VII.

Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona. "Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma", houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen lopullisesti, minne menisivät.

Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä. Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon, vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.

Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten, kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen, "jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän, suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."

Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla? Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei osoittautunut olevan.

Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä. Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi heidän välilleen jälleen.

Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti, mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:

— Istutaan kiltisti nyt!

— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse minnekkään, ellen minä laske.

Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen ikenistään vuoti verta.

— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.

— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan, muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi, joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:

— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten…!

— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.

— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.

Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:

— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!

Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi, tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.

Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.

— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut.

— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. — Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?

− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.

— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän arvoisena?

— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti viattomasti.

— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin laskua.

— Herranen aika! Piloillanihan minä vain… puolustihe Leeni miltei anteeksi pyytäen.

— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! — lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.

Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut, mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut. Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.

Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä. Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.

— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko, vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet sohvapöydälle.

— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin — siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon eteen.

— Teatteristako taas?

— Niin. Tiedätte… tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.

— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin hänen katseensakin.

— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.

— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin tyynemmästä.

— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi, mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!

Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun voitetuksi.

— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä… Semmoisiin… en ole… tottunut… enkä tahdo…

Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen, survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja huudahti hänelle vihaisesti:

— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!

— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian suoraan.

— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda kuitenkin liköörimme loppuun?

Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja vastasi sieltä:

— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte juoda liköörinne yksin!

— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi menneensä liian pitkälle.

Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:

— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono, että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on. Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.

— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, — puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.

— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti. — Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun kajoamattakin.

— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.

— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.

— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani tuhlata, — sanoi Aavikko.

— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti. Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.

— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.

— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää, — sanoi Leeni päättävästi.

— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten. Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku! — Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta, joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin. Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle, sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.

He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:

— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.

Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.

— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.

Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla tylyllä äänellä:

— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.

— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen ivallisesti.

— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, — puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.

He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen vievälle rautatien pengermälle.

— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo myöhäkin.

Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä hyvästiksi.

— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.

Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan, joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys, Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa, joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.

95

VIII.

Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa "elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä. Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.

Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin. Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta, sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen, joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi. Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan. Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta, luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.

* * * * *

Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla, jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon, joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.

Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin. Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista silmänalasista.

— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne onnistunutkaan?

Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului", ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:

− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!

— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.

Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa, laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:

— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.

— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.

Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:

— Kuka?

— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.

Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana. "Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?…" Ja uteliaisuus sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.

Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:

— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.

— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois. Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan tulin itse.

— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.

— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden kesken.

— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!

— Tarkoitan parastanne vain.

Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.

— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä selän taakse piiloon.

— Nyt te turhanpäiten minua loukk… epäilette, — vastasi siihen Arola tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!

Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että yläovi narahti ja paukahti kiinni.

Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen, joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä. Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan, lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys, milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita, sanoisiko, rakkauden tulta.

Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.