OLLI SUURPÄÄ

Romaani

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

1.

Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä.

Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan ovesta sisälle.

Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen, salaiseen puoluekokoukseen.

Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän kintereillään.

Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta.

Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi, mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen.

Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin, kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat! Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi.

Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen.

Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä. Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta. Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä.

Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä, niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen toimintaansa.

Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään vierautunut.

Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut. Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä. Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan.

Tänä iltana oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta, sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä.

Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti.

Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia, jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla, jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa.

Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia myöhemmin.

Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun.

Se oli onnellinen ajatus.

Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä illalta karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä, jonka hän sentään voisi tavata huomennakin.

Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen, sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle. Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja kultasankaiset rillit pätevästi kiinni suoran nenän varteen.

Hän oli valmis valtiolliseen puoluekokoukseen.

2.

Huone oli pieni eikä suurempaa tarvittukaan. Koolla olivat vain suomalaisen vastustuspuolueen pylväät. Näön vuoksi oli tarkoitus syödä yhteinen illallinen, mutta muuten oli kysymys tärkeistä poliittisista suunnitelmista ensikeväisen sotaväen kutsunnan varalta. Siihen oli nimittäin puolueen johtajien mielestä nykyään koko passiivisen vastarinnan kärki tähdättävä.

Myöskin heidän piirinsä oli ennen ollut lukuisampi. Pari oli ajettu maanpakoon. Joku oli heikontuneen terveytensä vuoksi vetäytynyt syrjään liian työläästä valtiollisesta taistelusta. Toiset taas olivat agiteeraamassa maaseudulla, missä salaiset nuuskijat ja ilmiantajat ajoivat heitä takaa kuin jäneksiä. Juuri tänä aamuna oli saapunut tieto, että yksi ja kenties innokkain heistä oli vangittu astuessaan jollekin sisämaan rautatien-asemalle. Mieliala oli sen johdosta tavallista vakavampi.

Heitä itseään saattoi sama isku kohdata millä hetkellä hyvänsä. Pahinta oli nimittäin, että tuossa viimeisessä vangitsemisessa olivat santarmit saaneet käsiinsä eräitä papereita. Ehkä jo ensi yönä astuisivat kotitarkastajat heidän huoneisiinsa.

Oli tunnettu tarve neuvotella tuokiotilasta. Jokaisen täytyi myöntää, että se oli synkempi kuin milloinkaan. Mutta kukaan ei asettanut edes kysymyksen alaiseksi, ettei vastarintaa olisi entistä tarmokkaammin jatkettava.

Olli ei voinut enää pidättää itseään.

— Viimekeväinen asevelvollisuuslakko menestyi vain puolittain, sanoi hän.

— Niin, myönsi raskaasti toimittaja Taavi Teräksinen, puhdasposkinen mies, silmät kirkkaat ja älykkäät.

— Ensikeväinen on varmaan täydellisesti epäonnistuva, jatkoi Olli.

— Sekin on mahdollista.

— No niin? Mielestäni tämä on epätoivoista taistelua.

— Rumalta näyttää.

— Mutta kevääsen mennessä voi vielä paljon tapahtua, puuttui puheesen lehtori Kesäniemi, parantumaton optimisti, joka jo vuosi sitten oli esivallan mahtikäskyllä virastaan erotettu.

— Pahaa voi siihen mennessä paljon tapahtua, jatkoi Olli järkähtämätöntä ajatusjuoksuaan.

— Myöskin hyvää, lauloi lehtori Kesäniemen ääni niinkuin leivonen pilvettömän taivaan sinestä. Pääasia on, ettemme kadota uskoamme tulevaisuuteen.

— Se on jumalan kädessä, ivasi Olli. Mutta onko veljellä joitakin perusteellisia syitä odottaa muutosta parempaan päin? Kenties jo lähimmässä tulevaisuudessa?

— Sitä en tahdo väittää. Mutta minä vastaan kansallisrunoilijan sanoilla: "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi".

Hän puhui kauniisti, ihanteellisesti ja lapsellisesti. Outo, joka ensi kerran olisi kuullut häntä, olisi voinut pitää häntä hyvinkin kehittymättömänä. Tässä seurassa tunnettiin hänet paremmin. Tiedettiin, mikä tuli asui tuossa vaatimattomassa miehessä, mikä luonteenlujuus noiden herkkien ja hauraiden sanojen takana. Myöskään Olli ei voinut kieltää häneltä syvintä sisällistä kunnioitustaan. Mutta lehtori Kesäniemi oli hänen mielestään auttamattomasti naivi. Häneen oli turha tuhlata ruutiaan.

Varsinaiset puoluejohtajat pysyivät äänettöminä. Olli katsoi vedoten heihin.

— Niin pian kuin on kysymys uskon asioista, virkahti hän ohuimmalla ja ivallisimmalla äänenpainollaan, tunnen minä itseni tässä seurassa kuin Juudas Mestarinsa opetuslasten seassa. Mutta jos on kysymys järjellisestä keskustelusta, syistä ja vastasyistä, otan siihen mielihyvällä osaa.

— Hillitse kieltäsi! kuiskasi hänelle salavihkaa aina tasapuolinen Taavi Teräksinen. Sinä loukkaat Kesänientä.

— Minä tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, kuiskasi Olli.

— Onko sinulla joku uusi ehdotus? hymyili Saarni.

Saarni oli varsinaisia puoluejohtajia. Hän oli hienonnäköinen, korkea-otsainen mies, silmät päässä kuin kaksi kivihiiltä, hermostunut, ivallinen hymy alati suupielissä väreilevänä. Saarni oli Ollin pahin vastustaja tämäntapaisissa kokouksissa. Hänen kielensä oli yhtä terävä kuin Ollinkin eikä Olli voinut edes sydämensä syvimmässä häntä naiviksi nimittää. Sen lisäksi hän oli liukas kuin ankeriainen, tekeytyi kapeaksi kuin teräskynä ja tarjosi aina vähimmän mahdollisen maalitaulun halukkaille hyökkääjille. Ollin ei ollut koskaan onnistunut tukkia suuta häneltä. Päinvastoin oli Saarni sen tehnyt useammin kuin yhden kerran. Siksi ei Olli koskaan voinut oikein sietää häntä, varsinkaan ei hänen diabolista hymyään, jossa aina oli jotakin voitollista, ikäänkuin hän taas olisi keksinyt jonkun uuden musertavan todistuskappaleen ja odottaisi vain sopivaa hetkeä lingotakseen sen esille peljättävästä liuhuparrastaan.

Se oli oikea mefisto miehekseen ja niin taitava herja vielä, että hän kuitenkin aina lopuksi esiintyi positiivisten ihanteiden ajajana, silloin kun Olli poloinen vain alasrepivänä arvostelijana. Se vasta oli mestarikujeilija Ollin mielestä! Monta muuten juhlallista puhetta oli Saarni häneltä turrannut, katkeroittanut monta kaunista iltahetkeä. Siksi ei Olli mokoman kanssa mielellään haastanut riitaa, sillä hän pelkäsi jo edeltäkäsin saavansa tuntuvasti rökkiin häneltä.

— Ei, vastasi hän vaatimattomasti, seivästäen vain silmänsä Saarniin yli kultasankaisten nenäkakkulainsa. Minulla ei ole mitään uutta ehdotusta.

— Siinäpä se, hymyili Saarni. Sinä olet negatiivinen henki ja tahdot kuitenkin vaikuttaa isänmaasi kohtaloon.

— Mitä veli sillä tarkoittaa? kysyi Olli jo jotakuinkin kärkevästi.

— Ilman vaan. Mielestäni on aika itse jo niin kielteinen, että pieni myönnytys myöskin uskon asioille ei voi muuta kuin hyödyttää meitä.

Eikös se taas tapansa mukaan kiekannut itsensä sille puolen! Kuitenkin tiesi Olli ja näki omilla silmillään, että Saarni oli yhtä suuri epäilijä kuin hänkin. Miksi ei tuo mies koskaan tahtonut suoraan myöntää sitä? Inhimillisesti katsoen heidän olisi pitänyt olla parhaita ystäviä. Mutta Saarni ei ollut koskaan antautunut hänelle, vältti tavata häntä kahdenkesken ja katsoi silloinkin häneen aina sellaisella ilkamoivalla hymyllä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä tunnen sinut, varatuomari Olli Suurpää! Sinä olet todellakin Juudas meidän seurassamme."

Sellainen mies voi saattaa raivoon Ollin. Onneksi puuttui samalla Pekka Kolehmainen puheesen.

— Usko jääköön kunkin yksityiseksi asiaksi, hän sanoi. Omasta puolestani kunnioitan minä järkähtämätöntä uskoa oikean asiamme lopulliseen onnistumiseen. Mutta se ei kuulu tähän. Me emme taistele voiton tähden.

— Siis minkä tähden? kysyi Olli entiseen ivalliseen tapaansa. Kunnianko?

— Veli Olli tietää sen kyllä yhtä hyvin kuin me muutkin, vaikka hän ei leikillisellä hetkellään ole sitä tietävinään. Me teemme vain, mitä me rehellisinä miehinä yksinkertaisesti emme voi jättää tekemättä.

Se oli vakavaa puhetta. Seurasi hetken hiljaisuus.

Myöskin Olli loi silmänsä ilmeisellä mielihyvällä viimeiseen puhujaan. Siinä oli mies kokonaan toista maata kuin Saarni. Vakaumuksen mies kiireestä kantapäähän, leveäharteinen kuin harmaa kallio, kasvot kuin veistetyt visapuusta. Huomasi heti ensi näkemältä, että hänessä ei ollut vilppiä ensinkään. Jo hänen syvä, lämmin silmänluontinsa oli omiaan luottamusta herättämään.

Siinä oli mies, jolle asia todellakin oli pyhä. Mutta kuinka mahtoi olla Saarnin laita? Eiköhän veijari vain passiivisen vastarinnankin varjolla ajanut omia yksityisiä pyyteitään?

Se oli ajatus, joka joskus ennenkin oli vaivannut Ollia. Sillä hän ei peljännyt mitään niin suuresti kuin näyttää naivilta tahi tulla jossakin suhteessa nenästä vedetyksi. Mahdollisesti hän tässä yksin olikin oikean asian ihanteellinen esitaistelija? Ehkä noilla muillakin, ei vaan Saarnilla, oli omat sivutarkoituksensa?

Ei, ei kaikilla ainakaan. Pekan suhteen hän ainakaan ei voinut pettyä. Siinä oli vähintään yksi, jonka puhtaista tarkoitusperistä hän koska hyvänsä saattoi mennä takaukseen.

Asiallinen keskustelu alkoi. Olli vaipui omiin mietteisiinsä.

3.

Olli ei katsonut miksikään erikoiseksi hyveeksi olla vilpitön muita kohtaan. Mutta itselleen hän oli harvinaisen rehellinen.

Hän myönsi nyt esim. mykkänä toveriensa poliittista keskustelua kuunnellessaan, että hän oli tässä seurassa vain vanhasta tottumuksesta. Hänen asemansa oli kiero, hänen läsnäolonsa täällä oli petosta. Hänen paikkansa olisi jo oikeastaan aikoja sitten ollut hallituspuolueen riveissä. Miksi hän ei noussut ylös ja sanonut suoraan sitä? Siksi että hän pelkäsi yleisen mielipiteen tuomiota.

Hän oli raukka. Niin juuri, se oli oikea sana.

Ihme, ettei kukaan noista muista huomannut sitä. Kenties Saarni, sillä hänen silmänsä vilahtivat usein omituisesti tännepäin. Hänellä saattoi olla joku aavistus siitä. Täytyi olla varoillaan, täytyi pitää kieli keskellä suuta, ettei vaan tulisi liikoja lausuneeksi. Hän oli jo äsken ollut liian avomielinen. Ja hän oli aikonut olla vielä avomielisempi. Miten typerää! Hän oli todellakin tahtonut puhua suunsa puhtaaksi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi allekirjoittanut valtiollisen kuolemantuomionsa.

Onneksi hän oli vielä voittanut kiusauksen. Nyt oli hänen otettava siitä oppia vastaisen varalle. Tuollaiset hetket voivat todellakin syöstä miehensä perikatoon. Yksi ainoa avomielisyyden puuska, ja on raunioina kaikki, minkä pitkä elämä on vuosien vieriessä rakentanut.

Hän päätti tästä lähtien olla tiivis kuin seinä. Kukaan kuolevainen ei saisi koskaan kurkistaa hänen sydämensä salaisiin komeroihin.

Kuitenkin värähteli hänen sisällään omituinen, hiirenherkkä levottomuus, kun hän kuunteli toveriensa vastarinta-suunnitelmia ja heidän hiljaisella, harmaalla äänellä lausumiaan ehdotuksia tarpeellisen propagandan järjestämiseksi. Heidän tuumansa olivat kaikki hänen mielestään yhtä heikkoja ja lapsellisia. Neulanpistoja, joihin jokaiseen venäläinen virkavalta vastaisi kangenlyönnillä! Hän ei uskonut niiden yhdenkään tehoavaan vaikutukseen. Mutta hän ei suinkaan sanonut sitä. Hän vain nyykäytti päätään täydellisen hyväksymisensä merkiksi. Taas toisinaan teki hän jonkun näennäisen vastaväitteen, jonka toverit helposti kumosivat. Sillä aikaa liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa.

Oliko enää syytä jousta jännittää? Eikö ollutkin jo parempi etsiä sovintoa hallituksen ja hallituspuolueen kera sekä jättää kaikki turha vastarinta toistaiseksi? Odottaa kärsivällisesti aikaa parempaa ja koettaa hiljaisuudessa pitää vireillä kansallishenkeä ynnä vanhojen perustuslakien kunnioitusta? Tietysti vain niillä aloilla ja niillä keinoilla, jotka vielä olivat luvallisia.

— No, Olli! Mitäs sinä mietit?

Hän säpsähti ja vilkaisi nopeasti läsnäolijoihin. Oliko hän ollut jo liian kauan vaiti? Oliko joku kenties jo arvannut hänen ajatuksensa?

Hän pyysi näön vuoksi puheenvuoron. Nyt voi hän jälleen rauhassa vaipua mietteisiinsä.

Hän nojasi pään käsiinsä ja tarkasteli rilliensä yli tovereitaan. Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä he sanoivat? Se tuntui Ollin mielestä sulalta mahdottomuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen aivoissaan.

Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään epäitsekkäisiin vaikuttimiin. Hän ei tosin järkevänä miehenä voinut kieltää, että maailmassa eli ja oli aina elänyt eräitä haaveilijoita, idealisteja ja utopisteja, jotka puhuivat ihmiskunnan onnesta, kansojen vapaudesta, totuudesta, veljeydestä ynnä muista yhtä pilventakaisista asioista. Mutta he olivat Ollin mielestä aina olleet enemmän tahi vähemmän hassahtaneita. Täyspäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa mukaan aina itsekäs. Sen oli Olli huomannut jo varhaisessa nuoruudessaan eikä hänen tähänastinen elämänkokemuksensa ollut millään tavalla tuota oppilausetta vääräksi todistanut.

Viime aikoina oli hänestä kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä kuin olisi hänen syytä jossakin suhteessa tarkistaa sen pätevyyttä. Eikö hänen edessään tälläkin hetkellä istunut joukko ihmisiä, jotka kaiken inhimillisen arvioimisen mukaan toimivat vasten omia ajallisia etujaan? Kuitenkaan ei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut pitää heitä hassahtavina. Ymmärryksen lahjat olivat heillä yhtä hyvät kuin hänellä itselläänkin. He olivat joka suhteessa Ollin vertaisia: saaneet saman kasvatuksen, suorittaneet samoja taikka samanarvoisia tutkinnoita, tulleet virkoihin ja yhteiskunnallisiin luottamustoimiin, kantaneet palkkansa ja olleet yhtä mieltä hänen kanssaan useimmista isänmaan ja ihmiskunnan suurista ydinkysymyksistä. Eikä Olli myöskään siveellisessä suhteessa ollut tähän saakka pitänyt itseään heistä ollenkaan eroavana. Mikä piru heihin nyt oli äkkiä mennyt? Eivätkö he huomanneet, että he vaelsivat kohti varmaa perikatoaan?

Taikka tahtoivatko he uhallakin taistella niiden näkymättömien valtojen puolesta, jotka hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihmishenki oli keksinyt peittääkseen omaa alastomuuttaan? Aatteiden ja ihanteiden puolesta nimittäin? Se oli Ollin mielestä tuiki käsittämätöntä.

Eikö joku aate tahi mielipide ollut vain osa ihmisestä? Eikö osa ollut aina pienempi kokonaisuutta? Oliko oikeus uhrata kokonaisuutta osan edestä, joka sitäpaitsi saattoi olla tänään toinen, huomenna toinen? Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi.

Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa.

Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat syvyydet hämärsivät. Lintu lehtipuussa, jonka oksilla niin monet muut kauniit asiat kukoistivat. Pitikö koko puu uhrata vain tuon pienen linnun vuoksi? Oliko tuo kupla tärkeämpi kuin koko sen alla kohiseva valtameri?

Miestä, joka oli intohimojensa herra, pidettiin yleensä viisaana, järkevänä ja valistuneena. Eikö sitten ollut vielä paljon viisaampaa ja valistuneempaa olla myöskin herra ajatuksiensa, niin että nämä eivät päässeet muodostumaan turmiotatuottaviksi voimiksi yksilön elämässä? Ihminen ei Ollin mielestä koskaan eikä missään tapauksessa ollut oikeutettu itseään uhraamaan.

Hassut, hurmahenget, mielenvikaiset saattoivat sen tehdä, mutta ei kukaan oikein-ajatteleva kansalainen. Kuitenkin oli tässä hänen edessään eräitä sangen tervejärkisiä kansalaisia, jotka nähtävästi olivat sielunsa syvimmässä päättäneet uhrautua. Miten se oli selitettävissä?

Tämä kiusallinen kysymys oli Ollille jo ennenkin paljon salaista päänvaivaa tuottanut. Nyt astui se tavallista kiinteämpänä esiin hänen aivojensa komeroista.

Mutta samalla valkeni hänelle myös vastaus siihen: he olivat naiveja!

Ihme, että hän ei ollut tuota ennen keksinyt. Tosin oli lehtori Kesäniemi aina ollut naivi hänen mielestään. Mutta he olivat naiveja kaikki, niin Pekka kuin Taavi ja kaikki muutkin, paitsi ei luonnollisesti tuo viirunaama, tuo Saarni, joka oli syntynyt hirsipuuta varten. Naivi taikka itsekäs, — mitään kolmatta mahdollisuutta ei nähtävästi ollut ihmiselle olemassa.

Tämä selitys tyydytti täydellisesti Ollia. Nyt vasta hän mielestään oikein ymmärsi toverinsa. Heidän tekojensa yksinkertaisena vaikuttimena oli nähtävästi tuo merkillinen itsepettäminen, joka välistä voi sumentaa viisaimmankin ihmisen silmät ikävää ja epämiellyttävää totuutta näkemästä. Ihminen uskoo aina helposti siihen, mitä toivoo, ja tässä oli toivo paremmista ajoista nähtävästi sokaissut tavallista terävämmätkin ymmärrykset. Totuus on aina tyly ja julma, puhumattakaan suurista maailmantotuuksista, jotka ovat oikeita verikoiria. Siksi niin monet ihmiset mieluummin kauniin valheen kera vaeltavat.

Ollin otsa selkeni, hänen silmänsä kirkastuivat. Hän sai takaisin kaiken entisen varmuutensa, ylemmyytensä ja itseluottamuksensa. Nyt hän oli heidän suhteensa valmis. He eivät sittenkään olleet ajatelleet yhtä voimakkaasti kuin hän, eivätkä yhtä syvälle olemuksen kuiluun kurkistaneet! He liikkuivat pinnalla, hän syvyydessä. Hän oli sittenkin Olli Suurpää.

Kaikki sisällinen arkuus ja epäitsenäisyys oli samalla kuin pois puhallettu hänestä. Hän katsoi kelloaan.

— Anteeksi, hän sanoi. Mutta minun täytyy nyt todellakin lähteä.

— Minne?

— Sinfoniakonserttiin.

— Häh?

— Minä ehdin vielä kuulemaan viimeistä osastoa.

Toverit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

— Mitä lempoa? Tässä on vielä paljon tärkeitä asioita jälellä.

— Anteeksi, Beethovenin sinfonia on tällä hetkellä minun tärkein asiani.

Olli oli noussut ja katsoi ympärilleen. Hänen silmänsä hymyilivät kultasankaisten nenäkakkulain ylitse harmaina, pistävinä ja ivallisina. Oli jotakin ärsyttävää ja ikäänkuin tahallista taistelunvaatimusta hänen olennossaan.

Kukaan ei kuitenkaan ottanut vastaan heitettyä hansikasta. Tällä kertaa oli Olli todellakin voittanut. Hänen oli onnistunut hämmästyttää itse Saarnikin, joka katsoi nolona eteensä keksimättä mitään pirullista sanottavaa.

Olli odotti pari silmänräpäystä. Sitten kumarsi hän kohteliaasti.

— Näkemiin saakka, hyvät herrat.

Hän meni.

Toverit nykäyttivät olkapäitään. Se oli nyt noita Ollin kummallisia päähänpistoja, joista ei ollut sen enempää välittämistä.

4.

Olli Suurpää ei suinkaan ollut mikään varsinainen musiikkimies. Hän oli siihen aivan liiaksi järkeilevä, käsite-ihminen kiireestä kantapäähän.

Kuitenkin hän nautti musiikista. Se vaikutti häneen omituisella tavalla vapauttavasti. Musiikki irroitti ikäänkuin hänen hermonsa toisistaan, hänen ajatuksensa kiertyivät silloin pois tavalliselta kehältään ja hänen mielikuvituksensa häkkilinnut tekivät eräitä avuttomia, turvattomia lentoyrityksiä. Tietysti palasivat ne aina pian takaisin vaarattomilta ilmamatkoiltaan, mutta toivat kuitenkin tullessaan henkäyksen maailmoista, missä ei mitään ääriä ollut, vieläpä välistä hyppysellisen kosmillista pölyä pyrstöllään. Se oli Ollin mielestä yhtä hauskaa kuin eriskummallista nautintoa.

Hän oli myös kuullut joskus sanottavan, että musiikki jalosti ihmistä. Omasta puolestaan hän ei suinkaan olisi tahtonut mennä siitä asiasta niin aivan kivenkovaan takaukseen. Pikemmin olisi hän voinut väittää, että musiikki vaikutti häneen suunnilleen samoin kuin naiset ja alkohooli. Oli sitäpaitsi helpompaa hinnaltaan ja verrattomasti viattomampaa seurauksiltaan. Hän piti siitä.

Hän ei yleensä tuntenut mitään syvempää sisällistä tarvetta tulla jalommaksi. Hän oli täysin tyytyväinen siihen siveelliseen ennätykseen, jonka hän jo oli saavuttanut. Kaikkein vähimmän hän katsoi kauneuden valtakunnan olevan luodun ihmisille uutta ja parempaa elämää opettamaan.

Musiikki oli sangen miellyttävää, jota ei saanut nauttia liian usein eikä liian suurissa annoksissa. Sillä silloin voi se vaikuttaa vahingollisesti realipoliittisen poikamiehen elämään.

Siksi kävi hän ainoastaan sinfoniakonserteissa.

Hänen musikaalinen makunsa oli hyvin rajoitettu. Säveltaide yksilön rajoja ratkovana, tähtitarhoja syleilevänä oli hänen henkinen hekkumansa, jonka takia hän mielellään haukkasi siitä silloin tällöin kohtuullisen viipaleen omien kiinteästi käsitteellisten ajatustensa lomaan. Mutta juuri samasta syystä hän ei ollenkaan voinut sietää ohjelmamusiikkia, ei mitään, joka kaipasi sanoja selitykseksi tai missä yleensä oli pakko kiinnittää ajatuksensa joihinkin ennakolta määrättyihin tahi määriteltävissä oleviin asioihin. Laulu oli hänen mielestään vain profaania rahvasta varten ja ooppera kotoisin sieltä, missä pippuri kasvaa.

Luonnollisesti oli Beethoven näin ollen hänen ihanteensa. Siinä oli vähimmän ainetta, enimmän henkeä, vähimmän aikaa, enimmän iankaikkisuutta. Vähimmän yksilöllistä, luonteenomaista ja todellisuuden kirjavaa moninaisuutta, enimmän sitä yhtä, sitä samaa, sitä suurta, sitä tuntematonta, jota milloin jumalaksi, milloin maailmansieluksi, milloin elämän ja kuoleman kiertokuluksi sanottiin. Siinä oli musiikki hänen mielestään, mitä sen piti olla. Kaikki muu oli vielä jonkun verran tästä maailmasta.

Tämä maailma, se oli hänen maailmansa, varatuomari Olli Suurpään oma maailma, jossa hän asui ja askarteli, missä hänen virkansa, toimensa, toveripiirinsä ja vaatimattomat nautintonsa olivat ja jossa hän viihtyi pääasiassa niin erinomaisesti. Mutta tällä hänen maailmallaan oli yksi vihollinen, nimittäin juuri tuo toinen maailma, pimeyden ja perkeleen, kadotuksen ja kuoleman kotosija. Useimmille ihmisille ilmestyi se vain kuolemana. Mutta sitten seisoikin se tuossa ihan vieressä ja oli valmis ketä tahansa, usein mitä sopimattomimmalla hetkellä ja mitä huonoimmin valittujen asianhaarain vallitessa, takinkaulukseen tarttumaan.

Kuolema ei Ollin mielestä ollut mikään gentlemanni.

Elämä sen sijaan oli jo paljon paremmin kasvatettu. Siinä oli jo jotakin, joka oli ymmärrettävissä ja siis jotakin järjellistä, hyvää ja oikeutettua. Mutta kuolema! Sitä ei voinut käsittää parhaalla tahdollaankaan. Ja koska sitä ei voinut käsittää, se oli Ollin sanakirjan mukaan jotakin typerää, pahaa, huonoa ja miltei hylättävää.

Kuolemalla ei ollut eikä voinut olla mitään järjellistä tarkoitusta. Se oli epäloogillinen ajatus-hyppäys taikka hengetön kuva-arvoitus ilman selitystä. Siinä oli samalla eräs epämiellyttävä raakuuden, jopa sivistymättömyyden piirre, jota tosin ei kokonaan puuttunut elämältäkään, mutta joka kaikissa tapauksissa siinä esiintyi varsin hyväntahtoisena ja hymyilevänä törkeytenä. Kuolema sitä vastoin oli bandiitti, rikoksentekijä, varas yöllä, ilman mitään personallista ylevyyttä taikka edes tavallista arvostelukykyä.

Samalla oli siinä jotakin niin peijakkaan epäyksilöllistä, juopunutta, harhailevaa ja mielipuolista. Olli ei, piru vieköön, kun hän pahan pään päällensä otti, myöntänyt kuolemalle minkäänlaista oikeutta olemassaoloon.

Musiikkina se kuitenkin oli jo isosti siedettävämpää.

Musiikkia kuunnellessaan ajatteli Olli nimittäin aina kuolemaa. Ja juuri sävelten muodossa hän saattoi ajatella sitä jotakuinkin tyynesti ja turvallisesti.

Kuolema kadotti siten edes hiukan jähmetyttävää kammoaan, tuli tutummaksi, ystävällisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Sen kanssa voi jo hiukan leikkiäkin. Siihen saattoi kurkistaa niinkuin kaivoon ja jälleen tarpeen tullessa vetää päänsä takaisin niinkuin kuoreensa kilpikonna.

Kenties sanoi samalla joku outo aavistus Olli Suurpäälle, että hän kauneuden äärellisten muotojen kautta äärettömyyden ijäisiä jääkenttiä vallitessaan, itsekin astui ikäänkuin askeleen lähemmäksi kuolemattomuutta.

5.

Varatuomarin tulo konserttisaliin oli aina jo taideteos sellaisenaan.

Hän astui sisälle suuresta paraatiovesta, eteni hitaasti ja juhlallisena kuin joulukirkko pitkin keskikäytävää, tervehti puoleen ja toiseen, ei hätiköinyt, ei kättä antanut, pysähtyi vain hetkeksi, veti otsanahkansa huomaavaisiin kurttuihin ja tuijotti rilliensä läpi merkitsevästi asianomaiseen tuttavaan. Saapui vihdoin paikalleen kateederin juurelle, istui, otti rillit nenältään, pyyhki ne huolellisesti ja loi sillä välin siristeleviä katseita ympärilleen, ikäänkuin kummeksien, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Tuon katseen alla tunsi tavallinen kuolevainen itsensä aina enemmän tahi vähemmän taskuvarkaaksi.

