyi sirpaleiksi.

"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."

"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella kepiniskulla alas madonnanpatsaan.

Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.

"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."

Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.

"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"

Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja panostamassa revolveriaan.

Beautrelet purskahti nauruun.

"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa päätänsä käsissään..."

Johannes Kastaja keikahti maahan.

"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen. "Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"

"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"

"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin kädestä aseen.

"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta valmistettua".

"Onko se mahdollista?"

"Pelkkää tyhjyyttä!"

Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.

"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä! Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi takaperin!"

Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.

"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista? Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen. Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari, mikä jättiläisnero se mies onkaan!"

"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"

"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle, on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."

"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".

Isidore kohautti hartioitaan.

"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."

"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."

"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".

"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran — ihmetyön kautta, jonka pian selitän — nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."

Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.

"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."

"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.

"Olemmehan tutkineet sen."

"Huonosti."

"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."

"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio. Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka paikalle tämä on rakennettu."

"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.

"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi suorittaa viedäkseen pois kappelin."

"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."

"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista, millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia, korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja, mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."

"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."

Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.

Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:

"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen alitse."

"Ja siitä teette sen johtopäätöksen —?"

"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."

Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.

"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."

"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.

Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.

"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."

"Onko luola syvä?"

"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."

"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."

Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.

"Menettekö te alas, herra Filleul?"

Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres seurasi häntä.

Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.

Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu ellotti häntä...

Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.

"No, mikä hätänä?"

"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."

Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.

"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."

"Beautrelet... hän on tuolla..."

"Mitä?"

"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan ikäni..."

"Missä hän on?"

"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."

Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.

"Ooh —!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.

Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei ollut mitään piirteitä erotettavina.

— — —

Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja pakeni ulos vapaaseen ilmaan.

Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän puheli:

"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut. Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta riittävältä todistukselta..."

Isidore ei hievahtanutkaan.

"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"

"Kyllä, kyllä."

"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."

Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen keskeytti hänen yksinpuhelunsa.

Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.

"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."

"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen. "Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet, minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."

Beautrelet hätkähti.

"Mitä sanotte? Nuoren..."

"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"

"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."

"Tuota en oikein ymmärrä."

"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."

"Mutta minusta tuntuu..."

"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."

He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.

Dieppessä hän meni La Vigiesin toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.

Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.

Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.

Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.

Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.

Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:

"Kolmas ja viimeinen varoitus."

Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:

"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."

"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."

"Onko se mahdollista?"

"Herra tutkintotuomari, täällä minua vaanitaan, liikkeitäni vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut, minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."

"No, no, Beautrelet..."

"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka hän jätti teille minun läsnäollessani?"

"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."

"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."

Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:

"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."

Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.

"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."

Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa, hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."

Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.

"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä rivillä sekä viidennellä — ainoat, joita meidän tarvitsee pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan —, ei ole ainoatakaan numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme eteemme tulos."

Hän kirjoitti eri paperilehdelle:

Sitten hän jatkoi:

"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla kertaa hyvin helpot — koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi — ja hyvin vaikeat, elleivät mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman mutkistuttamiseksi."

"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."

"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet, jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan 'demoiselles' (neidit)."

"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"

"Ihan varmasti."

"Ja te ette havaitse mitään enempää?"

"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden ai'n ja ui'n välissä on g ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa, ja kun olen saanut tämän sanan alun, aigui, niin on luonnollista ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e muodostuvat sanaksi aiguille."

"Niin, aiguille näyttää tosiaan olevan oikea sana."

"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta. Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi muodostua neljä: fleuve, preuve, pleure ja creuse. Minä pyyhin sanat fleuve, preuve ja pleure, joita ei voi kieliopillisesti yhdistää aiguilleen, ja silloin jää jälelle sana creuse."

"Siitä siis koituu aiguille creuse (ontto neula). Hitto vieköön, minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei mitenkään voi olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"

"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo arvoituksellinen sanayhtymä aiguille creuse sisältää varsin paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin jälkiä..."

Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.

Herra Filleul nousi tuoliltaan.

"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"

"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on vain pari sanaa lausuttavana teille."

"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla. Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."

Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"

"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.

Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.

Brédoux nauroi pilkallisesti:

"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin oven avain."

"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.

"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan eteen.

Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.

"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".

Hän otti esille kellonsa.

"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."

Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.

Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.

"No, puhu pois. Mitä tahdot?"

"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."

"Minulla ei sellaista ole."

"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi. Kärsivällisyytemme on lopussa."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.

Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa. Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.

"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.

"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."

Vaitiolo. Brédoux jatkoi:

"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne heti..."

Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi, vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan lujemmin...

"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."

"Tässä on", sanoi Beautrelet.

Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti sieppasi sen.

"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."

Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.

Askeleita kuului käytävästä.

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti nopeasti lompakkoon.

"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä. Olet puijannut minua!"

Hän loikkasi keskelle huonetta.

Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja ampunut.

"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."

He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.

Ovelle koputettiin kiivaasti.

Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään ja hellitti irti.

Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin. Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän ikkunalaudan yli. —

Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä murhayrityksestä Beautreletia vastaan, — samat lehdet kertoivat myös Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan lähdössä Doveriin.

Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.