Front matter

Kirj.

Hilja Valtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta, mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.

Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin särmään.

»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja, tuttuja tavaroita.

»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.

»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»

»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»

Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta! Päätin päästää hänet pälkähästä.

»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä, jota niin hellästi kainalossasi kannat.»

»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen! Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»

Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.

Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen, joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin (kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin »liljanvalkeassa» sormessa.

»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»

»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»

Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat mustalla ja punaisella koristetut.

»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin tutustuessani lahjaan.

»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia», puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»

»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset! Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»

»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja… niin… ja…»

»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.»

Elokuun 26 p. 1923.

Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata muistellessa. Ohhoo!

Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa. Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!

Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi. Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin, että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti, että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina. Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa) oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun. Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei saa hankkia haluamallaan tavalla.

Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran, päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle. Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin. Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni autteli häntä parhaansa mukaan.

Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.

Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle, joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!

Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla. Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.

No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen enempää kuin minäkään hänestä.

Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo matkustaneet edeltäpäin.

Kumarruin lippuluukkuun.

»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani. Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.

»Hyvä neiti, sellaista asemaa tai pysäkkiä ei ole.»

Levitin silmäni suuriksi.

»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se on Turistissakin. Katsokaa!»

Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen. Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo kovenemassa.

»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse lippuja ostamaan!»

Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.

»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää, vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»

Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa herran sanoihin.

»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei jono tajunnut.

Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!

Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti) taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous, jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan esiin. Se ei ole hauskaa.

Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa aikani kuluksi.

»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»

Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan. Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.

»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva ostostaan miehelleen.

Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se »oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.

H. Courths-Mahler!

Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.

Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa, ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä lehden neidon kourassa kysyi:

»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»

Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.

»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja vilkuili neuvottomana ympärilleen.

Rouva toisti kysymyksensä.

»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja poistui.

Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten nauravan pukinjalalleen.

Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.

Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan. Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.

Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.

Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake» siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.

»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.

Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa uhkeudessaan ihailtavakseni.

Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.

Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.

Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman »Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.

Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni, hieroin sitä ja nielin.

»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra avuliaan näköisenä.

»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani.»

Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!

»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»

»Luonnollisestikaan en!»

»Pian näihin maisemiin tottuu.»

»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»

Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä ihanassa elämässä.

»Mörskä!» ilmoitti junailija.

Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme niiden viereen.

»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille», huomautti herra.

»Matkustatteko ehkä tekin Latomereen?»

Hän myönsi. Selittipä vielä asuvansakin siellä.

En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni. Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta? Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää vanhempi.

Toverini tarkasteli huvitettuna minua ja faneerilaatikkoani.

»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme, neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»

»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen kanssa.»

»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen tantti-ilmeenne.»

Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun ei niitä tarvitse.

Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».

Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi miestä tulla lontimaan meitä kohden.

»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli lääkemies minut länkisääriselle miehelle.

Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti ensi sanoikseen:

»Lähretähän sitte ajamahan!»

Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia, mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran. Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet, kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia, peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.

»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»

»Yhreksän kilometriä.»

»Onko se suurikin kylä?»

»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»

Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja jurahti:

»Hevoonen! Noo!»

Elokuun 27 p.

Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin. Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin yöpuulle.

Nyt seuraa jatko.

Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen. Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä talossa ollaan rikkaita.

Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias naama.

Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan. Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja? Emäntä ei ainakaan.

Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut omaan miellyttävään seuraani.

Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä. Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.

Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan. Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.

Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti tietysti silloin keskustelunaiheen.

Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin minut kotiinsa kuljettaneet.

Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta», sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen huoneeseen.

Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.

En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.

Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.

»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.

Kuka ihme siellä on, joka nimenikin tietää? Ei maar se vihollinen voi olla, koska noin rukoilevassa äänilajissa puhuu. Täytyy nousta vakuuttamaan, etten ollut vielä ehtinyt suuttua kehenkään tällä paikkakunnalla.

Nousin vuoteesta ja menin ikkunaan tekemään tuttavuutta. Raotin uutimia. Pitkä mies seisoi lasin takana nenä ruudussa kiinni.

»Hyvää huomenta!» aloin kohteliaana.

»Mitä tämä oikein tarkoittaa, Liisa? Onko sinulla joku muu luonasi?» murahti mies lasin takana aivan aviomiehen äänellä.

»Yksin minä olen, mutta mitä ihmeen asiaa…»

»Avaa sitten heti akkuna! Olen jo puolisen tuntia saanut seisoa täällä sateessa. Sinä nukut kuin tukki.»

Työnsin uutimet kokonaan syrjään. Oli tosin siveetöntä näyttäytyä vieraalle miehelle paitasillaan, mutta toivottavasti vieras ei soimannut minua siitä, sillä hänen naputtelunsa neitsytkammion lasiin näin jumalattomaan vuorokauden aikaan oli mielestäni yhtä siveetöntä.

Painoin nenäni ikkunaan minäkin.

»Mitä asiaa olisi? Ehkä kiireellistä?» kysyin.

Pitkä mies veti äkkiä naamansa pois lasista.

»Kuka te olette?» mutisi hän.

»Liisa minä olen, ja Liisa aivan syntymästäni saakka sittenkin. Mutta minulla on tapana ottaa vieraita vastaan päivällä ja ovista. En ole lainkaan mukautunut yöelämään.»

Minulla tuntui vielä olevan enemmänkin kahdenkeskistä sanottavaa nuorelle miehelle (sillä nuori hän kai oli), mutta sitäpä tämä ei halunnutkaan, vaan pötki pakoon niin, että pensaat puutarhassa lakoilivat.

Nauraen kiipesin vuoteeseeni. Merkillinen elämys! Eikö totta? Arempi ihminen olisi jo moisesta herättänyt koko kylän. Minä vain sievästi karkoitin rauhanrikkojan. Mitähän kummaa varten hän mahtoi oikein ikkunasta sisään tupata? Luultavasti joku renkipoika, joka pyrki piian luo yöjalkaan, mutta erehtyi surkeasti ikkunasta. Miekkonen! Sai aivan suotta seisoa sateessa.

Aamulla emäntä kysyi, olinko nukkunut hyvin.

»Kiitos, oikein hyvin. Kuka poloinen vain lienee yöllä erehtynyt ja tullut naputtelemaan ikkunaani.»

Emännän lihavat leukapielet nytkähtivät omituisesti. Vanhin tytär pujahti tupaan väelle velliä keittämään, ja toiset tyttäret oikoivat tärkeinä esiliinojensa poimuja. Kerroin tietysti latukantasiaan myöten koko jutun ja ihmettelin, miten vähän pohjalaisissa on huumorintajua. Kukaan ei edes hymyillyt lennokkaalle kuvaukselleni.

»Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan», selitti emäntä hiukan salaperäisenä, ja tyttäret näyttivät noloilta.

»Tulevatko he noin vain ilman muuta tuntemattomiakin tyttöjä praataattamahan? Sehän on hyvin kohteliasta. En ole vain tottunut sellaiseen tapaan.»