Nyt painoi hän tarmokkaalla liikkeellä rillit takaisin nenälleen. Kääntyi, tarkasti lehterin, tuijotti turvattomalle takaseinälle, antoi armollisen hyväksymisensä Edelfeltin seinämaalaukselle ja kumarsi tuskin huomattavasti päätään Aleksander I:sen rintakuvalle. Vielä pieni nautiskeleva hymy soittolavan läheisille tuoliriveille, jotka olivat kauniinpuoleisilla naisilla kukitetut. Hän oli valmis astumaan sävelten maailmoihin.

Silloin, juuri silloin sattuu hänen silmäänsä katse vastapäiseltä tuoliriviltä, tuosta aivan hänen edestään.

Se on kaunis.

Olli korjaa rillejään, pyyhkäisee kaljua päälakeaan ja tekee lähemmän tarkastuksen. Epäilemättä istuu siinä nainen, joka suoraan sanoen töllöttää häneen. Kuka se mahtaa olla?

Olli muistelee, muistelee, mutta ei keksi nimeä. Kuitenkin hän on joskus nähnyt tuon naisen. Mutta missä?

Hän ei kuolemakseenkaan muista sitä.

Ja nainen katsoo yhä häneen. Pitäisikö hänen kenties tervehtiä?

Hän tekee heikon yrityksen, mutta nainen ei ole sitä huomaavinaan. Katsoo vaan kiinteästi häneen. Tämähän on aivan hullunkurista.

Välihetki on loppunut. Sinfonia alkaa.

Nainen tuijottaa aina vaan häneen. Olli alkaa tuntea itsensä rauhattomaksi. Mahtaako hänen puvussaan olla jotakin epäjärjestyksessä?

Hän ottaa salaa pienen pyöreän peilin liivinsä taskusta ja tarkistaa nopeasti kauluksensa, kravattinsa ja rintapielensä. Kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän ei huomaa mitään merkillistä itsessään.

Kuitenkaan ei tuon naisen katse väisty hänestä hetkeksikään. Mikä on tarkoitus? Olli päättää olla asiaa enempää ajattelematta. Hän on tullut nauttimaan musiikista eikä paistamaan särkeä hullun ihmisen kanssa.

Hän kääntää päänsä poispäin ja jättäytyy sävelaaltojen ajeltavaksi.

Kuitenkin tuntee hän yhäti tuon katseen polttavan ohimoitaan. Hyvin kummallinen silmäpari todellakin. Oikeastaan mahtaa se olla tumma, mutta Olliin vaikuttaa se aivan keltaiselta. Noin katsoo vain yö-eläin. Tuon naisen sielu ei ole kotoisin päivän kultaisilta kunnahilta.

Ollin taiteellinen nautinto häiriytyy. Hän ei kuule mitään eikä voi kuvitella mitään. Lempoko tuon tuijottajan juuri nyt hänen eteensä lähetti? Mitä se mahtaa tahtoa hänestä?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Olisi järjetöntä jotakin muuta otaksua.

Epäilemättä on tuo nainen hullu taikka hysteerinen.

Mutta missä on Olli ennen nähnyt hänet?

Jossakin he ovat ennen toisensa tavanneet, siitä on Olli aivan varma, vaikka hän ei mitenkään jaksa muistaa sitä. Hän pinnistää ajatuskykyään, hän vertaa mielessään kaikki mahdolliset naistuttavuutensa. Ei, hän ei voi muistaa sitä.

Mutta vaikka he olisivatkin tavanneet toisensa jossakin, ei se vielä Ollin ymmärryksen mukaan mitenkään saattanut olla riittävä syy tuollaiseen julkijumalattomaan tuijotukseen. Tuo nainen oli nähtävästi hyvin sivistymätön.

Mutta katsoiko se todellakin yhä häneen?

Olli kääntää päänsä ja tulee siitä heti täysin vakuutetuksi. Nyt päättää hänkin tuijottaa.

Olisipa ikuinen ihme, ellei hän saisi tuota silmäparia lannistetuksi. Myöskin hänellä on silmät, piru vie! Sitäpaitsi hänellä on nenäkakkulat, joiden vaikutus aina ennen tämäntapaisissa tilaisuuksissa oli ollut valtaava turvattomaan vaimo-ihmiseen.

Hän kohotti päänsä ja linkosi kylmän, itsekylläisen katseen noihin kahteen keltaiseen aurinkoon. Se suli niihin kuin kesäinen rae kuumaan maantiehiekkaan. Ja rae seurasi raetta niinkuin sekunti sekuntia, ilman että hänen onnistui jäällä jähdyttää sitä, mikä tahtoi hänet tulena korventaa.

Samalla kasvoivat kasvamistaan sävel-aallot hänen ympärillään. Meret myrskysivät, näkymättömien maailmoiden ukkoset jyrisivät, kaikki voittoa kuoleman yli, kaikki kiitosta elämän ihanuuden. Jumalainen kauneus tahtoi nähtävästi toden teolla itsensä ja valtakuntansa ilmoittaa. Yhä korkeammalle kohosi mestarin henki. Yhä voimakkaampina vyöryivät hänen ajatuksensa. Mitkään muodot eivät enää riittäneet hänelle. Hän särki kaikki ajalliset kahleet ja syöksyi ylenluonnollisen titaanin tavoin suoraan kohti iankaikkisuutta. Tulen tahtoi hän tuoda ihmisille, lait laatia sallimuksen päätä-pyörryttävään hulluuteen, paremmat kuin sen omat, kauniimmat, järjellisemmät, inhimillisemmät. Eikä ollut loppua ihmishengen hehkuvalla kasvamisella eikä äärtä sävelten äärettömällä, voitollisella riemukululla kautta korkeuksien.

Mahdottomin tuntui tässä mahdolliselta, ihme itse tuiki luonnolliselta ja yksinkertaiselta.

Olli Suurpää oli kokonaan huumaantunut.

Hänen silmänsä upposivat tuohon outoon, kiiluvaan naissieluun, joka väreili häntä vastaan kuin kahden kaivon syvyydestä. Samalla sattuivat hänen korvaansa soitinten pilviä-piirtävät uhma-äänet, täyttäen hänen sielunsa pyhällä pelvolla ja kauhistuksella. Oliko ihmisen lupa kohota noin korkealle? Ja saiko kukaan rankaisematta samota noin kauas kuolevaisten asuinsijoilta?

Olli Suurpää ei tuntenut itseään enää kyllin turvalliseksi tuolillaan. Tässähän voi tapahtua mitä tahansa, ajatteli hän. Hänen sydämensä löi levottomasti, niinkuin se oli lyönyt viime aikoina usein hänen valtiollisen toimintansa vuoksi. Pelkäsikö hän jälleen menettävänsä personallisuutensa? Soimasiko omatunto häntä siitä? Oliko hän jälleen poikennut liian kauas oman olemuksensa keskipisteestä?

Hän ei tällä kertaa voinut eritellä oikein selvästi sielunsa tiloja. Outo hämärä lankesi hänen sydämeensä. Hän näki edessään vain kaksi keltaista silmäterää, jotka suurenivat ja pienenivät, kapinoivat ja antautuivat, rakastivat ja uhkasivat. Mitä ne mahtoivat uhata hänelle?

Soitto taukosi. Lumous oli lopussa.

Olli heräsi kuin unesta. Nyt näki hän aivan selvästi, ettei nainen ollut ollenkaan katsonut häneen. Tämä oli tuijottanut vain tyhjään ilmaan, pari millimetriä hänen ohitsensa, vaikka Olli oli luullut sen häntä tarkoittavan.

Luonnollisesti hänen ohitsensa. Kuinka hän oli voinut muuta kuvitellakaan?

Hän oli nähnyt näkyjä. Sateenkaari oli hänen silmänsä sumentanut.

6.

Eteisessä hän tapasi koulutoverinsa, jonka kanssa he olivat päättäneet syödä yhteisen illallisen.

— Missä?

Olli ehdotteli Seurahuonetta.

Mutta maalaisserkku oli itsepäinen. Hän halusi intohimoisesti Ala-Kämppiin, johon monet nuoruusmuistot häntä yhdistivät, kuten hän sanoi.

— Olkoon menneeksi.

Ollin mieliteot eivät olleet yhtä jyrkät. Hän suostui.

Oikeastaan hän olisi tänä iltana mieluummin istahtanut jossakin muualla. Sillä hän pelkäsi hiukan tavata puoluetovereitaan, jotka hän äsken oli niin äkkipikaisesti jättänyt. Ne peijakkaat saattoivat myöhemmin samaan paikkaan laskeutua.

Hän käveli nyt jo kokonaan maan päällä. Hän oli jättänyt musiikin ihanteelliset ilmakerrokset ja oli jälleen sama järkevä Olli Suurpää, joksi hänet koko Helsinki tunsi ja jollaisena hän niin runsain määrin oli saavuttanut kansan ja yhteiskunnan yleisen luottamuksen.

Maalaistuttavan nimi oli Mikko. Hän oli lääketieteen tohtori arvoltaan ja asui eräässä lääninpääkaupungissa.

— On hyvä, että maailmassa on edes jotakin pysyväistä, tuumi Mikko tutkien mielihyvällä illallislistasta sopivaa ruoka-annosta itselleen. Jotakin, joka ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

— Mitä tarkoitat? kysyi Olli.

— Tarkoitan tällaista ravintolan ruokalistaa. Erittäinkin moisina mullerruksen ja sekamelskan aikoina, joissa nykyään elämme, on äärettömän turvallista tietää, ettei kaikki sentään ole ajan vaihtelujen alaista. Tällainen ruokalista on kuin kallio meressä. Se seisoo järkkymättä.

— Kuitenkin täytyy minun särkeä sekin viimeinen kaunis mielikuvasi luodun pysyväisyydestä.

— Älä hemmetissä! Kuinka niin?

— Käännäpäs lehteä! Sekin on muuttunut esivallan mahtikäskystä.

— Kolme kotimaista kieltä…

— Kuten näet, on suomenkieli vihdoinkin päässyt oikeuksiinsa.

— Yhdessä venäjänkielen kanssa.

— Kiitos olkoon Bobrikovin.

Mikko oli vahva kansallismielinen ja kuului kotimaisen hallituksen uskollisimpiin kannattajiin. Käytännölliseen politiikkaan hän tosin ei koskaan ollut suoranaisesti ottanut osaa, yhtä vähän kuin hän hyväksyi sydämessään kaikkia hallituspuolueen toimenpiteitä. Mutta häneen oli jo entisiltä opintoajoiltaan juurtunut vakava viha kaikkia ruotsinmielisiä vastaan, erittäinkin sitä epäkansallisuutta, joka rehoitti akateemisen sivistyksen kukkuloilla. Routavuodet eivät olleet siinä suhteessa vähintäkään hänen vakaumustaan murentaneet.

Eri puolueiden jäsenet eivät näinä aikoina mielellään puhuneet politiikasta. Täytyi välttää kaikkia tulenarkoja aineita, jos mieli ollenkaan jatkaa seurustelua. Hekin, vaikka olivat vanhoja koulutovereita, katsoivat parhaaksi katkaista siitä keskustelun. Ei oltu vuosikausiin tavattu toisiaan; ei voinut toinen tietää, kuinka vereslihalla toinen olisi siihen tahi tähän kysymykseen nähden.

He tekivät tilauksensa äänettöminä.

— No, Olli, lausui Mikko sitten ikäänkuin tapaillen entistä tuttavallisuutta.

— Mitä niin? kysyi Olli kuivasti.

— Ilman vaan, että etkö sinä vieläkään ole huomannut Suomessa olevan muitakin kaupunkeja kuin Helsinki?

— En. Oletko sinä?

Mikko rupesi hiljakseen haukuskelemaan pääkaupunkia. Se oli nyt vain muodon vuoksi, sellaista hyväntahtoista luskutusta. Oikeastaan oli hän äärettömän mielissään siitä, että hän jälleen oli päässyt pääkylään puikahtamaan, että hän jälleen istui suuressa, valaistussa salissa ja kuuli ympärillään huoletonta puheenporinaa. Ja kuin ohimennen välkähti hänen mieleensä oman nykyisen asuntokaupunkinsa autiot kadut, kamala seurahuone, sen punamullattu bufettineiti ja harmaa tarjoilupöytä, jota vastaan pari hakkailevaa lääninhallituksen herraa näkyi tavallisesti nojallaan. Prrr! Se ei ollut mikään mieltä ilahduttava kuvasarja. Oli paras olla sitä ajattelematta.

Olli katseli ikävystyneenä ympärilleen. Hän tunsi tuon luskutuksen, hän tiesi, että sen tarkoitus oli vain estää kirottuja helsinkiläisiä aivan päällepäin pääsemästä. Tuolla patsaan juuressa istui jo hänen tavallinen iltaseuransa. Niillä näytti olevan hyvin hauska siellä. Ne olivat jo päässeet kahviin ja likööriin. Myöskin Ollin olisi jo tehnyt mieli sinne. Mutta se oli ruma ajatus, jonka hän heti karkoitti mielestään. Hänen täytyi nyt uhrautua. Olihan ihmisellä joitakin velvollisuuksia vanhoja koulutoverejansa kohtaan.

Myöskin Mikko rupesi ympärillä istuvia tarkastelemaan.

— Ketä nuo ovat? hän kysyi osoittaen kahta lähellä-istujaa.

— Ne ovat filosofeja, vastasi Olli. Ne istuvat päät yhdessä, kuten näet, totisuus iankaikkinen kasvoillaan. Silloin tällöin räpähyttelevät he silmäluomiaan keskinäisen ymmärryksen merkiksi tavalla, joka on tarkoitettu todistamaan, että he tuntevat toisensa ja ovat valmiit tunnustamaan toisilleen sangen arvokkaan ja huomattavan aseman isänmaassa ja yhteiskunnassa. Muuten he eivät näe eivätkä kuule mitään. He ovat kokonaan omaan seuraansa syventyneet.

— Mitä he tekevät?

— He selvittelevät elämän suuria ongelmia. Yksi heistä on lakitieteen ylioppilas, joka harrastaa estetiikkaa, toinen eläinlääkärikokelas, joka aikoo Dresdeniin. Kumpikaan ei tee muuta kuin velkaa. He ovat meidän kaikkein ensimmäisiä ajattelijoitamme.

Mikko nauroi.

Hän oli ollut niin kauan poissa Helsingistä, että kapakkayleisö oli jo muuttunut. Viime vuosina olikin aineenvaihdos siinä suhteessa ollut tavallista nopeampaa.

