OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ (continued 3)

Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.

"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön. Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän survaisee väkipuukon rintaani!"

"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston pitää sinut musertaman!"

"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise vihani edessä!"

Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja vastustuksestaan.

Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista! Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi tuolla tulessa on todistuksena, että — — —"

"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä, "sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan päivään pitää hänen — —"

"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton on — o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"

"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään kuninkaan kanssa maan päällä."

"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te, jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan vihaista kostoa?"

"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin ja tavoitti Signen kättä.

"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"

"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken ollessa on suurin autuutenne."

"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta."

"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"

"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä."

"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan, että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole päätöstänne muuttaneet."

"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele riemuitsee teidän lopustanne."

"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.

"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah, minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön suloisuus."

Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.

Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta, ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.

Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa, johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.

"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne, jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda minulle taivaan maan päällä."

Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.

"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski korin hyvin kostealle kivilattialle.

"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."

"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään nälkäkuoleman."

"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi kasvonsa seinään päin.

"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.

"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla ylönkatseella itseänsä kääntämättä.

"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko, sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta anna hänen vaan — —"

"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.

"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan, niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn vääntämä muoto herättää hänen haluansa."

Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti: häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte, vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä, ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"

Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:

"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä. Lumooja, teetkös sen?"

"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."

"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä! Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi ja tavoitti hänen kättänsä.

Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa; hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"

Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa, ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.

"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa, paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan? Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis, kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä? Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin. Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin — —"

"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona — —"

"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.

"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi. Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"

"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi. Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja myöten?"

"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?" Hän vihelsi nyt pillillä — Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin raskaissa kahleissa vankihuoneesen.

"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti, osoittaen Valdemaria.

"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna lattialle.

Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa, jota antoi hänen hengittää sisäänsä.

Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle, eroittaaksensa häntä Signestä.

"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri virtaili alas hänen poskiansa.

"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle suureksi haitaksi.

Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.

Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen lujasti sydämellensä.

Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme toisiamme paremmassa maailmassa."

"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa minun henkeäni häväistykselläsi!"

Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:

"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"

"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa huulille.

"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja kulettivat häntä ovea kohden.

"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.

Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin jälestä.

"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa: Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja — huomaa tarkoin tämä — silloin sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen, ehkä ikuiseen vankeuteesi."

Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro, abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen paikalleen.

"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä pimeydessä.

Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista, odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.

"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa, kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!" huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen, nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:

"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen, on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata minua — —"

"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen. Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni on peräytymätön!"

"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa pelastaa sinua."

Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.

"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"

Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.

"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon sinun päällesi!"

Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin, ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.

"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian myöhäistä. Vastaa!"

"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.

"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!" Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.

"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!" sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.

"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.

"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti ja lankesi suojeliansa jalkoihin.

"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.

"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää todistaa sanojani!"

Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.

Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan, turmellun muodon.

"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään. Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä; epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."

"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa," vakuutti Sigismund.

Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta hänelle armon.

"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.

Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini, jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet, maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut, oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen päähänsä tippuessa.

Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista parhaimmaksi.

Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.

Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä, ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.

Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.

"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä. Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."

Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan jatkoi:

"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen vapauttamista.

"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."

"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa."

Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.

Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"

Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.

Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä katsannolla:

"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."

Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä, että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.

"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän; "sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."

Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi ja helläsydämiseksi, vastasi:

"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."

"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.

Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä herättänyt.

"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi. "Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni esine on —"

Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka, sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.

"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin vankihuoneissa, ja häntä vainoo — — —"

"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"

"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet! Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah, miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä kysyi hän taas tulisesti:

"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"

"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta," sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.

Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja menemään ikkunaan.

"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua luostarinpihalle."

Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.

"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen viereen, joka eläessä sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti Markuksen käsivarteen. "Vie minut hänen luoksensa," sanoi hän kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missä hän on; sillä minä tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni palauttavat hänen elämään!"

"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja päästi irti munkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei häntä kanssansa.

Cecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä: "Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte lohdutetuksi." Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka seisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän padan liekkiin.

"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata niitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa. Sigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi ja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä pudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän irroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin muutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään merkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin luonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut suorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan tapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä tehdessään huusi hän Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy putoa minun päälleni!" Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin. Lieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka sade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä sen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit syöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta se oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.

Tästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan pispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa, sillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.

Tämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista abbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi kiivaasti:

"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee! Nyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle."

Cecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli, seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen. Cecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan ystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi, sanoen:

"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin näyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne nunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien keskellä."