Nuorin tytär tirskahteli huomautukselleni, vanhemmat hymähtivät, ja emäntä lavensi selitystään.

»Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.»

Yöjalka siis, kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.

Kauan en tahtonut viipyä esimiehen perheen vastuksina. Hyväähän minulle kyllä tarjottiin ja paljon, vaikka pieni ystävällisyys mausteena ei olisi ollutkaan haitaksi, mutta mieleni paloi pystyttämään omaa taloutta. Aamiaisen jälkeen lähdin puheenjohtajan saattamana koululle. Jo tullessani toissa päivänä näin sen. Täällähän voikin nähdä yli koko pitäjän, kun vain viitsii kavuta vähänkin korkeammalle maasta (esim. savutorven nenään). Sopesta katsoen näytti koulu olevan lähellä, mutta kolme ja puoli kilometriä saimme kävellä, ennenkuin voimme avata koulun punaisen, kronkelilukkoisen veräjän. (Lapset nousevat luonnollisesti aidan yli veräjän pielestä, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä kopeloida viittä minuuttia veräjän hakaa.)

Terve, työtanner ja uusi koti!

Terve!

Elokuun 31 p.

Neljä päivää olen laittanut kotiani kuntoon. Niin olen raatanutkin kuin neekeri ja orja. Olkaa hyvä ja katsokaa rakkoja ruusunpunaisissa kämmenissäni! Mutta hauskaa työtä se on ollut, hauskinta mitä tiedän. Aika on mennä livahtanut kuin auto (jonka ohjaaja on nousuhumalassa). En ole lainkaan huomannut sateisia päiviä, en latoja enkä heinäseipäitä. Särkynyt sydämenikin on tuntunut kokolailla eheältä ja terveeltä. Rakas »varaventtiilini» ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla olisi rinnassa särkynyt sydän. Asia on kuitenkin niin ikävästi! Ohhoo! (Metrin pituinen huokaus.)

Koulu on kesällä kylää. Kirkko, puodit, pankki ja pappila ovat aivan lähettyvillä. Lähin naapuri, Komi, on kujan toisella puolen. Komea rakennus on tämä koulu. Koulutalo tuoksuu vielä tuoreelle pihkalle. Se onkin vasta viime kesänä rakennettu. Opinhaluisia, pieniä kansalaisia, tai paremmin sanoen opinhaluisiksi pakotettuja pieniä kansalaisia, oli ilmaantunut niin runsaasti, että täytyi koulun seiniä levittää. Se tapahtui helpoimmin rakentamalla uusi luokkarakennus ja muuttamalla vanha opettajain asunnoksi. Suuren rähäkän ja motkotuksen jälkeen olivat kunnan isät suostuneet sellaiseen toimenpiteeseen.

Meitä on neljä »valistajaa» talossa. Kaksi miestä ja kaksi naista. Toisen miesopettajan pitäisi oikeastaan siirtyä sille uudelle koululle, jonka perustamista tarkastaja koettaa toteuttaa. Mutta kunnan isät tuumivat, että mitä ihmettä varten pitäisi joka opettajalle oma koulunsa laittaa. Asukoot yhdessä! Joutavat »muksut» pitemmänkin matkan lämpimikseen kulkemaan! Ei jokaisen viiden kilometrin päähän kannata koulua rakentaa. Johan nyt!

Johtaja Taneli Iippo, perheellinen, asuu opettajarakennuksen toisessa päässä, ja hänellä on hallussaan lain säätämä kolmen huoneen ja keittiön asunto. Keskellä rakennusta emännöi alakoulunopettajatar, neiti Rauha Tuomikoski, keittiössä ja kamarissa. Minun lauluni helähtelee talon toisessa päässä. Opettaja Oskari Berglund, poikamies, on majoitettu luokkarakennuksen yläkertaan.

Nyt piirrän tähän kuvan asunnostani. (Piirustus… välttävä 6.) Sulkuihin pantu lauseke osoittaa, etten ole mikään tähti piirustuksen taivaalla, mutta aina toki osaan vedellä havainnollistuttavia viivoja. Opettajan tunnusmerkki on havainnollisuus.

Opettajatar Liisa Harjun lokaali 1923—24: [Piirros.] Mittakaava: (En muistanut sitä käyttääkään.)

Tällainen on kotini. Tässä paperilla se ei juuri silmiä hivele, mutta kun nostan katsantoni ja tarkastan valtakuntaani, niin ilon kiljahdus kihelmöittää kurkkuani. Syytä onkin iloita. Tunnen monta nuorta opettajaa, jotka eivät voi viisiin vuosiin uneksiakaan omaavansa tällaista kotia ja joiden on pakko aloittaa elämänsä lainatun sängyn ja pakkilaatikkojen varassa.

Tämän päivän olen kulkenut huoneesta huoneeseen, katsellut, korjaillut, ihaillut. Viime työkseni kävin poimimassa maljakkoihini »tähteet kukkasien». En uskaltanut pyytää rouva Iipolta kukkia, vaikka puutarha on täydessä kukoistuksessaan, sillä hänen omatkin maljakkonsa näkyivät olevan tyhjinä. Rouva on tietenkin suuri luonnonystävä, joka mieluummin näkee kukkasten tekevän hedelmiä kuin kuihtuvan maljakoissa keskellä kauneuttaan. Päivän kakkarat ja sinikellot saivat korvata puutarhojen jalosukuiset kukat.

Kuvasta näkyy, että minulla on kolme kasvavaa kukkaakin. Ruukkukasvia, tarkoitin sanoa, jos nyt kuusia sopii sanoa ruukkukasveiksi. Kukkajalat sain lahjaksi kesällä. Mutta kukkajalka ilman kukkaa on samanlainen kuin kellotapuli ilman kelloa. Latomeressä ei ole kukkakauppaa. Kukkaruukkuja täältä kuitenkin saa. Ostin kolme, à 4 mk 60 p.

Maleksittuani pari tuntia ympäri kylää löysin hautausmaan aidan vierestä kolme pientä kuusta, jotka suurella ilolla istutin ruukkuihini.

Olin juuri perkaamassa multaa pois kynsien! alta, kun ensimmäiset vieraat naputtivat oveeni.

»Herrasväki Iippo!» olisi palvelijani ilmoittanut, jos minulla olisi ollut sellainen.

Tutustutan sinut heti, rakas varaventtiilini, tähän herrasväkeen.

Rouva, pitkä, harmaapäinen humalasalko, katselee minua silloin, kun minä en häntä katsele. Kun taasen käännän silmäni häneen, livahtaa hänen katseensa karkuun. Tuo ei miellytä minua. Ryppy silmien välissä todistaa hänet hirmuvaltiaaksi.