— Entäs nuo? kysyi hän jälleen.

— Ne ovat nakertajia. Yksi heistä on opettaja ja kirjasto-amanuenssi, toinen arvostelee taidetta aikakauslehdissä, kolmas politikoi ja neljäs luovii teatterikulissien välissä. Kullakin heistä on taattu toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat.

— He ovat kuin sopulit siis?

— He syövät kaikki puhtaaksi. Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, politiikkaa, yhteiskunta- ja perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat, hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan, omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että he pelkäävät jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he ovat siksi, että he ovat rikostovereita. He ovat sangen kirjavaa seuraa, mutta vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, sillä ne söivät vain vertaisiaan, mutta nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä on, eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti johtuu se siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä. Heitä on sinun vältettävä, ystäväni.

Mikko loi ihailevan katseen kumppaliinsa.

Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut pitämään Ollia itseään etevämpänä. Eritoten hän oli aina tunnustanut tämän sujuvan sanavalmiuden. Noin ei Mikko omasta mielestään olisi koskaan osannut kiteyttää vaikutuksiaan.

Sekä yleensä elämäntaidossa että erittäinkin keveässä seurustelussa oli Olli aina ollut hänen mestarinsa. Usein hän oli sen vuoksi kadehtinut Ollia, vielä useammin vilpittömästi kunnioittanut ja katsonut ylös häneen. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli muuttanut maaseudulle, oli Ollin seura aina kajastanut hänelle parhaana osana pääkaupungista, ikäänkuin sen henkisen elämän tuoksuna ja ekstraktina. Hän oli sentähden hyvin iloinen, että hänen nyt jo ensimmäisenä iltanaan oli onnistunut tavata Olli viinan vierellä. Täten pääsi hän mielestään tuossa tuokiossa keskelle Helsinkiä.

Aluksi oli Olli vaikuttanut häneen hiukan vieraalta. Nyt hän jälleen tunsi tuttavansa.

Juuri tuollaisena tahtoi Mikko nähdä hänet, hermostuneena, ivallisena, ihmisvihaavana, mutta hauskana ja pirteänä elämän-nautiskelijana, kieli myrkyllinen ja pää selkeä kuin kirkas talvipäivä. Se oli Olli, hänen kannaltaan.

Tuossa istui arvokas seura, jonka jäsenet Mikkokin tunsi nimeltään.

— Nuo ovat merkkimiehiä, sanoi Mikko.

— Niin, hymyili Olli. Se on meidän kansallinen yläkamarimme. Tiedemiehiä, jotka jatkavat suurten miesten työtä, juristeja, jotka jo ovat suuria miehiä, ja puoluepukareita, jotka pian aikovat tulla siksi. He ovat olleet erään kansallistaloudellisen yhdistyksen kokouksessa.

— Entäs nuo? kysyi Mikko.

Se sattui olemaan juuri Ollin tavallinen iltaseura.

— Ne ovat seuramiehiä, virkahti hän lyhyesti.

Joku niistä huomasi hänet ja kohotti tervehtien lasiaan. Siellä olivat kielten kantimet jo irtautuneet, ilma oli täynnä tuoreimpia päivän kuulumia ja viimeisimpiä kompasanoja, kuten äänekkäät naurun remahdukset kyllin todistivat. Siellä olisi Ollinkin paras paikka ollut.

Tuntui tällä kertaa sangen vaikealta hänestä tapailla Mikon kanssa ystävyyden höllentyneitä siteitä. Sama kuin olisi vanhoja hämähäkinverkkoja yhteen solmiellut.

— Sinä tunnet heidät? kysyi Mikko.

— Kyllä. He muodostavat nykyään minun henkisen jälkiruokani niissä illallisissa, joihin siirrytään elämän komediasta.

— Hauskoja miehiä?

— Erinomaisia suunsoittajia.

Mutta nyt tuli sisälle sivistynyttä naisseuraa. Kaikki päät kurottuivat katsomaan.

7.

Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt?

Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa.

Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät. Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän tarkastelun alaiseksi.

Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään.

Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta.

Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten. Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön.

Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen, leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä rakastavansa.

Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat.

— Kas perkele, hän sanoi vilkastuen.

— Mikä nyt?

— Ne ovat täällä.

— Ketkä?

— Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.

— Tunnetko heidät.

— Mehän asumme samassa kaupungissa.

— Todellakin?

— Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy, anteeksi, nousta heitä tervehtimään.

Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä. Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat iloisesti ja pajattivat.

Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä.

— Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä minunkin silmäni lienevät olleet?

Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä yhteydessä.

Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa.

— Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle pölähtää päähän yht'äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin…

Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa.

He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän perheessä.

— He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi.

— Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti.

— Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi.

— Vai niin.

— Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti innokkaasti ehdotusta.

— Todella?

— Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva.

— Sangen ystävällistä.

— Eikö totta? Menemmekö?

— He ovat minulle tuiki tuntemattomia.

— Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita.

Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään!

Hän suostui kuin uhrilammas.

— Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän.

Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään.

8.

Tohtori Ylä-Heikkilän silmäluomet olivat todellakin hyvin raskaat. Kun hän ne joskus kohotti, näytti Ollista kuin olisi pohjaton alakuloisuus aukaissut hänelle syvyytensä.

Mitä mahtaa tuo mies murehtia? ajatteli Olli.

Joskus hieroi tohtori Ylä-Heikkilä otsaansa ja koputteli hajamielisesti kulmaluitaan. Muuten istui hän kuin patsas paikallaan, pää käden varaan vaipuneena.

Tuo ei ole onnellinen mies, ajatteli Olli. Onko hän kenties katsonut liian syvälle elämään vai omaan sydämeensä?

Silloin tällöin otti tohtori Ylä-Heikkilä osaa myös keskusteluun. Hänen sanansa olivat hiljaiset, harkitut ja niinkuin naulan päähän naksahtavat. Useimmiten hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, vaikka näki selvästi, että hän ajatteli.

Hänen huulillaan leikki raukea hymyily, jonka tarkoitus oli olla hyväntahtoinen. Mutta Ollin harjaantunut silmä oivalsi helposti sarkastisen elämänviisauden viivat hänen suupielissään.

Tuo ei ole mikään tuhma mies, ajatteli Olli. Varmasti tulee hänestä kerran lääkintäneuvos.

Myöskin tohtoritar piti nyt silmänsä enimmäkseen uutimien takana. Hänenkin kasvoillaan oli omituinen, hervahtanut ilme, jota Olli ei osannut selittää.

Puhetta ylläpiti oikeastaan vain Mikko, vanhemman neiti Ylä-Heikkilän suosiollisella säestyksellä. Tuo tyttö olikin sangen harvinainen ilmiö ja kuin luotu tekemään hulluksi vielä monen moitteettoman poikamiehen.

Kaikki se, mikä vanhempien ulkonäössä oli verhottua, uinuvaa, väsynyttä ja vähän sairaloista, oli hänessä selvää ja säkenöivää kuin sähköpatteri. Hänessä ei ollut mitään peitettyä, teeskenneltyä taikka terhenistä. Vasta kehittynyt vartalo oli kuin jousi vireessä. Ääni kilisi kuin hopeakello.

Toisen tyttären ääni sitävastoin oli vielä hiukan lapsellisen karhea, mutta sekin varma, ärsyttävä ja taistovalmis.

Olli teki hänelle pari kohteliasta kysymystä ja vaipui sitten samaan vaitioloon, joka jo näytti tohtorin ja tohtorittaren sydämet niin himmeiksi hämärtäneen.

Äkkiä kääntyi tohtori Ylä-Heikkilä hänen puoleensa.

— Me olemme vanhoja tuttavia, hän sanoi.

— Kenties olemme kerran tavanneet toisemme nuorina ylioppilaina, hymyili Olli.

— Minä en tarkoittanut juuri sitä.

Mitä lempoa hän sitten mahtoi tarkoittaa? Olli katsoi kysyvästi häneen.

Sarkastiset viivat tohtorin suupielissä esiintyivät nyt entistä silmiinpistävämmin.

— Mutta minä muistan teidät myöskin ylioppilaskokouksista, hän sanoi. Varsinkin nuo pari vaakasuoraa ryppyä teidän otsassanne, jotka siinä vieläkin ovat.

Olli nauroi.

— Ne olivat jo silloin minun keskitetty elämänkatsomukseni, sanoi hän.

— Ne herättivät aina mielikuvan yksinäisestä ajattelijasta, joka aikoi harmaantua ijäisyyden ongelmissa.

Nyt suvaitsi hymyillä myöskin rouva tohtoritar.

— Minäkin muistan teidät, virkahti hän. Eräistä tanssiaisista Ylioppilastalolla. Te poljitte rikki minun laahukseni.

Siis siellä minä olen nähnyt tuon naisen, ajatteli Olli. Jälleen mikä elämän arkipäiväisyys! Ja minä kun jo olin valmis kuvittelemaan, että sen oli täytynyt tapahtua jossakin entisessä olotilassa ennen syntymistäni.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä vakuutan, etten enää olisi yhtä taitamaton.

— Oletteko nyt aivan varma siitä?

— Kyllä. Minä kantaisin sitä sirosti ja kauniisti niinkuin hovipoika Heinen runossa.

Tohtoritar nyrpisti nenäänsä. Nähtävästi ei Ollin kohteliaisuus häntä miellyttänyt.

— Minä en muista Heinen runoja, hän sanoi.

— Mutta sinä muistat, puuttui tohtori Ylä-Heikkilä puheesen, että eräs nuori ylioppilas kenties parikymmentä vuotta sitten polki rikki sinun laahuksesi. Te näette, herra varatuomari: sitä ei nainen unohda koskaan.

— Eikä anna anteeksi, hymyili Olli.

— Ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Herrat nauroivat. Tohtoritar tuijotti eteensä totisena ja surumielisenä.

— Se oli minun ensimmäinen oikea tanssipukuni, sanoi hän.

Hänen silmissään oli taas tuo kostea kiilto, ikäänkuin olisi niiden takana ollut pieni lapsi itkuun pillahtamaisillaan. Eikä Olli tiennyt, pitikö hänen ottaa asia toden vai leikin kannalta.

— Olkaa vakuutettu, hän sanoi, että minä vietin unettoman yön sen tapaturman jälkeen.

— Te! nauroi tohtoritar. Te menitte menojanne. Kotvan perästä näin minä teidät seisomassa hajamielisenä seinää vasten ja tarkastelemassa tanssiyleisöä hyvin halveksiva hymy huulillanne.

— Todellakin? jatkoi Olli samaan tyyliin. Sitten johtui se epäilemättä minun pitkästä vartalostani ja vielä pitemmästä kaulastani. Nämä avut, jotka luoja jo syntymässä on antanut minulle, ovat nimittäin jo alun pitäen kohottaneet minut siihen asemaan isänmaassa ja ihmiskunnassa, että olen voinut katsella suurinta osaa siitä niin sanoakseni ylhäältä alaspäin.

— Taikka toisin sanoen, tavallista korkeamman hevosen selästä halveksia maailmaa, pisti Mikko.

— Aivan kuin ystäväni tässä niin sattuvasti mielipiteensä määrittelee. Maailma kuitenkin käsitettynä silloin ainoastaan kaikessa ylimalkaisuudessaan.

Syntyi lyhyt vaitiolo. Tohtori Ylä-Heikkilä oli käynyt aivan totiseksi. Olli ei voinut olla syrjäkarein katsomatta häneen ja ihmettelemättä, että joku voi olla niin Saarnin näköinen eikä kuitenkaan vaikuttaa vastenmielisesti. Päinvastoin tunsi hän kuin tasaisen, rauhallisen uuninlämmön virtailevan tuosta miehestä omaan sydämeensä.

Siinä oli mies, joka oli pannut pellit kiinni aikoinaan. Hänen miellyttävässä läheisyydessään voi todella viluinenkin vieras hetken lämmitellä.

Noihin toisiin hän ei enää sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.

Mikko ja vanhempi neiti Ylä-Heikkilä, jonka nimi kuului olevan Sirkka, olivat nyt päässeet politiikkaan. Sirkka oli fanaattinen venäläisvihollinen. Hän ei ainoastaan tuntunut olevan passiivisen vastarinnan kannattaja, vaan vielä aktiivisenkin.

— Jos minä olisin mies, sanoi hän, liittyisin minä varmasti jonkun vallankumouksellisen järjestön taisteluosastoon.

Tohtori Ylä-Heikkilä hymyili raukeasti.

— Onneksi sinä et ole mies. Mutta sellaisiin voivat myöskin naiset liittyä. Sinun ei sitä varten tarvitse hakea mitään erivapautusta sukupuolestasi.

— Te hyväksytte aktiivisen vastarinnan? kysyi Olli.

— Se on mielestäni vain luonnollinen jatko passiiviselle.

— Ja siitä on teidän mielipiteenne mikä?

— Että Suomen kansa ei vielä ole kypsynyt siihen. Katsokaa vain ympärillenne! Mutta koettaa sopii, kuten on koetettukin.

— Te ette ota osaa politiikkaan?

— En. Koko minun aikani menee lääkärinammattiini. Jos sitäpaitsi tahtoo vielä vähän seurata tiedettään … te ymmärrätte.

— Kyllä.

— Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin minäkin kerran seisoa tai kaatua paikalleni.

Miksi hän puhui menneessä ajassa? Olli ei voinut sitä ymmärtää.

Tohtoritar Ylä-Heikkilä oli kohottanut silmäluomensa ja katsoi nyt suoraan Olliin. Hänen silmänsä olivat suuret ja huikaisevat niinkuin sisälliset revontulet olisivat äkkiä niiden taivaan sytyttäneet. Mutta hänen piirteensä olivat täysin tyynet ja levolliset.

— Siinä sodassa, lausui Olli keveästi, te varmaan olette suuri aktivisti.

— En tiedä. Elämä on niin vaikea elää.

Tämä yleinen mietelmä tuli aivan äkkiarvaamatta. Oliko se itsetunnustus? Pulpahtiko se vasten hänen tahtoaan? Olli katsoi tutkivasti tohtori Ylä-Heikkilään. Nuo sanat olivat kumahtaneet kuin haudasta. Tuolle miehelle mahtoi elämä todellakin olla hyvin vaikeata.

Mikko ja Sirkka koettivat jälleen solmia puheen katkennutta lankaa. Mutta mieliala jäi raskaaksi, ainakin Ollin mielestä, joka vain odotti sopivaa hetkeä livistääkseen.

