OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ (continued 2)

"'Petter on' — — huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti hänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä seisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan jäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,' sanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi, koska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun äidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton; ottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen rukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis seurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja tottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti hän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin paljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle hyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan tahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin häntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti kokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän vankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että hän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen jalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei myöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi, sillä hän on minun — isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein pyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä koskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole kuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa isäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka syntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla puutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä minuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat minua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita täällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni lieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän minun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen seurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen vapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua iloisempi."

"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan, kokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on itsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne tuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden korin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä, ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata häntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään."

"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri syntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä sinulla on abbotin koko luottamus.' — 'Sanokaa pian, sillä ihmisen autuudeksi teen minä, mitä taidan' — 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt, 'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän on' — — samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse mentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä on nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja kuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin läpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä kerron sinulle' — — Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi kaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja minä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja kun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen jälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä vaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja rohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni kautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät jätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin, että petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja viinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita. Te olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt abbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen itseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta siitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen tähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan päivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa Jöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa, pelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin minä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei meidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän pelastustanne."

"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko sieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö ymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni Teille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa minä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi."

"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun läsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen ympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on vietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p——le on minun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä tästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on määrätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi koskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille myrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan. Niinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus mahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te, kun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa, hyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan, jonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle. Sanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte saavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne."

"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi syntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se on luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta alkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja Teidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget siinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää munkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein anteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään nauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon, vaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette pitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään epäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on — hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka välttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän tunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää myrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä Teille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa myös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan silloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan, jotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa kaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton. Aamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä kirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne. Petter."

"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä. "Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna sydämeeni."

* * * * *

Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi polttoroviolle.

Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.

Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla. Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa, niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua, kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu, jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua, 'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"

Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin; mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin, sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva, ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen silmänsä ummistanut.

Akselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui, ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä; mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.

Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.

Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.

Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; — silloin näki hän Petterin seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.

Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella päällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa samettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti, riippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka kannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä. Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia, joilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti yhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla istuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla. Avattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä ristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä kaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa rautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat isoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän tuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita, joiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja ällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä vastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun pahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin käännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä päällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä rukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että hän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten "ylösrakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä elämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen loputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn peloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.

"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa siis: onko se tosi?"

Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"

"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"

"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.

"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta, niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa tämän pyhän istunnon."

Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.

Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi, nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.

Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa; mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat ottaneet huostaansa hänen asiansa.

Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse, niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu, kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä, hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä itseltäsi. Juopot koirat — minä tarkoitan munkkeja — voisivat kyllä tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään — — — lyhyesti, katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan, niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että olisin Roskildessä ennen puolta yötä."

"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä? Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon epätasaisella tiellä."

"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy, ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota, mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren tärkeän salaisuuden."

"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kättä.

Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti keveämmin.

Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.

"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille Marialle."

"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin kiitettävän."

"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin paljoa vähentäne." — "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.

Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä. Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa Petter autti häntä.

Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään, kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä; mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme käyneet kellarissa."

"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa. "Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein kuoropoikain kruunu."

"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.

Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.

"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että makasi pöydälle kaatuneena.

Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.

"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät kannut ja kiiruhti ulos.

Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle: "Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja, sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.

"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."

"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen hänen pikarinsa reunoja myöten.

"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua."

"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.

"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä; "meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."

"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen täytettyjä pikareitansa.

"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan.

"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.

"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen pikarinsa.

Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria, jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"

"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka minä väännän niskasi nurin!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle.

Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."

Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "Kuolema ja kirous Sigismundille!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.

Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet. Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko valmis, jalo herra? Hetki on tullut."

"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi, jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"

"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.

"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin, kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.

"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."

"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti kauhistumatta.

Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.

"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.

"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.

He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.

Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.

Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi luostariin. — Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin.

"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"

Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen kanssansa.

"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni, joka — — —"

"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"

Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä, ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."

Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.

"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin; kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!"

Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.

"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä. "Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla täytyy olla toinen ja suurempi syy?"

"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan, mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun väärintekoni ovat ansainneet."

"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii katumuksesi pois monta syntiäsi."

"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka rintaani, sillä minä olen — ettekö kauhistu tätä kuullessanne? — minä olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"

"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun vielä — — —"

"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte minun sanoa teitä isäkseni."

"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon. Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton," jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"

Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:

"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä. Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä. Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun — heikko minä olin — myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja — kuoli. Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa tuntoani."

"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."

"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kädessä, huutaen minulle:

"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!'

"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä. Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."

Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."

"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliäisyyteni oli rajaton."

"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."