Opettaja, pieni ja lihava, katselee liiankin suoraan, ja siirappinen hymy väreilee pitkissä, vipajavissa viiksissä. Perheensä keskuudessa näyttää hän olevan vielä hallinnan asteella, niin opettaja kuin onkin. Mielestäni hän muistuttaa jäänreunalla ilmaa nuuskivaa mursua.

Neiti Iippo, kaunis kaksikymmenvuotias, on ollut jo kaksi vuotta Helsingissä opiskelemassa estetiikkaa, isän, äidin ja itsensä ylpeys. Tämän ja kevätlukukauden hän aikoo olla kotona ja levätä. Onhan hänellä siihen aikaa. Hänhän on niin nuori. Minulle oli arvaamaton kunnia, että sain lausua »lepäävän esteetikon» tervetulleeksi kattoni alle.

Vieraani rupesivat heti pitämään kotitarkastusta. Opettaja julisti kaikki ilman muuta hyväksi, paitsi pianon, jonka hän ropeloi joka puolelta. Kunpa hän vain ei olisi soittanut!

Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.

Koputin kaunopuheisin elein kiharaista päätäni.

»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle antanut jokapäiväisen leivän.»

Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.

Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en lepäävä enkä työskentelevä.

»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin.»

»Minusta ne ovat oikein sieviä», yritti johtaja.

»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa.

»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»

Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!

Lausuin julki keksintöni. Johtaja nauraa hörähti. Rouva loi minuun vaanivan katseen. (Pitäneeköhän hän minua vakoojana?) Kuinka uskalsinkaan laskea leikkiä hänen korkeasti oppineesta tyttärestään! Kaunosielu nyrpisti hiukan halveksivasti suloista suutaan. Tunsin lierollakin ongenkoukussa olevan enemmän esteettistä makua kuin itselläni.

Vihdoinkin loppui kotitarkastus. Rakas, pieni kotini oli kestänyt tulikokeensa, ja sen omistaja veti pitkän pötkyn raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Tarjosin vierailleni Harjulan oivallista vadelmamehua ja äitirouvan kelpo piparkakkuja.

»Neitihän on kotoisin Savosta?» alkoi rouva mehua maistellen ja tarkkaavaisesti lasia silmäillen.

»Savotarhan minä olen.»

»Sielläpäin kuuluu olevan kauheasti torakoita. Äitini, ruustinna (kas vain, mehän olemmekin kaikki papillista sukua!) kertoi aina kauhuissaan, kuinka hirveitä elukoita ne olivat.»

Heitin kauhistuneen silmäyksen rouvan lasiin, jota hän edelleenkin tarkasteli. Jumalan kiitos; siinä ei näyttänyt olevan mitään sellaista möhkälettä, jota olisi voinut otaksua torakaksi!

Pitkä kuvaus torakoista ja siivottomista savolaisista talonpojista.

Olen savolainen henkeen ja vereen saakka ja tarpeen vaatiessa puolustan savolaisia russakoitakin. Varustauduin jo hyökkäyksiä torjumaan ja rynnäköltä tekemään savolaisuuden rintavarustuksen takaa, kun Iipon palvelijatar pöllähti savisine sorkkineen keskelle saliani ja hengästyneenä huohotti:

»Joutuin, rouva ja neiti! Tohtori tuli!»

Vieraat saivat äkkilähdön. Tohtori oli siis mieluinen vieras. Ahaa! Nuori »lepäävä esteetikkomme» oli lehahtanut punaiseksi kuin lampunvarjostimeni. Enpä tosiaankaan enää ihmettele, miksi neiti Iipon täytyy jäädä talveksi lepäilemään. Tohtori Korpinen (hän se tietystikin tuli naapuriin vieraaksi) on komea mies, eikä ole niin hullua päästä tohtorinnaksi. Kannatetaan sellaista aatetta!

Syyskuun 1 p.

Minulla on paljon kertomista. Lennä salamana kynä!

Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.

Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta. Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli pilkulleen samanmakuinen.

Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi kulkuani.

»Uusi opettaja!» liikkui kuiske katsojissa.

Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.

Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin tärkeän näköinen.

»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»

Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen, siltä minusta näytti.

»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella Berglundin ja viivattomat neidin.»

Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus, aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti yhtä mieltä.

Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.

Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla tylsäjärkiseltä!

»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.

Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa asianomaisen myöntymistä.

»Jaa. Se on niin, että Berglund opettaa mielellään laskentoa.»

»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen opetettavakseen.»

Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin kuva-arvoitusta.

»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin. Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta turhasta vaivasta.»

»Mutta minä en hyväksy sellaista vanhaa tapaa, joka yhden niskoille kokoaa kaikki vihkotyöt ja toisen niistä vapauttaa kokonaan.»

»Opettihan viimevuotinenkin neiti tämän työsuunnitelman mukaan.» Johtaja ei ollut kuulevinaankaan huomautustani vihkojenkorjauksesta. Berglund nauraa virnisteli hyväksyvästi esimiehen selän takana. Neiti Tuomikoski katseli kauhistuneena minua, kun uskalsin noin siekailematta pitää puoliani.

»Viimevuotinen neiti ja minä olemme kaksi eri asiaa, opettaja hyvä.»

»Aivan niin, aivan niin. Mutta jos neiti nyt kuitenkin ottaisi. ottaisi…, niin pääsisimme vähällä koko asiasta.»

»Kyllähän opettaja Iippo pääsisi vähällä, sen sijaan minä saisin koko lailla enemmän työtä kuin mikä on oikein ja kohtuullista.»

»Noo, nuorilla saa ollakin vähän enemmän puuhaa. Eikä niistä vihkoista niin suurta puuhaa ole kuin neiti näyttää luulevan. Tunnitkin ovat helppoja, istuu vain itse ja antaa lasten kirjoittaa.»

»No, sittenhän johtaja voi itse ottaakin nämä minulle kuuluvat aineet. Minä kyllä suostun mielelläni vaihtokauppaan.»

Menipä ukilta kynnet päähän.

»Katsokaas, neiti! Seikka on sellainen, ettei sekään oikein sovi. Minulla on yhtä ja toista hommaa aina iltaisin. Maatilani vaatii välttämättä isännän läsnäoloa. Silloin jää vihkotyö väkisinkin sivuseikaksi.»

»Kyllä minä sen ymmärrän, mutta se on juuri sellainen seikka, joka ei liikuta minua lainkaan. Minä korjaan yhden luokan kaikki vihot, mutta yhtään ainoata vihkoa sen yli en korjaa. Johtaja järjestää vain sen mukaan opetustyön.»

Iippoa harmitti, ja taisipa harmittaakin kelpo tavalla. Emintimäni valtakausi on elämässäni loppunut, ja Iippoa en ainakaan hyväksy sen uudeksi diktaattoriksi.

»Mitenkä sen voisi muuten järjestää?»

(Nauta!)

»Voimmehan ottaa luokkajaon!» Nyt vasta uskalsi Berglund suunsa avata. Kannatin lämpimästi tätä »jaloa» aatetta.