Hän oli sentähden sangen kiitollinen tohtorittarelle, kun tämä ennen pitkää ehdotti poislähtöä.

He maksoivat, nousivat ja lähtivät.

Eteisessä kohtasi Olli puoluetoverinsa, jotka juuri laskeutuivat yläkerrasta. Hän kesti tosin Saarnin pirullisen katseen, mutta tunsi kuitenkin ikäänkuin pahan omantunnon piston sydämessään. Hän päätti vasta olla isänmaalle uskollisempi.

9.

Ulkona oli jäinen tuuli kehittynyt myrskyksi. Nurkat tohisivat, katonharjat humisivat. Taivas oli kuitenkin seijastunut jonkun verran. Viluinen puolikuu purjehti esiin Vaasanpankin korkean talon takaa, keskellä pilvenrepaleita, jotka vinhaa vauhtiaan riensivät kaupungin ylitse.

Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen asui Fennian hotellissa. Mikko taas oli jo iltapäivällä sopinut yösijasta Ollin salinsohvalla. Hänellä oli jotakin tärkeää puhumista Ollille, oli hän sanonut. Kävi päinsä parhaiten keskustella siitä hyväätekevän yön siipien alla.

Ystävykset saattoivat Ylä-Heikkilän perheen asuntopaikkaansa.

Mikko kulki edellä Sirkan kanssa. Sitten seurasi tohtori itse nuoremman tyttärensä keralla. Jälkijoukon muodostivat Olli ja tohtoritar, joka kuin sattumalta oli jättäytynyt hänen rinnalleen.

He kulkivat hetkisen äänettöminä.

— Minä näin teidät sinfoniakonsertissa, sanoi tohtoritar.

— Myöskin minä teidät, sanoi Olli.

— Minä tuijotin koko ajan teihin.

Olli säpsähti. Se ei siis sittenkään ollut mikään näköhäiriö. Mutta hän päätti tällä kertaa olla mielenmalttiaan kadottamatta.

— Te ajattelitte varmaan rikkimennyttä laahustintanne, virkahti hän.

— Ei, minä ajattelin teitä.

— Ettehän te tunne minua.

— Kenties paremmin kuin te luulettekaan.

— Mahdollista kyllä. Minä olen yksinkertainen mies, jonka sisällisen koneiston näkee ensi silmäyksellä.

— Sitä en tahdo sanoa. Mutta minä tunsin teidän sisarenne.

— Missä?

— Täällä Helsingissä. Hän kävi jatkolla, minä musiikki-opistossa.

— Hän on nyt kuollut.

— Minä tiedän. Me olimme parhaat ystävät jonkun aikaa.

— Kuinka kauan?

— Niin kauan kuin minä olin teihin ihastunut.

— Onko se mahdollista?

Olli pysähtyi ja katsoi häneen humoristisesti.

— Onpa niinkin. Teidän sisarenne tiesi kyllä siitä.

— Tosiaan! Miksi minä en koskaan tavannut teitä hänen luonaan?

— Siksi että te ette koskaan käynyt häntä katsomassa.

Olli mietti. Tuo puhuu totta, päätteli hän. Hän oli todellakin ylioppilaana ollessaan aivan sydämettömästi laiminlyönyt sisartaan.

— Mutta hän kävi minua katsomassa, sanoi hän. Te olisitte voinut tulla joskus minun luokseni.

— Kyllä. Mutta minä pidin sitä sopimattomana.

Miksi hän minulle keimailee? ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi:

— Nyt te ette pitäisi enää?

— Kuka tietää. Minä kuulin jo silloin niin paljon pahaa teistä.

— Minä olenkin siitä saakka tullut monin verroin paremmaksi.

— Siinä tapauksessa minä ehkä voin tulla teidän luoksenne.

— Milloin?

— Milloin vaan haluatte.

— Kenties jo huomenna?

— Kenties jo huomenna.

— Mihin aikaan?

— Mieluummin silloin kun te olette kotona.

— Minä olen kotona koko iltapäivän.

— Minä tulen siis iltapäivällä.

— Te ette tiedä minun osotettani.

— Minä näen sen kyllä osotekalenterista.

Tuo nainen on joko hullu taikka rikkiviisas, ajatteli Olli. Luonnollisesti hän ei tule. Mutta jos hän tulee? Mitä sitten? Niin, ei mitään sen enempää. Me juomme kupin kahvia yhdessä taikka tarjoan minä lasin viiniä hänelle. Mutta jos hän ei tule yksin? Silloin on hän suuri leikinlaskija. Olli päätti heti ottaa selvän siitä.

— Te tulette tietysti miehenne kanssa? kysyi hän.

— Ettehän te ole minun miestäni kutsuneet.

— Mutta minä voin kutsua hänet.

— Se on kokonaan teidän vallassanne.

He olivat tulleet Fennian ovelle. Tohtoritar ojensi kätensä hänelle.

— Näkemiin, sanoi hän. Ja kiitos saattamisesta.

— Kiitos itsellenne.

Muutkin hyvästelivät.

— Meillä olisi paljon puhumista toistemme kanssa, lausui Ollille tohtori Ylä-Heikkilä. Mutta ikävä kyllä, täytyy meidän nyt erota.

— Niin, virkkoi Olli. Te puhuitte äsken niin kauniisti taistelusta kuolemaa vastaan. Sekö on teidän mielestänne arvokkain sota ihmiselle?

— Se on sota ihmisyyden.

He erosivat lujalla kädenlyönnillä.

— Te olette ollut uskoton meille viime aikoina, kuului tohtoritar toruvan Mikkoa, käsi ovenrivassa. Missä teitä on pidetty viime aikoina? Ettehän ole käynyt meitä viikkomääriin katsomassa.

— Paljon työtä, hyvä rouva.

— Teidän täytyy oppia siis jälleen laiskottelemaan. Näkemiin saakka, hyvät herrat. Ja te, herra varatuomari, lupaatte varmaan käydä katsomassa meitä, jos satutte joskus sinnepäin maailmaa.

— Epäilemättä. Onhan se minun vanha koulukaupunkini.

Olli voi huoleti luvata. Hän ei arvattavasti enää elämässään tulisi sielläpäin pistäytymään.

10.

— Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan.

— Sinä kuulit: työtä, työtä.

— Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä, jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat syysi siihen.

— Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni lemmentarina näet.

— Kerro!

— Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni.

— Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi?

— En juuri sitä.

— Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän.

— Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin mukavaa.

— Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat?

— Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen kerallaan.

— Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele?

— En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät, katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa.

— Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista.

— Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy, miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta päästä kotonani.

He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää itselleen sangen siedettävät olosuhteet.

Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne. Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan, jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä, niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä kangastivatkin.

Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan. Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen mitään ajallisia ikävyyksiä.

Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman tunnin kuluttua yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa.

Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja.

— Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi.

— Yhdeksäntoista vuotta.

Ero on ijällä, ajatteli Olli.

Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen, että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina.

Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa, tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen.

Mikko oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän?

— Minkä?

— Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan?

— Arvattavasti.

— Me emme pääse enää minnekään?

— Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet.

— Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu Helsingissä näet…

— Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani.

— Kuivin suin?

— Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota.

Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi hermostuneena.

— Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä. Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni.

— Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani.

— Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin!

— Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön?

— Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa.

— Mutta sinulla sitä vastoin…?

— Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua kotiinpäin?

Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä.

— Niin olisi hieno meininki. Entä itse?

— Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi Mikko nyt suoraan ajatuksensa.

— On kyllä. Klubi on.

— Jonne saa viedä vieraitakin?

— Saa viedä.

— No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne.

Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli väsynyt. Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko personallisuutensa vaakalautaan.

He menivät klubiin.

11.

He saivat klubissa yksityisen huoneen. Mikko tilasi heti sampanjaa.

Olli katsoi häneen kummastuen.

— Oletko perinyt? kysyi hän.

— En. Minä olen rakastunut.

— Minä tiedän. Sinä kerroit jo äsken siitä.

— Oh, se oli vaan minun maallinen rakkauteni!

— Sinulla on siis toinenkin?

— On. Taivaallinen.

— Olethan oikea Sardanapalus mieheksesi. Kuka se sitten on?

— Se on hän. Hän, jota saatoin äsken hotelliin.

— Neiti Ylä-Heikkilä?

— Sirkka on hänen nimensä.

— Mutta hänhän on lapsi vielä.

— Kaksikymmentä vuotta.

— Hän näyttää vasta seitsemäntoista vuotiaalta.

— Voi olla. Mutta hän on sielultaan sitä kehittyneempi.

— Tosiaankin! Sitä en minä huomannut.

Mikko hymyili tyytyväisenä.

— Seurassa näet hän on täydellinen pyryharakka. Mutta jospa kuulisit, kuinka syviä ja vakavia asioita me kahdenkesken juttelemme!

— Minä voin kuvitella sen.

— Silloin hän on yksinkertaisesti hurmaava.

— Minä en epäile sitä ollenkaan. Mutta sinähän voisit olla setä hänelle.

— Minä olenkin setä. Mutta se ei estä minua häntä platoonisesti rakastamasta.

— Se on toista. Maljasi sitten, vanha veikko! Minä pesen käteni.

He kilistivät ja tervehtivät toisiaan silmillään. Mikko oli nyt tullut hyvin totiseksi.

— Sinä voisit pestä myöskin sydämesi, sanoi hän. Sillä minä näen sinun ivallisista suupielistäsi, että sinä et vielä ole selvillä, mistä tässä on kysymys oikein. Tässä on kysymys rakkaudesta, kuuletko sinä, siitä oikeasta, pyhästä, suuresta ja ijäisestä rakkaudesta, josta runoilijat puhuvat ja jota on kuin onkin maailmassa, huolimatta teidän irvistävästä epäilyksestänne.

— Minä en epäile, kun näen sinut.

— Enkä minä, kun näen hänet. Minä uskon, uskon täydellisesti niinkuin ainoastaan heränneet ihmiset uskovat, uskon onneen, uskon elämään, uskon kaikkien hyvien ihmisten yhteyteen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun?

— Minä kuulen.

— Se soinnahtaa tietysti sinun korvissasi vanhalta katkismukselta. Se onkin katkismusta, minun katkismustani nimittäin, ei Martti Lutherin eikä sitä teidän poliittista kansalaiskatkismustanne, jolla te perustuslailliset nykyään kansaa turmelette.

— Anteeksi, mutta meidän toverillisen yhdessäolomme kannalta luulen, että meidän on parasta olla puhumatta politiikasta.

— Kernaasti minun puolestani. Me puhumme siis vain rakkaudesta. Rakastaisit sinäkin, Olli, rakastaisit yhtä ainoaa ihmistä maailmassa, syvästi, eheästi ja sydämellisesti, niin sinä et voisi enää vihata ketään, et pahinta valtiollista vastustajaasi. Oh, rakkaus! Sinä et tiedä, mitä rakkaus on. Ihminen sulaa sen kautta ikäänkuin johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen.

— Mutta sinä rakastat kahta.

— Se juuri on minun tragiikkani. Minä olen kirjoittanut myöskin runon siitä. Tahdotko kuulla?

— Kuinka? Sinä olet vimman villitty mies. Oletko ruvennut kirjoittamaan runojakin?

— Siellä meidän kaupungissamme runoilevat kaikki säätyhenkilöt postimestarista ja pormestarista vähäpätöisimpään lääninhallituksen ylimääräiseen asti. Minä olen vain seurannut yleisen muodin mukana.

— Se mahtaa olla autuaitten asuinsija.

— Meillä on myöskin oikea, todellinen runoilija siellä, Ilmari Paatsalo nimittäin, joka on tunnettu jo kaukana toverikunnan ulkopuolellakin.

— Koulupoika?

— Ylioppilaskokelas. Ikävä kyllä, hän on intohimoisesti rakastunut rouva Ylä-Heikkilään.

— Huvitteleeko tämä ihastuttava tohtoritar siellä panemalla pyörälle raukkojen koulupoikien pääkomeroita?

— Minä en tiedä. Pääasia on, että hän on tehnyt Paatsalosta runoilijan. Suuren runoilijan. Minä olen vain mitätön kyläkirjuri hänen rinnallaan.

— Sinä olet siis todenteolla tehnyt synnin pyhää henkeä vastaan?

— Vain tämän yhden ainoan kerran. Mutta sallihan, että luen sen sinulle. Minä osaan sen kyllä muistostani.

Ja Mikko deklamoi liikutuksesta väräjävällä äänenpainoilla:

Toinen — toinen.

Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle mä annoin, joka ei antanut mitään.

Toista mä kiusasin kuolohon saakka, toinen kiusasi mua. Ja sentään lemmin mä kuolohon saakka häntä, ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan mä liekkiä julmaa — rakkaus vaieten palaa.

— Mutta sinähän olet runoilija! huusi Olli. Tule tänne, että saan syleillä sinua.

Mikko katsoi eteensä surumielisesti.

— Siinä ei ole loppusointuja, virkahti hän.

— Tjah, se on kyllä arveluttava asia. Mutta mitäs tehdä?

— Minä en löydä niitä. Sehän se juuri onkin ero oikeiden runoilijain ja meidän kyläkirjurien välillä.

— Paatsalolla on loppusoinnut?

— On aivan erinomaiset. Minä näytin hänelle kerran tämän tekeleeni. Hän hymyili säälivästi. Ei se ole mikään runo, hän sanoi.

— Mikä se sitten on?

— Katsos, sen se veitikka jätti juuri sanomatta. Mutta minä näin hänen naamastaan, että hän ei tahtonut loukata miestä vanhempaa.

— Tästä lähtein sinä voit vedota minun valistuneesen arvosteluuni.

— Ja se kuuluu?

— Että muutamia tuhansia tuollaisia säkeitä vaan…

— Pahoin pelkään, että nämä jäävät minun viimeisikseni.

— Kuinka? Sinä peljästytät minua. Miksi panna kynttiläänsä vakan alle?

Mikko tuijotti synkkänä sampanjalasiinsa. Sitten siemaisi hän sen tyhjäksi ja rupesi hiljakseen haukuskelemaan Ollia.

12.

— Sinä olet hieno mies, sanoi hän, hienompi kuin monet muut. Käytät kaljua päälakea ja kultasankaisia nenäkakkuloita. Puku moitteeton, parta parisilainen. Kuulut niihin, jotka antavat leiman Helsingille.

— Kiitän nöyrimmästi.