"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja katkaisnut nuoran."

"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä, 'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.'

"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.

"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."

"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillä lienee ollut pesä."

"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?"

"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jälleen."

"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä? Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän lastansa.'

"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi sille tielle, joka vei Soröhön."

"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeä."

"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri, joka värjäsi ristimäpukua."

"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'

"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen polvillaan."

"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä paikoin se on haavoitettu.'

"Minä hengitin vähän keveämmin."

"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."

"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."

"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon."

"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'

"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."

"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen ylläpidoksi."

"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään päällä. Petter on teidän poikanne!"

Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu, siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.

Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.

Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."

"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella, painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat." Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.

"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti Knuuttiin epäilevän silmäyksen.

"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."

"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isänsä sydämelle."

"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa. Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventämiseksi."

"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa."

"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla pukeumisessa.

"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."

"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä matkallanne!"

Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.

Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä, ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan. Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.

* * * * *

Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän, liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä, joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.

Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:

"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää. Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään kuolemaan."

"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"

Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan teidän silmäinne eteen astumiseksi."

"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"

"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä: antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"

"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"

Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt, suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"

Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.

"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan Armo."

Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hän: "Armo!"

Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.

"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen."

"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik. "Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka."

Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin.

"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe; "vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."

"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut ystävyyteen ja helleyteen.

Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.

"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?" kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.

"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.

Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää peruuttako armosanaanne!"

"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä Hengestänsä."

Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja abbotti Sigismundin tuloa.

"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.

Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"

Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.

Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.

"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen viattomuutensa."

Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.

"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.

Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.

Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.

"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään. "Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä, muistatteko?"

"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa.

Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta," sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin aikasiin?"

Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.

Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.

"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että pysyisitte kotona."

"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."

"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni ulos.

"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.

"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa loistoa."

"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?" huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.

Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:

"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä, vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä, ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla yksinäni!"

Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine, jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.

Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta, ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä, jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.

"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle, jolle hän sanoi:

"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"

"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme kiedotut — — —"

"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä," sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui hänen kielellään.

"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!"

"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte tänne!" käski Cecilia.

"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi; "elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, että vereni — — —"

"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.

"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan Petterin kanssansa."

Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.

"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin, ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.

Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja Markus ryömi ulvoen pois.

"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä vähemmän julkisesti polttamalla — hän joka pyöritti ruoskaa minun pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.

Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen palvelusnaisensa.

Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.

Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.

Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.

Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa tykö, joka vielä makasi sängyssä.

Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:

"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen viedä pois — voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi enkeliksi?"

"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi kiusaajattarensa jalkoihin.

"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä, joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."

"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa Cecilian kättä.

"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli hänen kanssansa kuninkaan luona — te kuulette, että minulla on tarkat tiedot — samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä, syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä kuninkaankin supistetun vallan kanssa."

"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.

"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt; kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.

Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt, saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.

Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epävakaisen sydämen.

"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin. "Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle rasian, täynnä väkevää myrkkyä.

Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.

Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja hyväavuisen kuolemalle.

Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää. Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla kotiinsa.

Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.

Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn, jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä auaisnut.

Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä. Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa, ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä ja huoneesta ulos.

Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi ja piti vapisevaa tyttöä kohden.

Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon äänellä ja ruumiin liikkeillä:

"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan. Magdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin teitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään metsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hän ja lankesi lattialle.

Peljättävät miehet astuivat sisälle.

"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan tytär, viipymättä seuraamaan meitä," sanoi yksi miehistä, eikä ollut ollenkaan huomaavinansa kuningasta.

"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse," huusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja päästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei tunne mitään rikosta."

"Hävytön," huusi kuningas, viitaten sänkyyn; "uskallatkos esiintuoda niin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun huoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä et voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi, ja kuitenkin — — —"

Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki: "Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon: minä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg, jonka minä — — —"

"Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, että minä olen niin huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hän, kääntyen Märtaan, "sano minulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä tahdon tietää sen!"

Märta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli kuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi vapisevalla äänellä: "Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani ja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän on — — —"

"Paennut," huusi Erik. "Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt lävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä huoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme," jatkoi hän Signelle, "uskallatkos vielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin armoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee. Sinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repäisi hän itsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja syöksi kun vimmattu huoneesta ulos.

Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.

Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.

Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat silmänsä taivasta kohden.

Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat hänen istumaan vaunuun.

Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:

"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi. sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita rakastin maanpäällä!"

"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.

"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.

Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta kuiskutti hiljaa virren sanoja.

Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi ruumisvirren sävel.

* * * * *

Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe oli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt jotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli häntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin hänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi hänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä leveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli miellyttävä näköala järvelle ja metsään.

"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeästi hymyillen. "Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?"

"Ei mitään," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia mitään."

