OLLI SUURPÄÄ (continued 3)

Hänelle tuli ääretön tarve äkkiä ajatella jotakin kaunista. Ja hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja luki hymähdellen, mitä hän edellisenä yönä oli kirjoittanut. Sitten kastoi kynän mustetolppoon ja jatkoi aivan uudessa äänilajissa:

* * * * *

On jossakin vanha talo viheriällä nurmipenkereellä ja sen alla pieni metsälampi. Siellä sanotaan minun syntyneen kerran kesäisnä yönä. Mutta se ei ole totta. Minä tulin siihen jollakin tuntemattomalla tavalla Suurpään kartanosta.

Siinä talossa on sarja huoneita, pieniä ja matalia, mutta sen toisessa päässä asuu mies niin voimakas ja väkevä ja sen toisessa päässä askartelee nainen niin hiljainen ja hieno, ettei sellaisia näe muualla kuin mielikuvituksessaan. Ne ovat minun isäni ja äitini. Ikävä vaan, että he molemmat jo ammoin ovat kuolleet ja elävät vain silloin tällöin minun mielikuvituksessani.

Muille on se talo tyhjä ja kolkko, rakennus, jossa ei asu kukaan ja jonka lahonneet seinät odottavat vain viimeistä tuomiotaan. Seuliainen raksuttaa sen jokaisessa hirressä ja porraspuut ovat jo vanhuuttaan maahan varisseet. Pian onkin koko talo maan tasalla.

Kaikki, minkä aion kertoa, elää ainoastaan minun aivoissani. Tokko se koskaan lie muualla elänytkään?

Muistinko mainita, että tuon salaperäisen talon huoneesta huoneesen juoksentelee meluisa lapsilauma, joita sanotaan minun sisarikseni? Nyt he kaikki ovat kuolleet, ja nousevat haudoistaan vain joskus, kun minä heitä ajattelen.

Niiden joukossa on yksi, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä varten hän on tullut tähän maailmaan.

Tämä on tarina talosta, jota ei ole ollut, ja laulu lapsesta, joka ei ole elänyt muualla kuin joskus jonkun tuntemattoman jumalan aivokomerossa. Siinä ei siis voi olla mitään jännittäviä seikkailuja eikä se ole juuri hupainenkaan. Sen ainoa etu ja viehätys on, että se ei ole pilassa pituudella. Oikeastaan voisi se jo loppua tähänkin.

Mutta sittenhän jäisi minulta kertomatta, miten nuo nurmikentät kesällä lemuavat ja miten kummalliset perhot niiden yli äänettömästi leijailevat. Ja jokainen perhonen on niinkuin sen lapsen ihmettelevä ajatus, joka aavistaa olevansa kotoisin Suurpään kartanosta eikä ymmärrä, mitä varten hänet on viskattu tähän vanhaan talorotteloon, keskelle outoja ihmisiä, joita hänen käsketään rakastaa ja kunnioittaa, jos hänen mieli kauan elää ja maan päällä menestyä.

Enkähän minä vielä ole virkkanut sitäkään, miten punaisena kuu kurkistaa yli metsälammen ja vetää laiturin päähän pitkän, välkkyvän ajatusviivan. Luonnollisesti siinä ei ole mitään järjellistä ajatusta.

Mutta varmaan siinä on joku ajatus, jos laiturilla istuu yksinäinen orposielu, joka ei ollenkaan tiedä, mitä varten hänet on tehty tähän maailmaan. Ja varmaan on siinä vielä enemmän ajatusta, jos tuon sielun täyttää ääretön, sanaton ikävyys eikä hänellä ole ketään, kenelle kertoa ikävänsä.

Hän ikävöi kotiinsa, josta hän on tullut, ja ihmettelee, miten kaikki täällä on hänelle outoa ja hämärää. Miksi sanotaan tuota taloa tuossa hänen kodikseen, eikä esim. jotakin toista taloa, ja miksi hän on poika eikä esim. tyttö? Miksi on tämä maailma ylipäänsä niinkuin se on, eikä esim. ylös alaisin, kuten maailma veden pinnassa hänen vierellään?

Hänellä on hyvin paljon miettimistä. Mutta tulee muistaa, että hän on lapsi, ja lapsethan, kuten tunnettu, eivät ymmärrä mitään. Tämä taas ei tunnu ymmärtävän edes elämän ensimmäisiä alkeellisia kysymyksiä.

Kuitenkin tajuaa hän jo aivan tarkkaan, että ellei hän sattumalta olisi syntynyt elämään, hän arvattavasti ja hyvin luultavasti ei ollenkaan olisi viitsinyt elää, vaan jäänyt mieluummin elämättä. Tässä tapauksessa voisi hän kuitenkin ehkä sivumennen katsahtaa siihen. Ettei se ollut mitään erinomaista, siitä hän oli jo edeltäpäin varmasti vakuutettu.

Se oli viisas lapsi, hymähtää joku. Epäilemättä hän ei ollut kaikkein typerimpiä. Ikävä vaan, että hän isänkodista tähän maailmaan tullessaan ei ollut saanut muuta perintöä kuin palasen parkaa valhekudosta aivoihinsa. Siitä ei kuitenkaan johdu, että tuo valhe olisi ollut vähemmän totta kuin tuollainen tavallinen, kulunut totuus, jonka kuka tahansa suustaan singahuttaa — — —

* * * * *

Seuraavana päivänä hän meni ja otti vastaan viran. Nyt nauttii hän suurta eläkettä, tekee tiheään ulkomaamatkoja ja on yleiseen olemassa-oloonsa sangen tyytyväinen.