— Tarkoitan tuota tunnettua varatuomari-leimaa, joka on yhtä oleellinen Suomen pääkaupungille kuin upseerileima Pietarille, kamasaksa-leima Berlinille, kokotti- ja monokkelileima Parisille. Olet paljon lukenut, paljon matkustellut, kieliniekka, kaikenniekka. Suorittanut kunnialla akatemialliset oppiarvot. Vakavan yhteiskunnallisen aseman saavuttanut. Käytetty monessa tärkeässä luottamustoimessa. Mieluinen vieras jokaisessa seurapiirissä.

— Jatka, jatka! Kuuntelen tässä henkeä pidättämättä sinun lennokasta kuvaustasi.

— Miesten mies, naisten mies, taiteentuntija, ihmistuntija, itsetuntija ynnä asiantuntija useimmilla elämän eri aloilla. Mutta sinulla on yksi vika.

— Todellakin?

— Sinä pelkäät olla naurettava. Ja naurettavia ovat sinun mielestäsi kaikki ihmiset, jotka jossakin suhteessa ovat toisellaisia kuin sinä itse. Siis enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset maailmassa. Itse sinä et sitävastoin koskaan ole omasta mielestäsi naurettava.

— Onko se vika?

— Sellaisenaan ei se arvattavasti mikään niin hengenvaarallinen virhe olisi, ei jo yleisyytensäkään vuoksi, sillä niinhän useimmat ihmiset naurettavuussuhteensa muihin määrittelevät. Mutta sinussa on tämä, kuten sanottu, sangen luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus tavallista pitemmälle kehittynyt. Se on joka hetki sinun tietoisuudessasi. Se muodostaa sinun sanasi ja mielipiteesi, määrää sinun tekosi ja toimintasi. Sinä et millään ehdolla tahdo olla elämän narri. Siksi sinä olet itsesi narri.

Viinassa totuus, ajatteli Olli.

Mutta hän ei tahtonut sanallakaan häiritä ystävänsä haltioitunutta esitystä.

— Muut ihmiset, jatkoi Mikko, ovat mielestäsi naurettavia siksi, että sinä oikeastaan katsot olevasi heitä kaikkia etevämpi. Ja heitä etevämpi katsot sinä olevasi siksi, että sinä et ole ollenkaan naurettava. Jo pelkkä ajatuskin, että muut mahdollisesti voisivat keksiä sinussa jotakin naurettavaa, taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu: naivia, saattaa sinun sydämesi kuolettavasta tuskasta kouristumaan.

— Mutta minä en toivottavasti osoita muille kuin sinulle tätä mieskohtaista heikkouttani?

— Et, sinä olet aivan liian viisas siihen. Muuten ei se sinun mielestäsi suinkaan ole heikkous, vaan päinvastoin suuri etevämmyys. Se on koko sinun henkisen rakenteesi kulmakiviä. Sinä et kuitenkaan tahdo ylvästellä sillä, hyvin tietäen, että se olisi typerää ja juuri sen vuoksi omiaan tekemään sinut naurettavaksi.

— Herran henki on tullut sinun päällesi, hymyili Olli. Sinä puhut kuin Bileamin aasi kosteikossa.

— Älä keskeytä minua! Siksi sinä olet esiintymistavaltasi tyyni ja vaatimaton, puristat kädestä Pekkoja ja Paavoja, juot sinun-maljoja oikeaan ja vasempaan. Käyt sanalla sanoen läpi tämän matoisen maailman niinkuin valepukuinen prinssi taikka Tuhannen ja yhden yön kaliifi, samalla kuitenkin kaiken aikaa hymyillen salaperäisesti ja ikäänkuin vilkuttaen silmää itsellesi?

— Itselleni? Mikä se on?

— Se on tuo oikea kaliifi, joka kankeana ja synkkämielisenä istuu sydämesi salaisimmassa komerossa. Sinä tahdot olla ihminen ihmisten seassa, mutta myöskin jumala jumalten seassa, ilman että ne kaksi millään tavalla joutuvat ristiriitaan taikka häiritsevät sinun samalla kertaa inhimillistä ja yli-inhimillistä olemassaoloasi.

— Tuo kaikki on totta kuin kaksikertaa kaksi on neljä.

— Mutta entä jos se kerran olisikin viisi? Silloin romahtaisi koko sinun henkinen rakennuksesi raunioiksi.

— Silloin olisi se totta vain siihen saakka. Mutta mitä on tuolla sinun sielullisella läpileikkauksellasi, jonka totuutta ihmettelen, tekemistä äskeisen rakkaudentunnustuksesi kanssa?

— Enemmän kuin luuletkaan. Rakkaus on intohimo. Mutta sinä olet jo hamasta varhaisesta nuoruudestasi ollut huomaavinasi, että intohimot, tahi niinkuin ihmiset niitä usein nimittävät, paheet ovat aivan erikoisesti omiaan tekemään viisaimmankin miehen naurettavaksi.

— Siksi minä palvelen hyvettä, näetkös. Sillä paheet liittävät todellakin asianomaisen isäntänsä liian läheisesti muihin ihmisiin.

Mikko nauroi.

— Saattaa piillä pieni totuus sinun puheessasi.

— Minä olen itse kokenut sen. Jos minä nuorena ylioppilaana joskus oikein join, pelasin, tappelin, söin kielletyn puun hedelmästä taikka vietin yleensä velttoa ja epäsäännöllistä elämää, heti tunsin minä lähimmäisenrakkauden ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen virtaavan suloisena, lämmittävänä viininä kautta kaikkien solujeni. Mutta jos minä kävin luennoilla, istuin kotona, opiskelin ahkerasti ja olin hyvä esimerkki kaikille tovereilleni … tiedätkö, mitä silloin tapahtui? Minä tunsin itseni heti hyvin epätoverilliseksi. Ja jos minä jatkoin sitä jonkun aikaa, tulin minä niin ilkeäksi ja itsekkääksi, että hirvitti sieluani, rupesin ajattelemaan omaa etuani, suunnittelemaan tulevaisuuttani y.m.s. halpamaista. Mistä se johtui?

— Siitä, että sinä tarvitset pahaa omaatuntoa pysyäksesi ihmisenä.

— Nyt minulla on sangen hyvä omatunto.

— Siksi ovatkin sinun sanasi kylmät ja kyynilliset.

He kilistivät keskenään ja vaikenivat. Mikko joi aina lasinsa pohjaan. Olli vain hiukan kostutti huuliaan.

Kumpikin tunsi nyt hetkeksi puhuneensa pisteesen.

Vaitiolon aikana he salassa tarkastelivat toisiaan. Mikko oli Ollin mielestä lihonut, Olli Mikon mielestä laihtunut. Hänen nenänvartensa oli ohennut ja silmien ympärille ilmestynyt pienten, hiuksenhienojen vakojen sädekehä. Sitäpaitsi hän näytti kovin kalpealta.

Mahtoiko mies olla sairas? Mikko ajatteli huolestuksella ystävänsä yleistä terveydentilaa.

Olli taas mietti, miten he kaksi puhuivat oikeastaan kuin eri taivaankappaleilta.

Joskus entisinä aikoina he olivat ymmärtäneet toisensa täydellisesti. Olivat voineet yhdessä esitellä samoja huomioita ja tehdä niistä sielutieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt oli Mikon olentoon tullut jotakin muuta, joka oli outoa Ollille, jotakin naivia, onnellista ja epäitsekästä. Hän myönsi elämän. Hän eli nähtävästi autuaassa sopusoinnussa elämän ikuisten valtojen kanssa, jotka Ollin mielestä olivat yksinomaan pahat, julmat ja peljättävät.

Mahdollisesti oli maaseutu vaikuttanut epäedullisesti Mikkoon.

Taikka on se sittenkin rakkautta, ajatteli Olli.

Ja ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta lähestyä toisiaan rupesivat he äkkiä puhumaan entisistä koulupoika-ajoistaan. Siellä oli jotakin, jota eivät vuodet eivätkä eri elämänkokemukset olleet murentaneet.

Tuhannet muistot yhdistivät heitä. He siirtyivät takaisin muinaisiin aikoihin ja monet kauniit kuvat vaelsivat heidän kostuvien silmiensä ohitse.

Oikeastaan ne olivat vain Mikon silmät, jotka kostuivat. Mutta myöskin Olli tunsi mielensä kummallisen keveäksi, vienoksi ja päivänpaisteiseksi. Jumalat olivat antaneet hänelle helpon hetken. Menneisyyden kultainen taikasauva oli häntä koskettanut.

13.

He olivat kotoisin samasta pitäjästä Länsi-Suomessa. Ollin isä oli ollut varakas maanviljelijä, Mikon taas velkaantunut nimismies. Yhdessä heidät oli pantu kouluun, rinnakkain he olivat kaikki luokat istuneet, Olli ensimmäisenä ja Mikko toisena. Molempia heitä oli pidetty hyvin lahjakkaina.

Samana päivänä he olivat päässeet yliopistoon.

Jo koulussa olivat näyttäytyneet selvästi heidän erilaiset taipumuksensa. Olli sai aina parhaat arvosanat historiassa ja kielissä, Mikko taas matematiikassa ja luonnontieteissä. Samoin tulivat jo varhain esille heidän luonteittensa eroavaisuudet.

Olli herätti sekä toveriensa että opettajiensa kunnioituksen terävällä kielellään, nopealla käsityskyvyllään ja muistillaan, joka oli suorastaan kuulumaton koko oppilaitoksessa. Mikosta taas pitivät opettajat hänen ahkeruutensa ja huolellisuutensa, toverit taas hänen herttaisen sydämensä ja leveän leikinlaskunsa tähden. Hänellä ei ollut yhtä hyvä pää kuin Ollilla, mutta hän korvasi sen muilla erinomaisilla ominaisuuksillaan.

Olli oli ihailtu, peljätty ja kunnioitettu, Mikko yksinomaan pidetty ja rakastettu.

He asuivat samassa koulupoika-kortteerissa, jossa taloutta hoiti nimismiehen vanha palvelijatar Anna-Kaisa. Se muodostui pian koko luokan yhteiseksi kokouspaikaksi. Olli ja Mikko olivat heidän tunnustetut johtajansa.

Toverikunnassa toimitti Olli aina vakavaa sanomalehteä, jolla oli tuo traagillinen nimi Kullervo. Mikko taas oli pilalehden itseoikeutettu julkaisija. Kumpikin he katsoivat väärällä uralla olevansa.

Olli piti itseään suurena humoristina, vaikka hän itse asiassa ei voinut olla muuta kuin hiukan ivallinen. Mikko taas oli mielestään syvästi ristiriitainen luonne, joka jo ennakolta oli määrätty murtumaan ja menemään perikatoon. Ainoastaan toverien yksimielinen äänestys voi pakottaa heidät toimimaan näin täydellisesti vasten omaa pyhintä vakaumustaan.

Kahdeksannella luokalla he kumpikin rakastuivat. Siihen saakka he olivat intohimoisesti halveksineet naisia, varsinkin kaikkia nuoria tyttöjä, jotka eivät olleet vähintään viittäkolmatta täyttäneet.

Heidän yhteisen valittunsa nimi oli ollut Linda. Hän oli ollut kaunis kuin karamellikuva punaisine huulineen ja mustine kulmakarvoineen.

— Mutta hänen käynnissään oli jotakin aistillista, sanoi Olli.

— Aivan varmaan asui hänen äänessään selvä lihallisuus, myönsi Mikkokin.

— Luuletko, että hän oli kevytmielinen?

— Se on hyvinkin uskottavaa. Muuten ei Yrjö ikinä olisi häntä meiltä valloittanut.

Yrjö oli ollut heidän yhteinen kilpailijansa. Mutta sen he olivat saaneet vasta myöhemmin tietää. Siihen saakka he olivat olleet mustasukkaisia toisilleen ja äkäisiä kuin ampiaiset.

— Minä näin teidät kerran yhdessä syrjäkadulla, sanoi Olli.

— Ja minä teidät kirkkopuistossa, sanoi Mikko. Se oli synkin hetki minun elämässäni.

— Me vihasimme intensiivisesti toisiamme.

— Emmekä viikkokauteen puhuneet mitään.

— Vaanimme.

— Ja vakoilimme.

— Sinä hehkuit halusta vahingoittaa minua.

— Keskitetty ilkeys uhosi sinun silmäteristäsi.

— Kaikki ihmiskunnan huonoimmat vietit näyttivät ottaneen asuntonsa meidän sydämiimme.

— Minä olisin mielelläni ampunut sinut.

— Siksi kuljit sinä synkkänä kuin murhanenkeli.

— Ja sinä kelmeänä kuin velisurmaaja. Onneksi saimme me kuulla aivan sattumalta, ettei Linda rakastanut meitä kumpaakaan.

Hän oli rakastanut Yrjöä. Yrjö oli heiltä ryöstänyt hänet. Mutta ihme kyllä, he eivät olleet siitä Yrjöä vihanneet. He olivat halveksineet nimittäin jo silloin Lindaa sanomattomasti. Ja vannoneet toisilleen ijäisen ystävyyden.

— Minä olen pitänyt sen tähän saakka, väitti Mikko.

— Myöskin minä, väitti Olli.

He vaikenivat hetkeksi ja katsoivat toisiinsa hymyillen kaihomielisesti.

— Kuitenkin oli Linda hyvin kaunis, huokasi Mikko.

— Ilman ei Yrjö arvattavasti olisi hänestä huolinutkaan.

— Hän oli naisten mies.

— Hän oli mielevä mies, vaikka ei juuri etevä koulunpenkillä.

— Huonopäisenä häntä pidettiin. Mutta hyvä voimistelija.

— Rinta kuin ryövärillä. Aina iloinen ja mielinen.

— Eheä luonne. Ei koskaan ylenantanut ystävää hädässä eikä ilmoittanut syyllistä opettajalle.

— Otti usein omaksi syykseenkin.

— Istui kerran karsserissa koko luokan edestä.

Yrjö oli sitten mennyt kadettikouluun. Hänestä oli tullut upseeri ja hän oli viettänyt vuosia Venäjällä. Sitten hän oli perinyt rikkaan enonsa, joka oli vanha kenraali, ja ottanut eron sotapalveluksesta. Nyt asui hän Suurpään kartanossa Turun lähistöllä.

— Minun vanhalla sukutilallani, sanoi Olli.

— Niinhän sinä olet aina väittänyt sitä, nauroi Mikko.

— Se on totta. Minä polveudun vanhasta Suurpään aatelissuvusta.