»Koska sitä haluatte, niin sopiihan se minullekin», myöntyi Iippo. »Mutta sitten kai saanen ottaa haltuuni ensimmäisen osaston?»

»Tietysti johtajalla on valintavapaus», myönsi Berglund, ja minä säestin.

Ukkeli ei jäänyt tämän päätöksen jälkeen sekunniksikaan enää seuraamme, vaan meni käytävään, joka samalla oli koulun rukous- ja juhlasali, ja paiskasi oven kiinni, että ikkunat seinällä helästivät.

»Taisi suuttua?»

»Kovasti, neiti kulta. Vaikka hän kotonaan onkin nöyrä puoliso, niin on hän koulussa itsevaltainen johtaja. Oli kovin ikävää, että heti aluksi suututitte hänet. Hän on pitkävihainen», ilmoitti Berglund.

»Ikävämpää olisi ollut korjata iltakaudet vihkoja. Mitenkä me sovimme jäljelläolevista osastoista?» tiedustelin.

»Annan neidille valintaoikeuden.»

Kyllä nuoret opettajat ovat sentään toista kuin vanhat, ikäloput pedagogit. Palkitsin hymyllä hänen »jalomielisyytensä» ja valitsin toisen osaston. Berglundille jäivät yläosastot.

Nyt panen hetkeksi kynäni »patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1» ja kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tästä alkajaisjupakasta.

Rakas varaventtiilini! Omatunto sanoo: »Hyvä, Liisa! Hyvä!»

* * * * *

Kello kilisi. Lapset asettuivat riviin, ja jokainen paimen vei oman lapsilaumansa luokkaan, jossa niitä hiukan järjesteltiin. Ihmettelen, miten tottuneesti tämä työ kävi minulta. Tuntui siltä, kuin olisin jo vuosikausia ennen äkseerauttanut »Herranlahjoja». Marssimme eteiseen ja asetuimme rukousjärjestykseen. Iippo istui jo harmoonin ääressä, ja neiti Tuomikoski rapisteli rukouskirjan lehtiä. Berglund ja minä seisoimme suolapatsaina lapsien takana.

Virsi 134: 1, 2, 3.

Iippo oikaisi pyylevän ryhtinsä, rykäisi ja alkoi. Alkusoitto oli hänen ylevän ryhtinsä arvoinen. Siinä oli viljalti forte- ja pianissimopaikkoja, juoksutuksia ja lurautuksia. Otaksuttavasti hän soitti kaikki virren alkusoitot yhteen kyytiin ja pani omiaan vahvasti sekaan, sillä rannekelloni osoitti tämän musikaalisen alkutoimituksen kestäneen kymmenen minuuttia. Vihdoin tultiin itse virteen. Avasin suuni yhtyäkseni virteen, mutta muistin samassa, että lapset kääntyvät katsomaan minua kuullessaan oudon äänen takanaan laulavan. Tuo puhtaasti pedagoginen ajatukseni oli todella onni. Opettaja Iippo on näet todellinen taiteilija, joka ei paljoa piittaile sellaisesta vähäpätöisestä seikasta kuin sävelen pituus. Hän soitteli kaikki sävelet yhtä pitkiksi.

Nyt vasta alan oikein tajuta, mikä suuri lahja on itsehillintä, jonka olen saanut oppia äitirouvan nyrkkivallan aikana. Syvin hartaus vallitsi ulkopuolista minääni, vaikka sisässäni elämöi ilkeä ilo.

Jälkeenpäin olen katunut ilkeyttäni. Mistä sen vielä tietää, millainen kummitus minustakin tulee, jahka olen kaksikymmentäviisi vuotta jauhanut yksiä ja samoja asioita ihmislasten koviin kalloihin, kuten opettaja Iippo.

Tänään on koulussa vain järjestelyä. Yhdeltä pääsivät lapset kotiinsa. Minun luokallani on neljäkymmentäkolme oppilasta ja niistä kaksikymmentäviisi tyttöä. On vanhanpiian taimia!

Samana päivänä klo 9 ip.

Tulin juuri saunasta. Saunan ja tuoreen vihdan (täälläpäin sanotaan vastaa vihdaksi) tuoksu lemuaa vielä sieraimissani. Olen väsynyt, mutta siitä huolimatta haluan pitää hetken aikaa »varaventtiiliäni» auki.

Olin kirjoittamassa täyttä kyytiä muistiin tämänpäiväisiä elämyksiä, kun Tuomikoski ja Berglund keskeyttivät sen vierailullaan.

Lienee paikallaan muutamalla lauseella tutustuttaa päiväkirjakin näihin henkilöihin, joiden kanssa joudun alituisesti kosketuksiin.

Neiti Tuomikoskea katsellessani johtuu minulle väkisinkin mieleen J. Juteinin sanat: »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.» Hän on vaalea kuin rieskamaito, ja hiukset ovat isot ja keltaiset. (Kunpa hän ei vain niitä niin hirveän kireälle kampaisi!) Hänen hymystään pidän. Se on ystävällinen ja herättää luottamusta. Nuoreksi ihmiseksi (luultavasti hän on ikäiseni) hän käyttää liian vanhanaikaisia pukuja.

Berglund on komea mies ja voisi käydä herkälle naissydämelle vaaralliseksikin, jollei hän olisi niin vietävän nahjusmainen. Johtaja Iippo saa menetellä hänen kanssaan niinkuin hyväksi näkee. Mies poloinen maksaisi vaikka rahassa saadakseen elää sovussa lähimmäistensä kanssa. Hän ei varmastikaan uskalla sanoa poikkipuolista sanaa kenellekään. Minun tämänaamuista urhoollisuuttani hän kovasti ihaili, vaikka ei uskaltanutkaan tulla avukseni. Iloinen hän on ja puhelias. Leikkipuhe sujuu mainiosti. Hän on ollut merillä ennen ja on vasta kolmatta vuotta opettajana. Ikää en viitsinyt kysyä. Laskujeni mukaan, jotka tein hänen ulkomuotonsa perusteella, pitäisi hänen olla siinä kahdenkymmenenseitsemän vaiheilla.

Molemmat, sekä Berglund että Tuomikoski, ovat toista vuotta Latomeressä.

Sitten olemme vain Liisoja, Rauhoja ja Oskareita keskenämme.

Järjestimme myöskin syönti- ja juontipuolemme. Rauha ja minä ostamme kaikki ruokatarpeet ja maksamme ne puoliksi. Toisen viikon emännöi Rauha, toisen minä. Berglund on meillä ruokamiehenä, ja häneltä me kynimme viisisataa markkaa kuussa ruokarahaa. Minä olen jalomielisesti luovuttanut keittiöni ruokasaliksi. Tällä tavalla me kolme yksinäistä olemme muodostaneet perheen.

»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan saunankaipuun.

»Me olemme kylpeneet tavallisesti Hornin saunassa», virkkoi Rauha.

»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein palsamikin kukkii», ihmettelin.

Berglund hymähti.