Markus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.

"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund, joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna katoamattomalla loistolla. Hän kuoli — —"

Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:

"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen, sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin. Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa, pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä saastaisten himojensa uhriksi."

"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."

"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."

"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä." Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin kanssa.

Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.

Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.

"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon: "Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"

Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen kasvoille.

"Haa!" huusi hän mieletönnä; "tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa sinua!" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua kilpailiatartansa.

"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!" huusi Markus, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli liian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet hänen rintansa ja kylkensä.

Markus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa eteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!"

Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin ja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes saisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja luulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan sylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta tulvaavaan holviin.

"Menkää täältä, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi huomasi hirveän näön, "ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette tietää."

"Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. "O Jumala! minä rakastin häntä niin suuresti," jatkoi hän; "minä olen hänen tähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!"

"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin, joita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös luostarin keskusteluhuoneesen.

Valdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:

"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton morsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan häväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen vankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos hän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren naisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa hänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta, sillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän nääntyy, on kuollut!"

"Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tämä Herran palvelukseen määrätty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hän kutsutti nyt väkensä ja käski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja särkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.

Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska kotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen hämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati pispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas holviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta munkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä heidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he seuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan läsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.

Etsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden sisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka mahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli; mutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin kuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar vaipui syvimpään epätoivoon.

Aikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti kuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin kihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt seuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa olevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla tervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan käskyä hänen oloonsa Tanskassa.

Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka seurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja kauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella kuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi Kristofferin majesteetillistä olentoa.

Kuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää leimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen luostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.

"Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka vastustamattomasti meni hänen sydämeensä. "Suokaa minun heittäytyä teidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä tuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne, rohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on erittäin tärkeä sydämelleni."

"Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. "Mitä niin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää."

"Minä kiitän, teidän majesteettinne," sanoi Dorothea lämpimästi, "ja muistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen oli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut minulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan itseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka piti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä, täydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri silloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja nuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat kätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. — 'Ei, minä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.' — Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet luoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla. 'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla liikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen, jotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,' sanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän syntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon, että hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'"

"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli paennutkaan," sanoi Erik, "ja hän saa turvallisesti palata takaisin."

"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti kun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen surkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle miehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen siunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi."

"O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella äänellä; "minä olen hyvin onneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä itse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis oivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon sekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen maailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme kuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta holvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut varmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä."

Kuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika tuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.

Dorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset, jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut — mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä — heikkouttansa Cecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli maahan tuotu.

Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä teräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman tytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.

Kuninkaan käskystä haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja pispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki vangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.

Jöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat poissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja käski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen abbottinsa sielun levoksi.

"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne," sanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan kanssa. "Suokaa siis minun — —"

"Mitä te pyydätte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidän kauniista sydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne. Mainitkaa se ainoasti."

"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja että minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?"

"Suon," sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; "hän olkoon teidän omanne."

"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää tuleman minun kansani suojelushengeksi!"

Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään pyörtynyttä tyttöä — se oli Signe.

"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.

Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen vaaleille huulillensa.

"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä, katsoen kummastuksella prinsessaan.

"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.

"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.

"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet sydämellesi."

"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."

"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."

"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan käden huulillensa.

Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja sanoi kummastuneelle Signelle.

"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"

Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.

"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."

Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.

Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.

Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.

Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.

"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut oli elävänä haudattu."

Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä kostuttivat.

Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko hänen olennossaan.

"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.

"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.

Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä, odottaen morsiusparia.

"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.

Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.

"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne, kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."

"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.

Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä. Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.

Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen kirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun timantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se ikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän kärsittyä kurjuuttansa.

Vaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa ja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan juhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin hurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille tapahtunut todellisuus, vai uni.

"Ystäväni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, "teidän sydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli päänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan."

"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä," vakuutti Signe; "elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan, jos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin."

"Entä sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea.

"Minä olen," sanoi hän, "ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä että inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli kallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa äärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on järkähtämätön."

"No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja, jonka minä toin teille muassani Englannista!" Hän viittasi ja eräs hänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää Valdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli sieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen syliinsä.

Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei ollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen poskillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.

"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?" sanoi hän ja heittäysi niiden kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.

"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen elämästäni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei häntä olisi niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi isää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!"

Signe ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista nuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen silmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun Elisabetinsa kuvaan.

Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle kahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja Signe painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan. Kristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen kättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa ojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan enkelien ilon kaltainen.

Loppu.