— Ikävä kyllä, kuoli se jo vuosisatoja sitten sukupuuttoon.

Se oli Ollin omituinen päähänpisto. Hän oli aina katsonut olevansa tuon keskiaikaisen aatelissuvun viimeinen jälkeläinen. Samoin oli hänen järkähtämätön vakaumuksensa, että tuo kartano oikeastaan kuului hänelle ja että se oli ammoisina aikoina ollut hänen isiensä omaisuus.

— Minä en voi todistaa sitä millään lakipykälillä, tunnusti hän avomielisesti. Mutta minä tiedän sen itse, tunnen luissani, kuten sanotaan. Se tieto iski minuun ensi hetkessä, kun kerran koulupoikana eräällä jalkamatkalla lähestyin taloa.

— Minä olin sinun mukanasi, huomautti Mikko.

— Se on totta. Sitten muistat sinä myös, että ojensin mäen päällä käteni ja sanoin: "Tuossa on minun kotitaloni."

— Luulin, että laskit leikkiä.

— Se oli totista totuutta. Minä en ole mistään asiasta elämässäni ollut niin vakuutettu.

— Kenties vieläkin olet?

— Kuin omasta elämästäni. Minä en voi epäillä sitä. Se on selvää minulle. Minä olen syntynyt se totuus sielussani.

— Paha vaan, että se kuolee sinun kerallasi.

— Minulla ei todellakaan ole mitään keinoja tehdä sitä yleispäteväksi. Jos puhuisin siitä, suljettaisiin minut hulluinhuoneesen. Mutta sinä tiedät, miksi minä kannan nimeä Suurpää.

— Sinä otit sen koulupoikana.

— Minä otin sen sillä oikeudella, jolla kukin ottaa omansa, mistä hän sen sitten löytäneekin. Eihän minun nimeni enää sen jälkeen kuin olin nähnyt korkean kotisijani voinut olla hetkeäkään Olli Hägglund!

— Sinulle naurettiin silloin vahvasti, vaikka vaan harvat tiesivät sinun kummallisesta mielikuvastasi.

Olli väitti edelleen, ettei se suinkaan ollut mikään mielikuva. Hän oli tuntenut jokaisen ikitammen ja lehtokujan siellä, samoin jokaisen kolkan ja komeron vanhassa rakennuksessa, joka oli autiona.

Kummallisesti oli kohtalo satuttanut. Nyt elivät Yrjö ja Linda siellä.

Linda oli tyttökoulun käytyään mennyt karjakkokouluun. Hän oli meijerinhoitajattarena ja karjanhoidon neuvojana kiertänyt Länsi-Suomen suuria kartanoita ja jäänyt vihdoin Yrjön enon taloon. Eno oli kuollut, Yrjö ottanut isännän ohjat käsiinsä, Linda keimaillut hänelle vuoden kaksi ja saanut vihdoin vanhan rakkaudenliekin leimahtamaan hänen sydämessään. Hän oli päässyt Suurpään kartanon emännäksi.

Ystävykset muistelivat vielä hetken häntä. Sitten sanoi Olli iloisesti:

— Sen pituinen se. Samaan aikaan kuin hän petti meidät koulunpenkillä, me joimme itsemme ensi kerran juovuksiin.

— Se oli surullinen tarina, sanoi Mikko.

Hutikka oli tehnyt heihin tuiki erilaisen vaikutuksen. Mikko oli käynyt äänekkääksi, istunut käsi kaulalla, avannut sydämensä ja itkenyt. Olli oli otsa rypyssä koettanut säilyttää arvokkaisuuttaan. Molemmat olivat joutuneet asiasta rehtorinkansliaan ja saaneet alennetun käytöksen päästötodistukseensa.

Muuten he olivat tulleet ylioppilaiksi suurella kunnialla. Mikko oli laskenut kaikki laskut, Olli taas ottanut korkeimman arvosanan latinassa ja ainekirjoituksessa.

Yliopistossa he kumpikin olivat kirjoittautuneet filosofiseen tiedekuntaan, Olli sen historiallis-kielitieteellisen, Mikko fyysillis-matemaattisen osaston jäseneksi. Uransa olivat he jo usein valkeina kevätöinä koulukaupunkinsa puistossa suureksi suunnitelleet.

— Minä aioin historioitsijaksi, sanoi Olli.

— Ja minä luonnontutkijaksi, sanoi Mikko.

He olivat sitä usein yhdessä haaveilleet. Mikko oli väräjävällä äänellä ilmoittanut sisimmän halunsa vetävän Etelä-Amerikan synkkiin aarniometsiin, tutkimaan eräitä tuiki harvinaisia hyönteislajeja, joiden pelkät latinalaiset nimet jo kangastivat houkuttelevilta ja salaperäisiltä. Olli taas oli joskus heikkona hetkenä tunnustanut, että hänen pyhin päämääränsä oli kerran istahtaa vanhan Niniven ja Babylonin raunioille sekä kaivaa esiin vuosituhansien sorasta menneitä valtakuntia ja kultuurikausia. Pian oli karu kohtalo kuitenkin pakottanut heidät aikalailla tinkimään toiveistaan.

Ollista oli tullut totinen lakimies, Mikosta taas keskinkertainen lääkäri pikkukaupunkiin.

Ylioppilaina olivat ajan aatteet heidät jo sisälliseltä vakaumukseltaan toisistaan erottaneet. Olli oli omaksunut nykyaikaisen, vapaamielisen ja kosmopoliittisuuteen viittaavan maailmankatsomuksen, joka oli jyrkässä ristiriidassa suomalaisuuden liikkeen silloisten tunnusmerkkien kanssa. Mikko taas oli pysynyt vanhoille johtajille uskollisena. Niin olivat he routavuosien kohdatessa aivan kuin itsestään liukuneet kumpikin eri leirikuntaansa: Mikko myöntyväisyyspuolueesen, Olli passiivisen vastarinnan kannattajiin. Ainoastaan heidän vanha ystävyytensä ja kenties myöskin se tärkeä seikka, että he asuivat eri paikkakunnilla, saattoi heidät vielä keskellä ajan myrskyjä näin viinan vierellä toverilliseen kanssapuheesen yhdistää.

Muuten oli puolueiden väli kuin puukolla leikattu. Pidettiin suorastaan kuolemansyntinä seurustella valtiollisten vastustajiensa kera.

Mikko tilasi lisää sampanjaa. Olli opponeerasi, Kello oli jo paljon ja hänen olisi tehnyt mielensä jo levolle. Pieninkin ylimääräinen valvominen oli sitäpaitsi vastaan hänen säännöllisiä elämäntapojaan.

Mutta Mikko oli taipumaton.

— Minä tahdon nyt kerrankin puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Puhua pitkien vuosien perästä.

— Minä olen väsynyt, selitti Olli. Minä en jaksa laverrella enää.

— Sinun ei tarvitsekaan sitä. Minä puhun. Sinä voit muodostaa kuulijakunnan.

Hän ajoi tahtonsa lävitse. Ollin täytyi uhrautua. Hän oli todellakin liian väsynyt voidakseen enää tarpeellisella voimalla puolustaa personallista vaalivapauttaan.

14.

Mikko tuijotti hetkisen eteensä syvämielisen näköisenä.

— Kuinka vanha sinä olet? kysyi hän sitten äkkiarvaamatta.

— Kolmekymmentä kahdeksan. Mutta mieleltäni minä olen vähintään itseni iso-isä.

— Siinäpä se. Sinä et ole onnellinen. Ja miksi sinä et ole onnellinen? Siksi että sinä olet umpimielinen mies etkä anna taivaantuulien puhaltaa kautta sydämesi. Minä puolestani avaan itseni aina selkoselälleen.

— Minä olen mies, joka pidän kiinni yksilöllisyydestäni enkä sitä kaikkiin ilmansuuntiin siroittele.

— Sinä elät elämän ulkopuolella, intti Mikko itsepäisesti. Mahdollisesti myöskin elämän yläpuolella. Mutta sinä et elä mukana elämässä, et siinä elämässä, jossa ihmiset iloitsevat, surevat, kärsivät ja kamppailevat. Se kaikki on sinulle jotakin epäoleellista.

Olli hymyili itsekseen. Hän tiesi hyvin, mitä kohden Mikko tähtäili. Hänen pitäisi tietysti myöskin rakastua! Tulla hulluksi, juosta jonkun keskenkasvuisen tyttöletukan perässä, itkeä, ulvoa, nauraa ja joutua naurettavaksi. Rakastuneilla oli merkillinen halu tehdä kaikki muutkin yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.

— Elämä on epäkaunista, sanoi hän.

— Sano mieluimmin, että se on liian karkeasyistä sinulle. Sinä olet heikko mies etkä uskalla elää sitä.

— Elän omaa elämääni, sanoi Olli.

— Siinäpä se. Sinä et elä kenenkään muun elävän olennon elämää. Sinusta ei lähde mitään lankoja muihin ihmisiin.

— Eikö? sanoi Olli ja nauroi kulmakarvoillaan. Luulin kuitenkin, että esim. me kaksi…

— Me olemme vanhat toverit eikä siitä sen enempää. Minä puhun nyt sinun suhteestasi muihin ihmisiin.

— Kuinka? Eikö se ole mielestäsi tyydyttävä?

— Ei.

— Mitä puuttuu?

— Sinä et pidä kenestäkään.

— Päinvastoin…

— Siksi et saata myöskään ihmetellä, etteivät muutkaan oikein toden teolla pidä sinusta.

— Tosiaan? Minä en vaikuta siis edullisesti? Luulin kuitenkin, että jumala on antanut minulle jotenkin siistin naamataulun.

— Aivan ilman omaa ansiotasi. Mutta minä en tarkoittanut nyt sitä. Tarkoitin, että sinulla on paljon vihollisia eikä yhtään ainoaa oikeaa ystävää.

— Paitsi sinä.

— Minä puhun nyt yleispätevästi ja kokonaan itseni ulkopuolelta. Se oli samallaista jo koulupoikana. Sinun olentosi ei herättänyt rakkautta ja luottamusta.

— Vihatkoon, kunhan pelkäävät! nauroi Olli.

— Näetkös itse? Sinun olisi pitänyt syntyä hirmuhallitsijaksi. Jos sinä olisit Venäjän sisäasiainministeri, antaisit sinä silmää räpäyttämättä ampua kokonaisia kyläkuntia. Onneksi sinä et ole ministeri. Mutta suoraan sanoen pelkäisin minä sitä hetkeä, jolloin sinusta tulisi esim. kuvernööri meidän kaupunkiimme.

Olli nauroi vielä, mutta väkinäisesti.

— Tuo on sopimatonta pilaa, sanoi hän. Toivon, että voit joillakin vähemmän karkeilla väreillä maalata minun luonnekuvani.

Mikko mietti hetkisen. Sitten rupesi hän äkkiä puhumaan Ollista nuorena ylioppilaana.

— Sinun koko olennossasi, sanoi hän, oli jo silloin jotakin pingoitetun juhlallista ja mittaeltua. Sinun äänesi oli hillitty ja surunvoittoinen niinkuin miehen, jossa on murtunut jotakin, tahi sen, jota jumalat ovat erikoisella kostollaan kunnioittaneet. Puhuessasi sinä panit painoa jokaiselle sanalle ja käytit paatosta, joka oli johdonmukaisesti väärä, mutta joka siitä huolimatta oli omiaan meissä kaikissa taikauskoista pelkoa ja kunnioitusta herättämään. Varsinkin jos sinä joskus tarpeen tullen, elämäsi suurina sunnuntaihetkinä, otit rillit nenältäsi ja seivästit turvattomaan lähimmäiseesi kaksi elotonta, väritöntä ja hiukan huolestunutta silmäterää, teki se keneen tahaansa oudon ja tärisyttävän vaikutuksen. Huomasi silloin syrjäinenkin, että siinä oli mies, joka ei ollut olemassa vain huvin vuoksi, vaan jonka elämä kului velvollisuuksiensa raskaassa, mutta raudanlujassa täyttämisessä.

Olli katsoi kelloaan. Mikko alkoi puhua hänen mielestään liian hyvin, miltei nerokkaasti. Sekin oli eräs luonteen eroavaisuus heidän välillään. Hän oli usein sitä entisinä aikoina ihmetellyt. Mitä myöhempi iltahetki oli ja mitä useammin lasit olivat täyttyneet, sitä älykkäämmäksi ja lennokkaammaksi kävi Mikko, mutta Olli sen sijaan sitä tyhjemmäksi ja typerämmäksi. Lopulta istui hän tavallisesti aivan äänetönnä.

Mikko oli hätääntynyt, nähdessään Ollin katsovan kelloaan. Hän tiesi, että ainoa keino saada Olli vielä hetkinen viipymään, oli puhua vain hänestä itsestään. Se aine tarjosi hänelle aina monipuolisimman mielenkiinnon. Hän piti sentähden itsepintaisesti kiinni alottamastaan luonnekuvasta.

Eikä ollut aikaakaan, kun jo Ollikin innostui. Itse-iva oli aina ollut hänen henkinen himoruokansa. Jos Mikon tarkoitus oli tehdä hänet naurettavaksi omissa silmissään, erehtyi hän suuresti, sillä sen taidon osasi hän itse kyllä paljoa paremmin!

Hän maistoi lasistaan ja loihe lausumaan:

— Mutta muistatko, mitkä olivat minun elämäni suuret sunnuntaihetket, ne nimittäin, jolloin tapani oli käyttää tuota järeätä tykistöä? Se tapahtui aina, kun tarvitsin jonkun uuden nimen vekseleihini taikka velkakirjoihini, ja minä tarvitsin niitä sangen usein. Uudistuksista minä en niin paljoa vaivaa nähnyt. Ne suoritin minä ikäänkuin ohimennen enkä ottanut edes rillejä pois nenältäni. Loin vaan lyhyen, totisen silmäyksen niiden ylitse, joka merkitsi, että asianomaisella ystävällä oli kunnia vielä eteenkinpäin pysyä minun liiketuttavuudessani.

Mikko nauroi kohti kurkkuaan. Hänen pieni viekkautensa oli onnistunut.