»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»

»Onko hän hassu?» oli vilpitön kysymykseni.

»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.

»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.

»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa, ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.

Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen! Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja kiukkuisista muijista.

»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme saunan osakkaita.»

»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)

»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan. Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta heistä.»

Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. Piika Seliina pesi astioita.

»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne ole sopiva järjestys?»

Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että tyrehtyi omaan happamuuteensa.

»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän saunapäivämme.»

»Aina meidän» lausuttiin vahvalla korostuksella.

Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.

»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole muutakaan hommaa.»

Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki oli saava selvän löylyn.

Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan ojentaman saunanavaimen.

Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.

»Häikäilemätön nousukas!»

Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka valvoo oikeuksiaan.

Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen. Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.

Viheltelin.

Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle, mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.

Syyskuun 8 p.

Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.

Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?) Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?

Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin, jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua kysymystään!

Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän tekojensa vaikuttimia!

Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin haukkumanimien keksiminen miessuvulle.

Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on ollut koko viikon hyvin hapan.

»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.

Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.

Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa. Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään. Ikkunasta näimme vuoromme.

Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan. Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta. Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.

»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me kurkistimme saunaan.

Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan, kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.

»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»

Ja me kylvimme rouvan kiusalla. Berglundkin kävi peseytymässä.

»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen takaisin.

Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:

»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö vielä aivan hyvin.»

Mitäs tuumit, päiväkirja, onko naapurisovusta meillä vielä toivoa?

Syyskuun 29 p.

Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan, sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin markkinamiehiä odotellessamme.

Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti, sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.

Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka takasi meille vapaan pääsyn saunaan.

Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa. Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa se purkautuu.

En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»

Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!

Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin, miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».

Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.) Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa, että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.

Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme visiittimuistelolla!

Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois kaikki punaiset koristeet puvustani.

»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan portilla.

»Anna kaksikin, jos sinulla niitä kerran on! Ei oppi ojaan kaada.»

»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat aina moitittavan korviin!»

»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»

Rovasti, pieni, pyöreä, harmaa, tuli aivan portaille meitä vastaan.

»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut »kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin (Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani laskujeni mukaan minuutin.

Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja heinäseipäisiin nähden.

»Entä ihmiset?»

»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja kommelluksia.»

Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:

Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.

»Se syö kärpääsiä.»

»Ja itikoita», lisäsi savolainen opettajatar.

Luokalta kuului suhaus ja heti senjälkeen nauruntyrskettä.

Opettaja kohautti hallitsevasti ja hillitsevästi kulmiaan.

»Mikä siellä niin kovasti huvittaa?»

»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko luokka hihitti aivan valtoimenaan.

Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!

Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten itikat oikein olivat.

Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:

»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat sorkkihinsa koko halmehen.»

Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat, jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»

Lehmiä, hiehoja ja vasikoita Matti ajeli.

Vai sellaisia eteläpohjalaisen itikat ovatkin!

Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi sattunut kompastuksia murteen takia.

Salokyläläinen tuli ristittämään esikoistaan.

»Mikä lapselle nimeksi?» kysyi rovasti.

»Jos jouki Antiksi ristittäisihin.»

Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki» tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».

»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.

Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.

»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin. Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.

»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.

»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»

Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.

Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.

»Täältäpäin muuttaa paljon ihmisiä Amerikkaan.»

Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien, Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet. Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!

En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.) Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos rinnastani.

Kotimatkalla hyökkäsin Rauhan kimppuun kuin nälkäinen susi.

»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin siirtolaisuustilastojen kanssa?»

»Luulin niiden huvittavan sinua, kun niin hartaasti niistä juttelit.»

»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita, paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta erittäinkin tilastoja.»

»En tiennyt sitä. Ensi kerralla pelastan sinut pälkähästä.»

»Mitä ihmettä te niin kauan teitte makuukamarissa?»

»Juttelimme lehmistä ja karjanhoidosta.»

»Leh-mis-tä! Mitä kummaa te lehmistä juttelitte? Tunnetko edes lehmää?»

Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.

»Tottahan toki lehmän tunnen.»

»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita. Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»

»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»

On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni, etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska totuus.

Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin tuntein oli kuunnellut tirskumistani.

»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä, jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»

Lokakuun 7 p.

Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.

Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin tervatuopin pohja.

Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon puolestani…!

Rauha — ja minä. Kohtalo on tehnyt meistä ystävät.

Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut, tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt ystävyyteeni.

Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen ja hymyilee anteeksipyytävästi.

»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin viihtyisää.»

Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.

»Mitä sinä teet kaikilla noilla kirjoilla?»

»Luen.»

»Oletko lukenut kaikki nuo kirjat!» (Omistan noin sadan niteen paikoilla.)

En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon enemmänkin kuin nämä kirjat.

»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti. »Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»

»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin epäuskoisena.

»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin Välskärin Kertomuksia.»

»Mitä pidit 'Välskäristä'?»

»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain ensimmäisen osan.»

Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut, niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään. Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».

»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä lukemisesta.»

»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»

»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»

Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää. Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan tasoittamaan juopaa välillämme.

Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.

»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.

»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua keskellä parasta nautintoani.

»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»

»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti, vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.

Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.

»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut. Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin, mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua, vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»

Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni mielipiteeni häneltä.

»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!

Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni pianotuolilla.

»Soita!»

»Mitä soittaisin?»

»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja ukkoselta!»

Kesältä ja ukkoselta! Rauha on antanut omat nimityksensä sävellyksille. Hän ymmärtääkin ihmeellisesti musiikkia. On hauskaa soittaa hänelle, hauskempaa kuin lukeminen. Lukiessa hän saattaa haukotella kesken kaiken ja viedä sitten koko tunnelman kuoppiin. Soitto ei häntä koskaan uneta.

»Ei uskoisi, että sinä noin surullisia soittelet illoin, kun päivillä aina naurat ja ilakoit, pilapuheita laskettelet.»

Säpsähdin. Olinko raottanut vieraalle surukamarini ovea?»

»Soitan iloisia, jos tahdot.»

»Älä! Pidän surullisista enemmän. Itsekin olet silloin lähempänä minua. Tuntuu siltä. On kuin sama suru ja kaipaus yhdistäisi meitä.»

Pyörähdin tuoleineni häneen päin.

»Pidätkö minua onnellisena?»

»Et suinkaan toki onneton liene! Et ainakaan näytä.»

»Hyvä. Enkä tahdo näyttääkään.»

Rauha jatkoi virkkaustaan, joka oli hetkeksi painunut helmaan.

»Ei sydänsurua kasvoilla kannetakaan», jupisi hän hiljaa itsekseen.

Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.

Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!

Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan tullut.

Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni, repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.

Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.

Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut, toivottomasti rakastunut.

Kehenkä?

Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen vasta huomasin.

Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.

Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin sentään toivoani perustaa.

Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme, neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.

»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.

En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin muurahaiset.

»Hän toipuu jo! Hän toipuu jo!»

Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri, se ei noussut.

