I.

Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.

Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.

Vaikka saisitkin maailman rikkaudet, Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, — Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et. Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset, Siell' on kallihin sun kotiparkas.

Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille, painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä tottumuksen orja ihminen onkaan!

"On taivaan lahja tottumus, Se onnemme on korvaus."

Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne! Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.

* * * * *

Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään. Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.

Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää, että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin asioihin.

Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen. "Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi. Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin. Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä. Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä, että niin oli!

Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava. Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa, saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse, nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.

Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä, käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella, jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.