Olli jatkoi hyvillä mielin:

— Joskus, vaikka hyvin harvoin, voin minä alentua myöskin vippaamaan. Mutta sen täytyi silloin olla kaikkein läheisimpiä henkisiä kalpaveljiäni eikä koskaan ilman korkeita ja ihanteellisia harrastuksia. Enkä minä koskaan vipannut vähempää kuin satamarkkaa, mieluummin useampia, jotka minä aina määräpäivänä toimitin takaisin oikealle omistajalleen, tosin pieni säälin-ilme suupielessäni, joka oli tarkoitettu ikäänkuin tulkitsemaan minun sydämellisintä osanottoani toisen taloudelliseen ahdinkoon nähden. Koko tapaus jätti asianomaiseen lainan-antajaan aina luullakseni sen vaikutuksen kuin olisin minä jostakin tietymättömästä syystä tahtonut aivan erityisellä tavalla kunnioittaa häntä taikka osoittaa hänelle suurinta mieskohtaista luottamustani.

Mikko oli nyt noussut ylös lasi kädessään. Hän tahtoi nyt pitää puheen Ollille, tuolle vanhalle, rakkaalle, herttaiselle Ollille, jolla oli niin terävä pää ja joka ei säästänyt itseäänkään syövyttävältä, ilkamoivalta ivaltaan. Hän tahtoi puhua heidän entiseen leikilliseen toveritapaansa, lausua kerrankin tunnustuksensa tuolle miehelle, joka oli ollut hänen nuoruutensa ilo ja elämänsä päivänpaiste.

— Kummallinen vaikutus sinulla on aina ollut minuun, sanoi hän jo hiukan sammalkielin. Sinä olet aina ollut kuin vaaksan verran pitempi minua, varmempi, herrahtavampi, helsinkiläisempi. Minä taas olen aina pysynyt tällaisena talonpoikais-ylioppilaana. Se on sitäkin merkillisempää, kun sinä oikeastaan olet juuri talonpoikais-ylioppilas, minä taas nimismiehen poika. Mutta se on arvattavasti johtunut siitä, että sinä olet aina osannut pitää itsesi salaperäisenä kuin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, jota vain joskus raotetaan eikä koskaan aivan auki. Jokainen, joka tulee sinun tuttavuuteesi, saa kohta sen käsityksen, että sinun elämälläsi on joku suurempi ja pyhempi tarkoitus kuin tavallisten synnin-orjien, että koko tämä ajallinen maailma turhine, vaikka ei silti vähemmän viehättävine, ilmiöineen on sinulle vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, että sinä vaellat täällä murheen laaksossa vain inkognito ja että personallisuutesi painopiste ynnä koko henkisen olemuksesi oikea kotosija on jollakin tähän saakka tuntemattomalla taivaankappaleella, jonne me muut poloiset vain parhaina hetkinämme voimme ampua aavistuksemme pyhimmät sulkanuolet. Sinä ympäröit itsesi sanalla sanoen sellaisella älyllisen ylemmyyden ja sielullisen aateluuden ohennetulla ilmakehällä, että siinä Suomen suurimmatkin kuuluisuudet, tiedemiehet, taiteilijat, puoluepäälliköt tuntevat itsensä avuttomiksi, sanomalehtimiehistä ja tavallisista suunsoittajista puhumattakaan, jotka sinä vaiennat yhdellä ainoalla silmäluomen ylimyksellisellä kohotuksella. Jo nuorena ylioppilaana sinä tahdoit seurustella vain tunnettujen miesten kanssa. Minä olin jo silloin sinun ainoa vähäpätöinen tuttavuutesi. Joskus myöhemmin saattoi tapahtua, että seuraamme eksyi joku nimetön keltanokka tahi vaatimaton kunnon kansalainen provinssista. Istuivat hetken, aukoivat kitasiaan kuin kala kuivalla maalla ja karkkosivat pois vilpittömällä kauhulla, puolikuolleina ja henkihieverissä. He eivät koskaan sen koommin uhkarohkeata yritystään uudistaneet.

Mikko oli nero tällaisina hetkinään. Hän puhui vielä paljon ja loisteliaasti. Hän olisi puhunut kukaties vielä kuinka kauan, ellei ovi olisi samalla avautunut ja heidän huoneesensa syöksähtänyt joukko taiteilijoita.

He olivat istuneet viereisessä huoneessa, kuulleet ääniä seinän takaa ja niiden vapaiden tapojen nojalla, jotka klubissa vallitsivat, tulleet katsomaan ketä siellä oli.

Olli oli heidän kaikkien vanha tuttavansa. He esittelivät itsensä pikaisesti Mikolle ja pyysivät herroja hyväntahtoisesti heidän vaatimattomaan seurapiiriinsä liittymään.

Olli esteli ja koki tehdä salaisia merkkiä Mikollekin. Mutta tämä oli kokonaan hurmautunut niin monesta uudesta ja mainehikkaasta tuttavuudesta.

— Tietysti, hän sanoi, tietysti. Me tulemme.

Heidät vietiin riemusaatossa viereiseen huoneesen.

15.

Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli rasvaisia rekilauluja.

Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä. Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste.

Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan.

Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus, jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt läpi kansan ja yhteiskunnan.

Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä.

Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia, onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset, valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta hurjimmastakin hullutuksesta.

Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin ilman nimiä luonnollisesti.

— Ja hän? Rakastaako hän sinua?

He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella.

— Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en luule sitä.

— Sinä et siis vielä ole kihloissa?

— En.

— Kenties et ole kosinutkaan?

— En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani.

Taiteilijat olivat ihastuksissaan.

— Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa!

Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta rakkaudestaan.

— Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä?

— Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen joka ilmansuuntaan.

— Ja mitä hän on sanonut silloin?

— Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut, äiti on nauranut…

— Myöskin perhe tietää siis asiasta?

— Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni. Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme usein siitä.

— He hyväksyvät rakkautesi?

— He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä enemmän olen heidän ystävänsä.

— Epäilemättä.

— Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan? Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän moitteestamme tahi hyväksymisestämme.

— Mutta he nauravat sinulle?

— Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä tarkemmin ja selkeämmin.

— Myös asian naurettavan puolen?

— Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä. Siksi minä olenkin häntä onnellisempi.

Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa. Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään.

Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi.

Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa. Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille? Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen hengenheimolaisen.

Juuri samoinhan he itsekin tekivät.

Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen umpikuoreensa.

Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista, sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä. Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta, vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli Olli Suurpää.

Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa. Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi, jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään.

Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista, mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä keveästi kuin kalat vedessä.

Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla, vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi syvä hiljaisuus.

Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset merentähdet.

Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan.

Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä iltakaikuna aallon kanteleesta.

Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut.

Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut.

16.

Mikko oli yht'äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan sangen vieras aine tälle seurapiirille.

Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin lennokkaita poliittisia totuuksia.

Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä. Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen taivaanrannalla.

— Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät verta.

Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki tahtoivat kuulla häntä.

— Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta. Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri, ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana seisoisi hallitusten hyvä tahto.

Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen.

Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus vallassaan.

— Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen, joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista.

Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille, keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen, taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen hurjaa kesyttömyyttä!

Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta.

Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin, käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta vyöryä Europaan.

Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta.

Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä, jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta.

Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi.

Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin, se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa olevansa oven takana.

Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov.

Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä. Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja, vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen suuriruhtinaskunnan kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen ja typeryyteen.

Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista. Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa.

Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin, nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa, jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan sydämeen.

Ja siellä kohtaavat toisen orjuuden jäljet sitä: kultuuri-orjuuden. —

Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä. Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon.

Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien käräjissä.

17.

Puheen jälkeen seurasi yleinen innostus. Kaikki puhuivat yht'aikaa. Olli katsoi salassa kelloaan ja huomasi, että se oli jo 1/2 3. Nyt oli hänen lopullisesti lähdettävä.

Hän näki turhaksi ilmoittaa enää aikomustaan Mikolle. Tämä seisoi nimittäin nyt tuolilla ja piti puhetta maallisesta rakkaudestaan. Sikäli kuin Olli tämäntapaisia tilaisuuksia ymmärsi, ei hänen ystävänsä tulisi kotiin ennen aamun koittamista.

— Tulen valossa näyttää hänen tukkansa aivan kultaiselta, kuuli hän Mikon korkealentoisesti selittävän. Silloin peitän minä siihen pääni mielelläni.

Hän puhui nähtävästi Allistaan. Kukaan ei enää kuullut häntä. Hetken kultainen kupla kimmelsi vaahtoavien lasien yllä. Ilma räiskyi ihmisneroa. Hengen miljonäärit heittelivät ympärilleen pääomia, jotka olisivat riittäneet monen köyhän miehen elinkautiseksi sielunravinnoksi.

Olli hiipi pois hiljaa ja huomaamatta.

Hän oli köyhä mies ja hän tunsi köyhyytensä. Hänellä ei ollut varaa tuhlata. Hänellä ei ollut mitään muille annettavaa.

Helpotuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan, kun hän jälleen käänsi avaimen oman ovensa lukkoon. Nyt voi hän jälleen olla oma itsensä, nyt ei hänen enää tarvinnut leikkiä rikasta miestä. Mitä olikaan hänellä ollut tuossa seurassa tekemistä? Eikö hän istunut sielläkin kuin Judas Mestarin opetuslasten seassa? Muut kaikki olivat vapaita, luonnollisia, onnellisia. Hän yksin istui synkkänä ja kylmänä huomioiden tekijänä, vaikka väkinäinen hymy leikittelikin hänen huulillaan. Muut antoivat, hän otti. Missä oli hänen muinainen ylpeytensä? Oliko hän joutunut jo niin alas, että hän tyytyi elämään muruilla, jotka muiden pöydältä putosivat?

Hän sytytti tulen lamppuun ja loi väsyneen katseen ympärilleen. Raskas mieliala täytti hänet. Tämä oli siis se oma pieni nurkka, jonka hän oli valloittanut itselleen maailman markkinoilta.

Hänen huoneustonsa oli Kruunuhaan puolessa. Siihen kuului salonki, ruokasali, keittiö ja makuukamari, joka viimemainittu oli samalla hänen työhuoneensa, vaikka hän ei koskaan tehnyt työtä siinä. Kirjoituspöydän alla — jonka ääressä hän ei koskaan kirjoittanut — urahteli hänen vanha hyväntahtoinen villakoiransa Matti. Keittiössä — jonka ovea hän ei koskaan avannut — hoiti huoneenhallitusta hänen uskollinen palkkapiikansa Eeva. Joskus järjesti hän kotonaan kortti-illan. Muuten ei mikään häirinnyt täällä hänen päiviensä tyyntä menoa eikä hänen öittensä rauhallisesti kuorsaavaa onnellisuutta.

Ollin ajatukset kääntyivät taas tavallista latuaan itse-ivallisiksi. Ja kun hän oli istunut keinutuoliinsa, sytyttänyt paperossin ja ottanut näön vuoksi kirjan yöpöydältään, ensimmäisen, joka käteen sattui, piti hän itselleen yön hiljaisuudessa seuraavan myrkyllisen yksinpuhelun.

— Minä olen aitohelsinkiläinen. Vaikka maalta kotoisin, tunnen minä itseni täysin koteutuneeksi pääkaupunkiin. Helsinki ei ole minulle mikään tilapäinen tyyssija tahi yhden yön katto pään päällä, ei mikään läpikulkupaikka, tori, hotelli tahi majatalo. Minä todellakin asun siinä. Ja minä rakastan Helsinkiä, tätä kirkasta ja heleää kaupunkia rannalla sinisen Suomenlahden, jossa niin monet nuoret voimat pursuvat ja käyvät kiivainta taisteluaan maassa vallitsevat mielipiteet ja ajatukset.

Itse minä en taistele enää. Minä olen tyyneen tullut. Minun personallisuuteni on suunnilleen valmis, minun maailmankatsomukseni kiinteä ja järkähtämätön. Ainakin minä itse mielelläni kuvittelen niin. Mielestäni ei minulle enää sisällisesti voi tapahtua mitään. Minä olen voittanut elämän taistelussa.

Nyt nautin minä voittoni hedelmistä. —

Hän viskasi pois paperossinpätkän ja hymyili katkerasti itsekseen. Samalla tunsi hän Matin kostean kuonon kättänsä vasten.

Matti oli herännyt hänen tulostaan, oikonut koipiaan uneliaasti ja lopuksi noussut nopeasti ylös, arvellen ehkä, että oli jo aamu, koska hänen isäntänsä istui jo valveilla täysissä pukimissaan. Olli silitteli hiljaa hänen päätään ja jatkoi ajatusjuoksuaan.

— Minä olen koettanut järjestää tämän ajallisen elämäni niin viisaalle ja järkiperäiselle kannalle kuin mahdollista. Aamupäivä virastossa, iltapäivä kotona loikoen tahi lueksien. Välillä puolentunnin kävely ennen päivällistä Pohjois-Esplanaadilla, päässä nuhteeton silkkihattu, isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksen salkku kainalossa. Illalla teatteri, konsertti, kokous tahi korttipöytä, joista jokaisesta hyvillä aikomuksilla tasoitettu tie kapakkaan. Kotiin kello 1 yöllä, vuoteeseen kello 2 — 1/2 3, riippuen siitä, mikä kirja milloinkin sattuu yöpöydälläni sijaitsemaan. Joskus lyhyt käynti klubissa hyvien ystävien houkutuksesta. Mutta se onkin ainoa poikkeus, minkä sallin itselleni muuten täsmällisissä elämäntavoissani.

Työtä on sen verran, että tuppi heiluu, vatsaa niin paljon, että ruoka maistuu. Perhehuolet eivät paina minua, aineellinen hätä ei ahdista minua. Murtuneet toiveet, joita minullakin tietysti on ollut ja joista joku tynkä kenties on jäänyt johonkin sydämeni syvimpään komeroon, eivät tuota unettomia öitä minulle. Mitkään ylivoimaiset pyyteet tahi tyydyttämättömät mieliteot eivät kannusta kesyä tahtoani. Minä olen herra itseni ja intohimojeni. Gentlemanni kiireestä kantapäähän.

Minulla on oma suutarini, räätälini, parturini ja kylvettäjäni. Samoin varma vakinainen kirjakauppani, viinipuotini ja sikarimyymäläni. Minä olen kaikille niille ehdottomasti uskollinen ja ne taas puolestaan pitävät hellää ja epäitsekästä huolta minun henkiruumiillisesta hyvinvoinnistani. Minä olen kuin mallikelpoisesti järjestetty porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa, kallistuen huomattavasti kohti humaanista ja oikeudenmukaista virkavaltaisuutta.

Minun elämäni on kuin peili, jota minä pidän isänmaani kasvojen edessä. Siinä heijastuvat kaikki ne hyvät ja huonot puolet, jotka mennyt kansallisen herätyksen vuosisata jätti uudelle perinnöksi.