Olin pyörtynyt ja kaatuessani iskenyt pääni lähellä olevan kaapin oveen.

»Pääsinkö minä ylioppilaaksi?»

»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa, ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei ollut koskaan puhutellut minua.

Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.

Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:

»Hurraa! Me olemme ylioppilaita!»

Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni, ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi! Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!…»

Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja haukkui pienimmästäkin virheestä.

Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska niin hyväksi herkesi.

»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.

»Kiitos, oikein hyvin!»

Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut minua syliinsä.

»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»

Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.

»Kop, kop, kop», sanoivat kaviot katukiville.

»Vieläkö teitä pyörryttää, Liisa?»

»Ooh, ei!» huudahdin kiireesti, sillä pelkäsin hänen taasen tarttuvan itseeni kiinni.

Onneksi oli matka asunnolleni lyhyt. Päätäni ei enää huimannut, vaikka kovasti se tuntui kipeältä. Kapusin kiireesti alas ajurin rattailta. Maisteri pisti rahan ajurin kouraan.

Ensimmäinen ajatukseni oli livistää tieheni muitta mutkitta, ja pari askelta jo otinkin siinä mielessä. Mutta sain toki ajoissa takaisin mielenmalttini, joka oli heitellyt minua sinä päivänä pulasta pulaan. Enhän enää ollut tirskuva koulutyttö, vaan ylioppilasneiti, jonka tuli käyttäytyä arvonsa mukaisesti.

Käännyin takaisin. Ojensin käteni ja lausuin niin arvokkaasti kuin olisin jo viisi vuotta ollut suuressa maailmassa ja joka ilta sanonut kiitokset saattelevalle kavaljeerille:

»Olitte kovin ystävällinen vaivautuessanne tähteni tänne saakka, herra maisteri! Kiitoksia avustanne! Hyvästi!»

Hänpä ei päästänytkään kättäni irti, ja nähdessään koko porttikäytävän tyhjäksi tarttui hän vielä toiseenkin käteeni. Arvokkuuteni oli peninkulmien päässä. Säikähtyneillä koulutytön silmillä tuijotin maisteriin. Ensimmäisen kerran elämässäni hymyili hän minulle herttaisesti. Hän oli haukkunut minua hutilukseksi, laiskeliiniksi, tyhmyriksi, verrannut päätäni pärevasuun, niellyt minut elävältä kauniilla, kiukkuisilla silmillään. Mutta aina olin katsonut häntä silmää räpäyttämättä päin naamaa, ja vielä pari tuntia sitten olin vannonut tytöille opettavani lapsenikin vihaamaan »matematiikan Marttia».

Ja nyt! En löytänyt yhtä ainoata vihan nokaretta sydämestäni. Tunsin vain, että pidin hänestä vallan hirveästi. Mutta sitä hänen ei totisesti tarvinnut tietää. Ettei hän vain näkisi sydämeni lyöntejä, sillä se takoi niin, että takki heilui! En uskaltanut katsoa häntä silmiin. Olin varmasti punainen kuin keitetty krapu.

»Pelkäättekö minua?» Hän sanoi tuon taasen hyväilevän pehmeästi. Tuntui kuin outo henkilö olisi puhunut. Tähän asti hän oli puhutellut minua kuin tuomiopasuunaa. Mistä tämä uusi äänensävy?

»Ah, enhän toki!» huudahdin ja koetin katsoa häntä silmiin.

Samassa talossa asuva tuomarinrouva kulki ohitsemme. Käteni vapautuivat. Tunsin helpotusta. Mutta olisi tuomarinrouva voinut kauemminkin torua Teppoaan pihalla eikä satuttautua siihen nauravine silmineen.

Avasin oven ja olin livahtamaisillani porraskäytävään.

»Liisa, tahtoisin mielelläni tavata teitä. Saanhan? Tulen huomenna noutamaan teitä kello kuudelta.»

Olin mykkänä ällistyksestä ja yllätyksestä. »Pöpö»- ja »Jösse»-maisteri hakkailivat tyttöjä ja kävivät heidän kanssaan kävelemässä. Koulu oli täynnä juttuja heistä. Mutta Martti-maisteri (kaikkien tyttöjen salainen ihanne) halveksi meikäläisiä ja nimitti meitä »tirskuviksi letukoiksi». Ei oltu ikinä kuultukaan, että hän olisi jutellut jonkun tytön kanssa muista kuin kouluasioista, saatikka sitten pyytänyt jotakuta meikäläistä kanssansa kävelemään.

Nyt se ihme tapahtui! Olin äärettömästi ollakseni. Tietäisivätpä tytöt tämän! Mutta samassa kiehahti ylpeytenikin esiin. Vai luuli hän minun todellakin olevan niin »kanamaisen letukan» (hänen omat sanansa), että kaikkien solvauksien ja haukkumisien jälkeen riemumielin lähtisin hänen kanssaan kävelemään. Suuri erehdys. (Ei uskoisi, miten monenlaiset tunteet ehtivät mielessä leimahdella lyhyen sekunnin aikana.)

»Kiitos, mutta matkustan tänään maalle (sen päätin sillä hetkellä) ja tulen vasta päättäjäisiin takaisin.» Niin uskomattomalta kuin se nyt jäljestäpäin tuntuukin, jätin maisterin siihen paikkaan ja kirmasin huoneisiin niin, että ovet perässäni paukkuivat.

Säälin tulisella kiireellä kokoon välttämättömimpiä kapineita, ja enon ja tädin suureksi ihmeeksi lähdin juoksujalkaa satamaan. Oli tullut »armoton ikävä äitipuolta».

Kotona sai tuloni aikaan myös yleisen ällistyksen. Olinhan juuri päivää ennen kirjoittanut, etten tulisi kotiin ennenkuin koulun loputtua. Selitin »inhoavani keväistä kaupunkia».

Ihmeellistä, millaisen häiriön tuo yksi ainoa tapaus toi elämääni. En osannut ajatella mitään muuta kuin sitä. Kaikki muu oli aivan yhdentekevää. Loppujen lopuksi kaduin koko kotiintuloani ja jyrkkää kieltoani. Mielikuvitukseni hyrräsi kokoon ihmeellisiä seikkailuja. Ajatuksissani tein hyvinkin sata kävelymatkaa romanttisine keskusteluineen Martti-maisterin kanssa.

Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin välitti minusta.

»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen. »Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä erikoisesti silmällä.»

»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.

Illalla olin menossa retkelle tovereitteni kanssa. Viimeinen ilonpito yhdessä.

»Älkää toki noin lentäkö, neiti Harju!»

Maisteri harppasi pitkin askelin sivulleni.

»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle yksin yhden hetken?»

Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta antauduttu!

»Tämäkin hetki on maisterin.»

»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»

Eikö hänellä muuta sanottavaa ollutkaan! Pettymys kolahteli sydämeni seinissä. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.

»Sitä ei maisterin todellakaan tarvitse tehdä, ei kahden kesken eikä seurakunnan läsnäollessa.»