"Malttakaa mielenne," sanoi Appellona säälien, "ja virvoittakaa itseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt kärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen."

Hän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.

Signellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka pikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin inkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää, viiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria, täynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.

"Tahdotteko syödä?" sanoi Appellona. "Minä jään tänne teidän palveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa ainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin."

"Missä minä olen?" kysyi Signe. "Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän inkvisitionin vallassa?"

"Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona järkevästi; "mutta te olette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä on, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon kertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta mukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata teidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti täyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta."

Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Täällä ja tällä paikalla — ah, ajatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan — en voi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis, hyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte yöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä tahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty."

"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle. Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi armahtanut minun nuoruuttani.

"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä totuutta tunnustamaan."

"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.

"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.

"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"

"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.

"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.

Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:

"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"

Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.

"Mitä minä vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia tunteita.

"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa," huusi Signe, väännellen epätoivoisena kauniita käsiänsä.

"Teidän asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minä en tahdo salata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema."

"Tässä ei ole mitään valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on heitetty. Minä tahdon kuolla!"

"Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla osanottavaisuudella. "Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos voisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte imeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te."

Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.

"Päästäkää minut irti," huusi Appellona, "minä en ole mahdollinen olemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt lähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä itse olen langennut."

Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.

"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla," jatkoi Appellona, "mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja hartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän hyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että — — —"

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.

"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan täytyy tulla äidiksi."

Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.

"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä; sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne, joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö kauhistu hirmuista kohtaloanne? — Te olette määrätty korvaamaan häntä ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."

"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"

"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut kuoleman!"

Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.

"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.

"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen Appellonan vaaleita huulia.

"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton, niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.

Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.

Appellona tuli takaisin. "Minä valvon teidän luonanne yötä," sanoi hän, "ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan emännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja hän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton."

"Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikä oli sen onnettoman rikos?"

"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä," vastasi Appellona, "mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli nuori ja kaunis."

"O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna minun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua puhtaalla sydämellä! Ah, Appellona," jatkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin olisimmehan kuitenkin vapaudessa."

Appellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri etulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.

"Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä; "me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen käsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun polttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä, eikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?"

"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitä vuodattaen, "olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa tässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla näen edessäni; sillä täällä — sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää lapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter oli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut raskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin tultua katosi hän itsekin."

"Hirveätä!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja lapset?"

"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi," vastasi Appellona, "löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei kukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu. Laudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta, kuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli suureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli puolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli loppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa suosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut kaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli aavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti minun — — —?"

"Lakkaa," sanoi Signe. "Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole joutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty murhaluolaan." Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.

Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä huoneessaan.

"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."

"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona kummastellen.

"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä. "Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"

"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."

"Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun käteni ryöstää hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna. Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon, niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"

"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan. Se on hän."

"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka verkalleen.

"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti: "Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni oikein pahoin semmoiseksi!"

"Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen, ja käski Appellonan olemaan siellä. "Teidän tahtonne yksinään on hänen lakinsa, ja minun — sen vakuutan teille taivaan kautta — minun korkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O, kuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta arkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun totella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään vankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja jos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta, mitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä veisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras ystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että minä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun te saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta."

"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi," jatkoi Sigismund teeskennellyllä avosydämellisyydellä, "jos arkkipispa olisi siitä tiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä ennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen suuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja hoitooni."

"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne," vastasi Signe vähin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä epäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta siitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen."

"En minä, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta. "Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä surullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin pitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on minulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä huomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee, sillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla siinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut teidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi teitä syyttää."

"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä. "jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan, josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."

"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle. Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila. Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän, mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään, sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan, jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka — — —"

"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule. Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan — sen minä vannon Ijankaikkisen ja Hänen läsnä-olonsa kautta — ei koskaan saa viettelys, pahe, paha esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa! Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä."

"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.

"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.

"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne: takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into, jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän, niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun maailman."

Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle, jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.

"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne. mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa, mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä!"

"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja, joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen. Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton, sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te — te olette vielä niin nuori ja kaunis — se olisi surkuteltavinta, jos — voikaa hyvin, jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on, minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon, että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! — Voikaa hyvin! voikaa hyvin!"

Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.

Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset? Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan. Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle. Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä, että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta takaisin ja sanoi:

"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän lapsesi isä!"

"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin liekkiin!"

Hurjana syöksi hän ovesta ulos.

Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle sopiva."

"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.

"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."

"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe. "Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen? Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta ihmisen verta."

"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!" Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen jälessään käytävässä.

"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! — pitääkö jokaisen kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. Minulla ei ole rikosta, ja sitä lohdutusta elä ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan."

Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.

"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa todistajana!"