»Te olette kuitenkin vihainen minulle.»

»Syyttäkö?»

»Kunpa tietäisitte, Liisa! Ah, tuossa tulee jo pari toverianne! Saanhan kirjoittaa teille? Sitä ette toki kieltäne? Kirjoitan vasten tahtoannekin.»

Olin vihainen mielessäni. Siihen nyt piti tyttöjenkin ehättäytyä! Mitähän minun olisi pitänyt tietää?

»Mitä maisteri sinulle puhui?»

»Pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon.»

»Älä nyt valehtele!»

»Ihan totta. Hän haluaa vielä sättiä minua kirjeellisestikin. Ei ole saanut sitä kyllikseen tehdä näinä kolmena vuotena.»

»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja milloin lasket leikkiä.»

Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin. Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään. Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä. Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi. Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen seminaarituumiin.

Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.

»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut, siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli. Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'…»

Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah, hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli, että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!

Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin teatterista.

»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi viaton toverini ja tarttui paperikasaan.

Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.

»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.

Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun:

»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»

»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon taakse.

Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen. Mietin.

Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.

Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos! Kuinka nyt saisinkaan hävetä!

Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli luvannut tulla vastaan.

Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.

Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.

»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»

Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin vastausta.

»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu, pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.

Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille parhaalla tahdollanikaan mitään.

Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun täytyi lähteä.

»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»

Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon sanottavaa», ei ole tullut.

Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua. Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.

Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.

Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?

Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.

»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.

Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani yksin häntä.

»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»

»Soittosi sen teki.»

»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia hassuja johtopäätöksiä.»

»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin näen sen silmistäsi.»

»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»

Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.

»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»

Hän otti käsityönsä ja poistui.

Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.

Lokakuun 13 p.

Ei meitä surulla ruokita, se on ilo joka elättelee!

»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin, niin paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon sanoja, »kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin aina menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein kiusallisimmat. Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan ahkeruuden estävän unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka monesti olen unen tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus sen kyllä estää, ja taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo saada mitenkään unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää kyljeltä toiselle niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain sängyn päälaudalla ja heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin, sillä aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista paksulle, punaiselle kynälleni.

Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi hyvässä järjestyksessä.

* * * * *

KAUNIS TUNNUSTUS.

(Ensimmäinen »historiallinen» tapaus vuorokeskustelun muodossa.)

Henkilöt: Me kolme nuorta opettajaa, jotka olemme muodostaneet perheen.

Näyttämö: Keittiöni.

Aika: Päivällisen.

Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus.

MINÄ (onkien kaalia liemivadista): Miksi et ole mennyt naimisiin? Kaikki miesopettajat niin tekevät. Se kannattaa.

BERGLUND (imeksien ydintä luusta): Minä menenkin.

MINÄ: Aivanko totta? Milloin? Kenen kanssa?

BERGLUND: Mihin kysymykseen minun pitää ensiksi vastata?

MINÄ: Tyhmeliini? Tietysti viimeiseen. Sehän on tärkein.

BERGLUND: Voin rauhoittaa teitä sillä tiedolla, ettei morsiameni ole teistä kumpainenkaan.

MINÄ (nieltyäni suuni tyhjäksi): Tuon olisit voinut ilmoittaa varovaisemmin! Ajattele, jos kaali olisi mennyt väärään kurkkuun!

BERGLUND: Koskiko tieto sinuun niin kovasti?

MINÄ: Koskiko? Tietysti! Olenhan koko ajan pelännyt, että rakastuisit jompaankumpaan meistä.

BERGLUND (panee luun syrjään): Köyhän kansakoulunopettajan ei maksa vaivaa edes ajatella rakkautta.

MINÄ (laskien puolimatkassa olevan täyden lusikan takaisin lautaselle): Mi-mitä puhetta tuo on?

BERGLUND: Sitä mitä sanoin. Rikkaus on pääasia meikäläisen naimakaupassa. Esimerkiksi minä en tee köyhällä muijalla mitään. Täytyy saada sellainen, että hänen perintörahoillaan saa velkataakan pois harteiltaan. Palkka ei kuitenkaan riitä muuhun kuin ruokaan ja vaatteisiin. (Kilistää lusikalla lautastaan.)

MINÄ: Mutta laulammehan niin kauniisti laulussa: »Ja vaikka me yhdessä kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan…»

BERGLUND: Olen kerjännyt, joten tiedän, millaista se on. Se ei huvita minua enää.

RAUHA: Mitä on elämä ilman rakkautta! En voi kuvitella sellaista.

BERGLUND: Tietysti voi silti rakastaa, mutta se ei saa sotkea järkeä. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Ooo!

MINÄ: Olisi hauskaa tietää, kumpaan ryhmään me kuulumme!

BERGLUND: Teihin rakastutaan ja teidät naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Oooo! Ooo!

RAUHA: Sinä olet perin herttainen, kun meitä varten laitat erikoisen luokan.

MINÄ: Hän ei uskalla olla muuta. Mehän olemme hänen »ruokarouviansa» ja voimme maksaa epäkohteliaisuudet kissapihvillä ja harakkapaistilla.

BERGLUND: En tarkoittanut sanojani kohteliaisuudeksi. Tarkoitin mitä sanoin.

RAUHA: Sinä näytät ole vankin ensiluokkainen naisten tuntija.

BERGLUND: Jos nyt en aivan ensiluokkainenkaan, niin kuitenkin melko hyvä.

MINÄ: Olisipa mieltäylentävää peilailla sinun naistuntemuksesi kuvastimessa ja nähdä oma kuvansa.

RAUHA: Niin todellakin! Kuvallepa meidät!

BERGLUND: Mitä maksatte?

MINÄ: Totisesti! Vai maksatte! Kuvastan sinut kohta ahnuriksi ja ilkeäksi omanvoitonpyytäjäksi, jos et heti kohta kuvasta meitä. Tai etpä taida osatakaan, vaikka kehuit!

BERGLUND: Katsopas kaunokaista! Hänhän kiusoittelee minua kuin lasta. No, saat kuulla kunniasi. Sinä olet kuin kissa. Leikit, hyrräät, hypit, nukut rauhallisesti, mutta pehmeissä käpälissäsi on kynnet, sievässä suussasi on terävät hampaat.

MINÄ: Mitä? Julmurinako minua pidätkin?

BERGLUND: Ei kissan julmuutta niin pahana pidetä, kun se hiiriä kiusaa, vasta omistajansa kättä raapaistessa on sen oma turkki vaarassa.

MINÄ: Kylläinen kissa ei syö hiiriä, ota se huomioon!

BERGLUND: Mutta tappaa kyllä huvikseen.

MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!

RAUHA: Mikä eläin Noan arkista on minun esikuvani?

BERGLUND: Tietysti kyyhkynen.

MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole teräviä kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.

BERGLUND: Onhan sillä siivet, joilla pääsee pakoon.

MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan toisiamme eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin me olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän. Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja nyt herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä aikomukseni on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!

BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät savolaisten pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen, jonka lähemmin tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen paikkansa.

(Väliverho.)

* * * * *

ESTEETTINEN VIERAILU.

(Toinen »historiallinen» tapaus kertomuksen muodossa.)

Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti rouvansa lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen, jossa pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin päiville klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot. Seliina sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä vastalahjaksi tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.

Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme lähteä.

Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena hakemaan hyväksyvää silmäystä.

Käy joukkohon ystävä, vieraskin, sama meillä on usko ja henki,

lauloin täyttä kurkkua päätäni kääntämättä.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa. Neiti Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein paikalleen, mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen paussin jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli näyttämään, miten hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat pysyvät kotona.

»Hyvää iltaa!»

»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai neitikin tulee?»

(Tipa, tipa, tipa!)

Kokenein näyttelijäkään ei olisi osannut sanoa välinpitämättömämmin:

»En tiedä, mitähän olisi tehdä.»

»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin kutsukirje. Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»

Kohotin teeskennellyn hämmästyneenä kulmiani:

»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin. Siinä pöydällä on kutsukirje.»

»Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä tulla niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen tottuu. Sitäpaitsi ei täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!). Viimevuotinenkin neiti oli kerran apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi, että hän istui koko illan kuin siiville lyöty kana. Naurettavaa! Ja ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän sitä seurustelutaitoa koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä perheestä ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat mauttomia. Aina sama musta silkkipuku…» Ja minä sain seikkaperäisen kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella katselevan niitä!

»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni viimevuotisen neidin rauhaan.

No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo seurustellut hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se on hienoin. Ei rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä kotoisin. Onpahan ollut tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa, mutta sellaisethan ne vasta osaavatkin oikein hienostella. Tietysti tarkka silmä huomaa aukkoja rouvan sivistyksessä, mutta maalainen ei niitä hoksaa, sillä komeus häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on paljon seurustellut hienoissa, todella sivistyneissä perheissä. Hän on asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Todella hieno perhe!

»Pankinjohtaja Lassi Lahdenpohjanko?» kysyin. Juttu alkoi kiinnostaa.

»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin kansanedustaja.»

Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa sisar? Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen Irmalta ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni. Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet heillä asuneen ketään opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi epäilen vahvasti neiti Iipon opinnoita.

»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin viimeinen valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.

Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.

Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello olisi räjähtänyt soimaan.

»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti pelästyneenä.

»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.

Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.

Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana kiilloitin kyntenikin.

»Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.

»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee jo!»

»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»

»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei ainakaan liene voitu nimittää.

»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta. Oudoksun sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.

Saan tietenkin istua yksin nurkassa koko illan.»

»Me lähdemme molemmat tai olemme molemmat kotona.

Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan! Mennään katsomaan, millaista siellä oikein on!»

* * * * *

HIENO VIERAILU.

(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)

Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.

»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden paljoutta.

»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.

Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.

Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.

Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä hienolta.

Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.

Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.

Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».

»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.

»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.

Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin ja hymyili ivallisesti.

»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.

»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja puvustanne.»

Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin ruustinnan!

»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten voitte rauhassa jatkaa!»

On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin katsein lausuvan:

»Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»

Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona kintereilläni, nuorison pariin.

Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain sen onnellisesti voitetuksi.

»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta lisää?»

»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin. Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen istuimekseen Berglundin tuolin.

»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat ja hankittuaan itselleen istuimen.

»Kurkku?»

»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen kurkkuaan.»

Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».

Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa. Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!

Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.

Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta (tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on kokonaan neiti Iipon oma syy.

Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.

Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja suomensi sen omalla tavallaan.

»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»

»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.

Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu». Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan kuumaa suuhumme.

»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään nurkkaan.

Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme. Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.

Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja istuutui pianotuolille.

»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä. (Käskevä ääni kuului kotioloihin.)

Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».

Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille »päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.

»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.

»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»

»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne saakka kuljettanut.»

Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa olisi ollut mukanani.

»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat omille teilleen.

»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että havahduin vastaukseeni:

»Ah, niin ikävä!»

Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset. Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.

»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen soittamaan.

»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti neiti Iippo.

Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa »Ristihämähäkkiä».

»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.

Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.

»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»

Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä. Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut. Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.

Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat. Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen askelen tohtorin käsivarren varassa.

»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme erään rouvan sanovan.

Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.

»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»

»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»

»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»

»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan? Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»

Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.

»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani», tinki Korpinen.

»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»

»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»

Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.

»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.

»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi tipoitta parantunut!

»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien huomautukseen.

»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille turvaksi kotimatkalle!»

»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!» epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.

Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.

Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.

Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.

Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!

Lokakuun 15 p.

Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo! Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen varaventtiiliin.

Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä. Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.

Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla huusi:

»Neiti Harju!»

Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut (tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».

Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme. Sellainen on tämän maailman meno.

Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.

»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä, toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»

Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.

»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»

Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin tehneeni viisaasti.

Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä, muuten olisin saanut viettelijän tittelin.

Aamiaispöydässä sanoi Berglund:

»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan kanssa.»

Lokakuun 19 p.

Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.

Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.

Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut. Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki, mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet. Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä- eivätkä halkokuorman kimpussa.

Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi voita minulle.

»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia ryynejä valkeaan keitokseen.

»Nyt tein viimeisen pahanteon!»

»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois vellistä.

»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»

Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti pyöreillä silmillään.

»Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»

»Tohtorinnan?»

»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»

Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.

»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka semmoista pötyä on jutellut?»

»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja kertoihan sen koulun rouvakin.»

»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»

Emäntä käännähti padasta minuun päin.

»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»

Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.

»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha, kun viskasin voipaketin pöydälle.

»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»

»Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.

»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»

Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan tupaan.

Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas — sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.

Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.

»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin… »Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»

»Parikymmentä.»

Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.

»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras, istui hänen rinnallaan.

»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.

»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.

»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli minua alta kulmain.

»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin», kuului vaarin elämänviisaus.

Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.

»Oot sä tästä läheltäkin?»

»Tuosta olen vastapäätä.»

»Oot sä talontyttäriä?»

Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.

»En toki!»

»Oot sä sitte piikaflikka?»

»En aivan.»

»Onkos sulla friaaria?»

»Ei ole.»

»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»

»Ei minulla ole.»

»Ottaasitko sä mun?»

»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»

»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»

Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.

»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»

Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.

»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»

»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»

»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.

»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»

En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.

»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen lattialla.

»Minua on kosittu!»

»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»

»En tuntenut.»

»Et tuntenut!»

»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»

Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.

»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.

»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin ja juo välirahat.

»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»

»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin miesraukat.»

Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen, miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä kylässä?

Lokakuun 20 p.

Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa. Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle ainakin.

»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle. Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana. Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin vetäisin kirjeen esiin.

Sisareni Kertun käsialaa!

Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.

Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.

Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin huolettomasti sitä.

Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!

Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä lukea oikein jok'ikinen sana.